Zen ja tiedostamattoman tuotanto

Zenistä, zeniläisyydestä, zenbuddhalaisuudesta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana lännessä melkoinen iskusana ja muotivillitys. Kai voisi sanoa, että yhtäältä kiihtyvän ja hektistyvän työn eli kiireisen arjen ja toisaalta kristillisen itsepiiskauksen vastapainoksi lännessä etsitään siitä jonkinlaista onnenamulettia, helpotusta, vapahdusta. Mielikuvat itämaisesta filosofiasta ja itämaisista uskonnoista ovat usein tietysti vahvan orientalistisia, eksotiikan värittämiä ja täynnä ilmavuutta, rauhallisuutta, keveyttä ja leppoisuutta – kaikki määreitä, joita harvempi idänkävijä esimerkiksi Intian arjesta ensimmäiseksi tapaa. Kun mielikuvia myydään, padmasanaa, naisia ja eteerisiä sävyjä mainokseen vain – sellainen kaiketi käy kaupaksi.

Zenin kohdalla mielikuvat ovat vähintäänkin samantyyppisiä. Tiettävästi historian saatossa zenin opettajat ovat kuitenkin ajaneet oppilaitaan vähintäänkin sellaisiin tiloihin ja oloihin, joista on keveys ja kivuus kaukana. Näissä tapauksissa edes väkivaltaa ei ole suljettu pois, jos se on mahdollistanut oppimisen tai oivaltamisen. Idänkävijälle tämän luulisi olevan kova koulu – ellei zenistä, kuten niin monesta muustakin idän uskonnosta tai filosofiasta sitten olisi niin montaa mahdollista, länsimaista versiota josta valita mieleisin. Zen siitä saa.

”Länsimainen buddhalaisuus on fetissi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana, sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden. Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat aina vetäytyä”, mekastaa murtaen arkkikoiramme Slavoj Žižek ja kieltämättä haukussa on perää. Näyttää näet siltä, että monesti juuri rauhaa, onnellisuutta ja hyvää oloa etsiäkseen ihmiset Euroopassa ja Amerikassa kääntävät kasvojaan kohti itää. Kapitalismi ei tässäkään kuitenkaan ole kaiken pahan alku saatika juuri, mutta yhdenlaisen poliittisen horisontin se monien toimille selvästi muodostaa. Kernaasti ”hyppy oravanpyörästä” olisi mieluusti vastalause myöhäiskapitalistiselle elämänmuodolle, mutta ikävä kyllä asiassa on myös Žižekin mainitsema puoli. Tarvittaisiin kai muutoksia niin yksittäisen tietoisuuden kuin kollektiivisten muodostelmien tasolla, jotta vastalauseilla olisi voimaa takanaan.

Toisaalta kukapa ei tahtoisi elämäänsä onnellisuutta ja rauhaa? Jos länsimainen buddhalaisuus fetissi onkin, entä sitten? Eikö ole yritettävä elää ja yritettävä elää hyvin, olkoot lähtökohta ja taustalle jäävä arjen poliittinen horisontti sitten mikä vain – miksi olisi hylättävä tietyt ideologiset, eettiset ja uskonnolliset muodot ja pitäydyttävä toisissa? Tunnetussa eurosentrisyydessäänkin Žižekistä voitaisiin kuitenkin sanoa, että hän kritisoi aiheesta, mutta eräässä mielessä helppoa maalia. On näet niin, että siitä, josta eurooppalaiset kääntyvät poispäin, nimittäin kristinuskosta, Žižek ammentaa omiin puheisiinsa pontta ja vanhat rinnakkaisten uskontojen uudet, länsimaiset muodot näyttäytyvät tällöinkin monesti vain perinteettöminä, nopean toiminnan malleina, joista ruumiiton ja kurjuutta korostava kristinusko eri muotoineen selvästi eroaa. Kuin pikakahvia keittelisi – onhan se nyt mieluisampaa kuin rapaveden pitkäpiimäinen kahviksi kuvittelu. Traditiolle selkänsä kääntänyt myöhäiskapitalistinen sielu taas viehättyy niistä suuntauksista, joilla on parhaat myyntipuheet – nopein tie satoriin ja kiinteä kroppa kaupan päälle – eikä turhaan uskontojen yhteydessä puhuta nykyään niistä eräänlaisina markkinoina, joilla sielut vaeltavat ja valitsevat pirtaansa sopivimmat.

Kyyniselle näkökulmalle on toki vaihtoehtojakin. Vastikään Basam Booksin kautta ilmestynyt Erich Frommin ja D. T. Suzukin Zen ja psykoanalyysi (1960/2012, suom. Mika Pekkola ja Matti Rautaniemi) on kiehtova ”idän” ja ”lännen” kohtaaminen 55 vuoden takaa, eräänlainen kronikka Frommin kotona Meksikon Cuernavacassa pidetyistä luennoista. Kiehtovan ironista suomennoksessa on luultavasti juuri kustantamo: Zeniä ja psykoanalyysia on vaikea kuvitella julkaistavan minkään muun kustantamon toimesta Suomessa, mutta Basam Booksin myydyimmät myyntiartikkelit tietäen kirja ikään kuin saa jännittämään, hankaa vasten, kirja on kuin kustantamon itsestään tietoiseksi tulemisen hetki. Siinä mielessä on erittäin hyvä ja kohtuullista, että pitkin kirjaa helppoon tapaan lukea zenbuddhalaisuutta kiinnitetään kriittistä huomiota ja Žižekin haukahdusta sivutaan vielä toisessa jälkisanoista.

Kiehtovaa, muttei ironista taas on lukea kirjaa ei-kronologisesti. Ensin molemmat jälkisanat, sitten länsimainen näkökulma (Fromm) ja lopuksi itämainen (Suzuki). Silloin luenta etenee terapiasta toisaalle – ja yllättäen se tuntuu mielekkäältä tulokulmalta. Fromm lähtee näet siitä, että valtaosa länsimaisista ihmisistä ei koe elävänsä kulttuurikriisiä, joka tiivistyy mal du siècleen: ”sen on katsottu koskevan elämän kuolettumista, ihmisen automatisoitumista, hänen vieraantumistaan itsestään, muista ihmisistä ja luonnosta” (1960/2012, 103). Tämän päivän filosofiassa näistä käsitteistä puhutaan entistä vähemmän – vieraantuminen katosi muurin murtumiseen ja eksistentialismista kai ajoi aika ohi – vaikka ehkä pitäisi. Onko mal du siècle nimittäin kadonnut mihinkään? Olemmeko edelleen sairaita, mutta emme tiedä sitä? Ainakin ahdistus ja masennus on länsimaissa arkipäivää, psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan. Frommin näkemyksessä keskeinen sairauden ilmenemismuoto vaikuttaa olevan kyvyttömyys kohdata omia tunteitaan tai muodostaa mielekkäitä elämisen päämääriä. Eletään perheille ja pidetään hauskaa, tehdään rahaa, mutta siihen asiat jäävät.

Frommin mukaan Freud kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kaikkivaltiaaseen Jumalaan kohdistuva usko perustui ihmisen turvattomuudentunteeseen. Freud kai viimeistään osoitti, että ihmisen on otettava itseään niskasta kiinni – että vain hän itse voi pelastaa itsensä. Luopuminen isä-Jumalasta merkitsi kuitenkin myös luopumista ”kaikkien humanististen uskontojen todellisista päämääristä: rajoittavan ja egoistisen minän ylittämisestä, rakkauden, tasapuolisuuden ja nöyryyden toteuttamisesta sekä elämän kunnioittamisesta, johon kuului olettamus siitä, että elämän tarkoituksena on itse eläminen ja kaikkien ihmisyyteen sisältyvien potentiaalien toteutuminen” (emt., 105). Zenbuddhalaisuutta ei isä-usko ollut kuitenkaan rasittanut, ja mikä tärkeintä, se ei vaikuta olevan ristiriidassa ”modernin kulttuurin tärkeimpien saavutusten kuten rationaalisuuden, realismin ja itsenäisyyden kanssa” (emt., 105). Tämä on tietysti Frommin näkemys – ja kiinnostavalla tavalla etenkin kysymys rationaalisuudesta haastetaan Suzukin esitelmässä, tai paremminkin kysymys rationaalisuuden koostamisen luonteesta.

Asiaan kietoutuu ihmisen hyvinvointi. Juuri se nousee tärkeäksi arkea työstäväksi arvoksi myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa, vaikkakin – jos Frommia on uskominen – siitä tulee ennen kaikkea puhetta. Jos ihmisillä ei ole kykyä pyrkiä hyvinvoivaan elämään, jää kaikki jotensakin puolitiehen. Fromm käyttää ilmauksia ”aito”, ”todella” ja ”ihmisluonnon mukainen elämä” – kaikki enemmän tai vähemmän ilmauksia, joita tänä päivänä postmodernin prässin läpikäyneet sukupolvet helposti karsastavat. Onko ihmisen elämällä jotain transsendenssia tai kiinteää ydintä tai arkitietoisuutta tiiviimpää, tiheämpää, pysyvämpää minuutta tai modusta, jota voisi tavoitella – vai onko vain liikkeessä olevia affekteja ja suhteita joista ihminen työstää itseään ja imeytyy itsensä läpi kuin mato mullassa tai suihkumoottori? Luultavasti tämä on se olennainen vedenjakaja, joka määrittää myös sitä, kuinka mielekkääksi tai kiinteäksi suhde esimerkiksi zenbuddhalaisuuteen voi muodostua. Jos uskoa ei ole, sillä ei tee mitään.

Toisaalta sikäli kuin olen ymmärtänyt, esimerkiksi zenbuddhalaisuudessa on paljon sellaista, joka ei perustu uskoon vaan tietoon toisenlaisesta olemisesta. Siksi periaatteessa ainoa mestari oppilaalle voi olla valaistunut. Tieto tai oivaltaminen on itse-initiatorista, muttei itsesuggestiivista. Zeniä ei opeteta, kukaan ei vihi siihen, vaan oppilaan on oivallettava itse. Mitä tämä oivaltaa tai ei oivalla on kuitenkin asia, josta ajattelulla ei pääse yli: zen ei ole järkeilyn asia. Filosofin on koko lailla mahdotonta sanoa, onko zen totta tai todellista tai aitoa – luultavasti hän ei tiedä siitä mitään.

Tästä syystä ainoanlaiset lausunnot, joita filosofi voi antaa, ovat samanlaisia kuin Žižekin: ne koskevat sosiaalisia tai poliittisia suhteita. Sellaisenaan niillä on tietysti jonkinlaista arvoa, mutta se ei ole koko kuvaus zenistä, ei missään nimessä. Filosofin tehtävä – jos sellaisia on – on kuitenkin paneutua kriittisesti mihin tahansa ilmiöön ja Fromm ja erinäiset fenomenologit (Suomessakin) ovat harvoja poikkeuksia ammattikunnasta, jotka ovat koettaneet päästä ilmiöön sisään ja arvioida sitä myös sisältä käsin. Sivumennen sanoen on toki huolestuttavaa, että puhe ilmiöistä jää usein nimenomaan sosiaalis-poliittisella tasolla. Keskustelut kristinuskostakin väistävät usein kokemisen tunnot – millaista on kristillinen uskossa-oleminen -pohdintakin kesytetään nopeasti ulkoisten tuntomerkkien ja sosiaalisen käytöksen piiriin.

Toisaalta se, mitä zen ja myös juutalais-kristillinen traditio jakavat, koskee ihmisen luopumista omasta tahdostaan. Frommin mukaan sitä kautta ihminen voi muuttua avoimeksi, herkäksi, valppaaksi ja eläväksi – tahdosta luopumisella hän tarkoittaa ”luopumista halusta pakottaa, ohjailla ja tukahduttaa sekä ulkoista että sisäistä maailmaa” (emt., 123). Vahvat mielipiteet, vahva kriittisyys tai vaikkapa oman koneluonnon korostaminen ovat siis tässä mielessä entistä selvempää sotkeutumista mal du siècleen, virusvyyhtiin joka olennaisella tavalla erottaa ihmisen hyvinvoinnistaan. Suomen kielessä tälle annetaan toisinaan tiedostamisen määre: kun ihminen tiedostaa tai on tiedostava, merkitsee se ulkoisten, sosiaalisten ja poliittisten suhteiden havainnoimista, sitä ettei ihmisen elämä pyöri vain työn ja arjen huvitusten ympärillä. Hän on valveutunut, sanotaan. Mutta psykoanalyyttisessa kontekstissa puhe tietoisuudesta ja tiedostamattomasta pitää Frommin mukaan sisällään käsityksen ensimmäisen paremmuudesta tai ensisijaisuudesta. Silti ”suurin osa siitä mitä ihmiset tietoisesti ajattelevat on pelkkää kuvitelmaa ja harhaa. Tämä ei johdu niinkään siitä etteivät ihmiset kykenisi näkemään totuutta, vaan siitä että yhteiskunta ohjaa tietoisuuttamme vastaamaan tarkoitusperiään” (emt., 126). Kristillisestä tai zeniläisestä vinkkelistä voisikin arvella, että ”maailmallisuus” on todellisuudessa tietoisuutta, siis sitä ajattelun ainesta johon myös monet filosofikuninkaat ovat tiukasti kiinnittyneet. He ajattelevat päivätöikseen, mutta pelkällä ajatellulla ei selätetä esimerkiksi masennusta – siihen tarvitaan hyvää elämää, hyvinvoivaa elämää, olettaisin.

Tämä siis Frommin perusteella tiedetään: osa tietoisuudesta on tuotettua, ”väärää tietoisuutta”. Mutta sama koskee tiedostamatonta. Osa tiedostamattomasta on sosiaalisista suhteista ja kokemuksista kerääntynyttä ainesta, jonka tietoisuus on siivilöinyt huonoksi, epäkelvoksi, patologiseksi tai epänormaaliksi. Sosiaaliset tabut ja pyrkimykset jotka ovat ”yhteensopimattomia ihmisyyden perusperiaatteiden ja kasvun kannalta” (emt., 134) ovat tällaisia. Eli tietoisuus torjuu kulttuuristen odotusten kanssa ristiriitaiset ajatukset ja tuntemukset, jolloin tietoisuus edustaa yhteisöllistä ja tiedostamaton yhtäältä yksityistä ja toisaalta universaalia ihmistä: tiedostamaton ei ole hyvä tai paha, ei rationaalinen tai vailla järkeä, vaan molempia.

Tiedostamattoman kaivelu merkitsee siis monenlaisten sidosten ja suhteiden tarkastelua; tarkastelua jonka kaiketi tulisi johtaa terapeuttisiin vaikutuksiin. Frommin mukaan tiedostamattoman torjunnan ohella on eräs erheellinen toimintamuoto, joka on haitallinen terapian toimivuuden kannalta: älyllistäminen. Laajalle levinneenä siinä muutetaan kokemusta epätodelliseksi – ”kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja – kuvittelen tuntevani jotain, mutta vain ajattelen tuntemuksiani” (emt., 138). Saattaa olla, että länsimaissa keskeisin este zenin oivaltamiselle on juuri älyllistäminen, johon myös hengellisyyden markkinat ovat kiivaasti tarttuneet. On lukemattomia kirjoja, läsnäoloa opitaan kirjoista, mutta itse kokemus jää uupumaan. Vaikka hampaat irvessä pusertaisi, zeniä siitä ei saa.

Ajattelemalla yhteyttä ”avaraan ja syvään todellisuuteen” ei siis tavoiteta. Täytyy hellittää, hellittää mutta ehkä myös ponnistella. Nyt puhujanpönttöön astuu Suzuki. Hän alkaa asettamalla Tennysonin ja Bashōn runoja vastatusten ja puhumalla idän ja lännen eroista. Länsi lörpöttelee, pitää sanallisuudesta, poimii kukan, omistaa – itä on mykkä ja hiljainen, se jättää kukan sijoilleen, on. Vastakkaisuus on naurettava, mutta vaikka se imarteleekin masokistista länkkäriä, ehkä siinä on joiltain osin jotain tottakin. Idän hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse puhekyvyttömyyttä: itä vain puhuu toisin. Länsi sen sijaan on Suzukin katsannossa ajautunut erilaisiin ristiriitojen sotkuun. Nämä ilmenevät yhtäältä persoonan ja koneen, henkilökohtaisen ja yleisen ja toisaalta haltuunottamiseen tähtäävän logiikan ristiriitoina. Ajatellaan teknologiaa, jota länsimainen ihminen kovasti haluaa avukseen, helpottaakseen elämäänsä. Mutta kuten Zhuangzin, erään muinaisen Kiinan filosofin, keräämässä tarinassa Suzukin mukaan mainitaan, maanviljelijä ei tahdo käyttää vinttikaivoa, vaikka se säästäisikin varmasti vaivaa – kääntöpuolena on, että se saisi hänet luottamaan liiaksi koneisiin, mikä taas johtaisi ennen pitkää saamattomuuteen ja laiskuuteen.

On muitakin ristiriitoja: vapaus, jota länsimainen ihminen esimerkiksi helppouden ja kätevyyden periaatteita lähes sokeasti toteuttaen tavoittelee, on tietysti kaiken lisäksi näennäistä – henkilökohtaisilta tuntuvat impulssitkin ovat usein jonkin tai jonkun muun kuin omiani. Lisäksi aristoteelisen logiikan mukaan – sen jonka nimiin monesti lännessä vannotaan ja ajatus perustetaan – myöntö ja kielto eivät voi pitää paikkaansa yhtä aikaa, mutta Suzukin käsityksen perusteella idässä ”'kyllä' kuitenkin liukuu kieltämisen puolelle ja 'ei' kohti myöntämistä; ei ole olemassa selkeää rajaa myöntämisen ja kieltämisen välillä. Elämän luonteeseen kuuluu, että asia on näin.” (emt., 24.) Koko kansan Parta-Kallekin muuten tiesi tämän ja kutsui ilmiötä dialektiikaksi.

Juuri dialektiikan näkökulmasta voi nämäkin Suzukin sanat ymmärtää – ja suhteessa Frommin aiemmin esittämään: ”Luonto toimii vailla tietoisuuttaa itsestään, ja tietoinen ihminen nousee siitä esiin. Tietoisuus merkitsee hyppyä, mutta hyppy ei tässä tarkoita fyysistä irrottautumista. Tietoisuus on nimittäin jatkuvassa, keskeytymättömässä kanssakäymisessä tiedostamattoman kanssa. Ilman jälkimmäistä ensiksi mainittu ei voisi näet lainkaan toimia; se kadottaisi toimintansa koko perustan. Tästä syystä zen julistaa Taon olevan ihmisen 'tavanomainen mieli'. Taolla zen tietysti tarkoittaa tiedostamatonta, joka vaikuttaa jatkuvasti tietoisuuteemme.” (emt., 34–35.) Nyt voisi tietysti kysyä, Frommiin vedoten, että jos yhteiskunta tuottaa sekä tietoisuutta että tiedostamatonta, onko siis freudilaisittain ymmärretyn tiedostamattoman taustalla jotain muutakin kuin patologioita? Tiedostamaton ei ole pelkästään yhteiskunnallinen likakaivo, vaan sen kerrostumissa on monenlaisia jäänteitä – vai onko? Ainakin Freudin ja C. G. Jungin välirikonkin syyt ovat tällä suunnalla.

Yhtä kaikki, myös Suzuki tekee tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyydestä ennalta-arvattavan ja oikean johtopäätöksen: kun älyllistä kehitystä tapahtuu, tapahtuu myös vieraantumista: ”äly valtaa aistimaailman ja suoran aistikokemuksen yksinkertaisuus kadotetaan” (emt., 36). Usein kuuleekin puhuttavan pikkulapsesta ja zenistä samassa lauseessa: lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. Vieraantumisen sijasta Suzuki käyttää vain aihepiirin (uskonnollisia) termejä: ”Tämä muutos tunnetaan 'viattomuuden' menettämisenä tai 'tiedon' saamisena, käyttääksemme raamatullista ilmaisua. Zenissä ja buddhalaisuudessa sitä kutsutaan yleensä 'affektiiviseksi saastumiseksi (klesha)' tai 'älyn hallitseman tietoisen mielen häirinnäksi (vijñāna)'” (emt., 36).

Tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyyttä (implisiittisesti) korostavia tarinoitahan zen taitaa olla pullollaan ja niiden kautta myös Suzuki jatkaa luentonsa lopppuolen zenin lähestymistä. Siinäkin mielessä ehdottamani lukujärjestys voisi olla paikallaan: lukeminen etenee tiedostamisesta ymmärtämiseen ja ymmärtämisestä tiedostamisen, mutta tällä kertaa toisenlaisen tiedostamisen rajoille. Älyn on kertomusten hoteissa annettava periksi, jos zeniä halutaan oivaltaa tai ”ymmärtää”. Zen-kertomusten ja -koanien kautta on myös hyvä pohtia, mitä yli-yhteiskunnallisia sisältöjä tiedostamaton voi tuottaa – vai tuottaako se? Merkitseekö zen kaikkien ideologioiden ja tuotetun tiedostamattoman hylkäämistä? Entä merkitseekö se yhtymistä ”ikuisiin” periaatteisiin, esimerkiksi ”Taivaan ja Maan Järjestykseen”? Onko Buddhan tie – ”tehdä hyvää, välttää pahaa, puhdistaa sydämensä” (ks. emt., 98) – sidoksissa myöhäiskapitalistisiin arvoihin vai johonkin muuhun? Vai ovatko modernin maailman arvot vain rojua ja roskaa tiellä?

Päätän kuitenkin tekstin Suzukin huomioon miekkailun filosofiasta, joka heittäköön vielä haasteen myös täkäläisille fundeeraajille. Se toimikoon omanlaisenaan liepeeltään zeniin kiinnittyvänä johdatuksena sen jylisevään mykkyyteen ja kiehtovaan järjenvastaisuuteen.

Feodaalisina aikoina eläneiden samuraiden täytyi olla päivittäisessä elämässään jatkuvasti valppaina, minkä vuoksi heidän kykynsä havaita näkymättömiä vihollisia kehittyi huomattavan tehokkaaksi. Samurain täytyi olla valmis odottamattomiin tilanteisiin jopa nukkuessaan.Tätä aistia voisi kenties kutsua kuudenneksi aistiksi tai jonkinlaiseksi telepatiaksi. Tällöin sen tutkiminen kuuluisi parapsykologeille. Haluan kuitenkin mainita, että miekkailun filosofit paikantavat tämän miekkamiehen hankkiman aistin tiedostamattomaan, joka herää kun minuudesta vapaa ei-mielen tila saavutetaan. Sanotaan, että kun ihminen on harjaantunut tässä taidossa äärimmilleen, hänellä ei ole enää tavanomaista suhteellista tietoisuutta, jossa hän tajuaisi taistelevansa elämästä ja kuolemasta. Harjoitus on tehnyt hänen mielestään peilinkaltaisen. Jokainen vastustajan ajatus heijastuu siitä. Hän tietää hetkessä mihin ja miten iskeä vastustajaansa. (Tarkalleen ottaen, tämä ei ole tietoa vaan intuitiota, joka on peräisin tiedostamattomasta.) Hänen miekkansa liikkuu aivna kuin itsestään kohti vastustajaa, joka havaitsee puolustautumisen mahdottomaksi. Miekka osuu juuri siihen kohtaan, jota vastustaja ei osaa varoa. Miekkamiehen tiedostamaton on seurausta epäitsekkyyden harjoittamisesta, joka, ollessaan sovussa 'Taivaan ja Maan Järjestyksen' kanssa, iskee maahan kaiken tätä järjestystä vastustavan. Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä. (emt., 38–39.)

Kaksi huomiota hyvinvointi-yritysten eetoksesta

Myöhäismodernissa kulttuurissa, jossa työ prekarisoi ja stressaa ihmistä ennen näkemättömällä tavalla, yleistyvät hyvää kyytiä erilaiset nopean rentoutumisen tekniikat. Hektinen (työ)elämä vaatii veronsa: kuntoilemme vähemmän, nukumme huonosti, syömme antidepresantteja enemmän kuin koskaan, sosiaaliset suhteet rakoilevat tai niille ei löydy aikaa. Maailmankuvan litistyessä myös perinteiset uskonnot menettävät monen kohdalla merkitystään, mutta jano näyttää jäävän. Sitä tyydyttämään tarjolla on heidän onnekseen edes jotakin: traditioista irrotettuja tai kokonaan (uudelleen)keksittyjä instant-traditioita, jotka tarpeen vaatiessa mukautuvat ostajan tarpeisiin. Tarjolla on myös selvästi ei-uskonnollisia ja ei-hengellisiä rentoutumis- ja meditaatiokokonaisuuksia, -kursseja ja iltamia. Kuin työn vastapainoksi näiden eetos voidaan tiivistää sanoihin ”hyvä olo”.

Aivan kuin palvelun-, kurssin- ja ohjelmantarjoajat sanoisivat siis suoraan, että elämämme on kerta kaikkiaan perseestä. Se on kurjaa, köyhää ja vaillinaista. Viestiminen hyvästä olosta näet antaa ymmärtää, ettei muilla elämän osa-alueilla sellaista esiinny, täällä vain ollaan ja pusataan, kaikki on niin saamarin vaikeaa, työ riistää ja stressaa, lapset on haettava tarhasta, auto vietävä huoltoon. Yritysten harjoittama piilovittuilu on tietenkin vain sivujuonne. On muutakin. Tarjoamiensa rentoutumisharjoitusten puolesta ne varmasti ovat tärkeän äärellä; parempi sekin on kuin ei mitään, se on selvä. Nostan esiin kuitenkin kaksi huomiota liittyen hyvän olon palveluja tarjoavien yritysten eetokseen, joista molemmat koen jossain määrin ongelmallisiksi.

Ensinnäkin palvelujen taustalla vaikuttaa toistuvan kiinteä yhteys myöhäismoderniin työkulttuuriin ja edelleen kapitalistiseen yrityselämään. Palveluntarjoajat saattavat jopa eksplisiittisesti tarjota sivuillaan tietoa erillisessä osiossa nimenomaan yritykselle; yritys hyötyy, kun työntekijät voivat hyvin. Esimerkiksi innovatiivinen työ tarvitsee tuekseen sekä laiskuutta että rotia, sekä leppoisuutta että säännöllisyyttä. Tämä on epäilemättä totta. Mutta millaisesta arvostuksesta tekniikoita (ja niiden mahdollisia päämääriä) kohtaan se kielii, kun palveluntarjoaja näin selvin sanoin asettuu palvelemaan työelämää? Kun yrityksen tarjoamiin palveluihin kuuluvat kuitenkin harjoitukset ja tekniikat, joiden lähtökohta on aiemmissa yhteyksissä ollut ihmisten itsenäisten pyrkimysten kuuntelemisessa, kenties hänen oman persoonansa, luonteensa, halujen, toiveiden, ajatusten muuntamisessa, miten käy nyt, kun yrityselämä sorvaa nämä harjoitukset soveltumaan mielestään paremmin osaksi työelämää? Näyttääkin siltä kuin yhä voimakkaammin taustalla olevana ajatuksena olisi puskea meistä esiin tietoisuutta, jossa hyvinvointi liittyy kiinteällä tavalla työhyvinvointiin, jaksamiseen ja välittömän immanentteihin olemisen ulottuvuuksiin. Korkeampia päämääriä ei ole, ei tarvita. Riittää, että voimme nauttia elämästä, elää terveinä ja hyvinvoivina elämämme läpi, sen enempää muuttumatta tai mistään luopumatta. Sanomattakin on selvää, että tällainen muuntamisen projekti on osa laajempaa uusliberalistista siirtymää, jossa ”kaikki inhimillinen”, mukaan lukien henkisen ja esteettisen alueet, litistetään ja mukautetaan osaksi tuotantoa. Kaikki on saatava talouden alle, kaiken on oltava kaupan.

Toiseksi palvelujen eetosta vaivaa juuri litteys. Tämä niveltyy edelliseen. Palveluiden kenties ainoa tarkoitus kuluttajalle on tarjota välitöntä helpotusta ei-uskonnollisessa ja ei-hengellisessä mielessä. Tämä merkitsee, että kuntosalijooga ja yritysmeditointi ovat osaltaan edistämässä kulttuuria, joka ei katso millään muotoa merkitykselliseksi ylläpitää minkäänlaista transsendenssi-ajattelua. Ei ole korkeampia päämääriä tai syvällisempää filosofiaa. Eikä näkyvän maailman tuolla puolen varsinkaan ole muuta. Sielu on vain sosiaalisten suhteiden kertymää, uskonnollisuus sosiaalisesti korruptoitunut muinaisjäänneinstituutio, jolla ei ole käyttöä valistuneessa maailmassa. En saata tästä tietystikään mitään yksittäistä tekijää syyttää, eikä siihen ole tarvettakaan. Siinä missä tällainen puhe näyttäytyy tänään lähinnä naiivina ja nostalgisena, sen vastapuheen ilmeinen imperialistisuus on pantava yhtä lailla merkille. Uskonnot eivät ole maailmasta häviämässä yhtään mihinkään. Jos kolmikymppinen suomalainen ei koe niitä merkitykselliseksi, sen pahempi hänelle. Outoa sen sijaan, että ihmiset jotka eivät koe muutoin olevansa juurikaan tekemisissä uskontojen kanssa, kokevat kuitenkin usein yritysten tarjoamat rentoutumispalvelut omakseen. Ja mikseivät kokisi? Niistä loistaa poissaolollaan kaikenlainen toismaailmallinen haihattelu, hörhöily ja new age. Ne ovat pragmaattisia ja tähtäävät tuloksiin, jotka palvelun ostaja voi selvästi omassa kehossaan kokea ja aistia. Tällaista dynaamisuutta harvemmin liittää mielikuvissa esimerkiksi tämän päivän kristillisyyteen. Outoa asiassa on kuitenkin juuri kaipuu, joka etsii jotain, mutta tyytyy sittenkin vain siihen, mitä on tarjolla. Tässä mielessä vaikuttaakin, kuin meidät olisi jollain tapaa jätetty yksin. Osa meistä ei tietenkään osaa tai halua paremmasta edes haaveilla; tällöin ei ole tyytyminen, vaan kaikki on jo kotiinpäin. ”Hengellisen etsinnän” yritykset taitavat kuitenkin pystyä tyydyttämään vain hetkeksi.

Toisaalta ei niin paljon pahaa, ellei jotain hyvääkin. Vilpittömästi ja ilman sarvia ja hampaita on tietysti hyvä, että sinänsä toimivat tekniikat ja harjoitukset tulevat osaksi ihmisten elämää. Väärin käytettynä ne toki saattavat vahvistaa ”henkistä materialismia” ja egoa, mutta ei kai harjoituksia suoralta kädeltä pidä tuomittaman. Ei pidä epäillä, että seuraukset kuluttajalle olisivat järjestään vinouttavia ja iestäviä. Usein hyvä olo, kohdalle sattuessa, on monen hyvän ja kauniin asian alku. Tosiasia on, että ihmiset ovat stressaantuneita. Ja ilahduttavaa on, että yhä useammat myös ymmärtävät sen, ovat jopa valmiita luopumaan joistakin työtehtävistä saadakseen enemmän omaa tilaa elämässään.

Meidät on kutsuttu dialogiin

Toistan: Nuotan Älä alistu! -kampanjassa ei ole varsinaisesti kysymys homoseksuaalisuudesta. Kaikki puheet siitä ovat vain lietsoneet esiin uuden ”homomyrskyn”, jonka varjolla ajattelemattomat eroavat kirkosta; kirkosta jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä koko kampanjan kanssa. Kaikki puheet kirkon rahoittamasta Nuotan toiminnasta ovat typeriä, laskeskelevia ja yhtä traditiota ja (nykymittakaavassa) vähemmistöä polkevia.

Homojen oikeuksia ei tule vähätellä. Jos haluamme pyrkiä suvaitsevaan yhteiskuntaan, meidän tulee kuitenkin pystyä hyväksymään myös vastakkaisia näkemyksiä, niitäkin jotka näyttävät kielivän suvaitsemattomuudesta. Enemmänkin Älä alistu! -kampanjassa onkin kyse uskovaisten totuuksista ja ei-uskovaisten totuuksista ja tätä dialektiikkaa julkisessa keskustelussa tulisi peräänkuuluttaa enemmän. Kuten jokainen lukutaitoinen – lukutaito tosin tuntuu olevan aika kortilla – kaiketi osaa kampanjan kaikista tiedotteista lukea, kyse on nuorten itsensä ideoimasta tapahtumasta, jolla haluttiin huomiota – ja sitä totta tosiaan saatiin, kiitos typerän videovalinnan. Typerä valinta oli siinä mielessä, että vähintäänkin kampanjan alkajaisiksi olisi täytynyt valita jokin vähemmän provosoiva video tai Annin videon oheen tuoda useita muita videoita, joissa nuoret pohtivat itsenäistymistään ja arvojaan. Siinä mielessä kampanja oli selvästi epäonnistunut: sillä oli lähtökohtaisesti vaarana yli- ja ohitulkinta ja siten se myös toimi. Viime syksynä roihunnut homot vs. kirkko -keskustelu roihahti siis jälleen, osittain täysin tarpeettomasti. Samaan aikaan minun on todella vaikea uskoa, että tutkijatason ihmiset lähtevät arvuuttelemaan, josko kyseessä on tietoinen kosto kirkolle. Tai kuten Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan toimittanut tutkija Tommi Laitio sohii Iltalehden täysin tyhjänpäiväisessä artikkelissa:

”Kampanjan argumentaatio ei seuraa minkäänlaisia logiikan sääntöjä. Siinä yritetään ruokkia sellaista ajatusta, että yhteiskunta painostaisi nuoria homoseksuaalisuuteen. Käytetään argumenttina vapautta valita, mutta halutaan kuitenkin rajata lasten ja nuorten valinnanvapautta.”

On epäilemättä vaikea elää yhteiskunnassa, joka vaatii reagoimista, joka suoltaa erilaista informaatiota, joskus sensaationhakuistakin. Elämistä helpottavat kuitenkin jonkin verran lukutaito ja rauhalliset tulkinnat. Maltillisuus. Se näiltä tuhansilta ihmisiltä tuntuu kadonneen täysin. Pelkään pahoin, ystävän sanojan muistellen, että poliittisesta korrektiudesta on kovaa vauhtia tulossa uudenlainen fasismin muoto. Tämän välttämiseksi meiltä kaikilta kysytään armeliaisuutta ja malttia ja juuri sitä, mitä kaiketi eniten tässä yhteiskunnassa vaadimme: suvaitsevaisuutta.

On niin ikään toistettava, ettei homojen oikeuksien ja fundamentalistikristittyvähemmistön oikeuksien välille tarvitse asettaa vastakkaisuusmerkkiä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Luulen, että sekularisaatio on edennyt esimerkiksi Suomessa niin pitkälle, ettemme joudu enää tilanteeseen, jossa homot kohtaisivat jatkuvaa fyysisen tai henkisen väkivallan uhkaa; päinvastoin, toivon totisesti, että heidän tilanteessa paranee jatkossakin. Toisaalta toivon, että ihmiset jotka ajattelevat toisin, saavat ajatella niin jatkossakin, jos se muodostaa tärkeän osan heidän maailmankatsomustaan. Heillähän on siihen kaiken järjen mukaan oikeus.

Enemmänkin tämänkertaisessakin metakassa on kysymys uskonnon ja uskonnonvastaisuuden välisestä kilvoittelusta, joka on vain puettu ”homomyrskyn” kaapuun. Minunkin uskontoihin myötämielisesti suhtautuvana on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että uskontoihin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassamme myös vastamielisesti. Monille uskonto edustaa kaikissa muodoissaan pahaa; se kerää rahaa ja lahjoittaa sitä vastenmielisiin asioihin, omalla politiikallaan se ajaa ihmisiä ahdistavaan ilmapiiriin, seksuaalisuuden rajoittamiseen jne. Toistan joitakin viikkoja sitten mainitsemani: meillä ei ole mitään syytä kieltää tätä ulottuvuutta uskonnon piirteissä.

Ymmärtääksemme uskontoja ja uskovaisuutta emme kuitenkaan voi tyytyä pelkkiin haittojen luetteloimiseen. Älä alistu! -kampanja osoittaa hyvin selvästi, että pelissä ovat arvomme, joihin olemme tottuneet ja joita mieluusti olisimme vaatimassa muiltakin, jos se vain olisi mahdollista. Haluamme ihmisarvoista elämää, erilaisia oikeuksia, mikä monilta osin onkin hyvä asia. Oikeuksien mukanaan tuomia velvollisuuksia ja suoranaisia haittoja emme voi kuitenkaan myöskään laiminlyödä.

Eräs oikeuksien mukanaan tuoma velvollisuus on velvollisuus yrittää ymmärtää erilaisuutta, erilaisia elämäntapoja, erilaisia seksuaalisuuksia, erilaisia käsityksiä, järjenkäyttöjä, uskomuksia. Jos niinkin oikeuksien yhteiskunta mahdollistuu erityisellä tavalla vasta valistuksen ja järjen koulimassa moderniteetissa, on meidän järjen uhmaamisen uhallakin pyrittävä lähestymään sopuisasti myös erilaisia tapoja käsittää ihmiselämä, todellisuus, toiset ihmiset. Meidät on kutsuttu vuorovaikutukseen ja dialogiin.

Siinä mielessä kysymys on, onko meillä oikeasti kunnollisia mahdollisuuksia asettua samalle nuotiopaikalle eri tavalla uskovan kanssa. Vanha kysymys: jos järki määrittää sen alueen, millä toimia, onko muilla ihmisen ominaisuuksilla mahdollisuuksia tulla toimeen samalla alueella? Onko järki – tai mikä tahansa muu ymmärtämisen alue tai avaruus – väistämättä tyranni? Mahtuvatko järki ja sydän samalle nuotiopaikalle, keskustelemaan sopuisasti?

Kävin muutama viikko sitten Arlan yleisessä saunassa Helsingissä ja ihastuin. En päässyt puheisiin vakikäyttäjien kanssa kuin osittain, mutta ymmärsin etiketin. Voi olla hiljaa, voi osallistua keskusteluun, jos siltä tuntuu. Mutta ilmapiiriä määrittää varovaisuus. Ihmiset eivät tunnu tieten tahtoen haluavan hyppiä kenenkään varpaille, vaan jos he alkavat puheisiin, sanat valikoidaan varoen, toista kunnioittaen. Tai kuten eräs ystäväni sanoi: ”puhutaan siten kuin se, josta puhutaan, voisi olla vieressä kuuntelemassa”.

Tämänkaltaisen etiikan toivoisi olevan myös em. jupakankin yhteydessä käytössä. Minua henkilökohtaisesti sattuu näiden tämän kampanjan aloittaneiden nuorten siinä missä homojenkin puolesta, kun kuulen ihmisten pilkkaavan toisaalla kristittyjä, toisaalla homoja. Aivan samalla tavalla kuin jokainen rasistinen vitsi tai homoon suunnattu pilkka satuttaa minua, niin myös jokainen leikkiä laskeva pääsetkö taivaaseen -visa, jokainen uskonnonvastainen pilapiirros – kaikki ne sattuvat, koska tiedän, että tuolla jossakin on kristitty tai homo tai ihonkantaja, joka loukkaantuu vielä syvemmin kuin minä; jolle uskovaisuus tai tietynlainen seksuaalisuus tai etnisyys on niin kiinteä osa identiteettiä, että tuntuu kuin hänen oma elämänsä olisi pelissä.

Iik! Pahat heterot tulevat taas ja käännyttävät meidät kaikki homoiksi!

Nuotta, suomalainen kristillinen nuortenlehti käynnisti eilettäin Älä alistu! -nimisen kampanjan. Välittömästi tämän jälkeen Suomen ykköslikasankona tunnettu Uusi Suomi uutisoi aiheesta otsikolla ”Kristittyjen homovastainen kampanja ihmetyttää Suomessa”. Nuotan kampanjasivustolla on kuitenkin muutaman kappaleen mittainen artikkeli, jossa kuvataan kampanjaa seuraavasti:

”Älä alistu! -kampanjassa lähdemme siitä, ettei ajan henkeen pidä mukautua. Haluamme kannustaa ja rohkaista juuri sinua etsimään kestäviä ratkaisuja elämäsi suuriin kysymyksiin yleisen mielipiteen sijaan Raamatusta. Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. […]

Juuri sinä olet Jumalan kuva, ainutlaatuinen luomistyö ja äärettömän arvokas Luojallesi. Kannat mukanasi arvokkaita Jumalan lahjoja, kuten tunteita, seksuaalisuutta, kaipuuta, unelmia, toiveita ja ennen kaikkea elämää! Sinun ei siis tarvitse määritellä identiteettiäsi ihmisten mielipiteiden perusteella, koska Luojasi haluaa lahjoittaa sinulle todellisen identiteettisi yksin armosta, ilman omia tekojasi.”

Ei siis sanaakaan siitä, että tässä oltaisiin liikekannalla homoja vastaan. Uuden Suomen toimittaja tulkitsi kampanjan ulostulon kuitenkin toisin. Artikkelin mukaan ”kampanja, joka kannustaa homoseksuaalisia nuoria pidättäytymään ”raamatunvastaisten” mielihalujensa noudattamisesta” ja se tietysti ”kauhistuttaa muun muassa Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa”. Sekä toimittajaa että lukijoita voisi muistuttaa tässä kohtaa, että Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa ei ole käsiteltykään asiaa, joka ei kauhistuttaisi ja josta eivät kirjoitus- ja uuslukutaidottomat ääliöt kirjoittaisi suu vaahdossa ja genitaalit sauhuten. Jos Uusi Suomi on likasanko, sen ylläpitämä Puheenvuoro-verkosto onkin sitten ikisaastan peitossa.

Sitaatin ja uutisoinnin valossa tässä onkin erityinen epäsuhta: miksi toimittaja ja bloggaajat puhuvat homoseksuaalisuudesta, kun kampanjan sivustolla lukee selvin sanoin, että kampanja haastaa kannattamaan Raamatusta tulevia arvoja, ei kuuntelemaan muita, modernina elämänä vaalimia mitä moninaisempia arvoja? Kampanjan taustaoletuksena voidaan myös pitää sanotun perusteella sitä, että koska Älä alistu! on olennaisesti nuorten kampanja, sen tavoitteena on tukea nuoria heidän kasvussaan – ja varmasti monet meistä tunnistavat tilanteen: moni meistä on kokenut sen identiteettiin liittyvän ahdingon, jossa teini-ikäisinä elimme. Moni meistä tunnistaa myös kasvun: jossain kohtaa identiteettimme on vakiintunut ja olemme tulleet varmoiksi siitä, että juuri tämä on hyvä tapa elää. Se ei tietysti tarkoita sitä, että sama tapa olisi hyvä kymmenen tai kahdenkymmen vuoden päästä, mutta nyt se on. Ja tuntuu siltä.

Nyt kuitenkin huomio, tämä kauhistelun ja paisuttelun yleinen vire, kiinnittyy kampanjan oheisvideoon, jossa 20-vuotias tyttö kertoo seksuaalisesta suuntautumisestaan, kuinka hän irtaantui biseksuaalisuudestaan ja löysi heteroseksuaalisuuden ja on nyt mielestään onnellisesti kihloissa poikaystävänsä kanssa. Videon alla on teksti: ”Anni on esimerkki tytöstä, joka ei alistunut. Mikä on sinun tarinasi?” Kyse on siis vain yhdestä ainoasta esimerkistä, miten yksittäinen ihminen ei ole halunnut alistua niihin arvoihin, joita hänen elinympäristössään on koettu hyväksyttävinä. Mikä tässä on niin kamalaa? Koska heteroseksuaalisuus on junttimaista, punaniskaisten perussuomalaisten moukkamaista touhua? Vertailun vuoksi esimerkki kääntyy tietysti toisinkin päin: jos tyttö valitsisi heteroseksuaalisessa ympäristössä pariutumisen samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa, häntä pidettäisiin rohkeana ja sankarina. Mutta kun tyttö – ja kaikki pisteet tytölle, kysehän on hänen valinnastaan – valitsee, sen minkä kokee oikeaksi ja sen mikä on traditioon sitoutunutta, hän on aivopesty ja typerys.

Tai en tiedä, miten hänestä monet ajattelevat. Itse koen hänet rohkeana ja mikä olennaisinta vilpittömänä. Koko 11-minuuttisen videon aikana tyttö toteaa monta kertaa, että hän ”tunsi” ja ”koki” asiat sillä tavalla. Tunnistan tytön puheissa tavan, jolla uskovainen puhuu – enkä sano tätä mitenkään irvaillen: hän puhuu uskostaan vilpittömästi ja hänestä kuulee, että hänen uskonsa on totta. Joten tässä vaiheessa: hävetkää, minä sanon ihmisille, jotka tästä nostavat hätääntyneen älämölön – yksikään teistä tuskin uskaltaisi asettua tytön asemaan.

On muutenkin merkillepantavaa, miten tietty väestönosa on jatkuvasti varpaillaan näiden asioiden suhteen. Kun kampanjassa mainitaan seksuaali-identiteetti ja kristillisyys, nämä ihmiset poistavat varmistimen aseestaan tai alkavat muuten meuhkata verkossa. Silloin katoaa lukutaito, empatia, kaikki ne avut, joita samat ihmiset peräänkuuluttavat muuten – ja nämä katoavat varsinkin silloin, kun kyse on heidän arvojensa vastaisista lausumista. ”Juntteja” ei saa eikä voi ymmärtää. Eikä taida tarvita edes ennustajantaitoja, sillä voi jo nähdä, että näiden ihmisten puolestapuhuja Anu Silfverberg ryntää pian aiheen kimppuun ja kirjoittaa siitä kirjoittamasta oikeastaan mistään, mikä näitä ihmisiä asettaisi ajattelun liikkeeseen. Sitten nämä ihmiset voivat vaikkapa kertoa tästä kolumnista ystävilleen Facebookissa. Milloin traditiosta on tullut näin kauhea asia, että se pistää myyrän pilkistämään ja leuan väpäjämään lähes jokaiselta? Vai onko se vain ymmärryksen puutetta? "Out of of the loss of memory / The loss of understanding / Out of the loss of understanding / All evil", kuten eräässä Babylon Whoresin laulussa sanotaan.

En muista yhtäkään otsikointia siitä, kun kristillinen sivusto Koukussa pornoon käynnistettiin. Ketään ei kiinnostanut. Tai jos kiinnosti, siitä taidettiin vaieta. Sivustoa lukiessa moni varmasti hihittelee, miten patologisia kavereita sivusto tuokaan esiin – sehän kertoo entististä pornoriippuvaisista, jotka ovat päässeet sittemmin addiktiostaan, kiitos Jeesuksen ja lujan tahdon. Sivusto on kuitenkin suorastaan nerokas. Sekin puhuu vaietusta aiheesta. Verkosta – joka tunnetusti on pornoa pullollaan – kotimaisia vieroitussivustoja löytyy onnettoman vähän, joten varmasti kaverit, joilla näitä ongelmia on, voisivat saada muuta ajateltavaa näiltä sivuilta, jos vain pääsevät tietyistä käsitteistä ylitse (vaikka eipä silti, ei esimerkiksi rukoilusta varmaan kenellekään haittaa olisi). Mutta jälleen kuitenkin katoaa empatiantaju: kun kyse on näistä ihmisistä, meidän on vaikea nähdä ihmistä siellä takana. Oikeaa, tuntevaa ihmistä. Samanlaista kuin tyttö Älä alistu! -kampanjan videolla.

Oikeastaan koko tuntevan ihmisyksilön ymmärtäminen on avain koko aiheeseen. Jos emme pysty samastumaan hänen tunteisiinsa ja kokemaansa, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää näitä ihmisiä tai näiden ihmisten edustamia ilmiöitä – silloin päädymme vajaamieliseen ja ymmärtämättömään kiukutteluun. Nämä ihmiset edustavat ilmiöitä, ovat ehkä antaneet näille ilmiöille kasvot, mutta he eivät ole tämä ilmiö. Videon tyttö on vain esimerkki päätöksestä, jonka hän itse teki ja koki oikeaksi. Esimerkki lannistumattomuudesta. Kirjaimellisesti. Tietysti on kampanjan suunnitteilijoita ja koordinaattoreilta hieman kyseenalainen valinta kuvata kampanjan avausvideo juuri tällaisesta tytöstä: voisihan videolla olla myös entinen narkkari, entinen vaimonhakkaaja, entinen irtosuhteiden harrastaja, entinen televisionkatselija, entinen nettiaddikti, entinen ylipainoinen... vaihtoehtoja on monia. Kuten on seksuaalienergian ilmenemismuotojakin.

Toisaalla Nuotan sivustolla lehden päätoimittaja Mika Falk kommentoi kampanjaa seuraavasti:

”On surullista, kuinka aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään seksuaalisuuden alueella. Kaikki ei muutu paremmaksi, jos seuraa omia himojaan – päinvastoin. Älä alistu! -kampanjalla tahdomme rohkaista nuoria kulkemaan vastavirtaan ja etsimään elämässään Jumalan tahtoa”.

Falk ottaa selvän kannan – aistillisuuden seuraaminen ei johda onneen vaan huonompaan – mutta tässäkin täytyy olla erityisen kristoheterofoobinen nähdäkseen tässä kannustuksen yksistään heteroseksuaalisuuteen. Vaikka Falk yksityishenkilönä saattaa olla eri mieltä esitykseni kanssa, näiden lausuntojen ja tekstien perusteella ei ole mitään syytä olettaa, että kyse olisi ”homovastaisesta kampanjasta” - enemmänkin Älä alistu! näyttää kannustavan nuoria individuaatioon ja oman identiteetin vahvistamiseen sellaisiin asioihin tukeutumalla, jotka tietyt kristillisen kirkon järjestöt – ja sitä kautta lukemattomat ihmiset – ovat kokeneet hyviksi. Ne meistä, jotka eivät voi mitenkään käsittää esimerkiksi Raamatun totuudellisuutta, on vaikea ymmärtää tätä. Näissäkin tapauksissa on kuitenkin kysymys, uskokaa tai älkää, kokemuksesta: ”minä koen”, ”minä tunnen” ovat vain eräitä ilmaisuja jotka hapuilevat tuon kokemuksen sanallistamista kohti.

Toki Falkilta on saatu Uuden Suomen artikkeliin nyhdettyä myös selvästi lausuntoja, jotka näyttävät kumoavan ylläesitetyn:

”Jumala rakastaa jokaista ihmistä, mutta seksuaalisuus on tarkoitettu yhden miehen ja yhden naisen avioliittoon. Muu menee metsään, ja se ei ole ihmiselle hyväksi. Me uskomme, että on parempi vastustaa kiusausta, jonka Raamattu kieltää.”

Samalla kuitenkin toimittajan puupäinen asenteellisuus hämmentää, huomatkaa nimittäin hakasulkeisiin asetettu teksti Falkin vastauksessa:

”Tavoite on paremminkin rohkaista kristittyjä nuoria uskomaan siihen, että tämä ”kaikki muuttuu paremmaksi” -malli [homonuoria itsensä hyväksymiseen kannustava kampanja] ei ole ainoa malli. Kysymys on siitä, mistä arvot rakennetaan: mediasta, yleisen mielipiteen pohjalta... Me lähdemme Jumalan sanasta, Raamatusta, joka on meidän mielestä paras malli, sanoo Mika Falk Uudelle Suomelle.”

Ihmisen olemassaolo tässä maailmassa on lähtökohtaisesti langenneen maailman olemista. Hän ei ole sitä, mitä on, hän elää erossa. Perisynti kalvaa häntä, hänessä on taipumus mielihyvän ja aistillisuuden tavoitteluun – silloinkin kun hän tietäisi mielessään, että pidättäytyminen voisi olla hänen hyvinvointinsa kannalta parempi vaihtoehto. Itse tunnistan tämän ristivedon itsessäni joka ainoa päivä. Seksuaalienergia ei silti katoa, vaikka sitä yrittäisi tukahduttaa; enemmänkin sitä voi olla hyvä suunnata eri tavoin. Kukin kaiketi päättää itse, miten sen suunnata, mutta perinteissä ja traditioissa hyväksi havaittuja tapoja ei kannata niitäkään heittää olan yli. Ehkä niissä on totuutta aivan kuten Raamatussakin.

Tunnustetaan nyt siis tosiasia: yleinen ilmapiiri Suomessa on homomyönteinen. En itse koe tätä mitenkään ongelmallisena; homot ovat kunnioitettavia, tuntevia ihmisiä siinä missä monet muutkin. Ja jos vaikkakin Falkin kaltaiset ihmiset haluaisivat kitkeä homoseksuaalisuuden kokonaan pois, se on tullut jäädäkseen. Homous tulee kuitenkin aina olemaan marginaalista suhteessa valtaväestöön, minkä suhteen meillä kaikilla on vastuu ja velvollisuus suhtautua siihen edes jotakuinkin kunnioittaen – silloinkin kun se voi tuntua vaikealta. Falk sanoo sen itsekin: ”Jumala rakastaa jokaista ihmistä” ja samaan niteeseen tukeutuen, emme me ole toistemme tuomareita, vain ja yksin Jumala on meidän tuomarimme. Homojen ja muiden ei-heteroiden erilaisuudesta ei silti tarvitse tehdä numeroa – kenenkään; en itsekään aina ymmärrä, millä tavalla nykyinen yhteiskunta olisi esimerkiksi erityisen heteronormatiivinen: varmasti on tilanteita ja paikkoja, jotka vaivaavat homoja ja ”rajoittavat” näiden ”oikeuksia”, mutta niin on myös minulla: on lukemattomia tilanteita ja paikkoja, joissa omakin seksuaali-identiteettini joutuu joka tapauksessa outoon valoon. Ja se on vain hyvä. Emmekä me – onneksi – elä yhteiskunnassa, jossa lesbolaisuutta parannetaan joukkoraiskauksilla ja homoutta hakkaamalla. Eikä laki kiellä eriäviä seksuaali-identiteettejä. Ja sekin on vain hyvä.

Paljon, paljon tällaista puhetta kiinnostavampi on juuri tuo videon tyttö. Jos ette muuten usko, katsokaa tuota videota. Vaikka emme samastuisikaan tytön käyttämiin käsitteisiin, voimme samastua siihen tunne-elämään, jota hän ilmaisee. Se ilmaisee muutosta ja muutoksen tuomaa varmuutta. Hän on tehnyt valinnan, jossa hän itse on irrottautunut huonoiksi kokemistaan arvoista ja haluista ja mikä olennaisinta, hänen puheistaan kuultaa tyytyväisyys, jopanainen onnellisuus. Enemmän kuin se, mistä hän kääntyy mihin, meidän tulisikin kiinnittää huomiota itse kääntymisen dynamiikkaan. Se on luopumista. Ja luopuminen on uhraus – ja aivan kuten uhraus on antamista, se on myös saamista. Kuunnelkaa tuota tyttöä. Hänestä kuultaa kasvu.

Usko ja ateismi samalla nuotiolla

On kaksi puheenaihetta, jotka hiertävät minua erityisesti: maahanmuutto ja uskovaisuus. Molempiin kohdistettu kritiikki on Suomessa yleensä sen suuntaista, että haluaisin kovasti ymmärtää sitä ja sen lähtökohtia, mutta en pysty. En löydä vakuuttavia syitä kumpaakaan vastaan, vaikka tunnustan luonnollisesti, että molemmat ovat tuoneet mukanaan epäkohtia. Varovaisuudessa on kuitenkin asteita: epäkohdat voi kieltää sinisilmäisesti tai sitten paremman puutteessa voi asemoida itseään varovasti, mikä voidaan puolestaan aina tulkita pelkuruudeksi. Se varmasti olenkin, mutta suinpäin en mielelläni julista sellaista, mistä en mitään tiedä. Kovaäänisin tietää ja tuntee usein kaikkein vähiten, puhumattakaan siitä, joka provosoi eniten.

Olen viime viikkoina lueskellut Jeesuksen rukous -nimistä kirjaa, johon Valamon luostarin Igumeni Hariton on koonnut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista. Kirjan keskuksessa on itse rukous, sen luonne ja tapa toteutua. Vaikka teksti viliseekin tuttuja käsitteitä ja ilmauksia synnistä, himoja vastaan käydyistä taisteluista, Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalasta, itselleni kirjan lukeminen on ollut todella silmiä avaava kokemus. Otteissa tuntuu ilmenevän aivan toisennäköinen ja -oloinen kristinusko kuin minkä piiriin olen kasvanut ja millaisena se vaikkapa suomalaisessa mediassa ja etenkin ateistien ja vapaa-ajattelijoiden puheissa ilmenee.

Minulle tämä ei toisaalta ole uutta. Olen jo teini-iästä lähtien löytänyt minua puhuttelevimmat kristinuskon ulottuvuudet kristillisten mystikoiden (Juan de la Cruz ja Mestari Eckhart etupäässä) teksteistä. Lukemissani ortodoksisen kirkon piirissään pitämissä teksteissä on paljon samaa. Rukouksen käytäntöä, henkilökohtaista, aidonoloista, intiimiä.

Nyt Paavin sanojen takia tuhannet ihmiset ympäri maapalloa kärsivät. Etenkin katolinen kirkko on homofobinen, naisen aseman eväävä, patriarkaattinen, abortinvastainen – näistä ajatuksista osaa on löydetty Suomen evankelisluterilaisuuden piiristäkin. Erityisesti läntinen kirkko on syyllistynyt jopanaisiin kansanmurhiin ja sotien aikana tukenut armeijaa, vaikka sen dogmeissa tappaminen kielletäänkin. Nämä kaikki ovat relevantteja syytöksiä ja kirkon jäsenien ja edustajien on hyvä myöntää tämä myös julkisesti. Kysymys kuitenkin kuuluu: ovatko uskon tuomat edut niiden tuomia haittoja suuremmat? Vai voidaanko uskoa edes mitata etujen ja haittojen valossa?

Vaikeimmissa keskusteluissa ei olla edes valmiita myöntämään, että usko olisi tuonut etuja ihmiskunnalle. Paitsi tietysti lohdun – kaiketi ateistien joukossa on aina joku, joka möläyttää uskonnon olevan ”oopiumia kansalle” käsittäen sen siten, että ihminen on kuin huumattu, joku ulkopuolinen on saanut hänet pihteihinsä ja nyt hyväksikäyttää häntä. Usko saa ihmisen käyttäytymään kuin höppänä, uskomaan lapsekkaisiin asioihin.

Tässä kohtaa on usein tapana tuoda esiin luonnontieteiden ja muiden kovien tieteiden ansiot. Silloin peli on kuitenkin jo menetetty. Ei tiede ole kuin retoriikassa uskonnolle vastakkainen. Enemmänkin voisi ajatella, että uskonto ja kovat tieteet ovat toisilleen rinnakkaisia, ehkä jopa toisiaan täydentäviä metodeja. Ei ole mieltä hakata päätä seinään ja sanoa, että eikö uskosi ole älyllisessä riidassa sen vuoksi, että uskot ja kuitenkin tiedät myös, että ihminen on polveutunut apinasta?

Sivuhuomiona evoluutioteorian tyrkyttäminen on jopa pahempaa aivopesua kuin uskonnonopetus. En kiellä ensimmäistä tai sen merkitystä vaikkapa kouluopetuksessa, mutta se ehkä selvemmin saattaa olla jonkun toisen sinulle tarjoamaa opetusta, tietoa, jotain johon uskotaan, jota ei tiedetä. Voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoja siinä uskossa, että ihminen on kehittynyt muista luonnonolioista, mutta yhtä hyvin voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoista, kuinka meidät on luotu. Jälkimmäisen eduksi on sanottavissa, että ehkä usko ja uskovaisuus ”sisäisenä totuutena” muuttuvat kokemukseksi luomisen järjestyksestä. Samaa toki voidaan ajatella myös evoluutiosta, riippuu tietysti, syntyykö ”ymmärtämisen yhteys” havainnoijan ja havaitun, olennon ja olennan välille.

Ja juuri kokemus on tässä se olennaisin tekijä. Kun puhutaan paavin puheillaan tapattamista ihmisistä, ollaan jumissa. Tiedän, että toista ihmistä voi olla uskomattoman vaikea ymmärtää, mutta juuri tätä kokemusta ja sisäisyyttä eivät uskovat ole onnistuneet välittämään, eivätkä ei-uskovat ole onnistuneet sitä kohti lähentymään. Kun uskova puhuu, ihminen jolla ei ole hänen puheidensa viittauksista omakohtaista kokemusta, kokee ne ulkokohtaisesti. Synti on jotakin, jonka joku kolmas on sanonut olevan väärin. Tai korkeintaan: synti on itsesyytös, jolla ihminen ruoskii itseään, koska ei esimerkiksi peloissaan uskalla elää.

Voi olla totta, että jos Jumalaa ei olisi, emme vaipuisi sekasortoon ja tappaisi toisiamme silmittömästi. Voi olla, että Jumalaa ei ole ja olen vain pitkäkestoisen mielenhäiriön vallassa. Ei sekulaarilla Suomellakaan ole tällä hetkellä tarvetta sotia lähimaidensa tai omien kansalaidensa kanssa. Uskot näyttävät sen sijaan erityisellä tavalla lietsovan sotia, kaiketi juuri siksi, ettei uskosta puhuminen ole todellakaan mitenkään helppoa. Se johtaa enemmän kuin helposti myös väärinymmärryksiin. Toisaalta myös ateistit osaavat uskonvihaamisen: siitähän on hyvä esimerkki Neuvostoliitossa, jossa kaikki uskonnollinen propaganda kiellettiin vuoden 1929 jälkeen ja uskovaisia lähetettiin gulageille ja kuolemaan osan paetessa maasta. Onhan tämäkin tietysti vain toisenlaista uskoa.

Kysymys ei ole siitä, että meidän tulisi pitää ateisteja vaillinaisina – tai päinvastoin: uskovaisina höppänöinä ja lapsekkaina. Kysymys on siitä, että yritämme tulla toimeen keskenämme. Kaikki me koemme kauneuden, ylevän, rakkauden hetkiä, osa meistä vain mieltää ne Jumalan lahjaksi tai ilmentymäksi, osa ei. Kaikki me koemme omantunnon pistoksia – osa meistä kokee ne ymmärrykseksi synnistä, osa jotenkin muuten. Ja kun osa ihmisistä, monet uskovaiset, pitävät aikaamme jumalattomana, se ei johdu välttämättä ja suorasti näiden muiden kokemista tunteista, vaan yleisistä yhteiskunnallisista käytännöistä, joihin uskovaiset itsekin valitettavan usein osallistuvat – käytännöstä jotka tempaavat heidät pois Jumalansa palvelemisesta. Aika ja kulttuuri on jumalaton, enkä osaa sanoa, onko se itsessään, objektiivisesti huono asia. Ehkä monet uskovat saavat siitä jollain oudolla tavalla lisäsyyn uskoa – aivan kuten kaikkein alimmillaan – huumekoukussa ja rikoskierteissä – monet tulevat uskoon.

Samalla kaikkein banaaleimmat väärinymmärrykset uskovaisista ja ateisteista voidaan väistää, jos varovasti ajattelemme, että uskova kaipaa muutosta ja hän katsoo, että usko on itsestäänselvästi tapa muuttua. Toisaalta tämä on jälkeenpäin tuleva asia, tämä muutos: ennen sitä ihminen on kaiketi jo saanut osakseen armoa – tai niin hän on tuntenut. Tämä ei tarkoita, etteikö myös ateisti haluaisi vääryyksien korjautuvan maailmasta, olevansa itse ”parempi ihminen” kanssaihmisilleen eikä sitä, etteikö monet uskovat ulkoa nähtyä kuitenkin pysyisi paikoillaan; monille uskovaisille, toden totta, usko on vain eräs identiteetin lisäosa eikä heidän elämänsä näytä muuttuvan merkittävällä tavalla, hehän elävät täällä meidän keskuudessamme, ihan normaalia elämää. Kuvaan tätä siksi, että mahdollisesti ateistinen lukija havaitsisi paremmin uskon henkilökohtaisen ja intiimin käytännön, joista julkisuudessa etenkin tunnutaan vaikenevan.

Jeesuksen rukouksen siinä missä vaikkapa Shivapuri Baban opetusten kautta käy ilmi, että uskovaisuus on jatkuvaa harjoitusta. Se ei varsinaisesti ole mitään henkistä bodaamista, vaikka siinä onkin samoja piirteitä. Käsittääkseni uskovaisuudessa valmistellaan itseä, muokataan ihmistä tiettyyn suuntaan. Tehdä ihmisestä kestävä kohtaamaan Jumala, muuntaa ihminen ”takaisin” Jumalan lapseksi”, poistaa hänestä langenneen maailman kuona. Syyttä rukoilua ei ole verrattu vaikkapa joogaharjoitukseen. Syyttä D. T. Suzuki ei ole kirjoittanut kirjaa Mestari Eckhartin ja zenbuddhalaisuuden yhtäläisyyksistä.

Toki kyse on myös armosta, sen ”laskeutumisesta”. Mutta itse käsitän, että katumus, rukoilu ja Jumalan ajattelu ovat itsessään tekoja, joilla pidetään yllä yhteyttä Jumalaan, jolla mahdollistetaan armon laskeutuminen. Se ei siis ole hyvinvoivaa selällään makaamista, vaan enemmänkin ”suruntäyteistä iloa”, surua erosta Jumalaan, iloa siitä kaikesta hyvästä, mitä ihminen näkee ympärillään ja mitä voidaan pitää ilmoituksena Jumalasta.

Entä ateistit? En väitä ymmärtäväni heidän ajattelutavoistaan tai näkemyksistään paljoakaan. Elämä ilman Jumalaa on varmasti hyvää, eettistä, mielekästä – voi hyvin tuntua, ettei mistään ole jäänyt paitsi. Siinä on iloa siinä missä surua, rakkautta siinä missä vihastumistakin. Mutta ehkä meidän ei tulisikaan kiinnittää huomiota siihen, miten ateisti elää tai miten kristitty elää, vaan siihen, mitä ihminen on ja mikä hänen tilansa on. Yleensä.

Ihminen, jos itse sitä tarkastelen ja yritän nähdä asian uskonnottoman näkökulmastakin, elää puutteessa. Hän on paljon, hänellä on paljon, mutta hän on lähtökohtaisesti tuuliajolla, koska häneltä puuttuu jokin, pysyvyys, varmuus – uskovainen sanoisi Jumala, mutta sanokaamme me tällä kertaa että häneltä puuttuu se, mitä hän on. Hän on erossa itsestään. Hän on tunteidensa ja ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden riepoteltavissa ja hänen onnellisuutensa on täysin riippuvaista siitä, millainen tuuli tänään on – ja kun tuuli käy vasten, ei hänkään ole onnellinen. Vaikka ei kysymys ole siitäkään, pitäisikö hänen edes olla onnellinen – voimmehan aina sanoa, että se on ihmisenä olemista, nämä myötä- ja vastamäet. Enemmänkin meitä, ainakin niitä meistä jotka olemme edes hetkellisesti kokeneet etäisyyttä omiin tunteisiimme, ajatuksiimme ja järkeilyihimme, kalvaa vahva käsitys siitä, ettemme me ole sitä, mitä meidän pitäisi olla. En tietenkään tarkoita tällä, että meidän pitäisi tulla menestyviksi pankinjohtajiksi, huippu-urheilijoiksi tai kirjailijoiksi. Tarkoitan, että tämän näkemyksen mukaan ihmisen tehtävä – riippumatta siis uskonnosta tai uskonnottomuudesta – on tulla itsekseen.

Näkymätön, huomaamaton prosessi. Asioilla on samat nimet, mutta jokin muuttuu harjoituksen edetessä. Tehtävä on tarkkailla itseään, tuntea itsensä, tulla itsekseen. Muiden puolesta en voi tietenkään tätä sanoa, mutta sanon omastani: minun tehtäväni on kesken.

Luonnollisesti tämä on vain yksi tapa nähdä uskovaisuus. Amerikkalaiset republikaaniuskovaiset olisivat varmasti täysin eri mieltä kanssani. Enkä sano, että he olisivat täysin väärässä ja että minä oikeassa. On nimittäin tärkeää huomata, että selvästi uskovaisuutta on monenlaista laatua, mutta mikä vieläkin huomionarvoisempaa, nämä monenlaiset laadut eivät välttämättä tarkoita, että ihminen kapitalismin puristamana valitsisi itselleen sen uskon, joka nyt sattuu miellyttämään, sen uskon joka tuntuu järkeenkäyvimmältä. Useimpien kohdallahan on, että usko valitsee ihmisen, ei toisinpäin. Se puhuttelee, silloin kun se puhuttelee. Ja tietysti ihminen on kovin nokkela myös muokkaamaan uskoaan osaksi identiteettiään siten että ensimmäinen palvelee jälkimmäistä ja silloinhan usko alkaa saada yhä mielenkiintoisempia muotoja. Ei tätäkään voi kieltää. Chögyam Trungpa on kutsunut sitä henkiseksi materialismiksi.

Siksi myöskään uskovaisuus ei ole niin homogeenistä kuin sen voisi haluta olevan. Kirkon jäsen ei edusta vain kirkkoaan vaan myös itseään. Ei ole kuitenkaan syytä johtaa tästä ajatusta, että jokaiselle Jumala on omannäköisensä, että ihminen kuvittaa Jumalan itsensä näköiseksi, että analogia ihmisestä Jumalan kuvana on kirjaimellinen. Tämä on retoriikkaa. Se ei tavoita kokemusta, joka ei ole pyri hallitsemaan muotoja, joka on elävää ja jollain tapaa virtaavaa. Ei kovinkaan monelle uskovaiselle Jumala ole jonkin näköinen, mutta monelle uskovaiselle Jumala varmasti mahdollistaa monia samoja asioita, kuten rakkauden ja kauneuden. Ne ovat näille ihmisille osoituksia Jumalasta. Ateistille ne kaiketi vain ovat, ne eivät viittaa itsensä ulkopuolelle... ja kun nämä kuitenkin muodostavat ihmiselämässä molemmille yhteisen pinnan, emmekö me voisi yrittää vaalia näitä asioita toistemme kanssa, rakkautta, kauneutta jopa omien etujemme vastaisesti?

”Sanotko, ettet voi olla loukkaantumatta ja vihastumatta? Vai niin – no, kanna kaunaa – mutta pahalle hengelle, ei veljellesi. Jumala antoi meille vihan miekaksi, jotta lävistäisimme pahan hengen eikä jotta iskisimme sen omaan ruumiiseemme. Pistä sillä sitten pahaa henkeä ihan kahvaa myöten, jos haluat, tunge kahvakin sisään saman tien, äläkä vedä koskaan ulos, vaan iske vielä toinenkin miekka. Tämän saamme aikaan tulemalla toisillemme lempeiksi ja ystävällisiksi. ”Menkööt rahani, tuhoutukoon kunniani ja maineeni – lähimmäiseni on minulle itseäni kalliimpi”. Näin puhelkaamme ja silloin emme vahingoita omaa luontoamme rahan ja maineen tähden.”

”Maailmassa ei ole oikeastaan kerrassaan mitään, minkä vuoksi kannattaisi kiivastua, sillä mikä on kalliimpaa kuin sielu ja sen rauha? Viha hävittää tämän rauhan. Kun ihminen on vihainen, hän kiihtyy ja lietsoo liekit suureksi roihuksi suurennellen mielikuvituksessaan toisen aiheuttamaa vääryyttä. Syynä tähän kaikkeen on se, ettei hän tarkkaile itseään – ja niin paha purkautuu ilmi. Syvällä sydämessämme pidämme tiukasti kiinni oikeudestamme tuomita ja rangaista synneistä toisia – itsemme sijasta. Siinä kaikki. Jos ihminen näkisi itsensä syntisenä ja olisi elävästi tietoinen syntisyytensä kaikista seurauksista, viha olisi kaukana hänestä.” (Jeesuksen rukous. 1999, Valamon luostari. s. 286 – 287.)

Todenhehku nöyryydessä

Kaiketi viime vuoden viimeisistä kuukausista lähtien olen ollut melko apaattinen ja jotenkin kyyninen median suhteen. Se ei kiinnosta minua vähääkään. Tai kiinnostaa, mutta pelkään sen turmelevan minut taas, viskaavan minut takaisin päivittelyn ja raivoamisen luonnottomaan epäelonkehään. Siksi välttelen sanomalehtiä, uutisia, mainoksia ja keskityn sen sijaan lukemaan kirjojani, kuuntelemaan levyjäni, hellimään lähimmäisiäni. Facebookin suhteen olen käynyt entistä varovaisemmaksi, hiljennytkin osin; se on kaikkein raadollisin kommunikaation alue, joka vain tihkuu negatiivisuutta ja pahaa oloa. Alan ymmärtää sen vasta nyt. Tuntuu yhä tärkeämmältä osoittaa hartautta, nöyryyttä ja myötämielisyyttä arkipäivässä, kasvotusten.

Eräs tuttavani kirjoittaa blogissaan jatkuvasti jollain tapaa huutomerkeissä. Hän vaikuttaa onnelliselta, kehuu ja ylistää rakkautta. Kirjoittaa, että on tiedettävä mitä oikeasti haluaa. Luulen ymmärtäväni hänen hyvää oloaan, mutta en voi oikein kuvitella itseäni hänen asemaansa. Minulle olemassaolon perusjuonne on suruntäyteinen ilo, todenhehku nöyryydessä, jokin johon liittyy olennaisella tavalla armo. Kyllä, pyrin rakastamaan niin lähimmäistä kuin vierastakin, vastustamaan sitä mikä on ”kosmisesta näkökulmasta” - seikka jota Antti Nylén painotti eilen turkismielenosoituksessa – käsitykseni mukaan väärin, mutta perustila on se, että elämme – minä elän – langenneessa maailmassa. Se on radikaalisti erossa siitä, mikä on totta. Enkä minä elä totuudessa kuin harvoin, jos ollenkaan.

Minulle lohtua tuo katsoa esimerkiksi Pirjo Honkasalon Mysterionia (1991), dokumenttia Pyhtitsan nunnaluostarista Virossa. Pyhtitsa on 160 asukkaan omavarainen yhteisö, joka elää keskellä Viron saastuneinta osaa. Aluetta ympäröi n. 134 neliökilometrin alue, jossa on uraanikaivoksia ja niiden aiheuttamia ympäristötuhoja. Vesi on likaista ja raskasmetallien ja muun pärrön rikastamaa. Sen sijaan Pyhtitsan kuvissa näyttäytyy idyllinomaisempi luonto ja yhteisö, pitkät ja hartaat rituaalit, kova työ, jota nunnat tekevät muina aikoina; keritsevät lampaita, viljelevät maata, leikkaavat talvisin jäästä valtavia harkkoja, sienestävät, kokoavat halkotorneja.

Honkasalo tietää mitä tekee. Hän ei osoittele tai leimaa, vaan esittää yksittäisin kuvin, millaista elämä Pyhtitsassa on. Tietysti Honkasalo kuvaa tilannetta tavallaan: esimerkiksi pyhän veden teemaa, jossa Pyhtitsan vesi näyttää niin puhtaalta (kuvat ovat kuin Tarkovskin elokuvataiteesta), seuraa kaivoskuvaus, jossa vain muutamien kilometrien päässä vesi virtaa aivan toisennäköisenä. Kuten Orionin lappusessa mainitaan ”nunnaluostari on rationaalisen mielen ja kylmän insinööritaidon vastakohta” - mikä viittaa siis juurikin kontrastiin uraanikaivosten ja pienen, kuin kuvun alla elävän luostarin välillä.

2000-luvun keskeinen vitsaus on olla jatkuvasti saatavilla. Tällä en tarkoita tapaa, jolla ystäväsi tai työnantajasi voivat ottaa sinuun yhteyttä minä tahansa vuorokauden aikana, vaan enemmänkin tapaa, jolla me voimme olla jatkuvasti yhteydessä muihin, ja jopa sinänsä kasvottomiin sosiaalisiin vyöhykkeisiin. Sain esimerkiksi eräästä sattuman oikusta toisen puhelimen. Vasta viime vuoden puolella vaihdoin vanhan vähän uudempaan, malliin jossa on tekstiviesti- ja soittomahdollisuus. Ne riittävät minulle. Toista puhelinta en siis käytännössä tarvinnut. Nyt minulla kuitenkin oli kädessäni puhelin, jossa oli kameran ja navigaattorin lisäksi välitön, vain napin painalluksen päässä oleva yhteys verkkoon. Yhden illan uutta puhelinta hipelöityäni totesin hengenvaaralliseksi ja siirsin koko toosan syrjään.

Vaikka kyse on omista haluistani, omista synneistäni, tekninen kehitys kulkee täsmälleen väärään, päinvastaiseen suuntaan kuin haluaisin. Asioiden helpottaminen ja helpottuminen altistavat yhä enemmän synnille. Vaivannäkö sen sijaan tuo enemmän ja kokonaisempaa tyydytystä, saa ihmiset arvostamaan asioita enemmän. Vanhastaan tämä on tietysti jo tuttua: jo vuosia monet tietokoneella työskentelevät ovat joutuneet kamppailemaan kaikenlaisten kiusausten kanssa: jokohan olisin ansainnut tauon, voisinkohan kurkata uutisotsikoita, käydä facebookissa? Useimmat eivät edes ajattele, en minäkään aina, menevät vain, ja parin tunnin päästä huomaavat surffailleensa verkossa koko päivän. Kaikki se on pois ajasta, jonka voisi käyttää töiden tekemiseen, kirjoittamiseen, jne. Ihmiset saattaisivat jopa urheilla enemmän jos he eivät antautuisi niin helpolla himojensa ja hetkellisten mielenoikkujensa valtaan.

Tämä on tietysti marinaa. Olen heikko, kyvytön, syntinen. Elän langenneessa maailmassa. Honkasalon Mysterion on lohdullinen dokumentti siinä mielessä, että se esittää ihmiset jotenkin onnellisina, itkuisinakin ja surevina. He tuntuvat luonnollisilta. Elämän koko positiivinen kirjo on läsnä. Kun nunnat ja jotkut yhteisön työmiehistä raahaavat jääkuutioita jäältä tai istuvat kesällä maanviljelyksen lomassa tauolla, emme näe ivallista karetta miesten silmissä. On katsojasta kiinni, miten hän tilanteet näkee ja kokee.

Kun Honkasalon kamera kohdistuu nunnavihkimykseen tai joihinkin palvelusmenoihin, ei voi olla ajattelematta, mitä ei-uskova tai sekulaari Suomen kansalainen kuvista ajattelisi. Tuolla ne hullut menevät? Ovatpa ne kuin sokeita lampaita? Miksi miehillä on tuollaiset asut ja naisilla ei? Miksi kirkkoisät ovat isiä eivätkä äitejä? Tämä on itse asiassa laajempi kysymys, joka askarruttaa. Miten ei-uskovat näkevät ja kokevat uskonnolliset toimitukset? Onko heidän esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi joku alkaa nunnaksi – tai munkiksi?

Kun ortodoksisissa palvelusmenoissa asia ilmaistaan maailmasta luopumisena (siinä missä herännäiskristillisisissä piireissä ilmaus on arkipäivää), koska maailma on ”paha”, voi helposti tuntua siltä, että touhussa ei ole mitään järkeä. Niin kuin ei synnissäkään. Synti on kuin jokin piiska, jolla pidetään ihmiset maassa – jolla kielletään ihmisiä ajattelemasta itse, tuntemasta mitä he ”oikeasti haluavat” ja vastaavaa.

Tai en tiedä, miten ihmiset ajattelevat. Minä ajattelin vuosia synnin noin, vaikka lähi- ja tuttavapiirissäni oli niin kristittyjä, ateisteja kuin munkkejakin. En voinut käsittää, miksi kukaan tieten tahtoen alistuisi tuollaiseen alentuvaan käytökseen, konttaamiseen, ryömimiseen, järjenvastaiseen mokellukseen, kun kuitenkin muussa elämässä he käyttäytyivät kuin sivistymättömät barbaarit, etiikaltaan köyhät öykkärit kosmisessa alennustilassa. Jossain vaiheessa, useampi vuosi takaperin, synti alkoi kuitenkin merkillistyä minulle, joskin edelleen se tuntui, tuntuu vieläkin, jotenkin valheelliselta monien suissa – niin kaiketi minunkin. Voin kuitenkin kaikella vakavuudella sanoa, että olen tässä asiassa tosissani. Synti on täysin osuva ja adekvaatti käsite tässä ajassa.

Miksi ihminen haluaa omasta tahdostaan ”luopua maailmasta”? Miksi näin koominen ja pönöttävä ilmaus asialle? Luostareissa käytetään tätä nykyä internettiä siinä missä katsotaan Boratiakin. Itse ymmärrän kuitenkin luostaritoiminnan siten, että siinä ihminen olennaisesti luopuu jostakin ja ottaa käytännön arkeensa päivittäiset palvelusmenot, rukoilun, Jumalan. Luopuminen maailmasta merkitsee siis tavallaan joistakin asioista luopumista Jumalan eduksi. Ja ”jos ei Jumalaa ei ois”, kuten Julma-Henri ilmaisee (tästä lisää myöhemmin), eikö luopuminen tekona tuntuisi meistä muutoin oikealta, varsinkin nykyiset ekologiset ja sosiaaliset katastrofiketjut huomioon ottaen?

Olisi helppo sanoa, että ei, luopuminen ei ole oikein minusta. Minä en halua luopua mistään. En luovu saavutetuista eduista. Kovalla työllä ja itse olen raivannut tämän itselleni – ja tekninen kehitys on tuonut elämääni muun, paljon hyvää, lisännyt hyvinvointia, kasvuennusteista, vaurautta. Toisaalta omaa elämäämme tutkiskelemalla huomaamme varsin pian, että emme pidä läheskään kaikesta näkemästämme, ärsyynnymme helposti, meillä ei ole aikaa, olemme riippuvaisia tekniikasta, emme osaa kädentaitoja, emme pääse useinkaan luontoon, emme liiku tarpeeksi, käytämme liikaa alkoholia, jatkuva pullansyönti ja oluenjuonti on kasvattanut mahaa ja vastaavaa. Ja sokerina pohjalla: meillä on liikaa tavaraa. Aivan liikaa. Ylettömästi. Puhelimia, digibokseja, vasaroita, kirjoja, lehden vuosikertoja, vaatteita, leluja, piuhoja. Nämä kaikki ovat pois jostakin – jostakin, jota voisimme kutsua Honkasalon dokumentin ilmaiseman ”mysteerin” ohella vaikkapa keskittymiskyvyksi tai leppoisuudeksi. Keskittymiskyky taas on uskonnollisissa puitteissa hartautta, leppoisuus hiljaisuutta. Molempia voi taas pitää edellytyksenä mysteerin ilmenemiselle.

Voisi luulla, että Pyhtitsan nunnat olisivat riutuvia ja ruttuisia mummoja. Todellisuus yllättää: he ovat kovaa työtä arvostavia, ylipainoisia ja reheviä, nauravia ja kisailevia ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan jengoillaan. He arvostavat Jumalan heille antamaa elämää ja Honkasalo onnistuu dokumentoimaan tämän. Huonosti alkanut elämä on löytänyt uomansa. Kiusaukset heilläkin kaiketi on, se on varmaa, mutta tämän, aivan kuten yksityiset suhteet Jumalaansakin (kukaan nunnista ei kerro, mitä Jumala hänelle merkitsee, mitä nunnuus on jne.), Honkasalo on rajannut pois. Tämä todistaa, että luostarielämä ei tarkoita elämänilon puuttumista. Harhaluulon tästä voisi siis jo kitkeä.

Kaiketi juuri kaiken tämän vuoksi transsinomaisesta katselukokemuksestaan toivuttua voikin enää kysyä, pakottaa sen kysymyksen esiin, mihin suuntaan minä voisin elämääni viedä, riippumatta siitä uskonko eläväni langenneessa maailmassa vai ihan hyvässä vai kenties parhaassa mahdollisessa. Ei kysyä, mitä kasvottoman järjestelmän on tehtävä minulle vaan kysyä, mitä minä voin tehdä itselleni. Ja mitä teen itselleni – eikö se ole välittömässä vuorovaikutuksessa siihen, millaiseksi tahdon tämän langenneen maailman tulevan?

Uhri, rukous ja uskonnollinen taide

Andrei Tarkovskin viimeinen elokuva, Ruotsissa kuvattu Uhri (1986) tuntuu edelleen yhdeltä keskeisimmistä viime vuosisadan taideteoksista. Tarkovskin tuotannossa suosikkini ovat vaihtuneet useaan otteeseen vuosien saatossa ja huomaan nykyisin arvostavani eniten Andrei Rublevia (1966), Peiliä (1975) ja Uhria. Myös Nostalgiassa (1983) on selvästi hetkensä. Stalkeria (1979) on vaikea sijoittaa enää kärkijoukkoon, vaikka sekin on selvästi mestariteos. Kaiketi näyttääkin siltä, että Tarkovskin eksplisiittisesti uskonnollisimmat elokuvat puhuttelevat minua tätä nykyä eniten ja etenkin ”maanpakolaisvuosina” tehdyt Nostalgia ja Uhri ovat minulle pintakerrostumiaan myöten selvästi uskonnollista taidetta.

Uskonnollinen taide käsitteenä on totta kai monien mielestä vieraannuttava, luotaantyöntävä käsite. Tarkovskin Martyrologia-päiväkirjoista tulee hyvin esiin, että ainakaan 1970-luvun alussa hän ei pitänyt itseään siinä mielessä uskovaisena, että olisi voinut samastua Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Koko kysymys uskovaisesta Tarkovskista on muutenkin vähän kyseenalainen. Henkisyyttä hän tosin peräänkuulutti jo varhain. Painopiste oli taiteen, filosofian ja uskonnon liitossa, joka auttaisi ihmistä kurottamaan ylöspäin, kohti absoluuttia näinä vaikeina, hengettöminä vuosina. Taiteilijana Neuvostoliitossa tämä tietysti kosketti Tarkovskia myös henkilökohtaisella tasolla, olihan hän vuosia ja taas vuosia hän yrittänyt tehdä elokuvia omalla tavallaan, mikä oli hidasta, tuskallista ja jatkuvaa painia sensuurin ja Neuvostoliiton elokuvakomitean kanssa. Esimerkiksi Solarikseen komitea esitti kaiken kaikkiaan vaivaiset 35 muutosta, jotka tekemällä itse elokuvasta ei olisi jäänyt kiveä kiven päälle. Tarkovski halusi tehdä kaksi elokuvaa vuodessa ja pystyi tekemään vain kaksi kymmenessä. Suunnitelmissa oli ohjata Thomas Mannia, elokuva Dostojevskista, ties mitä...

Taiteen, filosofian ja uskon varhaiseen – jopa klassiseen – liittoon palaaminen on toki asia, joka antaa tarttumapintaa muillekin kuin uskovaisille. Esimerkiksi Stalkeria voi hyvin katsoa joku, jota taiteen tai filosofian kysymykset puhuttelevat, mutta joka ei sen kummemmin koe tarvitsevansa Jumala-käsitettä, tuota "työhypoteesia" mihinkään. Silti tekee mieli painottaa: Tarkovskin taide on uskonnollisesti latautunutta, jatkuvasti. Mikään ei vie sitä pois, ei mikään, että perimmäisenä kysymyksenä kulkee jatkuvasti kysymys Jumalasta, absoluutista, ja kysymys ihmisen suhteesta tähän. Kiinnostavaa on, että tämä näyttää olevan kuitenkin myös näkökulmaero: esimerkiksi Juho Malanin tulkitsee Uhrin ”uskonnollisuuden” ihmisen ja luonnon välisen suhteen punnitsemiseksi.

Vai onko uskonnollisen taiteen käsite itse asiassa taiteen perimmäinen paradoksi? Tarpeetonta päällekkäisyyttä? Monille Tarkovski onkin – myös ironisesti – sitä taidetta, joka on niin suurta, että siitä kannattaa pysyä erossa. Hidas muotokieli pakottaa pysähtymään ja se voi olla pelottavaa. Verrattain hidas elokuva luo tilan, jossa todelliset kysymykset on esitettävissä: nopeammissa elokuvissa ne jäisivät ohuiksi sipaisuiksi, joista ei saisi otetta. Tarkovskin taiteelle sydämensä menettäneelle siinä ei ole kuitenkaan mitään hidasta, vaan se etenee omalla painollaan.

Yksi kaikkein vahvimpia kohtauksia Tarkovskin tuotannossa on minusta vuosikausia ollut Nostalgian lopun kohtaus, jossa mies kävelee puolityhjässä altaassa kädessään kynttilä. Kynttilä sammuu matkalla, mies palaa takaisin, yrittää uudelleen. Minulle se on edustanut kuvausta Ristin Johanneksen kuvaamasta sielun pimeästä yöstä, jossa ihminen tuo itsensä paljaana synkän yön yli Jumalan kasvojen eteen. Toki sen voi halutessaan tulkita vaikka sitenkin, että siinä ihminen tuo sen minkä kokee arvokkaaksi maailman läpi, kantaa sitä kuin elämäänsä runnellussa ja langenneessa maailmassa. Tämä mahdollisuus tulkita monella eri tavalla onkin tietysti ollut Tarkovskin taiteen kestävimpiä ulottuvuuksia.

Lähes jokainen tuntemani lukioiässä tai hiukan myöhemmin Tarkovskiin tutustunut nuori on korostanut, että Tarkovski on yksi 1900-luvun suurimmista elokuvaohjaajista. Näin ovat todenneet jopa ihmiset, joiden elämässä uskonnollisuus aiheuttaa lähinnä vastareaktioita. Tarkoitus ei ole suoranaisesti leimata Tarkovskia uskonnolliseksi tai elokuvataiteen mystikoksi, mutta eittämättä kysymys siitä, mitä esimerkiksi ateistit näkevät hänen elokuvissaan on puhutellut minua. Sehän oikeastaan avaa oven kysymysten hyökyaallolle! Rublev erityisesti on kuvastoltaan niin ortodoksiseen kristinuskoon painottunutta, että minun on vaikea uskoa, eikö viimeistään se herättäisi sekulaareissa katsojissa puistatusta. Toki ikonit ovat objekteina muullakin tavalla kauniita, mutta erityisen hohteen niihin tuo niiden sisältö, valo joka loistaa läpi.

Uhri saattaa kuitenkin olla koko Tarkovskin elokuvauran puhuttelevin ja ajankohtaisin elokuva. Se on tavallaan dystopia, ja vaikka kylmän sodan aikaiset painotukset ydinsodan uhasta laskettaisiinkin pois, luulen että se puhuttelisi meitä silti. Elämme Jumalan hiljaisuuden tai poissaolon aikaa, mikä on pitkälti oman käytöksemme johdosta: meitä ei Jumala kiinnosta, Jumala ja uskonto ei näytä tarjoavan meille enää vastauksia olennaisiin kysymyksiin. Toisaalta langennut maailma, synnin maailma on elämämme perustila: siinä ei ole mitään pessimististä, vaan kuten patriarkka Bartolomeos kirjoittaa (varmaankin modernissa mielessä):

”Synti ei tarkoita pelkästään huonojen valintojen tekemistä, vaan se itse asiassa johtuu kyvyttömyydestä tehdä oikeita tai oikeamielisiä valintoja. Se on elämistä pakotteiden tai himojen vankina, jolloin ihminen pysyy kirjaimellisesti passiivisena toimivan subjektiuden sijaan, kontrollin alaisena luovuuden sijaan, langenneena vapauden sijaan. Se on pinttyneiden tapojen voimalle alistumista. Nykyisessä kielenkäytössä puhuttaisiin riippuvuudesta.” (Patriarkka Bartolomeos: Mysteerin kohtaaminen. Ortodoksinen usko nykymaailmassa. 2008/2009. Suom. Ari Koponen. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. s. 174–175.)

Uhrin keskiössä on Alexander, ikääntyvä toimittaja, filosofi ja teatterityöläinen, joka viitteistä päätellen tuntuu sairastavan jotain, ehkä vaikeaa masennusta. Tunnelma leijuu, seisoo vaiti. Alexander keskustelee postimiehen kanssa Nietzschestä, istuu metsän katveessa mykän poikansa kanssa, pitää jatkuvaa monologia. Alkupuolen jälkeen kuullaan televisiolähetys, josta käy ilmi, että suuri sota on syttynyt, eikä missään Euroopassa ole turvapaikkaa. Tunnelma kiristyy. Hädän hetkellä Alexander rukoilee Jumalalta lähimmäistensä puolesta ja lupaa luopua kaikesta ja alkaa mykäksi vain jos Jumala heidät pelastaisi tältä kolmannelta maailmansodalta, pahimmalta mahdolliselta.

Seuraavana aamuna kaikki tuntuu kuitenkin olevan toisin ja katsojakin jää ymmälleen: onko kaikki ollutkin pelkkää kuvitelmaa? Elokuvan finaalissa Alexander tekee niin kuin on rukouksessaan luvannut: polttaa kotinsa, jättää kaiken, luopuu jopa Pikkumiehestä (mykkä poika). Pitkässä kohtauksessa hän juoksee palavan talon edustalla sairaalan väkeä pakoon, kunnes lopulta pakottautuu autoon ja sulkee läheisiltään takaoven. Tämä on uhri.

Vanhassa Testamentissa uhri ei ollut luopumista, vaan antamista, lahja. Uhrissa täysin järjettömältä vaikuttava uskon teko, lunastus, on selvin pyrkimys kurottautua ylöspäin. ”Uhrautumisen syvällisempi merkitys on kokemus vapaaehtoisesta itsen tyhjentymisestä, jonka tuloksena on täyttymys” (emt., 106). Sitä on Uhrissa luopuminen perheestä, kodista, kaikesta muusta rakkaudesta paitsi Jumalan rakkaudesta. Hiljaisuudessa, joka on rukouksen ytimessä. Rukouksessa itse rukousta seuraa hiljaisuus, sillä hiljaisuus on se, mihin pyritään. Se ei ole hiljaisuutta tavanomaisessa mielessä vaan avoin tila, tauko, jossa Jumala puhuu jos malttaa kuunnella. Siksi ortodoksisen uskon kirkkoisillä rukouksen dynamiikka on juuri rukouksen ja hiljaisuuden vuorottelussa, taukoamattomassa sydämen rukouksessa. Taukoamattomana se on hiljaisuuden ääntä.

Samalla lailla – tämä muistuttaa ainakin minua siitä – Tarkovski kirjoittaa jo varhain 1970-luvun alussa, miten nykyajan ihmisen suuruus on protestoinnissa. ”Kunnia kuuluu niille, jotka polttavat itsensä vastalauseeksi typerän ja mykän ihmisjoukon edessä” (Tarkovski: Martyrologia (kotimaassa). Päiväkirjat 1970–1981. 1989. Suom. Kari Klemelä. Helsinki: Mabuse. s. 33). (Kuva toistuu Nostalgiassa.) Niille, ”jotka sanovat ei etuilulle ja jumalattomuudelle” (emt., 33). Kun kyse on voimakkaasta, sensuuntaisesta ilmaisusta, että oma teko tehdään jonkun toisen puolesta, jonkun toisen pelastukseksi, protestin merkitys on jalo. Jos vaaditaan vain omien halujen tyydyttämistä ja etujen saavuttamista, se on Tarkovskin mukaan kaikkea muuta. Tässä Tarkovski lähenee selvästi nykyisiäkin ortodoksimunkkeja, esimerkiksi ekumeenista patriarkkaa Bartolomeosta, jolle ”epäitsekkyys virittää anteliaisuuteen, joka muuttaa maailman läpinäkyväksi ja kirkastaa sen Jumalan luomien olentojen väliseksi, ihmisten väliseksi sekä taivaan ja maan väliseksi yhteyden ja keskinäisen jakamisen mysteeriksi” (Bartolomeos 2008/2009, 106). Askeesi on asenne, joka liittyy välittömästi tähän. Se on protesti, nöyrtymisen ele joka voi pelastaa langenneen maailman.

”Hyvä on passiivista, paha aktiivista”, opetti Andrein isä Arseni pojalleen. Ihminen on rikkinäinen, voimaton olento. Se on toinen teema Tarkovskin tuotannossa. Juuri siitä on kyse sekä hänen elokuvissaan että esimerkiksi Arvo Pärtin sävelteoksissa: ihmisen heikkoudesta jonkin loputtomasti itseään suuremman voiman edessä. Molempien taide tuntuu suorastaan ylimaalliselta, tuonpuoleiselta: miten niin vahvoja kuvia, niin väkevää ilmausta on voitu saada aikaan? Ihmiset, voimattomat maan matoset, syntiset! Se kysymys herää aina. Kun Walter Benjamin kirjoitti 1930-luvulla siitä, miten taiteessa ihminen nielaistaan sisään, miten taide ottaa ihmisen valtaansa, ihminen joutuu sen lumoihin, nykyisin enää harvat taideteokset tuntuvat synnyttävän saman vaikutelman, saman kauhun ja ylevän ilon tasapainon. Saman puhdistavan vaikutelman, ylöspäin kohottavan energialatauksen. Taide, joka ei pelasta meitä meiltä itseltämme, ei ole taidetta.

Tämä ihmisen mahdollisuus vapautua heikkoudestaan on mielestäni keskiössä myös Uhrissa. Ensinnäkin elokuva alkaa Alexanderin puunpystytyksellä ja kertomuksella ortodoksisen luostarin viitankantajasta tai munkkioppilaasta, joka kolmen vuoden ajan kastelee kuollutta puuta kunnes eräänä päivänä se puhkeaa kukkaan kaikessa loistossaan. Alexander kysyy, onko sittenkin niin, että me tarvitsemme metodin, jonkin päivittäisen rituaalin, jota noudatamme tarkasti ja kuuliaisesti, jotta jotain tapahtuisi – jotta ”ihmeitä” tapahtuisi. Ortodokseille rukous on juuri tätä – ja monissa muissakin ”henkisissä” harjoituksissa painotetaan säännöllisyyttä, pitkäjänteisyyttä, halua tehdä asiaa säännöllisesti ja pitkään. Se tekee ihmisestä kestävän, voimistaa häntä. Hösääminen ja hätäily ei vie häntä päämäärään, vaan jatkuva pieneltä ja turhalta tuntuva puurtaminen.

Totisuus, joka leimaa Tarkovskin elokuvia – siinä missä tätä kirjoitustakin – voi tuntua hupaisalta meidän aikanamme. Se ei kuitenkaan ole Tarkovskin elokuvataiteen olennaisin piirre: olennaisin on sen heikkous. Ja juuri siksi se on luultavasti yksi totuudellisimmista taiteessa esitetyistä kuvauksista ihmisenä olemisesta kokonaisuutena. Kuvaus on voimakasta vain koska elokuvien ihmiset ovat heikkoja. Siinä mielessä nimenomaan elokuvataiteen kautta syntyy myös Tarkovskin filosofia ja toisaalta meille vaikutelma siitä, että katsoja ja henkilöhahmot ovat oikeasti suurien asioiden äärellä, niin suurten, ettei mikään yhteiskunnallinen tai sosiaalinen järjestelmä tai punos voi nousta samalle tasolle. Se, että kuvittelemme pönäkän taiteen olemassaolon Tarkovskin kautta perustuu pitkälti siihen, että meillä, siltä minusta näyttää, on vaikeuksia ymmärtää omaa alhaisuuttamme, omaa mielettömyyttämme. Minusta tuntuu, että tämä on tunne joka on häviämässä jonnekin maailman tyrskyihin ja jotta tämä pysyisi elossa – ja sitä kautta armo joka luomakuntaa kannattelee – meidän on muistutettava siitä toisiamme. Alituiseen. Siihen Tarkovskin taide soveltuu hyvin, toivottavasti vielä jonkun tovin.

”Elämällä ei tietenkään ole mitään tarkoitusta. Jos sellainen olisi, ei ihminen olisi vapaa vaan hänestä tulisi tämän tarkoituksen orja ja hänen elämänkulkunsa määräytyisi aivan toistenlaisten mittapuiden mukaan. Orjuuden mittapuiden. Aivan kuten eläimillä, joilla elämän tarkoitus on elämässä itsessään, suvun jatkamisessa. Eläin suorittaa orjantyötään sen vuoksi, että se tuntee vaistomaisesti elämän tarkoituksen. Siksi sen elinpiiri on rajallinen. Ihminen taas pyrkii saavuttamaan absoluuttisen.” (Tarkovski 1989, 28.)