Talvikyliin

Hyberborean lakeuksilla

Väsyneen ääni etsii metsää

Kesän päätökseksi nimetty Hetta-Pallas-vaellus osoittautui erityisen hienoksi paitsi yksittäisenä kokemuskonstellaationa myös omanlaisenaan vaa'ankielenä, mitä tulee henkisen elämän päätöksiin, itsekuriin ja moraalisiin valintoihin. Mikä merkittävää, vaellus tyhjensi mielestäni ylimääräiset, tunkkaiset ajatussisällöt ja kulkiessani niitä reittejä, joita ihmiset ovat kautta kansallispuiston historian kulkeneet varsin erilaisissa tietoisuudentiloissa kuin kaupungeissa jättäen jälkensä reitin muotoihin ja maastoihin, seestyin ja kadotin hetkeksi kosketuksen niihin mediasfäärin jätteisiin, joiden kanssa ihminen joutuu arjessaan operoimaan. Siksi seistessäni Muonion S-marketin kassalla ja myyjättären kysyessä S-etukorttia olin hajota sirpaleiksi - ja sen jälkeen kaikki nämä päivät ovat olleet pelkkää alamäkeä. Olen vältellyt lukemasta päivälehtiä, kohtaamasta mediatilaa, jonka näen tällä hetkellä läpeensä valheellisena ja joutavana, ihmisen luontaisia olemuksia aina ja kaikkialla polkevana. Kun viettää edes hetken aikaa kuulaiden, laajojen taivaiden alla, metsissä ja tuntureissa joissa tietoisuudesta väistyvät kuonat ja kehonkuva muuttuu orgaanisemmaksi, jopa häilyväksi (itse asiassa tietoisuus ja keho tulevat tunnettavasti yhdeksi), ymmärtää nopeasti, mistä on kyse: vietämme liiaksi aikaa kaikenlaisten peilien edessä, tutkimme itseämme osana erilaisia asemapaikkoja, ihailemme julkimoita, vihaamme asioita, nauramme räkäisesti toisille ja niin edelleen. Joihinkin vanhoihin ajatuskaavoihin nojautuen yritin esimerkiksi kuunnella Marilyn Mansonin Antichrist Superstaria, jota joskus vuosia sitten pidin onnistuneena kuvauksena siitä, mitä media tekee ihmisille - nyt kuitenkaan en voinut käsittää levyä, se oli liian raaka, rankka ja ahdistunut, ainoastaan yksi kuva niistä vääristä impulsseista joita syöksemme mediaa kohti kaikkina näinä päivinä. Suhteemme mediaan, joka totta vieköön ohjaa meitä päivittäin, on niin syvä, että ainoastaan irtiotot auttavat meitä ymmärtämään, miten läpimädässä sivilisaatiossa elämme. Ja heti perään myönnän: myös tietoinen irtiotto tietyn ajan ja paikan varmistamassa ympäristössä on osallisuutta sivilisaatioon - ei merkitty vaellusreitti tai mikään puisto ole todellista vapautta, ainoastaan toimimista sivilisaation rajaamassa paikassa, jossa on hyväksyttyä tehdä irtiottoja. Näen kuitenkin olennaisena ottaa edes silloin tällöin erilaisia etäisyyksiä arjen käytäntöihin paikoissa joita ei merkittävästi leimaa (läntinen) sivilisaatio, jotta näkisimme miten täynnä väkivaltaa olemme. Jollekulle riittää mökki, toinen tarvitsee pidempiä etäisyyksiä, autiotupia ja telttoja, vettyneitä vaatteita, hienhajua ja monien päivien peseytymättömyyttä.

Etäisyys kirkastaa mielen, jotta voi ymmärtää, ettei monikaan asia jota pidämme viihdykkeistä välttämättöminä, ole millään tapaa tarpeellinen. Olen käyttänyt elämästäni käsittämättömiä tuntimääriä katsellen esimerkiksi sellaista elokuvallista väkivaltasaastaa, etten oikein tältä seisomalta voi käsitellä ajatuskaan tuosta määrästä. En tarkoita tällä, että kaikki aika pitäisi käyttää hyödyksi, mutta varmaa on, että ajankäyttöä voidaan laadullisesti parantaa. Me emme tarvitse ärsykkeitä, jotka ylläpitävät vallitsevia vääristymiä mediasfäärissä ja arkisissa käytänteissämme - meidän ei todellisuudessa tarvitse ottaa niihin edes kantaa, lähestyä kriittisesti niitä: yksinkertaisesti voimme vain vetäytyä niiden piiristä. Media kutsuu näitä hahmoja "änkyröiksi", mutta antaa sen kutsua millä nimellä tahtoo. Emme tunne niitä ja ottaessamme asenteen "ne ovat vain viihdettä ja hupia" puhkomme silmämme sen vaikutuksilta: viihde vaikuttaa meihin latteudellaan, höttöisyydellään, mutta tuo höttö on niin täynnä misantropiaa ja kaikenlaisia negatiivisia tunteita tervettä ihmisyyttä kohtaan, ettei kenenkään tulisi saada siitä osakseen edes minimaalista annosta. Niinä hetkinä, kun tunnemmekin itsemme erityisen vahvoiksi, voimme asettaa julkiseen tilaan oman painavan mielipiteemme tai kääntää mediasisältöjä niitä itseään vastaan, mutta en omasta puolestani voi katsoa erityisen suotavaksi säännöllistä lehdenkään lukemista saati sitten niiden medioiden seuraamista, joihin emme voi vaikuttaa. Niihin on reagoitava tarpeen vaatiessa, ei reagoimisen tai kritiikin ilon takia. Kritiikki ei tosiasiassa pelasta moniakaan asioita, sillä mielin kielin kynä keksi mitä tahansa, jotta se voisi mukautua siihen absurdismiin, jota media uusintaa. On kuitenkin todellisuudessa äärimmäisen hankalaa säilyttää mielenterveytensä, kun jokainen satunnainenkin katseenluonti osoittaa mainostaulun, lehtijutun, provosoivan uutisotsikon tai kuvan - jäädessämme naureskelemaan lööpille olemme jo hävinneet. Meidän on kuitenkin tehtävä parhaamme, sekä mielenterveytemme säilyttämisessä että vääristävistä käytänteistä luopumisessa.

Median saastakonstellaatiot ovat olemassa, koska me annamme niiden olla, koska me seuraamme ja kulutamme niitä. Ja vaikka ne jatkaisivatkin olemassaoloaan meistä riippumatta, voimme mielestäni henkisesti paljon monipuolisemmin, paljon rikkaammin jos lakkaamme seuraamasta (sellaistakaan) julkisuutta. En uskalla toivoa, että tämä tapahtuisi koskaan mitenkään joukkoliikkeenomaisesti, sillä niin paljon meitä ihmisiä vetää puoleensa matalamielisyys ja kuluttajuutta polttoaineenaan käyttävä mediatodellisuus. Ihmisen potentiaaliin voimme kuitenkin uskoa ja yksilökokemuksemme perusteella näemme, että eroja on siinä, elämme median lumossa vai medialta karussa.

Hienovaraisella tasolla voi huomata - ja tämä on todella huolestuttavaa -, kuinka samanlainen pakonomainen tarve seurata median nostamia henkilöitä heijastuu arkeen: tunnen useita ihmisiä, jotka seuraavat toisiaan, juoruilevat, puhuvat muka todenmukaisesti mutta kaikesta huolimatta pahantahtoisesti. Rikomme toisiamme liki päivittäin. Juoruamista on toki ollut myös esiteollisena aikana kyläyhteisöissä, mutta en usko, että vetoaminen historiaan pelastaa ikinä ketään: päinvastoin meidän olisi pyrittävä tekemään tyhjiksi niitä käytänteitä, jotka yksin oma kokemuksemme on osoittanut haitallisiksi. Puhdistettava tila. Sisustettava tila siten, että ympärillämme on rakastettavia, lempeitä muotoja. Ottipa omaksi tilakseen minkä hyvänsä huoneesta pihaan ja edelleen toriin, on tärkeää, ettei jatka mainosten virtoja ajatuksillaan. Jos omaisuussabotaasi ei onnistu, täytyy kääntää ainakin katse. Tämän suhteen kantani onkin, että esimerkiksi graffitit ovat kymmeniä kertoja edustuksellisempia kuin mainokset siinä missä poronuloste on loputtomasti kiinnostavampi "viihdyke" kuin satunnainen lehden julkimo. Paskassa mieli aidosti lepää, kun taas ralliautoilijassa se vettyy, käy raskaaksi. Siksikin toivoisin graffitinmaalaajilta julkisen tilan uudelleensaneeraajina jotain muuta kuin tageja: kaipaamme rakkautta säteileviä taideteoksia ja vastapainoksi aitoja kannanottoja, antimainoksia, oikeiden ihmisten ajatuksia, ei mainostoimiston aivopieruja. Mainosten virrat on pyrittävä katkaisemaan, ettei niistä tulisi niin kiinteitä osia arkea, jolloin ne pääsevät vaikuttamaan tuhoavasti ihmisessä uinuvaan solidaarisuuden ja lempeyden potentiaaliin.

Media ei tietenkään ole (ainoa) syyllinen tähän, mutta sen tehtävä onkin paljon tärkeämpi: se uusintaa vallitsevia väkivallan muotoja, pitää niitä totuutena tai kiinteänä osana viihtymiskeskuksiamme. Alan varmaankin kuulostaa aika papalta, mutta vanhat puheet esimerkiksi metallimusiikin vaarallisuudesta ovat alkaneet tuntua minusta tosilta. Saatanallisuutta on olemassa ja nykykulttuuri on läpeensä saatanallinen, Abruptum-kasetteja ja piikkipantoja ei tarvita. Yleisesti moraalinen huoli on kuitenkin ollut teennäistä, sillä samaan aikaan huolestuneet perheenäidit ovat lukeneet naistenlehtiään aivan normaalisti kampaajalla asioidessaan. Koko mediakulttuurin alue velloo sisuksissaan ainesta, jonka päivittäinen käsitteleminen ei ole tarpeen ja me ihmisinä tulemme toimeen ilman sitä vallan hyvin. En jaksa uskoa, että ihmiset jotka raskaan työpäivän päätteeksi heittäytyvät sohvalle ja väittävät, että nollaavat työpäivänsä olutkolpakon ja sketsiviihteen tai edes "laatusarjan" äärellä, nollaavat yhtään mitään - korkeintaan mahdollisuutensa laupeuteen, rakastamiseen, elämän kunnioittamiseen. Päinvastoin: he täyttävät päänsä tyhjänpäiväisillä ajatussisällöillä, jotka toimivat mielessä samoin kuin mainokset: kerrostuvat, pinttyvät, aiheuttavat levottomuutta, ahdistusta ja mielenraskautta ja sitä kautta kaikenlaisia negatiivisia tunteita. Keholliset sairaudet ovat niinikään pitkälti mielen sairauksia, mielen tukkeutumia.

Vaa'ankieli mainitsemani vaellus oli myös sen tähden, että se näyttää pakottaneen minut paljon aiempaa tiukemmin tutkiskelemaan käytänteitäni, mitä ostan, miten vietän aikani ja etenkin kuinka yksinkertaista elämää minun tulisi elää, jotta se korreloisi parhaiten mielensisältöihini. Elämme kuitenkin todellisuudessa, joka on niin syvästi julkisuuden vaurioittama, että siitä irtaantumista voi verrata aivan hyvin siihen työmäärän, jonka kohtaa kun luopuu - tai edes yrittää luopua - eläinperäisistä tuotteista - tosin sillä erotuksella, että ensimmäinen on vielä toistakin haastavampaa. Voidaankin esittää vanha kysymys: mikä tulee mahdollisesti toiseksi suosituimpana puheenaiheena heti sään jälkeen? Media. Ja jos tuntemamme media kaikesta huolimatta sisältää niin paljon heikkoa ihmistä tulehduttavia bakteereita, miksi meidän pitäisi olla päivittäin sen kanssa tekemisissä? Miksi meidän pitää puhua, jauhaa, lörpötellä siitä alituiseen? Jostainhan mielenulosteidenkin on tultava.

Sanalla sanoen: olen väsynyt. Olen uupunut, nääntynyt, ikävissäni. Olen kuitenkin kohdassa, jossa voin harkita tarkkaan, haluanko palata niihin kammottaviin rutiineihin, joista olen yllä kirjoittanut - kohdassa jossa voin miettiä, mitä ympärilleni haalin, millaisten ajatusten parissa aikaani vietän. Saattaa toki olla, että innostun jo huomenna kirjoittamaan mediasta tai jostakusta muusta olemuksellisesti matalamielisestä aiheesta - mutta vaikka kirjoittaisinkin, tiedän nyt entistä vahvemmin, mikä on minulle hyväksi, mitkä mediakonstellaatiot voin jättää huomioimatta.

Sielun herkkiä alueita vastaavissa maastonkohdissa

Omalla kohdallani oli päässyt vierähtämään yli viisi vuotta, kun vihdoin otimme talouttamme niskasta kiinni, pakkasimme reppumme ja lähdimme naapurikirkonkylän kansallispuistoon. Polkupyörällä matkaa tulee noin 45 kilometriä yhteen suuntaan. Matka ei ole pitkä hyvällä pyörällä ja hyvällä ajoreitillä, mutta jos nämä seikat eivät ole ihan viimeisen päälle, yllättävän paljon energiaa matkanteko lopulta vaatii. Syy johtunee paitsi melko mäkisestä maastosta myös erityisesti huonossa kunnossa olevasta kapeasta tiestä, jota suhaavat jatkuvasti autot, rekat ja kaikenlaiset tirehtöörit moottoripyörineen ja muskelivene-telikärryineen. Roudan repimä asfaltinreuna ja turhankin pehmeä hiekka tienposkessa vaativat ajajalta jonkin verran tavallista enemmän energiaa.

Viikonlopun ajan patikoimme (yhteensä noin 28 km), söimme maittavia kasvisretkiruokia ja ihastelimme maastoa. Oli tavattoman rentouttavaa päästä pois pienenkin kaupungin sykkeestä ja etenkin autotien raivostuttavasta liikenteestä (minusta tuntuu, että vuosi vuodelta autoilijoilla on yhä vähemmän kunnioitusta pyöräilijöitä kohtaan - ja niiden aiheuttama meluhaitta on loputtomaksi haitaksi ihmisen sielulle). Tapasimme paitsi joitakin retkeilijöitä ja päivämatkaajia, ja muutaman kanssa tunsimme outoa yhteisöllisyydentunnettakin. Metsässä ihmisiin muodostuu salattuja siteitä ja ihmiset lähestyvät toisiaan eri tavalla kuin taajamissa. Luonto kutsuu heitä koolle. Ja mikä tärkeintä: metsässä ihmiset ovat vilpittömiä, rauhallisia.

Hiljaiselle kaksinolollekin seutu on mitä otollisin. Tärkeät asiat korostuvat. Kuten jo keväällä korostin: Ihminen uppoaa maisemaan ja tuntee suoran yhteyden siihen, että on ja kulkee, kuin muutkin eläimet metsässä. Osaa olla vaiti ja suostua hätääntyneen koppelon vaatimuksiin. Kiertää, kulkea, vaeltaa, olla olemassa. Debytantin suurin ongelma on kuitenkin olla koko ajan liikkeessä, tehdä jotain, jotta ei eksyisi olemaan liikaa toimettomana itsekseen. Tässä on kuitenkin tasapainon mahdollisuus: myös patikointi on meditaatiota, mutta riittävissä määrin kaivataan myös paikallaan oloa, pysähtymistä. Uudessa ympäristössä on luontevampaa ensin ottaa alue haltuun kuin istahtaa ensimmäiseen kannonnokkaan. Kulkemalla etsii ne sielun herkkiä pisteitä vastaavat maaston alueet, joissa hiljaisuus ja läsnäolo ovat kaikkein voimakkaimmillaan. Ne löydettyään ihminen tahtoo jäädä.

Yöpaikkojen suhteen välttelimme ihmisiä. Ensimmäisen yön nukuimme kansallispuiston komeimmalla vuorella, toisen unohdetunoloisessa niemessä, johon polku vei aivan vesirajaa, kallioiden alta. Vuoren juurelle jäi laavu, jossa yöpyi väkeä, mutta he eivät saaneet meistä kai koskaan tietää - jolleivät olleet samaa väkeä, joka puuhaili jotain järvellä yhdentoista aikaan yöllä, kun keitimme vuorenharjalla vaitonaisina teetä ja katselimme avautuvaa horisonttia. En tiedä, huomasivatko he meitä.

Otin mukaan melko vähän mitään ylimääräistä. Vaihtosukat ja -paidan, ruokaa, trangian ja majoittautumisvälineet. Rusinoita, kuivattua ruisleipää, Tartex-tahnaa, pari pussipastaa, soijasuikaleita ja -rouhetta, puuroa, teetä ja kotona ennen lähtöä valmistettu pötkö seitania, jota suosittelen lämpimästi retkeilijöille välipalaksi. Tunsin silti, että ruoan suhteen jopa pröystäilimme; sellaisia herkkuja meillä oli verrattuna esimerkiksi Suomen armeijan maksapasteijaan ja kinkkupasta banaanilla -sekasotkuun. Muistan myös ne vaikeudet, joita 8-10 vuotta sitten oli ruoan kanssa talvivaelluksilla: liha painoi ja ällötti, sekoitti totaalisesti sellaisissa oloissa vatsan (vaikka pussipastoilla se käy myös). Olo oli turpea ja nihkeä, metsänlainen, mutta raskas. Nyt olo pysyi koko minivaelluksen ajan kevyenä, ainoastaan kotimatkalla liian nopeasti syöty currypasta soijasuikaleilla alkoi pyöräillessä hiukan närästää.

Sää suosi koko viikonlopun ajan paitsi sunnuntaina palatessamme takaisinpäin, jolloin koko matkan oli vastatuuli ja kelju, vaarallinen auringonpaiste. Poltin auringossa pienen kaistaleen vasemmasta käsivarrestani. Eikä autoja tietenkään ollut yhtään perjantaita vähemmän, eikä autoilijoilla yhtään enemmän kunnioitusta. En ihmettele, miksi Pentti Linkola vihaa autoja, ovathan hänen vuosittaiset pyöräilykilometrinsä aivan toista luokkaa kuin omani. Ainoastaan paikallaan oleva auto on auto, jota siedän. Luulen, ettei Linkola ei siedä sitäkään.

En usko, että montaa kertaa kesässä tulen tuota matkaa taittamaan polkupyörällä, mutta ensi kerralla se on varmasti jo helpompaa ja mukavampaa. Ja upeaa tietää, että (pian) samassa kaupungissa on tuollainen takapiha, johon ei ole vielä liiemmin ihmiskäsi kajonnut. Toivottavasti olen siellä pian uudestaan.

"Minua miellyttää luonnossa monenlainen mainio kumppanuus ja yksituumaisuus"

Pururata aukenee metsäksi. Kaupunki myötäilee maaston muotoja, mutta on suosiolla jättänyt yksinäisiksi saarekkeiksi ne mäkiset ja kallioiset seudut, joilla metsänkävijä tuntee jotain paljon ikiaikaisempaa. kuin mitä kaupungin hulina voi tarjota. Löytyy jäänkauden vyöryttelemiä kivilohkareita, löytyy valtavia kallioita. Tuntee, kuinka jokin mittaamattomasti ihmistä suurempi on mennyt tästä.
Metsä asettaa kävijän maastoon, osaksi maisemaa, hiljentää hänet, laittaa kulkemaan niin kuin eläin kulkee, hiljaa, varovasti. Linnut kuulevat silti ja varoittavat muita, jänis huomaa kaukaa ja pakenee syvemmälle metsän pimentoihin. Fasaani ärjyy kallion takana. Emme tahdo häiritä teitä. Ymmärtäkää, ystävät, emme me mitään pahaa.
Lunta on enää vähän, lammella ja suosaarekkeella pari lämpärettä. Mäenharjanteilla havunneulasia, kuivaa maastoa, rasahtelevia risuja. Metsä on hiljaa, ja äkkiä, maisemassa, ymmärtää, että on yhtä, että samaa iankaikkista elämää virtaa niin eläin- kuin kasvikunnassa. On niin tottunut katsomaan luontoa ikkunan takaa tai kuvaruudulta, että harvoin muistaa, että kasvit ovat todella eläviä olentoja, että luonto on todella elävä suuri kokonaisuus. Kasvit, metsä, hengittävät kuten minäkin. Niistä huokuu ja hyllyy sama elinvoima kuin minussa. Viisaasti ne kääntyvät katsomaan kohti aurinkoa. Viisaasti ne tietävät paikkansa, tietävät mihin asettuvat. Jos metsä nähdään kulissina, myös metsänkävijä on nähtävä osana kulissia.
Aihetta sivuten: Darkthronen Fenrizin haastattelu imperiumi.netissä on parasta, mitä Norjasta on kantautunut vuosikausiin.