Lakritsipeniksen varjo

En voi olla ajattelematta Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan esseetä Georg Henrik von Wrightistä ja lakritsipeniksestä, kun lukee tuon kulttuurikonsensuksen omakseen ottaman valtionfilosofin tekstikokoelmaa Humanismi elämänasenteena (1978/1987). Jos vaikkakin von Wrightin varsinaiset ansiot ovatkin analyyttisen filosofian alalla, josta en muutenkaan erityisemmin perusta, hänen kulttuurikritiikkinsä on täysin ponnetonta, onnetonta ja hedelmätöntä.

Surullisinta antia on esimerkiksi kokoelman loppuun jätetty esitelmä ihmisestä, tekniikasta ja tulevaisuudesta, jossa von Wright kirjoittaa kuin lukiolainen itsestäänselvyyksiä, kuinka "teknologian kehitys meidän vuosisadallamme on syvällisesti vaikuttanut ihmisten elinehtoihin ja elämäntyyliin ja muuttanut niitä kaikkialla maapallolla" (1978/1987, 180) ja "tekninen kehitys koetaan itsetarkoitukseksi, ei asiaksi jota ohjailemme, vaan joka sokeasti ohjaa meitä tuntemattomaan päämäärään" (emt., 182). Von Wright edustaa juuri sitä saamatonta filosofipolvea, joka tyytyy tarkkailemaan, kuinka "legitimaatiokriisi" etenee ja arvioimaan uudelleen "ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, joka näyttää olevan tärkein meidän päiviemme ihmiskunnalle annettu älyllinen haaste". Von Wright pitää penkistään kiinni, vaikka huoneen seinät kaatuisivat, maailma hajoaisi ympäriltä. No, von Wright onkin omaksunut "humanismin elämänasenteena", joka tarkoittaa "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. (Engl. "the good of man", saks. "das Wohl des Menschen".)" (emt., 165). Tämä "ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää" (emt., 165). Mikä onkaan harmillisempaa kuin selitellä sitä, miksi oman navan tuijottelu on niin kivaa ja olla kysymättä, miten hyvä määrittyy suhteessa muihin eläviin olentoihin?

Osaa von Wright kuitenkin näennäiskritiikkinsä. Tekniikka kärsii legitimaatiokriisistään, ekologia on tulevaisuuden kysymys jne. Joka toisessa lauseessa filosofimme on kuitenkin selvästi innoittunut teknologian eduista ja pitää mielettömänäkin ajatusta, että alkaisimme rajoittaa "teknologista imperatiiviamme", teknologisen kehityksen olemukseen "kuuluvaa 'autonomiaa' eli omaa 'logiikkansa', johon yksilöiden toiminta tai toivomukset eivät sanottavasti vaikuta" (emt., 181). Kauhistelu ei esimerkiksi tietokoneiden maihinnousun suhteen kuulemma auta, "kun puolijohdeteknologian kehityksen seurauksena nk. mikroprosessorit ovat valloittaneet työelämän" (emt.,181).

Teknisen kehityksen legitimaatiokriisin pohja on von Wrightin mukaan varhaisemmassa kysymyksessä ihmisen, luonnon ja jumalan suhteista, joka edelleen pohjaa juutalais-kristilliseen kulttuuriperintöön. Uskonpuhdistuksen jälkeen ihmiskunta on hiljalleen etääntynyt kirkon opeista sikäli kuin kirkko on menettänyt valtaansa. Tilalle on astunut teollistuminen ja luonnontieteellisen maailmankuvan esiinnousu. Pelastaako tällainen itsestäänselvyyksien latelu ketään? Von Wrightin kaltaiset akateemikot äityvät näillä seisomilla natustelemaan juurikin sitä, kuinka tällaisia syitä on etsittävä, mutta ketä oikeasti auttaa, vaikka tutkisimmekin kirkollisiin julistukseen sisältyneen tällaisia ideoita? Miksi kukaan tuhlaisi omaa ja muiden aikaa natustelemalla itsestäänselvyyksiä muuten kuin hidastaakseen meitä ymmärtämästä, mitä on tehtävä nyt, mikä on tämänhetkinen historiallinen tilanteemme ja mitä voimme tehdä parantaaksemme kosmologista koherenssiamme, harmoniaa ihmisen, muun luonnon ja jumalten suhteen? Von Wright katsoo kuitenkin mieluummin taakse kuin eteen, mikä näkyy ja kuuluu kauas, sellaistahan on kiivetä perse edellä puuhun - vaikka mieluummin von Wright kääntyy selin pohtimaan kuin Pasilan Pekka Routalempi kuinka "jännä juttu tämä ekologia on", kun hänen palkkaamansa metsuri kaataa tuon puun.

Sanalla sanoen von Wright haluaa tukea vätysmäistä puoluepolitikointia, joka tuomitsee yhteiskunnallisen muutoksen niissä määrin kuin se ei ole hänen ja hänen kaltaistensa ajamaa. "On turha toivoa ja väärin vaatia, että ihminen lakkaisi harjoittamasta tiedettä ja luopuisi teknologiasta. Ne ovat saavutuksia, jotka kestävät niin kauan kuin on olemassa sivistystä eikä ihmiskunta vaivu takaisin villin asteelle." (emt., 161) Ja samaan aikaa filosofi saarnaa "ihmisen parhaasta"! Miten yössä täytyy edes Minervan pöllön olla, ettei ymmärrä jaottelun villiin ja sivistykseen pohjaavan ennen kaikkea ylimielisyyteen ja tietämättömyyteen, filosofiaan joka perustuu vain "kasvukauden pituuteen"?

Jopa 1960-luvun opiskelijatoimintaan von Wright ottaa aikuisen miehen etäisyyttä:

"Vain vähän aikaa sitten nosti sama lohikäärme päätään länsimaissa - kenties ennakoiden paloa, joka ei vielä ole kasvanut täyteen loimuunsa. Tällöinkin muodostivat nihilismin purkaukset synkän varjon, joka liittyi aitoihin edistyspyrintöihin. Opiskelijat, jotka Pariisissa taistelivat barrikadeilla levottomuuksien loppuvaiheissa 1968, olisivat voineet ilmaista poliittisen ohjelmansa samoilla sanoilla kuin aikanaan Ukrainan mahnovtšina: 'Vain kumoamalla kaiken hallitusvallan, kieltämällä auktoriteetit, tekemällä lopun kaikista esivallan poliittisista ja taloudellisista valheista - tuhoamalla valtion ja kumoamalla yhteiskunnan voimme perustaa todellisen työläisten ja talonpoikien neuvostovallan ja toteuttaa sosialismin.' Tällaisesta kielteisestä menettelystä ei kuitenkaan ole tuloksena regnum hominis, vaan ihmispeto Calibanin yleismaailmallinen pakkovalta. Siksi täytyy taistelun, jota humanismi käy ihmisen vapauttamiseksi sorrosta ja vääryyksistä, samalla kohdistua meissä piileviin 'inhottaviin nilviäisiin', holtittomaan kielteisyyteen, joka uhkaa syöstä ihmisen uuteen ja entistä pahempaan orjuuteen." (emt., 167-168.)

Hyvä on, sosialismi on ehkä epäonnistunut eri kokeiluissaan monissa maissa, mutta nähtävästi kaikki poliittinen toiminta, joka ei ole nykyisenkaltaista valtionalaista ja sen demokratiakäsitystä tukevaa, on von Wrightille kauhistus. Filosofimme leimaa samalla kuvailulla useat erilaiset muutosvoimat pakkovaltaan ihmisiä ohjaavaksi taantumuksellisuudeksi. Ja kielteisyys! Hyi hyi, kielteisyys on iljettävä nilviäinen, joka on listittävä, riippumatta siitä, mihin se kohdistuu! Von Wright ei näytä haluavan ymmärtävän, että kielteisyys tarkoittaa monissa kohdissa tarpeellista, sellaisen paikan hakemista, joka olisi harmonisempi suhteessa muuhun luontoon ja jumaliin. Von Wright onkin nähtävästi oiva kristitty, kunnon kulttuuriperijä, joka pitää humanistisesti itsestäänselvyytenä ihmisen oikeutta käyttää luontoa hyväkseen. Teknologia ei tässä yhtälössä ole haitallista, vaan kuten todettua, ihmiselle hyödyksi ja hyväksi. Saavutetuista eduista ei luovuta, piste - vaikka se tuhoaisi meidät ja kaiken ympäriltämme.

Edellä esitetty on tietysti ristiriidassa sen kanssa, että "humanisti on valmis sanoutumaan irti kaikesta, mikä rajoittaa tai kahlehtii ihmisen mahdollisuuksia elää ihmisarvoisesti. Hän tietää kuitenkin myös, että nämä mahdollisuudet voidaan toteuttaa vain humaanisen, ihmisen parhaasta huolehtivan ja siitä oikeutuksensa saavan järjestyksen turvin" (emt, 172). Ainoastaan lainauksen loppu - sana 'järjestys' - särähtää korvaan. Erityisen luulotautinen ei tarvitse olla veikatakseen, että von Wright tarkoittaa tässä parlamentaristista demokratiaa ja valtion holhousta.

Huoli maailman tilasta on syvä. Kuitenkin yritykset, joissa yksilö murtautuu pois sekoavasta maailmasta, von Wright kokee kategorisesti surkeina vieraantumisen seurausilmiöinä.

"Joissakin se herättää sokeaa vihaa ja halua olemassaolevan yhteiskunnan hävittämiseen - kuten eräissä terroristiryhmissä. Toiset ovat pyrkineet romanttisesti pakenemaan todellisuutta - hyvänä esimerkkinä 1960-luvun hipit. Kuvaan kuuluvat myös monet yritykset pelastukseen johtavan 'sisäisen tien' löytämiseksi mystisten ja epäortodoksisten uskontojen avulla - mikä piirre ilmeni etenkin1970-luvun loppupuolen uususkonnollisuudessa ja uussubjektivismissa. Hyperrationaalisen teknologisen sivistyksemme toinen paradoksi on, että monenlainen taikausko ja irrationaaliset käyttäytymiskaavat ovat puhkeamassa sen rungosta kuin nopeasti kehittyvät syöpäkasvaimet." (emt., 187.)

Syöpäkasvaimet! Von Wright haluaa ihmisensä olevan ennen kaikkea rationaalinen humanisti, josta kaikki taikausko ja empatia on riisuttu pois. Mutta tämä ratio, joka on juuri teknologisen kehityksen takia vääristynyt, urautunut, välineellistynyt, vaatii pelastuakseen juuri näennäisen irrationaalisia käytänteitä, esimerkkejä, toimintaa joka ei toimi järjen, vaan aistin, luovuuden ja esteettisen ohjaamana. Vaikka von Wright on keskieurooppalaisine taideihanteineen estetiikankin ystävä, olemassa olevia taiteentekemisen muotoja hän ei halua tunnustaa, onhan von Wright ehta Minervan pöllö, nousee hämärän tultua, nostalgisoi, marisee menneen perään. Ianikuisen ja porvarillisen Mannin palvonnan sijaan tarvittaisiinkin tuhansia ja tuhansia taiteilijoita ja esteetikkoja, jotka tekisivät taidetta nimenomaan omaksi ilokseen, leikinkaltaisena toimintana, joka heijastuisi kaikkiin muihinkin käytänteisiin ja ongelmanratkaisutilanteisiin. Ne meidät pelastavat, ei Mannin haamu. Faustin natustelukin on enää porvarillisen valtiofilosofin turvallisuudenhakuinen ja kategorinen tuutulaulu, jonka sijaan von Wrightkin olisi voinut keskittyä toiminnan filosofiaan ellei olisi ollut niin rakastunut jaaritteluunsa ja itsestäänselvyyksiinsä. Ja lopuksi: mitä filosofiaa valtion suojeluksessa voi muka harjoittaa?

Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Kaveriporukan puuhastelua Punavuoressa eli rintamaitomäkeläisyyden lyhyt oppimäärä

Suomalainen elokuva ei ole vuosikausiin - mahdollisesti ei koskaan - yltänyt laadussa ja syvyydessä muun eurooppalaisen elokuvan tasolla. Tämä on tiedetty jo pitkään. Suomessa on toki ollut muutama varteenotettava tekijä, mutta heidän aikansa päättyi jo parisenkymmentä vuotta sitten. Oma uniikki elokuvakieli on korkeintaan paljon hehkutellulla Aki Kaurismäellä. Satunnaisesti pieniä valonpilkahduksia tapaa silloin tällöin, sieltä täältä. Markku Pölöstä olen muistanut aina välillä hehkutella, mutta en ole aivan varma olenko ollut aina tosissani: hänen elokuvillaan on ansionsa ja kansantajuisessa hyvänsuopuudessaan ne puolustavat paremmin paikkaansa kuin kunnianhimoisemman Aku Louhimiehen iljettävä sosiaalipornografia. Kuultuani Pölösen viimeistelevän tällä hetkellä komediaa rallista, aloin kuitenkin nieleskellä. Ralliraita (2009) tulee kaikesta huolimatta ensi-iltaan maaliskuussa. Toisaalta on muistettava, että Suomessa on tehty myös rallikansaa kosiskelemattomia elokuvia kuten Risto Jarvan mieleenpainuva Bensaa suonissa (1970).

Valtaosa suomalaisesta elokuvatuotannosta on tehty palvelemaan mittavissa määrin sivistymätöntä, yhtäältä amerikkalaisesta elokuvasta toisaalta suomalaisesta mentaliteettioletuksista tyydytystä ammentavaa väestönosaa. Pahinta on, että vuodesta toiseen elokuvia tekevät ne ohjaajat ja näiden tuotantotiimit, joiden lopputulokset uusintavat suomalaisessa mielenmaisemassa iljettäviä ja taantumuksellisia asenteita. Tälläkö suomalaiset pidetään herran nuhteessa? Esittämällä uudestaan ja uudestaan kertomuksia epäonnistujista, nurkkaan ajetuista pikkurikollisista, jotka eivät pääse kaidalle polulle ja tarttuvat siksi vesuriin?

Suomalainen elokuva ei tarvitse enää yhtäkään elokuvaa kolmikolta Louhimies-Westerberg-Selin, mutta vielä vähemmän se tarvitsee umpisurkean ja viihdyttävän toimintaelokuvan suurinta hännystelijää, Aleksi Mäkelää. Lähes joka vuosi Mäkelä palaa surkimusmaisine ideoineen, jotka on nyysitty palaveripöydällä lojuvasta Seiskasta vahingossa ja jotka esittelevät vässyköitä ja pikkurikollisia tyylikkäästi ja komiikkaa viljellen, mutta kuitenkin haluten tehdä näistä normaaleja kuolevaisia. Surullista kyllä, tuottaja Markus Selin ja Aleksi Mäkelä ovat vastuussa Suomen tiettävästi kaikkien aikojen menestyneimmästä elokuvasta katsojaluvuilla mitaten.

Nyt ensi-iltaan tuleva Rööperi, "rikollisen hyvä elokuva" pohjautuu osin Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin romaaniin ja ilmeisen etäisesti myös "tositapahtumiin": Nykäsen ja Sjöbergin romaani perustui Punavuoren rikollisuutta muistelevien haastatteluihin. Kuten elokuvissa Pahat pojat (2003), Vares - yksityisetsivä (2004), Matti (2006) ja V2 - jäätynyt enkeli (2007)- luoja meitä armahda kaikelta tältä - Mäkelän dramatisointi näyttää tälläkin kertaa tarkoittavan todellisuuden uudelleensepittämistä, huonoja vitsejä ja väkivaltaa, karrikoituja rikollishahmoja ja ennen kaikkea sellaisten olentojen käsittelyä, jotka eivät tarvitse sitä. En sano, etteikö "jokainen ihminen olisi laulun arvoinen", mutta Mäkelän tietotaito ei kerta kaikkiaan riitä tekemään kertomusaineksesta millään tavalla kiinnostavaa.

Suomalaisen elokuvan mahdollisesti keskeisin ongelma on, että vähäisen määränsä takia sen tulisi edes jollain tapaa ottaa huomioon, millaisia kertomuksia se tarjoaa katsojille ja kantaa siitä vastuu. En ole populismin kannalla, sillä en halua, että Mäkelän kaltaiset tunarit ohjaavat enää yhtään Varesta tai Mattia; mutta haluan sanoa, että suomalaisen elokuvan kentälle tarvitaan kipeästi teoksia, jotka puoltavat yhteiskunnallisen mielikuvituksen ja uudistumiskyvyn kannalta tärkeitä arvoja, kuten optimismia, kuvittelun mahdollisuutta, vaihtoehtoisuutta.

Jos siis on välttämätöntä luoda trendejä, kuten ilmeisesti Selin haluaa kaikella viihdehakuisuudellaan tehdä, nostettakoon suomalaisen elokuvan eturintamaan uusia, kestäviä arvoja, eikä anneta tekohengitystä kuolleelle genrelle ja siinäkin epäonnistuen. Jos quentintarantinojen ja guyritchien katselu ei tee hyvää kenellekään, ei sitä tee myöskään suomalaiset yritykset tyylillisesti ja ideologisesti apinoida näitä. Gangsterielokuva on lähes kaikilla ihmisyyttä puoltavilla mittareilla iljettävä genre, enkä vielä tänäkään päivänä ole ymmärtänyt, miksi tuhannet, mahdollisesti miljoonat ihmiset ihailevat esimerkiksi The Godfatheria (1972), Once upon a Time in Westiä (1968) tai Scarfacea (1983). Umpimielisyyden uhallakin olen sitä mieltä, että vaikka on toisaalta ihan hyvä, että katsojille on esitetty versioita rikoksen ja vallan turmelemisesta, ohessa tuleva tyylikkyyden, rahan ja vallan kuvasto itsessään on hyvin sumeilematta ajanut itse sanoman ohitse. Samoinhan on laita myös niissä sotaelokuvissa, joiden alkuperäiset intentiot ovat olleet pasifistisia. Genreä vain tietyllä tavalla lukevien silmissä ne ovat muuttuneet elokuviksi, joita katsoessa silmät kiiluvat ihastuksesta, kun niiden tulisi samentua kauhusta ja pelosta.

Tässä on tietenkin kyse luonnollisesti katsojan kompetenssista katsoa elokuvia - ja juuri se tulisi Suomen kokoisessa elokuvamaassa ottaa huomioon. Tässä mielessä Pölösen elokuvat toimivat huomattavasti paremmin: niiden pohjavire on elämänmyönteinen, kannustava, niissä rikollisuus puuttuu lähes kokonaan, ne ovat yleistajuisia ja tavoittavat potentiaalisesti laajoja ryhmiä. Klaus Härö tavoittaa niinikään tuhannet katsojat ja esteettisen alueella operoidessaan molempien elokuvat saavat katsojan mielellään mukaansa, ratkaisemaan myös niitä arkisen elämän ongelmatilanteita joihin arkijärki ei löydä vastausta (ks. Sentimentaalinen elokuva). Mäkelä sen sijaan nysvää päinvastaisella tavalla ja vie meidän lokaaleita kulttuureitamme alaspäin luomalla elämänvastaisia tursottimia, joissa ongelmat ratkaistaan kirveellä, viinapullolla, hidastuksilla sun muilla "tyylikeinoilla".

Tällaisenaan Mäkelän elokuvat vetoavat samaan, sosiaalisen rakenteen iskostamaan haluun ihmisessä, joka saa ostamaan iltapäivälehtiä, enkä usko että tällaisen halun uusintamista tarvitaan enää yhtään enempää. Mäkelän elokuvat ovat paitsi elokuvia, joiden henkilöhahmoissa on "läsnä samanaikaisesti sekä herkkyyttä, lämpöä että huumoria: ominaisuuksia jotka pakottavat katsojan pitämään heistä, itkemään ja nauramaan heidän kanssaan – ja heidän puolestaan." myös monien mielestä "harmitonta viihdettä". Viihde ei kuitenkaan koskaan ole harmitonta - kuten sanottu, myös Pölösen elokuvat ovat viihdettä, mutta niiden taustalla on eettinen pohjavire joka pyrkii kohottamaan tukahduttamisen sijaan. SolarFilmsin verkkosivulla kerrotaan Mäkelän elokuvista myös mm. seuraavaa: "Mäkelän elokuvia yhdistävät lajityypistä riippumatta miehinen näkökulma, reipas toiminta ja poikamainen huumori." "Lajityypistä riippumatta" on selvää, että tämä näkökulma on mielenvikaisen infantiilin tulosuunta. Aika olisi jo suomalaisenkin elokuvan kypsyä.

Samojen naamojen kierrättäminen vuodesta toiseen tuottaa kaiken lisäksi sumentavan ja ummehtuneen auran elokuvan ylle. Mäkelä ei ole missään vaiheessa edes halunnut tehdä kunnianhimoisesti elokuvaa ja siksi on surullista, että tällaiset kaveriporukan puuhailut pääsevät näin vahvasti esille suomalaisissa teattereissa. Hyvä on, Mäkelä on tietyillä amerikkalaisilla mittapuilla parantanut teknistä osaamistaan kuin sika juoksuaan, mutta siinäkö kaikki? Elokuvat, jotka muuntuvat insinööritaidon ja tekniikan jatkeiksi, ovat sieluttomia ja onttoja. Ville Laakso kirjoittaa arviossaan Ylen verkkosivulla, kuinka "kerronnallisesti elokuva painottaa välillä enemmän aikakauden kuvausta, välillä panostetaan ympäristön kustannuksella draaman kaareen. Varsinkin loppukohtaus lunastuksineen on lainattu suoraan oppikirjasta." Mitä on luettavissa rivien välistä? Mäkelä heilastelee jälleen kerran raiskatun Aristoteleen kanssa ja painottaa elokuvan sisäisen voiman kannalta täysin epäolennaisia seikkoja. Puusilmäiset arvostelijat, enkä puhu nyt vain Laaksosta, tuntuvat puolestaan ummistavan silmänsä kaikelta rikollisuudelta, jota paitsi Mäkelän henkilöhahmot myös Mäkelä itse harjoittavat. Kunhan "bisnekset menevät hyvin", kriitikot kirjoittavat samaa mairittelevaa roskaa vuodesta toiseen ja Mäkelä tekee elokuviaan.

Näyttääkin itse asiassa, että Mäkelä onnistuu tekemään lähes kaikista elokuvistaan sananmukaisesti itsensä ja tuotantotiiminsä näköisiä: ne ovat kuvauksia hurtista Vintiöt-joukosta, jotka näyttelevät hahmoja, jotka ovat heidän itsensä näyttelijöitä. Opittuaan oppikirjallisen verran muodon sääntöjä Mäkelä onnistuu uudestaan ja uudestaan hämäämään ja kusettamaan kriitikoita ja katsojia niin paljon, että hänelle siunaantuu toistuvasti mahdollisuudet elokuvantekoon. Mitenkö kusetus onnistuu? Juuri tuomalla keskiöön kertomusaineksia, joita "yhdistävät lajityypistä riippumatta miehinen näkökulma, reipas toiminta ja poikamainen huumori" ja maustamalla niitä teknisellä osaamisella Mäkelä kätkee itsensä ja kaveriporukkansa ringissäpiereskelyn - mikä tietysti kuuluu postmodernin muotoestetiikan perustavimpiin sääntöihin: kätke itsesi rakentamalla tekstuuri joka koostuu useista teksteistä, useista aiemmista elokuvista ja konsensuksista. Ja tässä Mäkelä on taitava. Jopa syntyneen tekstuurin muoto on niin ulkoaopitun oloista ja näköistä, että ellei rintamaitomäkeläläistä seurapiiriä pidettäisi yllä kerhomaisella roolijaolla, ei mitään Mäkelää edes välttämättä edes huomaisi. Se ei kuitenkaan riitä syyksi edes visiteerata Rööperissä, ei anneta katsojina Mäkelälle enää uutta mahdollisuutta, eihän?

Psykomaantiede ja oppi demoneista

Aikakauttamme pidetään varsin laajalti hengellisyydestä riisuutuneena, sekularisoituneena eli maallistuneena kulttuurina. Puhe hengestä ja hengellisyydestä liitetään paitsi kristillisyyteen myös ns. new age -liikkeisiin, jossa henkisyys on korvannut uskonnon keskeisenä käsitteenä ja joka kokonaisuutena on tiukemmin individualistista ja valikoivampaa. New agea onkin syytetty tapana valikoida itselle mieleiset hengelliset käsitteet ja käytännöt sekä ihmisen korottamisesta henkisen kilvoittelun päämääräksi. Hyvin helposti näyttääkin, että new age tähtää enemmän ihmisen henkiseen kasvuun (ja usein myös tämän voimavarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen, "sisäiseen sankaruuteen") kuin kontaktiin jumalan kanssa. Helppona maalina voikin toimia Intian filosofioissa tunnettu ja sieltä läntistetty käsitys itsestä. Itse ei ole erillinen jumalasta ja siksi itseen kohdistelu henkinen ponnistelu on monien kristillisten tahojen mielestä patologista jumalanpilkkaa: kristillisessä maaperässä nimittäin elää vahvana käsitys jumalasta, joka on radikaalisti erillinen ihmisen ja hänen sisäisyytensä kanssa. Kuitenkin kristillinen perinne sisältää myös juonteita, joissa tätä ihmisen sisintä tai sielua on pidetty erityisenä reittinä jumalan kohtaamiseen; lieneekin valtapoliittinen seikka, ettei tämä kristillinen mystiikka ole koskaan päässyt kristillisyyden valtavirtaan ja meillä Suomessakin sitä näytetään tuntevan melko valikoivasti.

Toinen näkökulma henkeen ja hengellisyyteen on, että siinä on olennaisesti kyse henkimaailmasta. Valitettavasti näyttää olevan niin, että erityisesti mediakulttuuri - jossa henkimaailman olentoja aktiivisimmin tätä nykyä esiintyy - on muokannut pitkälti meidän käsitystämme siitä. Meidän on hyvin vaikea ylipäätään ymmärtää tai edes uneksia, että henkimaailman olennot puuttuisivat meidän toimiimme, tulisivat meidän maailmaamme, muunakin kuin näkyinä ja hallusinaatioina. Henki kyllä myös materialisoituu, mutta, kiitos sekularisoituneen kulttuurin, ei kovinkaan usein. Kuten suljetulla vankiosastolla työskentelevä ystäväni totesi, nykyisillä sekakäyttäjillä ja moniongelmaisilla ei ole edes kunnollisia harhoja.

Jumalien, kuolleiden, demonien, enkelien ja muiden (alempien) henkiolentojen sijaan meidän tulisi ymmärtää, että ne ovat ennemminkin koettavissa, aistittavissa kuin nähtävissä. Usein ne vaikuttavat meihin niin kokonaisvaltaisella tavalla, muuttavat meidän tietoisuuttamme, ettemme edes ymmärrä olevamme jonkin olennon hallinnoimia, joko voimakkaampien tai vähemmän voimakkaampien. Jumalat ja riivaajat ovat voimiltaan hyvin erilaisia.

Kenties helpoimman lähestymistavan tähän tarjoaa paikallis- tai psykomaantiede. Lokaalien kulttuurien kadotessa kansainvälisyyden tieltä voimakkaammat henget ovat hiljaa vetäytymässä tästä maailmasta, mutta yhä vielä niitä tapaa. Ihminen voi kuitenkin koetella yhteyksiään heihin siirtymällä paikasta toiseen, mikä merkitsee yleisesti ottaen tiettyjen elämää järjestävien periaatteiden kuten arjen käytäntöjen eli rutiinien väistymistä. Valittu kohde voi olla esimerkiksi vieras, historiallinen miljöö metsän keskellä, entinen kotikaupunki tai jokin ulkomailla sijaitseva, kaikin puolin arkielämästämme poikkeava kohde. Pienemmässä mittakaavassa muutoksen havaitsee jo viettämällä aikaa vilkkaasti liikennöidyssä risteyksessä ja siirtymällä sitten esimerkiksi joogasalille, johon on aikojen kuluessa kiinnittynyt tietynlaisia tunteita, ajatuksia ja tietoisuuksia.

Maantieteelliset paikat, asunnot ja ympäristöt sitovat nimittäin itseensä asujiensa näköistä tietoisuusainesta. Puhumme tässä kohtaa useimmiten ilmapiiristä. Vanhoissa taloissa on jännittävä ilmapiiri. Kaupungin keskustassa on ahdistunut, äreä ilmapiiri. Ensimmäisen kohdalla noihin huoneisiin on syöpynyt ajan patinaa niissä eläneiden ihmisten elämänkohtaloista ja niissä koetuista elämänvaiheista, jälkimmäisessä on tuhansien työhön osittain vasten tahtoaan menneiden ihmisten angstia. Ja näistä tuhansista aineksista muodostuu paikan henki, elävä olento, jolle tuhannet ihmiset ovat antaneet osaltaan luonteen.

Tässä ei siis pitäisi olla mitään ihmeellistä tai mitään huuhaata. Päivänvalossa asiasta puhuminen langettaa helposti puhujan ylle hörhön maineen: paradoksaalisesti siinä missä henget ovat osittain säilyttäneet voimansa, ihmiset ovat hylänneet heidät. Usko yli-inhimilliseen rajoittuu nimittäin tätä nykyä talouden aaveeseen, johon uskotaan järkähtelemättä.

Pienemmät yli-inhimilliset olennot kuitenkin elävät. Luomalla kuhunkin yksityisen suhteen ihminen voi kuitenkin tavoittaa jotakin olennaista paitsi henkimaailmasta myös omien tietoisuuksiensa mittasuhteista - jos tohtii antaa sille mahdollisuuden. Kaikki yhteydet henkimaailmaan eivät luonnollisestikaan ole aina erityisen kiitollisia ja arjen rutiineista nousevien turvallisuudentunteiden suhteen mieluisia. Yksin tietynlaisen muistoaineksen ajatteleminen tietyssä paikassa voi heijastua ihmisen henkisuhteeseen, saattaa hänet suuremman kokonaisuuden valtaan. Tämä puolestaan nostaa kaikista ihmisen potentioista sellaisiakin, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, millaisissa tietoisuudentiloissa eli psykomaantieteellisissä kohteissa on havaittu esimerkiksi ne tietoisuuden suuntautumistavat, joita on alettu kutsua seitsemäksi kuolemansynniksi. Esimerkiksi kaaos on lomakohteena monelle meistä vähemmän mieluisa, mutta se antaa paremmat edellytykset ymmärtää myös arjen estetiikkaa ja rutiineja.

Yksityinen suhde henkiolentoon luonnollisesti vaihtelee, kumpaisenkin tuntemukset ja tuulet ovat ailahtelevaisia. Tämä saa meidät aistimaan henkiolennot milloin enkeleinä, milloin demoneina, jopa niinkin, että enkelit näyttäytyvät hirmuisina, järisyttävinä voimaolentoina. Niinikään Intian maaseuduilla samat jumalat ovat saaneet jopa tuhansia erilaisia vaihtelevia muotoja. Samaa tiettävästi esiintyy myös Afrikan voodoo-perinteissä.

Henkimaailma näyttääkin olevan mittaavaa tiedettä läpäisemätön vieras alue, johon tutustuminen on lopulta yksityinen asia. Psykomaantiede onkin tällöin enemmänkin kuvailevaa, kokemuksellista kompurointia kuin yrityksiä määritellä. Vahvaa halua irrottautua itse luomista sidonnaisuuksistaan se kuitenkin edellyttää, tärkeimpänä luonnollisesti tahto vaeltaa pyhään, erota arjesta ja toisaalta sekularisoituneen kulttuurin lumeunesta.

"Minun nimeni on leegio"

Keskiluokka toden totta tulee tuhoamaan meidät. Uudenvuoden vaihtumiseen on liittynyt suomalaisessa sodanjälkeisessä perinteessä vahva yksityisen kulutuksen tendenssi, joka huipentaa joulun ajan konsumerismin uudenvuoden raketteihin ja muihin ongelmajätteisiin. Ilotulitteissa - mikä käsitteenä kertoo melko paljon kansantajunnasta - suomalainen näyttää typerryttävällä tavalla maksimoivan oman elämäntapansa mielettömyyden tuikkaamalla liekin räjähteeseensä sytytyslankaan kuin viiden euron setelin kulmaan ja äimistelemällä heti perään räjähteen laatua, väriskaaloja ja ääntä.

Suomalaisen vaurastumisen näkee tässä kohtaa varsin selvänä. Ei ole kulunut montaa vuotta, kun oman kotitaloni - joka sijaitsee harmillisen symmetrisellä alemman keskiluokan omakotitaloalueella - lähiympäristössä ilotulitteiden yksityiskäyttö oli verrattain pienimuotoisempaa. Vertailua eiliseen taukoamattomaan paukuttamiseen viidentoista vuoden takainen satunnainen poksuttelu ei oikein kestä. Asuinkannan vaihduttua, ikäisteni muutettua toisaalle tai saatua jälkikasvua, olen kuitenkin huomannut, että yksin nämä eivät voi olla selviä tekijöitä ilotulittamisen kasvuun. Alueella ei edes asu lapsia enää samalla tavalla kuin minun aikoinani, mistä johtuen meidän on kai tehtävä seuraava johtopäätös: ilotulittajat ovat sekä aiempaa iäkkäämpiä että aiempaa varakkaampia.

Jotain kai hyvinvointi-Suomesta kertoo sekin, että kansalaiset eivät eurodeliriumissaan enää tunnu ymmärtävän rahan arvoa, kun sitä on vara eurokaupalla lyödä taivaalle. Ja kunnat näyttävät esimerkkiä: sen sijaan, että kotikuntani laittaisi rahaa esimerkiksi joukkoliikenteen parantamiseen, se käytti vuoden vaihtuessa kuntaliitosjuhlintaan - ja pelkästään kaupungin järjestämään ilotulitukseen - 400 000 euroa. Käyttöä vastaavalle summalle keksisi kyllä helposti muualtakin. Vastaavasti Citymarketin henkilökuntalainen kertoi muikeana tv-uutisissa pari päivää sitten, että suurin yksityiskäyttäjän kertaostos ylitti 1300 euroa. Lokakuussa kotikunnassani järjesti isä 18-vuotiaalle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi oman, massiivisen ilotulituksen (keskellä yötä) - samaisen kotikuntani eräs pankki teki kuulemma vastaavan rahakkaimmalle asiakkaalleen. Olen tiedostanut jo kauan, että olen näiltä(kin) osin kalkkeutunut fossiili näiden ihmisten silmissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään ilmiötä. Ymmärrän yhden tai kahden raketin ampumisen, mutta en eurokaupalla haalittua ilotulitusarsenaalia.

Aattoillan ajan leikittelinkin ajatuksella, paljonko rahaa vapautettaisiin niiden kuuluisien veronmaksajien rahoista, jos ne summat, joita käytetään ilotulitteisiin koottaisiin yhteen. Samaa mietin jouluna joululahjojen, koristeiden ja joulutunnelman luomisen kohdalla. Teen tässä pienen poikkeuksen yleisessä asenteessani, sillä en mielelläni yleensä ajattele rahaa, en halua lähteä sen haalimiseen mukaan. Pankit iljettävät minua ja lainoja, korkoja, pörssejä ja arvopapereita en ajattele kuin kirosanoissa. Pääoman kierto itsessään kiinnostaa minua teorian tasolla, mutta käytännössä näiden aiheiden ajattelu tuottaa lähinnä päänsärkyä.

Jotta ilotulitteiden ostoa voisi kuitenkin jotenkin yrittää ymmärtää - oikeuttaa sitä ei voi - eräs lähestymistapa voisi olla juuri tässä asennoitumisessa rahaan. Kun ostamme ilotulitteita, haluamme sulkea mielestämme pois ajatuksen, että kyseessä on äärimmäinen tuhlauksen muoto. Tuhlauksen sijaan ajattelemmekin, että vaihdamme siinä rehellisellä työnteolla saamamme pääoman siihen empatiaan, jota tunnemme, kun näemme lapsemme ilakoivan räjähdyksissä syntyvien äänien ja värien alla - ja kukapa meistä ei haluaisi nähdä iloista lasta? Luulen kuitenkin, että lapsi voi saada muullakin tavoin elämyksiä, eikä siis eri kehitysvaiheissakaan välttämättä tarvitse ilotulitteita.

Toinen syy ilotulitteiden ostoon voi olla aikuisten halu tulla lapsiksi jälleen. Siinä mielessä ne ovat vain yksi elämyshakuisuuden luvallinen muoto. Keskiluokka irrottelee vain silloin kun se on sallittua. Huomasin - varsin poroporvarillisesti - olevani oikeasti harmissani, kun jannut paukuttelivat raketteja jo useita päiviä ennen 31. päivän kello kuutta. No, sama anarkisti seisoo liikennevaloissa ja pitää niitä yhteisöllisen kohteliaisuuden viimeisenä rajana. Ennen kaikkea ilotulitteista haettava elämyksellisyys tuntuu kyllä varsin köyhältä ja kertoo enemmän ihmisen sisimmän rapistumisesta kuin hänen aistillisuudestaan. Tällöin logiikaksi tuleekin: mitä näyttävämpi räjähde, sitä hienompi elämys - ja mitä näyttävämpi räjähde, sitä korkeampi hinta. Jollekulle, joka koskaan ei ole nähnyt yhtäkään ilotulitetta, pienikin räjähde voi tuntua suurelta elämykseltä.

Länsimaalainen keskiluokka on kuitenkin iät päivät seissyt katsomassa kaupungin ilotulituksia ja nähnyt siinä sivussa yksityisiä raketteja, joten sen usko elämykselliseen on samaa kaipuuta, jota tuntee teini-iän ylittänyt nuori aikuinen, joka yrittää saada vielä itsessään heräämään ne vahvat tunteet, jotka muodostivat esimerkiksi heidän ensi-ihastumisensa perustan. Tuo tunne on kuitenkin iäksi mennyt ja keskiluokka karkotettu paratiisistaan. Nyt nouseekin esiin kaikkein epätoivoisin yritys: jospa ilotulitteiden määrä korvaisi yhden ja ensimmäisen laadun! Lopputuloksen näkee, kun katsoo aattoiltana ulos ikkunasta. Koirat tietävät sen parhaiten.

Olisi helppo ehdottaa, että ilotulitteet vastaavat räjähdyksistä nousevaan iloon, että ilotulitteet olisivat jonkinlainen vastaus ihmisen tuhoviettiin. Ilotulitteet kyllä toimivat länsimaisen kulttuurimme tuhoavuuden eräänä oireena, mutta itsessään ne eivät tuhoa (paitsi pääomaa ja lasten käsissä usein myös kodin irtaimistoa) samalla tavalla kuin sotimisessa tai esim. maansiirtotyössä käytettävät räjähteet. Useimmat ilotulitteet suunnataan myös taivaalle. Korkeintaan pienet lapset tuntevat vetoa kiinanpommeihin, jotka lähinnä tupsahtavat jättäen mustan ruutijäljen hangelle - varttuneempia ne eivät kiinnosta kuin em. irtaimistontuhoamisen apuvälineenä.

Ilotulitteita ja muita räjähteitä yhdistää toisiinsa kuitenkin vaarallisuuden kokemus, mikä tuntuisi nitovan edellä esitetyt syyt yhteen. Uutena vuonna keskiluokkakin saa olla tekemisissä vaaran kanssa, kunhan noudattaa turvallisuusohjeita. Eräs vanha tuttavani kyseli minua ennen joulua heidän uudenvuodenkemuihinsa, joissa olisi "luvassa ainakin räjähteiden holtitonta käsittelyä". "Extreme Duudsonit teki jotain mun pääkopalle / nyt mun tekee mieli tönii jengii metron alle", kuten Julma-Henri irvailee. Itsensä vahingoittaminen puolestaan on jonkinlaista apaattista post-kristillisyyttä, jossa ruumiillisessa kulttuurissa elävät yrittävät tärvellä omaa kehoa elämyksien toivossa, vaikka samalla siihen yhdistyy vanha kristillinen konsepti hengen ylivertaisuudesta alhaiseen ruumiiseen nähden, jota on syytäkin piiskata ja halveksua. Tuolla Extreme Duudsonien ja muiden imbesillien lanseeraamalla kivulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hengellisen kilvoittelun kanssa, sillä siitä puuttuu kaikki hartaus. Tyhjät tynnyrit kumisevat. Ehkä näissä "aikuisten leikeissä" opitaan jotain kivusta, mutta sen hakuisuutena muuttuessa addiktioksi Duudsonit ja heidänlaisensa eivät ole narkkaria ihmeellisempiä. Vaikka keskiluokalle tekisi ehkä hyvää saada yksi ainoa LSD-trippi, en usko että itsensä tärviölle piikittäneen nistin säännöllinen seuraaminen olisi jotenkin mieltäylentävää ja kohottavaa.

Älä kuitenkaan kokeile tätä kotona, eikä keskiluokka tietenkään kokeile. Muina aikoina se yrittää samastua Duudsonien tuskakokemuksiin ja käsitellä kivun kokemusta nauramalla, mutta uutena vuonna se saa luvan kanssa etsiä elämyksiä. Millaisessa kurimuksessa ja orjuudessa keskiluokka elääkään! Kansalliset juhlapäivät ovat ylhäältä päin annettuja käyttäytymiskaavoja, jolloin keskiluokka voi poiketa normaalista ja käyttäytyä kuitenkin kuten kaikki muutkin. Yrittäessään kovasti kasvaa itsenäisiksi kansalaisiksi keskiluokan ponnistukset kuitenkin kaatuvat juuri uuteen vuoteen: jopa yksityisiksi elämyksiksi aiotut ilotulitteet osoittautuvat homogeeniseksi elämysteollisuudeksi, omakotitalollisen kateudeksi komeamman raketin toivossa ja elämysköyhän yön jälkeiseksi pettyneen ja elämässä lähes nujerretun ihmisen krapula-aamuksi. Vuosi on kiertynyt umpeen ja kaikki kiipiminen ja hännystely (ja siinä sivussa ympäristön tuhoaminen) on aloitettava taas alusta.

Toivoisin kuitenkin, etteivät nuo kohmeloiset koskaan palaisi arkeen. Heidän elämysjanonsa ja tyytymättömyytensä rikkaan väestönosan välittömässä peesissä tulee tuhoamaan paitsi luontomme, myös meidät, sillä keskiluokka; "minun nimeni on leegio".

Vanha uusi vuosi ja tulevaisuus

Vuosi vaihtui vanhoissa merkeissä. Pääministeri Matti Vanhanen vetosi kansaan, joka kuluttamalla "kun on tarpeen" voisi elvyttää taantumaa Suomen osalta. Vanhanen kuitenkin valitsi sanansa väärin, sillä suurin osa suomalaisista ei todellakaan tarvitse enää mitään. Kuluttaminen tuhoaa meidät ja meidän jälkeemme tulevat, eikä tässä pelissä ole lopulta kuin häviäjiä. Itseään sinivihreäksi kutsuvan hallituksen johtohahmon toivoisikin päästävän suustaan välistä järjen sanaa, eikä noita ainaisia sammakoita. Hyvää uutta vuotta siis! Mikään ei ole muuttunut: talouden elvyttäminen ja työpaikkojen synnyttäminen ajaa luonnon varjelemisen edelle, aina, muita vaihtoehtoja ei ole. Elämme jatkuvasti eri elämänmuotoja tuhoavassa kulttuurissa, mutta emme todellakaan ole valmiita minkäänlaisiin muutos- tai uudistuspyrkimyksiin: "tämä peli on katsottava loppuun". Minusta ekonomistit ja suurin osa ns. talouden asiantuntijoista ovat olentoja, jotka tulisi tuomita ihmis- ja elämänoikeus- vai pitäisikö sanoa tulevaisuusrikoksista välittömästi - kukaan heistä ei näytä kysyvän varsinaisia kysymyksiä, vaan kaikki jankuttavat kyllästymiseen asti siitä, että "näillä mennään", emme voi elää muulla tavalla. Itse en kuitenkaan usko, että talous - siinä määrin kuin se mediassa ja politiikassa ymmärretään - itsessään on eloonjäämisemme kannalta lainkaan tärkeää. Kuten todettu, hyvin harva asia, jota pidämme itsestäänselvyytenä, on. Epäinnovatiivisen kehitysajattelun sijaan meidän tulisi aktiivisesti rakentaa vaihtoehtoja, etsiä elämäntapoja, jotka olisivat kestävällä pohjalla.

Kainalopierujen erikoismiehen Paavo Lipposen leimallisin törähdys kuluneena vuonna oli leimata Heikki Patomäki Suomen johtavaksi anti-intellektuelliksi. Voi sitten pohtia, ansaitseeko Patomäki esimerkiksi tällaisilla kirjoituksilla kyseisen tittelin:

"Suomi ei ole enää niinkään kansallinen "me" kuin enemmän tai vähemmän houkutteleva paikka eli toimintakenttä ylikansalliselle pääomalle, joka voi siirtyä muualle periaatteessa milloin vain. Valtion panostus tutkimus- ja tuotekehittelyyn tarkoittaa siten myös sellaisten yhtiöiden tukemista, joiden omistus on osin tai jopa melkein kokonaan Suomen ulkopuolella. Ei ole enää lainkaan yhtä selvää kuin aiemmin kenen tai minkä "kilpailukyvystä" oikein on kyse.
Käsitteen hämärtymisestä huolimatta "kilpailukyky" on esitetty kansallisena eloonjäämiskysymyksenä. Retoriikka on purrut. Laman jälkeen monta asioita on voinut oikeuttaa yksinkertaisesti vain viittaamalla kilpailukykyimperatiiviin ja nopean yhtenäisen kansallisen toiminnan tarpeeseen. Talvisota yhdisti suomalaiset. Kyse oli kansallisesta eloonjäämisestä. Kylmän sodan aikana Suomi ryhmittyi Paasikivi-Kekkosen linjan ja sosiaalidemokratian taakse. Kyse oli kansallisesta eloonjäämisestä. Vuoden 1991 jälkeen Suomea on ryhmitetty suuryhtiöiden kilpailukyvyn taakse. Historian kaikuna kuulemme väitteen, että taas kyse on kansallisesta eloonjäämisestä." (Patomäki 2007, 66-67.)

Jos valtiosektorin ja (Lipposenkin) hallituksen kritisoiminen on "anti-intellektualismia", en halua edes tietää, millaista filosofiaa Lipposen unelmavaltiossa harjoitettaisiin. Uskon ja toivon kuitenkin, että on olemassa - tai ainakin keksittävissä - kielipelejä ja -ympäristöjä, jotka eivät ole alikehittyneiden mököttäjien ja omaa etua tavoittelevien kyräilijöiden korruptoimia.

Toivoa ei kuitenkaan ole: loppuvuodesta saa lukea mediasta, kuinka valtaosa suomalaisista on tyytyväisiä hallituksen ajamaan politiikkaan (niinikään teoriassa lähemmäs joka neljäs suomalainen äänestää Kokoomusta). Kovin lyhyeltä - tai lyhytnäköiseltä - tuo kansanmuisti ja "kyllä kansa tietää" -otanta näyttää - tosin tämänkaltaiset tietoiskut ovat mediassa median luomia kysyjäin kaikukoppia, vastausautomaatteja, jotka kertovat kansalaisille, mitä ajatella ja mitä mieltä olla. Käytännön tasolla suomalaisethan ovat oppineet uskomaan, että he ovat tyytyväisiä niin kauan heiltä ei oteta mitään pois, niin kauan kuin he ovat markkinatalouden asettamissa raameissa "toimeentulevia". Vaurastumisen ihanuus on saatava kattamaan kaikki ihmiset, sillä niin toimii tasa-arvo, sellaisia ovat ihmisoikeudet. Peruskuva suomalaisesta työttömästäkin on, että tämän elämä ja onnellisuus on täysin riippuvaista rahasta: kuvaruudussa marisee nurea toppatakkiluuseri. Hyvä on, he ehkä aidosti kokevat asioidensa olevan huonolla tolalla, mutta Leviathanin perskarvoissa roikkuvina he eivät näytä haluavankaan havitella muuta elämää kuin rahan ääressä öykkäröimistä. Sen suhteen he ovatkin täysin kulttuuriäidin pöhnäisten huurujen lumoissa, joka sanoo, että ainoa tavoittelemisen arvoinen elämänmuoto on länsimainen taulutelevisiollinen hyvinvointi. Uhkaa tulla hätä ja parku, kun ajattelenkaan, kuinka uusavuttomia ja sisäisesti tyhjiä, mielikuvituksettomia, meistä on tullut.

Juuri yhtäältä järjen toisaalta aistillisuuden köyhtyminen tekee kapitalismista entistä auvoisemman noidankehän. Ekokatastrofit ovat ehtineet jo syvälle ihmisen luontoon. Länsimaisen vaurauden keskeisin tuhoavuuden täsmäkohde on ihmisen sisin, merkitysten kehittely, vaihtoehtoisten totuuksien hahmottelu, mielikuvituksen leikki: kaikki nämä saastuvat, nääntyvät, kuihtuvat, kuolevat, kun ihmisen mielenkiinto kohdistuu ulkoiseen ja hänen järkensä urautuu. Lapsi sentään leikkii, mutta ikävaiheessa jossa lapsi siirtyy kuvittelusta Xboxin näpelöimiseen, alkaa vääjäämätön mielikuvituksen köyhtyminen, jollei lapsi pidä varaansa, tee edes välillä jotain mielekästä. Tämä on yleisemminkin yhteiskuntamme läpäisevä metafora. Isot miehet eivät osaa kanavoida heissä heränneitä aggressiivisia resonaatioitaan, eivätkä sublimoimaan niitä, joten nostetaanpa puolustusmäärärahoja, metsästys jatkukoon. Nämä autotiet on tehty meitä varten, joten miksi kävelisimme matkan kauppaan? Suomalainen taajama on täynnä kauppoja, ne ovat meidän elämänlaatumme kannalta tärkeitä, joten miksi emme asioisi niissä? Mitä vikaa meidän elämäntavassamme muka on? Yleisesti hyväksytty on oikein, viis siitä, kuka yleisen on alunperin hyväksynyt.

Millaista keskenkasvuisuutta ja jälkijättöisyyttä osoittaakaan ihminen, joka on omaksunut vanhempiensa totuudet ja elää niiden varassa tänään - kun isän ja pojan ikäerossa on kapitalismi kiihdyttänyt itsensä entistä tuhovoimaisemmaksi, jähmeämmäksi ja skitsofreenisemmaksi. Miksi nojaamme instituutioihin, jotka ovat perustoiltaan tiettyjä instansseja palvelevia, mutta omaa mielikuvitustamme ja vapauttamme köyhdyttäviä? Miksi emme ajattele ja luo itse? Miksi nojaamme yliopistoon ja koululaitokseen ja palvelemme niitä jumalina, kun voisimme luoda sellaiset itse? Mitä oikein on tapahtunut, kun tyydymme tekemiseen sijaan "katsomaan, mitä tapahtuu"? Milloin meistä tuli niin pieniä, ettemme voi muka vaikuttaa mihinkään?

Esimerkki: voimmeko kuvitellakaan peräänhuudeltua yhteisöllisyyttä, jos meillä ei ole mielekkäitä raameja, joissa yhteisöllisyyttä voisi muodostua? Kirkon ja kaupan välillä vaihtoehtoja on suppeasti ja kopeana itsensä arvovapaaksi tunteva ihminen kaipaa arvovapaita yhteisöjä, yhteenliittymiä, joihin voi tulla ja joista voi lähteä milloin tahtoo. Tätä nykyistä luonnettamme leimaavaa piirrettä kannattaisi hyödyntää enemmänkin. Omalta kohdaltani voin sanoa, että nuorempana, kun öisin kapakoissa notkuminen ei tuntunut millään tavalla viehättävältä harrastukselta, päädyin etsimään seuraa lojumalla kaupungilla päiväsaikaan. Pienessä kaupungissa muodostui nopeasti kolmiyhteys Suomalaisen kirjakaupan, Anttilan ja kirjaston välille - jokainen voi miettiä, mikä näistä kolmesta tarjoaa mielekkäimmät raamit. Urheilu- ja nuorisojärjestöjen seuraksi ihminen kuitenkin kaipaa samanaikaisesti vähemmän sitoutumista ja enemmän yhteisöllisyyttä. Ns. juopottelulla on vahva sidos kuluttamiseen ja länsimaisen vaurausnoidankehän elämyshakuisuuteen, etten edes periaatteesta suostu lähtemään siihen mukaan ja haen elämykseni muualta. Juju kuitenkin on, että ostoskeskukset ovat korvanneet työväentalojen kaltaiset aikuisten leikkikentät. Työväentalot ovat kuitenkin historiaa, sen sijaan kuluttamista vieroksuvat, omaehtoiset ja vapaat toimintaympäristöt tulevaisuutta. Niissä ihmiset voisivat tehdä yhdessä erilaisia harrasteita, järjestää erilaisia piirejä, kertoa toisilleen ajatuksistaan, ilman tiettyjä johtajia tai taustalla vaikuttavaa värivirheistä ideologiaa. Ehkä ne olisivat paikallisyhteisöjen keskuksia, sisäpihoja ja juhlapaikkoja, ehkä vaihtelevia, vallattuja taloja jossain suuremmissa keskuksissa. Yhtä kaikki, ne omalla olemassaolollaan tarjoaisivat luovan ympäristön mielikuvitukselle, aivan toisenlaisen kuin baariympäristö tai Anttilan elektroniikkaosasto voi koskaan tarjota. Mutta mitä kertoo ajastamme, että vielä nuorille on olemassa nuorisotalot, mutta aikuiset - jotka kenties kaikkein kipeimmin tarvitsevat ikäistänsä seuraa, uusia ystäviä koulu- ja opiskeluaikojen jälkeen - saavat tyytyä niihin puhumattomiin jumppajoukkioihin, joita iltaisin koulujen liikuntasaleihin ja kuntokeskuksiin kokoontuu?

Samanaikainen toivottomuus (tunne kyvyttömyydestä vaikuttaa maailman tapahtumiin) ja tyytyväisyys (mielihyvä omasta vauraudesta ja sen kuvitellusta pysyvyydestä) ovat kulttuuriäidin houreita, eivät meitä itseämme. Minusta olisi jo aika siirtää ne syrjään ja alkaa oikeasti tehdä jotain kokonaisvaltaisempaa "elämätaparemonttia" hehkulamppujen vaihtelun sijaan. Television taannoisia hösääviä homoja ei tarvitse kutsua apuun, parempi keksiä itse. Ilman esimerkkejä meistä ei tule jäämään jäljelle mitään.

Kirjallisuus

Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. 2007. Helsinki: WSOY.