Gorillan puhunta ja ihminen ihmisen jälkeen - väkivaltaistunut humanismi ja paikallinen mielikuvitus

Humanistisessa ajattelussa on tavattu korostaa ihmisen subjektiivisuutta suhteessa muuhun maailmaan. Ylläpidettäessä tätä valtasuhdetta – tai oikeammin vapautta hallita maailmaa sitä aktiivisesti tutkien ja epäolennaisuuksia ihmisen ympäriltä poistaen – humanismin piirissä on silti väistetty kysymys itsensä maailman moninaisuudesta. Siinä tutkimuskohteet pakenevat tutkijoitaan ja sulautuvat viimein takaisin jahtaajiinsa. Maailma, jonka osittamiseen humanistit ovat paneutuneet, pysyy jakamattomana. Se, mikä heille on epäolennaisuuksia ja määrittelemätöntä, on oikeammin olemisen ja esteettisen kokemuksellista aluetta. Tämä unohtuu tarkastelun ulkopuolelle.

Vaikka maailma on jakamaton, se silti hajoaa kuin itsestään miljardeihin osiin. Tämä ristiveto yhden ja monen välillä pakottaa kokemuksen kaiken mitaksi ja synnyttää subjektiviteetin. Samalla kyky empatiaan palauttaa ihmisen takaisin sille kosmiselle paikalleen, josta humanismissa on pyritty irrottautumaan. Empatiassa on kyse samastumisesta, mikä pohjimmiltaan merkitsee jakamattomaan sulautumista. Paikallaan olo on näin ollen yhtäältä ykseydentunnetta kaikkeudessa, toisaalta erillisyyttä muusta.

Tämä paradoksi hajottaa subjektit ja objektit toisiaan tukeviksi organismeiksi, elimiksi, joilla on keskinäiset riippuvuussuhteensa ja ennen kaikkea omat paikkansa maastossa. Hierarkian sijaan syntyy taivaankantta kannatteleva suhteisto. Se on miljardien suhteiden ykseys, jossa lajit elävät toistensa varassa. Yhdenkin eläin- tai kasvilajin sukupuutto on siten meidän kuolemamme: sisimmässämme kuoleman on kohtaamassa paitsi kielen paikallisuus ja symbolinen tajunta (kyky asettua suhteisiin) myös humanistin lempiaihe, ajattelu sinänsä. Suhteiden määrän pienentyessä katoavat myös paikat – ja paikkojen menettäminen merkitsee konkreettisesti mielikuvituksen köyhtymistä.

Daniel Quinnin romaanissa Ismael (1998) gorilla Ismael käy läpi kertojan kanssa "ottajien" ja "jättäjien" historiaa. Anonyymi kertoja löytää lehti-ilmoituksella henkiseksi opettajakseen gorillan, joka on ottanut tehtäväkseen johdattaa oppilaansa pois ottajien kulttuurista ja sen mieliimme asentamasta suhtautumistavasta. Tätä asennetta Ismael nimittää kulttuuriäidiksi. Jotta puhuttu sana ei vääristäisi opetusta, Ismael kommunikoi telepaattisesti.

Maatalouteen perustuva kulttuuri on Ismaelille ottajien historiaa eli valtaajien, omistajien ja hävittäjien historiaa – meidän kertomuksemme. Se on maailman ottamista jumalien käsistä, siinä missä jättäjien kulttuuri on keräilijöiden elämää jumalten laatiman kohtalon varassa. Jättäjäkulttuuri on historiatonta, monista ottajien itsestäänselvyyksistä pitämistä hyödykkeistä riisuttua todellisuutta ja siten "primitiivistä" ja vaatimatonta.

Romaanin taustalta löytyy ekoanarkistinen eetos. Amerikkalainen primitivisti John Zerzan ja surullisenkuuluisa matemaatikko Theodore "Unabomber" Kaczynski ovat molemmat yhtä mieltä teollisen yhteiskunnan tuhoisista tulevaisuusnäkymistä ja siksi pyrkivät luomaan puitteita uusille yhteiskuntamuodoille. He eivät ehkä ole uskottavia auktoriteetteja nykyisessä poliittisessa valtavirtapuhunnassa, joka vakuuttelee, ettei nykyisyydelle ole vaihtoehtoja, kannustaa keskittymään Marxiin kapitalismin analyytikkona ja vaatii yhteiskuntapelin pelaamista loppuun "yhteisillä pelisäännöillä". Silti Zerzan ja "Unabomber", kuten monet muutkin anarkismiin taipuvaiset haaveilijat tarjoavat tärkeitä ituja uusille yhteisömuodoille. He auttavat kyseenalaistamaan totuttuja käsityksiä olemisen käytännöistä. Teollinen yhteiskuntakin on vain yksi yhteiskuntakokeilu muiden joukossa ja vaikka sitä edeltäneet kokeilut eivät kenties olleet parhaita mahdollisia, ne eivät välttämättä olleet kaikin puolin heikompia kuin oletetaan. Etenkin Zerzan on toistuvasti argumentoinut keräilijäyhteisöjen mentaalisen ja ekonomisen hyvinvoinnin puolesta. Hänkään ei silti haikaile oletettuun kulta-aikaan – ainoastaan pois orjuuttavasta elämäntapateollisuudesta.

Giovanni Pico della Mirandolan (1463–1494) Ihmisen arvokkuudesta -julistuksessa ihminen irrotettiin kosmisesta hierarkiasta, enkelien ja eläinten välistä ja hänelle annettiin vapaus asettaa omat lakinsa, synnyttää itsensä uudelleen "Jumalan kaltaisiin muotoihin". (1) Jo alkujaan tämä oli räjähdysaltis konsepti ja siihen oli kirjattu paitsi lupa tappaa myös lupa käyttäytyä "ihminen kaiken mittana". Luonnolla on lakinsa, mutta nyt Picon ihminen määrittää omansa. On selvää, että jos humanismi asetetaan – kuten esimerkiksi Georg Henrik von Wright (1916-2003) kokeili – luonnon, jumalten ja ihmisen kolmiakselille, jossa ihmisestä tehdään määräävä tekijä suhteessa luontoon ja yliluonnolliseen, ihmisen oikeudet laajenevat huomattavasti. "Ihmisen paras" on von Wrightin humanismissa keskeinen arvo, mikä osoittaa selvästi, että vaikka huolehdittaisiinkin luontosuhteen ongelmallisuudesta, esimerkiksi kysymys ilmastokriisistä asetetaan humanistisessa ajattelussa aina ihmisestä käsin. Kosmos sinänsä voi kuitenkin olla harmoninen vain jos kaikki tekijät ovat yhteistyössä ja sovinnossa keskenään. Tämän näkökulman ymmärtäminen vaatii siksi "ihmisen parhaan" ylittämistä, asettumista elämän puolelle ihmisen sijaan.
Näemme, kuinka insinöörilogiikka sekä keskiluokkaiset oikeudet ja vapaudet tuhoavat ympäristöämme, välineellistävät järkemme ja keskiarvoistavat mielemme. Ekologinen puhunta onkin ehdottomasti tuotava paitsi sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin myös humanismin yhteyteen ja selvitettävä, millaiset ovat sen ideologiset juuret, rungot ja oksat. (2) Luontoa on myös meidän sisimpämme.
Tämä ekologinen kriisi näkyy myös aistillisuuden yksiulotteistumisessa. Vaikka kulttuuriamme luonnehditaan kehoa (patologisesti) palvovaksi, itse keho kokemuspohjana kadottaa nyanssinsa. Niin ollen esimerkiksi seksuaalisuus muistuttaa yhä enemmän tavarasuhdetta. Tällaisessa köyhtyneessä aistillisuudessa humanismi saakin ehkä banaaleimman muotonsa: subjektin suhde omaan seksuaalisuuteensa kuihtuu visuaalisesti näyttävän yhdynnän jäljittelymekanismiksi.

Nykyään olemme kaikki pohjimmiltamme ehdollistuneita humanisteja. Ihmisyytemme asettaa meille toimimisen, ajattelemisen ja käyttäytymisen edellytykset. Tätä meidän ei erikseen tarvitse ajatella, sillä pidämme paikkaamme oikeana: ajattelemme etupäässä "ihmisinä", mikä vaikuttaa luonnollisimmalta tulosuunnalta maailmaan. Tämä saa meidät helposti ajattelemaan, että olemme yksin.

Vapautemme on kosmista yksinäisyyttä, missä onkin Picon ja hänen renessanssiaikalaistensa alulle paneman ajattelun perimmäinen tragedia. Ei ole muita arvokkaita lajeja kuin ihminen: sivilisaatio ja historia erottaa meidät luonnosta ja jumalat, joita renessanssissa heijastettiin ihmisen sisimpään, näivettyvät sitä mukaa kuin inhimillinen toiminta välineellistyy ja mielikuvitus köyhtyy. Paitsi eläin- ja kasvikunta myös ihmisen sisin tai itse eriytyy teon ja toiminnan kohteeksi, iestämisen ja jopa pelastamisen objektiksi. Aistillinen tyrehtyy ja esteettisyys latistuu aforismikokoelmiksi, sävelteoksiksi ja teatteriksi. Käsitys esteettisen funktiosta mielikuvituksen elvyttäjänä, elämän parantavista käytänteistä, leikeistä ja leikittelystä unohtuu. Siten katoaa kyky ymmärtää symboleja, taito ajatella symbolisesti, sekä kyky elää myyttejä todeksi, mahdollisuus parantua ja taito parantaa. Max Horkheimer (1895–1973) on tuotannossaan huolehtinut järjen kriisistä, mutta sen seuralainen, esteettisyys eli aistillisuuden vapaa vyöhyke on kahta pahemmassa kriisissä.
Cornelius Jakhellnin romaanin Jumalten tuho (2008) wagnerilainen Alberich-hybridi ja kääpiöinsinööri Reginn arvelee, kuinka "ennen bioosia ihmiset olivat käytännöllisesti katsoen soliptistisia olentoja – ihmisillä ei ollut edellytyksiä tajuta, että heitä ympäröi joukko muita älyllisiä olentoja". (3) Bioosi tarkoittaa Reginnin kehittämää keinoälyllä varustettua ja ihmisrodusta jalostettua jättiläiskansaa, joka tulee muuttamaan ihmiskunnan orjikseen. Romaanin kertojan, ylijumala Odinnin näkökulmasta tämä bioosi edustaa aistillisen elämän täydellistä tyrehtymistä: uusi laji olisi ihmisiin nähden vähemmän aistillinen, särmätön ja tahdoton. Reginnin ohjelmoima bioosi tarkoittaisi siis vallitsevalle järjestykselle kuuliaista kansaa ja yhteiskuntajärjestystä, joka perustuisi kauttaaltaan huipputeknologiaan: luonto olisi kansasta kuohittu pois. Tämän tasavallan luominen ja Reginnin sota jumalia vastaan muodostaakin romaanin puitteet.

Jättiläiskansa on yhdistettävissä nykyiseen läntiseen kulutusluontoon, öykkärimäiseen vaikkakin tahdottomaan barbariaan, jota tapaa lähimmän automarketin aulassa. Se on ihmistä iestävää kuluttajuutta, jonka loppua ei näy. Miksi näkyisi, kun sen loppumisen eteen ei edes olla valmiita tekemään töitä? Kapitalismin loputtoman analyysin sijaan olisikin syytä vapauttaa energiaa vaihtoehtoisten elämäntapojen keksimiseen ja toteuttamiseen. Aivovoima, joka käytetään nyt huomiotaloudessa näkymiseen, olisi kanavoitavissa käytännön toimiin. Kun yhtäältä insinöörilogiikan tärvelemät ideat ja toisaalta sellainen filosofia, joka hylkii tunnetta ja kokemusta, asetetaan syrjään, luodaan tilaa projektille tietoisuuden laadun muuntamiseksi, josta ei puutu tuskailua, hikeä ja mielen kuonavanoja. Tämä ei kenties ole avain onneen, mutta itsessään se avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin paitsi kulttuurin myös ennen kaikkea mielemme mekanismeja. Samalla se luo tilaa, asettelee paikkoja uudelleen.

Ehkä humanisti on kerrostalolokerossaan kuitenkin ympäristön – muun luonnon – kannalta vähemmän tuhoisa olento kuin rynniessään eroon teknologiaan sokeasti luottavasta elämänmuodosta. Ehkei nykyinen asenneilmasto eikä kenenkään psyyke kestäisi, jos muutamassa yössä "ottajille" vieras luopumisen ideaali, ajatus materiaalisen vaurauden rajoittamisesta alkaisi kantaa hedelmää. Luopuminen tarkoittaa nimittäin luovuuden mekaniikasta vapautumista. Mekaniikkaa luova ajattelu on sikäli kuin se kohtaa kaiken kulutuksena ja hallintasuhteena. Humanisti on vimmassaan koostaa subjektiaan tottunut kuitenkin keräämään, haalimaan tutkimansa asiat mukaansa, itselleen viisaudeksi ja vauraudeksi, eikä suinkaan jättämään sijoilleen, asioiden luonnollisille paikoille. Näin toimii "ottaja" ja ottaja on ottamansa mitta.

Luopumisen ideaali ei kuitenkaan synny valtion tasolta annettuina rajoituksina, vaan ihmisen uniikin sisäisyyden ja mielikuvituksen elvyttämänä. Valtio ei mitään muutoksia edes halua: sille riittää, että kansa pysyy töissä ja kuluttaa, raha kiertää ja hypnotisoi. Ihmisen sisimmästä nousevalla muutosjanolla on kuitenkin takanaan valtava voima, jos ihminen saa kiinni äänestä, joka kuuluu valtaa pitävän "kulttuuriäidin" taustalta, syvemmältä ihmisestä. Kulttuuriäiti on nimittäin paitsi "ottajaan" sisäistynyt uskomusjärjestelmä, myös ääni, jota ei edes kuulla, joka "humisee koko ajan jossain taustalla" muodostaen elämämme oletetut perusteet kuten maanviljelyn, kotieläintalouden ja yksityisomaisuuden – siis kasvattamisen ja kontrollin ideaalin. Zerzan nostaa vastaaviksi selviöiksi numeron, kielen ja mitatun ajan: näiden asteittaisella lisäämisellä osana ihmisen arkea on pyritty kattavaan todellisuuden järjestämiseen, osittamiseen ja hallitsemiseen.

Soliptistiselle humanistille muu luonto on muuta luontoa, resurssi, ei toinen toistaan erilaisempia eläviä, aistillisia olentoja. Eläinaktivistit ovat Suomessakin saarnanneet aiheesta tämän tästä, ilman mainittavaa tulosta. Edelleen vetoamme (pääasiassa ottajien) historiaan, kuinka olemme aina perustaneet kulttuurimme muun luonnon valjastamiselle, kuinka olemme luonnostamme sekasyöjiä, kuinka vajavaisia olemme luontoinemme. Luonnon takia olemme synnillisiä, paheellisia, moraaliltamme hölliä. Luonto vetää meitä alas, kun taas ihmisyys meitä korottaa. Näin ajattelee humanisti edelleen.

Kulttuuriäiti on vallannut suuren osan egostamme, eikä suostu väistymään. Siksi suurin osa poliittisista käytänteistä on muutoksen kannalta hedelmättömiä, sillä ne pohjaavat identiteetin koostamiseen. Jopa radikalismi muuttuu hyvin helposti sekä yksilöllistä että yhteisöllistä (vastarinta)egoa vahvistavaksi toiminnaksi, ei sitä heikentäväksi. Voimaantuminen niin ollen kasvattaa egoa, kun taas itsessä on kyse maailmaa kategorisoimattomasta tietoisuudesta, egon kuolemasta. Metafyysinen puhe olemuksesta ei ehkä ole muodissa, mutta ihmeellisellä tavalla se silti tarjoaa monelle ihmiselle ajastaikaan toisenlaista "sisäistä rauhaa" kuin lyhytjänteinen egonkasvatus. Tämä ristiriita on olemassa nykyisessäkin kulttuurissa, sillä uushenkisyyden rinnalla elää vahvana lumeuni kilpailusta ja "kaikkien sodasta kaikkia vastaan". Jälkimmäisen sanoma humisee alati kulttuuriäidin äänenä meissä, omatuntona ja "normaalin" käytöksen kaitsijana.

Anarkisteja on läpi historian – silloin kun siinä ideologiana on nähty muutakin kuin pomminheittoa ja nuorison hulinointia – syytetty haaveilusta, utooppisesta halusta poistaa tai ainakin minimoida ahneus ja kilpailu. Syyttäjiltä kannattaisi kuitenkin kysyä, mihin he ihmiskuvansa pohjaavat. Kun tiettyä ajatusta vahvistetaan riittävästi, siitä tulee itsestäänselvyys. Sellaisena länsimaalainen pitää nyt historiankirjoitustaan ja aatteitaan. Kun nämä on asetettu oikeiksi, on hyvin vaikea alkaa luoda edellytyksiä eettisemmälle – tai edes toisenlaiselle – toiminnalle. Miksi siis humanisti tällä kohtaa ottaa omakseen pessimistisen käsityksen ihmisen luonnosta, kun se niin kovasti muuten uskoo mahdollisuuksiinsa?

Humanistinen perusasenne ihmisen paikasta on kaikesta huolimatta mahdollista muuntaa anarkistisen ideaalin pohjaksi. Humanismia ja anarkismia yhdistää nimittäin toisiinsa vapaus. Humanisti automatisoi vapauden ja olettaa lähtökohtaisesti olevansa vapaa, anarkisti etsii sitä ja kokee elävänsä valtion rakenteiden vankina. Peter Kropotkinille (1842–1921) vapaus tiivistyy teesiin "ota mitä tarvitset", mikä päällisin puolin vaikuttaa humanistisen eetoksen tavoin vaaralliselta. Jos jokainen keskiluokkainen ottaisi mitä tarvitsee, joku jäisi aina ilman. Paitsi käytännön kysymys leivän jakaminen näyttääkin olevan kaikki yhteiskunnan osa-alueet leikkaava eettinen metafora. (4) Kropotkinilla perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy kiinteästi vastuu muista. Siten leivän jakaminen alkaa aina ihmisen omasta halusta turvata elämä mahdollisimman monelle, halusta kantaa vastuuta yhdessä.

Kropotkin nojasi lupaavalta kuulostaneeseen anarkokommunismiin ja oli varma sen vallankumouksellisesta potentiaalista. Ydinsanoma on yhä relevantti: ihmisen on löydettävä oma paikkansa vapaassa kokonaisuudessa, laumassa. Leivän jakaminen on lauman jäsenten paikkojen asettelemista. Vapaus aktuaalistuu vain jos kaikki ovat vapaita paikoillaan: vapaita lähtemään ja liittymään. Henkilökohtainen paikka löytyy yhtäältä individuaation myötä, toisaalta yhteiskuntarakenteiden muuntamisen avulla. Kuten humanismissa kosmiset hierarkiat on lyöty rikki, mutta tämä ei tarkoita, ettemme anarkistisessa utopiassa käyttäytyisi suhteidemme mukaan: maailmamme on pohjimmiltaan maasto, joka ei perustu hierarkioihin, vaan olentojen keskinäiseen arvonantoon ja suhteisiin. Eri lajit kykenevät ruokailemaan sopuisasti saman veden äärellä.

Lauma ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin massa modernissa kulttuurissa. Se on huomattavasti pienempi ja siinä jokaisella on relevantti sijansa. Lauman jäsenet eivät ole tahdottomia kuluttajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat paitsi työskennellä yhteiselämän eteen myös vaihdella paikkaansa lauman suosimassa maastossa vapaasti, jopa lähteä siitä ja etsiä uuden lauman. Laumaa voisikin verrata pienyhteisöön tai heimoon, kylääkin pienempään yksikköön. Verkottumisen aikakautena sosiologi Michel Maffesolin nimeämistä uusheimoista on tietenkin tullut hakusana kaikkeen yhteisöllisyyteen, mutta tässä laumat viittaavat ruumiillisiin suhteistoihin, konkreettisiin keinoihin tuoda käytännön elämä lähelle uusia elämäntapoja.
Sen sijaan, että mediakulttuurin avulla uusinnetaan keskiarvotettuja massoja, massa-arvoja ja hierarkioita, ihminen pystyy jo nyt rauhallisissa oloissa luomaan yksityiset henkiset arvonsa. Näin hänen on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vahvuutensa ja heikkoutensa, omat tarpeensa ja paikkansa kulloisessakin laumassa. Tällä hetkellä tämä ei kuitenkaan ole helppoa, koska paikallinen identiteetti uhkaa unohtua. Itseytyminen tarvitsee mahdollisuuden juurtua. Pienyhteisöt tarjoaisivat individuaatiolle hyvät elinolot, mutta poliittiset rakenteet eivät ole niille suotuisia. Keholliset olennot, jotka eivät asetu suhteisiin, kadottavat nopeasti kykynsä aistia yhteyksiä ja ympäröivän moneutta. Von Wrightin kolmiakseliin verraten paikallinen kieli ja paikallinen itse ovat kuin kulttuuriäitiä pakenevien jumalten jälkirypäs maastossa: jos yliluonnollisen on tarkoitus harmonisoida ihmisen ja luonnollisen suhde, on tämä näkökulma syytä ottaa huomioon.

Lauman idea sisältää lisäksi mutualismin, molemminpuolisen avunannon ja kumppanuuden periaatteen, jota viime vuosisadan aikaan on suotta peitelty korostamalla kilpailua, vaikka se on ollut yhtä luonnollinen osa olentojen käytöstä kuin arkidarwinismiin liitetty eloonjäämiskamppailu. Jos historiaan vedotaan, olisikin osuvampaa korostaa yhdessä tekemisen tärkeyttä armottoman keskinäisen kilpailun sijaan. Emme elä yksin tutkijoiden innovaatioista, vaan ennemminkin osallisuudesta yhteiseen toimintaan.

Humanistisessa ajattelussa voitaisiin ottaa oppia lauman kyvystä paikallistaa elämäntapansa, asettaa se tiettyyn maastoon. "Ihmisen parhaasta" puhumisen sijaan humanistisessa ajattelussa voitaisiinkin keskittyä luovaan toimintaan, joka on osa lauman kykyä merkityksellistää elämäänsä siten, että ottaa huomioon esteettisyyttä rikastuttavat ja ympäristönsä sallimat rajat. Näin humanismissa tultaisiin lähemmäksi paitsi luontoa myös yliluonnollista. Samalla haettaisiin elämänkäytäntöjä jotka ovat yhteensopivampia muun luonnon kanssa, eikä kuitenkaan hylättäisi kestämättömänä sellaisiakaan yhteisökokeiluja, joita ei ole ensinkään kokeiltu. Tämä tekisi myös luontevammaksi kokea nykyiset, globalisoivat ja massoihin perustuvat yhteisömuodot paikallista ajattelua polkeviksi yhteiskuntakokeiluiksi ja helpottaisi siirtymistä uusiin.

Kulttuuriäiti koostuu elämäämme hallitsevista automaatioista. Ne ovat egon kontrolloimia ajatusrakenteita, jotka estävät ihmistä vapauttamasta aistipotentiaansa. Luovassa toiminnassa tämä kontrolli tunnetusti lakkaa: luovuus on keino karata kulttuuriäidiltä. Ranskalainen kirurgifilosofi Henri Laborit (1914–1995) on monien tavoin hylännyt vapauden mahdollisuuden ja korottanut mielikuvituksen inhimillisen kehityksen keskiöön. Ihmisen tehtävä planeetalla on rakentaa "sosiaalisia rakenteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, joiden ansiosta laji voi säilyä elossa kosmisella aluksellaan". (5) Tämä "alus" edellyttää kuitenkin humanistisen solipsismin purkamista ja empatian ulottamista muuhun luontoon ja alati haurastuviin jumaliin. Jumalat ovat tässä, keskuudessamme olemisen paikallisuutena: ne ovat voimia jotka tekevät paikasta paikan, elävöittävät sen, kuten esitetään Ismaelin jatko-osassa The Story of B (1996).

Ihmisen, luonnon ja yliluonnollisen keskinäisen harmonian säilyminen edellyttää siis humanismin kertakaikkista muuntautumista tai koko käsitteen hylkäämistä. Samalla vaatimuksena on ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ja aistillisuuden moniulotteistaminen. Mielikuvitus toimii Laborit'n mukaan vain motivoituneena, jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. (6) Koska ihmisellä ei biologisesti ole lopultakaan vapautta, vaan hän "vapaasti valitsevanakin" valitsee muistiin kertyneen tietonsa pohjalta ja tiedostamattomaansa nojautuen, on kulttuuriäiti saatava väistymään. Tämä vaatii "järjettömien" käytäntöjen aktiivista lisäämistä kaikilla olemisen tasoilla, leikkiä joka eroaa järkevästä ja normatiiivisesta arjen työstä. The Story of B:n pohjalta tämä tarkoittaakin uusia elämäntyylejä, visioita ja mieliä: uudet ohjelmat istutettuina vanhoihin mieliin eivät muuta mitään. Siksi gorillan kuunteleminen on olennaisempaa kuin kulttuuriäidin radion soittaminen: Ismaelhan ei puhu, mutta kuulemme sen puhunnan, jos asetumme paikkaan, paikoillemme.

Maallistunut humanisti rakastaa mytologioita, mutta ei halua enää "vajota villin asteelle" luopumalla teknologiasta ja tieteestä. (7) Kielen paikallisuudesta ja paikallisista myyteistä huolehtiminen ei silti tarkoita taikauskon uutta tulemista, vaan todellisuuskokemuksen rikastamista. Kuvattu vapaus on siis vapautta sammuttaa valot ja vapautta aloittaa luova toiminta.

KIRJALLISUUTTA
Félix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anne Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren (alkuteos Les Trois écologies, 1989), Tutkijaliitto 2008.
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä (alkuteos Eclipse of Reason, 1947), Vastapaino 2008.
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen (alkuteos Gudenes fall, 2007), Tammi 2008.
Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, suom. Timo Hännikäinen (alkuteos Industrial Society and Its Future, 1995), Savukeidas 2005.
Peter Kropotkin: The Conquest of Bread, (alkuteos La Conquête du Pain, 1892), URL:http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin (tark. 2.3.2009).
– Mutual Aid. A Factor of Evolution, Dover 2006.
Henri Laborit: Ylistän pakenemista, suom. Anto Leikola (alkuteos L'Éloge de la fuite, 1976), WSOY 1986.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta, suom. ja toim. Tapio Martikainen (alkuteos Oratio de hominis dignitate, 1486), Atena 1999.
Daniel Quinn: Ismael, suom. Jaana Kapari (alkuteos Ishmael, 1992), Tammi 1998.
– The Story of B, Bantam Books 1996.
Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena, suom. Kai Kaila (alkuteos Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978), Otava 1987.
John Zerzan: Elements of Refusal, C. A. L. Press 2006.

VIITTEET
(1) Pico 1999, 61–62.
(2) Ekologinen puhunta puunhalaajien yksityisomaisuutena olisi ainakin Félix Guattarin (1930–1992) mukaan päästettävä tuosta ahdingosta, jossa se nähdäkseni on jo kategorisoitumassa nopeasti sivuutettavaksi pikkuharmiksi.
(3) Jakhelln 2008, 415.
(4) ks. http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin
(5) Laborit 1986, 103.
(6) emt., 74.
(7) vrt. von Wright 1987, 161.


(Julkaistu lyhennettynä ja hieman muunneltuna Nuoren Voiman numerossa 3/09)

Aktiivi työtön ja Hermeksen aika

Sata-komitean mietintö sosiaaliturvan uudistamiseksi otettiin eduskunnan käsittelyyn maanantaina 10.11. Porvarihallituksen näennäiset yritykset elvyttää hyvinvointivaltion konseptia takaamalla päivitetyn työttömyysturvan näinä talouskriisin aikoina paljastavat oikean luonteensa kuitenkin nopeasti, sillä työn luonteeseen ja merkittävyyteen hallituksen perustama komitea ei millään tapaa puutu, vaikka nyt olisi sille korkea aika. Helsingin Sanomien (HS 12.11.2008) laatima lista syksyn irtisanomisista on pitkä ja synkkä - jos tapahtuneeseen voi luoda toiveikkaan näkökulman, ainakin nuo tuhannet työttömäksi jäävät muodostavat horisontin, jonka puitteissa olisi otollista laatia suunnitelmaa työntekijän vapausmahdollisuuksien lisäämiseksi. Sillä kyllähän hallituksen tulisi reagoida myös suomalaisessa yhteiskunnassakin leijuvaan Marxin haamuun: siihen, että toissakesäisen gallupin mukaan 68 prosenttia suomalaisista työssäkäyvistä haluaisi palkankorotuksen sijaan enemmän vapaa-aikaa. Sen sijaan, että keksisimme uusia, turhia työn muotoja, uusia entistä irrationaalisempia yrityksiä, voisimme työviikkoa radikaalisti leikkaamalla luoda uusia työpaikkoja - ihmistyön tuottavuuden kasvu (ainakin Suomessa) on tullut nimittäin siihen pisteeseen, että se ei enää lisää ihmisten hyvinvointia (pikemminkin päinvastoin). Järjestelmä on kuitenkin rakentunut siten, että se suosii rahallista korvausta ajallisen korvauksen sijaan - palautuuhan maksettu palkka joka tapauksessa koneiston kiertoon enemmin tai myöhemmin, mutta aikaa kapitalisti ei saa takaisin. Nyt kun Suomessa laaditaan myös veroremonttia, voisi tämänkin puolen - kansalaisten puolen - ottaa verotuksessa huomioon. Se olisi todellisen hyvinvointivaltion konseptin elvyttämistä.

Julkisuuteen on vuotanut muutama keskeinen komiteamietinnön kohta, joista toinen on koskenut perusturvan korottamista, toinen ansiosidonnaiseen päivärahaan ja sen saamisen kestoon kohdistettua lyhennystä. Motiivi molempiin on päämäärätietoinen työttömän tai työttömäksi joutuvan aktivoiminen takaisin työelämään. Komitea ei kuitenkaan näytä käsitelleen millä tavalla sitä, haluaako työttömäksi jäävä edes takaisin työelämään, millä hinnalla ja mikä merkitys työllä nyky-Suomessa on. Koska komitea ei tätä käsittele, sen ohjauspyrkimykset ovat niinikään ikävystyttävän konservatiivisia - ja insinööriuskonnon mukaisia. Sen aikeet työttömän hyppyyttämiseksi - lue: kannustamiseksi - toimintasuunnitelman kirjoittelusta kursseille ja koulutuspäiville ovat paitsi nöyryyttäviä myös pitkälti turhia, mutta näyttävät tietenkin papereissa hyvältä. On työttömän omaa syytä, jos hän ei tämän auttamisenkaan jälkeen työllisty.

Perusturvan parantaminen on ainakin lyhyellä tähtäimellä askel parempaan, mutta samalla sivuutetaan kysymys siitä, olisiko olemassa perusturvalle ja työn varassa elämiselle joitakin korvaavia malleja. Ville Niinistö (Vihr.) ja Harri Jaskari (Kok.) kirjoittivat HS:n Sunnuntaidebatissa (HS 9.11.2008) kaunein korulausein siitä, kuinka "uudenlaisen sosiaaliturvan tehtävänä on kannustaa ja tukea ihmisten omia elämänvalintoja". Mutta kun kappale jatkuu seuraavasti: "Sosiaaliturvan on mahdollistettava erilaiset työn tekemisen tavat, jotta mahdollisimman moni voi osallistua mielekkäällä tavalla työelämään. Sen tulisi toimia välineenä, joka nostaisi siihen turvautuvan nopeasti jaloilleen", voi vain miettiä, millaisella asialla hallituspuolueiden vesat oikein ovat. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Niinistö ja Jaskari haluavat kitkeä "komiteassakin edustettuina olevat konservatiiviset näkemykset"? Työtön on toisin sanoen Niinistön ja Jaskarin silmissä kontallaan oleva, kaltoin kohdeltu, passiivinen olento, joka heti jaloilleen päästyään - tai siis kun hänet on autettu jaloilleen - alkaa tehdä työtä. Luulen kuitenkin, että jos kaksikolle ehdottaisi, että kotityö ja pienimuotoinen kulttuurityö - vaikkapa nyt blogaaminen - ovat työtä siinä missä virasto- ja varastotyökin, saisi kelpo naurut osakseen ja tulisi osoittaneeksi, kuinka liberaaleja Niinistö ja Jaskari lopulta ovatkaan. Niin pitkälle hallitus ei ole valmis (vieläkään) menemään.

Työttömän työllistäminen on joka tapauksessa yksi niistä asioista, joihin uusliberalismin ja hyvinvointivaltion nykyinen hybridi jatkuvasti ainakin puheissaan pyrkii, mutta joka jää aina saavuttamatta. Uusliberalismimyönteinen hyvinvointi-Suomi ei nimittäin salli täystyöllisyyttä, sillä sellainen tilanne pysäyttäisi koneet, synnyttäisi taantuman, tyrehdyttäisi talouskasvun. Sen vuoksi pysyäkseen käynnissä se tarvitsee jonon. Tuo jono, "suurimpien suomalaisten" kuten romanien, humanistien, kotiäitien, juoppojen ja "syrjäytyneiden" muodostama kolonna, kiertyy Leviathanin persesilmän ympärille. Yhteiskuntakoneen näkökulmasta tuo joukko näyttäytyy enemmän tai vähemmän huonoina yhteiskunnan jäseninä, sillä kuten jo Max Horkheimer esitti Eclipse of Reasonissaan (1947), yhteiskunnallinen järki, joka on irronnut paitsi alkuperästään myös päämääristään, urautuu, välineellistyy, eikä osaa kiinnittyä kuin (pragmatistiseen) hyötyyn - ja teollistumisen perspektiivistä tuotantoon. Työtön ei tuota. Työtön on miinusmerkkinen. Työttömät ovat järjettömiä, turhia olentoja, jotka voivat palata yhteiskunnan mielekkäiksi osasiksi vain kytkeytyessään takaisin työhön - ja siihen työhön, jonka yhteiskunta katsoo arvokkaaksi, nimittäin palkkatyöhön. Jos jokin, tämä osoittaa järjen urautumisen: kuka nimittäin voi väittää, että työttömän työllistyminen Mäkkärin pihvinpaistajaksi olisi arvokkaampi siirtymä kuin siihen työhön, joita teemme kodeissamme toistemme ja itsemme elintoimintoja ja arkea ylläpitääksemme, vapautta edistääksemme? Tai ajatellaanpa bisnesnaista, joka jää äitiyslomalle ja lapsen varttuessa alkaakin tuntea, että hänen paikkansa on lapsensa kasvun tukena, ei kokouksissa ja koneiden ääressä - porvarihallitus katsoo tietenkin tällaisen ajatuksen koko lailla mielettömäksi, koska kotiäidit eivät kasvata bruttokansantuotetta ja ovat muutenkin lähinnä menoeriä, kansantalouden miinuksia (paitsi ostaessaan puolison palkalla kaupasta vaippoja ja vauvanruokaa). Lapsenhoidon ja -kasvatuksen ulkoistaminen kodeista päiväkoteihin sen sijaan koetaan hallituksen taholla hyväksi ohjaavaksi ratkaisuksi. Hektiseen ja hyödyttömään bisnestyöhön palaaminen tulee näin välttämättömäksi - jollei sitten naisella ole valkokauluksista puolisoa, joka tahtoo uhrata itsensä työlle, ei perheelle, "tuoden leivän pöytään" ja elättää koko joukon, mikä puolestaan voi emansipaation läpikäyneestä nykynaisesta tuntua turhan kohtuuttomalta ja vanhoja, maskuliinisia yhteiskuntarakenteita ylläpitävältä - ja jokaisen feministinä itseään pitävän raja taitaa mennä tässä. Työelämä kuitenkin muuttuu koko ajan väkivaltaisemmaksi ja vaativammaksi, mikä synnyttää ihmisarvoisen elämän kannalta varsin kyseenalaisen yhtälön: nuoria opiskelijatyttöjä kannustettiin viimeksi viime viikolla synnyttämään lapsensa opiskeluaikoina - työn ja opiskelun oheen - jotta myöhemmin työelämässä ei sitten tule äitiyslomakatkoja, eikä työntekijä tulisi työnantajalle kalliiksi. Tällaiset möläytykset, joita yhteiskuntakeskusteluun aika ajoin lipsahtaa, ja muistaakseni vieläpä johtavien virkamiesten (keidenpä muiden) taholta, kertovat, miten vahvasti byrokratia käyttää valtaansa väärin asettumalla työnantajan puolelle työntekijän sijaan. Edes siitä, että eräskin kaakkoissuomalainen menetti työttömyysturvansa autottomuutensa takia, ei noussut suurempaa polemiikkia - autohan nyt vain on jokaisen kunniallisen kansalaisen vakiovaruste ja välttämätön työkalu - eikä hallitus kokenut asiakseen puuttua asiaan. Enkä jaksa uskoa, että Sata-komiteakaan vastaavanlaisia porsaanreikiä pyrkii millään tavalla tukkimaan.

Joka tapauksessa muistamme ministeristön hoivaaman huolen: työtön ei ole aktiivinen, vaan loinen yhteiskunnassa, joka juo kaljaa kotona, syrjäytyy ja synnyttää marginaaleissa väkivaltaa, sairauksia, juoppohulluutta. Toisin sanoen: työtön harjoittaa aistillisuutta ja vapautta, johon hänellä ei yhteiskuntakoneen mielestä ole oikeutta - ei tietenkään, koska tuollainen toiminta synnyttää menoja, ei tuloja. Työtön, kuten massat muutenkin, ovat numeroita, laskukoneen kilinää - se on heidän arvonsa. Tosin hallituksen harjoittama moraalinen paheksunta on tekopyhää: tiedämmehän, kuinka viinaa aktiivisesti ostavat tuovat mukavasti kilinää valtion kassaan - se hyöty sentään on noilla Leviathanin persekarvoihin takertuneilla jätöksillä.

Toistan aiemmin sanomani: minulla on vahva epäilys, että ylläkuvattu työttömän käytös on tulosta niistä paineista, joita yhteiskunta kohdistaa häneen. Jos ei jaksa täytellä lappusia ja lippusia ja hypätä joka jumalan koulutuksessa, voi olla että luhistuu - mutta tällöin luhistuminen johtuu etupäässä siitä, että työttömiin on lapsesta asti iskostettu oletuksia siitä, että muut odottavat häneltä työttömyyden kohdatessa lippusten täyttelyä ja koulutuksissa ravaamista, jotka - kuten oletettua - johtavat työllistymiseen ja sitä kautta yhteiskunnan jäsenyyteen, takaisinkytkeytymiseen. Työllistyminen on onnistumista ja työ, kuten tiedettyä, tekee vapaaksi. Mutta jos työtön pääsee kriittisen tervehtymisen ja itseytymisen myötä näistä oletuksista, paineista ja massapsykologisesta osoittelusta, hän voi entistäkin paremmin vapauttaa omat potentiansa, tehdä oikeasti arvokasta työtä ja jopa kouluttautua ja työllistyä mielekkäälle alalle - tai vain jäädä kotiin tekemään kotityötä, mikä on jo itsessään riittävän arvokasta. Bruttokansantuote on aivan liian helppo asettaa hyvinvoinnin mitaksi ja insinöörithän rakastavat mittaamista. Sen ja monien muiden määrällisen hyödyn mittarien palvontahan estää meitä ymmärtämästä, että valehtelematta 3/4 yhteiskunnan palkkatöistä, joihin Sata-komiteakin ilmeisesti haluaa työttömiä työllistää on a.) täyttä paskaa b.) täysin hyödytöntä monipuoliselle elämälle. Prisman, jossa automarketin nimen mukaisesti yhtenäinen tietoisuus hajoaa tuhansiin eri osiin ja kohti kutakin kulutusärsykettä, elektroniikkaosaston työntekijä siinä missä varastomieskin ovat asemassa, jossa heidän ja heidän työnantajansa tulisi miettiä kaksi kertaa, haluavatko he tehdä tuota työtä kokopäivätoimisesti ja millä hinnalla ja tarvitaanko kyseistä toimea lainkaan.

Kiinteäksi osaksi yhteiskuntakeskustelua olisi siis nostettava työn asema ja arvo ja sitä kautta rahallisen korvauksen mielekkyys. Sen sijaan, että jäisimme ihastelemaan, kuinka paljon pääomatuloja on kaikenlaisilla rikollisilla, joita valtamedia auliisti esittelee, meidän tulisi kiireesti arvioida, mitä yksilöinä elämältämme ja yhteisöltämme haluamme - ja käydä siitä julkista, mielekästä keskustelua, jossa keskeisimmätkin itsestäänselvyydet pyrittäisiin kyseenalaistamaan. Media kuitenkin keskittyy esittämään, kuinka avoimen demokratian malliin kuuluu olennaisena osana myös verotustietojen julkisuus - mutta ei siksi, että alkaisimme oman elämämme robinhoodeiksi, vaan jotta pitäisimme kateudellamme myllyn käynnissä ja Leviathanin takapuolen pyörimässä yökerhoissa ja kioskin jonoissa. On sikäli harmi, että suurimmat päivälehdetkin lähtevät mukaan tällaiseen viihteellistämiseen ja löylyttelyyn, mutta tätäkin suurempi harmi on, että näin ne uusintavat paitsi taantumuksellisia ääniä myös valehtelevat lukijoilleen.

Konsensuksen muuttaminen siitä, mihin tarvitsemme turhaa työtä ja rahaa ja kuinka paljon, on hyvin tärkeää, sillä se avaa tulosuuntia myös muun elämän kokemiseen. "Kaavoittuneen järjen näkökulmasta toiminta on järkevää vain jos se palvelee jotain toista tarkoitusta, patikointi vaikkapa terveyden ylläpitoa tai rentoutumista työn viemien voimien palauttamiseksi", kuten Horkheimer huolehti (1947/2008, 48). Työn ja rahan sokaisema ei huomaa siis, että asioita voi tehdä asioiden itsensä vuoksi. Tästä välineellistämisen ketjuttamisesta olisi kuitenkin syytä jo hankkiutua eroon.

Horkheimerin mukaan välineellistäminen on pitkän historiallisen ketjun tulosta. Olemme muuttaneet luonnon sekä sisällämme että ulkopuolellamme sorron objektiksi, työkaluksi, eikä tuolla sorrolla ole mitään rajoituksia.

"Silti mitä pitemmälle kaikkea luontoa pidetään "sekalaisen aineksen aikamoisena sotkuna" ("sotkuna" epäilemättä vain siksi, että luonnon rakenne ei käy yksiin inhimillisen käytännön kanssa [...]), pelkkänä ihmissubjektien kohteena, sitä enemmän aikoinaan itsenäiseksi katsottu subjekti menettää sisältöään, kunnes siitä lopulta tulee mihinkään viittaamaton nimi. Jok'ikisen olemisen alueen muuttaminen keinojen kentäksi johtaa sen subjektin häviämiseen, jonka piti keinoja käyttää. Nykyinen teollisuusyhteiskunta saa tästä nihilistisen puolensa. Subjektivoituminen, joka ylentää subjektin, lukee sille samalla viimeisen tuomion". (emt., 104.)

Félix Guattari on esittänyt Trois ecologies -esseessään (1989), kuinka luontopuhe olisi nopeasti laajennettava vihreiden ja traditionaalisten luonnonystävien diskurssista kattamaan myös ihmisen sosiaalisen ja sisäisen ekologian alueet. Guattarin mentaaliekologia onkin tässä mielessä lähes suoraa johdosta Horkheimerin huolesta.

Ekologinen kriisi voidaan todella ratkaista vain koko planeetan tasolla ja sillä ehdolla, että tapahtuu aito poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät. Tämän vallankumouksen ei siis pidä koskettaa vain laajassa mittakaavassa näkyviä voimasuhteita vaan yhtä lailla aistimisen, älyn ja halun molekulaarisia alueita. Yhteiskunnallisen työn ohjaaminen yksiselitteisesti vain voittoa tavoittelevan talouden ja valtasuhteiden asettamien päämäärien palvelukseen ei nykyoloissa voi johtaa muuhun kuin dramaattisiin umpikujiin. Tämä tulee ilmi kolmatta maailmaa rasittavien taloudellisten holhouspyrkimysten mielettömyydessä. Ne ovat johtaneet tiettyjen alueiden täydelliseen ja peruuttamattomaan kurjistumiseen. Tämä on yhtä lailla selvää Ranskan tapaisissa maissa, joissa ydinvoimaloiden nopea lisärakentaminen lisää Tshernobylin kaltaisten onnettomuuksien mahdollisten seurausten riskiä suuressa osassa Eurooppaa. Puhumattakaan tuhansien ydinkärkien miltei hourupäisestä varastoinnista, joka pienimmänkin teknisen tai inhimillisen erehdyksen myötä voisi automaattisesti johtaa laajamittaiseen tuhoon. Kaikista näistä esimerkeistä käsin voidaan kyseenalaistaa vallitsevat inhimillistä toimintaa arvottavat tavat, nimittäin: 1) maailmanmarkkinoiden imperiumi, joka hävittää erityiset arvojärjestelmät ja asettaa samalle tasolle materiaaliset hyödykkeet, luonnonmaisemat ja niin edelleen; 2) tapa alistaa yhteiskunnallisten suhteiden ja kansainvälisten suhteiden kokonaisuus poliisi- ja sotilaskoneistoille. Tässä puristuksessa valtiot menettävät yhä enemmän perinteistä välittäjän rooliaan ja asettuvat useimmiten maailmanmarkkinoiden toimijoiden ja sotilaallis-teollisten kompleksien liiton palvelukseen." (Guattari 1989/2008, 12-13.)

Sekä ihmisluonto että luonnon luonto käsitteinä tarvitsevat siis kipeästi aktiivista hahmottelua ja uudenlaisia lähestymistapoja. Toisaalta yhteiskunta on vapauttanut meidät valitsemaan automarketeista erilaisia kulutushyödykkeitä, mutta samalla se on tehokkaasti köyhdyttänyt aistillista ja esteettistä ymmärrystä. Jo nyt nuoret saavat suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvästä tietoudestaan ja käyttäytymistavoistaan pornosta. Taide on aikaa sitten muuttunut marketilliseksi kulutustavaroita. Henkiset opit ja filosofiat kuten jooga ovat niinikään kulttuuritavaroita tai ostettavia elämäntapoja. Luonnon köyhtyminen tarkoittaa paitsi ilmastonmuutosta myös tapaamme määritellä itsemme levykokoelmiemme ja harrastustemme pohjalta. Kiihtyvällä tahdilla alamme yhdistää kulutustavaroihin niitä tuntemuksia, joita median representaatiot opettavat meitä niihin liittämään. Näyttää siltä, että jopa ilmastonmuutoksen torjumisesta on tulossa elämäntapa, johon liitetään tiettyjä elämäntapavalintoja, välineellisen järjen objekteja - mikä strategiana saattaa tarkoittaa sitä, että kun nuo sinänsä tarpeelliset toimet tulevat tarpeeksi nopeasti kategorisoitaviksi, ne voidaan sivuuttaa, yksityisautoilija ja sekasyöjä voivat kuurata omatuntonsa. Itsenäinen, elävä ajattelu joka tapauksessa kuihtuu ja köyhtyy.

Vapauden lisääntyminen muuttaa siis vapauden luonnetta siten, että vapaus tuo mukaan suunnattoman määrän erilaisia paineita ja toisaalta laadullisen muutoksen. Horkheimer esittää asian vertailemalla hevosajelua ja autoajelua:

"Hevosen ohjastaminen on vapausasteiltaan aivan erilaista kuin nykyaikaisella autolla ajaminen. Sen lisäksi, että auto on suhteellisesti suuremman väestönosan saatavilla kuin hevonen ja vaunut aikoinaan, auto on nopeampi ja tehokkaampi, vaatii vähemmän huolenpitoa ja lienee helpommin käsiteltävissä. [...] On kuin meidän sijastamme autoa ajaisivat ne lukemattomat lait, säädökset ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee toimia. On nopeusrajoituksia, hidasteluvaroituksia, kaistanvaihto- ja pysäköintikieltoja ja jopa edessä olevien kaarteiden muotoja kuvaavia liikennemerkkejä. Meidän on pidettävä katseemme tiessä ja oltava joka hetki valmis reagoimaan joka tilanteessa oikealla liikkeellä. Oma-aloitteisuutemme on korvannut mielentila, joka pakottaa meidät ohittamaan kaikki ne tunteet ja ideat, jotta ne eivät häiritsisi tarkkaavaisuuttamme meitä ahdistavia persoonattomia vaatimuksia kohtaan." (Horkheimer 1947/2008, 108-109.)

Puhumattakaan nykyisistä paineista, joita syntyy siitä, että autoteollisuus valmistaa autot entistä kestämättömimmiksi, konsensuksessa lisääntyy kriittisyys yksityisautoilua kohtaan ja liikenne riistää kasvavin määrin muuta luontoa! Metaforan juuri, ihmisen kasvava vapaus, on vapautta muuttaa kaikki ihmistä ympäröivä ja hänen sisäisyytensä egon säilyttämiskeinoiksi ja toisaalta pelkäksi tyhjäksi luonnoksi, ainekseksi, jolla ei ole muuta mieltä kuin olla iestettävä (emt., 108).

Takaisin ulkoiseen todellisuuteen. Ylen uutisten (10.11.2008) mukaan Rovaniemelle ollaan kaavailemassa maailman suurinta katettua laskettelukeskusta. Innostuneita ja innovatiivisia insinöörejä näyttää tässä maassa olevan siinä määrin tuhatpäin, ettei minkäänlaista esteettis-eettistä muutosta näytä todellakaan olevan horisontissa, mutta edellisiäkin taannuttavampia voimia tuntuvat olevan sekä urheiluhulluudella että insinöörilogiikalla varustetut suomalaiset. Luulisi olevan päivänselvää jo pienen kilpaurheiluun suunnatun tarkastelun myötä, että olemme tekemisissä täysin järjettömien, suorastaan imbesillien asiakokonaisuuksien kanssa - laskettelukeskus, jolle Hiihtoliittokin on jo antanut tukensa, on vain yksi lovi jo valmiiksi lahossa puussa. Kilpaurheiluhan on ytimeltään tiettyjä yhteiskunnallisia tendenssejä uusintavaa ajanvietettä - mikä selittää sen, miksi siihen syydetään rahaa ylen määrin. Urheileva kansa on tietenkin ilahduttava näky näinä läskiperseisten yksityisautoilijoiden aikoina, mutta lopulta representoitu ja seurattava urheilu on ainoastaan sitä tarkoitusta varten, että joku taho hyötyy ja toinen taho - massat - mukautuu. Kilpaurheilu on yksinkertaisesti vain yhteiskunnallinen metafora laajemmista ja huomattavasti arkipäiväisemmistä, maskuliinisista toimintamalleista, joita sovellamme tiedostamattamme käytäntöön harva se päivä. Pohjimmiltaan siinä on kysymys myös sinänsä hyödyttömän toiminnan yhteiskunnallisesta välineellistämisestä, so. teollistamisesta ja annettuna otetun "kilpailuvietin" uusintamisesta. Sen sijaan, että liikkuisimme liikkumisen ilosta, meillä on hyvät edellytykset kehittyä kilpaurheilijoiksi - ja jollei ole, niin ainakin hyvät edellytykset kehittyä huippu-urheilijoiden kannustajiksi, tukijoukoiksi, hyödyksi. Tosin välineellinen järki pyrkii palauttamaan myös yksityisen liikunnan samaan hyötynäkökulmaan: liikumme, jotta olisimme paremmassa kunnossa eli jotta jaksaisimme paremmin töissä. Liikunnan seuraaminen puolestaan - ja tämän pitäisi olla jo päivänselvää - vie usein meidän huomiotamme pois tärkeämmistä asioista. Tarvitsee vain avata mikä tahansa päivälehti ja tarkastella urheilun osuutta ja paikkaa siinä. Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi kulttuuri ja taide - estetiikka - on jätetty marginaalin asemaan, koska sitä ei ole vielä pystytty läpeensä teollistamaan: se sentään kantaa itsessään vielä kaikuja omasta kunniakkaasta hyödyttömyydestään.

Tommi Uschanov on huomioinut, kuinka oikeutettua on lopulta pitää esteettisyyttä faktuaalisen sisällön puutteen peittelynä (2008, 52). Saman voi kukin insinöörilogiikalla varustettu ja moni muukin huomioida esimerkiksi Koiranmutkien kohdalla, mutta se ei poista tosiseikkaa, ettei esteettisyys operoi älyllisyyden, vaan oman itsensä akselilla. Kauneus esimerkiksi ja sen tavoittelu ovat meitä ihmisinä puoleensa vetäviä voimia sinänsä, eikä niiden houkuteltavaksi tekemiseksi tarvita aina ensimmäiseksi älyä, vaan juurikin retoriikkaa ja pathosta. Poliittinen utopiakin voidaan siten toteuttaa esteettisesti houkuttelevana ja siinä taitaa olla, kuten Uschanov erittelee, juuri ongelman ydin: ne, enimmäkseen ja useimmiten vasemmistopohjaiset tahot jotka yhteiskunnallista muutosta tahtovat, eivät pysty hyödyntämään estetiikkaa. Päinvastoin: monille vasemmistolaisille estetiikka sinänsä on paheksuttavaa luksusta, porvarillista ummehtuneisuutta, jota kulutetaan, sitten kun muut tärkeämmät asiat - kuten toimeentulo - ovat kunnossa - ja pahoin pelkään, että jos ja kun estetiikka lopulta kelpaa, jollekin möhömahaiselle pikaruoka-automaattipaperityöläiselle laadukkaaksi estetiikaksi kelpaa Quentin Tarantinon "elokuvat" ja muu moraalisesti jälkijättöinen viihde, ylimpänä nimittäjänä tietenkin se, ettei estetiikan tarvitse eikä tule olla vakavasti otettavaa tai vakavamielistä, vaan helppoa, hyvää ja maistuvaa. Moni vasemmistoon itsensä mieltävä on toisin sanoen lukenut Marxinsa huonosti - jos ollenkaan. Kauneus sinänsä kuitenkin sysää ihmisen liikkeelle, myös toimimaan eettisenä olentona ja järjestämään nuo muut, "tärkeämmät" asiat toiselle tolalle - mikä valkenee nuorta Marxia lukemalla kenelle tahansa. Esteettisen alue on leikin aluetta, kuten jo Kant muotoili, jossa muotoillaan ja ylitetään niitä ongelmia, joita emme pysty käytännöissämme ohittamaan. Siten esteettinen on tosiasiassa itsensä ohella myös muutosvoimaa, alue jossa samoamalla voimme tuoda elämäämme ratkaisumalleja sellaisiinkin kysymyksiin, joita kylmä, laskelmoiva järki sokeasti kierrättää niitä koskaan ratkaisematta.

On esitetty, että kapitalismin filosofiset juuret ovat pyrkimyksessä asettaa ihmisluonnon pimeällä puolelle, kuten ahneudelle ja itsekkyydelle, alue, jolla temmeltää, tuomalla se taloudellisen tuotannon piiriin (ks. esim. Uschanov 2008, 121). Tässä suhteessa kapitalismin syntyhistoria ei ole Valistuksen ideaa ja kehitystä kummempi. Niinpä ei olekaan oikeastaan mikään ihmettelyn aihe, miksi pidämme niin usein taloutta kasvottomana petona, joka riistää ja turmelee meidän sisäisyytemme ja riistää meiltä paitsi vapauden: se on sellainen. C. G. Jung ehkä sanoisi, jos eläisi, sen olevan kollektiivisen tietoisuutemme projisoitumaa aktuaalisen elämän alueelle, samaan tapaan kuin ufot aikoinaan, joskin paljon raadollisemmin. Kenties Jung esittäisi, että jos Hitlerin valtaannousun mahdollisti Wotan-arkkityypin vahvistuminen saksalaisessa mielessä, taloususkovaisen länsimaailman on ottanut valtaansa Hermes, tuo kaupankäynnin, lääketieteen ja huijaamisen arkkijumala. Joka tapauksessa tuo analyyttisen psykologian sveitsiläinen oppi-isä, jota Freud varoitteli lipeämästä "okkultismin mustaan liejuun" hieman ennen heidän välirikkoaan, tavoitti nähdäkseni ihmisen syvärakenteista joitain paljon olennaisempia, vahvempia kerroksia kuin Freud, jonka keskeinen anti oli tuoda yhteiskuntatietoisuuteen egoa vahvistavia oppeja (siinä missä Jung - ilmeisesti mustaan liejuun siunauksellisesti sotkeutuneena - pyrki egon alkemistisessa transformaatiossa tapahtuvan egon heikentämisen kuvaukseen ja analyysiin). Freudin annin voi halutessaan nähdä vain vahvistaneen niitä psyykkisiä tendenssejä, jotka johtivat Euroopan maailmansotiin ja monenlaisiin massapsykooseihin. En kiellä, etteikö Freud olisi tehnyt merkittäviä löytöjä, mutta selvää on, että niistä hyödynnettiin etupäässä ne osat, jotka tukivat tuonaikaiseen eurooppalaiseen yhteiskuntaan olennaisena osana jo (ainakin) parin sadan vuoden ajan kuuluneita taipumuksia eristää järki aistillisuudesta. Umpimielinen suhtautuminen yöpuoleen työnsi toisin sanoen yöpuolesta esiin sellaisia patologioita, joita ei 1900-luvun katastrofeista huolimatta olla täysin käsitelty ja joita eurooppalainen mieli ei tahdo enää kestää - siksi yksilön mieltä pidetään koossa Hermeksen siunaamilla särky- ja masennuslääkkeillä sekä ylenpalttisella työnteolla, joka estää yksilöä "syrjäytymästä" ja kohtaamasta mielensä tukkeumia. Aika kenties vapauttaisi, mutta aikaa ei sallita: "ihmiset eivät saa valita niitä muotoja, joissa heidän työaikansa ruumiillistuu, vaan ainoa sallittu muoto on raha" (Uschanov 2008, 113).

Henkisyydestä kirjoittaminen on näinä ateistisina aikoina tietenkin epäsuotavaa. Henkiset, mahdollisesti osittain länteen tullessaan myös sekularisoituneet opit näyttävät kuitenkin korvanneen uskonnon ihmisen hengellisen toiminnan puitteina. Lainaan Uschanovin mainiota kuvausta Marxin näkemyksestä koskien uskonnollisen merkitystä ihmisen elämässä:

"Marxille uskonto oli jotakin, joka antoi aidon ilmaisun ihmiskunnan moraalisille pyrinnöille, mutta deformoidussa, tärveltyneessä muodossa. Se tarjosi lohtua päähänpotkituille, lupauksen paremmasta maailmasta niille, joiden toiveet eivät yhteiskunnallisten suhteiden kieroutuneisuuden vuoksi tulisi koskaan käymään toteen tässä maailmassa. Ihmiset eivät kestä omaa perimmäistä hyvyyttään ja viisauttaan, tai eivät pysty uskomaan niihin ympärillä näkyvän kurjuuden ja kärsimyksen vuoksi. Niinpä heidän on täytynyt keksiä Jumala, johon he liittävät kaikki ne myönteiset ominaisuudet, jotka todellisuudessa ovat heidän omia ominaisuuksiaan. " (2008, 44-45.)

Ajat ovat muuttuneet, mutta paitsi fyysinen myös mentaalinen kärsimys patoutumien ja tukkeumien muodossa näyttävät säilyneen. Hermes on paitsi kaupankäynnin myös magian jumala. Marxin kuvaus koskee ennen kaikkea seemiläisiä uskontoja, eritoten kristinuskoa, jossa nähdäkseni tuo pyhän ekskluusio itsestä on viety ennennäkemättömän pitkälle. Hengellisten oppien maahantulo on siinä mielessä hyvä asia, että se voi auttaa ihmistä löytämään itsestään niitä puolia, joita ennen liitti Jumalaan, ja siten edesauttaa häntä transformoimaan itsestä eettisempi, aktiivisempi yksilö - ja luopumaan egosta. Turmiollista se kuitenkin on, kuten jo edellä viittasin, jos mieli toteuttaa välineellistä järkeä myös henkisten oppien kohdalla: jos hengellisistä harjoituksista tulee vain elämäntapavalintoja tai työnhakuoppaita (ks. esim. Ehrenreich 2005/2006, 23-49, jossa kuvataan melkoisen irvokkaasti myös G. I. Gurdjieffin käyttämän enneagrammin hyödyntämistä työnhaussa - samansuuntaisia elämäntapaoppaita olen nähnyt myynnissä myös Suomen erinäisissä tavarataloissa). Täysin sekularisoituneenahan nuo harjoitukset elävät edelleen yritys- ja ennen kaikkea konsulttimaailmassa, joissa näyttääkin yhdistyvän Hermeksen kaikki puolet sulavasti ja ennen kaikkea tehokkaasti.

Talous ei kuitenkaan ole alue, joka olisi erillinen meidän arkielämästämme ja jossa pimeä puolemme saisi näkymättömissä vapaasti temmeltää. Päinvastoin: talous tunkeutuu yksilön elämässä kaikkialle ja siksi hullunkurisinta onkin, että poliittinen puhunta yrittää toistuvasti erottaa toisistaan politiikan ja talouden, vaikka taloudessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat lähes väistämättä myös meidän elämäämme ja ovat siksi äärimmäisen poliittisia. Pitkään aikaan Suomen hallitukset eivät ole yrittäneetkään puuttua - edes "toivotalkoiden" nimissä - talouteen, vaan valtionvarainministerimme on tyytynyt voivottelemaan, ettei mahda mitään taloudelle. Kun näin ovat asiat - hallitus keskittyy luomaan silmänlumepolitiikkaa, jossa globaali talous ei olisi mukana - hallituksen toimet paitsi näyttävät myös ovat pelkkää näpertelyä ja nopanheittoa. Raja on helppo vetää: kun oikeisiin päätöksiin tulisi ryhtyä, huomataan, että globaali talous tulee vastaan ja käännetään jargonilla puhe ja toiminnan suunta toisaalle, pieniin, merkityksettömiin päätöksiin. Turkistarhaus, jota Suomen häpeäksi ei vieläkään olla kieltämässä, ja sisäministeri Anne Holmlundin vetkuttelu totaalisen käsiasekiellon suhteen ovat tästä kelpo esimerkkejä.

Suosikkivertaus poliittisessa puhunnassa pyörii kepin ja porkkanan välillä. Porkkana palautuu yleensä aina hyvätuloisten pääomatulojen kasvamiseen, keppi taas leikkauksiin, joita tehdään ensimmäisen ehdoilla muille. Keppi on pelote, jolla lisätään työntekijöiden aktiivisuutta, porkkana tapa kääntää rahavirrat kohti rahoitusomistajia. Ja niin pahalta kuin se kuulostaakin, se on totta: osakesijoittajat on pidettävä tyytyväisenä, jotta talous pyörisi ja työllisyys muka poistuisi. Valtion ohjauksesta luopumisesta voi toki olla montaa mieltä. Sen kontrollin ja samalla kansallisvaltion purkaminen olisivat hyviä toiminnan suuntia, jos talous ei sanelisi niiden ehtoja. "Pienen ihmisen" näkökulmasta merkitystä näyttää olevan kuitenkin vain sillä, että tämä tulee toimeen, että tällä on ansiotyö. Tahtoisin ajatellakin, että koko talouden valta perustuu lopulta puhtaasti siihen, että ihmiset menevät päivästä toiseen pelokkaina ja epävarmoina töihin ja jos ihmiset jäisivätkin äkkiä koteihinsa, ei menisi kauaa, kun talous ylipoliittisena mahtitekijänä tulisi rymisten alas. Tämän takia ei auta yhtään, että työttömälle hoetaan "kotiin ei ainakaan kannata jäädä" (HS 15.11.2008), vaikkei tulevia, tärkeitä ammatteja tällä hetkellä osattaisikaan ennustaa. Päinvastoin: olisi jäätävä kotiin, kollektiivisesti, ja katsottava mitä tapahtuu.

Kirjallisuus

EHRENREICH, BARBARA (2005/2006): Petetty keskiluokka. Suom. Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino.
GUATTARI, FELIX (1989/2008): Kolme ekologiaa. Suom. Anna Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
HORKHEIMER, MAX (1947/2008): Välineellisen järjen kritiikki. Suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino
USCHANOV, TOMMI (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki: Teos.