Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Työn arvo tietokykykapitalismissa

Tietokykykapitalismissa – termi viittaa Jussi Vähämäen Itsen alistukseen (2009) – merkillepantavinta on työn luonteen muutos, jota yksikään puolue ei ole vielä tarpeeksi vakavasti ottanut huomioon, vaikka – kuten hedelmissä mainitaan juuri ilmestynyttä Radikaaleinta on arki -pamflettia (2010) koskevassa kirjoituksessa – prekariaatti ei ole enää mikään ihan pieni marginaali, jos pelissä on oikeasti yli miljoonan ihmisen työpanos. Mitä sitten tapahtuu, kun työ muuttuu? Ensinnäkin: työaika leviää kattamaan käytännössä koko ihmisen elämän. Samaan aikaan, kun niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vaahdotaan eläkeiän nostamisen, työurien pidentämisen ja opiskeluaikojen lyhentämisen puolesta (ja vastaan!), ns. työikäisten keskuudessa on jo kauan ollut selvää, ettei työ jää työpaikalle, vaan seuraa perässä kotiin, harrastuksiin, lomille. Vapaa-aika katoaa, kun työntekijä on jatkuvasti tulemisen, potentian tilassa: hän on aina valmis vastaamaan puhelimeen, vastaamaan sähköpostiin, vastaanottamaan ja käsittelemään potentiaalisesti tärkeää informaatiota. Tärkeä kirjoitusaihe, tutkimukseen liittyvä solmu, päivän työrupeamaan liittyvä kehitysehdotus voi pulpahtaa mieleen vaikka perjantai-illan saunavuoron aikaan.

Toiseksi tietokykykapitalismi laajentaa ihmisen tarjoaman työpanoksen kehollisesta ja läsnäolevasta työpanoksesta mentaaliseen, sosiaaliseen, emotionaaliseen – ja jälleen potentiaaliseen – osaamiseen. Työntekijätkään eivät enää halua ottaa töihin ihmisiä, jotka osaavat jotain tiettyä asiaa, vaan ihmisiä jotka tämän lisäksi ovat aina valmiita mukautumaan, muuttumaan, uudelleenkouluttautumaan, kehittymään – ihmisiä, joissa on sellaista potentiaalia joka hyödyttää yritystä ja vie sen sisällä tehtäviä uudistuksia eteenpäin. Ja niitähän yrityksissä riittää. Samalla tietokykykapitalismi hyödyntää häpeilemättä niitä mahdollisuuksia, joita työntekijällä on, mutta joihin se ei tarvitse tämän ruumista ja kehollista läsnäoloa työpaikalla. Formalisoimalla ne työntekijä saadaan itse huolehtimaan omasta työpanoksestaan, jolloin työvoimaa yleensä voidaan vähentää. Työmäärä ei tietenkään poistu mihinkään.

Kolmanneksi yritysmaailman arvomaailman koveneminen (esimerkiksi herkkyys yt-neuvotteluille, irtisanomiset, työtapoihin liittyvät uudistukset) johtaa siihen, että palkkatyöstä on tullut yhä epävarmempaa. Siksi prekariaatti, epävarmuus, epäsäännöllisyys. Työurien pidentäminen tarkoittaa puolestaan myös sitä, että koska väkeä täytyy tulevaisuudessa – kuten jo nytkin – pakottaa töihin, elämisestä palkkatyön ulkopuolella – johon jokainen prekaari aika ajoin joutuu – tulee entistä vaikeampaa. Perustulosta ei puhuta siellä missä pitäisi, missä sen pitäisi olla jatkuva puheenaihe.

Koska työ levittäytyy kaikkialle ihmiseen ja tämän ajankäyttöön, on kohtuutonta, että juuri hänen toimeentulostaan näyttää tulevan elämän ja kuoleman kysymys: joko teet töitä (mitä tahansa työtä!) tai sitten juokset koulutuksesta kortistoon ja takaisin ja sinua piinataan ja kyykkytetään enemmän kuin laki sallii; ja sehän sallii. Mikä tässä nyt sitten on niin kohtuutonta, pitäähän ihmisen tehdä työtä? Juuri se, että työstä saatu korvaus on naurettavan pieni suhteessa työpanokseen, joka kuten sanottu on siinä, että ihminen on käytettävissä koko ajan. Tietokykykapitalismin keskeinen ongelma onkin, että jähmeät päätäntäelimet ja yritysmaailma katsovat työntekijää kuin vanhan maailman apinaa: ja kun tätä on katsottu tarpeeksi kauan, hänkin alkaa uskoa siihen – siis: että työntekijä on työntekijä vain jos hän tekee selkä kyyryssä palkkatyötä. Palkkatyön ulkopuolella ei ole työtä, on vain askareita, puuhailua, kehonhuoltoa ja vastaavaa. Kotityöt eivät ole töitä ellei niitä tee kodinhoitaja. Samaan aikaan yritysmaailma itse elää kuitenkin tätä päivää, eikä kaihda vanhasta luopumista.

Tosiasiassa tästä avautuu tietokykykapitalismin sisään vastarinnan mahdollisuus. Jos työelämä on pakottanut työläisen prekarisoitumaan, levittämään työn kehoonsa, mieleensä, sosiaalisiin suhteisiinsa ja ajankäyttöönsä, ehkä se tulisi nähdä keskeisimpänä aseena, jolla esimerkiksi vaatimusta perustulosta voitaisiin viedä aggressiviisestikin eteenpäin. Jos tietokykykapitalismissa on kehittynyt (jo nyt) sukupolvi, joka ei erota työ- ja vapaa-aikaa toisistaan, koska kaikki on työtä, koko elämä on työtä ja työ elämää, niin eikö se voisi toimia myös argumenttina palkkatyön herruuden murtamiseksi? Sillä katsotaanpa: myös ihminen, joka käy vanhan maailman malliin töissä, joista palaa neljältä jolloin hänelle teoreettisesti alkaa jokailtainen vapaa-aika, kohtaa saman kysymyksen: hänen iltansa, vapaatuntinsa ja viikonloppunsa täyttyvät esimerkiksi hoivatyöstä, jossa hän hoitaa lähimmäistensä ongelmia, ottaa vastaan näiden huolia, käyttää lapsiaan harrastuksissa, palvelee, luo henkisiä arvoja, tukee näitä ihan tavallisia ihmisiä, keskustelee ja niin edelleen. Miksi tämä ei muka ole työtä? Koska se ei tuota näkyvää ja suoraa taloudellista hyötyä. Välillistä se ainakin tuottaa: ihmiset, joiden tulevaa (ja väistämätöntä) burnoutia voidaan hoitaa ennalta ehkäisevästi, varmasti arvostavat sitä, että heillä on ollut ystäviä ja lähimmäisiä, jotka ovat kuunnelleet heitä vaikeuksissaan. Ja oletetaanpa, että joku näistä ystävistä tai lähimmäisistä olisi psykologi: hänkö napsauttaisi itsensä ja ammattinsa neljältä pois päältä, kun hänen kotona odottava aviopuolisonsa on masennuskierteessä ja kaipaa kuuntelijaa? Tuskin. Sellaista pidettäisiin äärimmäisen kylmänä ja epähumaanina, eikä sellainen olisi omiaan säilyttämään rakkaus- ja ystävyyssuhteita. Jos siis tietokykykapitalismi hyödyntää jopa ihmisen kykyä empatiaan tuomiten sen kuitenkin arvottomana silloin kun se tapahtuu palkkatyön ulkopuolella, eikö esimerkiksi juuri sen tulisi olla ihmisiä työtaisteluihin kannustava tekijä? Tuntevan, aistillisen, elävän olennon riistoa vastaan...

Tulevaisuutta koskeva kysymys on, millä edellytyksin haluamme esimerkiksi säilyttää ns. hyvinvointivaltion, jota esimerkiksi poliittinen populismi tuntuu niin kovasti rakastavan? Jos valtionvarainministeriä uskomme, ainoa mahdollisuus tällaisen ylläpitämiseen syntyy siitä, että ne, joiden eläkettä on jo lähtökohdiltaan heikennetty suhteessa suuriin ikäluokkiin, tekevät hiki hatussa koko elämänsä ajan töitä, viis millä palkalla ja viis millä elämällä ja vapaa-ajalla. Ja siellä missä on pakko, on myös vastarinta: on kasvamassa sukupuoli, joka ei edes halua tehdä palkkatöitä, niin kauan kuin se tuottaa elintasoa tietylle joukolle ja kasvattaa samalla tuloeroja ja tuottaa pitkällä tähtäimellä vain pahoinvointia. Miksi se haluaisi? Koska vanhemmat ikäluokat syyllistävät heitä kultalusikkasukupolveksi, jolle ei työ kelpaa, jotka haluavat vain pelata kotona pleikkaria ja biletellä. Ja mitähän edellytyksiä suurilla ikäluokilla on ymmärtää tätä kokonaiskysymystä työstä, kun he itse ovat pääosin välttyneet siltä, eläneet vanhaa aikaa, jolloin työ ja muutkin asiat olivat eri tavoin (eivät välttämättä paremmin)?

Vapaa tila työkykykapitalismin sisälle syntyy vain raivaamalla. Kieltäytymällä, pakenemalla, luovimalla keinot. Ja ehkä juuri niistä asioista, joista prekaaria polvea syyllistetään ja jonka vuoksi sitä kyykytetään, löytyvät myös vastarinnan edellytykset ja välineet. Jos kapitalismi uskontona “ei pyri sovitukseen tai pelastukseen, vaan syntiin ja syyllisyyteen, ei toivoon, vaan epätoivoon” (Vähämäki 2009, 168) ja uskontona sen tavoitteena ei ole maailman muuttaminen vaan sen tuhoaminen, niin ehkäpä meidän on vihdoin aika uudistaa myös synnin käsite, ottaa se uudelleen käyttöön ja kääntää se tuota uskontoa vastaan. Ei näin: harjoittakaamme syntiä ja irstailkaamme – vaan: olkaamme syntisiä ja kantakaamme siitä vastuu, ottakaamme kaikkien muidenkin synnit omalle kontollemme ja muuntakaamme tuo synti energiaksi, joka vapauttaa meidät siitä. Antakaamme synnin olla se, mitä se on, astinlauta hyvälle ja autuaalle.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Aktivistimuoti ja poliittinen ruumis

Milloin vastarinnasta tuli muodin kysymys? Eilisessä Kouvolan Sanomissa käsittämättömän aseman julkisuudessa saanut Arman Alizad ihmetteli kolumnissaan, kuinka tärkeitä arvoja vaalivat aktivistit pukeutuvat aina niin mauttomasti ja vesittävät tällä sanomansa. Koska Alizad on konservatiivi, hänellä ei ole tunnu olevan edellytyksiä ymmärtää, että vaatteet ovat ainoastaan poliittisen ruumiin peite ja siksi mahdollisimman käytännölliset ja mukavat. Tämän päivän Harhautus-liitteessä (HS Nyt, 20.3) Alizad jatkaakin ymmärtämättömyyttään rankkaamalla aktivistien asusteita - onkohan mitään pölhömpää keksitty sitten missikisojen? Miten tietämätön ja empatiaton ihmisen täytyy olla, että menee tällaiseen mukaan?

Tunnustan: pukeutumisessa on eroja. Kun katsoo aktivistia tai aktiivia lähes missä tahansa joukkotiedotusvälineessä, huomaa kyllä tietynlaisen estetiikan esillepanon. Hiukset ovat mahdollisesti pitkät ja huolettomasti, vaatteet kenties kuluneita, eikä ihan niin tiptop. Mitä sitten? Jos haluaa lähteä siihen ääliömäiseen huomiotaloudelliseen kilpailuun mukaan jossa Alizad ja Kokoomus ovat menestyneet, so. sellaisen median piiriin jossa imagolla on varsinaista poliittista sanomaa ja kulttuuripääomallista valtaa suurempi merkitys, voi rauhassa pukeutua Armanin pukuihin. Mutta millainen tahvo olettaa, että tilanteissa, joissa joutuu mahdollisesti tekemisiin poliisin kanssa, joissa joutuu raahatuksi, pamputetuksi, kaikin puolin kaltoin kohdelluksi, kannattaa näyttää Karl Lagerfeldilta tai Juhana Helmenkalastajalta? Vaikka haluaisinkin uskoa asioiden olevan sillä tolalla, että poliisi niiaa nähdessään tuhansien eurojen hiiliraitapukujen vilahtavan, barrikadeilla tilanne on todennäköisesti toisin. Jos poliisivoimat todella olisi niin aivokuollut instituutio, ettei oikeasti erottaisi muotigurua ja frakkiasuista aktivistia, aktivistit olisivat pukeutuneet toisin jo vuosikausia. Sitä paitsi poliisi ja aktivistit ovat aina kaduilla, julkisissa tiloissa, eikä koskaan siellä missä silmäätekevät. Muotigurujen surkastunut poliittinen ruumis ei ole saanut happea, kyynelkaasua eikä pakokaasuja koskaan, ei maannut protestoinut nukkunut kovalla lattialla, eikä voi näin ollen tavoittaa tätä inhimillisen kehon ulottuvuutta. Tämän ulottuvuuden piirissä vaatteet ovat lähtökohtaisesti vain peite.

Käytännössä Alizad vain yrittää pukea silmiinpistävän vihansa aktivisteja ja "hippejä" kohtaan asettumalla näiden tyylipoliisiksi. Voin hyvin nähdä, kuinka häntä on nieleksittänyt kirjoittaa edes jotain sen suuntaista, että hipeillä voisi olla tärkeää sanottavaa ja että aktivistit vaalisivat tärkeitä arvoja - kun koko Alizadin edustaman ammattialan etiikka ja oikeutus perustuu aktivistien arvojen totaaliselle sivuuttamiselle ja hylkäämiselle (selvimpänä tietenkin turkismuoti), mitä muuta hipit ovat kaikenlaisille alizadeille kuin uhka, jota yritetään kontrolloida nimeämällä asianomaiset ituhipeiksi ja viherpiipertäjiksi ja siten vaarattomiksi nysvääjiksi. No, kompromisseja on tehtävä, eikä Alizad lopultakaan ole yhtään niin raju ja suorasanainen kuin Harhautusliitekin haluaisi hänen olevan. Todellisuudessa Alizad on kuin hs.fi:n nettipalstojen täyspöljät provokaattorit: yhtä ymmärtämätön, yhtä pelokas.

Tarttumalla aktivistien tyyliin osutaan kuitenkin asian ytimeen, vallan hierarkioihin joita aktivistit pyrkivät omalla esilletulollaan purkamaan. Irvailemalla alatyylisesti aktivistien "lookilla" pakotetaan aktivisti tietyn konsensuksen piiriin, samalla nuotiolle, saman kielipelin ääreen, josta käsin aktivisti ikään kuin luonnollisesti näyttäytyy naurettavana. Yhtä hyvin tilannetta voisi verrata turistiryhmän ja aboriginaalin kohtaamiseksi satunnaisella nuotiopaikalla - sillä erotuksella tosin, että alizadit ja muut muodista uskonnon itselleen väsänneet tyylipoliisit eivät koskaan halua liata vaatteitaan menemällä niinkään syvälle luontoon.

Käsittääkseni vallankumouksellisten tunnuksien tuominen muotiin on omalla tavallaan samanlainen ele. Sillä pyritään toisaalta tekemään poliittinen ruumis vaarattomaksi tekemällä siitä yleistä, hyväksyttyä, tavallista. Palestiinalaishuivia tapaa tänään joka kolmannen kaulalla ja tuskin näistä monikaan ymmärtää tai edes tietää, mihin huivi on alunperin viitannut. Samalla vallankumouksen muodillistaminen on kuitenkin muotimaailman hyödyntämä tekniikka tarjota kuluttajille turvallinen tapa luoda itselleen identiteetti. Se on toisin sanoen kapinaa hiekkalaatikolla tai kuin lapsilta kielletyissä elokuvissa käyntiä äidin kanssa - niin kauan kuin ostat, olet normaali, me vain tarjoamme sinulle tilaisuuden näyttää uhmakkaalta.

Loppujen lopuksi vaatteet eivät tietenkään tee poliittista ruumista, ne vain suojaavat sitä viimalta, pakkaselta ja mahdollisesti myös hiukan pampuilta. Poliittinen ruumis on vain "pölkky oven välissä", jonka merkitys kasvaa aina aktivistisen moneuden jalkautuessa kaupunkitilaan, siten että mitä pienempi määrä poliittisia ruumiita lihallisesti läsnä niille kuulumattomassa paikassa, esim. tienristeyksessä, sitä poliittisempi yksittäinenkin ruumis on - mitä suurempi moneus, sitä voimaannuttavampi kokemus tiettyyn rajaan asti, mutta lopulta sitä pienempi poliittinen ruumis. Tämän tietoinen sivuuttaminen mainitussa muotipuheessa tekee jälkimmäisestä täysin tyhjää, eikä ihme, eihän muoti kysele lopultakaan ruumiin paikan perään, vaan ruumiin muodon. Poliittinen ruumis jää siten koskemattomaksi.

Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Kreikkalaiset ja me

Klementiini ehti jo lainata parikin keskeistä soraääntä, jotka itsenikin piti tuoda esiin Kreikan mellakoiden uutisoinnista. Suomen valtamediat puhuivat vielä tänä aamuna ensinnäkin mellakoitsijoista "opiskelijoina" ja "nuorisona", vaikka todellisuudessa nuo kymmenet tuhannet yksin Ateenassa protestoivat ihmiset tiettävästi koostuvat Kreikan alemmista yhteiskunnista luokista aina työttömistä maanviljelijöihin, maahanmuuttajiin ja lopulta opiskelijoihin. Yhtä kaikki: vaikka Helsingin Sanomat haastattelee jotain 16-vuotiasta silminnäkijää, ei tämä tarkoita, että kaikki mellakoihin osallistuvat ovat hänen ikäisiään tai hänen asemassaan. Selvää toki on, että ensimmäisiä mellakoiden keskuksia olivat yliopistot ja samassa yhteydessä yliopistojen henkilökunta marssi ulos solidaarisuudesta mellakoita kohtaan ja lakkoillakseen yliopistouudistuksia vastaan. Kun puurot ja vellit menevät sekaisin jo yritettäessä ottaa haltuun, riehuvatko Kreikassa nyt anarkistit, äärivasemmisto vai kenties "nuoriso", sekoittuu keskenään myös väkivalta ja omaisuussabotaasi. Kreikassa käytännössä ainoa taho, joka on harjoittanut väkivaltaa on poliisi, joka kuten tiedettyä, ampui 15-vuotiaan Aleksandros Grigoropoulosin ja hakkasi toisen samanikäisen tajuttomaksi ohikulkijoiden anellessa heitä lopettamaan. Helsingin Sanomat kirjoittaa silti väkivaltaisuuksista Kreikassa. Hyvä on, edellistä kuulemma edelsi poliisien partioauton kivittäminen, mutta kuten terve järki sanoo, tässä ei ole kyse väkivallasta. Väkivalta kohdistuu aina eläviin olentoihin, enkä laske pankkien ikkunoita, roskakoreja, kauppoja tai poliisiautoja eläviksi olennoiksi. Ja mihinpä muuhun omaisuussabotaasi kohdistuisi kuin hyvinvoivan Kreikan vallan keskuksiin: pankkeihin ja kauppoihin, rahankierron keskittymiin.

Aamuisen Hesarin mukaan mellakka uhkaa jo kaataa oikeistohallituksen ja mitä tahansa hallitus sitten päättääkin tehdä, en usko, että se voi enää säilyttää hippuakaan uskottavuudestaan. Pahinta mitä voimme odottaa, on armeijan kutsuminen mukaan - millä hallitus viimeistään osoittaa olevansa vahvempien ja valtaapitävien asialla. Suuri osa kreikkalaisista on joka tapauksessa kypsynyt hallituksen epäoikeudenmukaisuuteen, tuloerojen kasvuun, työttömyyden lisääntymiseen - eli täsmälleen samoihin asioihin, joita kohtaamme myös Suomessa. Meillähän ei mitään todellista vallankumouksen ja vastarinnan perinnettä edes ole, mutta eiköhän olisi jo sen aika. Suomi on kylläkin niiden iankaikkiselta tuntuvien talouskasvubarometrien mukaan Kreikkaan suhteutettuna verrattain hyvinvoivempi maa, mutta se ei tarkoita, että asiat täällä olisivat pelkästään hyvin. Liian paljon vääryyttä kätkeytyy näkyväksi suoraan silmiemme eteen, jokapäiväiseen elämäämme.

Suoraan sanoen olen tavattoman innoissani Kreikan tapahtumien johdosta. Jo ennen tapahtumien alkamista minut oli vallannut kasvava usko ihmisen mahdollisuuksiin purkaa koko talousvetoinen järjestelmä vähin äänin, mutta tarvittaessa nopeasti. Ehkä usko palasi, kun katsoin Zeitgeist: addendumin, joka kärjistämisestään huolimatta on hyvä osoitus terveestä epäuskosta ja halusta purkaa nykyinen yhteiskuntajärjestelmä, koska se on jo kaukaa huomattu heikoksi. Vaikka elämme perinteessä, joka väittää ettei vaihtoehtoja ole ja uskottelee että vaikka tunnustaisimmekin nykyisen elämänmuotomme ekologisen ja humanitaarisen kestämättömyyden, emmekä voi perääntyä vaan meidän on "pelattava peli loppuun", tuo perinne on lopulta hyvin hauras ja voidaan lopettaa. Se vaatii paljon töitä ennen kaikkea omassa asennemaailmassamme ja uskomustemme muuttamisessa - mutta kun tuota pohjaa on tarpeeksi paljon, se itsessään työntää syrjään nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Meitä nykyiseen politikointiin ja talouden ylivaltaan läpeensä kyllästyneitä on jo liian monta, eikä meitä enää vaienneta. Kuten Takku otsikoi: "Kreikka: ja niin se alkaa". Toivon todella, että tämä saa paitsi muissa Keski-Euroopan maissa myös Suomessa vastakaikua. Aihetta masennukseen kotimaassamme kuitenkin lisää näkyvä kunnioitus porvareita kohtaan: Suomessa on pitkä oikeistolaisen politikoinnin perinne ja näyttää että suuri osa suomalaisista on yhtä lailla edelleen mielissään sinivihreästä hallituksesta ja sokea omien toimiensa järjenvastaisuudelle ja välinpitämättömyydelle (kaikki vastarinta yritetään laimentaa kokopäivätyöllä ja viihde-elektroniikalla, joten älkäämme uskoko niihin). Tuo perinne on joka tapauksessa pyrittävä nyt lopultakin katkaisemaan, sillä jatkamalla tätä ympäristöä kaltoin kohtelevaa, vässykkämäistä tupeetukkapolitikointia sekä kauppaa ja suurvaltoja ja näiden militarismia mielistelevää perseennuolentaa, meidän testamenttimme jälkipolville on ydinsäteily, kiihtyvä luonnon kurjistuminen ja elintasokuilun repeäminen käsiin. Mitä muuta voi esimerkiksi sanoa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen huolista (HS 10.12.2008), että ihmisten ei tulisi vähentää henkilökohtaista kulutustaan jotta Suomi välttyisi pahalta taantumalta? Tai että EU-maat pyrkivät tekemään itse EU:n ilmastotavoitteista repaleisen tilkkutäkin vetoamalla kukin omiin taloudellisiin intresseihinsä? Mistä muusta nämä kielivät kuin äärimmäisen välinpitämättömästä järjestelmästä?

Kirjoitin aiemmin hiukan Vanhan uudelleenvaltauksesta, jonka yhteydessä hamusin, olisiko mahdollista, että opiskelijatoiminta Suomessa laajenisi muihin yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja säteilisi siitä suoraan toimintaan ja maanlaajuiseen protestiin, jolla purettaisiin nykyinen rahaa kyseenalaistamaton suomalainen poliittinen järjestelmä. Vaihtoehtoja on ja niitä on tuotava aktiivisesti esiin, niitä on etsittävä esimerkiksi paikallistalouksista, perustulosta ja muista merkitysrakenteista, joissa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi ja pystyvät todella tuottamaan mielekästä yhteishyvää. Ja kun ne löydetään ja ymmärretään mahdollisimman laajasti, tämä pieni Suomi muuttuu.

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.

Vanha vallattu!

Useampi sata opiskelijaa valtasi uudelleen Vanhan ylioppilastalon eilen illalla. Ajankohta oli tarkoin valittu, sillä valtaus tapahtui liki täsmälleen 40 vuotta "alkuperäisestä" Vanhan valtauksesta, jolloin tuolloinen opiskelijaradikalismi nosti Suomessakin päätään osana eurooppalaista liikehdintää ja vaati erinäisiä uudistuksia opiskelijoiden oikeuksiin. Kun eilen itseään Opiskelijatoiminnaksi kutsuva väljä liike agitoi ja mahdollisti tuonkaltaisen symbolisen eleen - sillä symbolinen se ennen kaikkea näyttää olevan - tuollaisena ajankohtana, on lehdistön ja suuren yleisön tietenkin helppo reagoida puisevasti. Kuten pelätä saattaa, valtavirtamedian reaktio oli nimittäin tahallisen tyyni: uutisoitiin pienesti, provosoitiin porvarien läsnäololla, jolla pyrittiin - ainakin minun silmissäni - vesittämään alkuperäinen agenda. Erittäin helposti valtaus näyttäytyi monien silmissä pelkkänä vanhan uusimisena, mielikuvituksettomana toistamisena. Eivätkö nuoret keksi mitään uutta, ajatteli varmasti moni. Kuitenkaan kyse ei ole pyörän uudelleenkeksimisestä, vaan vanhojen, edelleen validien ongelmien esiin nostamisesta, kun ne aiemmin on aktiivisesti pyritty sivuuttamaan. Tarkoitan tietenkin opiskelijoiden oikeuksia. Ne vaativat tuekseen tutun spektaakkelin toistamisen ja paremmin ne tulevat huomatuiksi eri tajunnoissa, kun ne esitetään yhteyksissä, joihin meidän - tai ainakin meitä vanhempien - tulisi suhtautua nostalgialla. Alkuperäisen Vanhan vallannut sukupolvi voi tietenkin pyöriskellä nostalgiassaan vastedeskin, kunhan se tiedostaa, että myös tämän päivän opiskelijoilla asiat eivät ole hyvin ja siksi he vaativat uudistuksia.

Me nimittäin tiedämme, että opiskelijat joutuvat elämään erinäisten, uudenlaisten ja alati muuttuvien paineiden alaisuudessa, ja useimmiten esimerkiksi tekemään osa-aikatöitä voidakseen opiskella. Me tiedämme sen, voimme surkutella heitä, mutta emme puutu asiaan. Ajattelemme, että se on välivaihe, jona nuori karaistuu ja oppii omilleen, jotta osaa vanhempana arvostaa säännöllistä toimeentuloa. Totuus kuitenkin on, ettei mitään tulevaisuudessa häämöttävää toimeentuloa välttämättä ole, eikä tule. Sellaisesta unelmoiva ei elä tässä maailmassa. Mikään ei ole tänä päivänä yhtä varmaa kuin epävarmuus ja siksi meidän on opittava elämään tuon epävarmuuden kanssa - tätä nykyinen prekariaattikin on toistellut ja toistellut, ilman näkyviä tuloksia.

Huomaa nopeasti Helsingin Sanomien lukijoiden (ja aktiivisten verkkopalstakirjoittajien) kommenteista, että suomalainen symbolitajunta rappeutuu päivä päivältä. Kun valtaajista puhutaan, kyse on "kansalaisjärjestöhörhöilystä", kultalusikkasukupolvesta, jonka pitäisi "keskittyä työhönsä ja valmistua nopeammin" sekä tietenkin "anarkokommunismista" ja niiden ikuisten opiskelijoiden salaliitosta, jotka eivät valmistu koskaan. Mitätöivä diskurssi kunniaan! Ei ole minkäänlainen ihme, että liike näyttäytyy punavihreänä - kuten esimerkiksi Arto Lindholm on esittänyt tutkimuksessaan Maailman parantajat - globalisaatiokriitinen liike Suomessa (2005), lähes kaikkia merkittäviä liikehdintöjä 90- ja 00-luvulla yhdistää samainen punavihertävä aate tai asenne. Yritetäänkö siis itse asia vesittää viestimällä, kuinka porvarit tulivat pöheästi bileisiin? Tapahtuman tiedottaja Ilpo Puhakka ilmoitti lehdistölle varmasti niin kuin asia oli, mutta taisi tehdä samalla hallaa itse liikkeen käynnistämiselle. En tarkoita, että punavihreiden opiskelijoiden pitäisi edustaa kaikkia opiskelijoita - tietenkään tietty, sanotaan humanistis-yhteiskunnallisesti orientoitunut opiskelijajoukko ei voi edustaa kaikkia opiskelijoita ja heidän aatteitaan. Kaikki opiskelijat eivät ole harmissaan opiskelijaelämään liittyvistä huolista, työnteon välttämättömyydestä, opiskeluaikojen lyhentämisestä, eivätkä ole vaatimassa vastikkeetonta perustuloa tai mitään muutakaan. Mutta vetämällä pääoman puolestapuhujat osaksi spektaakkelia, alkaa näyttää siltä, että porvarit varastavat koko show'n. Nämä tulevat paikalle myöhästyneenä, tilataksilla, kuin rock-tähdet ikään ja näyttävät voitonmerkkiä, siinä missä muu yleisö lakastuu ankeaksi ja ei-identiteetilliseksi yleisöksi. Lukivat kuulemma ensin internetistä, että jotain on meneillään. Mikä anomalia! Porvarit osana vihervasemmistolaista valtausta! Ei mene vasemmistolla totisesti hyvin, kun oikeisto vie huomion kaikessa.

En tiedä, mitä vanhan valtauksen iltana tapahtumassa puhuttiin, mutta ainakaan ulospäin - näihin pohjoisempiin pikkukaupunkeihin - ei ole ehtinyt se tieto valtavirtalehdistön kautta, että kyse olisi opiskelijoita laajemmasta väestöryhmästä, joita vaatimukset koskevat. Tätä ei tuotu esiin millään tavalla esimerkiksi Helsingin Sanomissa, mikä kertoo lehden linjasta jälleen kerran aika paljon. Lainaan siis itse liikkeen manifestia, joka julkaistiin Vallankumous-Ylioppilaslehdessä (jonka voinee hyvin lukea sodanjulistuksena nykyistä Ylioppilaslehden linjaa kohtaan - saman "sodan" julistivat aikoinaan myös alkuperäiset "vanhat"): "Taistelumme on yhteinen kaikkien epävarmoissa olosuhteissa elävien kanssa. Meidän täytyy päästä eroon eturyhmien kyräilevästä politiikasta ja ymmärtää, mikä ihmisten erilaisissa tilanteissa on yhteistä." Jos nekin jäärät, jotka ähisevät verkkopalstoilla, kuinka opiskelijoilla on asiat hyvin, mutta meillä vanhoilla ne on asiat huonosti, eletään epävarmuudessa ja rahat ei riitä, lukisivat tuon manifestin, he voisivat kenties paremmin ymmärtää, että liike ainoastaan lähtee liikkeille opiskelijoiden oikeuksista, mutta laajenee nopeasti koskemaan hyvin erilaisia väestöryhmittymiä Suomessa ja muualla maailmassa. Rintaman on muodostuttava jossain, liikkeen on lähdettävä jostain. Lindholminkin mukaan valtaosa viime vuosikymmenten globalisaatiokriittisistä liikkeissä mukana olleista on yliopistotaustaisia, minkä vuoksi on hyvin luontevaa, että opiskelijatoiminnan kaltaisen liikkeen ensimmäinen toimintakenttä on yliopisto. Siksi uudistuksia tuolla kehällä olisi kaikin voimin tuettava, jotta tuo voima saadaan laajenemaan kattamaan myös muut yhteiskunnallisen ja sosiaalisen olemassaolon kentät.

Ainoa varsinainen ongelmatekijä liikkeessä on sen metropolimaisuus. Opiskelijatoiminta ja koko valtaukseen liittynyt manifesti liittyy pitkälti helsinkiläisyyteen, ja vaikka suuri osa suomalaisista pääkaupunkiseudulla asuukin, ainakin minua häiritsee tietty Helsinki-keskeisyys liikkeen toiminnassa - kuten on häirinnyt kaikessa prekarisaatiota koskevassa kamppailussa. On ilmeistä, että vuokrat - joiden alennuksia liike mm. vaatii - Helsingin seudulla ovat tasoltaan järkyttäviä, mutta tavalla tai toisella samat ongelmat olisi saatava myös ulkohelsinkiläisille lähestyttävämmiksi.

Vielä keskeisempi ongelma liittyy perustuloon. On luonnollista, että kun nykyopiskelijat puhuvat perustulosta, asia on helppo sivuuttaa toteamalla, etteivät nämä ole tehneet päivääkään rehellistä työtä ja haluavat vain biletellä. Jos liike saisi takaajikseen useita kokopäivätyöhön kyllästyneitä aikuisia ryhmittymiä, ei ajatusta perustulosta voitaisi sivuuttaa pelkkänä pullamössönuorison "kaikki mulle heti nyt" -asenteena. Moni työhön tutustunut nuori on päässyt maistamaan huonohkoja työehtoja ja epävarmuutta työn jatkuvuudesta, joten siinä mielessä heillä on tosiaan asiasta kokemusta. Kuitenkin niitä, jotka kiroavat joka sunnuntai työhön menemistä mutta tunnollisuuttaan kuitenkin menevät sinne, on Suomessa tuhansia ja taas tuhansia. Suuri osa työläisistä haluaisi tehdä vähemmän töitä, mutta koska työttömyyteen liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä ja ihminen näkee tätä nykyä elämänsä pelkän vanhaan työhön nojautuvan toimeentulon (tai mieluummin rikastumisen) kautta, näyttäytyy järjestelmän vastustaminen niin suunnattoman vaikealta. Yhteinen rintama, johon liittyä, helpottaisi tilannettamme, sillä olemme olentoja, jotka liittyvät joukkoon hyvin mielellään, jotka tekevät mielellään "kuten kaikki muutkin".

Opiskelijatoiminta nousee esiin erityiseen hienoon aikaan - enkä viittaa nyt alkuperäiseen vanhan valtaukseen, vaan tämänsyksyiseen irtisanomisten sumaan. Jos liikkeellä olisi mahdollisuuksia nousta puolustamaan näkyvämmin myös niitä ihmisiä, jotka ovat tänä syksynä menettäneet toimeentulonsa pääoman poisvirtauksen vuoksi ja elävät nyt erilaisissa välitiloissa, se voisi tavoittaa huomattavasti suuremmat määrät ihmisiä ja mahdollistaisi siten oman laajenemisensa ja nousun todelliseen rintamaan pääomaa ja epävarmuutta vastaan. Sen suhteen meistä monen pitäisi päästä punavihreä-antipatioista eroon, samoin siitä, ettei kyse ole vain nuorison hulinoinnista.

Opiskelijatoiminta: http://opiskelijatoiminta.blogspot.com/
Valtamedia: http://valtamedia.net/
Vanhan tiedotuskanava: http://vanhantiedotus.wordpress.com/

Askel pois väkivaltakoneiden kontrollista

Leo Tolstoi kirjoittaa hollantilaisesta Van der Veer -nimisestä nuoresta miehestä, joka vastasi vuonna 1896 kansalliskaartin komentajan vaatimukseen seuraavasti:

”Älä tapa”

Herra Herman Sneiders

Midelburgin piirin kansalliskaartin komentaja

Hyvä herra!

Viime viikolla sain paperin, jossa minut määrättiin saapumaan kaupungin virastoon ilmoittautumaan lain mukaisesti kansalliskaartiin. Niin kuin varmaan huomasitte, minä en saapunut; ja tämän kirjeen tarkoitus on saattaa tietoonne vilpittömästi ja kiertelemättä, että minä en aio saapua lautakunnan eteen; tiedän hyvin, että otan kantaakseni suuren vastuun ja että Te voitte rangaista minua ja ettette emmi käyttää tuota oikeuttanne. Mutta se ei minua pelota. Syyt, jotka saavat minut ryhtymään tähän passiiviseen vastarintaan, merkitsevät minulle kyllin oleellista vastapainoa vastuuseeni nähden.

Vaikken – tulkoon sanotuksi – kristitty olekaan, ymmärrän tämän kirjeen alussa olevan käskyn, ihmisen olemukselle ja järjelle ominaisen käskyn, paremmin kuin useimmat kristityt. Lapsena annoin opettaa itselleni sotilaan työtä – tappamisen taitoa; mutta nyt kieltäydyn! Varsinkaan en halua tappaa käskystä, mikä on tappamista vastoin omaatuntoa, vailla vähäisintäkään henkilökohtaista motiivia tai syytä. Osaatteko Te mainita minulle mitään ihmisolennolle alentavampaa kuin tuollaiset tappamiset ja teurastukset? Minä en pysty tappamaan enkä kestä nähdä eläintäkään tapettavan ja olenkin ryhtynyt vegetariaaniksi, etten tappaisi eläimiä. Kun taas tässä tapauksessa minua voitaisiin ”käskeä” ampumaan ihmisiä, jotka eivät ikänä ole tehneet minulle mitään pahaa: sillä sotilaillehan ei ymmärtääkseni opeteta aseenkäsitelyä, jotta he osuisivat puiden lehtiin tai oksiin.

Mutta Te kenties vastaatte minulle, että kansalliskaartin on myös ja ennen muuta edistettävä sisäisen järjestyksen ylläpitämistä.

Herra komentaja, jos yhteiskunnassamme todella vallitsisi järjestys ja jos yhteiskunnan organismi todella olisi terve, toisin sanoen: ellei yhteiskunnallisissa suhteissa esiintyisi tällaisia räikeitä väärinkäytöksiä eikä sallittaisi sitä, että joku kuolee nälkään samaan aikaan, kun toisella on varaa kaikkein ylellisimpiin mielihaluihin – silloin näkisitte minut järjestyksen puolustajien eturivissä: mutta kieltäydyn ehdottomasti edistämästä nykyisen niin sanotun järjestyksen ylläpitämistä. Herra komentaja, miksi yrittää hämätä? Molemmathan tiedämme erinomaisesti, mitä tämän järjestyksen ylläpitäminen merkitsee: rikkaiden tulemista köyhiä uurastajia vastaan, jotka alkavat tulla tietoisiksi oikeuksistaan. Emmekö me muka ole nähneet, mikä oli Teidän kansalliskaartinne osa Rotterdamin viime lakon aikana: aivan aiheetta tämä kaarti joutui tuntikausia olemaan palveluksessa suojellakseen uhan alaisiksi joutuneiden kauppafirmojen omaisuutta. Ja saatatteko Te hetkeäkään kuvitella, että minä rupeaisin puolustamaan ihmisiä, jotka minun vilpittömän käsitykseni mukaan ylläpitävät sotaa pääoman ja työn välillä – että minä ampuisin työläisiä, jotka toimivat täysin oikeuksiensa puitteissa. Niin sokeita te ette voi olla! Miksi mutkistaa asiaa? Minähän en todellakaan voi sallia itsestäni muovailtavan tottelevaista kansalliskaartilaista, sellaista jollaisen Te haluatte ja tarvitsette.

Kaikista näistä syistä mutta erityisesti siksi, että minä vihaan käskystä tappamista, minä kieltäydynkin palvelemasta kansalliskaartilaisena ja pyydän Teitä olemaan lähettämättä minulle sen enempää univormua kuin asettakaan, koska vakaa päätökseni on olla käyttämättä niitä.

Tervehtien Teitä, herra komentaja,
I. K. Van der Veer"

(Leo Tolstoi: Omantunnon kujanjuoksu. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. 1981. Suom. Esa Adrian. Helsinki: WSOY. s. 83-85.)