Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Puhdas houkka ja luomakunnan aamu

“Des Sünders Reuetränen sind es,
die heut mit heil’gem Tau
beträufet Flur und Au’:
der liess sie so gedeihen.
Nun freut sich alle Kreatur
auf des Erlösers holder Spur
Will ihr Gebet ihm weihen.”

(“Synnintekijän katumuskyynelet
kostuttavat tänä päivänä niityn ja pellon:
Yhdessä pyhä aamukasteen kera
ne saavat kaiken näin versomaan.
Nyt iloitsee koko luomakunta
Vapahtajan suloisilla jalan jäljillä
tahtoen vihkiä rukouksensa Hänelle")

Näin lausuu Gurnemanz Pitkäperjantain aamuna Richard Wagnerin Parsifalissa, kun Parsifal, puhdas houkka - der reine Tor - palaa Graalin linnan alueelle harharetkiltään ja Klingsorin puutarhasta. Vaikka Parsifalissa ei eksplisiittisesti viitatakaan kristillisen maailman keskushenkilöön Jeesukseen Kristukseen, jonka ristinkuolema tänä nimenomaisena päivänä pantiin täytäntöön, ovat jäljet selviä, ilmeisiä ja kuitenkin niin hienovaraisella tavalla, että Wagnerin myyttisestä oopperasta riittää ammennettavaa niillekin, joita kristinuskon ydinsanoma ei juurikaan kannusta kohti transsendenttia. Antti Filppu on toisaalla kartoittanut aihetta paljon täyteläisemmin (ja lukijoita kannustan tutustumaan tähän tutkielmaan), joten keskityn tässä lähinnä omiin - ehkä assimiloituihinkin - kokemuksiini ja havaintoihini sekä Parsifalista että siihen liittyvistä pyhän kokemukseen liittyvistä käytännöistä. Muita kelpo kirjoja täällä Suomessa ovat kirjoittaneet muun muassa Pauli Pylkkö ja Martti-Tapio Kuuskoski.

Sekä Wolframin että Wagnerin Parsifalia käsittelevät teokset voidaan nähdä - ja on nähtykin - korkeampina vihkikaavioina, initiatorisina, voisi kai sanoa, mandaloina, jotka avautuvat kohti transsendenttista ja myyttistä todellisuutta. Jos tunteekin Parsifalin yleisimmän juonikaavan (houkkamaisen pojanklopin kehityskertomus myötätuntoiseksi pelastajaksi, jollei Vapahtajaksi), antaa Parsifal silti päänvaivaa, tunnekuohuja ja jopa gnostisen välähdyksen jostakin meidän kokemusmaailmamme ylittävästä, äärimmäisestä voimasta. Antin sanoin Parsifalia on syytetty liiasta tunnekuohuilusta, eikä suotta, mutta usein on jäänyt huomaamatta, kuinka taitavasti ja rakenteellisesti lahjakas Wagnerin ooppera on. Se on täynnä näennäisen yksinkertaisia, mutta silti tavattoman monimuotoisia ja -puolisia osatekijöitä, ja vasta libreton kautta teokseen perehtyminen voi avata kuulijassa lukkoja, tukkeumia jotka osaltaan piirtävät selkeän kuvan, kuinka melko yksinkertaisen pinnan alla väreilee virtauksia, joita ei (nyky)taiteessa useinkaan tapaa. Myyttistä taidetta tehdään verrattain vähän, mutta silloin kun sitä tapaa, se on huomattavasti voimakkaampaa ja vaikuttavampaa kuin muu, toisenlaisiin käytäntöihin paneutuva taide. Alituisena vaaranahan on, että tuohon voimavirtaukseen yhtyessään taiteilija joko luhistuu henkisesti (koska myyttisen energian vastaanottava astia on liian hento ja heikko) tai kuumeisen työn tuloksena syntyy teos, joka sivutessaan (tai joutuessaan osaksi) politiikkaa, kääntää yhteisön suunnan vaarallisemmille vesille (kuten kävi Saksassa viime vuosisadan alkupuolella).

Parsifalin yhteydessä melko banaali, joskin ihan tuloksekas vertailukohta on Babylon Whoresin King Fear (1999), jonka yhtenä tulkintastrategiana voi käyttää samaista Graal-myyttiä, Parsifalin tietöntä tietä tietämättömyydestä Klingsorin maagisen puutarhan kautta syvempään gnosikseen. Riippuu valituista välineistä, mutta King Fearilla on mahdollista nähdä kääntymissuunta maallisesta, hulluksi ja klippottiseksi muuttuneesta maailmasta kohti - näkökulmasta riippuen - äärimmäistä pimeyttä tai äärimmäistä kirkkautta (mitkä syntetisoimalla voitaneen määritellä “tyhjyydeksi“). Kaikki merkit viittaavat siihen, että maailmalliset asiat ovat jollain peruuttamattomalla tavalla hullusti, tunnettu todellisuuskokemus on kaventunut ja tyhjentynyt elävöittävästä voimasta, ja levyn subjektista on tullut samanaikaisesti kommunikaation haavasta ja yhteydettömyydestä kärsivä olento, joka pyrkii huumeiden, ikivanhojen myyttien ja salatieteiden etsimään mahdollisuutta tavoittaa suuruuteensa vielä kerran ja toisaalta Klingsorin kaltainen deathrokkaava heittiö, joka ei ymmärrä, missä vaiheessa sormia alkaa polttaa ja missä vaiheessa kannattaa tulla pois pimeistä makuuhuoneista ja puutarhoista. Taustalla kuitenkin, kuten jossain määrin Parsifalissakin, on ajatus ihmisessä olevasta sisimmästä jumaluudesta, jonka vapauttamalla subjekti kohoaa, kuin helmi mudasta, kohti korkeampaa tietoisuutta tai syvempää itseyttä. Saattaa kuitenkin olla, että syvää kirkkautta edeltää sielun pimeä yö, käynti kuolemassa, tuonelassa tai Klingsorin puutarhassa, jonka nimenomainen mustamaagikko on loitsinut autiomaasta vehreäksi vehmaaksi. Wagnerin oopperassahan Parsifal kohtaa maagisessa puutarhassa kukkaistyttöjä, jotka edustavat Antin sanoin oikeastaan samaa tyhjyyttä, näennäisrakkautta, kuin porno nykyaikana. King Fearilla kukkaistyttöjä ei suoranaisesti esiinny, mutta siihen verrattavaa todellisuuskokemusta kyllä - ja juuri siellä, alhaisimmassa irstaudessa tavoitetaan yhteys siihen energiavirtaan, joka kohottaa subjektin ylös (siksi Babylon Whoresin deathrokki on niin maatunutta ja härskiä).

King Fear tuntuu implikoivan, että yksi initiatorisen työn välttämätön perusedellytys on kuoleman hyväksyminen, picolainen kuoleman suudelma, joka vapauttaa subjektin aineen ja merkityksettömyyden kahleista. Ajatus siitä, että bardossa, jälleensyntymisen kierrossa kuoleman ja uudelleensyntymän saumaan ajoittuvassa välitilassa tapahtuisi vuotoa sekä ylös- että alaspäin, on tavattoman inspiroiva: kuoleman hetkellä osa ikuisesta vapautuu transsendenttiin ja samalla sulan laavan tavoin ikuista energiaa, myyttistä voimaa virtaa syvimpään itseen. Tämä vaihto aktuaalistuu siten, että mitä tietoisemmaksi itsestään subjekti on “elämänsä” aikana tullut, sitä enemmän vuotaa alaspäin jumalallista viisautta (sofia) eli sitä vahvempi astia on seuraavassa elämässä. Kun vuotoa alas on tapahtunut tarpeeksi paljon, äärellinen maailma ei kestä enää tuota ääretöntä energiaa ja sielu pullahtaa kuin itsestään kohti ikuista. Lienee tarpeetonta korostaa, että kuolema ei tässä yhteydessä tarkoita vain ruumillista, perinteistä kuolemaa, vaan kyse on olemassaolon eri tasoilla koko ajan tapahtuvista kiertokuluista.

Pitkäperjantai on kristikunnassa kuoleman juhla. Luonnonmystiikan valossa tuon kuoleman ja itseuhrauksen päivä asettautuu parahiksi kevätpäiväntasauksen tuntumaan - ja siinä valossa edellä lainattu Gurnemanzin puhe asettuu jälleen kerran uuteen, kiehtovaan valoon. Suru Vapahtajan kuolemasta on se tekijä, joka mahdollistaa uuden elämän alkamisen.

Yksilötasolla myyttisen todellisuuden ylläpitäminen edellyttää rituaalista eläytymistä paitsi vuodenkiertoon myös myyttisiin hahmoihin, kuten tässä tapauksessa Jeesukseen Kristukseen tai Parsifaliin. Eläytyminen ei tarkoita, että ne arkkityyppeinä olisi redusoitavissa pelkiksi “myyteiksi” (sanan nykymerkityksessä: epätosiksi, kuvitelluiksi). Koska samansuuntaisina tunnettuina varhaisina kertomuksina myyttejä on esiintynyt kaikkialla maailmassa, ilman että kansat olisivat olleet keskenään tekemisissä, yksin tämä riittää antamaan ohjeistusta, että kyseessä olisi pelkkä ihmisluonnolle tyypillinen tietynlaiseen todellisuuskokemukseen orientoiva skeema. Yksilökokemus myös osoittaa, että mitä vahvemmin myyttiä mielessään uusintaa, elää, myötätuntee, sitä vahvempana se aktuaalistuu ja resonoi yksilötajunnan kautta ympäröivään todellisuuteen. Kun Pitkäperjantain aamuna luomakunta näyttäytyy Parsifalille ja Gurnemanzille taivaallisessa valossa, mystisessä kirkkaudessaan, samalla tavoin myytin kautta nykyihminen voi tavoittaa elämäänsä merkityksellisyyttä myös tänään (ovathan ne ikuisia, huolimatta siitä, miten nykyaika ne kokee, onko kääntänyt jumalalle selkänsä jne.). Parsifal on kohtalouskossaan täydellisesti läsnä ja Gurnemanz Trevrizentiin verrattavana hahmona kuin vuoren viisas, oman initiaationsa läpikäynyt ja sitten maailmallisuudestaan vetäytynyt.

Vuoden kierron kannalta on olennaista, että tuntemamme Vapahtaja kuolee nimenomaan tänään. Toki kyse on eri tasojen myyttisistä kierroista - valon määrään ja liikkuvuuteen perustuvan agraariyhteisön kannalta Valontuoja syntyy jouluna ja kuolee kesän mentyä, kun taas kokonaisvaltaisen todellisuuskokemuksen kannalta Vapahtaja ei kuole tultuaan “vuoden ikäiseksi“, vaan - jatkuvuutta ilmaistakseen - yhden vuosipuolan ylijäämäisenä, joka ilmentää paremmin syvenevää ja alati luonnettaan muuttavaa vuodenkiertoa: loppuvuoden kristikunta elää Vapahtajan jättämästä odotuksesta, tai Parsifalin tapauksessa: synnistä vapautumisesta, (vehertyvän) luonnon suojelusta, uudesta viattomuudesta (joka tietenkin aloittaa tavallaan syklisen maailmankierron uudestaan: ihminen palaa Parsifalin asemaan, puhtaaksi houkaksi).

Wagner nosti oopperassaan Pitkäperjantain tärkeämmäksi päiväksi ohi Pääsiäisen. Tällä lienee ollut harkitut perusteensa, joskin on kiinnostavaa, että suoranaisestihan kristikunnan kansantajunnassa ajanjakso Pitkäperjantaista Pääsiäiseen on demonien ja pahojen henkien käymistilaa (samanlaisiahan, joskin eri tason liminaalitiloja on vuodenkierrossa ainakin samhainina, jouluna ja ehkä jopa juhannuksena), ei suinkaan heti pikimmiten uuden viattomuuden ja maan taivaallistumisen aikaa. Miksi siis Pitkäperjantai? Kuten todettua Parsifalissa yhdistyy äärimmäisen houkuttelevalla tavalla luonnonmystiikka ja kristillisyys, ja kun ottaa huomioon kristikunnan historiallisen luontokielteisyyden, ei ratkaisua tarvitse välttämättä edes perustella. Wagnerillahan, tai sanotaan: hänen oopperoissaan oli paljon kypsempi suhde luontoon ja syntiin kuin tavanomaisessa kansantajunnassa. Syntiä ei ole niinkään minkään ulkoisen lain noudattamatta jättäminen, vaan sisäisen virran tukahduttaminen, itsekastrointi, ja juurikin todellisuuden, mukaan lukien luonnon hyljeksintä transsendentin, hypoteettisen Taivasten valtakunnan vuoksi. Parsifalissa luonto ei järjesty kuin tasavertaisesti Jumalan eteen, ei hierarkkisesti, vaikkei oopperassa eläimiä esiinnykään (ja ainoa nainen Kundry on maanisuudessaan tavattoman “epänaisellinen“). Niin luonto esittäytyy kerrankin ei-hyödynnettävässä, antikapitalistisessa, miltei jumalallisessa loistossaan: olemme oikeutettuja saadessamme elää tuon luonnon keskellä, koska juuri se, siihen virrannut loisto, yhdistää meitä tavallaan myös ikuiseen ja äärettömään: metsän eläimet ja me, koko luomakunta nauttii tasavertaisesti saman jumalallisen suosiosta. Vapahtaja poistaa koko luomakunnan syntitaakan, ei vain ihmiskunnan, ja vapauttaa näin sen uuteen kasvuun ja uuteen elämään. Veri ja kyyneleet jotka valuvat maahan aloittavat vehmaan.

Myrskyn jälkeen (koiranpäiväin aurinko, osa 3)

Kirjoitin mustaan iankaikkiseen vihkojatkumooni: “uskon, että olemisen magia on siinä, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olla jouluna kotona, olla koiranpäivien aikaan kaupungissa, mitä nyt kukakin. Uskon että kukin luo kenties tietämättäänkin suhteensa vuodenkiertoon olemalla juurikin tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, tiettyjen virtausten yhtymäkohdassa. Tänä päivänä tuohon ikuiseen periaatteeseen – tuonpuoleiseen, jos sen niin tahtoo lukea – kytkeytymistä tehdään matkustamalla, kuuntelemalla tiettyjä levyjä (esim. nyt Babylon Whoresin Deggael), marjastamalla, kesämökkeilemällä, olemalla tietyllä tapaa läsnä. On levollista huomata, että teoriassa noita rituaaleja ja rutiineja toistamalla väistämättä kytkeytyy henkimaailmaan tai jumalalliseen – eri asia tietenkin on, huomaako sen, muistaako, huomaako mitä on tekemässä. Näille asioille herkistyminen avaa ymmärrystä kohti molemminpuolista kunnioitusta, syventymistä, avautumista. Itselleni pidempikestoinen (itsensä ja asemansa) muistaminen on kuitenkin perin juurin vaivalloista, pikemminkin muistan silloin tällöin kokonaiskuvan tai intuitioni olemisen suhteen hätkähtää hetkeksi valveille. Viime aikoina, tänä koiranpäivien aikana on tapahtunut melko paljon näennäisen merkityksettömiä asioita: olen jakanut postia, lepäillyt iltapäivät, lukenut illat ja puuhaillut arkiaskareiden parissa. Kesä lipuu huomaamatta ohitse ja tämänpäiväinen myrsky tuntuu jo syksyltä. Aamuneljältä on entistä pimeämpää, ilmanala on jotenkin koleampi, kesä ei vaikuta lainkaan niin kuumalta kuin edeltäjänsä, eilinen (kaksi päivää sitten katsoin koiranputkia, niiden tulista luonnetta ja niiden hohteessa kaikki muuttui, toisessa kaupungissa, toisenlaisen auringon alla). Koetan tehdä kesäisiä ruokia, levyjen ostaminen ja siihen liittynyt harhailu on minulle entistä vieraampaa, tilaan levyni netistä eikä siihen liity sen suurempaa vaivaa saati mystiikkaa, jollain tapaa käännyn (toivottavasti hyvässä mielessä) sisäänpäin ja samanaikaisesti tunnen outoa turtumusta kuin elinvoima pakenisi minusta – tai muuttaisi muotoaan syksyiseksi, pimeän energiaksi. Virossa oli upeaa, ihastuin tavattomasti Viljandin kaupunkiin, Viljandi Folkin esiintyjät olivat upeita, satoi vettä ja luonto oli jollain tapaa minua kohti asettunut, ihmisiä oli paljon ja tunnelma oli kaikin puolin maaginen, Besh o Dromin keikan jälkeen noin klo 02.00 seisoin tyhjentyneellä nurmella pullojen keskellä, kansa vaelsi nukkumaan ja muille teltoille, minä seisoin keskellä pihaa ja olin elossa, hereillä. Sunnuntaina alue oli yllättävän rauhallinen, purkautuva ja edelleenkin sateinen; tuolloin Viljandissa riehunut myrsky on nyt täällä, olemme konkreettisesti sen jatkumossa.”

Saatuani kuvat koneelle, Viljandin-retkestä kirjoitan tänne lisää, retki oli kuitenkin tämän kesän ainoita lomapäiviä, hetkiä jolloin otin etäisyyttä tekemisiini ja uuteen elämääni. Samalla huomasin, miten paljon minulla onkaan opittavaa, miten paljon kärsivällisyyttä on kehitettävä, yleistä suopeutta ja päästävä ulos omasta ihmisarkuudestaan. Kuinka tunnustaa avoimesti omat kehnoutensa, kuinka olla paljaasti.

Koiranpäiväin jatkumossa sortuneen tornin kivenkappaleet ovat alkaneet etsiä uutta järjestystään, siltä minusta tuntuu. Arkinen elämä kierii kuten ennenkin, mutta lähestyvä syksy, vitaalisten ja tummempisävyisten energioiden lakkaamaton virta näyttää sykkivän etäisempänä, kuin maan alta ja silti käyvän myös minuun, ravistaen aikaan – menneeseen – kiintynyttä (alista) mieltäni karistaen siitä turhaa kuonaa, valmistaen kohti entisen elämän loppua lumessa.