Selkä märkänä

Eräs kirjallisen modernismin kivijaloista oli temporaalisuuden, tai yksinkertaisemmin ajan tutkiminen. Sitä havainnollistava tilallinen jäsentely muodostui eurooppalaisessa kirjallisuudessa useimmiten asettamalla enemmän tai vähemmän vastakkain teollisuuskapitalismin jäsentämän kaupungin humu ja rauhallinen maaseutu, metropoli ja pays, perukka, tai kotiseutu. Ajateltakoon vain erästäkin modernismin suurta tutkielmaa ajasta, nimittäin Thomas Mannin Taikavuorta (1924), jota käynnistellään verrattain pitkään yksinkertaisesti tekemällä tiliä siitä, miten Berghofin parantolan elämä eroaa ajantajussa alamaan elämästä. Kuitenkin, yhtäällä kirjallisen modernismin hiljentyessä ja toisaalla ihmisten elämän keskittyessä yhä enemmän kaupunkeihin myös urbaanin kokemuksen erittelystä on tullut kirjallisuudessa pitkälti arkipäivää. Kärkeviin vastakkainasetteluihin ei tunneta pakottavaa tarvetta ja kaupungin ja maaseudun välille sellaisen tekeminen tuntuu paitsi jälkijättöiseltä myös keinotekoiselta: globalisaation myötä teoriassa villeimmätkin perukat on kesytetty, ositettu, mitattu ja resursoitu sekä satelliittien, webcamien ja vastaavien näyttöpäätteille tarkennettu.

Mitään hohtoa kaupungissakaan ei varsinaisesti ole, se vain on. Ja miksi hohtoa olisi? Suomalaiset elävät kaupungeissa, ja kaupunkia määrittävät kadut, liikenne, kaupat ja kirjastot, kerrostalot ja yksityisasunnot, puistot, kaupunkitilat ylipäänsä. Agraarinen elämänmuoto sitä vastoin on eksoottinen puite, sillä se on poissa. Sellaisenaan se sopii kirjalliseksi miljööksi korkeintaan romansseihin ja vastaaviin tekstuureihin, joita lukevat suomalaisessa lähihistoriassa iät ajat vellovat, sotien jälkeen syntyneet ikäluokat – ne, jotka joko itse lapsuudestaan tai vanhempiensa välityksellä saattavat tuntea vielä nahoissaan maaltamuuton ilon ja haikeuden. Yhtä kaikki kyläidylli, jossa herätessään kuulisi ensimmäiseksi vastamäestä tai lähiniityltä lehmänkellojen kalinaa, on kuva vieraasta maailmasta. Ei sellaisen varaan parane rakentaa kuvia paheellisista suurkaupungeista ja hyveellisestä kyläelämästä.

Ja tietenkin juuri kaupunkilaiselämän erittely, ei suinkaan maaseutunostalgia (jota Suomessa Laila Hirvisaarta enemmän taitaa mallintaa Maajussille morsian), on paitsi tämän päivän kirjallisuudelle myös myöhäismodernille kokemukselle kiistattoman tärkeää, jo itseymmärryksenkin kannalta. Pelkkien fyysisten kaupunkitilojen rinnalle kasvaa kuitenkin kirjallisissa esityksissäkin jatkuvasti virtuaalista, median kertomaa, uutisia ja elämäntapoja maailmalta. Tämä ilmeinen siirtymä, jota voidaan merkitä yksinkertaisesti korkeateknologisten innovaatioiden huimana nousuna (joka on vuorostaan vain kiihtynyt kylmän sodan aikana mutta ennen muuta ei-kapitalististen skenaarioiden huvettua), onkin tuonut muassaan toisen, nimittäin siirtymän, jossa maaseudusta ja luonnon läsnäolosta ponnistava kotimainen kirjallisuus liukenee vähäeleisen, ilmaisukselliseen täsmällisyyteen tähtäävän jälkiurbaanin – siis virtuaalisuutta kohti laajentuvan, kaupunkitilan ja -ajan hohdokkuuteen välinpitämättömästi suhtautuvan, totaalisesti modernin imussa menevän – kotimaisen kirjallisuuden tieltä. Flanööreinä Walter Benjaminin ja Charles Baudelairen hengessä itseään pitävät ovat pelkkiä vanhan maailman apinoita elleivät ymmärrä tarkkailla ja horjua mieltä vailla ja kaiken päivää siellä missä kaikki – itsessään elämä! – oikeastaan on: verkossa. Joiltain osin tosin on epäselvää, millaista kirjallisuutta tämän siirtymän myötä oikeastaan tuodaan tilalle: keskeneräisiä blogiromaaneja, twitter-runoja, mitä? Jos näin on ja mutu pitää kutinsa, silloin kirjalliset yleisötkin ovat virtuaalisia, anonyymejä, osallistavia, vuorovaikutteisiakin kyllä, mutta silti jotenkin verettömiä, elottomia. Selittäisikö tämä sitäkin, miksi vaikkapa Helsingin Sanomien kaltaiset printtimediat natustelevat vieläkin samoja ikäluokkansa ymmärtämiä muotoja, ja tuntuu siksikin niin jälkeenjääneeltä: jotain tekeytyy, mutta kukaan, ei varsinkaan paperilehden lukija oikein tiedä mitä. En itsekään osaa oikein iloita, kun en täysin ymmärrä. Jotain yhtä kaikki tekeytyy, mutta se näyttää yhä enemmän karttavan fyysistä.

Häivähdyksiä vanhasta – ei välttämättä paremmasta, ainoastaan vanhasta – häilyy silti siellä täällä. Juha Hurme kirjoittaa Puupää-romaanissaan (2009) verrattain paljon ruumiillisesta liikkeestä luonnossa. Hurmeen henkilöt hiihtävät, patikoivat, purjehtivat. Mutta yhtä tärkeää kuin itse liike on tapa, jolla liikettä kuvataan. Hurmeessa on myös näkemieni teatteriesitysten (esim. Saunatrilogia Teatteri Telakalla 2002–2004 ja Punainen Viiva Kajaanin Kaupunginteatterissa 2006) perusteella paljon samaa kuin Jouko Turkassa, jota voitaneen sivumennen sanoa suvereeniksi paitsi kotimaisessa teatterissa myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Vertailu on tietysti ilmeinen, eikä tee kunniakasta oikeutta kummallekaan, mutta jotain yhteistä kirjallista heissä on, nimittäin ruumiista ja kehollisuudesta ponnistava mielikuvitus, kielellinen kirjavuus, lauseiden fyysisyys ylipäänsä. Lähes jokainen lause tuntuu kirveellä veistetyltä. Ennen kaikkea niistä aistii kirjoittamista edeltäneen: jokainen lause tuntuu siltä kuin sen takana olisi raskas fyysillinen rupeama, hiihtolenkki, punnerrussarja, puutyöpuurto askarteluhuoneessa, halonteko (vesisateessa). Jokainen lause on kirjoitettu selkä märkänä. Muistan aina Turkan Seitsemää veljestä (1989) kuvaavasta dokumentista kohtauksen, jossa veljekset (näyttelijät) juoksevat pitkään ja hartaasti syksyisellä pellolla kontit selissä ennen varsinaisen juoksukohtauksen elokuvaamista. Sekä Turkan että Hurmeen proosa kielii samasta. Mutta Turkka puhuu myös samassa Seitsemän veljeksen yhteydessä siitä, miten hän yritti tv-näytelmässään muuntaa Aleksis Kiven kieltä veljesten ruumiinkieleksi. Suomen kansa ei ymmärtänyt, Suomen kansa kysyi mitä perkelettä. 2010-luvulla Suomen lukevalle kansanosalle sopisi tarjottaman samanlaisen reaktion mahdollisuus: millaisen fyysisen kielen romaani vaatisi, että perkelettä ihan toden teolla perättäisiin?

Toki tällaisessakin havainnossa koskien kielen fyysisyyttä ja sen mahdollista katoa on jotain nostalgista. Havainnon tekeminen puhuu ajasta, jolloin kirjoittaminen ei ollut kokopäivätyö, vaan työnteollista ylijäämää, harraste; ajasta, jolloin erikseen olivat raskasta fyysistä työtä tekevät maatyöläiset ja kynäniekat, mutta kun nämä kaksi hahmoa toisinaan limittyivät... jotain siinäkin tavoittui. Samuli Paronen, Matti Pulkkinen, Marko Tapio, jopa kansan rakastama Kalle Päätalo, näitähän on – ei Suomessa varsinaisia diivailevia taiteilijanplanttuja kai ollutkaan, köyhiä kyllä, mutta ei fyysistä työtä kohtaamattomia. Mutta en sano, että sellaisia olisi nyt, tosin pelkkä havainnon ylöskirjaaminen ja sen nostalgia kielivät siitä, että harvakseltaan päivätöikseen kirjoittaja tänään fyysisesti ponnistelee. Lihasjäykistymät ja selkäkivut ovat tulleet muista syistä kuin metsätöistä. Jarkko Tonttikin taisi jokin aika sitten pullistella bodypump-rääkeistään tullen ennen muuta samalla täydentäneeksi, ehkä tietämättään, tämän päivän kirjailijan muotokuvan. Pauli Pylkön Luopumisen dialektiikassa (2009) tekemä vertaus Adornosta uimapuvussa on tässäkin kohtaa jotenkin puhutteleva: se ei mene yksi yhteen liikuntaa harrastavan kirjailijan kanssa, mutta leikkaa yhteistä ja jaettua. Tuotantotavallisista, systeemisistä seurauksista johtuen yhä useampi kirjailija pullistelee, muttei niinkään piilolihaksiaan kuin rankametsällä käymisen puutettaan – sitä, ettei omaa fysiikkaa, mutta on sentään siinä etuoikeutetussa asemassa, että voi päivätöikseen unelmoida ja ajatella. Ja silti yksin sen, että joutuu harrastamaan liikuntaa (luonnollisestikin työn ulkopuolella), tulisi kertoa enemmän kuin tarpeeksi itsensä elämänmuodon muutoksesta. Ja sen kai pitäisi olla enemmän surun kuin itsekehun paikka, sillä millaista kirjallisuutta se sellainen on, jos aietta ja ajatusta, ja niille erikseen vuoleskeltua muotoa ja tyyliä ei ole tapailtu ensin lihasvoimalla?

Mutta ei kysymyksessä tietenkään yksin moite ole. Suomalainen elämänmuoto on, kuten todettua, vaihtunut, ja tietysti monilta osin parempaan. Siltikin kirjoittamista taustoittavan toiminnan seestyminen näyttää johtaneen tilanteeseen, jossa fyysisyyden katoaminen ja virtuaalisuuden eteneminen ovat lähes suorassa yhteydessä kielelliseen surkastumiseen. Teonsanoja on vähemmän, kokemusta vähemmän, ilmiöiden merkitsijöitä vähemmän. ”Hän läyrysi” vaihtuu muotoon ”hän sanoi”. Lauseet ovat kuulaita, mutta niiden varsi ei maistu, hiki ei haise. Näppäimin näpytellyssä on teollisen kalske. Jotain toki siinäkin tekeytyy, näytöillä puolivillaisuudet alkavat ruokkia ja koostaa uusia sanoja ja ilmauksia.

Eikä sillä, varsin selväsanaista ja suoraviivaista proosaa Hurmekin kirjoittaa, mutta ainakin siinä puhutaan mistä on puute: teoksen keskushenkilö N. on kadonnut. Hänen työtoverinsa jäljentää muutamaa tämän jälkeensä jättämää vihkosta varustaen ne suuntaa-antavilla selityksille. Kuka (tai mikä) N. oikeastaan on, mihin hän on kadonnut ja miksi, voivat kuitenkin koostaa luultavimmin sitä varsinaista kysymystä, jolle tällainen tutkimusromaani (vrt. esim. Nabokovin The Real Life of Sebastian Knight, 1941) perustuu, eikä suinkaan se mistä hänet löytää ja minkälaisen päättelyn perästä. Pelkäksi alkukirjaimeksi nääntynyt poissaoleva, oletettavasti kuollut keskushenkilö, tulee kuitenkin tekstiensä välityksellä merkinneeksi vielä erään keskeisen seikan, kukaties oman olemisensa syyn:

Voi pojanpoika, kun kuuntelisit minua tai jotakuta muuta isääsi ja isoisääsi viisaampaa merenkävijää, niin ehkä oppisit, että pisteestä A ei voi noin vain hurauttaa pisteeseen B. Olettakaamme, että A on meille annettu lähtökohta. Sieltä starttaamme nyt vesivaellukselle kohti kaukaista B:tä. Jokainen matkalla saavuttamamme kokemus, kaikki ponnistelu, oivallukset, ajatukset ja ongelmat ja niiden ratkaisut, kaikki matkan aikana saamamme vaikutelmat rakentavat meille tavoitettamme B:tä. Voisi jopa sanoa, että tätä päämääräämme ei ensinkään ole olemassa ilman tietyn kestoista, taitettua, miellettyä ja sisäistettyä matkantekoa A:sta B:hen. (2009, 218.) 

Tämä ei ole vain Puupään lukuohje, se on kotimaisen kirjallisuuden, tai ihan vain yksittäisen kirjankin lukuohje. Asenne olemiseen, suhtautuminen, tunto täälläolosta. Toinen N.:n essee (”Vaihtoehtoloma”) täydentää:

Lähde sitä seuraavana aamuna retkelle tuntemattomaan metsään suksin, saappain, miten vain, tilanteen mukaan. Erkane merkityiltä reiteiltä. Hakeudu vaikeimpiin maastoihin. Älä kaihda tiheikköjä, mäkiä, rotikkoja. Puske sitkeästi uupumuksen rajalle ja gramman ylikin. Älä kavahda eksymistä. (emt., 260.)

Kuva on juuri niin mieletön kuin pitääkin. Mutta kuvalla on vastakuva, nimittäin ihminen joka valitsee helpoimman, järkevimmän ja yksinkertaisimman reitin. Sanomattakin selvää: moderni ihminen. Tiedän kokemuksesta, miten vittumaista ryteikössä hiihtäminen rinkka selässä on. Silti tarkoituksella tiheikköön hiihtävä, rotikossa kompuroiva tai roveikossa rymyävä on pinttyneissä mielissämme yhtä janari kuin suttaantuneen VHS-nauhan HD-kuvan sijaan valitseva nykyihminen. Tai ei, vertaus ei toimi: tiheikössä tieten tahtoen menijään eivät verrokit oikein pure. Varauksella sanoen siinä on sentään jotain samaa kuin Susi-Kustaassa Pohjantähden maisemaa vasten. Näistä syistä N. on enää pelkkä alun kirjain, se on katoava modernista maailmasta yhtä varmasti kuin järjettömyys. Sillä muistettakoon Fredric Jamesonin kuvaus A Singular Modernityssa (2002): vaikka suuri osa maailman maista ymmärtääkin edes jotain modernin päälle, vain kapitalistisen tuotantotavan täydellisesti sisäistäneissä maissa tämä modernius saa sen ensisijaisen merkityksen – muualla moderniteetti on, kyllä, paitsi jotain palkitsevaa ja hyvää, myös, outoa kyllä, ambivalenttia ja häilyvää. Ja häilyvää se on siksi, että riiuu- tai kosintavaiheessa tuotantotavallisia vaihtoehtoja on vielä muitakin. Myöhäiskapitalistisen todellisuusperiaatteen piirissä taas, kuten tiedettyä, ei ole etenkään kylmän sodan rauettua muusta puhuttukaan kuin siitä, miten kaikkivoipa, toimiva ja muut vaihtoehdot tyhjäksi tekevä se järjestelmänä lopulta on. Sellaisessa maailmassa ei myöskään vallitse epäselvyyttä siitä, onko ryteikköön tieten tahtoen hiihtämisessä mieltä vai ei.

Aika, jona patikoidaan paikasta A paikkaan B, ei siis päde siirryttäessä maalta kaupunkiin, sillä tällaista siirtymää ei ensinkään ole. On vain ja ainoastaan kaupungin jälkeistä aikaa, reaaliaikaa. Kaupungin aika näet edellytti vielä fyysisiä siirtymiä lähiöstä keskustaan, mutta nehän virtuaalisuus ainakin teoriassa on jo joiltain osin tehnyt tarpeettomiksi. Siksi Facebookin Missä olet -toimint0 (”X on paikassa Y”) käy yksiin Puupään aiemmin lainattua, pojanpoikaa voivottelevaa tekstikohtaa seuraavan kanssa:

Muskelivene särkee tämän hienosyisen matkarakenteen kaikkien mahdollisten merikortin pisteiden A ja B väliltä. Niinpä me emme pääse muskeliveneellämme ikinä B:hen. Emme pääse mihinkään. Näennäisesti kiidämme, mutta oikeasti pörräämme paikallamme kokematta, oppimatta ja elämättä. (Hurme 2009, 218.)

Seisomme paikoillemme jäätyneinä toisiamme tuijottaen. Siinäkin kieltämättä jotain tekeytyy, mutta piste B se ei ole, ainakaan jos B:ksi oletetaan toinen ihminen tai kohtaamispaikka. Heppoisissa kantimissa, mutta tuntemattomilla suunnilla on sellaisen varaan jäsentyvä kirjallisuus.

Mitä maa kantaa

Jokaisena päivänä keskellä

Luonnoton kirjallisuus

Kotimaisen proosan taso on aihe, josta jaksetaan vääntää kättä. Se on huonoa, se ei ole huonoa; se on koripalloproosaa, klapiproosaa, höttöä... Milloin Suomessa on viimeksi ilmestynyt tasokas, kansainväliset puitteet täyttävä, eurooppalainen romaani? Milloin Suomesta on viimeksi viety maailmalle maailmankirjallisuutta?

Tyhmiä kysymyksiä. Miksi edes hakea oppia lännestä, tulla kotiin ja kirjoittaa romaani joka kelpaa lännelle? Monet tekevät näin. Monet eivät välitä. Monet kirjoittavat vain niin kuin parhaaksi taitavat, kirjoittavat koska on pakko, kirjoittavat koska heidän mielessään on kertomus, jonka he haluavat saattaa romaaniksi.

En usko, että moni alkaa kirjoittaa romaania siksi, että haluaa kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Esikuvia on tietysti moneksi, eivätkä kaikki tietenkään ole vain suomalaisia. Toisaalta mitään yhtä maailmankirjallisuutta ei sinänsä edes ole. On kirjallisuuksia. Monia. Ja on yksi, eurooppalaiseen alkuperäänsä tukeutuva (porvarillinen) romaani, joka sekin on käynyt läpi muutoksia, mutta mikä olennaisinta, silloin kun se on edennyt johonkin, luonut jotain ylijäämäistä ja uutta, on kirjailija tai kirjailijajoukko ammentanut omasta maaperästään, omasta paikallisuudestaan. Tällä paikallisuudella ei ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansallisuusaatteen kanssa, mutta kielen ja ajattelun aseman kanssa kyllä.

Leimat tulevat perästä, mutta ensin on kieli. On sanottava, ettei suomalainen proosa ole viime vuosina loistanut kovinkaan kirkkaana juuri kielensä puolesta. Jos meilläpäin kiitellään Sofi Oksasta kielellisistä lahjoista on mittatikkuna perinteiseksi muodostunut väljähtynyt, ekonomiseen kieleen nojaava vähäeleinen proosa. Sillä mittarilla Oksasen kieli on ehkä keskivertoa parempaa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä suomenkielinen proosa voisi olla.

Vähäeleisyys ei sinänsä ole ongelma. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (2009) on kelpo esimerkki samasta vähäeleisyydestä, jota Suomessa kirjoitetaan teksteiksi, mutta monista poiketen Yli-Juonikas onnistuu loihtimaan teksteihin aavistuksen vinon tulokulman. Teksti on samaan aikaan kömpelöä ja nerokasta, mutta kömpelöä jollain oudolla, pilkkaavalla tavalla. Lukiessa tulee tunne, että niinköhän Yli-Juonikas tosiaan pilkkaa Hotakaisia, Kyröjä ja Tervoja, vaikkei lukija saakaan vahvistusta tekstistä, että näin olisi laita.

Kolme esimerkkilausetta: ”Kolmen pienemmän aluksen kesken näkyy olevan käynnissä kananmunasyöntikilpailu. Raittiin ulkoilman ja urheiluhengen ansiosta kukaan ei oksenna. Tarkemmin katsoen työmuurahaisten kärräämät valkoiset kerät paljastuvat paperipaaleiksi.” (s. 42.) Pidän ensimmäisen lauseen mielikuvasta, vaikka se on lauseena uhkaavan lähellä em. koripalloproosaa, so. proosaa, jossa jokaisen lauseen on osuttava maaliinsa, ilmaistava täydellisesti jokin aie tai kuva. Pidän myös kolmen lauseen yhdessä muodostamasta yhteisvaikutuksesta, ulkopuolisuudesta jota kerronta ilmentää – ulkopuolisuudesta, joka muistuttaa Werner Herzogin Fata Morganan kehyskertomusta (vieraan planeetan antropologit maapallolla). Sanat ovat tuttuja, mutta niissä yhdistyy jatkuvasti paitsi ulkopuolisuus, myös keinotekoisen oloinen nokkeluus. Tämä ei ole moite: se tekee Yli-Juonikkaan proosasta oikeasti kiinnostavaa.

Vähäeleisyys johtaa kuitenkin helposti kuvan tarkentumiseen ja tekojen ylikorostumiseen, eräänlaiseen ”Martti sanoi” -proosaan. Se muuttuu tehokeinosta typeräksi ja ennen kaikkea latteaksi tavaksi ilmaista kielellisesti köyhää todellisuuskokemusta. Lumi ei ole tikkulunta, nuoskaa, suvea, kinosta, haiventa, mitään, ainoastaan lunta. Lumen kuva ei synnytä muita mielleyhtymiä kuin lumen. Kuvan tarkentuminen taas merkitsee sitä, että lukijalta evätään mahdollisuus unelmoida, nauttia, tehdä kytkentöjä, yhdistellä osin mielivaltaisestikin. Samalla tekojen ylikorostuminen johtaa tarinallisuuden korostumiseen ja sitä kautta samaan elokuvamaiseen kuvaukseen, jota Oksasen olen jo maininnut ilmentävän.

Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kirjailijat sulkevat lukijoiltaan mahdollisuuden monitulkintaisuuteen lausetasolla ennen kuin lukijat ovat edes saaneet kirjan käsiinsä. Tästä tietysti kirjankustantajat hyötyvät ja tätä voisi ajatella myös kustannustoimittajien pitävän silmällä. Ettei teksti herätä väärien metaforien mahdollisuutta. Vaikka ei tämäkään ole varsinaisesti mikään kustannusmaailman päähänpisto. Taustalla on enemmänkin tietty konventionaalinen lukuodote, automatisoitunut ja tiedostamaton lukutapa, joka odottaa tekstiltä kiinteyttä, koheesiota ja esimerkiksi hyvää päätäntöä, jossa teemat suljetaan ja lukija tyydytetään. Tästä esimerkiksi Peter Rabinowitz on jo pari vuosikymmentä sitten kirjoittanut teoksessaan Before Reading (1987). Samaa voisi sanoa toki ns. postmodernistisista teksteistä, jotka ovat ottaneet monia ”matalan” kirjallisuudenlajeja, mediatekstejä jne. oman kerrontansa perustaksi pelkän viittaamisen sijaan – jos suomalaisissa proosateoksissa olisi postmodernismia. Tällä tasolla on aika rauhallista. Fredric Jamesonin kommentti ”The postmodernisms have, in fact, been fascinated precisely by this whole 'degraded' landscape of schlock and kitsch, of TV series and Reader's Digest culture, of advertising and motels, of the late show and the grade-B Hollywood film, of so-called paraliterature, with its airport paperback categories of the gothic and the romance, the popular biography, the murder mystery, and the science fiction or fantasy novel: materials they no longer simply 'quote', as a Joyce or a Mahler might have done, but incorporate into their very substance” (Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. 1991/2009, 2–3) ei oikeastaan koske suomalaisia kirjailijoita tai näiden suomalaisia lukijoita.

Jos olisin ilkeä, kysyisin tähän kohtaan, miksi Suomessa edes opetetaan niin monissa opinahjoissa sanataidetta, kun sitä ei ole saatu aikaiseksi juuri lainkaan? Jos tarkoitus on jatkaa ekonomisen kielen proosaa, ehkä olisi opetettava sanataitoa, mutta sitä varten on jo toimittajakoulut. Tällainen provokaatio on tietysti liioittelua, mutta käsi sydämellä: kuinka paljon Suomessa kirjoitetaan sellaista proosaa lausetasolla, joka vuotaa em. kuvatuista kehyksistä yli myös kielellisesti? Käyttää suomea eri tavoin, tavoittelee merkityksiä jotka ovat väistymässä tai vasta tulossa? Tuntuisi päinvastoin hyödyttävän meitä kaikkia, jos edes kourallinen suomalaisia kirjailijoita, harrastelijoita, bloggaajia, ketä tahansa kirjoittaisi tavalla, joka väistää ekonomisuuden lausetasolla, joka koristelee, jonka lauseissa on krumeluureja, monipolvisuutta, vaikeatulkintaisuutta – ja saisi vielä äänensä ja kielensä jotenkuten kuuluviin, edes muutaman lukijan saataville.

Avainsanoja ovat siis runsaus ja monimuotoisuus. Sen vuoksi on miltei kokonaan väistettävä kysymys maailmankirjallisuudesta tai siihen viittaavasta normista, sillä jos jokin on maailmankirjallisuutta, sitä on oikeastaan vain suomesta kääntymätön kirjallisuus, kirjallisuus joka ei käänny toiseen kieleen väkivallatta. Ja mistä tällaisen kirjallisuuden sitten kaivat tällaisina aikoina, kun täytyy osata puhua sujuvaa englantia, kirjoittaa kieliopillisesti täsmällistä lausetta, paska ja hiki ei haise, elämä on steriiliä ja sisätiloissa? Proosa, jota Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on luonnotonta kirjallisuutta.

... ja langennut maailma odottaa

Langennut maailma huokaa...

Turisti ja matkaopas

Kokoomuksen Peruuttamalla ei pääse eteenpäin -vaalilehtinen tipahti tämänpäiväisen Hesarin mutkassa postiluukusta. Viimeaikaiseen puolueen harjoittamaan retoriikkaan tutustunut ei ylläty. Mukana ovat samat häkellyttävät sloganit ja näpäytykset, mutta myös ennen kaikkea sama optimismi. Sehän kokoomuksen mainonnasta on viime vuosina on niin absurdia tehnyt: ilakoivat kasvot, iskulauseet, talkoohenki, kaikki mukaan -meininki.

Uusin ulottuvuus liittyy kuitenkin siihen, mikä kokoomuksessa on tällä hetkellä parasta. Se on puolueista kaikkein taitavin – populismia kaihtamattakin – ja viekkain omimaan erilaisia vastakulttuurisia konsepteja omaan käyttöönsä. Pari vuotta sitten vihreästä ajattelusta tehtiin kokoomuksen lippulaiva; vihreällä on viisi miljoonaa sävyä ja jokainen voi vaikuttaa, oli sitten katumaasturilla ajeleva yritysjohtaja tai globalisaatiokriitinen fennovegaani – kuten kokoomuksen vastenmielinen puhunta maalaili. Tällä kertaa tämä äärikapitalistinen puolue ottaa käyttöönsä utopian. Utopia rekuperoidaan. Se imuroidaan omaan käyttöön ja käännetään jollei vastakohdakseen niin ainakin markkinatalouden palvelukseen. Tulos on lumoavalla tavalla häkellyttävä.

Kokoomuksen utopia kulkee nimellä Paremminvointivaltio. Himaslainen retoriikka on otettu niin ikään käyttöön: menneisyyteen ei saa takertua, ei saa olla kyyninen, ei saa valittaa, ei saa edes olla kriittinen, yhdessä käydään hommiin ja edetään kohti tulevaisuutta hymyssäsuin. Stubbin virnukissamainen hymy leijuu edellämme.

Lehtinen alkaa ”kutsulla matkalle”. Itse asiassa kokoomuksen vaalilehti ei ole edes vaalilehti, se on ”matkaopas”. ”Matkaopas Paremminvointivaltioon on suunnitelma siitä, kuinka hyvinvointivaltiosta päästään Paremminvointivaltioon.” Lehtinen, korjaan, matkaopas alkaa perinteisellä retoriikalla: ”me suomalaiset”. ”Me suomalaiset” arvostamme hyvinvointivaltiota. Tilanne on kuitenkin kriisiytynyt, sen tunnustaa kokoomuskin. ”Mitä siis on tehtävä?” Ei saa turvautua nostalgiaan:

”Helposti voi taipua ajattelemaan, että ennen kaikki oli paremmin. Jos vain pääsisimme takaisin auvoisalle 80-luvulle, jos voisimme kieltää EU:n, poliitikot, markkinavoimat tai kaikki ne, joiden kanssa olemme eri mieltä, silloin kaikki olisi hyvin.”

Seuraa pysäyttävä lause: ”Me emme kuitenkaan ajattele näin”. Me suomalaiset. Äkkiä lukija on temmattu mukaan retoriikkaan, jossa hänkään ei ajattele näin, vaikka yleensä kyllä ajattelee, sanoi siihen kokoomus-väki mitä hyvänsä. Ei ole kuitenkaan tarvetta korostaa, että kokoomus on joiltain osin tässä oikeassa. Meidän ei tule haikailla 80-luvulle sokeasti. Samainen retoriikka vie kuitenkin huomiota siitä, ettei meidän tulisi myöskään kritisoida nykyistä järjestelmää, eikä varsinkaan tulevaisuutta, koska ennen ei ollut paremmin. Mutta juuri tuo kritiikki on se, jota kokoomus haluaa välttää. Sen tulevaisuudenutopiassa ihmiset ovat ”tottuneet tekemään asioita yhdessä, talkoovoimin. Asioista ei purnata vaan ne tehdään hoidetaan kuntoon. Meidän yhteinen maahan tämä on.” Eikö tästä välity kaikesta jalomielisyydentuulahduksestakin huolimatta myös sokea usko tulevaisuuteen – tai ainakin siihen tulevaisuuteen, jonka kokoomus haluaa Suomeen? Täyttä vauhtia eteenpäin! Kieltämättä tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta Bruce Springsteenin Last to Die -kappaleen säkeistöä: ”The kids asleep in the backseat / We're just countin' the miles you and me / We don't measure the blood we've drawn anymore / We just stack the bodies outside the door”

Kokoomus ei tyydy myöskään utopian uudelleenmuotoiluun, vaan pöllii samantien myös Marxin vieraantumisteorian:

”Odotamme saavamme kaiken valmiina. Olemme vieraantuneet omasta hyvinvoinnistamme ja panoksestamme sen rakentamiseen. Meistä on tullut turisteja hyvinvointivaltioon.”

Tämä on lähtötilanne. Tämän vuoksi on lähdettävä kohti Paremminvointivaltiota. On painotettava ilmaisua ”lähteä”, sillä kyse on matkaoppaasta. Turisti-metaforan käyttö aiheuttaa kuitenkin jo ensi metreillä hämmennystä. Matkaopas opastaa, että turisti ei todellisuudessa

”jaksa nähdä päänvaivaa. Turisti ei näe oman toimintansa merkitystä maan tulevaisuudelle. […] Turisti käy vain kääntymässä ja ajattelee, että asioiden tekeminen kuuluu muille, maan oikeille asukkaille. Turisti valittaa hotellin huonoa tasoa ja basaarin korkeita hintoja – ja heittää roskat tienpientareelle ja lähtee kotiin.”

Siis hetkinen? Olemme turisteja hyvinvointivaltiossa ja nyt meitä kannustetaan matkustamaan lisää? Meitä ei pyydetä juurtumaan asuinsijoillemme, vaan jatkamaan turistina olemista. Meidät on kutsuttu matkalle Paremminvointivaltioon ja jos kerran kyse on matkasta, silloin me olemme vain kääntymässä, käymässä – enkä ole tähän päivään mennessä nähnyt turistia, joka ei haluaisi palveluja, joka tekisi kaiken itse ja joka ei nakkaisi paskoja maan infrastruktuurista, ekologisesta kantokyvystä jne. Käsitteen tasolla turisti haluaa henkilökohtaista tyydytystä; turisti haluaa lomailla, sillä loma on eroa työstä, rasituksesta, silloin ihminen on turistina, mikä merkitsee lepoa, elämyksiä, helppoa elämää, hyviä ilmoja, hyvää ruokaa ja toimivia palveluja. Mutta mikä olennaisinta: kokoomus ei tämän retoriikan perusteella halua, että olemme kotonamme, vaan että olemme kylässä, ohikulkumatkalla, entisenkaltaisia vaativia, ahneita ja sikamaisia röhörieskoja. Koko turisti-metaforaan on siis kätkeytynyt kokonainen ihmiskuva, joka toden totta on kapitalistisen järjestelmän polttoainetta.

Sivumennen sanoen matkaopas tuo mieleen myös Paul Verhoeven Total Recall -elokuvan (1990), tuon aikansa proto-Matrixin, jossa päähenkiö Douglas Quaid haluaa ostaa matkan Marsiin uudenlaisella konseptilla: hänelle tehdään muistisiirtoja, jotka ovat täysin tuntemiemme muistikuvien kaltaisia. Hän saa kuvitella olevansa salainen agentti suorittamassa tehtävää, hän saa tavata hekumoimansa naisen jne. Jotain kuitenkin menee pieleen kun paljastuu, että Douglas Quaid ei olekaan Douglas Quaid, vaan koko hänen identiteettinsä on pelkkä siirre, hän on joku toinen, eikä enää oma itsensä. Ja hän on ollut aiemmin Marsissa, johon on Douglas Quaidina tuntenut vetoa. Marsin luonnonvaroja himoava yritysjohtaja on nimittäin saanut hänet hänen ”aiemmassa” elämässä puolelleen, pyyhkinyt hänen muistinsa ja palauttanut rakennustyömieheksi maapallolle. Koko hänen elämänsä on kulissi, hänen vaimonsa häntä vahtiva agentti, hänen uusi elämänsä tekaistu, muistikuvat yhtiön häneen siirtämiä. Entä mitä tekemistä tällä kaikella on kokoomuksen vaalikampanjan kanssa? Paremminvointivaltion konsepti on kuin matka, jonka Quaid tilaa – kokoomus kuin Recall, yritys joka matkan tarjoaa. Ja ne meistä, jotka tähän luritukseen uskovat, olemme oman elämämme quaideja, menossa suinpäin nykytilanteesta nykytilanteeseen kulissien taakse jäävän yritysjohtajan kerätessä voitot. Joka kerta kun näen kokoomuksen vaalimainoksen, voin kuulla korvissani Douglas Quaidia esittävän Arnold Schwarzeneggerin mölisevän hurjistuneena ”You bastards!”

Mutta leikki sikseen. Paremminvointivaltio sisältää kuitenkin osallistumisia, joita ei äkki arvaamatta turistilta sopisi vaatia. Ennen kaikkea se vaatii henkilökohtaista vastuuta, mistä on erikseen kiitettävä kokoomusta, sillä onhan se totta; meidän toden totta on otettava omasta elämästämme vastuu ja panostettava kokemusten laatuun, välittämiseen, suojelemiseen, asioiden parantamiseen. Millaisiin päämääriin tämä vastuu sitten kytketään kokoomuksen kampanjassa – se on tietysti eri asia. Vaikka monet suomalaiset varmasti haaveilevat talkoista, kokoomuksen käyttäessä sitä ihan erityisenä konseptina, homma haiskahtaa pahasti kusetukselta.

”Paremminvointivaltiossa ei ole tavatonta nähdä 'koko kylää kasvattamassa lapsia' tai eri ammattiharjoittajien tekevän työssään vielä vähän ylimääräistä, sellaista missä otetaan ihmiset ihmisinä eikä vain numerolappuina, jotka pitää hoitaa pois jonoista.”

Suhteutettaessa tämä työn konseptiin, joka on kokoomuslaisen utopian keskeinen peruspilari, koko ajatus talkoista, puhumattakaan myöhemmin painotetusta järjestötyön merkityksestä alkaa tuntua mielisairaalta. Voi vain kysyä, millä ajalla? Millä ajalla me osallistumme talkoisiin? Millä ajalla me osallistumme järjestötyöhön? Tai ehkäpä kokoomus haluaa meidät talkoisiin, jotta tekisimme töitä mahdollisimman halvalla, ellei ilmaiseksi – työ olisi iloista ja mukavaa, mutta vuokrarahoja sillä ei saisi kokoon. Se kieltämättä sopisi kuvaan.

Ei tule kenellekään yllätyksenä, että kokoomus haluaa patistaa ihmiset töihin. ”Hyvä työ kannattaa aina” on oikein erikseen tummennettu matkaoppaassa. Toisaalla kuitenkin kerrotaan ”kaiken työn olevan arvokasta”. Siis hetkinen uudestaan? Mitä tahansa työtä teemme, se on arvokasta, mutta hyvän työn vastakohtana kaiketi on ”huono” työ, joka ei kannata eikä ole arvokasta. Melkein uhmaisin matkaopastani ja sanoisin, että ei todellakaan kaikki työ ole arvokasta – etenkin jos ajatellaan yksilön toimeentuloa tai maapallon kestokykyä. Kaikki työ ei myöskään ole missään nimessä hyvää – ja jos sitä joku jostain kohtalon tai kokoomuksen oikusta joutuu tekemään, hän tulisi kaiken järjen mukaan saada siitä asiaankuuluvaa korvausta. En myöskään voi olla ajattelematta palkkatyön ulkopuolella tällä hetkellä tapahtuvaa työtä: hoivatyötä (esim. sairaitten lähimmäisten hoivaaminen), vapaaehtoistyötä, kansalaistoimintaa (järjestö- ja yhdistystoiminta) tai ihan mitä tahansa uusia arvoja tuottavaa työtä (esim. bloggaus, taideprojektit, vuorovaikutteiset paikallistaloudet)? En ole nähnyt kokoomuksen ajavan minkäänasteista kansalaispalkkaa tai perustuloa tai mitään rahaan sidottua vastinetta näille intohimosta ja välttämättömyydestä nousevien töiden korvaukseksi. Kaiketi ne eivät sitten olekaan oikeaa ja arvokasta työtä. Nehän ovat osin näkymätöntä, osin välttämätöntä työtä, eivätkä ne useinkaan hyödytä kansantaloutta.

Juju on siinä, että kokoomuskin tunnustaa meidän olevan kusessa. ”Hyvinvointimme ei ole kestävällä pohjalla. Tulot eivät riitä rahoittamaan kaikkia paremminvointiin tarvittavia menoja.” Samalla ”valtion menoja ei pidä uusilla päätöksillä lisätä ilman, että samalla tehdään tarkka harkinta ja suhteutetaan uusi meno jo olemassa oleviin kuluihin.” Siksi on mm. luonnollista, ettei opintotukea sidota indeksiin tai kohoteta siedettävälle tasolle. Päinvastoin: tarvitsemme kokoomuksen mukaan lisää ”rakenteellisia uudistuksia” (bingo!) ja lisää työntekoa.

Pidennetään siis työuria lisäämällä työssä viihtymistä.

”Työurien pidentämisessä on välttämätöntä jaksamisen tukeminen, työelämän ja työmarkkinoiden kehittäminen, koulutuksen suuntaaminen vastaamaan työvoiman kysyntää ja opiskeluaikojen lyhentäminen.”

Tässäkään ei ole mitään yllättävää, tähtäsihän jo yliopistolakiuudistus tähän: jengi kiertokävelylle oppilaitoksiin, pihalle, töihin, elämä meni, son moro! Hyvähän se toki on, että tämä sanotaan suoraan. Arvostettava sitä on. ”Suuntaaminenkin” on toki kaunis sana vuosisataisten traditioiden alasajamiselle (vrt. yliopistojen ihmistieteelliset koulutusalat). Siinä mielessä on vähintäänkin ristiriitaista puhua sivistyksestä ”asenteena, tapana suhtautua maailmaan ja elämään”, johon kuuluu olennaisesti ”myös halu vaalia luontoa ja kantaa vastuuta luonnon tilasta”. Se on ollut hukassa kokoomukselta koko ajan.

Kokoomuslainen utopia muistuttaa tältä osin myös David Fincherin Fight Clubissa (1999) pilkattuja lentokoneiden hätälaskeutumisoppaita matkustajille. Niissä ihmiset ”hymyilevät kuin buddhat”, mainitsee Tyler Durden (Brad Pitt), kun taas Paremminvointivaltio tuo mieleen jonkin sadun, jossa ihmiset hymyilevät virnukissamaista infantiilin hymyä ja laulavat posket lerpattaen ”ain laulaen työtäs tee”. Työssä viihtyminen ja ”työn ilo” ovat toki tärkeitä asioita, mutta samaan aikaan on tunnustettava, ettei kaikki työ nyt vain ole kivaa ja mukavaa, eikä kaiken työn sellaista välttämättä tarvitsekaan olla. Tämän kieltäminen vetoamalla ”jaksamisen tukemiseen” on vain kiertoilmaus sille, että ihmiset pysyisivät töissä kunnes ovat fyysisesti ja psyykkisesti niin paskana, etteivät kävele edes omin jaloin hautaan. Tätä kokoomus haluaa sen sijaan, että se pyrkisi miettimään ratkaisuja, miten vähentää työntekoa, lyhentää työaikoja ja työelämässä olemista. Jos palkkatyön ja vapaa-ajan erottelu on edes joten kuten mielekäs joillakin aloilla nykyisin, ihmisten hyvinvointi syntyy tosiasiassa palkkatyön ja vapaa-ajan oikeanlaisesta tasapainosta, ei toisen korostamisesta toisen kustannuksella. Nyt kokoomus haluaa viedä tämän tasapainon toteutumiselta viimeisetkin mahdollisuudet painottamalla sokeasti kaiken (palkka)työn arvokkuutta, työssä viihtymistä ja kansantaloutta ja talkoohenkeä. Tämä masinointi merkitsee enemmänkin matkaa pahemminvointivaltioon kuin kokoomuksen maalailemaan idylliiin. Tosin tässä tapauksessa ne taitavat olla sama asia.

Kokoomus haluaa luonnollisesti myös uudistaa verotusta.

”Verotusta on muutettava vahvistamaan suomalaista työtä ja vauhdittamaan talouskasvua, jolloin tarvittavat verotulot voidaan kerätä ilman suuria veronkorotuksia tai menoleikkauksia.”

Totta tosiaan, Suomi on EU-maista vähiten velkaantunein, mikä ei sinänsä lohduta, koostuuhan vuosittainen 50 miljardin euron valtionbudjetti viidesosaltaan lainarahasta. Mutta mikä on matkaoppaamme ratkaisu? ”Verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta”.

Kolmannen kerran: hetkinen? Mitä on tämä ympäristöä kuluttava toiminta? Vaikka yksilötasolla on selvää, ettei työn tekemisestä pitäisi rangaista yksilöä, jälleen kerran seuraa retorinen huijaus: todellisuudessa monet työt, joihin meidät on pakotettu osittain talouskasvun nimissä, ovat ympäristöä rasittavaa toimintaa” – puhumattakaan kasvavista työmatkakilometreistä ja näyttöpäätteillä selailemisen haitallisuudesta. Bifon sanoin: ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa!” Mitä suomalainen menettäisi, jos kaikki maan hampurilaisravintolat suljettaisiin ja niissä työskentelevät ihmiset vapautettaisiin muihin töihin? Myönnän kernaasti olevani pelkkä politiikan diletantti, mutta palvelusektorin liiallinen korostuminen nykyisessä työelämässä alkaa saada jo outoja sävyjä. Tämän vuoksi olisi paitsi alettava lakaista ekologisesti haitallisia yrityksiä – jalostamoita, autokauppoja, mainostoimistot jne. - myös taattava työntekijälle mahdollisuus kieltäytyä työstä. Kenenkään ihmisen ei tulisi olla pakko työskennellä alalla, jonka tietää tuhoavan ympäristöä, ihmisiä ja ruokkivan öykkärimäistä ihmiskuvaa, joka saa ihmiset ostelemaan päättömästi uusia autoja, veneitä, puhelimia, Thaimaan-matkoja jne. ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa.”

Mutta tätä kokoomus ei tunnusta. Päinvastoin: voimme kaikki vaikuttaa luonnon alennustilaan. ”Fiksuja tekoja tarvitaan kaikilta, olimmepa sitten katumaasturilla ajavia yritysjohtajia, globalisaatiokriittisiä fennovegaaneja tai aivan tavallisia suomalaisia”. Mutta tätä seuraa koko matkaoppaan mielisairain lause: ”Me kokoomuslaiset olemme aina uskoneet, että ihmisten ja ympäristön kohtalo kulkevat käsi kädessä”. Vaikka ”kohtalo” viittaa tässä selvästi tulevaan, lause tuntuu kielivän myös siitä, että yksin luonto ei ole alennustilassa, saastumisten ja sukupuuttojen keskellä. Myös me olemme. Ihminen itse on pilalla – ja me kokoomuksessa tiedämme sen! Me olemme aina uskoneet siihen, joten tämän perusteella on luontevaa, että viemme sekä ihmisen että luonnon täydelliseen ja totaaliseen alennustilaan, kyllä siinä matkalla ainakin muutamat meistä hyötyvät. Ja tätä hyötyä siivittävät ne ilakoivat kasvot, jotka nauraa hohottavat, kuinka perkele sentään onkin kivaa tämä luonnon pilaaminen ja köyhien kyykyttäminen!

Ja niin muuten, ”talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu”. Kuten Tere Vadén maalaili Ajan henki -dokumentissa (jota parjasin aiemmin) jos tuolta Siperiasta tulisi nyt heimo, joka kertoisi tuhonneensa paikallisen ympäristönsä ja tehneensä sen elinkelvottomaksi, meillä tuskin olisi heille mitään kerrottavaa. Niin lyhyt on muistimme, niin kapeita taitomme, niin ahnea tämä kurja ja alhainen ihminen joka raiskaa jokaisen näkemänsä pandan ja antaa lastensa perinnöksi kolme rintaa, kaksi päätä ja tonnikaupalla ydinjätettä. Kiitos vaan.

Sillä tosiasiahan on, että ”ympäristöfiksu yhteiskunta huomioi luonnon kantokyvyn, käyttää mahdollisimman vähän energiaa ja luonnonvaroja, tuottaa mahdollisimman vähän päästöjä ja jätteitä sekä toimii kustannustehokkaasti”. Näin ei toimi kokoomuksen Suomi, näin ei toimi kapitalistinen järjestelmä. Päinvastoin: kapitalismi on luontoa silmälläpitäen koko ihmiskunnan historian kaikkien aikojen tuhoisin järjestelmä. Kokoomuksen isoama ”kansakunta” taas on tätä järjestelmää auliisti palveleva iloinen ja palvelualtis ja kielitaitoinen virkamies, joka solmio suorassa ja housut prässissä tekee kaikkensa hyötyäkseen tuhoamistaan ihmisistä, eläimistä, luonnoista ja muista arvoista. Ja jos meillä joltakulta olisi oikeasti jotain opittavaa, se olisi kivikauden ihminen tai jokin rajattu metsästäjä-keräilijäheimo jossain hamassa menneisyydessä. Mutta sinne nyt helvetti sentään ei kannata kaivata, mehän olemme matkalla tulevaisuuteen ja vain optimismi ja toivo pitävät meidät liikkeessä. Eikä meillä varmaankaan ole kivikauden ihmiseltä mitään opittavaa, mutta kokoomukselta kyllä.

Me olemme turisteja. Matkaoppaan lopussa olemme jo muuttuneet ”matkailijoiksi”: ”Me matkailijoina sitoudumme tällä matkalla hyviin töihin”. Kunnianhimoista, mutta myös valheellista. Suurin utopia on se, johon kokoomus uskoo: se, ettei kapitalismilla ole loppua, että se jatkuu ikuisesti, että voimme elää talouskasvun mallissa loputtomasti ja kaiken lisäksi antaa lapsillemme paremman maailman kuin missä itse elimme. Mutta ei tämä ole utopia, vaan dystopia. Ja kuten kaikki utopiat, mukaan lukien dystopiat, eivät ne ole jossain tuolla kaukana, vaan myös tässä. Tässä ajassa, näissä valinnoissa, näissä tilanteissa joissa elämme päivittäin - näissä on kaikki idut maalailtujen maailmojen toteutumiseksi. Ei ole suurta murrosta, suurta yhtäkkistä katastrofia, joka muuttaisi ihmisen, ihmiskuvan ja todellisuusperiaatteen. On vain jatkuvaa tulemista.

Menneisyyden haikailemisen sijaan meidän ei tule myöskään toljottaa sokeasti tulevaisuuteen: tässä päivässä on kaikki. Meidän tehtäväksi jää tutkia sitä, ymmärtää sitä, muuntaa sitä. Luotava sen rinnalle muuta. Vain siten suurin utopioista on käännettävissä kohti parempaa. Miten tämä elämä olisikaan se, missä olen kotonani? Miten tämä elämä olisikin se, jossa en ole turisti? Jossa olisin paikoillani, enkä alati jollain tolkuttomalla ulkomaanmatkalla? Jossa metafyysinen olemisemme luonto alkaisi juurtua kohti luonnon vastaavaa, toisiamme, jalansijaa, paikkaa – niin syvästi ja juurta myöten, ettemme enää taitaisi luontoa itsestämme viekkaudella ja rekuperoivalla retoriikalla erottaa? Että muistaisimme olennan jatkuvan tulennan?

Olemisen kotilossa tunnustellaan runoutta

Ennen kuin alan lukea runoa, tai alkaa puhua Olli-Pekka Tennilän Ololo-kokoelmasta (2008), on alustettava parilla asialla. Olen jo vuosia lukenut harvan säännöllisesti kotimaisia runoteoksia, mutta jotenkin etsivästi. Olen käynyt tekstejä läpi, joskus hyvinkin kursorisesti etsiessäni runoteosta, joka kokonaisuutena puhuttelisi minua. Vuosien saatossa sellaisiksi ovat nousseet ensin Panu Tuomen Pyhän Vituksen tauti (2003), sitten Jorma Erosen paljon varhaisempi Uigur (1978) ja vihdoin Tennilän Ololo. Muitakin on, esimerkiksi Roo Ketvelin tuotanto, Kari Aronpuron Tasanko 967 (1991) ja Pietas (1994) mutta nämä vainoavat tai seuraavat minua säännöllisesti. Ensimmäisellä ja kahdella jälkimmäisellä on eroja, selviäkin, mutta erot – sikäli kuin ne erotan – saattavat kertoa enemmän lukukokemuksistani kuin itse teksteistä. Vaikka olen lukenut jonkin verran, ja osaan nimetä lonkalta mielestäni merkittäviä kotimaisia nykyrunoilijoita, ehkä jopa viitata heidän ominaispiirteisiinsä, en koe olevani millään mittarilla asiantuntija asiassa. Enkä koe osaavani puhua siitä. En kuitenkaan ole varma, pitäisikö siitä ”osata” puhua. Nyt kuitenkin rohkenen ja yritän puhua runoudesta, koska koen sen niin tärkeänä asiana, ettei sitä kannata ohittaa. Puhun epäonnistumisen uhallakin. Itse asiassa: puhun, jotta epäonnistuisin – jotta runous jäisi koskemattomaksi eikä osuisi banaalin ja pinnallisen katseeni kenttään. Puhun, jotta epäonnistuisin – myös siinä mitä voitaisiin kutsua runopuhunnan osaamiseksi.

Ololo puhuttelee minua ensiksikin kahdesta hyvin perustavasta syystä. Ensimmäiseksi runot ovat lyhyitä ja ne tuntuvat muodostavat yhtenäisen rihman, suuren kokonaisuuden. Niissä on jotain sutransukuista. Voidaan oikeasti puhua kokoelmasta, ehkä jopa runoelmasta, jossa yksinään ehkä epämerkitykselliset ja tavallisetkin lauseet ja säkeet avautuvat suhteessa toisiin. Tunnun pitävän lyhyistä runoista, koska niitä on helpompi ymmärtää, pidän ”iskevästä”, koanimaisesta, hiljaisesta tyylistä, jossa sivujen valkealle annetaan tilaa. Minun on myös helpompi muistaa yksittäisiä lauseita tai kuvia, kun niitä ympäröi valkea. Siksi ehkä pidän myös talvisesta tunturista enemmän kuin kesäisestä ryteiköstä, vaikka arvostan jälkimmäistäkin todella korkealle. Pidän kyllä myös ylitsevuotavasta runsaudesta, mutta niissä minun on ponnisteltava pitääkseni runon yhtenäisenä, ymmärtääkseni sen kokonaisuutena. Mene ja tiedä siis: ehkä osa minusta rakastaa laiskuutta, sitä ettei sen tarvitse keskittyä liian pitkiin merkkijonoihin. Toisaalta olemme paradoksin äärellä: ei ole sanottu, että lyhyiden runojen joukko olisi millään muotoa vaatimattomampi kokonaisuus ja voi olla, että pitkien runojen kohdalla on kyse myös sanoihin pakenemisesta, sanojen jättämisestä ilman niille ominaista painoarvoa. Sanat voidaan tällöin ohittaa, lukija kiirehtii, hätäilee, yrittää ehtiä loppuun. Kun näkyviä sanoja on vähän, jokainen sana tuntuu harkitummalta. Kuin rukoukselta.

Toiseksi Ololo sisältää luontoon liittyviä sanoja. Ja sarjoja. Teemoiltaan – sanat muokkaavat teemaa – Ololo lähenee luontoa, kieltä, olemista – niitä suuria teemoja, joita kaupunkilaisena, kaipauksissani ja puutteen kuvitelmissa, poissaolossa, eråssa ja vastaavassa harva se päivä mietin. Luonto puhuttelee minua, sillä se tuntuu olevan olemisen perusta. En osaa ehkä selittää sen tarkemmin. Se on perusta, josta tietoisuus, henki alkaa kohota, jos tietoisuutta valmennetaan. Kaikki on luontoa, jopa ihmiskätten rakentamien mekaanisten kojeiden asennot ja olot, ololot.

Ololo, olemisen kotilo. Syrjäinen tuulensuoja, tila jossa oleminen pääsee esiin. Kieleltä, kaupungilta, pintakuohulta. Ja sitten olohuone, ololon täydellinen vastakohta, ei-ololo.

En ole teoksen ilmestymisestä lähtien oikein tiennyt, pidänkö Ololon kansista. Tennilän itsensä ottamat kuvat ovat aina tuntuneet samanaikaisesti jotenkin vastenmielisiltä mutta myös maagisen puoleensavetäviltä. Niissä – samoin kuin itse runoissa – on jotain samaa kuin Halo Manashin tai Arktau Eosin tekemässä ääni- ja performanssitaiteessa: hiljaista, keskittynyttä, pyhää, elementaaleihin paneutuvaa. Ololon kannen kuva on naamio, joka ulkoasultaan tuo mieleen Arktau Eosin säkkipäiset esiintyjät. Myös Taiwaskiven (2009) aikainen Halo Manash on käyttänyt esiintymisissään samantyyppistä, luonnonmateriaaleista tehtyä naamiota. Joten naamiolle Ololon kannessa on vapaasti tarkasteltuna ainakin kaksi perustavaa mahdollisuutta: ensiksikin naamio on roolinottoa, toiseksi – edellisen kääntöpuolena tai johdannaisena – se on identiteetistä luopumista. Oletan, että Ololon etu- ja takakannessa naamiota pitelevä ihminen on itse runoilija – olen tavannut Tennilän kerran tosielämässä ja muistan hänen hiuksensa, jotka näkyvät nyt naamion takaa Ololon kansissa. Siten kirjan kannessa on eräänlainen kielto tai mahdottomuus: on Tennilän nimi ja on ei-Tennilä, naamio, jotain muuta kuin Tennilä. Tuntuu kuin Ololo kutsuisi lähestymään tekstejä anonyymeinä, ilman tekijää, leikkinä jossa tekijä kätkeytyy olemalla läsnä.

Omaan kirjallisuuskäsitykseeni kuuluu enemmän tai vähemmän tekijän läsnäolo tekstissä tekstin muotona, tekstin tyylinä, tekstin pintatason valintoina, jotka toimivat kutsuina lukijoille – kutsuina ymmärtää tekstiä yhteisellä, tekstin haluamalla tavalla. Siinä mielessä Tennilä ei ole kiinnostava henkilö: en ole kiinnostunut Tennilästä kirjailijana tai runoilijana, kun luen hänen runojaan, en etsi hänen intentioitaan kun luen hänen runojaan, sillä ne ovat toisarvoisia tekstin intentioon nähden, sille alisteisia. Tai olen: tietysti toivon, että monet löytävät hänet runoilijana – osin siksi tilasin itsekin Ololon kotikaupunkini pääkirjastoon – mutta lukiessani en vaadi tai odota, että teksti kertoisi minulle jotain Tennilästä, enkä vaadi, että minun olisi tunnettava Tennilän elämää ymmärtääkseni Tennilän runoja. Koko kysymys on mieletön: minusta tämä tekijän jahtaaminen tekstin muodon ulkopuolelta on aina ollut loputtoman kyllästyttävää.

Kirjallisuuskäsitykseeni nähden onkin mielestäni loogista, että tekstiä on alettava lähestyä riittävällä nöyryydellä. Mitä enemmän luen kirjallisuus- ja etenkin runokritiikkejä lehdistä, sitä vähemmän niillä näyttää olevan tekemistä itse runoteoksen luennan kanssa. Sama ilmiö tietysti toistuu muuallakin mediassa: elokuva- ja musiikkiarvioissa esimerkiksi. Vaikka itsekin pidän tekstin lukemisesta siten, että sitä jatketaan, viedään eteenpäin kritiikissä – mihin olen myös omissa harvoissa kritiikeissäni yrittänyt pyrkiä – pelkän kehumisen ja torumisen sijaan, kritiikeissä tekstiä usein jatketaan väärin: se alkaa muistuttaa kriitikon esittelyä tai runoilijan kirjailijan artistin uran esittelyä. Tämän sijaan ja lähilukemisen puolesta nämä kritiikit olisikin ehkä jätettävä sijoilleen ja kirjoitettava siellä, missä tilaa on, esimerkiksi blogeissa tai muissa vapaan ja ei mittoihin ja muotoihin sidotun julkaisun foorumeilla. Tässäkin blogissa voin halutessani käsitellä Ololoa seuraavat 20 merkintää ilman että joku minua kieltää. Blogi ei ehkä kerää ympärilleen niin paljon lukijoita kuin se voisi saada jossain muualla, mutta ainakin Tennilän runosta kiinnostuneet ja sen puhuntaa tarkastelevia lisäpuhuntoja etsivät saattavat saada tämän formaatin puitteissa paremman käsityksen, miksi Tennilän runoja kannattaisi lukea ja miltä se jostakusta – mieluiten nöyrästä – lukijasta tuntuu. Kokemisen korostaminen ei taida mahtua sanomalehtien kritiikkeihin.

Istun lapsuudenkodissani marraskuussa 2010, on lauantai-ilta, olen saunonut ja muu talo nukkuu. Huoneessa soi hiljaisella Halo Manashin Caickuwi Cauwas Walkeus (2009). Istun vaiti. Tartun Ololoon, vihdoin. Olen usean päivän ajan pitänyt sitä näkyvillä pöydällä. Kirjan välissä on Lulun kuitti tai delivery note, olen tilannut kirjan itselleni 30/10/2009, eli reilu vuosi ja kuukausi sitten. Selailen kirjaa ja muutan samalla ajatustani: ehkä mielikuvani sen luonnollisuudesta olikin mieleni houre tai hämäystä: silmiini osuu sanoja kuten kahvila, pogoamista, kaupunki (useammankin kerran), parveke... Huomaan, että luontoa kuvastona ei olekaan, ainakaan niin paljon kuin muistelin. Jokin tekstissä silti tuntuu luonnonläheiseltä. Päätän jättää kirjan selailun ja palata siihen tuonnempana. Jotenkin pelkään alkaa lukea sitä.

Arkailen muutenkin. Kun viime aikoina olen paneutunut kotimaisiin kirjallisuuksiin, olen toistuvat joutunut tolaltani. Tunnen, että teksti jota luen on tolkuttoman ainutkertaista. Alan hakea ylisanoja: vaikuttavin kirja, vaikuttavin runoteos, tällaista esseistiikkaa ei kukaan kirjoita! Sitten havahdun: olenko oikeassa? Ovatko nämä automaatiotason reaktioita vai olenko sisimmässäni, avautuneempanakin tätä mieltä? Millä valtuutuksella tai asiantuntemuksella sanon tämän? Yksi yhdistävä piirre kuitenkin on: lukemani tekstit ovat tulemisen tilassa. Niitä ei ole vielä julkaistu, tai jos on, ne odottavat luokseen lukijoita. Niin ajattelen: nämä tekstit kaipaavat lukijoita – tai minä kaipaan: toivon, että lukijat löytävät nämä tekstit, koska niihin paneutuja voi saada niistä yhtä paljon kuin minä, ehkä enemmänkin. Vaikka jotkut lukijat tietysti jäävät kylmiksi. Eli: minuuteni tämänhetkisyys sekoittuu pyytettömyyteen ja epäitsekkyyteen. Toivon, että asianomaisten tekstit saavat ansaitsemansa huomion. Samalla tämä ajatus murentaa entisestään käsitystäni suuremmista kustantamoista: en ole aikoihin kai enää uskonut, että suurten kustantamojen kautta tullut kirjallisuus olisi automaattisesti jotain arvokkaampaa kuin pienkustantamon kautta tullut. Toisaalta vanhat muistot ottavat vallan: selailen kirjastossa sattumalta Hanna Haurun teoksia ja hetken ajattelen, että koska muistikuvissani Liken kautta julkaistut kotimaiset kirjallisuudet eivät tuntuneet silloin järin kaksisilta, tämäkään ei voi olla. Sitten ajatus väistyy: tiedä, miten hyviä Haurun teokset ovat. Silmäilen tekstiä, lyhyitä proosapätkiä, puhetta laivoista ja kuukautisverestä. Takerrun kieleen; se on vaatimatonta. Siirrän kirjan syrjään. En kuitenkaan kiellä, etteikö Haurun kirjat varmasti antaisi jollekulle jotain. Olen iloinen, että hän on saanut taiteensa esiin, näkyville.

Ne lukemani, joista olen ollut innoissani, voivat olla tapauksia, joita eivät löydä monet, eikä se ole minun asiani. Voin vain ajatella, suopeasti, että joku löytää. On luotava mahdollisuus. Tekstit on tuotava näkyviin, siten, että edes joku voi saada ne käsiinsä. Nyt ajattelen romaania, jonka kirjoitin valmiiksi loppuvuodesta 2004 ja jota sen jälkeen kukaan ei ole lukenut. Olen vaiennut siitä, kunnes viikko kaksi sitten silmäilin sitä. Minun on vaikea uskoa, että jokin minusta on kirjoittanut sen, ja samalla näen, että siinä on osia, joita mielestäni ei löydy kotimaisista kirjallisuuksista. Ainutlaatuisia kokemisen maastoja. Muodoltaan ja monilta valinnoiltaan – tekijältään – teksti on kuitenkin niin heikkoa, etten ole sitä eteenpäin edes läheisilleni välittänyt. Ei nolota, se ei vain ole ”hyvää” kirjallisuutta. Joudun kuitenkin jälleen ymmälleni: mikä tekee tekstistä huonon? Tai hyvän? Lukijan kokemus. Mahdollisen lukijan, joksi tekeydyn, silmissä tekstin kerronta on hetkittäin toivottoman kehnoa. Kömpelöä, teennäistä, kuin harjoittelua. Mutta jos tekstiä ajatellaaan harjoituksena, ja verrataan sitä esimerkiksi kitaransoiton harjoitteluun, niin emmekö me näekin edessämme tilanteen, jossa kitaransoittaja tapailee melodiaa, epäonnistuu, kyllästyy, jättää kesken, mutta hetkittäin harjoittelu silti tuottaa muutaman täydellisen sointukulun, hyvältä kuulostavan melodian, josta sivullinen kuulija häkeltyy, johon ihastuu. Eikö teksti voisi toimia samoin? Sietäisimme sitä, kun se katkeaa, kun se on pelkkää rämpyttelyä ja äkkiä kaiken tolskaamisen ja haparoinnin seasta erottuisi täydellinen melodianpätkä, ilmaus, joka vaikuttaisi meihin paremmin kuin orkesterin levytys, jossa tuo melodia on hiottu, sovitettu ja tuotettu kertosäkeeksi?

Jos kirjallisuutta luettaisiin näin, mitä me arvostaisimme kirjallisuutena? Tarkoitan tällä sitä, että varmasti monet kirjoittajat hioisivat – kuten hiovat nytkin – tekstinsä valmiiksi, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta ulkopuolisen kustannustoimittajan rooli tekstin räätälinä olisi kenties vähäisempi. Suomessa käsittääkseni esimerkiksi ntamo on toiminnassaan hakeutunut kohti tämänkaltaisia periaatteita. Koska kustannusosakeyhtiöissä kuitenkin arvostetaan toimitustyötä – ja minä monien lukijoiden tavoin arvostan sitä (tiettyyn rajaan asti) – ja monet lukijat tahtovat tekstinsä tietynlaisina (koherentteina, kieliopillisesti oikeina, ymmärrettävinä, mutta esimerkiksi myös epäolennaisuuksista karsittuina), ei tämä kai tarkoita, että kaikki haluaisivat tekstit tietynlaisina? Kuka sitä paitsi päättää, mitä pitää osaa tekstistä pitää epäolennaisena? Eikö se ole tietynlaisen kokemuksen määräämää, mikä on olennaista ja mikä ei? Esimerkki: luin erään ystäväni runoja kuutisenkymmentä sivua, kokoelmallisen verran. Vaikka nautiskelin niiden parissa, luin niitä runoutena, silti luin tekstejä yhtenäisyyden vaatimus mielessäni: ne runot, jotka eivät mielestäni kuuluneet joukkoon, oli hylättävissä. Miksi? Ajattelin, että ne sopisivat paremmin johonkin muuhun yhteyteen, eivät tähän kokoelmaan, vaikka niissä selvästi näkyi osa kirjoittajan vahvuuksista. Ajattelin, että koska ne eivät sovi käsitykseeni hänelle sopivasta kokoelmasta, jätin ne ulkopuolelle. En siltikään ole varma, ymmärsinkö ulkopuolelle jätetyistä kaiken, mitä teksti halusi minulle suoda ja mihin olin valmis. Voi myös hyvin olla, että kirjoittaja piti niitä selvästi osana kokonaisuutta, mutta minä en osannut nähdä ”oikein”, en ymmärtänyt tekstin pintatason ratkaisuja. Onko 'vika' silloin tekstissä tai tekijän intentioissa? Ei välttämättä. Vika voi olla myös minussa, lukijassa, joka ohikiitävän hetken ajan leikki kustannustoimittajaa.

Toinen esimerkki: Born to Run -levyn (1975) jälkeen Bruce Springsteen kirjoitti reilut seitsemänkymmentä kappaletta, hylkäsi todennäköiset hittikappaleet, onnistuneetkin, jos ne eivät sopineet tulevan levyn teemaan. Darkness on the Edge of Town (1978) koostuu kymmenestä kappaleesta, jotka ovat käyneet läpi tolkuttoman prässin. Nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin osa noista kappaleista näkee päivänvalon levyn juhlajulkaisun myötä ja Springsteenin musiikkin perehtynyt huomaa, etteivät ne hassumpia ole, ne kappaleet, eivät vain sopineet siihen konseptiin, jonka Springsteen valitsi Born to Runin jälkeen. Juhlajulkaisusta käy ilmi, että osa kappaleaihioista päätyi The Riverille (1980), osa jäi kokonaan käyttämättä, esimerkiksi siitä syystä, että joukossa oli rakkauslauluja tai Born to Runin romantiikkaan liittyvää kuvastoa. Esimerkiksi sinänsä hieno kappale Because the Night päätyi Patti Smithille ja kappaleesta sukeutuikin selvä astinlauta Smithin uralle.

Ololo on ollut parin vuoden ajan keskeinen inspiraationlähteeni, vaikka olen lukenut sen vain kerran ja selaillutkin vain hiukan. Haaveilen jatkuvasti muodosta, joka tuntuisi yhtä luontevalta kuin esseen tai asiatekstien kirjoittaminen. Runo perinteisessä mielessä ei ole sellaiselta kai koskaan tuntunut. Romaanin aikoihin virranneet kuvat, tapa katsoa, tuntuu myös hiljentyneen säännöllisen asiakirjoittamisen myötä. Tuntuu, että syynä on kokemattomuus ja harjoittelun puute: tuntuu, etten käy missään, en koe tarpeeksi, en ole hereillä, jotta minulla olisi hallussa tapa nähdä asioita tietyllä tavalla, jotta minulla olisi kuvia. Olen enimmäkseen kotona, luen, kirjoitan, teen erilaisia harjoituksia. Mistä kuvat runoihin tulevat? Kun katson romaania, muistan lähes jokaisen kuvan syntyajankohdan, koska kuvilla on juurensa todellisuudessa. Tuntuu kuin olisin kadottanut kielen ja juuri tästä syystä vaadin kirjallisuudelta ominaisuuksia, joita en itse osaa enää kirjoittaa. Joiden poissaolossa värjöttelen.

Siksi kielen hiljentyminen tuntuu mielekkäimmältä tavalta lähestyä tuota kielen Edeniä: poistamalla pintakuohu, pelkistämällä, menemällä siihen, tekstin hiljaisiin elementteihin. Vaiennettava päivänkohtaisuuksien jatkuva vyöry, sanojen jatkuva virta, sanojen joiden tarkoitus tuntuu olevan yhä enemmän välittää kaupallista tai muuten hyödytöntä, vieraannuttavaa materiaalia. Luu sanana tuntuu olevan mahdollisimman kaukana tästä pintakuohusta. Luu on myös keskeisin sana, joka minulle tulee mieleen Ololosta, sana jonka ympärille olen yrittänyt hiljaittain kirjoittaa lyhyitä sykähdyksiä, kirjoittaa niistä toiseen muistikirjaani, jonka ystäväni toi minulle Intiasta useita vuosia sitten mutta joka on täyttynyt harmillisen hitaasti. Luu. Jotain arkaaista, jatkuvasti läsnä, mutta samalla kuollutta. Kun luuni ovat paljaat, minua ruumiillisena tietoisuutena ei ole. Luun syntyminen on ihme, suurempi ihminen kuin muu ruumiistani, ja se jää elämään paljon pidemmäksi aikaa kuin muut osat lihallisesta minästäni; siksi luu on yli-inhimillistä, ajatonta, ei ehkä ikuista mutta pitkäikäistä. Ja minä asutan luitani; kannan niitä, mutta ne eivät vastaa, kun kysyn, kun kaipaan. Ne ovat mykkiä, hiljaa kuin Jumala.

Runouden kirjoittaminen on vaikeaa jos ei rauhoitu, herkisty. Runouden kirjoittaminen on vaikeaa, jos sanat ovat vain välineitä, jos painopiste on sanomisessa, eikä kielen tunnustelussa. Runouden kirjoittaminen on vaikeaa, jos kirjoittamisen rytmit ovat päivittäisiä, mutta harvoja. Jos kirjoittaisin päiväkirjaan yhtä intensiivisesti kuin 2000-luvun alussa, en tiedä, mitä edessäni olisi. Ja se, mikä oli julkista päiväkirjaani – olen tietämättäni blogannut vuodesta 1999 – tarkoituksella naamioitua, oli raakamateriaalia, josta muotoutui osia romaania. Vain koska teksti ylitti minut, minun päivänkohtaisuuteni. Ehkä juuri siksi, että yritin naamioida sanottavani, tulin synnyttäneeksi runoutta. Siitä syntyi silloinen runouteni, nyt yritän toisin. Tai yritän ja yritän, yritän vain kirjoittaa. Nyt kuitenkin, toistuvasti huomaan että tekstissä on liikaa rajoitteita; en esimerkiksi kirjoita kovinkaan paljon minusta tai sinusta, julkisen tilan sanominen on yleistä kirjoitusta, vaikka henkilökohtainen voisi olla voimakkaampaa, vahvempaa, aidompaa. Tässäkin kyse on naamioinnista: teksti naamioidaan, jotta sen henkilökohtaisuutta ei tunnistettaisi. Ehkä Tennilän Ololon kannet kielivät tästäkin: vaikka runous, jota Tennilä kirjoittaa, sisältää paljon minämuotoista sanomista (minä esimerkiksi lukee LaivaNuitia), se kysyy kieltä, olemista eikä tämä sanottava jää henkilökohtaisen, yksityisen yhden ihmisen ymmärryksen piiriin, vaan leviää, tavoittaa muita. Kieli joiltain osin on jaettua, mutta vain osin: suurin osa siitä on syvämuodoiltaan yksityistä ja vain lauseiden, sanojen pinnat ovat senluontoisia, että kuvittelemme ymmärtävämme ne samoin kaikkialla.

Golem. Myös se tulee Ololosta mieleen ja sivulla 10 se jo mainitaan. Olin mieltynyt Golem-legendaan 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ja edelleen se puhuttelee minua. Tunsin löytäneeni kuin tutun mökkipolun, kun aloin havaita Ololossa merkkejä savesta. Golem, savesta tehty ihmishahmo, ei-ihminen, ei-vielä-ihminen. Jotain muuta. Maasta tullut. Voima nousee maasta, sen elinvoimaisuus pakottaa suonia. Väkevä, humalluttava. En ymmärrä, miksemme kirjoita runoutta jatkuvasti, yritä kirjoittaa sitä: jos sen tuloksena tai sivutuotteena syntyy golemeita, sitten syntyy. Tarvitsisimme joka tapauksessa enemmän runouden golemeita kuin markkinatalouden golemeita. En silti tiedä, mistä sana, elämä golemin savisuoniin tulvisi. Ehkä se on kirjoittajan – ja lukijan tehtävä. Ehkä golemin tuloa ei voida ennustaa. Siksi Ololo on viittauksissaan melko vaiti ja varovainen. Sen luonteeseen ei kuulu maiskutella, röhähdellä, ärähtää. Olemiseen kiertyvä kieli kutsuu mukaansa sanomalla kuin lapinmies: tule mukaan jos tahdot, jää jos siltä tuntuu. Ei se öykkäröi. Golem on suuri ja mutainen, mutta hiljaa se on, kaikessa kömpelyydessäänkin. Se on läsnä, mutta loputtoman kaukana meistä. Yhtä hyvin se olisi voitu järjestää luista. Seisoo huoneemme seinää vasten, hiljaa, ei-ihminen, ei-vielä ihminen. On siellä kuin odottaisi hetkeä, jolloin vedetään seinältä käyttöön, kohtaamiseen, olevaksi. Siellä, seinällä, se on kuin jatkuvassa tulemisen tilassa. Kuten runous. Tai kuten se, jota pidämme päämääränämme elämässä.

Ololon ensimmäinen jakso syntyy savesta, lakanneesta kielestä, tauoista, tavasta jolla lause viittaa ehkä kauaksikin jäävään toiseen lauseeseen, tai toiseen runoon. Pari runoa tuntuu kömpelömmältä kuin muistin. Ei se mitään; jos ne jotenkin objektiivisesti sellaisia olisivatkin, joukossa olisi yhtä objektiivisesti varmasti myös oivallisia runoja. Runon todellisuus on klenkkaamisessa, enkä ole varma, uskonko täydelliseen jakeeseen, säepariin, runoon. Aina pitää olla jotain pinnaltaan heikkoa, jotta jään saa rikki. Rytmi syntyy siten kuin kävely: otan askeleen, toisen, mutta jo kolmannella jalkani voi tulla eri tavoin maahan tai osun niljanteeseen, paakkuun, jolloin horjahdan ja riennähdän ottamaan taas yhden, aiempaa hätäisemmän askeleen.

Istun junassa ja vilkaisen käytävän toiselle puolen jäävää mummoa. Vanhat ihmiset ovat niin suloisia. Niissä on olemassaolon hauraus ja kaikkinaiset ihmiselämän kipu-uurteet jatkuvasti läsnä. Vanhan naisen hymy. Hän on matkalla, kenties lastensa luo, ylipäätään matkalla, ja hänestä näkee arvokkuuden jolla hän kantaa vaatteitaan, joita käyttää vain erityistapauksissa, matkoilla, teatterissa, juhlissa. Itse olen samoissa ryököissä aina, juhlissa, kaduilla. Tunnen, että tämä kysymys koskee myös Ololoa – miksi muuten ajautuisin Ololosta suoraan omaan vaatetukseeni – jossa savisuus, lika, tapa jolla vesi valuu metsissä ja pientareilla savistuu, savettaa maata... samalla tavalla olemassaolo, istuminen tässä junassa savisuttaa, savistaa minua. Olen jatkuvasti jotain muuta, olen itse luomani hahmo, golem jonka säntäilevä takertuva tietoisuuteni tai 'minuuteni' itsestään muille ihmisille jakaa, ja loihtii, ja jakaa.

Kiinnitän yövuoteella huomion vielä yhteen seikkaan. Ololossa on tahallisia virheitä, tai näennäisvirheitä. ”niin kuin lehdet virheitä” (2008, 47), ”me kuunnellaan koomista säteilyä” (emt., 49). Niiden välissä ”Nukingatar” (emt., 49) kahdesta muusta selvästi poikkeavana, mutta siltikin sukulaisena. Tätä ennen, eräässä kohtaa, ”Pysy tarkkana, se on pyyntö” (emt., 47). Kun pysyy, siltikin tuntuu, että jotain häiritsevää on käymässä liki. Kieli murtuu, John Boormanin Zardozissa (1974) Sean Connery työntää sormensa maalauksen nurjalta puolen läpi. Silti silmä korjaa sen, mihin mieli ei usko: huomaan silmäni erillisyyden minusta, tietoisuudestani, huomaan miten se käyttäytyy tietoisuuttani huomioimatta, kiirehtien välittämään aivoille sen viestin, minkä katsoo parhaaksi.

Korjaava liike. ”hänen paluunsa ommel” (emt., 58). Kieli sanoo useampaa ja kun ehätän korjaamaan sen, mitä hetkellisesti ymmärsin, ilmeinen laskostuu takaisin eteen. Lehdet vihreitä.