Matopoikia, antikristuksia, ihmisiä, vain ihmisiä

Yhdeksänkymmentäluku oli outoa aikaa amerikkalaisessa rock-kulttuurissa. Elettiin vielä jonkinlaisen satanistisen paniikin aikaa; 1980-luvulla rehottanut Satanic Ritual Abuse -paniikki oli tuoreessa muistissa. Ja vielä löytyi ihmisiä, useimmiten fundamentalistikristittyjä, jotka olivat huolestuneita lastensa kuuntelemasta musiikista, angstisesta rockista, joka avoimesti flirttaili kuoleman, itsetuhon, pahan olon ja saatanan kanssa. Vettä myllyynsä he saivat taas vuonna 1996, kun Marilyn Manson julkaisi läpimurtolevynsä Antichrist Superstar. Manson yhdistettiin paria vuotta myöhemmin jopa Columbinen koulusurmiin, minkä yhteydessä artistia syytettiin suoranaisesta kiihottamisesta surmaamiseen: nuoret olivat ensitietojen mukaan kuunnelleet Mansonin musiikkia, ammentaneet kai innoitusta. Samanlaista ajojahtia esiintyi myöhemmin mm. Ranskassa. (90-luvun loppuun mennessä tämä huoli oli ehättänyt Suomeenkin saaden eri kohteita.)

Mansonin toinen levy oli täysiverinen teemalevy ja ilmeisen onnistunut, sillä ajankohtaisuutta sillä vaikuttaa olevan vieläkin – olkootkin että artistina Mansonin juna näyttää menneen jo aikapäiviä sitten. Se, mikä erotti Mansonin lukemattomista muista sen ajan ns. industrial rockin ja nu metallin esittäjistä oli tapa kytkeä henkilökohtainen angsti laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Jos vaikkapa Nine Inch Nails -yhtyeen arvo länsimaiselle populaarimusiikille oli tietynlaisten soundien testaamisessa ja vakiinnuttamisessa, Mansonin ansiot olivat toisaalla. Edelleenkään Mansonin musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa. Se on rock-musiikkia ja sellaisenaan aika joutavanpäiväistä. 2000-luvulla elävän silmin Mansonin shokeerauksetkaan eivät juuri hätkäytä.

Ennen 9/11-välikohtausta oli kuitenkin vara kukkoilla ja shokeerata. Tässäkin – ja etenkin amerikkalaisen arvomaailman tapauksessa – syyskuun 11. päivä oli jonkinlainen vedenjakaja. Tämän jälkeen perinteiset arvot nousivat (ainakin hetkellisesti) takaisin tapetille ja ehkä siinä rytäkässä itseviha ja misantropiakin sai väistyä. Jokin ero hengessä yleisesti ottaen muutenkin on, jos vertaa keskenään 90-luvun lopun amerikkalaisia rock-yhtyeitä ja 2000-luvun emo- ja screamo- ja mitä näitä nyt on, musiikkityylisuuntia. Näyttää kuin aiemmin angstilla olisi ollut edes jonkinlainen substanssi. Artistit raivosivat lavoilla ”tätäkö te todella haluatte, tätäkö?”, mutta tänään musiikista on tullut pelkkää tyhjää näytöstä, omaksutun tyylin uskollista esittämistä (jopa Manson itse näyttää päätyneen jäljittelemään omaa tyyliä ja kadottanut matkan varrella sanottavansa). Tai ehkä tänään eletään vain toisenlaista vaihetta – jos silmäilee industrial rockin ja nu metallin edeltäjiä – grungea ja sitä edeltänyttä hard- ja glam rockia – saattaa havaita siinäkin jonkinlaisen vastakkaisuuksien jatkumon; kuka tietää, ehkä me vain elämme uuden Manson-messiaan odotuksen aikaa....

Yhtä kaikki Antichrist Superstar ilmestyi. Yksi Mansonin maneereista oli jo tuolloin flirttailla avoimesti fasistisen ja Aleister Crowleyyn liittyvän kuvaston kanssa – ja eittämättä sekin shokeerasi – mutta ketä sekään tänään enää hätkähdyttää? Okkultismia löytyy joka hevilevyn kansisivuilta ja natseista tehdään suuren budjetin komedioita. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt Mansonin levylleen kirjoittama lyyrinen kuvaus prosessista, jossa tietynlainen ympäristö pystyy tuottamaan ensin pahan olon musiikkia, omat syntipukkinsa, joista sitten kehittyy ihmisiä joita pelätä, uusia fasistisia johtajia. Levyn toinen raita sen jo kiteytti: ”Capitalism has made it this way, / Old-fashioned fascism will take it away” (Beautiful People).

Levyn käynnistää nimensä mukaisesti vastuuton vihanylistys (Irresponsible Hate Anthem). Ensimmäinen säe (”I am so all-american. I'd sell you suicide”) tuo kuulijan korviin paitsi puitteet myös sen, mitä on luvassa, mutta olennaisempaa on luvassa: ”Hey victim / you were the one who put the stick in my hand / I am the ism, my hate's a prism / Let's just kill everyone and let your god sort them out”. Olemme ”jokainen jonkun toisen neekereitä” maailmassa, jossa Jumala on jätetty (tuolle?) jollekulle toiselle ja ismeistä on tullut pelkkää tyyli- ja kauppatavaraa – paitsi tietysti kapitalismi ja fasismi, jotka näyttävät edustavat Mansonin hahmolle tärkeimpiä pohjahorisontteja myöhäismodernin all-amerikkalaisuuden todellisuudessa: ensimmäinen taipuu lopulta jälkimmäiseksi.

Tätä vihanpurskautusta seuraa viidentoista kappaleen verran prosessinkuvausta, jossa itsemurhaa teineille kauppaavasta artistista tulee ensin syntipukki, uusi käärme, matopoika, supertähti, enkeli, antikristus ja viimein uusi Jumala tai vain se mies jota eniten pelkäämme. ”We're on the other side, the screen is us and we're tv. /[...] You've poisoned all of your children to camouflage your scars / […] When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed” (Man that you fear) tiivistävät hyvin paitsi tietynlaisen sukupolvikokemuksen myös 90-luvun yleisemmät yhteiskunnalliset olosuhteet, erään metaforisen maailmanlopun. Sen jälkeen on vain pullopostia tuleville (piiloraita):

”Go ahead and build a better messiah, we can dig another grave
This is your calling.
If you are hearing this, there is nothing I can do
Something has grown in my chest.
And I have seen it.
It is hard and cold.
It's been dormant for many years.
I have tried to save you, but I cannot come to save you
But this is what you deserve
This is what we deserve
This is something that we have brought upon ourselves
We are not a victim, you are not a victim
We are not a victim, you are not a victim
God will grovel before me.
God will crawl at my feet.
These are the dying years.
These are the dying years.
When you are suffering, know that I have betrayed you."

Syvemmälle levyn yksityiskohtiin ei tällä haavaa ole tarvis mennä. 90-luvun Amerikkaa näyttää hallinneen (edellämainittuun satanistiseen paniikkiin viitaten) syyttelyn ja syyllisen löytämisen kulttuuri, joka tietysti huipentuu Osama Bin Laden -ajojahtiin 2000-luvulla. Saman ajattelutavan saadessa nyt jalansijaa myös terroritekojen ja koulusurmien Euroopassa näyttää siltä, että Mansonin sanoma on vieläkin monilta osin akuutti. Viikontakaisen Hyvinkään ampumisten jälkeenkin ovat nousseet vanhat kysymykset esille: tietokonepelit, internet, suomalainen asekulttuuri, poikien kasvatus, muumit... Jokainen tietysti ymmärtää, ettei yksittäisiä seikkoja korjaamalla tulevia julkisia väkivallantekoja voida poistaa, ei edes ehkäistä. Silti tuntuu, että ”jotain on tehtävä”.

Ennemminkin näitä julkisia väkivallantekoja on odotettavissa vain lisää. Ei siksi, että nuoret olisivat välttämättä tavallista enemmän sekaisin tai psyykkisesti sairaita; ei siksi, että aselakia ei tiukenneta, ettei asioille tehdä mitään, vaan koska julkiset väkivallanteot ovat jo – ja etenkin Suomessa – kasvaneet meemiksi. Muistan itsekin 90-luvun kouluajoiltani, ettei ihmisviha ja angsti olleet mitenkään vieraita tunteita yläastetta käyvälle sulkeutuneelle nuorukaiselle; silti ei tullut mieleenkään, että jotain Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään kaltaista voisi tehdä. Tänään tulee: joku on näyttänyt mallia. Ja ihminen on siitä surkea olento, että niin hyvässä kuin pahassa se on loputtoman taitava ja kiintynyt jäljittelemään toisten käytöstä. Me menemme mukaan, kunhan vain joku menee ensin. Tässä on se kiehtova paradoksi, joka luo samanaikaisesti tulevaisuudennäkymiimme sekä toivoa että toivottomuuta. Voimme oppia tästä pois, mutta on mahdollista, että nämä tragediat vain replikoituvat tulevaisuudessa. Enkä ihmettelisi, jos vastaisuuden auviset ja saaret eivät tietäisi sitäkään vähää, miksi tekivät mitä tekivät. Tiedämmekö mekään aina selvästi, miksi ja millaisin motiivein menimme mukaan – oli kyseessä sitten uusi tyyli, satunnainen tapahtuma, opinahjo? Harva meistä alituiseen tietoisesti elää ja toimii.

Mansonin konseptilevyn eetokseen voisikin tehdä pienen korjausliikkeen. Supertähtien aika on ohi, populaarikulttuurin sisältä nousevalle rankiajattelulle aikamme on aivan liian fragmentoitunut. Taiteilijat eivät saa taakseen massoja, erikokoisia ryhmiä vain, eikä sukupolvikokemuksen tulkkeja laajassa mielessä enää välttämättä tule. Sellainen kulttuuri ei kuori matopojista antikristuksia, jotka häpäisisivät musiikillaan amerikkalaiset arvot tai sikäläisen (täkäläisen) elämäntavan. Ei ole julkkista, jota syyttää. Tai ehkä niitäkin on vain liikaa.

Mutta ainakin meillä on toisemme. Jos kapitalismi Mansonin sanoin valmisteli tien, länsimaisen kulttuurin kehitys on 2000-luvulla johtanut siihen, että toisen neekereitä on nyt entistä enemmän. Esimerkiksi Slavoj Žižek monien muiden tavoin näkee konkreettisena, kapitalismin piiristä nousevana tulevaisuuden uhkana uusien näkymättömien muurien ja apartheidien mahdollisuuden. Ihmisiä erotellaan, heidän kulkuaan ja elämäntapaansa rajoitetaan, aivan kuin vähä vähältä heitä käännettäisiin toinen toistaan vastaan. Poliiseja korvataan julkisten tilojen valvonnan suhteen yhä enemmän vartijoilla, yksityisten firmojen työntekijöillä. Näillä on vain paljon lyhyempi koulutus tehtäviin, joita aiemmin annettiin poliiseille, joten rahaa säästyy tai mikä ikinä se pohjimmainen peruste tälle prosessille nyt sitten onkaan. Virkavallan korvautuminen vartijavallalla ei yhtä kaikki ole ihmisten ja demokratian kannalta suotuisaa, mutta kapitalistisen kehityksen näkökulmasta tietenkin luontevaa.

Samanaikaisesti politiikka on valonnopeaa. On reagoitava, ei arssinoitava, pohdittava, mietittävä. Ei ole aikaa. Ja kun aikaa ei ole, on toimittava nopeasti, mieluiten varmistellen: ”There's no time to discriminate, / Hate every motherfucker / That's in your way” (Beautiful people).

Jatkuva kiire ja entisestään mutkistuvat ihmissuhteet eivät ainakaan edesauta tulevien tragedioitten, tulevien antikristusten tulemisten ehkäisyä. Antichrist Superstarin oivaltavuus oli myös tämän näkemisessä: tv:n on ehkä korvannut toinen mediumi, mutta periaate on sama. Olemme toisiimme, mutta myös rakastamiimme julkimoihin yhteydessä eri mediumien välityksellä. Jos antikristukset ovat tullakseen, ne nousevat itsestään etäisyyksistä, joita ihmisten välille syntyy mediumien ansiosta. Matopojat ovat tämänkin suhteen oivaltava metafora. Internetin kehitys ja sen käyttämisen arkipäiväistyminen ei esimerkiksi kaikilta osin merkitse narsismin tai egoismin kasvua, vaan vain jonkinlaisten kuoriaislasten multiploitumista, olentojen jotka eristyvät omaan solipsistiseen kuplaansa. On vain omat tunteet, omat aistit ja yhteydettömyys, outo uusi yksinäisyys, joka ei edes tunnu yksinäisyydeltä.

Tarkoitukseni ei ole ollut saarnata, ei edes maailmanlopusta tai tuomiosta tai nuorison rappeutumisesta. Tarkoitukseni on ollut yrittää välittää jotain siitä, millaisena Antichrist Superstarin eetos voi näyttäytyä, jos sitä katselee tietystä vinkkelistä. Sehän Mansonissa parin vuoden ajan oli niin hienoa: vihattunakin hän välitti musiikillaan jotain totuudellista, jotain punnitsemisen arvoista. Se on tietysti raskas osa, ja kuuleman mukaan Mansonin viime vuodet ovat olleet pelkkää alkoholin ja huumeiden täyttämää tyhjää rokkitähden elämää, alas viettävää kierrettä. Nihilismin rajalla tosissaan sanottu kadottaa niin nopeasti sekä merkityksensä että sanojansa.

Mutta pitäisikö angstirokille lausua sitten synninpäästö? En tiedä. Paljon sitä enemmän puhutaan tänään julkisuudesta, siitä miten nuoret haluavat rokkitähdiksi, laulajiksi, miksi nyt ikinä. Useimmasta matopojasta ei koskaan tule julkisuuden henkilöä – paitsi tietysti niistä, jotka seuraavat tätä alusta alkaen surullista koulusurmameemiä. Itsetuhosta ja kuolemasta laulaminen on varmasti paitsi sydämestä nousevaa myös terapeuttista, mutta kyse on myös jostain laajemmasta: Marilyn Mansonin nihilismiin taipuvaa musiikkia yhdistää moniin muihin kulttuurimme ilmiöihin sen ilmeinen jalansijattomuus ja orpous, joka ilmenee nyt vain Mansonin kohdalla ilmenee inhona ja vihana ja tuhon kutsumisena – Sinkkuelämää-tv-sarja ja siitä tehdyt elokuvat sen sijaan saattavat kieliä täsmälleen samasta tunteesta, joka on vain muuntunut rakkauden ja tuotemerkkien (”labels & love”, mainitsee sarjan päähenkilö alkuperäisiksi syikseen muuttaa New Yorkiin) janoamiseksi. On luottamuksen menettäminen, pettymys, ja elämä on monilta osin niin helvetin merkityksetöntä, vain ihmisen kokoista...

Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Työ, raha, nautinto... ja Pekka Siitoin

Mesikämmen kirjoittaa blogissaan useaan otteeseen Pekka Siitoimesta. Sinänsä rohkeaa, sillä useimmat suomalaiset muistavat – jos edes tietävät – miehen tämän avoimesta kansallissosialismista ja ennen kaikkea tämän ruotsinlaivanauhotteista, joista näkyy, kuinka kuutamolla Siitoin viimeiset vuosikymmenensä oli. Siitoimesta on tullut siis lähinnä naurettava kuriositeetti, johon kaikkeen ironisesti suhtautuvat nuoret miehet – ja miksei naisetkin – viittaavat, kun tarvitsevat hupia tyhjään elämäänsä. Siitoimen henkilöhistoriaa tarkemmin katsottaessa kuitenkin huomataan, että Siitoin kirjoitti eri nimillä eri aiheista 14 kirjaa. Aiheet painottuivat okkultismiin, saatananpalvontaan ja joskus myös politiikkaan ja kenties merkittävimpien joukkoon voidaan laskea esimerkiksi Musta magia I-II (1974-1975) ja vaikkapa Ufot, uskonto ja paholainen (1974).

Niin, ufot. Tässä vaiheessa sekulaari ja rationaalinen kansalainen viimeistään tuhahtaa ja kääntää selkänsä. Jos tämä nyt on se jäävuoren alaosa, joka paljastuu, kun Siitoimeen syvennytään, ei taida olla Pekassa päällystämistä, sama mielipuoli ja hörhö siellä puhuu kuin noilla youtube-videoillakin. Siitoimen vertaaminen muihin länsimaisiin maagikoihin voi tässä kohtaa olla kuitenkin ihan valaisevaa. Monet Siitoimen kirjoista ovat niin huuruista ja hurjaa luettavaa, että yhdenkin kirjan puoleenväliin päästyään lukija on vakuuttunut, että Siitoin on kokenut ja nähnyt jotain, joka on täysin tuntematon maailma näille ihmisille, jotka käyvät kuukausittaisessa kynsihoidossaan tai sijoittavat osakkeisiin. On tietenkin huomioitava, että Siitoin ei välttämättä ole oikeassa kirjoituksissaan, mutta hänen kirjansa toimivat vahvempana stimulanttina elämän piilossa oleviin taajuuksiin kuin yksikään kotimainen romaani. Yksistään okkultismin saralla Suomessa ei ole näihin päiviin mennessäkään julkaistu yhtä esoteerista ja kokemusperäistä kirjallisuutta. Kuitenkin jos Siitoimen hahmoa verrataan vaikkapa Aleister Crowleyyn (tai kuten Mesikämmen tekee, Saatanan kirkon perustajaan Anton LaVeyhin), huomataan esimerkiksi se erityinen yhtäläisyys, että sekä Crowley että Siitoin jakoivat samankaltaisen vihatun ihmisen ja irstailijan maineen. Ja molemmat päätyivät, ehkä maineensa vankeinakin, täysin kuutamolle, hommat niin sanotusti lähtivät lapasesta. Tässä voidaan viitata länsimaisessa okkultismissa laajalti viljeltyyn “kynnysten vartijoiden” (the guardians of the threshold) käsitteeseen, minkä Robert S. de Ropp mainitsee (kirjassaan The Master Game (1969)) merkitsevän niitä mekanismeja “in man's brain that prevent him from seeing or knowing more than he is able to tolerate” (s. 185). Ilkeästikin voisi sanoa etenkin Siitoimen kohdalla, että hän näki ja koki enemmän kuin mitä hänen psyykkinen ja fyysinen mittansa mahdollisti. Crowley puolestaan humaltui egostaan, minkä voi nähdä saman asian sivujuonteena. Kuilun ylittäminen epäonnistui ja hän jäi oman elämänsä autiomaahan.

Pitäisikö Siitoin sitten ottaa vakavasti? Ei todellakaan, mutta nauraminen sentään voitaisiin lopettaa – siitäkin huolimatta, että Siitoin tiesi itsekin olevansa hauska mies. Samaan aikaan Siitoin kuitenkin luonnosteli teoksissaan hyvin monimutkaista maagista maailmankuvaa, jota hyvin voitaisiin verrata esimerkiksi antroposofian tai miksei edellä mainitun Crowleyn osin henkilökohtaisiinkin mytologioihin. Saatana, Lucifer ja Kristus olivat Siitoimelle arkipäivää – kuten monelle uskovaisellekin tuohon aikaan. Tänään tietenkin nämä ovat vain käsitteitä, korkeintaan nimiä tunne- ja tietoisuudentiloille – miten siis Siitoimen tekstit voisivat enää liikuttaa sekulaaria nykylukijaa mitenkään, kun Raamattukin on enää vain kokoelma kertomuksia ja tylsä sukuluettelo johon verrattuna pornoelokuva on paljon kiinnostavampi?

Maaginen maailmankuva tuntuu meistä hyvin etäiseltä, koska ajatus siitä, että voisimme ottaa jonkin muun entiteetin osaksi elämänpiiriämme, jopa sen keskipisteeksi, tuntuu meistä täysin mielettömältä, sokealta uskolta. Voisi tietysti huomauttaa, onko lainkaan niin itsestäänselvää, että me itsekään olemme oman elämämme keskipisteitä? Eikö nimittäin esimerkiksi raha, työ, vapaus, terveys ja nautinto määrääkin elämäämme niissä määrin, että suhtaudumme tekemisiimme siten, että ne lähenisivät noita tavoitteita? Emme selvästikään ole itseriittoisia, vaan tavoittelemme jatkuvasti jotain. Samastumme tavoitteisiimme ja luulemme siksi, että tavoitteet ja tavoiteltavat asiat ovat meitä jotenkin olennaisesti määrittäviä tekijöitä: “nautin hyvinvoinnista”, “rakastan seksiä”, “ihmisen pitää tehdä työtä”, “elääkseen on ansaittava rahaa” jne. Tällöin emme yksinkertaisesti näe sitä, mikä on välittömästi läsnä, mikä tarkastelee tilannetta. Olemme sokeita tälle, ja itsellemme. Siinä mielessä (epä)pyhitämme elämäämme jatkuvasti asioille, jotka kuuluvat jostain syystä elämänpiiriimme - eikä tämä välttämättä eroa päällisin puolin kovinkaan paljon esimerkiksi luostarielämästä, jossa ihminen pyhittää tekemisensä vähän toisin.

Uskonnollisesti (tai okkultistisesti) orientoituneessa mielessä asiat eivät kuitenkaan mene ihan näin yksinkertaisesti. Siinä ihminen ymmärtää eronsa, jatkuvan puutostilansa suhteessa tavoitteisiinsa, eikä samastu niihin. Jumala on hänestä erossa ja hän kaipaa jumalaa - tätä voidaan kutsua vaikkapa kaipauksen tieksi. Tavoitteet ovat toki asioita, jotka ovat merkittäviä hänen hyvinvointinsa ja elämänsä kannalta, mutta ne ovat hänestä erillisiä. Luultavasti hän myös näkee, että edes ne halut, joilla hän pyrkii hyvinvointiaan jne. tavoittelemaan, eivät ole olennaisesti häntä, vaan hänen ulkopuolellaan – jotain jota hän tarkkailee - ja jota edelleen jumala tarkkailee. Hänen olemassaolonsa on kuitenkin yhtä eksistentiaalista hätähuutoa, kaipausta, erossaoloa; maailma on paikka, ihmisen koti, jota Jumala ei (enää) asuta, mutta jonka muistutus se itsessään on.

Tämä on luonnollisesti vain yksi villi tulkinta siitä, miten Siitoimeen voisi suhtautua – jos häneen haluaa suhtautua muuten kuin hämmentyneesti naurahdellen. Jopa monet taiteilijat tietävät (myöhäismoderneista tekijöistä ei kuitenkaan voi mennä valalle) säveltäjä Einojuhani Rautavaaran tavoin, etteivät ole kuin työnsä välittäjiä. Siitoin kuitenkin näyttää kieltävän tämän: kuten mekin tänään, myös Siitoin korostaa, että me olemme elämämme keskipisteitä - ehkä siksi hän valitsi kaipauksen tien sijaan toisen tien, nautinnonhalun ja itseriittoisuuden tien. Kokonaan toinen kysymys on, mihin tämä tie hänet johti - ja mihin se meidät johtaa. Kuiluun? Selvästikään psyykkiset mittamme eivät riitä kohtaamaan kaikkia niitä asioita, joihin itseriittoisuuden tie vie (mikä näkyy mm. lisääntyvässä lääkkeiden ja päihteiden väärinkäytössä, turhautumisessa, pakenemisessa kyynisyyteen, merkitysten katoamiseen omassa elämässä), joten voiko olla, että tuhahtelumme ja hupailumme Pekka Siitoimelle onkin itse asiassa jonkin asteista epäuskoista tietoisuutta siitä, että me itse kulttuurimme jäseninä olemme pian samassa jamassa? Ruotsinlaivallahan me jo hillumme, eivätkä kaikki toilailumme suinkaan kestä päivänvaloa.
Kenties Siitoin uskoi maailmankuvaansa – joka ei kaikilta osin ehkä kuitenkaan ollut täysin subjektiivisten harhojen täyttämä – ja teki työnsä, eli elämäänsä siten, että kaikki mitä hän teki hän pyhitti uskomilleen asioille. Mutta toisin kuin me, Siitoin sentään näki, että hänen jumalolentonsa olivat omilla asioillaan ja ajoivat omia etujaan. Tosin; senhän mekin tiedämme rahasta ja kapitalismista. Mutta entä muut, itse keksimämme ja meille tarjotut tavoitteemme? Miten tarkasti tunnemme niiden itsenäiset liikkeet?

Psykomaantiede ja oppi demoneista

Aikakauttamme pidetään varsin laajalti hengellisyydestä riisuutuneena, sekularisoituneena eli maallistuneena kulttuurina. Puhe hengestä ja hengellisyydestä liitetään paitsi kristillisyyteen myös ns. new age -liikkeisiin, jossa henkisyys on korvannut uskonnon keskeisenä käsitteenä ja joka kokonaisuutena on tiukemmin individualistista ja valikoivampaa. New agea onkin syytetty tapana valikoida itselle mieleiset hengelliset käsitteet ja käytännöt sekä ihmisen korottamisesta henkisen kilvoittelun päämääräksi. Hyvin helposti näyttääkin, että new age tähtää enemmän ihmisen henkiseen kasvuun (ja usein myös tämän voimavarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen, "sisäiseen sankaruuteen") kuin kontaktiin jumalan kanssa. Helppona maalina voikin toimia Intian filosofioissa tunnettu ja sieltä läntistetty käsitys itsestä. Itse ei ole erillinen jumalasta ja siksi itseen kohdistelu henkinen ponnistelu on monien kristillisten tahojen mielestä patologista jumalanpilkkaa: kristillisessä maaperässä nimittäin elää vahvana käsitys jumalasta, joka on radikaalisti erillinen ihmisen ja hänen sisäisyytensä kanssa. Kuitenkin kristillinen perinne sisältää myös juonteita, joissa tätä ihmisen sisintä tai sielua on pidetty erityisenä reittinä jumalan kohtaamiseen; lieneekin valtapoliittinen seikka, ettei tämä kristillinen mystiikka ole koskaan päässyt kristillisyyden valtavirtaan ja meillä Suomessakin sitä näytetään tuntevan melko valikoivasti.

Toinen näkökulma henkeen ja hengellisyyteen on, että siinä on olennaisesti kyse henkimaailmasta. Valitettavasti näyttää olevan niin, että erityisesti mediakulttuuri - jossa henkimaailman olentoja aktiivisimmin tätä nykyä esiintyy - on muokannut pitkälti meidän käsitystämme siitä. Meidän on hyvin vaikea ylipäätään ymmärtää tai edes uneksia, että henkimaailman olennot puuttuisivat meidän toimiimme, tulisivat meidän maailmaamme, muunakin kuin näkyinä ja hallusinaatioina. Henki kyllä myös materialisoituu, mutta, kiitos sekularisoituneen kulttuurin, ei kovinkaan usein. Kuten suljetulla vankiosastolla työskentelevä ystäväni totesi, nykyisillä sekakäyttäjillä ja moniongelmaisilla ei ole edes kunnollisia harhoja.

Jumalien, kuolleiden, demonien, enkelien ja muiden (alempien) henkiolentojen sijaan meidän tulisi ymmärtää, että ne ovat ennemminkin koettavissa, aistittavissa kuin nähtävissä. Usein ne vaikuttavat meihin niin kokonaisvaltaisella tavalla, muuttavat meidän tietoisuuttamme, ettemme edes ymmärrä olevamme jonkin olennon hallinnoimia, joko voimakkaampien tai vähemmän voimakkaampien. Jumalat ja riivaajat ovat voimiltaan hyvin erilaisia.

Kenties helpoimman lähestymistavan tähän tarjoaa paikallis- tai psykomaantiede. Lokaalien kulttuurien kadotessa kansainvälisyyden tieltä voimakkaammat henget ovat hiljaa vetäytymässä tästä maailmasta, mutta yhä vielä niitä tapaa. Ihminen voi kuitenkin koetella yhteyksiään heihin siirtymällä paikasta toiseen, mikä merkitsee yleisesti ottaen tiettyjen elämää järjestävien periaatteiden kuten arjen käytäntöjen eli rutiinien väistymistä. Valittu kohde voi olla esimerkiksi vieras, historiallinen miljöö metsän keskellä, entinen kotikaupunki tai jokin ulkomailla sijaitseva, kaikin puolin arkielämästämme poikkeava kohde. Pienemmässä mittakaavassa muutoksen havaitsee jo viettämällä aikaa vilkkaasti liikennöidyssä risteyksessä ja siirtymällä sitten esimerkiksi joogasalille, johon on aikojen kuluessa kiinnittynyt tietynlaisia tunteita, ajatuksia ja tietoisuuksia.

Maantieteelliset paikat, asunnot ja ympäristöt sitovat nimittäin itseensä asujiensa näköistä tietoisuusainesta. Puhumme tässä kohtaa useimmiten ilmapiiristä. Vanhoissa taloissa on jännittävä ilmapiiri. Kaupungin keskustassa on ahdistunut, äreä ilmapiiri. Ensimmäisen kohdalla noihin huoneisiin on syöpynyt ajan patinaa niissä eläneiden ihmisten elämänkohtaloista ja niissä koetuista elämänvaiheista, jälkimmäisessä on tuhansien työhön osittain vasten tahtoaan menneiden ihmisten angstia. Ja näistä tuhansista aineksista muodostuu paikan henki, elävä olento, jolle tuhannet ihmiset ovat antaneet osaltaan luonteen.

Tässä ei siis pitäisi olla mitään ihmeellistä tai mitään huuhaata. Päivänvalossa asiasta puhuminen langettaa helposti puhujan ylle hörhön maineen: paradoksaalisesti siinä missä henget ovat osittain säilyttäneet voimansa, ihmiset ovat hylänneet heidät. Usko yli-inhimilliseen rajoittuu nimittäin tätä nykyä talouden aaveeseen, johon uskotaan järkähtelemättä.

Pienemmät yli-inhimilliset olennot kuitenkin elävät. Luomalla kuhunkin yksityisen suhteen ihminen voi kuitenkin tavoittaa jotakin olennaista paitsi henkimaailmasta myös omien tietoisuuksiensa mittasuhteista - jos tohtii antaa sille mahdollisuuden. Kaikki yhteydet henkimaailmaan eivät luonnollisestikaan ole aina erityisen kiitollisia ja arjen rutiineista nousevien turvallisuudentunteiden suhteen mieluisia. Yksin tietynlaisen muistoaineksen ajatteleminen tietyssä paikassa voi heijastua ihmisen henkisuhteeseen, saattaa hänet suuremman kokonaisuuden valtaan. Tämä puolestaan nostaa kaikista ihmisen potentioista sellaisiakin, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, millaisissa tietoisuudentiloissa eli psykomaantieteellisissä kohteissa on havaittu esimerkiksi ne tietoisuuden suuntautumistavat, joita on alettu kutsua seitsemäksi kuolemansynniksi. Esimerkiksi kaaos on lomakohteena monelle meistä vähemmän mieluisa, mutta se antaa paremmat edellytykset ymmärtää myös arjen estetiikkaa ja rutiineja.

Yksityinen suhde henkiolentoon luonnollisesti vaihtelee, kumpaisenkin tuntemukset ja tuulet ovat ailahtelevaisia. Tämä saa meidät aistimaan henkiolennot milloin enkeleinä, milloin demoneina, jopa niinkin, että enkelit näyttäytyvät hirmuisina, järisyttävinä voimaolentoina. Niinikään Intian maaseuduilla samat jumalat ovat saaneet jopa tuhansia erilaisia vaihtelevia muotoja. Samaa tiettävästi esiintyy myös Afrikan voodoo-perinteissä.

Henkimaailma näyttääkin olevan mittaavaa tiedettä läpäisemätön vieras alue, johon tutustuminen on lopulta yksityinen asia. Psykomaantiede onkin tällöin enemmänkin kuvailevaa, kokemuksellista kompurointia kuin yrityksiä määritellä. Vahvaa halua irrottautua itse luomista sidonnaisuuksistaan se kuitenkin edellyttää, tärkeimpänä luonnollisesti tahto vaeltaa pyhään, erota arjesta ja toisaalta sekularisoituneen kulttuurin lumeunesta.

Avain mysteereihin

Susirajalla nälkämailla tulen ajatelleeksi, kuinka vielä jokunen vuosi sitten kirjoitin kotikaupungistani käärmeiden pesänä, jonkin ktoonisen olennon maanpäällisenä ruumina. Uneksin, että Hekate siellä asutti niitä risteyksiä, ja ojanmutkissa kulkivat ryövärit ja petturit, kaikennäköiset ja -kokoiset ruojat. Niinikään, kaikki olennot joita kohtasin niillä teillä, olivat aaveita, eivät enempää, eivät vähempää. En tiedä kuitenkaan, onko enää niin. Nykyisin siellä on vain hyvää aikaa. Velka ei lankea, kun junasta astuu, eikä pimeä paina, vaan juurista ja yöllisestä hohteesta osaa nauttia. Ehkä olen tehnyt tilini selväksi sen olennon kanssa. Olemme molemmat muukalaisia.

Katuja käydessäni tiedän kuitenkin, että aaveet lisääntyvät alati, niillä on tapana kerrostua ja samentua, mutta yhä he ovat siellä. Tiedän sen jokaisesta ilmestyvästä muistosta: jokainen muisto palauttaa minut paitsi vuodenkiertoon, myös “isieni” yhteyteen - muistaessani jokaisen valon luonteen, tavan astua, oudon takaisinkiertymän, tunnen yhä vahvemmin kytkeytyväni osaksi jotain suurempaa, osaksi olemattomuutta, syvää pyhää. Niin käy, kun huomaan sattumalta löytäväni tositteen irtisanomisesta samalta päivältä kymmenen vuoden takaa, tai palaan huomaamattani kirjaan, jonka merkittävyyttä ei jonain tiettynä vuonna sopinut lainkaan kiistää, tai kun rusakko askeltaa pihojen välistä ja kadun yli, kinokset painuvat kasaan ja aurinko värjää risteykset sillä tavoin kuin joskus vastaavana ajankohtana, jonain vastaavana keväänä. Muistoja voi kierrättää, muistoja voi vaalia, mutta ennen kaikkea on nähtävä niiden lävitse: on nähtävä niihin voimiin, jotka tekevät muistoista merkityksellisiä ja jotka palauttavat nykyisyyttä niiden yhteyteen. On kuin näyistä ja unista ja kosketuksista avautuisi valtava näkemätön kokematon avaruus kohti tuonpuoleista - ja totisesti, sillä tavoin ne toimivat: ne ovat paitsi myyttisiä alkuja, myös aina jonkin muun, jonkin vieraan lähetyskäskyjä.

Tämän läsnäolon keskellä olen oppinut mukautumaan vaadittuun elämänmuotoon. Olen oppinut, että nostalgia merkitsee täysin erilaista olemisenmuotoa kuin mitä arkinen toiminta tapaa olla - jos puitteet vaativat sitä, on osattava nukkua pidempään, osattava elää toisen rytmin mukaan. Siitä ei kannata potea huonoa omaatuntoa, sillä se on vieraan ja aina tunnetun voiman kanssa yhteydessä olemista, eikä sillä ole tekemistä arjen kanssa. Nämä eivät ole keskenään minkäänlaisessa arvoportaikossa keskenään, vaan molemmat tukevat toisiaan: niin kuin pyhiinvaeltaminen vahvistaa arkista käyttäytymistä, niin arkisten rutiinien toisto vahvistaa “astiaksiasettumiskykyä“. Uskon, että maaginen tahto ja itsekuri ovat kaiken henkistä elämää koskevan ymmärryksen keskeinen edellytys. Jopa “maagisen autismin” uhallakin olen valmis väittämään, ettei henkinen kasvu yksinkertaisesti ole mahdollista, jos oppilas tai initiaatti ei pysty koulimaan itseään omassa arjessaan ja omassa kehollis-mentaalisessa todellisuudessaan. Kohdatessaan itseään suuremman voimavirtauksen valmistautumaton ei välttämättä pysty käsittelemään tuota energiaa, ja tuolloin voima joko sivuuttaa hänet tai muuttaa häneen ja on syy monille tuota kohtaamista seuraaville kokemuskonflikteille ja traumoille. “Jos voisimme nähdä kerralla kaikki taivasta asuttavat demonit, menettäisimme välittömästi järkemme.“ Tämän perusteella koen niinikään, että tasapaino arkisen itsekurin ja pyhiinvaeltamisen välillä on edellytys moninaiselle ymmärtämykselle. Jollei ymmärrä niitä voimia, joiden kanssa asettuu tekemisiin, kokemusta seuraavat tunteet ja mielteet voivat ajaa oppilasta katastrofaalisiin suuntiin.

Kokemusmaailmassamme on tavattomasti raja-alueita, susirajoja, joilla asetumme tekemisiin voimien kanssa, joita emme tunne, ja joita emme pysty suullistamaan tai käsittelemään. Esimerkiksi länsimaisen esoterian viitoittamat todellisuudet ovat oikeasti olemassa, mutta yleinen todellisuuskäsityksen kaventuminen on johtanut siihen, että saatamme tyhjentää nuo voimat tiettyihin symbolikuvastoihin ja sivuuttaa ne sitten - vain koska emme tunne niitä ja koemme, ettei niillä ole mitään tekemistä arkisen elämän kanssa. Länsimaisen mediakuvaston ja kulttuurihistorian myötä meille välittyy noista symboleista vain ne puolet, jotka ovat jotenkuten hallittavia, kontrolloitavissa. Keskeisin ongelma kuitenkin on, että suurin osa ihmisistä on elämässään toistuvasti noiden voimien kanssa tekemisissä, mutta ei ymmärrä sitä. Emme todella käsitä, millä tasolla henget, aaveet ja erilaiset energiavirrat aktuaalistuvat, koska joko odotamme konkreettisia valveessa tapahtuvia ilmestymisiä tai mikä todennäköisempää: emme osaa käyttää itsestämme niitä katvealueita, joilla nuo okkulttiset ilmiöt ovat reaalisia. Emmekä tunne noita ilmiöitä, koska olemme kääntäneet katseemme poispäin itsestämme.

"Io Pan! Io Pan Pan! I am awake / In the grip of the snake"

Kevät on maailmanlopun aikaa. Se merkitsee minulle ennen muuta luopumista alkuajasta, avautumista, vehmaan alkua. Puhumme mielellämme siitä, kuinka keväisin lumen alta paljastuu vihertävä nurmi ja pian voimme huomata jo pajunkissoja tienvarsilla. Samalla kuitenkin jätämme hyvästit menneelle talvelle, sille alkuhämärälle josta valo nousee, kasvaa ja johon edelleen palaa. Olemme jo suunnanneet katseemme kohti rakkautemme kesää, vapautta, avoimuutta, uutta viattomuutta. Siirtyminen kesäaikaan - tai kuten itse sitä nimitän: valeaikaan - merkitsee paitsi konkreettista erontekoa talvesta, myös tietoista etsiytymistä niille poluille jotka johtavat kesämaahan - niinikään psyyken tasolla se merkitsee etääntymistä, irtiottoa, tietoiseksi tulemista.

Eikö tämä ole ristiriidassa aikaisempien kirjoitusteni suhteen, joissa totesin syksypuolella tulevan pimeän merkitsevän vuoden loppua agraarisessa perinteessä? Näin onkin, mutta on myös hyvin ymmärrettävää, että auringonkiertoon itsensä perustava kansanperinne ei myöskään voi nähdä pimeää itseään parempana kuin kesää, valonmaata. Coilin edesmenneen Jhon Balancen sanoin sähkövalo tappoi mytologian, ihmisten kerääntymisen yhteen talvi-iltoina kertomaan toisilleen tarinoita aikansa kuluksi, kuvittelemaan, pimeässä. Mihin Balancekin viittaa, talvi on hiljentymisen ja sisäänpäin kääntymisen aikaa yhtä lailla kuin kesä on paljastumisen, ulostulon, kukoistuksen aikaa. Jopa agraariyhteisölle talvella oli enemmän aikaa ajatella, kuvitella, olla hiljaa, kuin keväällä tai kesällä, jolloin aistit heräsivät ja kävivät hurmosmaiseen tanssiinsa yhdessä muun luonnon kanssa. Lumi joka peitti talonpielet suojasi ja hukutti äänet sekä huomiota vaativat ärsykkeet, ja keväällä yksin valon määrän lisääntyminen oli omiaan herättämään ihmiset horroksestaan ja lähtemään ulos, kuumaa sykkivää verta suonissaan, ihastuneina kuin maaäiti, kasvit ja puut. Tai Pan, kreikkalainen luonnon ja hedelmällisyyden sarvipäinen jumala, joka sai sittemmin kyseenalaisen kunnian tulla samastetuksi kristilliseen Saatanaan.

Tämän avautumisen, jopa estottoman rakkauden takia omalla maailmankartallani en ole koskaan ollut täysin sinut kevään ja kesän kanssa: tunnen jääneeni sen rakkaudesta paitsi. Panin hahmo on vainonnut minua läpi nuoruuteni. Keväisin teini-ikäiset alkavat kerääntyä, veri vetää niitä yhteen, ja kun itse olin samanikäinen, päädyin tekemään sitä mitä talvisinkin, pesimään kotona, olemaan itsekseni, ja niin rikoin luontoa vastaan. Oli kuuma, luulin ettei minulla ollut ystäviä ja ihmisiä ympärilläni, koetin piileskellä ja odotin syksyä, ettei minun tarvitse enää: silloin piileskely olisi tarpeetonta, sillä se olisi luvallista ja Panin nauru olisi lakannut. Joskus jäin kaupunkiin, joskus pääsin pois - yhtäkaikki tunsin olevani yhtä pitkää haavaa, jotain halvaantunutta etäisyyttä joka piti minut ja rakkauden toisistamme erillään. Muotoutuvaan mieleen se jätti taatusti jäljet, jotka kerrostuvat niin kuin muistotkin: kerroksittain, sekaisin, sekoittuen.

Eli koska minulla on jonkinasteisia traumoja teinivuosiltani, kevät on maailmanlopun aikaa? Näin kai voisi sanoa. Puolustaudun kuitenkin sanomalla, että kaikki, mitä tapahtuu ennen 18. ikävuotta, ei ole siitä maailmasta jossa elämme. Me emme tunne sitä, se on jonkun vieraan elämää. Kun vihdoin aistimme avautuvat elämämme ensimmäisenä keväänä ja synnymme tähän maailmaan, lapsuutemme on jo-kadotettua ja meillä loputon alkukoti-ikävä, jätämme taaksemme tuon ajan, tuon toisen elämän ja etsiydymme omamme ääreen, opettelemme uudestaan tunteemme, itsetuntomme, kykymme, kaiken. Ja me rakastamme tuntea olevamme erossa alustamme, rakastamme sitä ikävän tunnetta, ja siksi kevät on meille niin tärkeä vuodenaika: se toisintaa tuon tunteen, palauttaa meidät vielä kerran sen tunteen pariin, kun seisomme kamanan alla ja astumme ulos. Sen jälkeen meillä on vain toisemme, omat askareemme, oma elämämme ja omat muistomme, siitä mitä oli ja mitä olisi voinut olla.

Lumen alta paljastuu siis vuotuinen pimeän kuolema, joka pakottaa ihmiset surutyön jälkeen käymään kohti kevättä, sovittamaan itsensä uuteen aikaan ja sen vaatimaan luonteeseen. Olen toki enemmän kuin iloinen, että kevät saapuu - viikko sitten maassa oli enemmän lunta kuin koko talvena, ja nyt kadut ovat paljaat, pikkukivet narisevat kenkien alla. Tilaa parantaa se, että valoa on enemmän, aistielämä pulpahtaa auki ja tiedän: kesän jälkeen saan kyllä uuden siunaamani, jolloin käpertyä, hiljentyä, olla itsekseni. Nyt on tärkeää antaa elämänvirran viedä, pyrkiä siihen luontoyhteyteen joka huuhtoo suonemme ja huuhtoo mielemme kaikesta talven aikana kertyneestä kuonasta ja kurasta. Se, mikä on talven kestänyt, pysyy ja vain vahvistuu. Ja mikä tärkeintä, Pan ei enää ole vihollinen, vaan kunnioitettu kumppani. Siispä tervetuloa!

Alamaailman väki

“So the Masters, as we picture them, are images in our imagination, as indeed are all inner plane entities, human, angelic or elemental. But this does not mean that they are the product of our imaginations. They are real beings on their own level. And the level of the Masters corresponds to the Sephirah Chesed, which is a sphere where forms are of the density of the processes of the abstract mind or intuition. (…)

Obviously if one is going to start holding interior conversations with projections of one’s own imagination it does not require much dissociation of consciousness to land one into the strange worlds of schizophrenia and hallucination. That is why practical occultism should be carried out under strictly controlled conditions and with a definite purpose in mind, and it is the reason for opening and sealing riuals before and after practical work.

Whilst early propagandists on behalf of the existence of the Masters may not have fallen into schizophrenia it appears that many were the victims of hallunication in that they confused their planes, mistaking astral consciousness for physical reality. Thus one reads accounts of meetings with such and such a Master in a railway train or public park, with detailed descriptions of dress, including top-hat, umbrella and all.

Anyone having any conception of what the Masters really are must realise that accounts of such alleged physical manifestations are complete balderdash. However the fact is that there is truth behind the folly and self-deception and it is an appalling tragedy that the foolish way in which the facts have been presented in the past has led many to dismiss the whole subject out of hand - and frankly one can hardly blame those who have done so.

The Masters, or Inner Plane Adepti, are human beings who have gained all the experience, and all the wisdom resulting from experience, necessary for their spiritual evolution in the worlds of form. They are thus ‘just men made perfect’. All souls, when they have become free of the necessity for birth and death, can go on to higher evolution in other spheres, but some elect to stay behind in Earth conditions in order to help on their ’younger brethen’ in their progress through cyclic evolution on this planet. These are the Masters, and there are many of them, though only a few are known to humanity by name for it is only the ’teaching Masters’ who communicate directly with us.

It is this ’College of Masters’ that forms the upper reaches of the planetary Hierarchy of human beings, just as the Archangels form the upper reaches of the Angelic and Elemental Hiearchy. The function of the Masters is to mediate divine forces, or the Will of God, to humanity and thus can they be considered to operate in the Sephirah Chesed." (Gareth Knight: A Practical Guide to Qabalistic Symbolism. vol. I On the Spheres of the Tree of Life. 1965/2001, p. 115-117)

90-vuotiaalle Suomelle ja ikuiselle kansanhengelle

Otin vuosi sitten Suomen itsenäisyyspäivänä osaa spiraalimeditaatioon, jossa tähdättiin suomalais-kansallisen energian kohottamiseen. Vaikutukset olivat näin jälkeenpäin ajatellen milteipä kohtuuttomat. Saattoi olla, että jätin varsinaisen suomalaisuuden ajattelun vähemmälle, mutta jotain syvällistä, maa-energiaa koskevaa mukaan tarttui tai tässä tapauksessa, jollain hienovaraisella tasolla sisälläni heräsi. Vuoden kuluessa vietin paljon aikaa maa-elementin parissa, ja vaikka järjestyksessään maa-elementti katsotaan pahnanpohjimmaiseksi (suhteessa muihin elementteihin ja henkeen), se ei millään muotoa tarkoita hengen poissaoloa ja pelkkää karkean energian läpikulkua (esim. materiaalisten ilojen kartuttamista ja edesvastuutonta juhlimista). Päinvastoin: maa-elementti kaikessa mullankatkuisuudessaan luo perustan muille henkisille pyyteille. Perusmuodossaan tämä tarkoittaa esimerkiksi oman kehon rajojen, tuntemusten ja velvollisuuksien vahvistamista, mutta myös paneutumista mitä arkisimpiin toimintoihin; huomaamista, kuinka kaikki tuo maallinen kuhisee elämää, mailleen menneitä, esi-isiä ja vainajia.

Samoihin aikoihin viime syystalvella aloin herätellä itseäni myös siitä poliittisesta unesta, jossa olin ollut. Kuten aiemmin jo totesin, politiikka tulee käsittää kattavan kaikki inhimilliset toiminnot, aina vapaa-ajanvietosta ostoksiin. Tämä tarkoittaa yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen alituista tarkastelua. Kun nyt hiljennymme tahoillamme itsenäisyyspäivänviettoon, saatamme huomata että itsenäisyyspäivä on mahdollisesti valtakunnan poliittisin päivä. Silloin suuri osa suomalaisista palauttaa mieleensä, mitä suomalaisuus heille merkitsee ja millaisia tuntemuksia se heissä herättää. Medioituneella aikakaudellamme näitä tuntemuksia stimuloidaan vanhemman Tuntemattoman sotilaan katsomisella, tai johonkin muuhun Suomen itsenäisyystaisteluista kertovaan teokseen paneutumisella. Nuo “kollektiivin alkua” edustavat kansakunnan symbolit eivät voisi itseisarvoisessa alkuvoimaisuudessaan olla kauempana siitä, mihin itsenäisyyspäivä monien osalta huipentuu: presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanoton seuraamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään epäpolitikointiin. Tässä mielessä on paradoksaalista, että mahdollisesti ainoana päivänä, jolloin kansakunta oikeasti kohdistaa katseensa valtion poliittisiin pääelimiin, ne heittäytyvät vapaalle, puhuvat mieluusti kaikesta muusta paitsi politiikasta.

Presidentin vastaanotolla oli nähdäkseni joskus jokin merkitys, se oli kansakunnalle tärkeään hetkeen palaaminen rituaalinomaisen juhlinnan muodossa. Vastaanotollahan ei ole veteraaneja ja kadetteja lukuun ottamatta mitään, mikä muutoin viittaisi kansamme käymiin itsenäisyystaisteluihin, ja siksipä niistä on jo kauan aikaa sitten kadonnut maku ja ne ovat muuttuneet valtaapitävän vähemmistön itseisarvoiseksi patsasteluksi, jonka tarkoitus on pikemminkin ylläpitää vallitsevaa järjestelmää kuin oikeasti juhlia mitään, mikä liittyy suomalaiseen kansanmuistiin. Kansamme muistissa on nimittäin hetkiä, jolloin itsenäisyydestä taisteleminen oli kansalaistottelemattomuuden muoto (esim. jääkäriliike) - nythän mitään taistelua kohti itsenäisyyttä ei enää edes ole, vaan vallitsevat asiaintilat pyritään säilyttämään myymällä itsenäisyys kansainvälistymisen ja kansainvälisen kaupan ideaaleille. Tietoyhteiskunnan monsuunimainen luonne takaa, ettei kriittiseen suomalaisuuteen näytä edes olevan varaa; presidentinlinnaan ne eivät ainakaan mahdu, areenalle jota kerran vuodessa koko Suomi katsoo.

Kansan taloudellisella menestystarinalla on kuitenkin verrattain vähän tekemistä suomalaisen hengen kanssa. Kansallinen henki onkin substanssi, joka jää pintatason ilmiöiden taa ja siten unohduksiin. Suomalainen liittää suomalaisuuden ennemmin jääkiekkoon ja talvisodan henkeen kuin mihinkään abstraktimmalla tavalla kollektiiviseen, alati itse itseään kasvattavaan kansanhenkeen. Jos Adorno näki Sibeliuksen musiikissa elämänpalvonnallisia ja “luonnollisia” elementtejä ja kavahti niitä, en voi kuin harmissani todeta Adornon syyllistyvän pahimman luokan kolonialismiin ja toisaalta olevan kestämätön kaikenlaista kansallistaiteellista diversiteettiä kohtaan. Ymmärrän kuitenkin tavallani, mitä Adorno ajaa takaa: Sibeliuksen musiikissa on olemassa oma vaarallisuutensa, mutta mitä Adorno ei suostu noteeraamaan on se, että samoin on asianlaita missä tahansa kansallisessa kuvastossa. Mitä lähempänä varhaista pyhää ollaan, sitä vaarallisemmaksi monet asiat muuttuvat. Hento ihminen särkyisi, jos hän saisi suoran yhteyden sen alkuvoiman kanssa, joka tässä tapauksessa suomalaiseen kansanvirtaukseen on iskostunut ja vuosisatojen saatossa kerrostunut. Kansan tuntoja peilaava taide sekä uusintaa (tavallaan; usein tuhoamalla vanhoja tulkintoja, joskus toistaen rituaalisesti vahvaksi havaittua) tätä kansanvirtausta että avaa kanavan, jonka kautta kansallisuuden syviä virtoja voidaan lähestyä turvallisemmin, esteettisen rajoissa.

Ihminen tuntee kansallisuutensa lantiollaan, ei järjellään. Lantion uumeniin on asettunut asumaan kokonainen esi-isien heimo, joka tavoillaan ohjaa jokaista ihmistä toimimaan paitsi itsenäisesti myös osana kansakuntaa. Jos pyrimme unohtamaan tällä kohtaa kulttuurisen synkronismin, yksilön kannalta on olennaista, että hänen uumalleen on paitsi kerrostunut myös sekoittunut kerroksissaan kaikki, mikä hänen isilleen ja äideilleen on ollut kollektiivisesti tyypillistä, millaisia uskomusjärjestelmiä he ovat kannatelleet omilla hartioillaan ja omilla uumillaan.

“Sinisenä säteilevien ihmisten piiri, joka teitä ympäröi, oli niiden perittyjen ‘minuuksien’ ketju, joita jokainen äidistä syntynyt kantaa mukanaan. Sielu ei ole mitään ‘yksittäistä’ - se on vasta sen päämäärä, ja sitä nimitetään ‘kuolemattomuudeksi’; teidän sielunne on koottu vielä monesta ‘minästä’ - kuin muurahaisyhdyskunta monista muurahaisista; te kannatte itsessänne monien tuhansien esi-isien henkisiä jäännöksiä - sukunne päitä. Näin on kaikkien olentojen laita. Kuinka muuten osaisi kana, joka on keinotekoisesti haudottu munasta, heti etsiä oikeaa ravintoa, ellei se kanna itsessään vuosimiljoonien kokemusta? ‘Vaiston’ olemassaolo paljastaa esi-isien läsnäolon ruumiissa ja sielussa.”

Näin kirjoitti Gustav Meyrink okkultistisessa romaanissaan Der Golem (1915). Usein yksilön suhde omaan kansaansa mutkistuu (tai vastaavasti yksinkertaistuu liikaa), kun hän päätyy ajattelemaan sitä järjellään tai oman kulttuurisen ympäristönsä ohjaamana. Hän ajattelee kansallisuutensa, ei tunne sitä. Myös Meyrink kuvailee romaanissaan, kuinka ihmisen tulee väkeä sisällään kantaessaan lopulta yksilöityä ja muuttua “kuolemattomaksi” irrottautumalla alkuperästään ja tehtävä omat valintansa, jotta isät ja äidit hyväksyvät hänet kuolemattomuuden ketjuun, siihen veren pimeään ja alkuvoimaiseen virtaan joka meidän lävitsemme virtaa ja eteenpäin. Ajatuksena ei kuitenkaan ole oman kansallisuutensa älyllinen hylkääminen, vaan okkultistis-gnostinen sisäänpäin kääntyminen: perehtymällä siihen aistilliseen ja järjen tavoittamattomaan esteettis-okkultistiseen tiedostamattoman mielen ympäristöön, kasvaa ymmärrys niin oman vapaan tahdon näennäisyydestä kuin henkisestä kasvustakin, joka tarkoittaa menneiden polvien kunnioitusta tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen on toimittava itse, tehtävä itse omat valintansa ja siltikin isiään kunnioittaen. Useissa yhteiskunnissa, jotka moderni maailma tuomitsee usein primitiivisiksi, menneiden polvien kunnioitus oli itsestäänselvyys ja koko holistisen olemisen ehto.

Ilman tätä ymmärrystä myös syvällinen käsitys siitä, mitä suomalaisuus kulttuurillisesti merkitsee ja miten suomalaisuutta olisi uusinnettava, jää nähdäkseni vähintäänkin vaillinaiseksi. Omalla kohdallani itsenäisyys tuo ennen muuta mukanaan velvollisuuden olla vastarinnassa vallitsevan konsensus-järjestelmän eri muotojen kanssa. Suomalaisuuteni kannalta olennaisinta näin ollen on, kuinka tietoisesti pystyn kaivautumaan omiin juuriini, kansakuntamme juuriin, luonnehtimaan niitä mutta myös niiden nykyaikaista kasvustoa ja katkomaan tarvittaessa tautiset ja vahingolliset. Ja ennen kaikkea tuntemaan kaiken tämän. Joidenkin kohdalla kansallisuus voi tarkoittaa yhtenä voimana eteenpäin liikkumista, em. talvisodan henkeä, mutta itse katson kansallisuuteen sisältyvän aina myös käsityksen väestä, moninaisista vähemmistöistä jotka auttavat viemään kansaa kohti elämälle edullisempaa, ja tässä mielessä valoisampaa tulevaisuutta. Mistä olemme ja mihin menemme avautuu vasta, kun kysymme itseltämme “mistä tulen, kenelle olen velkaa ja mihin tahdon mennä?”

Lumenalku - kuolleiden muistolle

Kuolleet ovat kääntäneet jälleen kerran kasvonsa meihin ja me olemme vastanneet, tarjonneet heille kunnioituksemme ja antaneet heidän yhtyä meidän elinvoimaamme vielä kerran, jotta he muistaisivat millaista oli, ja millaisista taajuuksista he maan alle, ikuisuuteen ja ikuiseen kesään mennessään luopuivat. Me olemme antaneet heille sijan, ja vastapalvelukseksi he ovat antaneet meidän ymmärtää, millaista on elämän tuolla puolen. Kunnioituksemme lisäksi antakaamme heidän hengittää meissä, nukkua meissä niin kuin kuolleiden kuuluu: he ovat meitä, emmekä me ole mitään ilman heidän ponnistuksiaan: täysin vaille mieltä, ominaisuuksia me jäisimme, eikä meillä olisi edes kapinamieltä, jollemme isiämme ja äitejämme, haltioita ja maahisia osaisi myös kunnioittaa. Meidän tehtävämme on jatkaa heidän työtään.

Kaikki pimeässä olevat eivät toki ole niitä, joiden puolesta elää ja kuolla. Osa Unohdetuista on niitä, jotka syövät elämänvoiman ja saattavat ihmisen itsekkyyden, ahneuden, ylimielisyyden ja yleisen negatiivisuuden valtaan - eivät kaikki kuolleet eläessään, mahdollisessa kurjuudessaan aina elämäniloisia olleet ja siksi heistä piirtyi demoneita meihin - ja siksi meidän tehtävämme, heidän työnsä jatkamisensa lisäksi, on tasapainottaa se ihmiskunnallinen energia, joka virtaa pimeästä meihin ja meistä eteenpäin. Siksi tarvitaan vastarintaa, yksilöllistä harkintakykyä kuolleiden edessä. Kunnioita kuolleita aina, silloin he kunnioittavat sinua, mutta tee valintasi itse, ja he kunnioittavat sinua kosolti enemmän. Muista pyhä, kosmisen energian virta, veren vietti, joka lävitsemme kulkee - se on alkuperämme ja totuutemme; mutta jotta tuo ihmiskunnallinen viettienergia sublimoituisi entisestään, tarvitaan elävien mielikuvitusta, myytintajua, kykyä luoda merkityksiä, synnyttää elämää alati kuolevaan maaperään. Kuolleet tuovat viestiä, ja viestinviejäthän ovat kuolevaisia - viekäämme me viestiä edelleen eteenpäin, luokaamme elämää.

Ja näin sataa lumen, on uuden vuoden alku. Kiitos elämälle, teille. Kaikki mikä on kuollutta, on pyhää, ja kaikki mikä on elävää, eläköön.

"One more day you'll see / Master good John Dee / Wisdom's granted me / To live eternally"

Tartuttuani jostakin kumman selittämättömästä syystä vuosia sitten ostamaani Donald Tysonin Enochian Magic for Beginners. The Original System of Angel Magic -opukseen (1997) ja kahlattuani toisesta selittämättömästä syystä parin päivän sisällä kirjan lävitse, jäin jälkeenpäin miettimään koko eenokilaisen magian oikeutusta nykymaailmassa. Nimestään huolimatta Tysonin teos on suhteellisen kattava ja miellyttävän asiallinen kuvaus kompleksisesta maagisesta systeemistä, jonka John Dee ja Edward Kelley konstruoivat tai erinäisten päiväkirjojen ja historiallisten artefaktien mukaan vastaanottivat enkeleiltä vuosina 1582-1587, vain pari vuotta ennen kuin Giardano Bruno poltettiin ja nykyinen, uusi aika alkoi.

En tunne erityistä vetoa länsimaiseen rituaalimagiaan, vaikka käsite ‘rituaali’ merkitseekin minulle henkilökohtaisesti huomattavan paljon. En tässä puutu niihin konnotaatioihin ja toimenpiteisiin, joita “rituaali” minussa aiheuttaa, riittää kun totean, että se ei oikein vastaa niitä maagisia akteja, joita Dee ja Kelley saati 1900-luvun alun Hermetic Order of the Golden Dawnin väki toimitti. Deen ja Kelleyn systeemistähän kulkee oikeastaan hyvin suora linja Golden Dawniin, joskin kuten Tyson aivan asiallisesti ja asiantuntevasti seikkaan puuttuu, on tuo genealogia enemmän tai vähemmän geeniperimältään epäonnistunut. Golden Dawn näyttää niveltäneen, aivan kuten moderni magia ylipäätään, varsin mielivaltaisesti ja omiin tarkoitusperiin sopivasti Eenokin kieli- ja magiasysteemin omiin doktriineihinsa, enkä ihmettele: “enkelimagia” on suoraan sanoen aivan saatanan monimutkainen kielipeli ja muistuttaa kryptografialtaan jo niitä idiotismin muotoja, joita salakirjoitustaito saa Umberto Econ (edelleen) mainiossa Foucaultin heilurissa. Oli miten oli, Tyson käyttää huomattavan paljon tilaa kirjasta kuvatessaan, mitä kaikkea Golden Dawn oikeastaan sivuutti ottaessaan Eenokin systeemin omakseen. Sikäli tämä on perusteltua, että varmasti Tyson olettaa valtaosan kirjansa lukijoista tutustuneen Deen ja Kelleyn systeemiin juuri Golden Dawnin ja/tai Aleister Crowleyn aavikkomatkailujen kautta. Mutta koska näkökulmani koko Tysonin kirjan lukemiseen oli lähinnä okkultistishistoriallinen ja okkultistispsykologistinen, lienee tarpeen eritellä näitä hiukan. Ensinnäkin okkultismin historian ja salaisen historian kannalta minua kiinnosti tietenkin, mitä vaikutuksia Deen ja Kelleyn systeemillä oli eurooppalaisen esoterismin virtaviivaistumisessa ja toisaalta, oliko heidän rituaaleissaan kysymys yhden mahdollisen eurooppalaisen aionin alkamisesta (kuten edellä jo vihjailtiin). Edellisessä mielessä Tysonin Golden Dawn-lohko on aivan oikeutettu, mutta jälkimmäinen jää lähinnä lukijalle arvailtavaksi. Toiseksi pyrin teoksen omaksumalla sovittamaan yhtä maagista systeemiä toisiin systeemeihin ja toisaalta sovittamaan enkelinäyt psykologisesti tietyn yksilön henkilökohtaisen työskentelyn oheisilmiöksi.

Tässä kohtaa lienee parempi säästää villeimmät okkultistishistorialliset arvailut makuuhuoneisiin tai ainakin tuonnemmaksi. Selvää kuitenkin on, että keskiaikaisesta kompleksisuudesta siirryttiin hiljalleen monella eri hengen alueella kohti (ainakin meidän aikamme näkökulmasta) selvästi mielivaltaisempia tulkintoja, vaikka niin renessanssimagiassa kuin modernissa magiassa on olemassa omat kaanoninsa joita noudatetaan enemmän tai vähemmän ja joihin omat näkemykset suhteutetaan ainakin jossain määrin mielivaltaisesti. Näin teki myös Kelley, Deen motiivit lienevät olleen vähemmän itsekkäät - johon liittyen Tyson kyllä ehdottaa, että enkelinäyt olivat lähtöisin nimenomaan Deen tiedostamattomasta, jonka peili meediona Kelley toiminut oli. Tähän on kuitenkin lisättävä, että Kelleyn alkemiaan ja mustamaagillisiin taipumuksille myöntyväinen mieli on saattanut tehdä Deenkin tiedostamattomalle tepposet.

Suhtaudun hiukan skeptisesti ajatukseen, että mielikuvituksellisuudessaan noin kompleksista systeemiä olisi mahdollista konstruoida nykypäivänä, osin siksi ettei enkelleegiousko ole lainkaan niin paradigmaattista kuin se renessanssissa oli. Katson itse edustavani sikäli nykypäiväistä näkökulmaa, että näen symbolimuodostelmat pitkälti oman itsen erinäisinä attribuutteina joilla on oma elämänsä (ja tästä alkaa esoteerinen usko tai vakaumus) jungilaiseen tapaan, kun taas otaksun varhaisempien eurooppalaisien okkultistien katsoneen enkelien, demonien ja henkien olevan pitkälti itsestä erillisiä olentoja, jotka - kuten Eenokin magiakin postuloi - vaikuttaakseen reaaliseen maailmaan tulevat ihmiseen ja tämän tiedostamattomasta käsin myös toimivat. Tämä näyttää olevan myös Tysonin näkökulma. Tätä suhteellisen radikaalia erottelua pehmentääkseni olen kuitenkin valmis myöntämään, että olen satunnaisena rationalistina sisäinen-ulkoinen -dikotomian vanki, vaikka intuitiivisesti ymmärränkin, että henget elävät aina maailmassa ja minussa, kerrostuvat kaikkialle ja kuhisevat unissaan ja unissamme.

Crowleyn vaikutus tietenkin näkyy, ja periaatteessa “mustankin magian” vaikutus näkyy: maailmassa eläviin henkiin nähden kontrollin saaminen tarkoittaa valtaa, voimaa ja kunniaa - tämähän on läsnä myös Golden Dawnin eenokin magia-adoptioissa, vaikka Deen ja Kelleyn systeemissä varsinaisen rungon muodostaa käsittääkseni se, että neljän, hmm, Näkö- tai vartiotornin (Watchtower) avaaminen 50 päivän mittaisen rituaalin kautta merkitsee maailmanlopun alkua. Kun nuo portit yhteensä 48 kaupunkiin on auki, väki käy sisään ja ulos, ikuinen ja maailmallinen lomittuvat eikä seurauksista voi olla täysin varma.

Jokainen voi niin ollen miettiä, onko Eenokin magian tarkoitusperät näin ollen mitenkään “hyvät” (varsinkaan kun enkelien motiiveista on käyty erilaista polemiikkia) ja sitä millainen tuo apokalypsis toteutuessaan on, pitäen mielessä kuinka Tyson kirjoittaa Choronzonista (jonka länsimaalainen vastine tunnetaan nimellä Lucifer) eräänlaisena välttämättömyytenä Eenokin magian toimivuuden kannalta - ja senkin sivulauseessa. Henkisessä mielessä maailmanlopulla oli tai olisi epäilemättä puolensa. Tyson otaksuu Deen odottaneen kuitenkin tavanomaisempaa, fyysisessä maailmassa tapahtuvaa katastrofia. Niin kovaan anakronismiin en suostu, että hylkäisin apokalypsiksen ajatuksen väistämättä eilispäiväisenä.

Niin ansiokas ja kriittinen kuin Tysonin kirja onkin, jään edelleen miettimään, miksi kenenkään terveen ihmisen tulisi heittäytyä Deen ja Kelleyn systeemiin enkelinäkyjen, maallisen vaurauden toivossa jos kerran taustalla olevat potentiaaliset vaikutukset ovat kuitenkin niinkin (yhteisöllisessä mielessä) “pahat” tai ainakin ennalta arvaamattomat? Vaikka “mustalle magialle” antaisikin itsenäiseen kasvuun liittyvät arvot, ei mielestäni toisen yksilön tai ryhmittymän luoman systeemin (jonka perusta on tuon toisen tiedostamattomassa ja mahdollisesti hyvinkin itsekkäissä tarkoitusperissä) varaan asettuminen ole millään muotoa turvallista, varsinkaan kun Tysonkin myöntää Deen ja Kelleyn systeemissä olevan niin paljon tulkinnanvaraisuuksia ja uhkia, että sen koherentti omaksuminen voi olla vaikeaa ja vaarallista. Kun hengen valtakunnassa asiat ovat niin kuin ovat, ihmettelen suuresti, minkälaisin motiivein itse Tyson on teoksensa kirjoittanut ja millaisin motiivein Llewellyn on sen julkaissut (takakannessa lukee: “Reach beyond the four Watchtowers of the Earth and invoke the cosmic Forces that shape existence. Explore a mystical philosophy of life that explains the interrelation of God, humanity, and the universe - as seen from the perspective of Angelic beings. Learn to speak the language of the angels and use the Enochian Calls to summon and command a wide array of spiritual beings.”). Toki näitä teoksia tarvitaan perspektiivin hankkimiseksi, mutta ehkä noviisin kannattaa mieluummin lukea vaikka Robert Anton Wilsonin Prometheus Rising tai Eckhart Tollen Läsnäolon voima kuin käydä kutsumaan nimiä, joiden etymologiaa ei tunne, luonteesta puhumattakaan.

”Tällaistakin on!”

Kun oma, henkilökohtainen ymmärrys ympäröivää ja itseä kohtaan iän ja työskentelyn myötä kasvaa, hiljaa mutta hartaasti, näyttää oma käytös ja sitä kautta myös ulkoinen olemus lähestyvän myötämielistä hiljaisuutta. Myötämielinen hiljaisuus ei sekään ole kuitenkaan sisäisen kukinnon varsinainen lakipiste, vaan sitä näyttää vielä seuraavan (ainakin) yksi vaihe: positiivisuuden, elämänilon pääseminen esiin. Eräänlaista gnosiksen avaaman ihmisen mullasta kohoamista sekin. Maailmassa on – ja pysyy – ongelmia, mutta äkkiä niiden ylenmääräinen vannehtiminen, vatulehtaminen, punniskelu ja haukkuminen, saa väistyä parempien, elvyttävämpien virtojen noustessa pintaan. Aivan kuten puhdas vesi huuhtoo pinttyneen lian, niin myös vitaliteetin kasvu vie mennessään omiin traumoihinsa, inhokkeihinsa ja erontekoihinsa pinttyneen mielen oikut.

Kuvailemani etenemissuunta ei auettuaan olemisen piiriin säily kuitenkaan ongelmitta. Kun positiivisuus ja elämänilo kasvaa, alkavat vaikeudet, kuinka kommunikoida toisten ihmisten kanssa valittamatta, kuinka kuvailla tuntemuksiaan kun on kasvanut, varttunut ja elänyt elämänpiirissä jossa kaikki merkityksellinen – henkilökohtainen ja yhteinen – on muodostettu pitkälti negatiivisuuden säestyksellä. Sanottava sanalla sanoen vähenee, ja mahdollisena vaarana on jossain mielessä käpertyminen omaan ”fiilistelyynsä”. Tämä ei tarkoita, että positiivisuuteen yltävä ihminen olisi vastedes tarkoituksellisen syrjäänvetäytyvä – pikemminkin hänen sanottavansa vähenee, koska hänellä ei välttämättä ole entisissä määrin yhteistä jaettavaa, yhteisiä sosiaalisia intressejä – kulttuurimme, keskustelumme, jopa lörpöttelymmekin kun perustuu liiankin usein kriittisyyden yksipuoliselle tulkinnalle ja sitä kautta soraääniselle olemiselle. Yhtenäkin vappuna kysyin silloiselta lähipiiriltäni, mikä kutakin on viime aikoina harmittanut, häirinnyt tai vaivannut. Ja katso! Lähestulkoon jokainen esitys verhoutui mieluummin johonkin muuhunkin mitä se paljaimmillaan oli: mieluummin kuin esitys tunnusti perustuvansa narsistisen itsen ja ympäristön kitkaan, se, valitus, yhdisti itsensä ihmisten typeryyteen, huonoon säätilaan ja niin edelleen. Rehellisimpänä esitys päinvastoin aukesi, kun esittäjä tunnusti oman tyytymättömyytensä itseensä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei liikkuminen pois negatiivisuuden auralta siis tarkoita, että maailmassa olevat ongelmat millään tavalla kiellettäisiin. Niitä on, mutta viime kädessä niihin – tai niiden muuttamiseen – on lopulta pääsy vain ja ainoastaan omia valintoja tekemällä, omia epäedullisuuksia syrjään siirtämällä. Kosmisen pahan kauhistelu ei sinänsä auta – vielä vähemmän auttaa kosmisen pahan kauhistelu muissa ihmisissä tai yliyksilöllisissä entiteeteissä; ainoa ”paha” jonka elintilaan ja olemukseen voin edes yrittää vaikuttaa on minussa itsessäni, laiskuuden, häilyvyyden, kärsimättömyyden demoneina ja vastaavanlaisina pahoina henkinä. Muut räyhähenget ovat ainakin omalla kohdallani pelkkiä olettamuksia. Toki suhtaudun niihin uteliaasti, mutta eivät ne lopultakaan ole – tai ainakaan ne eivät saisi olla – tärkeämpiä kuin oman maailmankokemisen tapojeni mahdollisimman rehellinen tutkiskelu.

Kirjoitan tätä siksi, että nähdäkseni yleinen negatiivisuus asioita kohtaan hämärtää holistista ymmärtämystä sekä asioiden että tarkkailijan luonteesta. Kun näen lähikaupassa poikajoukon ostamassa pilsneriä, mieleeni nousee melkein automaattisesti kuva pusikossa, baarissa tai grillin ääressä räyhäävistä laiskamielistä. Se ei kuitenkaan ole kuva heistä kokonaisuudessaan, vain välähdys, potentia, uni. Tai jospa kokeillaan parempaa esimerkkiä: kärsimättömän oloinen autoilija törmyää edestäni suojatiellä. Minussa herää negatiivisuutta, vaikka tiedostankin, että on (pienenkin pieni) mahdollisuus, että tuolla autoilijalla on jokin minusta, jopa hänestä riippumaton motiivi hurjastella edestäni, sanotaan vaikka lastentarhan pihalla odottava itkuinen lapsi, tympeä työpäivä, temppuilleet tietokoneet tai vastaavaa. Se, että asioilla on syitä, seurauksia ja erilaisia implisiittisiä motiiveja; se, että asiat ovat eräänlaisia eläviä entiteettejä, ja useimmat ihmiset haluavat vain ”päästä elämästä läpi” pyrkien siinä sivussa hyvään, on tavattoman jännittävää. Kun kaikki, jopa kotimatkalla nähty punainen aita tai pelastusarmeijan työllistämät entiset rikolliset hakemassa kalusteita, alkaa näyttää tavattoman kiinnostavalta ja jännittävältä, muuttuu koko ihmisen olemisen kenttä yhdeksi suureksi hulppeaksi seikkailuksi. Ja kuten kunnon Liisa ainakin, ei tuohon seikkailuun kuuluisi suhtautua tympeydellä, turhautuneisuudella ja välinpitämättömyydellä, vaan vilpittömän innostuneesti. ”Tällaistakin on!”

Positiivisuuden kautta edes elämäämme leimaavat kriisit eivät ole määriteltävissä ”pahoiksi”. Yksinkertaisimmillaan ne ovat omassa elämässään syrjääntyönnettyjen mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien uudelleenkohtaamista ja uusien tulkintojen tekemistä ihmisen omalle elämäntarinalle. ”Uudet totuudet” ja uudet selitykset vanhoille, merkitseville tapahtumille (esim. ns. traumoille tai elämän merkityksellisille tapahtumille, tuoksuille, ihmissuhteille, paikoille jne.) eivät tule nekään olemaan pysyviä, vaan tietyn ajanjakson painon kestäviä. Jo sen, että ihmisellä on miltei loputtoman monta mahdollista tulkintaa omalle elämälleen ja sen eri vaikuttimille, luulisi kiinnostavan ihmistä, mutta päinvastoin, meistä varmasti jokainen kiintyy mieluummin omiin rutiineihinsa, omiin selitysmalleihinsa ja omiin olemisen tapoihinsa, niitä varsinaisesti koskaan kyseenalaistamatta. Jos vain edes intuitiivisesti ymmärtäisimme, kuinka suuren osan elämämme merkityksistä sysäämme joka hetki syvälle itseemme, kuin syvään mustaan kaivoon (tai kuin takapihalle) voisi suhtautumisemme omaan olemiseemme muuttua hyvinkin radikaalisti.

Kohina käy, kun siemenet itävät

Seuraavana päivänäkään en enää pelkää; rakkaus koskettaa minuakin jo nyt. Jos malttaa hiljentyä, voi huomata kuinka käärmeet ovat nousseet auringon pesemille kallioille ja kaunista pitkää päivää seuraa yhtä kaunis pitkä yö jota valvoo kalvakka kuunsirppi, nuori vehmas neito. Jätän turvallisin mielin taakseni pimeän, sillä tiedän, että seuraava on jo alkamassa; ja se pimeä hohkaa hullun rakkauden ktoonista valoa kunnes katsoo vihdoin lakipisteessään parhaaksi sydänsuruissaan palata sinne mistä tuli. Siihen saakka eläkäämme kaiken sen vihreän ja punan keskellä ja nauttikaamme kasvusta ympärillämme ja meissä ja vaalikaamme, tukekaamme sitä, kasvua - jotta edes jokunen vehmas eläisi kesää kauemmin. Siunattua kevätpäiväntasausta.