Etiikka, ylemmyys ja vegaanin ego

Muusikko-kirjailija A. W. Yrjänä aloitti vuoden 2009 loppupuolella Helsingin Sanomien kolumnistina. ”Ruokaräyhä” -teemalla kulkevan palstan ilmeisenä tarkoituksena on toimia jonkinlaisena turpean sekasyöjäkulinaristin viimeisenä linnakkeena, jonka takaa voi nälviä terveysintoilijoita, vegaaneita ja muita elintarvikefasisteja. Selvästi kyse on hätähuudosta, joka on verrattavissa valtakulttuurin pakonomaiseen tarpeeseen puolustaa omaa, todistetusti kestämätöntä elämäntapaansa. ”Me emme halua muuttua, me haluamme makkaramme”.

Tästä lähtökohdasta Yrjänän kolumni vegaaneista (HS 18.2.) on täysin samassa linjassa hänen edellisten tekstiensä kanssa. Vegaani on Yrjänän mukaan ylimielinen ja jotenkin sekasyöjää henkisempi olento, joka osoittamalla (ruoka)poliittisilla päätöksillään haluamattomuutensa eläinkunnan tuotteisiin paljastaa samalla vihansa vetelysmäistä barbaaria ja tämän elämäntapaa kohtaan.

Mutta onko näin? Perustuuko vegaaninen identiteetti juuri erottautumiselle, vihalle tai ylemmyydentunnolle? Samoin kuin monet kansalaisaktivistit myös vegaani on aina vaarassa korostaa liiaksi omaa egoaan ajetun muutoshalun kustannuksella. Jos kiellän itseltäni jotain, se on aina poliittinen päätös ja kouriintuntuvimpaa silloin, kun istun samaan pöytään sekasyöjän kanssa. Kun lähtökohtainen ruokakulttuurimme Suomessa on edelleen sekasyöjiä suosiva, osoittaa vegaani kieltäytymisellään tai vaihtoehdon tarjoamisellaan, ettei hän hyväksy paitsi ruokapöydän antimia myöskään ruoan tarjoajan identiteettiä kokonaisuudessaan. Tosin, kenen identiteetin kukaan meistä hyväksyy kokonaisuudessaan?

Mikäli Yrjänä on oikeassa, ylemmyydentunto ja jopa suoranainen viha ovat huonoja välineitä tulosten saavuttamiseksi. Vaikka muutkin kuin vegaanit rakastavat vihaamista ja inhoamista, jos vegaanisessa elämäntavassa on todella kyse väkivallattoman kulttuurin edistämisestä ja rakenteellisen väkivallan lakkauttamisesta, reagoiminen väkivallalla väkivaltaan ei saa ketään muuttamaan elämäänsä vegaaniseksi.

Totta on, että vegaanilla on kaikki syyt valittaa, raivota ja kihistä vegaaniystäviensä kanssa. Jos kuitenkin on tavoiteltava todellisia muutoksia sekä paikallisella että yleisellä kuluttajien tasolla, on etsittävä avaimia jonkinlaisesta empatian ja kieltäytymisen mahdottomalta kuulostavasta synteesistä.

Yrjänä pelkää kiihkoilua ja ihan syystä. Silti näinä aikoina me todella tarvitsemme kiihkoilua, tarvitsemme mesoamista ja periaatteita. Juuri ei-kiihkoilu, siis konsensuksellinen elämäntapammehan tässä synnyttää rakenteellista väkivaltaa! Koska sekasyöjän ravinto on pitkälti tottumus- ja makukysymys, on eläinoikeustoiminnan kamppailtava juuri sen puolesta, että nostamme kulutuksen keskiöön muutakin kuin maun tai tottumuksen. Edes vegaanisen ruoan helppous ja terveellisyys eivät saa olla ainoita vaihtoehtoja, miksi tekisimme hamppupihvejä rasvaisten kyljysten sijaan.

Havainnollistetaan esimerkillä. Kapitalismin yksi suurimpia saavutuksia on, että saamme lähikaupassa valita viiden eri leipäpaketin väliltä. Kuitenkin jos leivon leipäni itse, leivotulla leivällä on selvä lisäarvo Vaasan Ruispaloihin nähden. Vaikka leipäni säilyvyys tai ulkonäkö eivät olisikaan lähikaupan leipien tasoa, leivässä selvästi maistuu sen ei-teollisuus, jonka itse miellän laadukkaan ruoan kriteeriksi. Leivotulla leivällä on siis selvä kilpailuetu – käyttääkseni Euro-Suomen iskusanoja – eikä leivän arvo määräydy puhtaasti sen maun, säilyvyyden tai helppouden, vaan enemmänkin sen eettisyyden kautta. Leivän rakennekin on sivuseikka.

Leipäesimerkissä kyse on selvästi myös viitseliäisyydestä. Kiihtyvän ajan ja kiireen yhteiskunnassa monet ovat alkaneet jo arvostaa hitautta ja itse tekemistä. Tässä kulutustavaran eettisyys näyttäytyy potentiaalisena ja tarjoaa myös vegaanille toivoa. Mahdollisuudet siihen, että eettisyys ruoan valitsemisen ja tuottamisen keskeisenä periaatteena nousisi vähintäänkin maun ja tottumuksen rinnalle ovat siis olemassa. Jo nyt ihmiset puheissaan haluavat valita esimerkiksi luomua – kunpa tämä näkyisi pian myös käytännössä!

On kuitenkin eräs ongelma. Jopa Sirkka-Liisa Anttila haluaa panostaa ”tuotantoeläinten” eettiseen kohteluun. Tiedämme seuraukset ja sen tason, jota hän pitää eettisenä ja johon voidaan vielä yhdistää kilpailukykyinen bisnes. Jos aktiivista ja toisinaan radikaaliakin eläinoikeustoimintaa ei toteutettaisi, kukaan tuskin lotkauttaisi korvaansa tuotantoeläinten suuntaan, kukaan kuluttajista tuskin edes tietäisi siitä, miten eläimiä kohdellaan. Mutta vegaanin argumentti painottaa koko eläinten tuotannollisen piirteen hävittämistä. Ei auta, jos ”tuotantoeläinten” oloja parannetaan vähän, kun koko ala tulisi lakkauttaa. Kokonaisvaltaisen etiikan näkökulmasta Anttilan etiikka onkin siis auttamattoman puutteellista, jopa valheellista, eihän tehotuotanto ja etiikka kerta kaikkiaan ole yhteensovitettavissa.

Siten jos eettisyys on olemassa jo mahdollisuutena, joka vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseemme, myös Yrjänän kaltaiset kulinaristit puhuvat etiikasta päästyään juuri voivottelemasta ankkapuristimen puutetta. Jos vegaani kuvittelee – kuten Yrjänä uskoo – olevansa eettisesti korkeammalla tasolla, miten hän voi suvaita sekasyöjän, Anttilan ja Yrjänän etiikkaa ja silti kehottaa näitä omaksumaan omansa? Onko vedottava järkeen, tunteeseen, syyllisyydentunteeseen vai puhtaasti makuhermoihin tarjoamalla upeaa, ravinteikasta ja maukasta vegaaniruokaa?

Eikö muuten ole mitään turhauttavampaa kuin enimmäkseen Yrjänän ikäisten miesten selvä katumattomuus? Yrjänähän esittää nykyisen etiikkansa pohjan: ”Ei ole väärin, että eläimiä kasvatetaan ravinnoksi”. Jos kyse on jostain valitsemisesta oikean ja väärän välillä, miten kulinaristisen nautinnon asettaminen eläimen elämän keskeiseksi merkitykseksi, etenkään nykyoloissa, olisi oikein? Klassista esimerkkiä pikkulapsen ja vasikan asettamisesta rinnakkain tässä vain hiukan sivuten: millä perusteella voimme asettaa ulkopäin ja ennalta yhdenkään elävän olennon elämän ja määrittää sen itseemme nähden? Samaisissa nykyoloissa pidämme ihmisiä, jotka ovat teljenneet lapsia vuosikausiksi vangeikseen, totaalisina hirviöinä. Jopa populaarikulttuurin kuvastoissa liian ehdottomasti lapsensa kasvattamat militantti-isät suistavat aikuistuvat nuoret sekopäiksi tai tuhoamaan elämänsä. Sama logiikka on kuitenkin ”oikein”, ”ei-väärin”, kun kyse on ”tuotantoeläimistä”.

Sekasyöjän etiikka ei tietenkään nojaa pelkästään ”tuotantoeläimiin”. Vaikka Yrjänäkin tuomitsee eläinten huonon kohtelun, metsästämisessä on kyse jostakin hyvin arkaaisesta ja kunnioitettavasta taidosta. ”Jonkun mielestä metsästäminen on turhaa eliittiurheilua. Eikä ole. Se on ihmislajin vanhin taito”. Totta on, että se on ollut selviytymistaito. Totta on, että metsästäminen on jollain mittarilla myös eettisempää (ja ainakin ekologisempaa) kulutusta kuin tehotuotannon tukeminen, mutta väistämättä tulee miettineeksi, milloin nämä samat möhömahat oikeasti oppivat kulkemaan metsässä ilman asetta, kuten Henry David Thoreau esitti? Milloin eläimet lakkaavat olemasta jotain ihmistä varten, milloin eläimet jätetään silleen, omiin oloihinsa?

Nykyisinhän metsästyksessä ei ole kyse mistään muusta olekaan kuin eliittiurheilusta. Tai ei, metsästäjät eivät ole kuin oman elämänsä eliittiä ja urheilusta nyt ei metsästyksen yhteydessä voi puhua hyvänä päivänäkään. Enemminkin metsästys on Yrjänän kaltaisten miesten keino tuntea olevansa elossa, sillä heidän mielessään pedon luonto on ihmisen aistillisessa luonnossa keskeisellä sijalla. Yrjänäkin hehkuttelee legendaarisen antropologin Joseph Campbellin käsitystä:

”elämän tragedia ja jalous on siinä, että se ottaa elämänsä toisen elämästä. Luonto synnyttää meidät. Luonto syö meidät. Me olemme hampaita ja vatsoja yhtä paljon kuin henkiä ja sieluja. Me olemme petoja. Tietoisia ja myötätuntoisia petoja, jotka suunnittelevat tekonsa etukäteen.”

En tiedä, keneen Yrjänä viittaa ”meillä”, mutta arvelen hänen ajattelevan omaa viiteryhmäänsä. Taustalla on kuitenkin pari hämärää oletusta. Jos ”me” viittaa ihmisiin yleensä, on selvä painotus pitää ihmisiä petoina. Jos taas ”pedot” viittaavat tässä ihmisen eläinluontoon, millä perusteella valitsemme eläinluonnoksemme juuri petomaisuuden, emmekä esimerkiksi mainittua myötätuntoa tai kumppanuutta, halua yhteistyöhön, välittämistä? Nähtävästi Yrjänä on viiteryhmineen jonkin banaalidarwinismin lumoissa, josta ei halua edetä mihinkään suuntaan, vain toteuttaa valitsemaansa luontoa. Me totisesti haluamme makkaramme, ja koska olemme petoja, meillä on oikeus makkaraan.

Kuluttajan paradoksi: ostaa kaupasta riistaa ja puhua ylistävään sävyyn metsästyksen oikeutuksesta. Mitä nykykuluttaja edes tietää tuosta ”ihmisten vanhimmasta taidosta”, varsinkaan kun hän ei metsästä henkensä uhalla henkensä pitimiksi, vaan huvikseen, piristyäkseen, liikkuakseen metsässä kaveriporukalla ja päissään? Myönnän itsekin arvostavani loputtomasti enemmän alkuperäiskansojen metsästäjäkeräilijöitä kuin henkisesti plösöjä hintavertailijoita – enkä siksi, että ensimmäiset uskalsivat tappaa, vaan siksi että he tekivät sen selvitäkseen. Hintavertailija ei todellakaan tee valintaa oman elämänsä ja kuolemansa välillä valitessaan halvemman broilerisuikalepaketin, vaan sen, saako hän ylijäävällä osuudella vielä pussin makeisia. Hintavertailijalla ei ole tarvetta tehdä kuin valinta, montako eläintä hän ostoksellaan uhraa, mutta hänen oma selviämisensä ei ole siitä kiinni, onko lautasella lihaa vai palkokasveja.

Jos yhtäkaikki suurin osa meistä on riippuvaisia lähikaupastaan, eikä esimerkiksi viljele maata aktiivisesti, elä jonkinasteisessa omavaraistaloudessa tai edes tapa eläimiä henkensä pitimiksi, miksi hänen ylipäätään pitäisi tehdä valintaa eri lihavaihtoehtojen kohdalla? Jokainen eläinperäinen tuote kaupan hyllyllä on nykyoloissa silkkaa väkivaltaa muovikääreessä, joten miksi ottaa kantaakseen murhaamisen ja murhaamisen edistämisen taakka pelkän ostosvalinnan perusteella? Tappaisimme edes itse ja henkemme pitimiksi.

Tietenkin asioiminen kaupassa on jokaisen kansalaisen poliittisista aktioista tärkein. Jos kuluttaminen todella ohjaa järjestelmämme kehittymistä ja jos toivomme sen kehittyvän eettisempään ja väkivallattomampaan suuntaan, ostosvalintamme ovat avainasemassa. Miksi siis edes pelata arpapeliä, onko yksittäisen tuotteen tuottamisessa tapettu eläimiä kymmenittäin vai sadoittain tai elävätkö eläimet yhden ainoan purkin takia jatkuvassa kärsimyksessä? Miksi pelata arpapeliä, jos voi valita sen vaihtoehdon, jonka tuotannossa ei ole käytetty eläimiä, edes välillisesti?

Leipäesimerkkiin palaten olisikin oikeutetumpaa hakeutua elämänmuotoihin, joissa ruoka on tuotettu itse tai jonka tuottamisessa on oltu mukana. Silloin sillä todella olisi lisarvo, eettinen ja näkymätön kilpailuetu, joka selvästi näyttäisi, kuinka mieletöntä esimerkiksi lihatiskillä asioiminen todella onkaan. Tietenkin olisimme huonompia kuluttajia, mutta eikö juuri kulutuksen radikaali leikkaaminen myös luonnollistaisi suhdettamme eläimiin ja murtaisi tehotuotannon valtaa?

Myönnetään: todella laajan etiikan silmissä yksikään ruoantuotannon muoto ei ole täysin väkivallaton. Kuitenkin väittäisin, että nykyisessä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa meillä on kaikki eettiset mahdollisuudet välttää tappamista ja eläinten hyväksikäyttöä. Se toden totta on helpompaa kuin ennen. Onkin pitkälti juuri kapitalismin väistämättömän etenemisen tulosta, että meillä on kaupassa ylipäätään mahdollista valita erilaisia kasviperäisiä tuotteita. Samalla kehitys kulkee järjestelmän mukaisesti päinvastaiseen suuntaan, ennen kaikkea kohti eläinten huonompaa kohtelua ja epäluonnollisempaa elämää. Ennen kaikkea se muuttaa jatkuvasti suhdettamme luontoon ja vie sitä entistä laskelmoivampaan suuntaan.

Mitä tekee suomalainen vegaani tulevaisuudessa, jos esimerkiksi öljynkulutukseen perustuva moderni yhteiskunta joutuu paikallistumaan, eikä näitä erilaisia kasviperäisiä tuotteita ole enää samalla tavalla saatavilla? Yrjänän kaltaisten metsästäjäperinteen hehkuttajien on helppo hymähtää ja käpertyä omaan ylemmyyteensä, miten ekologista ja paikallista ravintoa riista on. Ehkei ole tarvetta kehitellä jotain kurjuutta pursuavia pettuleipävisioita, sillä nykyisen ravintotietämyksemme pohjalta voimme hyödyntää monipuolisesti kotimaisia kasvejamme. Tässä tilanteessa vegaanin on kuitenkin myönnyttävä, kuten sekasyöjän nyt: meidän on asetettava ruoan eettisyys samalle tasolle sen maun kanssa – vaikka rakastaisimmekin vegaanista maitosuklaata tai saksalaista vegaanimakkaraa.

Jos siis todella haluamme eläinten parempaa kohtelua, kapitalistisessa järjestelmässä se ei valitettavasti taida olla mahdollista. Teknisenä aikana saamaamme tietoutta voimme – itse asiassa meidän täytyy – kuitenkin käyttää hyväksemme, jotta voisimme välttää myös metsästämisen välttämättömyyden ja saadaksemme siinä sivussa yrjänät ymmälleen. Kun ja jos tekninen aikakautemme alkaa käydä iltahämäräänsä.

Palaan kuitenkin kysymykseen vegaanin egosta. Mikäli kyse on väittelystä Yrjänän kaltaisen miehen kanssa, on pyrittävä pitämään ego pois tieltä. Vegaanisuudessa ei tule olla mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti korkeampitasoista tai ylempiarvoista, sen ei tule luoda eroja, vaan yhtäläisyyksiä. On pyrittävä luomaan tunne yhteisyydestä, samanlaisuudesta ja kuitenkin korostettava, että vegaanisuudella tarjotaan toisentyyppinen etiikka, jossa kyse ei ole elämän kieltämisestä, vaan sen sallimisesta – niin eläimille kuin itsellekin. Ja kukapa ei haluaisi olla monipuolisempi?

Valitse vege ja jätä possut rauhaan

Joskus totta vie todellisuus on tarua ihmeellisempää. Maa- ja metsätalousministeriö tuki tässä taannoin 257 000 eurolla hanketta sianlihan kulutuksen edistämiseksi. Tuloksena on possupedia, joka muissa oloissa olisi hyvinkin sympaattisesti nimetty. Nyt tulos lähinnä oksettaa: mainostoimiston käärimät rahat vielä ymmärtäisi, jos sivusto ei loistaisi ihan noin karmein aikomuksin ja iljettävin krumeluurein. Jo se, että porsasta nimitetään tässä yhteydessä toistuvasti possuksi, eikä siaksi, on selvää imagonrakentamista, sillä kaikki informaatio, mitä eläimestä sivulla annetaan, koskee kuollutta eläintä lautasellasi. Kaikki. Sikojen oloista, elämästä ja tehomaataloushelvetistä vaietaan visusti ja miksikäs ei vaiettaisi, sehän veisi monilta ruokahalun. Tämähän on tietenkin tuttua jo ennestään: tarjoamalla ihmisille yksipuolista tietoa ruoasta Suomen suurimmat elintarvikejätit paitsi sumuttavat ihmisiä ja ajavat näitä epäterveelliseen ruokavalioon ja moraalittomaan käytökseen (ylläpitämällä tehomaataloutta), myös tahkoavat voittoa. Kilpailukyky on säilytettävä, ja mielellään sitä on parannettava, eikä se sikojen totuudenmukaisella kuvauksella kohoa.

Maan mittakaavassa lihansyönti kasvoi viimekin vuonna. Nyt yksittäinen suomalainen syö keskimäärin lähes 77 kiloa lihaa vuodessa. Puolet tästä määrästä on sikaa, mutta Satafoodin tiedotteen mukaan suomalainen ei oikein arvosta sikaa ruokapöydässä. Sianruhon syöminen ei ole trendikästä, vaan kovin kovin ikävystyttävän arkista. Siksi hankkeen "erityiseksi tavoitteeksi on asetettu trendikkään, terveellisen ja helppokäyttöisen imagon rakentaminen porsaanlihan ympärille." Porsaanlihan ympärille? Terveellisen? Paljon riittää sarkaa. Kun jo nyt suomalainen ruokavalio on täysin kestämättömällä pohjalla, on moraalisesti riittävän tuomittavaa yllyttää kansalaisia lisäämään lihaa lautasellaan. Eiköhän sikafarmarit, olisi jo aika vaihtaa siat kuituhamppuun?

Ja vaikkei olisikaan omaa lehmää ojassa, täytyy sanoa, että esimerkiksi Valitse vege!, joka on toteutettu yli 25 kertaa pienemmällä budjetilla, on huomattavasti monipuolisemmin toteutettu ja tarjoaa paljon enemmän syömiseen ja terveyteen liittyvää tietoutta ruoasta. Jos possupedian toteuttajat olisivat tarpeeksi suoraselkäisiä, he kertoisivat sivuillaan myös esimerkiksi sianlihan tuotantoa koskevista tosiasioista, joita nyt löytää vain näistä kahdesta vain Valitse vegen sivuilta, ymmärrettävistä syistä – todistamisen taakan uskotaan edelleen olevan kasvisruokavalion valinneilla, ei sekasyöjillä. Näissä oloissa sianlihantuotannolla on vieläkin niin hegemoninen asema kotimaisessa maataloudessa, että siitä jopa paikallisuuden nimissä puhutaan terveenä, kotimaisena ruokana, mutta ekologiset, eläinten kohteluun liittyvät ja terveydelliset seikat huomioon ottaen, jos jollakulla, niin nimenomaan Satafoodilla ja sen yhteistyökumppaneilla tässä on oikeasti sitä todistettavaa. Ja siinä riittää tekemistä. Pelkällä hymyileviä putteja viljelevällä possupedialla ja neljännesmiljoonalla se ei tule onnistumaan.

Hyödyn maksimoinnista

Olen vilpittömästi iloinen, että jotkut valtamedioista ovat selvästi alkaneet tuoda sellaisiakin asioita esiin, joita arkipäivässämme emme mielellämme ajattele. Talousuutiset esimerkiksi uutisoi eilen, kuinka Amerikassa jauhetaan kukonpoikia rehuksi – tänään samainen lehti tiesi kertoa, että Suomessa kunnostaudutaan tälläkin alalla: Petsmo Products, pohjanmaalainen yritys, valmistaa tähän nimenomaiseen, tehomaataloudelle välttämättömään toimenpiteeseen, so. hyötykäyttöön kelpaamattomien munimisen lopettaneiden kanojen ja urospuolisen siipikarjan jauhamiseen erikoistuneita myllyjä. Jos nyt joku ei tiennyt, kyseessä on siis täysin normaali toimenpide, joka mahdollistaa materiaalin tehokkaamman hyödyntämisen: kuolleet kukonpojat ja vanhat kanat ovat käypää valuuttaa mm. turkisteollisuudessa ja lemmikinruoissa. Chick Pulp -nimeä kantava tehomylly on mitoitettu 5000 kanalle tunnissa. Kanojen tainnuttamiseen ei käytetä aikaa tai resursseja, vaan ne päätyvät myllyyn tajuissaan.

Lisättäköön vielä, että Amerikassa esiin noussut tapaus oli kuvattu videolla Hy Linen hautomossa Iowassa. Hy Line kiirehti ilmoittamaan, että kyse oli toimeenpiteestä, joka on "tiedeyhteisön ja eläinlääkärien hyväksymä".

Vastaus kuolevan hätähuudolle

Suomen Turkiseläinten Kasvattajien Liitto käynnisti pari päivää sitten kampanjan elinkeinonsa turvaamiseksi. Kun kampanjajulistetta "Turkisten lisäksi sinulta halutaan kieltää moni muukin asia" katsoo, ei voi kuin hämmästellä, kuinka näkyvästi jokin ammattiliitto voi asettua yksittäisiä ihmisiä ja ruohonjuuritason toimijoita vastaan. Kyllähän julisteessa perää osin on, striktit vegaanit tuollaista yhteiskuntaa varmasti vaativat, mutta ilmeisenä provokaationa se onkin julkisuuteen laskettu. Uusi tuttavuus Muhtimin huomauttikin blogissaan, että aivan oikein, harvoin ihmisiä kehotetaan oikein kampanjalla olemaan ajattelematta. Kylläpä kyllä, jatka sinä suomalainen vain samaan malliin: "Juot maitoa, syöt monipuolista ruokaa, käytät villasukkia, ostat kunnon kengät ja puet talvella lämpimän turkin päällesi." Niin asiat varmasti paranevat ja elämä säilyy entisellään, mutta pliis, älä mieti laajempia yhteyksiä, älä ilmastonmuutosta, älä eläinten oikeuksia ja niiden hyvinvointia, kyllä me huolehdimme niistä puolestasi.

Vaikkei Oikeutta Eläimille -järjestön vastamainos (ks. yllä) nyt ehkä paras mahdollinen ole, se on tuikitarpeellinen.

Gorillan puhunta ja ihminen ihmisen jälkeen - väkivaltaistunut humanismi ja paikallinen mielikuvitus

Humanistisessa ajattelussa on tavattu korostaa ihmisen subjektiivisuutta suhteessa muuhun maailmaan. Ylläpidettäessä tätä valtasuhdetta – tai oikeammin vapautta hallita maailmaa sitä aktiivisesti tutkien ja epäolennaisuuksia ihmisen ympäriltä poistaen – humanismin piirissä on silti väistetty kysymys itsensä maailman moninaisuudesta. Siinä tutkimuskohteet pakenevat tutkijoitaan ja sulautuvat viimein takaisin jahtaajiinsa. Maailma, jonka osittamiseen humanistit ovat paneutuneet, pysyy jakamattomana. Se, mikä heille on epäolennaisuuksia ja määrittelemätöntä, on oikeammin olemisen ja esteettisen kokemuksellista aluetta. Tämä unohtuu tarkastelun ulkopuolelle.

Vaikka maailma on jakamaton, se silti hajoaa kuin itsestään miljardeihin osiin. Tämä ristiveto yhden ja monen välillä pakottaa kokemuksen kaiken mitaksi ja synnyttää subjektiviteetin. Samalla kyky empatiaan palauttaa ihmisen takaisin sille kosmiselle paikalleen, josta humanismissa on pyritty irrottautumaan. Empatiassa on kyse samastumisesta, mikä pohjimmiltaan merkitsee jakamattomaan sulautumista. Paikallaan olo on näin ollen yhtäältä ykseydentunnetta kaikkeudessa, toisaalta erillisyyttä muusta.

Tämä paradoksi hajottaa subjektit ja objektit toisiaan tukeviksi organismeiksi, elimiksi, joilla on keskinäiset riippuvuussuhteensa ja ennen kaikkea omat paikkansa maastossa. Hierarkian sijaan syntyy taivaankantta kannatteleva suhteisto. Se on miljardien suhteiden ykseys, jossa lajit elävät toistensa varassa. Yhdenkin eläin- tai kasvilajin sukupuutto on siten meidän kuolemamme: sisimmässämme kuoleman on kohtaamassa paitsi kielen paikallisuus ja symbolinen tajunta (kyky asettua suhteisiin) myös humanistin lempiaihe, ajattelu sinänsä. Suhteiden määrän pienentyessä katoavat myös paikat – ja paikkojen menettäminen merkitsee konkreettisesti mielikuvituksen köyhtymistä.

Daniel Quinnin romaanissa Ismael (1998) gorilla Ismael käy läpi kertojan kanssa "ottajien" ja "jättäjien" historiaa. Anonyymi kertoja löytää lehti-ilmoituksella henkiseksi opettajakseen gorillan, joka on ottanut tehtäväkseen johdattaa oppilaansa pois ottajien kulttuurista ja sen mieliimme asentamasta suhtautumistavasta. Tätä asennetta Ismael nimittää kulttuuriäidiksi. Jotta puhuttu sana ei vääristäisi opetusta, Ismael kommunikoi telepaattisesti.

Maatalouteen perustuva kulttuuri on Ismaelille ottajien historiaa eli valtaajien, omistajien ja hävittäjien historiaa – meidän kertomuksemme. Se on maailman ottamista jumalien käsistä, siinä missä jättäjien kulttuuri on keräilijöiden elämää jumalten laatiman kohtalon varassa. Jättäjäkulttuuri on historiatonta, monista ottajien itsestäänselvyyksistä pitämistä hyödykkeistä riisuttua todellisuutta ja siten "primitiivistä" ja vaatimatonta.

Romaanin taustalta löytyy ekoanarkistinen eetos. Amerikkalainen primitivisti John Zerzan ja surullisenkuuluisa matemaatikko Theodore "Unabomber" Kaczynski ovat molemmat yhtä mieltä teollisen yhteiskunnan tuhoisista tulevaisuusnäkymistä ja siksi pyrkivät luomaan puitteita uusille yhteiskuntamuodoille. He eivät ehkä ole uskottavia auktoriteetteja nykyisessä poliittisessa valtavirtapuhunnassa, joka vakuuttelee, ettei nykyisyydelle ole vaihtoehtoja, kannustaa keskittymään Marxiin kapitalismin analyytikkona ja vaatii yhteiskuntapelin pelaamista loppuun "yhteisillä pelisäännöillä". Silti Zerzan ja "Unabomber", kuten monet muutkin anarkismiin taipuvaiset haaveilijat tarjoavat tärkeitä ituja uusille yhteisömuodoille. He auttavat kyseenalaistamaan totuttuja käsityksiä olemisen käytännöistä. Teollinen yhteiskuntakin on vain yksi yhteiskuntakokeilu muiden joukossa ja vaikka sitä edeltäneet kokeilut eivät kenties olleet parhaita mahdollisia, ne eivät välttämättä olleet kaikin puolin heikompia kuin oletetaan. Etenkin Zerzan on toistuvasti argumentoinut keräilijäyhteisöjen mentaalisen ja ekonomisen hyvinvoinnin puolesta. Hänkään ei silti haikaile oletettuun kulta-aikaan – ainoastaan pois orjuuttavasta elämäntapateollisuudesta.

Giovanni Pico della Mirandolan (1463–1494) Ihmisen arvokkuudesta -julistuksessa ihminen irrotettiin kosmisesta hierarkiasta, enkelien ja eläinten välistä ja hänelle annettiin vapaus asettaa omat lakinsa, synnyttää itsensä uudelleen "Jumalan kaltaisiin muotoihin". (1) Jo alkujaan tämä oli räjähdysaltis konsepti ja siihen oli kirjattu paitsi lupa tappaa myös lupa käyttäytyä "ihminen kaiken mittana". Luonnolla on lakinsa, mutta nyt Picon ihminen määrittää omansa. On selvää, että jos humanismi asetetaan – kuten esimerkiksi Georg Henrik von Wright (1916-2003) kokeili – luonnon, jumalten ja ihmisen kolmiakselille, jossa ihmisestä tehdään määräävä tekijä suhteessa luontoon ja yliluonnolliseen, ihmisen oikeudet laajenevat huomattavasti. "Ihmisen paras" on von Wrightin humanismissa keskeinen arvo, mikä osoittaa selvästi, että vaikka huolehdittaisiinkin luontosuhteen ongelmallisuudesta, esimerkiksi kysymys ilmastokriisistä asetetaan humanistisessa ajattelussa aina ihmisestä käsin. Kosmos sinänsä voi kuitenkin olla harmoninen vain jos kaikki tekijät ovat yhteistyössä ja sovinnossa keskenään. Tämän näkökulman ymmärtäminen vaatii siksi "ihmisen parhaan" ylittämistä, asettumista elämän puolelle ihmisen sijaan.
Näemme, kuinka insinöörilogiikka sekä keskiluokkaiset oikeudet ja vapaudet tuhoavat ympäristöämme, välineellistävät järkemme ja keskiarvoistavat mielemme. Ekologinen puhunta onkin ehdottomasti tuotava paitsi sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin myös humanismin yhteyteen ja selvitettävä, millaiset ovat sen ideologiset juuret, rungot ja oksat. (2) Luontoa on myös meidän sisimpämme.
Tämä ekologinen kriisi näkyy myös aistillisuuden yksiulotteistumisessa. Vaikka kulttuuriamme luonnehditaan kehoa (patologisesti) palvovaksi, itse keho kokemuspohjana kadottaa nyanssinsa. Niin ollen esimerkiksi seksuaalisuus muistuttaa yhä enemmän tavarasuhdetta. Tällaisessa köyhtyneessä aistillisuudessa humanismi saakin ehkä banaaleimman muotonsa: subjektin suhde omaan seksuaalisuuteensa kuihtuu visuaalisesti näyttävän yhdynnän jäljittelymekanismiksi.

Nykyään olemme kaikki pohjimmiltamme ehdollistuneita humanisteja. Ihmisyytemme asettaa meille toimimisen, ajattelemisen ja käyttäytymisen edellytykset. Tätä meidän ei erikseen tarvitse ajatella, sillä pidämme paikkaamme oikeana: ajattelemme etupäässä "ihmisinä", mikä vaikuttaa luonnollisimmalta tulosuunnalta maailmaan. Tämä saa meidät helposti ajattelemaan, että olemme yksin.

Vapautemme on kosmista yksinäisyyttä, missä onkin Picon ja hänen renessanssiaikalaistensa alulle paneman ajattelun perimmäinen tragedia. Ei ole muita arvokkaita lajeja kuin ihminen: sivilisaatio ja historia erottaa meidät luonnosta ja jumalat, joita renessanssissa heijastettiin ihmisen sisimpään, näivettyvät sitä mukaa kuin inhimillinen toiminta välineellistyy ja mielikuvitus köyhtyy. Paitsi eläin- ja kasvikunta myös ihmisen sisin tai itse eriytyy teon ja toiminnan kohteeksi, iestämisen ja jopa pelastamisen objektiksi. Aistillinen tyrehtyy ja esteettisyys latistuu aforismikokoelmiksi, sävelteoksiksi ja teatteriksi. Käsitys esteettisen funktiosta mielikuvituksen elvyttäjänä, elämän parantavista käytänteistä, leikeistä ja leikittelystä unohtuu. Siten katoaa kyky ymmärtää symboleja, taito ajatella symbolisesti, sekä kyky elää myyttejä todeksi, mahdollisuus parantua ja taito parantaa. Max Horkheimer (1895–1973) on tuotannossaan huolehtinut järjen kriisistä, mutta sen seuralainen, esteettisyys eli aistillisuuden vapaa vyöhyke on kahta pahemmassa kriisissä.
Cornelius Jakhellnin romaanin Jumalten tuho (2008) wagnerilainen Alberich-hybridi ja kääpiöinsinööri Reginn arvelee, kuinka "ennen bioosia ihmiset olivat käytännöllisesti katsoen soliptistisia olentoja – ihmisillä ei ollut edellytyksiä tajuta, että heitä ympäröi joukko muita älyllisiä olentoja". (3) Bioosi tarkoittaa Reginnin kehittämää keinoälyllä varustettua ja ihmisrodusta jalostettua jättiläiskansaa, joka tulee muuttamaan ihmiskunnan orjikseen. Romaanin kertojan, ylijumala Odinnin näkökulmasta tämä bioosi edustaa aistillisen elämän täydellistä tyrehtymistä: uusi laji olisi ihmisiin nähden vähemmän aistillinen, särmätön ja tahdoton. Reginnin ohjelmoima bioosi tarkoittaisi siis vallitsevalle järjestykselle kuuliaista kansaa ja yhteiskuntajärjestystä, joka perustuisi kauttaaltaan huipputeknologiaan: luonto olisi kansasta kuohittu pois. Tämän tasavallan luominen ja Reginnin sota jumalia vastaan muodostaakin romaanin puitteet.

Jättiläiskansa on yhdistettävissä nykyiseen läntiseen kulutusluontoon, öykkärimäiseen vaikkakin tahdottomaan barbariaan, jota tapaa lähimmän automarketin aulassa. Se on ihmistä iestävää kuluttajuutta, jonka loppua ei näy. Miksi näkyisi, kun sen loppumisen eteen ei edes olla valmiita tekemään töitä? Kapitalismin loputtoman analyysin sijaan olisikin syytä vapauttaa energiaa vaihtoehtoisten elämäntapojen keksimiseen ja toteuttamiseen. Aivovoima, joka käytetään nyt huomiotaloudessa näkymiseen, olisi kanavoitavissa käytännön toimiin. Kun yhtäältä insinöörilogiikan tärvelemät ideat ja toisaalta sellainen filosofia, joka hylkii tunnetta ja kokemusta, asetetaan syrjään, luodaan tilaa projektille tietoisuuden laadun muuntamiseksi, josta ei puutu tuskailua, hikeä ja mielen kuonavanoja. Tämä ei kenties ole avain onneen, mutta itsessään se avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin paitsi kulttuurin myös ennen kaikkea mielemme mekanismeja. Samalla se luo tilaa, asettelee paikkoja uudelleen.

Ehkä humanisti on kerrostalolokerossaan kuitenkin ympäristön – muun luonnon – kannalta vähemmän tuhoisa olento kuin rynniessään eroon teknologiaan sokeasti luottavasta elämänmuodosta. Ehkei nykyinen asenneilmasto eikä kenenkään psyyke kestäisi, jos muutamassa yössä "ottajille" vieras luopumisen ideaali, ajatus materiaalisen vaurauden rajoittamisesta alkaisi kantaa hedelmää. Luopuminen tarkoittaa nimittäin luovuuden mekaniikasta vapautumista. Mekaniikkaa luova ajattelu on sikäli kuin se kohtaa kaiken kulutuksena ja hallintasuhteena. Humanisti on vimmassaan koostaa subjektiaan tottunut kuitenkin keräämään, haalimaan tutkimansa asiat mukaansa, itselleen viisaudeksi ja vauraudeksi, eikä suinkaan jättämään sijoilleen, asioiden luonnollisille paikoille. Näin toimii "ottaja" ja ottaja on ottamansa mitta.

Luopumisen ideaali ei kuitenkaan synny valtion tasolta annettuina rajoituksina, vaan ihmisen uniikin sisäisyyden ja mielikuvituksen elvyttämänä. Valtio ei mitään muutoksia edes halua: sille riittää, että kansa pysyy töissä ja kuluttaa, raha kiertää ja hypnotisoi. Ihmisen sisimmästä nousevalla muutosjanolla on kuitenkin takanaan valtava voima, jos ihminen saa kiinni äänestä, joka kuuluu valtaa pitävän "kulttuuriäidin" taustalta, syvemmältä ihmisestä. Kulttuuriäiti on nimittäin paitsi "ottajaan" sisäistynyt uskomusjärjestelmä, myös ääni, jota ei edes kuulla, joka "humisee koko ajan jossain taustalla" muodostaen elämämme oletetut perusteet kuten maanviljelyn, kotieläintalouden ja yksityisomaisuuden – siis kasvattamisen ja kontrollin ideaalin. Zerzan nostaa vastaaviksi selviöiksi numeron, kielen ja mitatun ajan: näiden asteittaisella lisäämisellä osana ihmisen arkea on pyritty kattavaan todellisuuden järjestämiseen, osittamiseen ja hallitsemiseen.

Soliptistiselle humanistille muu luonto on muuta luontoa, resurssi, ei toinen toistaan erilaisempia eläviä, aistillisia olentoja. Eläinaktivistit ovat Suomessakin saarnanneet aiheesta tämän tästä, ilman mainittavaa tulosta. Edelleen vetoamme (pääasiassa ottajien) historiaan, kuinka olemme aina perustaneet kulttuurimme muun luonnon valjastamiselle, kuinka olemme luonnostamme sekasyöjiä, kuinka vajavaisia olemme luontoinemme. Luonnon takia olemme synnillisiä, paheellisia, moraaliltamme hölliä. Luonto vetää meitä alas, kun taas ihmisyys meitä korottaa. Näin ajattelee humanisti edelleen.

Kulttuuriäiti on vallannut suuren osan egostamme, eikä suostu väistymään. Siksi suurin osa poliittisista käytänteistä on muutoksen kannalta hedelmättömiä, sillä ne pohjaavat identiteetin koostamiseen. Jopa radikalismi muuttuu hyvin helposti sekä yksilöllistä että yhteisöllistä (vastarinta)egoa vahvistavaksi toiminnaksi, ei sitä heikentäväksi. Voimaantuminen niin ollen kasvattaa egoa, kun taas itsessä on kyse maailmaa kategorisoimattomasta tietoisuudesta, egon kuolemasta. Metafyysinen puhe olemuksesta ei ehkä ole muodissa, mutta ihmeellisellä tavalla se silti tarjoaa monelle ihmiselle ajastaikaan toisenlaista "sisäistä rauhaa" kuin lyhytjänteinen egonkasvatus. Tämä ristiriita on olemassa nykyisessäkin kulttuurissa, sillä uushenkisyyden rinnalla elää vahvana lumeuni kilpailusta ja "kaikkien sodasta kaikkia vastaan". Jälkimmäisen sanoma humisee alati kulttuuriäidin äänenä meissä, omatuntona ja "normaalin" käytöksen kaitsijana.

Anarkisteja on läpi historian – silloin kun siinä ideologiana on nähty muutakin kuin pomminheittoa ja nuorison hulinointia – syytetty haaveilusta, utooppisesta halusta poistaa tai ainakin minimoida ahneus ja kilpailu. Syyttäjiltä kannattaisi kuitenkin kysyä, mihin he ihmiskuvansa pohjaavat. Kun tiettyä ajatusta vahvistetaan riittävästi, siitä tulee itsestäänselvyys. Sellaisena länsimaalainen pitää nyt historiankirjoitustaan ja aatteitaan. Kun nämä on asetettu oikeiksi, on hyvin vaikea alkaa luoda edellytyksiä eettisemmälle – tai edes toisenlaiselle – toiminnalle. Miksi siis humanisti tällä kohtaa ottaa omakseen pessimistisen käsityksen ihmisen luonnosta, kun se niin kovasti muuten uskoo mahdollisuuksiinsa?

Humanistinen perusasenne ihmisen paikasta on kaikesta huolimatta mahdollista muuntaa anarkistisen ideaalin pohjaksi. Humanismia ja anarkismia yhdistää nimittäin toisiinsa vapaus. Humanisti automatisoi vapauden ja olettaa lähtökohtaisesti olevansa vapaa, anarkisti etsii sitä ja kokee elävänsä valtion rakenteiden vankina. Peter Kropotkinille (1842–1921) vapaus tiivistyy teesiin "ota mitä tarvitset", mikä päällisin puolin vaikuttaa humanistisen eetoksen tavoin vaaralliselta. Jos jokainen keskiluokkainen ottaisi mitä tarvitsee, joku jäisi aina ilman. Paitsi käytännön kysymys leivän jakaminen näyttääkin olevan kaikki yhteiskunnan osa-alueet leikkaava eettinen metafora. (4) Kropotkinilla perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy kiinteästi vastuu muista. Siten leivän jakaminen alkaa aina ihmisen omasta halusta turvata elämä mahdollisimman monelle, halusta kantaa vastuuta yhdessä.

Kropotkin nojasi lupaavalta kuulostaneeseen anarkokommunismiin ja oli varma sen vallankumouksellisesta potentiaalista. Ydinsanoma on yhä relevantti: ihmisen on löydettävä oma paikkansa vapaassa kokonaisuudessa, laumassa. Leivän jakaminen on lauman jäsenten paikkojen asettelemista. Vapaus aktuaalistuu vain jos kaikki ovat vapaita paikoillaan: vapaita lähtemään ja liittymään. Henkilökohtainen paikka löytyy yhtäältä individuaation myötä, toisaalta yhteiskuntarakenteiden muuntamisen avulla. Kuten humanismissa kosmiset hierarkiat on lyöty rikki, mutta tämä ei tarkoita, ettemme anarkistisessa utopiassa käyttäytyisi suhteidemme mukaan: maailmamme on pohjimmiltaan maasto, joka ei perustu hierarkioihin, vaan olentojen keskinäiseen arvonantoon ja suhteisiin. Eri lajit kykenevät ruokailemaan sopuisasti saman veden äärellä.

Lauma ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin massa modernissa kulttuurissa. Se on huomattavasti pienempi ja siinä jokaisella on relevantti sijansa. Lauman jäsenet eivät ole tahdottomia kuluttajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat paitsi työskennellä yhteiselämän eteen myös vaihdella paikkaansa lauman suosimassa maastossa vapaasti, jopa lähteä siitä ja etsiä uuden lauman. Laumaa voisikin verrata pienyhteisöön tai heimoon, kylääkin pienempään yksikköön. Verkottumisen aikakautena sosiologi Michel Maffesolin nimeämistä uusheimoista on tietenkin tullut hakusana kaikkeen yhteisöllisyyteen, mutta tässä laumat viittaavat ruumiillisiin suhteistoihin, konkreettisiin keinoihin tuoda käytännön elämä lähelle uusia elämäntapoja.
Sen sijaan, että mediakulttuurin avulla uusinnetaan keskiarvotettuja massoja, massa-arvoja ja hierarkioita, ihminen pystyy jo nyt rauhallisissa oloissa luomaan yksityiset henkiset arvonsa. Näin hänen on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vahvuutensa ja heikkoutensa, omat tarpeensa ja paikkansa kulloisessakin laumassa. Tällä hetkellä tämä ei kuitenkaan ole helppoa, koska paikallinen identiteetti uhkaa unohtua. Itseytyminen tarvitsee mahdollisuuden juurtua. Pienyhteisöt tarjoaisivat individuaatiolle hyvät elinolot, mutta poliittiset rakenteet eivät ole niille suotuisia. Keholliset olennot, jotka eivät asetu suhteisiin, kadottavat nopeasti kykynsä aistia yhteyksiä ja ympäröivän moneutta. Von Wrightin kolmiakseliin verraten paikallinen kieli ja paikallinen itse ovat kuin kulttuuriäitiä pakenevien jumalten jälkirypäs maastossa: jos yliluonnollisen on tarkoitus harmonisoida ihmisen ja luonnollisen suhde, on tämä näkökulma syytä ottaa huomioon.

Lauman idea sisältää lisäksi mutualismin, molemminpuolisen avunannon ja kumppanuuden periaatteen, jota viime vuosisadan aikaan on suotta peitelty korostamalla kilpailua, vaikka se on ollut yhtä luonnollinen osa olentojen käytöstä kuin arkidarwinismiin liitetty eloonjäämiskamppailu. Jos historiaan vedotaan, olisikin osuvampaa korostaa yhdessä tekemisen tärkeyttä armottoman keskinäisen kilpailun sijaan. Emme elä yksin tutkijoiden innovaatioista, vaan ennemminkin osallisuudesta yhteiseen toimintaan.

Humanistisessa ajattelussa voitaisiin ottaa oppia lauman kyvystä paikallistaa elämäntapansa, asettaa se tiettyyn maastoon. "Ihmisen parhaasta" puhumisen sijaan humanistisessa ajattelussa voitaisiinkin keskittyä luovaan toimintaan, joka on osa lauman kykyä merkityksellistää elämäänsä siten, että ottaa huomioon esteettisyyttä rikastuttavat ja ympäristönsä sallimat rajat. Näin humanismissa tultaisiin lähemmäksi paitsi luontoa myös yliluonnollista. Samalla haettaisiin elämänkäytäntöjä jotka ovat yhteensopivampia muun luonnon kanssa, eikä kuitenkaan hylättäisi kestämättömänä sellaisiakaan yhteisökokeiluja, joita ei ole ensinkään kokeiltu. Tämä tekisi myös luontevammaksi kokea nykyiset, globalisoivat ja massoihin perustuvat yhteisömuodot paikallista ajattelua polkeviksi yhteiskuntakokeiluiksi ja helpottaisi siirtymistä uusiin.

Kulttuuriäiti koostuu elämäämme hallitsevista automaatioista. Ne ovat egon kontrolloimia ajatusrakenteita, jotka estävät ihmistä vapauttamasta aistipotentiaansa. Luovassa toiminnassa tämä kontrolli tunnetusti lakkaa: luovuus on keino karata kulttuuriäidiltä. Ranskalainen kirurgifilosofi Henri Laborit (1914–1995) on monien tavoin hylännyt vapauden mahdollisuuden ja korottanut mielikuvituksen inhimillisen kehityksen keskiöön. Ihmisen tehtävä planeetalla on rakentaa "sosiaalisia rakenteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, joiden ansiosta laji voi säilyä elossa kosmisella aluksellaan". (5) Tämä "alus" edellyttää kuitenkin humanistisen solipsismin purkamista ja empatian ulottamista muuhun luontoon ja alati haurastuviin jumaliin. Jumalat ovat tässä, keskuudessamme olemisen paikallisuutena: ne ovat voimia jotka tekevät paikasta paikan, elävöittävät sen, kuten esitetään Ismaelin jatko-osassa The Story of B (1996).

Ihmisen, luonnon ja yliluonnollisen keskinäisen harmonian säilyminen edellyttää siis humanismin kertakaikkista muuntautumista tai koko käsitteen hylkäämistä. Samalla vaatimuksena on ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ja aistillisuuden moniulotteistaminen. Mielikuvitus toimii Laborit'n mukaan vain motivoituneena, jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. (6) Koska ihmisellä ei biologisesti ole lopultakaan vapautta, vaan hän "vapaasti valitsevanakin" valitsee muistiin kertyneen tietonsa pohjalta ja tiedostamattomaansa nojautuen, on kulttuuriäiti saatava väistymään. Tämä vaatii "järjettömien" käytäntöjen aktiivista lisäämistä kaikilla olemisen tasoilla, leikkiä joka eroaa järkevästä ja normatiiivisesta arjen työstä. The Story of B:n pohjalta tämä tarkoittaakin uusia elämäntyylejä, visioita ja mieliä: uudet ohjelmat istutettuina vanhoihin mieliin eivät muuta mitään. Siksi gorillan kuunteleminen on olennaisempaa kuin kulttuuriäidin radion soittaminen: Ismaelhan ei puhu, mutta kuulemme sen puhunnan, jos asetumme paikkaan, paikoillemme.

Maallistunut humanisti rakastaa mytologioita, mutta ei halua enää "vajota villin asteelle" luopumalla teknologiasta ja tieteestä. (7) Kielen paikallisuudesta ja paikallisista myyteistä huolehtiminen ei silti tarkoita taikauskon uutta tulemista, vaan todellisuuskokemuksen rikastamista. Kuvattu vapaus on siis vapautta sammuttaa valot ja vapautta aloittaa luova toiminta.

KIRJALLISUUTTA
Félix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anne Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren (alkuteos Les Trois écologies, 1989), Tutkijaliitto 2008.
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä (alkuteos Eclipse of Reason, 1947), Vastapaino 2008.
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen (alkuteos Gudenes fall, 2007), Tammi 2008.
Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, suom. Timo Hännikäinen (alkuteos Industrial Society and Its Future, 1995), Savukeidas 2005.
Peter Kropotkin: The Conquest of Bread, (alkuteos La Conquête du Pain, 1892), URL:http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin (tark. 2.3.2009).
– Mutual Aid. A Factor of Evolution, Dover 2006.
Henri Laborit: Ylistän pakenemista, suom. Anto Leikola (alkuteos L'Éloge de la fuite, 1976), WSOY 1986.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta, suom. ja toim. Tapio Martikainen (alkuteos Oratio de hominis dignitate, 1486), Atena 1999.
Daniel Quinn: Ismael, suom. Jaana Kapari (alkuteos Ishmael, 1992), Tammi 1998.
– The Story of B, Bantam Books 1996.
Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena, suom. Kai Kaila (alkuteos Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978), Otava 1987.
John Zerzan: Elements of Refusal, C. A. L. Press 2006.

VIITTEET
(1) Pico 1999, 61–62.
(2) Ekologinen puhunta puunhalaajien yksityisomaisuutena olisi ainakin Félix Guattarin (1930–1992) mukaan päästettävä tuosta ahdingosta, jossa se nähdäkseni on jo kategorisoitumassa nopeasti sivuutettavaksi pikkuharmiksi.
(3) Jakhelln 2008, 415.
(4) ks. http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin
(5) Laborit 1986, 103.
(6) emt., 74.
(7) vrt. von Wright 1987, 161.


(Julkaistu lyhennettynä ja hieman muunneltuna Nuoren Voiman numerossa 3/09)

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.

Iestävä vanha polvi

Maailmankuvaamme ja aatteitamme rajaavat ne horisontaaliset ääriviivat, jotka muodostuvat meidän kasvattaneen sukupolven arvomaailman sekä meidän jälkeemme tulevien, nyt jo iduillaan olevien kulttuuriasenteiden viivoista. Se on muistettava joka kerta, kun lähdemme poliittisesti liikkeelle, muodostamme mielipiteitä. On hyvin luonnollista - joskaan ei läheskään aina totuudellista - että vanhempi, elämänkokemusta enemmän omaava sukupolvi pyrkii iestämään nuorempiaan, vähättelemään nuoren polven ajatustyötä ja muodostumia. Kaikkein selkeimmin tämä toteutetaan perustelemalla, kuinka historia on osoittanut, kuinka olemme tehneet niin ennenkin ja kuinka me olemme omalla työllämme ansainneet nämä totuudet ja juuri ponnistelujemme vuoksi meitä tulee kunnioittaa, meidän kantojamme arvostaa. Järki on toisin sanoen urautunut koko ihmisen elämän mitalla, asettunut ja päättänyt, että näin on hyvä, minun jälkeeni vedenpaisumus.

Viime aikoina puoluepolitiikan saralla on nähty valonpilkahduksia, jotka asettuvat kiinnostavaksi esimerkiksi edellisestä. Oikeastaan nuo valonpilkahdukset on kuultu yksin Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen suusta, ensin eduskunnan energiakeskustelussa runsas viikko sitten keskiviikkona (12.11.2008) ja viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (HS 21.11.2008). Edellinen oli tiukka ydinvoiman vastainen puheenvuoro, joka oli kylläkin livetä jo populismin puolelle mutta joka kirvoitti myös Arhinmäen omasta puolueesta närä-ääniä ja oli siten omiaan paljastamaan myös puolueen sisäisen hajanaisuuden. Jälkimmäisessä, Hesarin pienessä haastattelussa Arhinmäki väläytti niitä teemoja, joita esimerkiksi verkkolehti Megafoni on kiehuttanut ääriinsä asti ja joilla vasemmistoa mahdollisesti voisi nostaa nykyisestä suostaan.

Vasemmiston identiteetti on toisin sanoen luotava uudelleen. Kun Arhinmäki - tai kuka tahansa itseään vasemmistolaisena pitävä - mainitsee ilmastonmuutoksen, sen on tarkoitettava muutakin kuin viherpesua. Vasemmiston mahdollisuudet olisivat teoriassa siinä, että se etsiytyisi vakavasti ja oikeasti radikaalisti syvänvihreille suomaastoille - alueelle, josta Vihreiden voi sanoa lähteneen pois, omaksuessaan kapitalismin väistämättömänä voimana. Vasemmiston voima voisi olla siinä, että se pyrkisi omaksumaan oikeasti vihreät arvot - mihin Arhinmäkikin energiapuheenvuorollaan viittasi - ja toisaalta kyseenalaistamaan kapitalistisen ja markkinavetoisen ajattelun kokonaisuudessaan. Monet meistä voivat ehkä olla mielissään useista hyödykkeistä joita talousvetoinen kapitalismi on tarjonnut, mutta yhtä lailla voin sanoa, että puolueelle, joka kieltäytyisi tyystin uusliberalistisesta valehtelusta, olisi tässä maassa tilausta, sillä niin paljon on tässä maassa ihmisiä, joita koko puoluepolitiikan oikeistolaistuminen ja uusliberalisoituminen on kusettanut, tavalla tai toisella ja jotka tietävät itse, millaisia ongelmia nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on heille antanut.

Jos vasemmisto oikeasti menisi kansan ja sen nykyisten duunarien - pätkätyöläisten, maahanmuuttajien, prekarisaatioon totuttelevien nuorten - joukkoon ja kuuntelisi heitä, se huomaisi pian, että sen oma horina työn luonteesta, arvosta ja merkityksestä on aikaa sitten vanhentunut. Vasemmiston ikiteema työ on nimittäin asia, jota kuvaamaan ei enää sovi kylläinen paperityöläinen, vaan työtön paperityöläinen tai paremminkin akateeminen, työstä toiseen pikajuokseva sekatyöläinen. Näinä massairtisanomisten aikoina vasemmisto voisi rohkeasti lähteä kyseenalaistamaan vakituisen työn autuaaksitekevyyden ja toisaalta etsimään elämisen muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia uusliberalistisesta suuryrityskierrosta.

Vasemmiston jarruna on kuitenkin enemmän tai vähemmän punaniskainen vanhempi lohko. Sama pätee yleisemmin puoluepolitiikkaan. Esimerkiksi kotikaupungissani kunnanhallituksen keski-ikä on reippaasti viidenkymmenen tuolla puolen, ns. suurissa ikäluokissa, jotka kuten tiedettyä, ovat "ahneita" ja petollisia, ainakin mikäli on uskominen Osku Pajamäen populistiseen, joskin tuoreeseen pamflettiin "Ahne sukupolvi" (2006 ) - ja tietämättömiä tämän maailman ongelmista. Tämä osa kansasta, joka on paitsi rakentanut hyvinvointi-Suomen myös tehnyt siitä lapsilleen enemmän tai vähemmän helvettiä muistuttavan tilan, jossa pätkätyöläiset maksavat vanhempiensa eläkkeet vähistä varoistaan ja yrittävät siinä sivussa muodostaa itselleen elämän porvarillisine varmuuksineen. Hyvä on, provosoin - vaikka lainaankin epäsuorasti Pajamäkeä. Joka tapauksessa keskeistä on, että tuo osa kansasta, jota Pajamäkikin kutsuu Suomen todelliseksi EU-eliitiksi, on keskeinen jarru, mitä tulee mihin tahansa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin. Se pitää kiinni sekasyönnistään ja etelänmatkoistaan, koska on omasta mielestään ansainnut ne, eikä koe olevansa mitään velkaa jälkipolville.

Ehkä tuo mekanistinen asenne - me olemme koko ikämme hiki hatussa paiskoneet töitä ja pian saamme sekä levätä että rellestää ja olemme ansainneet sen - tekee tuon ikäpolven sokeaksi muille sukupolville, kyvyttömäksi tuntea empatiaa, kyvyttömäksi ymmärtää toisten totuuskäsityksiä, niitä totuuksia jotka pätevät tänä päivänä. Esimerkiksi jo klassiseksi muuttuva 1990-luvun puolenvälin ympäristöradikalismi ei saanut aikanaan, eikä saa vieläkään vanhan polven hyväksyntää - ja samaan aikaan tuo väestönosa teeskentelee nuorten olevan poliittisesti apaattisia. Voisi vastapainoksi kuitenkin kysyä, millaista apatiaa se on, että Suomessa tulee ensi vuoden alussa voimaan laki, joka kieltää kissa- ja koiraturkisten myynnin ja levittämisen, kun samaan aikaan mitään ei tehdä edelleenkään kotimaiselle turkistarhaukselle, jota sentään vastustaa esimerkiksi Metro-lehden gallupinkin mukaan noin 3/4 vastaajista. Kalapuikkoviiksinen kansanedustaja Pohjanmaalta näyttää pitävän huolen siitä, ettei tuota lakia tulla koskaan ylettämään koskemaan kaikkia eläimiä, riippumatta siitä määrittelemmekö ne tuotanto- vai kotieläimiksi - ja niin kauan kuin noita vanhoja jääriä istuu hallituksissa, mitään muutakaan vastaavaa ei tapahdu ja samat vääryydet jatkuvat. Totisesti: minun lapsenlapseni ja hänen sukupolvensa tulee kiroamaan minut ja minun sukupolveni siitä, ettemme tehneet mitään tuolle syöpäläiselle, joka rakensi veteraanien verenjanossa ja ylimielisessä omanarvontunnossaan hyvinvointivaltion nimeltä Suomi - ja sen jälkeen möi sen maailmalle. Kun ja jos minun lapsenlapseni elävät, he tulevat mitä todennäköisimmin näkemään Suomen ja maailmamme verrattain kauheampana paikkana elää kuin mitä se on minulle nyt tai mitä se on suurille ikäluokille ollut viimeiset 30 vuotta.

Sukupolvien välillä ei vallitse solidaarisuutta, siitä tässä on kysymys. Myönnän: solvaan ehkä turhankin rankasti minut kasvattanutta sukupolvea ja olen kuitenkin kiitollinen monista sosiaalihuollollisista asioista, joita elämääni on mahdollistettu juuri heidän toimesta. Antipatiani keskeisin syy on kuitenkin, että tuo sukupolvi edellyttää meidän arvonantoa heitä kohtaan, mutta ei näytä omaavaan hitustakaan kunnioitusta nuoren polven elämänmuotoja kohtaan, ainakaan jos ne vähänkään poikkeavat heidän itsensä tekemistä valinnoista tai akkulturaatioista. He eivät välitä, eikä heitä kiinnosta jo saavutetuista eduista luopuminen - vaikka se olisi yhteisen, ihmiskunnan edun mukaista. Samat kulttuuriarvot on tietenkin omaksunut myös moni heidän jälkeensä tullut. Olen ennenkin sanonut, että Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalsta on ihmisvihamielistä seutua, mutta siellä todella avautuu verrattain hyvin sivullisellekin, millaisia tuloksia nuo suurten ikäluokkien jälkeen tulevatkin ovat saaneet aikaan.

Keskeiset saavutetut edut, joiden juuri tuntuu olevan edelleen se Itsenäinen Suomi, nojautuvat pitkälti tietenkin vapauteen harrastaa lailla säädettyjä asioita. Lain ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, ei varsinkaan mahdollisuutta, että lain ulkopuoliset periaatteet - kuten tappamattomuus - nousisivat ihmistä eettisenä olentona ohjaaviksi kokonaisuuksiksi. Huomioni kiinnittyi tänä aamuna Helsingin Sanomien verkkouutiseen, jonka mukaan aseiden täyskieltoa vastustavaan verkkoadressiin oli kerätty nimiä jo yli 24 000 (tällä hetkellä luku huitelee valitettavasti jo 26 000:ssa). Varsinaisessa adressissa todetaan mm. seuraavaa: "Jokaisella terveellä Suomen kansalaisella tulee olla oikeus perustellusta syystä harrastaa ammuntaa". Tämä jo saavutetun edun, elinkeinon muuttumisen harrastukseksi ja ampumaurheiluksi, lailla takaaminen (tai sen säilyttäminen laillisena) osoittaa oikeastaan sen epävarmuuden, jolla aseenomistaja yrittää väistää kysymyksen aseen perimmäisistä funktioista. Entäpä jos ajattelemme asian näin: olemme saavuttaneet sen teknologis-agraaris-taloudellisen edun, jossa tappaminen ei ole millään muotoa tarpeellista - miksi siis tapamme? Aseharrastajien hokema "aseet eivät tapa, vaan ihmiset" on tietenkin pääpiirteiltään hyväksyttävä, mutta se ei poista ampuma-aseen eksistenssin syytä: tappamista. Aseita ei ole valmistettu pilkanampumiseen, vaan surmaamiseen - toisin kuin esimerkiksi keittiöveitsi, jonka keskeinen tarkoite olemassaololleen on olla väline vihannesten pilkkomisen. Viis siitä, mitä tarkoitusta varten ampuma-ase on valmistettu ja muotoiltu tänään; se ei pääse eroon juuristaan. Mutta kyseessä on metsästäjien ja muuten vain ammuskelevien harrastus! On kokolailla surullista, että emme yleisemminkään tahdo asettaa muiden etuja omien etujemme edelle. Ostamme maitoa kaupasta, maksoi mitä maksoi, koska pidämme sen mausta ja pidämme sitä suhteellisen terveenä ja hyvänlaatuisena juomana. Syömme kermajäätelöä, koska niinikään pidämme sen mausta ja sallimme itsellemme silloin tällöin herkuttelua. Jos sen sijaan ajattelisimme sitä kokonaisuutta, sitä eläimiä iestävää teollisuutta, joka mahdollistaa jäätelön jäätelöbaariin ja maidon lasiimme ja asetumme hetkiseksi eläimen asemaan, en usko että yksikään meistä haluaisi olla sekuntiakaan samassa osassa. Sama pätee oikeastaan aseisiin. Olemme eläneet vuosisatoja eläimiä surmaten, koska se on ollut eloonjäämisemme kannalta tärkeää. Teollistumisen myötä tuo välttämättömyys on korvautunut harrastuksella, jota perustellaan luonnossa liikkumisella, ekologisuudella tehotuotantoon nähden ja (jopa) tervehenkisyydellä - suhteessa kiljunjuomisen ja rettelöimiseen. Kuitenkin jos asetumme tässäkin tapauksessa eläimen asemaan ja pyrimme samalla näkemään oman mahtimme ja oman merkityksemme osana ekosysteemiä, huomaamme, ettei meillä ole minkäänlaista käytännön tarvetta surmata eläimiä kuten ei ihmisiäkään ja voimme hyvin pyrkiä edistämään kaiken elävän suojelemista, onhan meillä moraalinen valinnanmahdollisuus elämän vaalimisen ja elämän tuhoamisen välillä. Huomaamme näin ollen harrastuksemme nojaavan omankin luontomme vastaisiin taipumuksiin, emmekä voi siten pitää sitä hyväksyttävänä ja siksi meidän tulisi luopua siitä. Johdonmukaisuus tulisikin olla eräs keskeisimmistä tekijöistä tiellä kohti eettisempää ihmistä. Sellaisena ei voi pitää moniakaan vanhemman polven itsestäänselvyyksistä.

Myös metsästys pyritään monissa puheenvuoroissa oikeuttamaan sen historiallisuudella, samoin sotiminen, maanpuolustus, sekasyönti ja moni muu asia. Näitä käsityksiä ylläpitävät ennen muuta vanha polvi ja tätä hännystelevät väliinputoajat. Käsitys historiallisuudesta kuitenkin sulkee useita erilaisia kehittymis- ja versoamismahdollisuuksia ja ennen kaikkea sokaisee sen itseltään, so. että asiat ja tavat aktuaalistuvat tietyissä historiallisissa tilanteissa, joissa toiset ovat välttämättömiä ja toiset eivät. Kuten sanottu, nykyisin elämme aikaa, jossa monia mainituista harjoitteista ei voi oikeuttaa kuin älyllisesti epärehellisinä. Niitä ei tarvita.

Niin paljon kuin olen asiaa ajatellutkin, minun yhä vaikeampi ymmärtää, miksi metsästäjät, ampuma-aseharrastajat ja reserviläiset niin kiukkuisesti pitävät kiinni aseistaan ja eduistaan tai miksi yleisemmin vanha polvi pitää niin itsepintaisesti kiinni eduistaan. Voi olla, että nuori polvi näkee horisonttinsa vielä toistaiseksi paljon laajempana ja pyrkii sen tähden liikkumaan rajoja kohti, etsimään, siinä missä vanha polvi pyrkii supistumaan, pitämään pintansa, koska luottaa jo siihen, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Jos jotain, tarvitsisimme vilpitöntä toivoa "realismin" sijaan - realismin tarkoittaessa paikalleenjämähtämistä ja totutuissa, historistisissa aatemalleissa pysymistä - ja solidaarisuutta sukupolvien välille. Esko Seppänen esimerkiksi mainitsi Suomen Kuvalehdessä (21.11.2008), että on itse näyttämässä esimerkkiä siirtyessään etäämmäs johtotehtävistä (ja joka muuten uskoo Arhinmäen vievän Vasemmistoliittoa kohti parempaa). Olisi jo korkea aika antaa tilaa nuorille, sillä niin kliseistä kuin onkin, nuoret perivät tämänkin maan.

Itsepintainen omissa ajatuskäytännöissä makaaminen vie seuraavaa sukupolvea - meitä - kovaa vauhtia yhä syvempään paitsi aatteelliseen myös käytännön elämän ahdinkoon. Yhteiskunnan jatkuva porvarisoituminen tulee vielä olemaan nykyistäkin puistattavampaa ja juuri tämän takia olisi toivottavaa, että panisimme - toistaiseksi: niin kauan kuin näkyvissä ei ole puoluejärjestelmän kaatamista - toivomme sille suunnalle, jossa aitoa toivoa ehkä sittenkin on. Vielä se ei näy, mutta toivottavasti pian.

Metsästyksen vaarallisuus ja psykologin päiväuni

Aamulehti uutisoi eilen illalla Jyväskylän yliopiston kriminaalipsykologian dosentin Jaana Haapasalon esiinnoususta, jossa tämä oli huolissaan metsästyskulttuurin yleisyydestä Suomessa. Parin lauseen mittaiseen, melko mitättömään puheenvuoroon nähden keskustelu sekä Aamulehden että Helsingin Sanomien verkkosivuilla roihahtivat välittömästi. Haapasalo tuli nimittäin kanavoineeksi erään tärkeän, vaikkakin vielä piilevän äänen moninaisessa yhteiskunnassamme, joka kuitenkin tämän myötä nopeasti paljastuu taas kammottavan homogeeniseksi tuomiten Haapasalon esittämät marginaaliset puheenvuorot mitättömyyksinä. Vaikka Haapasalon tai hänen suuhunsa laitettu kommentti ei siis ole mitenkään ihmeellinen - "Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline" - se näyttää osuneen kipeään kohtaan suomalaisessa mentaalissa. Suomessa on satoja tuhansia aseharrastajia ja metsästäjiä, jotka näkevät metsästyksen lähinnä luonnossa liikkumisen muotona. Tappamiseen valtaosa suhtautuu hyvin tyynesti, koska kyseessä nähdään olevan esi-isiltä peritty ja selviytymiseen olennaisesti liitetty tapa. Vedotaan perinteisiin sekasyöjäargumentteihin: olemme luonnostamme sekasyöjiä ja tappajia ja meidän on toimittava siten kuin aina on toimittu.

Pidän toivottavana, että asiasta käydään jatkossakin keskustelua, myös analyyttista ja argumenttientäyteistä, ei vain yhtä tunnekuohuista kuin tällä kertaa. Aseharrastuksen puolustajat näyttävät nimittäin kiihottaneen itsensä tarkoituksellisiin ylilyönteihin yrittäen esimerkiksi osoittaa yhteiskunnassamme muita tappamiseen liittyviä solmukohtia. Tämän suhteen onkin surkuhupaisaa, että kun osa näistä kirjoittajista oivaltaa esimerkiksi yhteiskunnassamme olevan sellainenkin väkivaltakone kuin asevelvollisuus, joka on yhteiskuntamme jäseniä asekulttuuriin kasvattava instituutio, meistä monet ovat tienneet sen jo vuosia ja pitävät sitä johdonmukaisesti osana samaa väkivallan kulttuuria. Se on toisin sanoen uutta vain hänelle itselleen: pasifisteille ja esimerkiksi monille vasemmistolaisille (joksi Haapasalokin tiettävästi paljastui, mistä niinikään nousi kauhea kalabaliikki) asia on ollut kiinteä osa vakaumusta jo pitkään. Taustalla piilee tietenkin halu vapauttaa ihminen vihaa ja väkivaltaa kylvävistä rakenteista ja kehittää hänestä "parempaa ihmistä", eettisempi yksilö.

Toinen usean metsästyksen puolustajan esittämä vertailukohde koski metsästyksen ja jalostetun ruoan suhdetta. Vegaaniseen elämään kaikilla elämänalueilla pyrkivänä tämä käyty ns. keskustelu näyttää minusta tältäkin osalta ihmeellisen ääliömäiseltä: on olemassa vaihtoehtoja vain "kylmäaltaiden muovikääreiden" ja ehdan metsästetyn lihan välillä, eikä oikeastaan mitään niiden ulkopuolella. Vedotaan sentään metsästyksen eettisyyteen ja ekologiseen suhteessa tehotuotantoon. Lihatonta ja tappamista viimeiseen asti välttävää elämää ei kuitenkaan näytä olevan tai ainakaan sitä ei nähdä kunnollisena elämänä, koska siihen liittyy niin paljon kaupunkilaisuutta, viherpiipertämistä ja kieltäytymistä. Ongelma perustasollaan - onko tappaminen oikein? - kuitenkin pysyy. Vetoamalla isien perinteeseen kiellämme itseltämme mahdollisuuden, että voisimme elää ilman lihaa ja voimme tehdä sitä jo nyt. Metsästys samoin kuin sekasyönti ovat ennen kaikkea tapoja, jotka eivät enää millään tavalla liity eloonjäämiseen - jos ovat reaalisesti koskaan liittyneetkään. Olemme omaksuneet lähes korvia myöten kehityksen ideaalin, mutta kun kyseessä on noinkin henkilökohtainen asia kuin ruoka tai harrastus, turvaudumme luontoomme ja implisiittisesti myös ajatukseen, ettemme voi tai edes halua muuttua, astua kauemmas tappamisen kulttuurista. Luonto kyllä kehittyy, mutta me ajattelemme tuon luonnollisen osan itseämme olevan muuttumaton. Kuvamme luonnostamme on kuitenkin monilta osin harhaa.

Pirita Juppi esittää artikkelissaan Eläinoikeusliike määrittelykamppailun ja marginalisoinnin kohteena (2003, julkaistu kokoelmassa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski, Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi, 2003) tapoja, joilla eläinoikeusliikettä on mielipidekirjoituksissa ja lehtien artikkeleissa määritelty, sijoiteltu ja luonnehdittu. Osa noista tavoista sopii hyvin myös tähän tapaukseen, vaikkakaan tällä kertaa hyökkäyksen kohteena ei ole eksplisiittisesti vastakulttuurisia piirteitä saava henkilö tai ryhmä, vaan tiettävästi tiedeyhteisössä ansioitunut, aikuinen ja yleisesti "vakavasti otettava" henkilö - ei siis rastapäinen globalisaationvastustaja tai pomminheittäjäpunkkari. Keskeisintä Haapasaloa vastaan hyökänneissä puheenvuoroissa on niiden vahva yritys mitätöidä Haapasalo paitsi sisällöllisiin myös ulkoisiin seikkoihin tukeutuen. Haapasalo on häiriö systeemissä, epäonnistunut ja kelvoton psykologi, joka todistaa itse asiassa koko viran irrationaalisuuden. Haapasalon kaltaisista hyysääjistä olisi päästävä ja pian. Haapasalo on yksinkertaisesti ammattitaidoton ja vieläpä kommunisti. Niinikään on jo melko somaa, että Haapasalon yhteydessä nostetaan esiin tämän oletettu kaupunkilaisuus. Samoin kuin turkistarhaus, metsästys koetaan yhdeksi viimeisimmistä maaseutu-Suomen linnakkeista, joita jatkuvasti uhataan kaupunkilaisin haihatuksin ja yhä enemmän myös yhteisin poliittisin päätöksin. Liiankin tuttu on teesi, että "ituhipit ovat luonnosta vieraantuneita kakaroita". Samaten vihreä liike on olennaisesti kaupunkipuolue, jonka ei oleteta tuntevan metsää sen enempää kuin aidon maaseutuihmisen tarpeitakaan, vaan olevan ainoastaan liian helpolla päässeen nuorison ketku kokoontuma. Väitän kuitenkin (edelleen), että vasta kaupungissa ihminen mahdollisesti löysi luonnosta aiemmin tuntemattomia nyansseja - maaseutuihmisen on tietääkseni todistettu suhtautuneen luontoon paitsi kunnioittavasti (hengellisessä merkityksessä) myös vihamielisesti. John Zerzanin mukaan agraariseen elämään ryhtyminen, oli se siten pakon sanelemaa tai ei, synnytti mahdollisesti tämän asenteen, tulihan siinä ensi kertaa luonto muokkauksen kohteeksi, eikä vain elämänpiiriksi.

Tällä kertaa huoli kohdistuu paitsi metsästykseen ruoantuotannon muotona myös metsästykseen harrastuksena. Istuva porvarihallitus on jo osoittanut haluttomuutensa edistää aseista luopumista, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää, myötäileehän se kansamme vallitsevia asenteita Kataisen ja Tiuran toimiessa innokkaina metsästyksen mannekiineina. Harrastuksena metsästäjän puolustajat kokevat metsästyksen - kuten todettua - luonnossa liikkumisen muotona, jossa yhdistyvät monenlaiset erilaiset tuntemukset ja kokemukset. Mutta kuten Henry David Thoreau kirjoitti, kunniakas oli sekin ihminen, joka aikansa metsästettyään jätti aseen arsenaalistaan ja alkoi kävellä metsissä tarkkaillen ja ihastellen. En ole itse ikinä metsästänyt, enkä tule metsästämäänkään, mutta lapsesta asti luonnon kanssa elämää harjoitelleena voin sanoa, ettei asetta missään kehitysvaiheessa tarvita, jos kyseessä on todella elämys ja halu liikkua luonnossa. Mutta etenkin Aamulehden sivulle kirjoittava väki taantuu tässä kohtaa jonkinlaiseen vastaideaaliinsa luola-ihmisestä: polvillamme konttaamme silti metsissä nälkäisinä ja antaisimme mitä hyvänsä, jotta pääsisimme jäniksen kuvetta järsimään - tuossa tilanteessa on turha etsiäkään esteettisiä elämyksiä luonnosta. Voi vain kysyä, missähän todellisuudessa nämä ihmiset sitten oikein elävät jos Haapasalo on heidän mielestään sekaisin, luontoa tuntematon ja täysin väärällä alalla? Toki metsästys on esimerkiksi parempi harrastus kuin kossupullon juominen, kuten eräskin perheenisä kärjistää, lähentäähän se ihmistä luontoon ja opettaa häntä moninaisin tavoin, mutta se ei todellakaan tarkoita, että luonnossa liikkumisen ja metsästyksen tulisi olla mitenkään analogisia keskenään. Kun kerran suurin osa metsästyksen harrastajista sanoo, että enimmän ajasta he kulkevat metsässä ja vain jäljittävät saalistaan, mikä on se erityinen momentti, jona hän saa saaliin tähtäimeensä ja päättää laukaista aseensa? Välttämätön paha? Koko jahdin kiihottavin hetki, koko jahdin syy? Eloonjäämisemme kannalta tarpeellinen teko? Minusta vain alkaa näyttää, että pahasti olemme luonnosta vieraantuneet, jos emme oikeasti hoksaa, että luonnossa voi liikkua ja viettää aikaa muillakin tavoin. Jos metsästäjä valitsee reittinsä saaliin perusteella, hän ei ole luontoa tuntenutkaan.

Kaikkein hankalin peruste, johon metsästäjät vetoavat, kun kysymyksessä on heidän etiikkansa, on, että metsästystä hoidetaan riistanhoidollisista syistä. Näistä syistä typerin on varmaankin, että ilman hirvenmetsästystä hirvikolareita sattuisi huomattavasti enemmän - minkä johdosta voi kysyä, kumpihan tässä suomalaisessa maastossa on suurempi paha, hirvi- vai autokanta? Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas kotoa, kun huomaa, että banaliteetin syvimpänä ilmentymänä valkoinen (nuori) mies autonsa ratissa on verrattain satoja kertoja vaarallisempi olio ja uskaltaa vain rukoilla, että hirvet jäisivät tänään metsien pimentoihin, kun nämä paukapäät kaasuttavat kilpaa. Mutta biodiversiteetin kannalta kyseessä on paljon vaikeampi ongelma, mikä osaltaan saattaa metsästäjiä parempaan valoon. Kun Suomeen on ilmestynyt erilaisia eläinlajeja (esim. minkki, supikoira ja kanadanmajava), jotka tuhoavat muita kantoja (ainakin pahimmissa peloissamme), onko oikein "säädellä" noita lajeja ja ennen kaikkea onko meillä oikeuksia - tai velvollisuuksia - puuttua tuohon luonnolliseen murrokseen? Äärimmäisin vasta-argumentti voisikin olla, että jos metsästämme minkin pois Suomesta, meidän on metsästettävä kaikki kissammekin - molemmat ovat alkuperäisen ekosysteemimme kannalta vieraita eläimiä. En voi suoraan sanoa osaavani päättää, onko tappaminen tässä tilanteessa oikein vai väärin, mutta johdonmukainen katsoisin haluavani olla. Suomi on kuitenkin moniin muihin maihin nähden hyvin harvaanasuttu maa ja siksi on outoa, että etenkin itä-Suomessa ollaan kovaäänisesti vaatimassa lisää sudenkaatolupia, sudet ja muut metsiemme pedot kun tulevat pihallemme ja syövät paitsi karjamme myös lapsemme. Meillä ei ole väistämisvelvollisuutta, mutta sudella kuuluu olla, ajattelemme me.

Joka tapauksessa jos osa metsästyksestä todella toteutettaisiin lajinsäädöllisin perustein, luulisin, että metsästäisimme silloin joka tapauksessa huomattavasti vähemmän. Siksi on älyllisesti epäreilua vedota osan perusteella kokonaisuuteen, koska selvää on, että metsästys on ennen kaikkea harrastus, ei välttämättömyys tai edes halu suojella luontoa sen kirjavuudessaan. Myöskään metsäkanalintujen ja kyyhkysten metsästämistä ei ole millään tavalla legitimoitavissa tätä kautta.

Minusta on ennen kaikkea kiinnostavaa, kuinka ajattelemme olevamme normaaleja, kun taas vain pieni, minimaalinen osa pimahtaa ja tappaa perheensä haulikolla. Jos normaalius on tapa hyväksyä vallitsevat väkivaltakäytänteet silläkään perusteella että "terve ihminen käyttää niitä 'oikein'", haluan kirjautua ulos kaikista normaaliuden määreistä. Jos emme todella ole valmiita keskustelemaan asiasta ja kyseenalaistamaan jatkuvasti omia perustojamme, asettamaan itseämme alttiiksi ja edes yrittämään pyrkiä kohti parempaa, väkivallatonta kulttuuria, yhteiskuntatietoisuudessa ei tule tapahtumaan minkäänlaisia muutoksia, eikä ainakaan parempaan. Kyse on ennen kaikkea uusintamisesta, johon osallistumme kaikki yhdessä. Väessä on voimaa ja meidän tulisi ymmärtää se sen sijaan että suljemme sairaat, pimahtaneet ja väärintekijät yhteisömme ulkopuolelle. Mistään, edes mukavasta harrastuksesta luopuminen ei saa tuntua vapaudenriistolta, jos tiedämme sen perustuvan asioihin, jotka ovat Tahtomme vastaisia. Kieltäytyminen elämälle haitallisista tekijöistä ei ole koskaan väärin, eikä lopultakaan edes rajoittavaa.

Jänis maisemassa

Jänöt ovat antiesteetikkoja, ne pakenevat kaupunkilaisen kauneuskäsityksiä. Helsingin Sanomat uutisoi tänäänkin (HS 18.3.2008) citypupukannan räjähdysmäisestä kasvusta Helsingissä. Lehden kanta oli, kuten arvata saattaa, konsensuksen mukainen: citypuput turmelevat satojen tuhansien eurojen arvosta kaupungin kukkaistutuksia jne., joten selvää on, että kantaa on karsittava. Puput lisääntyvät liian nopeasti, ja ovat tuholaiseläimiä.

Kun katsoo kania luonnossa, se on luonnollinen, ehkä veikeäkin näky. Kun kani tulee kaupunkiin asutusten piiriin, siitä tulee tuholainen. HS vihjaa jopa kanin täyttävän pedon tunnuspiirteet. Kuitenkin petoeläiminä pidetään eläimiä, jotka tappavat syödäkseen toisia eläimiä (joskin ihminen on tietenkin tämän arvostelun yläpuolella), muttei yleensä lajitovereitaan (ja edelleen: ihminen tekee molempia, tosin harvemmin asettuu kannibaaliksi). Kani on aina ja kaikkialla kasvinsyöjä, joten yleisellä petoeläinasteikolla se on väistämättä asetettava saaliin, ei saalistajan asemaan. Kani ei voi olla peto. Citykani syö kukkaistutukset, järsii pensaat, raatelee syreenit, ei se koske kuin kasvikuntaan, mutta se ei ole peto.

Ihmisen estetiikantajussa kasvikunta asettuu aika usein paljon eläinkuntaa korkeammalle, mikä suoraan sanoen tuntuu vähän takaperoiselta näkemykseltä, palvommehan samaan aikaan elämää sen eri muodoissa. Kun kukat on istutettu kauniiseen riviin, saatu hallintaan, tulevat puput ja tuhoavat järjestyksen. Kaoottisena rajaolentona pupu niin ollen ei anna lainkaan armoa - se syö elääkseen, eikä mieti, mikä mahtaa olla ihmisen (kauneus)käsitysten mukaista murkinaa. Toisaalta: pupu on todennäköisesti paljon eheämpi, kokonaisempi olento kuin vaikkapa minä, ja ymmärtää siten kaiken olevan sisäisen harmonian ja yhtenäisyyden. Kun me katsomme pupua, emme katso pupua maisemassa, kokonaisuutta, kaunista elämän kulkua, kaiken tapahtuvan luonnollisuutta. Sen sijaan havaitsemme olennon, joka uhkaa kulttuuriamme ja pahemmassa tapauksessa tuhoaa sitä. Näissä tilanteissa huomaamme, ettemme pysty kontrolloimaan “alempiamme” kuin voimakeinoin - ja kun näin huomaamme, toivoisin voimakeinojen sijaan ymmärrystä, silleenjättämistä.

Ilmiselväähän on, että verrattain paljon vaarallisempi ja pahempi “ympäristöongelma” on kaupunkimaiseman tuhoaminen pähkähullulla kaavoituksella, imbesillillä rakentamisvietillä ja totta kai mobilisoidulla teknohelvetillä, joka teitämme pitkin virtaa. Ylimääräinen kauppakeskus on paljon räväkämpää terroria kuin syöty pensas. Murkinoiva kani sen sijaan on yksi maailman suloisimmista näyistä. Jos kyseessä olisi välttämätön elinkeino (maanviljely) voisin paremmin ymmärtää citykaneihin kohdistunutta inhoa - nyt ongelmallisempaa kuitenkin on, että pupujussit aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan ylimääräisiä laskuja kaupungille ja kolauksia kaupunkilaisen estetiikkaan.