perjantaina, kesäkuuta 20, 2008

Puoluetoiminnan perusta uudistettava

Edustuksellinen demokratia ei kiinnosta vaikuttamisesta aidosti kiinnostuneita ja siksi poliittisen eliitin keskiöön valitaan vaali toisensa jälkeen samat kuminaamat ja tupeetukat. Suomalainen puoluejärjestelmä on irtaantunut melko täydellisesti omasta perusteistaan, nimittäin kansalaisten etujen ajamisesta. Kaikki valtapuolueet ja osin myös pienemmätkin puolueet ovat omaksuneet uusliberalistisen hokeman välttämättömyydestä: on leikattava, on supistettava, on yksityistettävä, ulkoistettava, vietävä pörssiin, kilpailutettava, sallittava kansainvälinen vapaakauppa ja ennen kaikkea: on hyväksyttävä globaalin rahoitusmarkkinoiden ylivalta. Puolue-eliitti näyttää olevan useammin tekemisissä kansainvälisen liikkeenjohtoluokan tai kaikenlaisten sohvakauppiaiden kuin kansalaisten kanssa. Vasemmisto, joka aiemmin oli sekin pienen työläisen asialla näyttää sekin kadottaneen palikkansa ja joko laimentuneen valtapuolueiden laulukuoroon tai epämääräiseksi nostalgiaksi. Työhön ja kuluttajuuteen, joiden luulisi olevan vasemmiston parhaat lyömäaseet valtahegemoniaa vastaan, se näyttää suhtautuvan aika lailla takapajuisesti: ihmisellä pitää olla työtä, hänen pitää tehdä työtä ja saada vakituinen työpaikka tai vastaavasti: myös työläisellä on oikeus kuluttaa siinä missä keskiluokallakin.
Kansalainen on kiinnostunut omasta itsestään ja ennen kaikkea siitä, että hänen toimeentulonsa on turvattu. Siksi eläminen työn ulkopuolella on paitsi sosiaalisesti syrjäyttävää ja alentavaa, myös erityisen vaikeaa: elämisestä tehdään niin vaikeaa, että kansalainen joutuu alentumaan kokopäivätyön ikeeseen, orjaksi. Puolueet ovat huolissaan pätkätöistä, mutta eivät käsitä, että kasvava sukupolvi voi haluta sitä, prekarisaatiota. He haluavat, ettei heidän tarvitse tehdä niin paljon töitä, että he voivat kehittää itseään, tehdä oikeita asioita. Oman ajan lisääminen tarkoittaa kuitenkin puolueiden silmissä sitä, että nuoret lorvailevat, juhlivat ja juovat olutta, mutta sanomattomana huolenaiheena on, että kansalaiset alkavat ajatella itse ja huomata ne epäkohdat, joita suuri osa työssäkäyvistä ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä. Siksikin esimerkiksi ajatus perustulosta koetaan anarkistisena ja hyvinvointivaltiota murentavana (huolimatta siitä, että omaksuttu uusliberalistinen välttämättömyyden hegemonia hoitaa sitä paraikaa). Huolestuttavaa on etenkin, että juuri näennäisvasemmisto - tässä tapauksessa etenkin SDP - on perustuloa vastaan, vaikka juuri sen nimenomaan pitäisi olla työläisen puolella. Perustulossa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse neuvotteluvarasta, jolla taataan kansalaisen minimaalinen mahdollisuus valita, mitä työtä haluaa ottaa vastaan ja minkälaisin ehdoin. Lisäksi perustulo toteutuessaan mahdollistaisi osa-aikatyön mahdollisuuksia, mikä puolestaan lisäisi kansalaisten vapauden astetta. Niinikään se on piikki uusliberalismin lihaan, sillä luomalla mikrotason vapauden muotoja ja erilaisia työn ja vapaa-ajan yhdistelmiä luodaan konkreettisesti vastarintaa sitä välttämättömyyttä vastaan, jolla talousdiskurssi ylläpitää itseään. Lisäämällä vapaa-aikaa se samalla mahdollistaisi paremmin yhteisöllisen yhteishyvän käsitteen uudelleenmäärittelyn, sillä antamalla ihmisille enemmän aikaa heillä olisi paremmat mahdollisuudet etsiä ei-kaupallisia käytänteitä ja esimerkiksi paikallistaloudellisia vaihtosuhteita. Nyt työn tai työnhaun määrä uuvuttaa niissä määrin kansalaista, ettei tämä jaksa pahimmassa tapauksessa tehdä työpäivän jälkeen mitään muuta kuin etsiä televisiosta uusia kulutuskäytänteitä tai seurata sitä pseudopoliittista teatteria, jossa Matti Vanhanen kastuu pyöräretkellä Ruotsissa.
Vaikka on selvää, että puolueiden ytimeen on keskittynyt myös politiikan osaajia, suuri osa valtaapitävistä on täydellisiä pölkkypäitä, joiden tärkeimmät ominaisuudet ovat ympäripyöreys ja hännystely. Poliittinen eliitti on pelkkä vitsi ja yksin se, ettei puolueiden reaaliset tavoitteet ole puoluetoiminnan ja kansalaistoiminnan lähentämisessä, vaan kansainvälistämisessä ja poikkikansallisessa kaupankäynnissä kielii, että joko puolueet ovat kadottaneet täysin suhteellisuudentajunsa tai sitä ei ole vuosikausiin ollutkaan. Vallan keskittäminen Brysseliin ilman, että kansalaisten ja edustajiston välillä on mitään varsinaista yhteyttä, ei ole mitään demokratiaa, vaan vaivoin peiteltyä oligarkiaa. Eliitin ajatusmalli on käytännössä, ettei kansa mitään tiedä, joten me hoidamme päätökset heidän puolestaan. Surullinen esimerkki tästä on viimeviikkoinen Lissabonin sopimus, joka käytännössä on 90-prosenttisesti sama kuin alas ajettu EU:n perustuslaki. Ainoastaan Irlanti, jonka perustuslakiin oli kirjattu niinkin demokraattinen seikka kuin kansanäänestys kaatoi koko ratifiointiyrityksen sen jälkeen, kun Suomessa sopimus oli ratifioitu eduskunnassa muitta mutkitta, kansalta kysymättä. On totta, etteivät Irlannin kansalaiset liiemmin tienneet sopimuksen sisällöstä, mutta kiinnostavaa ja huolestuttavaa on, ettei käsittääkseni Irlannissa mutta ei myöskään Suomessa tarjottu kansalaisille minkäänlaista reaalista mahdollisuutta tutustua tuohon sisältöön. Suomen byrokraattinen järjestelmä on täynnä kirjoitustaitoista, koulutettua väkeä, eikä kenenkään mieleen tulee julkaista julkista tiedotetta, jossa sopimuksen byrokraattisia ymmyrkäisyyksiä auottaisiin! Olisi korkea aika perustaa eduskunnan yhteyteen konkreettinen tiedotetoimisto, josta jaettaisiin selkokielisiä tiedotteita normaalin postin yhteydessä jokaiseen kotiin. Nyt välittäjänä toimivat Helsingin Sanomat sekä muut mediat, mutta näiden värittyneisyys tiedetään, enkä usko että se kaikilta osin vastaa myöskään eduskunnan näkemyksiä (eikä yksin sisällöntuottaminen eduskunnan internet-sivuille ole mikään ratkaisu). Pelkkä tiedoteliikenne ei tietenkään yksin riitä, vaan kansalaisille on annettava reaaliset ja arkiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteisön toimintaan muuallakin kuin ruokakaupassa. On perustettava pienyhteisöjä, kerhoja, lukupiirejä, pienimuotoisia ay-liikkeitä, jotka operoivat katutasolla, työpaikoilla, kirjastoissa ja julkisessa, jokapäiväisessä tilassa. Tavattoman hyvä on, että nykyisin poliittinen toimijuus siirtyy koko ajan enemmän kansalaisjärjestöihin ja "yhden asian liikkeisiin", mutta jos puoluejärjestelmä halutaan oikeasti säilyttää, on puolueiden tultava oikeasti kansalaisia vastaan ja asetettava kansalaisten vapaus ja muut intressit uusliberalistisen dogmin edelle. Puolueiden on niinikään profiloiduttava eri tavoin, aidosti kansalaisten intresseistä kiinnostuneiksi eläviksi yhteisöiksi, jotka kantavat huolta yhteisön kaikista eri elämänalueista ja pitävät yllä niistä nousevaa keskustelua. Ja tämä keskustelu on käytävä kaduilla ja lukupiireissä, ei tuhansien ihmisten edessä ja eduskunnan aulassa toimittajien kuulusteltavana. Ja kenties olennaisin asia, josta puolueiden on pystyttävä pitämään kiinni: aito demokratia nousee alhaalta ylöspäin. Se on pystyttävä luomaan tarpeeksi pieniä mikroyksikköjä, joissa kaikki ihmiset pääsevät ääneen, eivät vain ne, joilla on poliittista asiantuntemusta tai jotka ovat muuten vain hyviä reetoreita. Jokaisen ääni on saatava kuuluviin ja mieluiten sellaisessa lukupiirissä, jossa kaikki eivät ajattele samalla tavoin. Politiikasta on tehtävä ellei jokapäiväistä niin ainakin jokaviikkoista.
Toistettakoon vielä lopuksi: nykyinen puoluepolitiikka ei ole demokratian muoto. Se on vääristynyttä mediasfäärissä tapahtuvaa teatteria, joka toimii oletetun ulkopuolisen uhan pelossa huomioimatta kansalaisia, joita sen kuuluisi edustaa ja jonka asioita sen tulisi viedä eteenpäin. Sen rakenteeseen viruksen lailla syöpynyt totuus on talouden ylikansallinen mahtivalta, jota ei kuulu vastustaa, muuten se tuhoaa täysin sosiaalidemokratian riemuvoiton, hyvinvointivaltion. Vaihtoehtoja sille ei voida muka etsiä, koska uusliberalismin peikko voi suuttua ja surmata siinä tapauksessa kaikki, jolloin päädymme Euroopan ensimmäiseksi kehitysmaaksi. Sanalla sanoen: kilpailukykyä ja talousimperiumia ei voida rajoittaa, koska se merkitsee sivilisaatiomme tuhoa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin hullun houre - meillä on mahdollisuuksia, perustava virhe on vain korjattava ensin. Talous ei ole vapahtajamme, se on oltava alaisemme.

keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008

Raja, jolla Manowar epäonnistui


Ystäväpiirissäni on herännyt pienoinen huoli useiden metalliyhtyeiden kääntymisestä kohti entistä pimeämpää maastoa. En puutu tässä edes niihin kammottavimpiin, otan vain esiin jälleen yhtyeen, josta keskustelumme varsinaisesti lähti liikkeelle: Manowar. Olen käsitellyt yhtyettä aiemminkin, ja vaikka siitä kirjoitan, en voi suoranaisesti olevani yhtyeen musiikin suuri kuluttaja ja "fani" (mitä ikinä se ko. yhtyeen tapauksessa tarkoittaakaan). Olen nuorempana käynyt läpi useita yhtyeen levyjä ja kun pari vuotta sitten jonkinlaisessa nostalgian ja huvituksen hengessä etsiydyin kuuntelemaan Gods of War -levyä, jouduin lähes kohtaamaan voittajani. Kyseessä on levy, joka on niin täynnä nostatusta ja tuulten tuivertamaa skandinaavista henkeä, että pakostakin päädyin ajattelemaan, että yhtye on saanut valjastettua nolostuttavan elämäntapansa skandinaavisten jumaluuksien johtamaksi. Yksin levyn minä-muotoinen samastuminen Odiniin ja tämän poikiin saa lukijan näkemään levyn ei enää mahtipontisena epiikkana vaan myyttisenä taiteena, ikuisena kysymyksenä todellisista valinnoista, joita initiaatti tiellään kohtaa.
Manowar tunnetaan erilaisia tunteita nostattavasta heavy metal- julistuksistaan ja yltiömaskuliinisuudestaan. Kuitenkin kuten Avadhuta kirjoitti blogissaan "miehekkyys yhtyy ääripäässään naiseuteen, ja äärimmäisen miehekäs mies välttämättä muuttuu androgyyniseksi, tai transseksuaaliseksi". Ei nahkapuvussa kekkuloiva pitkätukkainen lihaksikas mies ole koskaan ollut välttämättä kiljahdellessaan ja falsettia rykäistessään kovinkaan maskuliininen, vaikka kuinka nyrkkiä punoisi ja polkisi jalkaa. Hauskalla tavalla tämä sopii yhteen myös Avadhutan kommenttiin Odinin pohjimmaisesta feminiinisyydestä. Ei ihme, että Manowar on tehnyt parhaan levynsä pari vuotta sitten; jumalat ovat olleet sen tukena ja jumalat puhuvat levyn kautta. Avadhutan kommentti pohjautuu Brit Sollin kirjaan Seid, Myths, Shamanism and Gender in the Viking Era (2004), jossa yhdistellään queer-teoriaa ja uskontotiedettä. Sollin kysymys on, miksi maskuliinisen kulttuurin ylipappina pidetty Odin ylipäätään tunnustetaan seidin mestariksi, kun seid, skandinaavinen yhdistelmä shamanismia ja magiaa, nähtiin erityisen feminiinisenä toimintana? Varmasti seidissa on pohjalla jonkinlainen tantrinen vire, ja esimerkiksi Jan Fries näkee seidin metaforana käärmeiden rituaalisen huojumisen ja siten sen olevan yhteydessä ekstaattisiin metempsykosis -tekniikoihin.
Manowar on sen sijaan omaksunut perinteisemmän kuvan skandinaavisista jumaluuksista, näkemyksen viikinki-ajasta erityisen maskuliinisena ja sotaisana ajanjaksona. Varmaankin se sitä olikin, mutta kiinnostavampi tosiaan on se pohjakerrostuma, jossa naiseus edustaa muutakin kuin sitä, mitä Joey DeMaion päiväunelmissa. Jos Odinin harjoittama seid on erityisen feminiininen toiminnan muoto, tämä on kontekstissaan täysin ymmärrettävää: magia on erontekoa ja shamaanin tietoisuus täysin erilainen kuin muiden kyläläisten. Käsittääkseni myös Siperian shamaanit ovat pukeutuneet kautta aikojen (myös) naisen vaatteisiin rituaaleissaan, ja rituaaleissahan asustus on eräs konkreettisimmista tavoista siirtyä pyhään tilaan, pois arkisesta todellisuudesta. Reilummin naisellinen toiminta voisi olla Manowarin pelastus, mutta nähtävästi vanha koira ei opi uusia temppuja.
Seikka, josta ystäväpiirini oli kuitenkin varsinaisesti huolissaan, näkyy kuitenkin Manowarin levynkansissa. Toistuvastihan yhtyeen kansitaide on hyödyntänyt miekka, muskelit ja taistelutanner -kuvastoa, useimmiten niin, että soturin jalkojen juuressa makaa liki alaston nainen. Jos jätetään tuo naisen osa tällä kertaa sivuun, keskeinen huoli koskee soturin kasvoja: ne ovat mustat, varjoissa, pimeässä, demonin kasvot. Miksi kukaan kuuntelija haluaisi samastua pimeyden voimiin? Koska pimeyden voimilta saatu voima liitetään toistuvasti maailmalliseen valtaan - ja mistä muusta Manowar on koko uransa ajan saarnannut? Kiinnostavin kysymys nousee kuitenkin vasta Gods of Warin tiimoilta: aivan kuin Manowar pyrkisi eroon tuosta maallisesta valtiudesta hamuten kohti legendaa ja kuolemattomuutta. Valhalla tarjoaa sinänsä paremmat puitteet rituaaliselle onnistumiselle kuin yksinäinen machoilu, joka on puhtaan saatanallista ja useimmiten kastroitua toivottomuutta. En kuitenkaan sinänsä usko, että Manowar toimenpiteessään onnistui. Se kuitenkin viritti rajan, valintatilanteen, jossa kuuntelija voi luopua perinteisen Manowarin imagoon liitetyistä hyveistä ja nousta seuraavalle initiaation tasolle. Kuolema, joka kohtaa soturia taistelukentillä on nähtävä nimenomaan metempsykoosin aktina, jolloin ihminen kuolee henkisesti syntyäkseen seuraavalle tasolle omalla henkilökohtaisella Tiellään.
Jos kuitenkin Manowarin kuvailevat valkyyriat, yleisemmin enkelinkaltaiset hyväntekijät, kuvataan Manowar-kuvastossa nahkasiipisiksi ruojiksi, on varmasti syytä olla huolissaan. Aivan totta. "Demonit vievät taisteluissa kaatuneita sankareita Valhallaan" - jos näin, millainenhan tuo Valhalla mahtaa olla? Voi olla, että tämän valossa Gods of War ei ole yhtyeeltä onnistunut veto: jos se on yritys uudistua, nousta seuraavalle tasolle henkisessä kehityksessä, se näyttäisi epäonnistuvan. Koska Manowarin musiikki on aina ponnistanut voimasta ja mahdista, se on aina myös ollut tunteisiin vetoavaa ja voimakasta. Äärimmäiselle rajalle vietynä tuo voima muuttuu kuitenkin heikkoudeksi, kastroidun olennon todellisuuskammoksi. Skandinaavisissa jumaluuksissa ei sinänsä ole vikaa, mutta pukemalla heidät liiaksi omien tavoitteiden ja omien motiivien muotoon, alkavat vihoviimeisetkin rajaolennot muuttua omiksi kuviksi, eikä todellista pelastusta voi saavuttaa. Jäämme oman egotietoisuutemme vangeiksi projisoimalla kaikki halumme ja pyyteemme muihin pystymättä luopumaan, tekemään sovinnon eleitä, uhrautumaan. Jos soturi ei ole valmis luopumaan miekastaan ja käymään rauhan tietä, hänen ei ole vara odottaa kuin tukehtumista hirsipuussa. Luopumalla periaatteistaan ja esimerkiksi vääränlaisesta pakokauhuisesta suhteesta naiskuntaan Manowar-olento voisi todella saavuttaa jotain. Tultuaan rajalle, jossa valintoja on tehtävä se ei kuitenkaan ollut valmis, vaan kääntyi takaisin. Ei yhtyettä kannata kuitenkaan sen perusteella halveksia: niin moni on epäonnistunut heitäkin ennen.

maanantaina, kesäkuuta 16, 2008

Kirosanat

Kuluttajalla ei ole muita oikeuksia kuin kuluttaa. Kuluttamattomuuteen pyrkivä toiminta näyttäytyy vastuuttomuutena, "köyhäilynä" ja bilettelynä", ja parhaansa mukaan talouselämä pyrkii tunkeutumaan sillekin elämän osa-alueelle. Aidosti kammottavinta on, että kuluttajista - en tohdi enää maamme asukkaista määrettä 'kansalainen' koska siihen liittyviä oikeuksia ja vapauksia ei ole - monikaan ei päivittäin kytkeydy yhteiskunnallisiin instituutioihin muualla kuin ruokakaupassa. Mittavin paradoksi onkin: kuinka irrottautua instituutioista ja niiden vallasta ja silti vaikuttaa yhteisölliseen toimintaan? Niinikään samanaikaisesti talouselämä edellyttää, että me eristäydymme toisistamme asuntoihimme ja kotipihoillemme. 1970-luvun keskeinen metafora tälle oli orapihlaja-aita, nyt se taitaa olla viihde-elektroniikka: ahtautuminen suurempiin kaupunkeihin pienentää pihoja ja tekee niistä ainoastaan näennäisiä - mieluummin töiden jälkeen laitamme verhot kiinni, jotta näemme paremmin mitähän tallensimmekaan digiboxille edellisenä iltana.
Eristäytyminen kotiin ja viikonloppuinen juhliminen samanhenkisten ihmisten kanssa on rakenteellisesti yksilöä vääristävä voima. Selviä luokka- tai puoluejakoja ei Suomessa ole, koska talouskasvun ideaali on itsestään selvänä pidetty, kaikkien jakama yksi totuus. Emme tunne kuin omamme, muut ihmiset ovat oletuksia, tyyppejä, joita yhdistelemme mediasta, keskustelupalstoilta, irrallisista kuluttajan yhteyksistä.
Teknokraattisen yhteiskunnan alasajo ei tule kysymykseen, koska uskomme vilpittömästi hallitsevamme teknologiaa. Talouden suhteen uskomme ei ole aivan yhtä vilpitön, mutta tyydymme siihen, koska se tuo meille niin paljon materiaalista hyvää, takaa ns. "hyvinvointimme". Yleisemmin kysymys tyytymisestä näyttäytyy eksklusiivisena, mitä tulee yksilön hyvinvointiin ja oletettuihin oikeuksiin.
Niin ollen on melko turhaa väitellä puoluepolitiikasta, tietyn puolueen tai poliitikon edesottamuksista, koska sillä alueella tapahtuva on mädännäinen yksilöiden yhteenliittymän hartioilla. Valtiotason politikointi on orjuuden alku. Marxismin ideaalit ovat vuosisadassa osittain toteutuneet, kuten Michael Hardt ja Antonio Negri osoittivat teoksessaan Empire (2000): kansallisvaltiot ovat murentuneet niiden lipuessa kohti keskiarvottavaa, keskusohjautuvaa, panoptista liittovaltio-konseptia. Kehitys on kuitenkin täysin päinvastainen, mitä tulee kansalaisvapauteen ja yhteiseen päätöksentekoon: vallan keskittyessä Brysseliin ja EU-komission valiokuntiin yksilölle ei jää muuta kuin totteleminen ja kuluttaminen. Hän tyytyy, mutta väärässä mielessä. Hänen tyytymisensä ei lähde hänestä itsestään, vaan siitä, että takaamalla tarpeeksi korkean elintason osalle alaisistaan globaali talous saa alaisen unohtamaan häntä itseään yhteisön jäsenenä koskettavat asiat, korkeintaan kanavoimaan ne puoluepolitiikkaan, joka sinänsä tapahtuu kuitenkin transsendentissa: televisioruudulla, sanomalehden sivuilla. Mutta yksilön arkipäiväisen toiminnan kannalta sillä ei ole muuta merkitystä kuin kallistuuko ruoka vai pysyvätkö hinnat paikallaan. Ja jos todella on niin, että äänestämme, vaikutamme yhteisiin asioihin ainoastaan kukkaroillamme, miksi suhteemme ostamiseen on täysin pinnallista? Miksi kauppakäyttäytymisemme on hektistä hösäämistä, kiirehtimistä hyllyltä toiselle jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti viettämään laatu-aikaa (lue: kuluttamaan ostamaamme viihde-elektroniikkaa)? Missä ovat keskusteluryhmät, iltamat? Tämän lisäksi emme edes todella nauti tuotteista, joita kulutamme - nautimme siitä odotuksesta, jotta saisimme tuotteen kauppakassiimme, lupauksesta jonka tuote tarjoaa, eikä sitten muuta.
Työ on pettänyt meidät, mutta silti me luotamme työn autuaaksitekevään voimaan ja pidämme työttömiä uneksijoina ja luusereina. Totuus kuitenkin on, että työ on jo vuosikymmeniä sitten irtaantunut tarpeellisista puitteista, että yhteisöllisyyttä ylläpitävä työ voitaisiin organisoida vähemmin resurssein, jakamalla ja osittamalla aidosti yhteishyvällistä työtä. Näin monen yksilön viikoittainen työrupeama pienenisi vähintään siihen marxilaiseen ideaaliin, jossa noin neljä tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olisi yksilön panostus yhteishyvään - loppuaika jäisi hänen vapaalle itsensä toteuttamiselle, oikealle elämälle. Silti monille suomalaisille ajatus kansalaispalkasta on täysin järjetön, koska suuri osa heistä on täysin ehdollistunut siihen, että liiallinen työn tekeminen on todellisuudessa itsensä toteuttamisen muoto; että jollei kuluttaja tee työtä ja tuota, hänellä ei ole mitään oikeuksia (kuluttaa), eikä ihmisarvoa.
Uskonto on pettänyt meidät, ja kohdistamme siihen vihamme, koska se näyttäytyy tiedostamattomasti parempana syntipukkina kuin kaikkivoipa talouselämä. Kirkko on pahojen pedofiilipappien pystyyn kuollut instituutio, joka on turmellut myös henkisyyden ja uskonnollisuuden, ja mikä tärkeintä, olemme ymmärtäneet, että uskonnollisesta elämästä ei ole hyötyä, ja siksi voimme myös luopua myös siitä. Olennaisempaa kuitenkin on, että kirkko yhteiskunnan instituutiona ajettaisiin alas ja tilalle kohotettaisiin mysteerilaitos ja rukouspiirit. Uskonnollisuuden tuominen nykyaikaisen valtion ja sitä hallinnoivan globaalin talouden yhteyteen on uskonnollisen elämän rappio. Juurettomina meillä on yhä suppeampi ymmärrys siitä, mitä henkinen kehitys on. Nykyaikaisesta näkökulmasta se on ennen kaikkea tyytymistä.
Niinikään se mahdollisuus, että saman kadun yksilöt synnyttäisivät paikallistalouksia, jotka operoisivat rahan ulkopuolella, tavoittelematta voittoa ja keskinäistä solidaarisuutta edistävästi, ei sekään kuulu olevan yksilöiden työmoraalin kannalta suotavaa. Jopa naapuruussuhteet on alistettava vapaa-ajan hulvattomaksi yhdessä tekemiseksi tai palvelun tarjoaja - asiakas -suhteeseen. Puhtaaseen vaihtoon perustuvana kädentaitojen ja henkisiä arvoja vaalivan toiminnallisuuden tasa-arvoisena vaihtosuhteena se ei tietenkään voi näyttäytyä, silloinhan se uhkaisi globaalia taloutta.
Tämän hegemonian alla myös kansalaistottelemattomuus ja omaisuussabotaasi ovat auttamatta väärin, anarkistista, pahaa toimintaa, josta on rangaistava. Jää kuitenkin huomaamatta, että asianomaisten globaaleihin yritysten julkisivuun kohdistama toiminta ei ole väkivaltaa. Jos kaupunki häätää asukkaat vanhoista puutaloista, repii ne maan tasalle ja rakentaa tilalle kerrostalohirviöitä, sitäkään ei kutsuta väkivallaksi. Sen sijaan yritysten haarakonttoreista vastaavat työntekijät, ja media kiinnittyy heihin - aivan kuin omaisuussabotaasi kohdistuisi heihin, vaikka tosiasiassa tuo transsendentti voima, joka on pukeutunut yrityksen nimen ja brändin taakse paitsi orjuuttaa heitä myös tekee heistä surkeita virkamiehiä, oman keskitysleirinsä paperinpyörittäjiä. Mutta kun uhri on työntekijä, olkoonkin kaupungin haarakonttorin johtaja, ei brändin maantieteellisesti arbitraari muoto, sabotaasi on ehdottoman rangaistava teko.
Julkista tilaa hallitsee talous ja kaikenlainen yksilön aktiivisuus leimataan anarkismiksi, töhryilyksi, juopotteluksi ja kaikenlaiseksi halveksittavaksi toiminnaksi. Vaikka julkisia tiloja ovat tätä nykyä enemmän automarkettien aulat ja parkkipaikat sekä moottoritiet, perinteiset keskustan toripaikat, kadut ja aukiot ovat nekin täynnä mädännäisyyden merkkejä: tarjouksia, tuote-esittelijöitä, valotauluja ja logoja. Kaikki nuo merkit ovat syöpyneet kollektiiviseen kuluttajatajuntaamme halutihentymiksi, jolloin pelkkä Mustan Pörssin nimi riittää laukaisemaan meissä kasvavan halun kuluttaa kaikkea sitä, mitä Musta Pörssi tuotevalikoima-arsenaalillaan voi mielikuvissamme tarjota. Vastaavasti olemme ehdollistuneet myös siihen, että suhteessa kauppojen nimiin muuntajapömpeliin teipattu keikka- tai paremmassa tapauksessa aktivismi-juliste on jotain alempiarvoista, "töhry", epämääräistä saastaa joka pilaa katukuvan. Ja tietenkin tuotemerkin on oltava mahdollisimman suurin merkein esillä, muuten ohikiitävästä autosta sitä ei ehdi huomata. Merkkiviljely ei meitä häiritse, päinvastoin: rakastamme sitä, koska se korreloi käsitykseemme sivistyksestä. Ristijärvellä ei ole enää kuin ABC-asema, kiitos ABC-aseman, mutta juuri ABC-asema tekee kyläpahasesta jotain, kahvinmittaisen pysäkin. Gigantin tulo keskisuureen kaupunkiin on tapaus, edistäähän se paitsi kaupunkilaisten hyvinvointia, tuo myös työpaikkoja ja lisää sivistystasoa. Ylläpitämällä keskisuuria ja suuria yrityksiä todistamme olevamme kaupunkilaisia, sivistyneitä, jotain aivan muuta kuin metsäläiset esi-isämme, oikeita EU-kansalaisia.
Luonto ja pienen mittakaavan yhteistoiminta ovat meille niinikään kirosanoja. Kammoamme niitä, pidämme joko uhkaavana tai näpertelynä. Kaupunkilaisen on oltava suureellinen! Meillä menee hyvin, se pitää todistaa. Jos "palaamme luontoon", otamme mukaan uuden moottoriveneemme. Nykymökeillä ei ole mitään tekemistä mökkien kanssa, eikä mediadiskurssi ole niistä pitkään aikaan mökkeinä puhunutkaan, vaan kesäasuntoina. Kesäasunnolla onnistuu myös työnteko, eihän kunnon kansalainen jätä töitä kesäksikään - tai jos jättää, mukaan kannattaa varata muutama tuore DVD-levy ja langaton laajakaista, muuten käy huonosti, saattaa mökkihöperöityä. Pyöräily, kävely, soutaminen, luonnossa liikkuminen eivät tule kysymykseen, koska aika on se, jolla kaikki mitataan, eikä lomalaisella ole aikaa koskaan liikaa. Siksi pitää liikkua nopeasti. Pitää olla tehokas.
Sama tehokkuusajattelu on tunnetusti syöpynyt jopa sinänsä viattomiin puhteisiin. Olen talvesta lähtien kerännyt niitä kirjoja, jotka aion kesälomalla lukea, sitten kun minulla on aikaa. Marjoja aion poimia kymmeniä litroja, täytynee hankkia toinen pakastin, jotta saan kaikki mahtumaan. Olin mökillä perjantaista sunnuntaihin, maanantaina piti olla jo kavereiden kanssa grillaamassa. Saunahalot moteittain, ruokavarannot kylmälaukuittain.
Kirosanat ovat voimasanoja. Alunperin voimasanoissa oli takana maasta, juurista, aitoudesta nousevaa yli-inhimillistä voimaa. Emme kristillisen kasvatuksen saaneina pidä kiroamista kovinkaan sivistyneenä käytöksenä, mitä se ei tavallaan olekaan - ennen kaikkea kirosanat kuitenkin määräävät paikan, ne ovat kategorioimista ja samanaikaisesti korkeammalla taholle suunnattu toive. Jos katsoo yhteiskuntaa ja yrittää muodostaa siitä jonkinlaista, koherenttia kokonaiskuvaa, edes yksilön perspektiivistä, huomaa pian, että voimasanojen käyttö on paitsi välttämätöntä, myös toivottavaa. Ne lähtökohtaiset vääryydet joita yhteiskunnassa lain nojalla harjoitetaan, ansaitsevat tulla kirotuiksi ja niitä vastaan meidän on taisteltava. Ymmärrän hyvin, jos keskusteluyhteys usein katkeaa: on vaikea keskustella sellaisessa ryhmässä, jossa muut osapuolet ottavat itsestäänselvyytenä sen, minkä laki hyväksyy ja mihin globaali talous kannustaa, ymmärtämättä todella sitä etiikkaa, joka nousee ihmisestä ja hänen vapaudestaan, ei valtiosta ja sen tahdosta. Se on vaikeaa, mutta altavastaajan on oltava rehellinen, on tuotava esiin se, minkä kokee tärkeäksi ja totuudelliseksi - se on aidossa demokratiassa oikeus ja velvollisuus. Mahdollinen muutos on näkymätöntä, mutta jaksan uskoa, että neljänkymmenen vuoden päästä moni pieni asia näyttää paremmalta kuin nyt. Siksikin tätä ilmastonmuutosta on kiihdytettävä: sopivassa suhteessa siitä on oltava hiljaa ja siitä on puhuttava.

perjantaina, kesäkuuta 13, 2008

Sielun herkkiä alueita vastaavissa maastonkohdissa

Omalla kohdallani oli päässyt vierähtämään yli viisi vuotta, kun vihdoin otimme talouttamme niskasta kiinni, pakkasimme reppumme ja lähdimme naapurikirkonkylän kansallispuistoon. Polkupyörällä matkaa tulee noin 45 kilometriä yhteen suuntaan. Matka ei ole pitkä hyvällä pyörällä ja hyvällä ajoreitillä, mutta jos nämä seikat eivät ole ihan viimeisen päälle, yllättävän paljon energiaa matkanteko lopulta vaatii. Syy johtunee paitsi melko mäkisestä maastosta myös erityisesti huonossa kunnossa olevasta kapeasta tiestä, jota suhaavat jatkuvasti autot, rekat ja kaikenlaiset tirehtöörit moottoripyörineen ja muskelivene-telikärryineen. Roudan repimä asfaltinreuna ja turhankin pehmeä hiekka tienposkessa vaativat ajajalta jonkin verran tavallista enemmän energiaa.
Viikonlopun ajan patikoimme (yhteensä noin 28 km), söimme maittavia kasvisretkiruokia ja ihastelimme maastoa. Oli tavattoman rentouttavaa päästä pois pienenkin kaupungin sykkeestä ja etenkin autotien raivostuttavasta liikenteestä (minusta tuntuu, että vuosi vuodelta autoilijoilla on yhä vähemmän kunnioitusta pyöräilijöitä kohtaan - ja niiden aiheuttama meluhaitta on loputtomaksi haitaksi ihmisen sielulle). Tapasimme paitsi joitakin retkeilijöitä ja päivämatkaajia, ja muutaman kanssa tunsimme outoa yhteisöllisyydentunnettakin. Metsässä ihmisiin muodostuu salattuja siteitä ja ihmiset lähestyvät toisiaan eri tavalla kuin taajamissa. Luonto kutsuu heitä koolle. Ja mikä tärkeintä: metsässä ihmiset ovat vilpittömiä, rauhallisia.
Hiljaiselle kaksinolollekin seutu on mitä otollisin. Tärkeät asiat korostuvat. Kuten jo keväällä korostin: Ihminen uppoaa maisemaan ja tuntee suoran yhteyden siihen, että on ja kulkee, kuin muutkin eläimet metsässä. Osaa olla vaiti ja suostua hätääntyneen koppelon vaatimuksiin. Kiertää, kulkea, vaeltaa, olla olemassa. Debytantin suurin ongelma on kuitenkin olla koko ajan liikkeessä, tehdä jotain, jotta ei eksyisi olemaan liikaa toimettomana itsekseen. Tässä on kuitenkin tasapainon mahdollisuus: myös patikointi on meditaatiota, mutta riittävissä määrin kaivataan myös paikallaan oloa, pysähtymistä. Uudessa ympäristössä on luontevampaa ensin ottaa alue haltuun kuin istahtaa ensimmäiseen kannonnokkaan. Kulkemalla etsii ne sielun herkkiä pisteitä vastaavat maaston alueet, joissa hiljaisuus ja läsnäolo ovat kaikkein voimakkaimmillaan. Ne löydettyään ihminen tahtoo jäädä.
Yöpaikkojen suhteen välttelimme ihmisiä. Ensimmäisen yön nukuimme kansallispuiston komeimmalla vuorella, toisen unohdetunoloisessa niemessä, johon polku vei aivan vesirajaa, kallioiden alta. Vuoren juurelle jäi laavu, jossa yöpyi väkeä, mutta he eivät saaneet meistä kai koskaan tietää - jolleivät olleet samaa väkeä, joka puuhaili jotain järvellä yhdentoista aikaan yöllä, kun keitimme vuorenharjalla vaitonaisina teetä ja katselimme avautuvaa horisonttia. En tiedä, huomasivatko he meitä.
Otin mukaan melko vähän mitään ylimääräistä. Vaihtosukat ja -paidan, ruokaa, trangian ja majoittautumisvälineet. Rusinoita, kuivattua ruisleipää, Tartex-tahnaa, pari pussipastaa, soijasuikaleita ja -rouhetta, puuroa, teetä ja kotona ennen lähtöä valmistettu pötkö seitania, jota suosittelen lämpimästi retkeilijöille välipalaksi. Tunsin silti, että ruoan suhteen jopa pröystäilimme; sellaisia herkkuja meillä oli verrattuna esimerkiksi Suomen armeijan maksapasteijaan ja kinkkupasta banaanilla -sekasotkuun. Muistan myös ne vaikeudet, joita 8-10 vuotta sitten oli ruoan kanssa talvivaelluksilla: liha painoi ja ällötti, sekoitti totaalisesti sellaisissa oloissa vatsan (vaikka pussipastoilla se käy myös). Olo oli turpea ja nihkeä, metsänlainen, mutta raskas. Nyt olo pysyi koko minivaelluksen ajan kevyenä, ainoastaan kotimatkalla liian nopeasti syöty currypasta soijasuikaleilla alkoi pyöräillessä hiukan närästää.
Sää suosi koko viikonlopun ajan paitsi sunnuntaina palatessamme takaisinpäin, jolloin koko matkan oli vastatuuli ja kelju, vaarallinen auringonpaiste. Poltin auringossa pienen kaistaleen vasemmasta käsivarrestani. Eikä autoja tietenkään ollut yhtään perjantaita vähemmän, eikä autoilijoilla yhtään enemmän kunnioitusta. En ihmettele, miksi Pentti Linkola vihaa autoja, ovathan hänen vuosittaiset pyöräilykilometrinsä aivan toista luokkaa kuin omani. Ainoastaan paikallaan oleva auto on auto, jota siedän. Luulen, ettei Linkola ei siedä sitäkään.
En usko, että montaa kertaa kesässä tulen tuota matkaa taittamaan polkupyörällä, mutta ensi kerralla se on varmasti jo helpompaa ja mukavampaa. Ja upeaa tietää, että (pian) samassa kaupungissa on tuollainen takapiha, johon ei ole vielä liiemmin ihmiskäsi kajonnut. Toivottavasti olen siellä pian uudestaan.

torstaina, kesäkuuta 12, 2008

Nykyaikaisen sodan lähtökohdista

Olen parin päivän ajan seurannut suurella kiinnostuksella Helsingin Sanomien keskustelupalstalla syntynyttä keskustelua Suomen armeijan nykyaikaisuudesta, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien uutisesta "Lähes joka viides vapautuu armeijasta terveyssyistä" (HS 10.6.2008). Arvatenkin palstalla olivat äänessä etupäässä miehet, joista monille maanpuolustus on ylevä itsestäänselvyys; toisella laidalla olivat rauhanpuolustajat ja asevelvollisuusarmeijan alasajoa tahtovat - eikä kestänyt kauaakaan, kun pystyssä oli varsinainen nokkapokka ja keskinäinen sättiminen. Tätä kiinnostavampana näin kuitenkin usean kirjoittajan esiintuoman seikan, etteivät he nykytilanteessa lähtisi puolustamaan "tällaista maata", mistä tietenkin veteraanien työtä mielestään jatkavat olivat raivoissaan. Olen itsekin useampaan otteeseen miettinyt asiaa, koska jos mahdollinen sotilaallinen konflikti omalla maaperällä syntyisi, toimisinko niissä sodanajan tehtävissä, joihin minut on sijoitettu?
Kyllä, olen käynyt armeijan. Selvisin tiedustelukomppaniassa kuudella kuukaudella, koska toisin kuin useammassa muussa komppaniassa halukkaita aliupseerikouluun oli enemmän kuin mitä oli mahdollista ottaa. Komppanian yliluutnantti oli sen verran reilu kaveri, että kyseli alokkaat läpi kahteen kertaan ja ne, jotka eivät olleet kiinnostuneita alikersanttina toimimisesta (ja puolen vuoden lisäpuhteesta) saivat jäädä suosiolla puolen vuoden sissikoulutuksen varaan. Itselleni oli heti selvää, etten halua viettää vuotta armeijassa. Armeija ei ollut mitenkään erityisen ja ylitsepääsemättömän fyysinen laitos ja komppaniamme vietti prikaatista eniten aikaa metsässä joten paljon parjatun armeijakurinkin laita oli vähän niin ja näin. Olin myös tottunut kulkemaan metsissä, kiitos partioliikkeen oikeistolaisen ilmapiirin. Suurempi kompastuskivi, jossa aidosti riitti sulateltavaa oli kuitenkin yhteisen tekemisen korostumisesta huolimatta tupa- ja komppaniakaverien hyväksymätön typeryys. Sietämätön matalamielisyys. Karkeus. Maskuliinisuuden ylikorostuminen. Jokainen kriittistä itsesuojeluvaistoa omaava pysyttelee mieluummin sellaisesta laumaliikehdinnästä etäällä, jopa sen uhalla, että leimautuu ym. semimilitanttien silmissä vätykseksi ja "pullamössösukupolveksi". On kuitenkin totta, että tuo ajanjakso opetti minulle paljon, kasvatti itsekuria ja sietokykyä, mutta yhtä lailla on totta, etten haluaisi palata tuollaiseen keskinkertaisuuden sulatusuuniin. Joskus olen toivonut mielessäni, että ehkäpä 18-vuotiaana ihminen vain ei ole kriittisimmillään ja parhaimmillaan: ihmisiä tavattuani olen kuitenkin huomannut, ettei mikään ole sillä saralla muuttunut vuosienkaan jälkeen: miehistäkin saadaan poikia viimeistään silloin kun heille annetaan maastopuku.
Armeijassa ihminen huomaa keskinäisten kehityserojen suhteellisuuden. Se on toisaalta hyvä, se palauttaa mieleen, että edelleen samoja katuja voivat kulkea 30-vuotiaat yläastepukarit ja henkisesti kypsemmät ja hienovaraisemmat yksilöt. Mutta uutisointi esim. mielenterveydellisistä syistä armeijan keskeyttäneistä kielii osin hyvästä suunnasta: ehkä osa kasvava sukupolvi on ymmärtämässä laumasieluisuuden vaarat ja siitä kieltäytyminen taitaa kertoa enemmän terveestä arvostelukyvystä kuin vetelysmäisestä olemuksesta. Kansallisesta puolustustahdosta se kertoo myös, omalla tavallaan - ja tämä monissa keskusteluissa tapaa unohtua.
Kaiken hölmöilyn ohella armeijassa mieleeni iskostui vahvahko pasifismi, jota siihen saakka olin pitänyt vain etäisenä aatteena. Tarttumalla itse aseeseen ymmärsin läpikotaisin sen mädännäisyyden ja turmeluksen. Vihaan sotaa, aseita ja koneistoja, jotka ylläpitävät edes sodan mahdollisuutta, vaikka ymmärränkin osittain, että esimerkiksi armeijan pelkkä ylläpito on omanlaisensa osoitus muille tahoille siitä, että maamme on valmis puolustamaan itseään tarvittaessa. Mainitsemani pasifismi on niin ollen suhteellista: myönnän, että toimisin kuin David Sumner (Dustin Hoffman) Sam Peckinpahin elokuvassa Straw Dogs (1971), jos sellainen pakon sanelema tilanne tulisi eteeni. Puolustaisin henkeni uhalla perhettäni ja lähimmäisiäni sekä todennäköisesti myös niitä, jotka kokisin viattomammaksi kuin mahdolliset hyökkääjät, mutta vain jos tämä tapahtuisi omalla pihallani, omassa kylässäni. Mutta kyse ei niinkään ole siitä, puolustetaanko nykyaikaisessa sodankäynnissä lähimmäisten elämää kuin toimiiko sota pikemminkin talous- ja yrityselämän hyödyn katalysaattorina. Kansallisvaltioiden väliset sodat olivat joitakin vuosikymmeniä sitten siinä mielessä perusteltuja, että osapuolet kokivat heillä olevan jotain erityistä puolustettavaa. En usko, että samanlaisia kiintopisteitä enää on. Kansallisvaltiot osoittautuvat päivä päivältä yhä keinotekoisemmiksi, eikä pian kansan tunnusmerkkejä ole kuin osa kulttuurista ja kieli. Valtion menestystarinasta vastaavat yritykset ovat pitkälti ulkomaisessa omistuksessa, ulkomainen alihankkija tekee perustyömme ja kansallisesta edusta ja innovaatiokyvystä ovat pohjimmiltaan yritysvirtojen käsikassaroita.
Tämä asettaa myös kansallisen puolustustahdon koetukselle, mikä näkyy myös Hesarin keskustelupalstan kommenteissa. Uskon, että moni kirjoittajista on kiitollisuudenvelassa veteraaneille, mutta suuri osa heistä on varmasti kääntänyt jo (tai vihdoin) katseensa nykypäivään - ja tehnyt siten parhaan mahdollisen kiitoseleen esi-isilleen. Suomalainen hyvinvointivaltio on epäilemättä menestystarina, mutta sen sijaan, että kuuntelisimme ylioppilasjuhlissa koti, uskonto, isänmaa -retoriikkaa, meidän olisi suhteutettava puolustustahtomme nykyiseen elämisen kulttuuriin, ei siihen, kuinka syntyi Talvisodan ihme. Se kertoi paljon tuolloisesta todellisuudesta, mutta sen totuuspohja on hatara tänään.
Vapaan rahan, työvoiman ja liikkuvuuden aikakaudella EU-kansalaisen on mielestäni tehtävä itselleen selväksi, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä ja mitä niistä hän on valmis tarvittaessa puolustamaan. Samalla tulee kuitenkin kysyä, tapahtuuko tuo puolustaminen yksilöllisesti vai valtion tasolla: olemmeko valmiina puolustamaan arvojamme valtionarmeijan osina? Lainaan nimimerkin "Kuinka Karl Marx tavataan" erään kommentin kokonaisuudessaan, koska se mielestäni tiivistää yhden tärkeän ulottuvuuden nykyaikaisesti "kansallisesta edusta":
"Keskeinen muutos sotienjälkeisessä maailmassa on talouden nousu vallan pääasialliseksi välineeksi.
Muutosta voidaan havainnollistaa muutamilla tilannekuvilla. Yksi esittää Fort Knoxin kultavarantoa -- tapahtui jotain historiassa ennennäkemätöntä, kun yritykset sitoa rahan arvoa johonkin reaalitodellisuuden entiteettiin hylättiin. Tämän muutoksen myötä rahatalous alkoi autonomisoitua ja irrota reaalitaloudesta.
Kun vielä 70-luvun alussa kaikista maailman rahaliikkeistä 95% kytkeytyi reaalitalouteen, tavaroiden ja palvelujen ostoon ja myyntiin, ja 5% oli sellaisia joissa ostettiin ja myytiin puhtaita raha-arvoja, tällä hetkellä tilanne on enemmän kuin päinvastainen. Vain pari prosenttia rahaliikkeistä kytkeytyy enää reaalitalouteen.
Kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmamme ovat seurausta siitä että rahatalous ja reaalitalous menevät nyt toistensa ohi eri tasoilla -- eikä mikään, toistan: ei mikään mitä reaalitodellisuudessa on mahdollista tehdä enää poista ongelmiamme. Vaikka kaikki tekisimme työtä kymmenen kertaa ahkerammin, seurauksena ongelmamme vain kymmenkertaistuisivat. Tällaisessa tilanteessa yhteiskuntapolitiikka on voimaton.
Rahatalouden ekspansioon liittyy muutos yrityskulttuureissa, joissa omien toimialojensa asiantuntijat potkittiin ulos ja ylimmän yritysjohdon ottivat käsiinsä ekonomistit. Tämä on valtava, koskaan ennen maailman historiassa tapahtumaton muutos. Yksi seurauksista on globaali yritystalous, joka käytännössä romuttaa entiset kansallisvaltiot ja alistaa kansantaloudet globaalien läpivirtausten huuhdeltaviksi.
Eli summaten: kaikki ne historialliset tekijät, joiden varassa kansallisvaltiot kansantalouksineen aikanaan muodostuivat, ovat nyt purkautumassa ja tulevat vuorenvarmasti purkautumaan edelleenkin. Maailmaa hallitseva valtamagia on nyt laadultaan taloudellista. Sotilaallista voimaa, kansallisia armeijoita tai sotilasliittojen palkkasotureita, käyttävät aggressiiviset hyödyntavoittelijat siellä missä poliittista valtaa ei ole rahalla ostettavissa.
Suomalaiset saavat impivaarassaan ajatella tai pähkäillä oman puolustuslaitoksensa kunniaa ja tarkoitusta ihan miten tahtovat -- jos maamme talouselämän tosiasiassa omistavat amerikkalaiset haluavat turvata omistuksensa täällä, he eivät tule kysymään lupaamme joukkojensa tänne sijoittamiseen. Mitään "omaa" kansallista etuamme ei enää ole olemassa. "
Nimimerkin kuvailemassa todellisuudessa tärkeämpää puolustettavaa näyttäisikin olevan ne alueet, joille rahatalous ei ole vielä pesiytynyt kuten esimerkiksi yksilöllinen, ainutlaatuinen elämä, jota kulttuuriset vaikutteet ja globalisaatio ei ole vielä ehtinyt täysin vääristää. Jos rahankierto ja yritystalous ovat ne syyt, joiden takia jatkossa vielä sodimme, tahdon omalta osaltani olla mukana elämää ja rauhaa edistävissä voimissa, en siinä jossa poljetaan elämää saadaksemme valuuttaa yritysmaailman taskuun.
Yhtä kaikki, olennaista on huomata, että jos tuo osa keskustelijoista, joka sanoi ettei ole valmis puolustamaan maataan, yhtään pitää paikkaansa koko Suomen mittakaavassa, on välittömästi aloitettava keskustelu, kuinka kansallista puolustusta - jos sitä välttämättä on ylläpidettävä - on rakenteellisesti uudistettava. Asevelvollisuusarmeija, jonka suuri osa suomalaisista nuorista miehistä käy vain ympäristön painostuksesta ja tottumuksesta, ei ole kovinkaan kallisarvoinen. Usea Hesarin kirjoittajistakin vetosi Paasikiven virteen Suomesta suuren Venäjän kuvemaana ja sen nykyisestäkin paikkansapitävyydestä, mutta itse en oikein jaksa uskoa, että Venäjä kansallisella tasolla olisi Suomelle sodanuhka. Taloudellinen uhka se voi olla. En kuitenkaan tiedä, auttaako loputon januskasvoisuuskaan Venäjän suhteen: olemme kauppakumppaneita ja hyviä naapureita, mutta kuitenkin suomalainen katsoo halveksien ja peläten Venäjän potentiaalia. Ihmisoikeusrikoksia naapurimaassamme eittämättä tapahtuu ja tähän on puututtava, mutta tuo valtiovalta ei niinkään kieli maata kahmimaan alkavasta totalitarismista, vaan taloustotalitarismista joka laajenee syvälle kansalliseen tajuntaan ja eliitin taskuihin.
Tuo jatkuva pelko Venäjää kohtaan ylläpitää myös asevelvollisuusarmeijaa, vaikka realiteetit pudottaisivatkin siltä pohjaa pois; kuten esimerkiksi kaluston auttamaton vanhentuminen ja reservin tavaton koko. Loputtomasti mieluummin näkisin kuitenkin valtiontalousvirtojen vuotavan puolustusmäärärahoista sosiaalipalveluihin ja vaikkapa kansalaispalkan kehittämiseen. Laajan rintaman sota on tulevaisuudessa nähdäkseni entistä epätodennäköisempää, eikä sen takia tuhansien suomalaisten nuorten vuosittainen hyppyyttäminen soilla ja metsissä ole välttämättä veronkierron hyödyllisin ulottuvuus. Sotakoneiston ylläpitäminen ei mielestäni ole horisontissa rauhan tae: sen sijaan jokapäiväinen toiminta oikeudenmukaisemman kohtelun puolesta ja väkivallasta kieltäytyminen ovat.

torstaina, kesäkuuta 05, 2008

The Da Vinci Code ja symbolitajunnan rappio

Kun Umberto Econ toinen romaani Il Pendolo di Foucault ilmestyi 1988, se oli omanlaisensa reaktio paria vuotta aiemmin ilmestyneen Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin Holy Blood, Holy Grail - teoksen (1982) myötäsynnyttämään kohuun. Siinähän parivaljakko esitti Graal-kertomusperinteen kertovan Jeesuksen maailmallisesta suvunjatkamisesta ja kuninkaallisesta sukulinjasta, joka jatkui varjoissa ja marginaaleissa aina näihin päiviin saakka. Paljastus ei ollut ensimmäinen lajissaan, mutta koska kirjasta tuli bestseller, se aiheutti 80-luvulla valtavan kohun, samoin kuin Martin Scorsesen elokuva The Last Temptation of Christ (1988), joka niinikään esitti, että Jeesus oli avioitunut Kaanaan häissä Maria Madgaleenan kanssa, mutta runollisesti väisti suoran väitteen siitä, että Jeesuksella olisi ollut lapsia. Nähdäkseni molempien teostenkeskeinen polemiikki kiertyi sen kysymyksen ympärille, että Nikean kirkolliskokouksessa 400-luvulla äänestetty Jeesuksen jumaluus joutui tässä 1980-luvun todellisuudessa koetukselle: miten jumalallinen olento voi pariutua ja olla mukana vastaavanlaisissa maailmallisissa riennoissa? Kirkon piirissä ja suuressa yleisössä tämä herätti epäilemättä sekaannusta ja jopa kauhua. Silti jo 1940-luvulla, kun Nag Hammadin koodeksi löydettiin ja maailmalle esiteltiin ns. gnostilaiset evankeliumit (eli osa niistä evankeliumeista, joita keskenään kilpailevat varhaisen kristinuskon eri lahkot kirjoittivat), reaktio oli sama. Kirkon dogmi sai vastaansa vaihtoehtoisia selityksiä kristinuskon keskushenkilöstä ja tämän vaiheista. Vuosien saatossa oli kadonnut historiallinen ymmärrys, millaisessa todellisuudessa Raamattu oli maailmaan saatettu.
Otaksun, että moniakaan ei tänä päivänä yllätä tieto, että todellisuudessa evankeliumeja ei ole kirjoitettu vain ne neljä Raamatussa esiintyvää, vaan kymmeniä, ellei satoja. Kuitenkaan se, että Raamatun kokoamisessa käytettiin jonkinlaista seulontaa ei mielestäni tee Raamattua sinänsä mitenkään valheelliseksi tai poista sen painoarvoa. En tunne niitä ihmisiä, joiden mielestä Raamattu on alusta loppuun tiukkaa Jumalan sanaa, taivaasta tipahtanut lapis exilis; ihmisiä joiden maailmankatsomusta ja uskoa evoluutioteoria oikeasti uhkaa, joten en voi suoranaisesti kumota tai kultareunustaa heitä, mutta vähintään yhtä ihmeellisinä minusta näyttäytyvät ne tahot, tai sen tietyn piirin konsensus, jossa kristinuskon esittämät totuudet ovat väistämättä valheellisia ja kirkonmiesten harjoittamaa systemaattista pakanuuden mustamaalausta. On totta, että uskon levitessä prosessinomaisesti se kerrostui ja sai geopoliittisia muotoja ja kristinuskon dogmeja muotoillessa harjoitettiin valtapolitiikkaa. Jo järkikin kuitenkin sanoo, etteivät seuraukset tee tyhjiksi syitä. Kirkon rappeuttava vaikutus ei tyhjennä sen keskushenkilöä uskonnollisista merkityksistä.
Tällaisen kirkkoa vieroksuvan hegemonian vallitessa ilmaantui kirjamarkkinoille Dan Brownin The Da Vinci Code (2003), joka aiheutti kristityissä maissa melkoisen aaltomuodostelman ja 80-luvun kohua muistuttavan metakan. Vetävän trillerin tapaan kirjoitettu dekkari saavutti korneihin mittoihin kasvaneen suosion, ja tottahan toki keskinkertaisuuden kotijumala Ron Howard ohjasi kirjan pohjalta myös elokuvan. Brownin romaani ei ole suurta kirjallisuutta nähnytkään, mutta muoto kirjailijalla on kyllä hallussa. Lyhyitä lukuja, tihenevää jännitystä, kryptografisten arvoitusten ratkontaa ja poliisien ja muiden tahojen alituista pakenemista. Aatehistoriallisesti The Da Vinci Code ei nosta esiin kuitenkaan oikeastaan mitään, mitä emme jo tietäisi. Tietenkin Mona Lisaa voi katsoa ja nähdä hahmon vasemmanpuoleisen taustan olevan eri korkeudella kuin oikean ja päätellä siitä jokseenkin alkeellisesti, että nyt Da Vinci on halunnut korostaa pyhää naiseutta ja teoksen nimikin on väännettävissä siihen muotoon: Mona kääntyy Amoniksi, seemiläiseksi hedelmällisyyden maskuliiniseksi jumalaksi kun taas Lisa on L'Isa, Isis-jumaluuden yksi kirjoitusasu. Se on taideteoksen tulkintaa ja taiteessa jos missä on muistettava, mitä tulkinnalta halutaan: aistillista mielihyvää, ajateltavaa, mielikuvituksen leikkejä vai kirkon pimeiden salaisuuksien paljastamista.
Romaanijatkumon ja siihen liittyvän reseption valossa näyttäisi, että olemme pikemminkin astuneet askeleen taaksepäin. Brown on keskinkertaisuudessaan ja sekä vakavamielisessä että pakonomaisessa tarpeessa paljastaa historiallisia marginaalialueita ja "pimeitä intentioita" niinkin vaikutusvaltaisen instituution kuin katolisen kirkon puolesta on jotain aivan muuta kuin Econ Il Pendolo di Foucault. Käytännössähän Eco esitti 80-luvulla muiden salaliittoromaanien tapaan "kaiken olennaisen ja kätketyn kaikesta", mutta toisin kuin Brown, Eco löi sen hyvän maun rajoissa leikiksi. Il Pendolo di Foucault'stahan on tullut viidentoista vuoden aikana jonkinlainen esoteerisista tieteistä kiinnostuneiden pyhä romaani, ja ainakin minun on ollut vaikea käsittää sen bestseller -luonnetta (jota ehkä selittää sen jatko-osamaisuus suhteessa Econ esikoiseen Il Nome della Rosaan); sehän on häpeilemättömän älyllinen romaani, joka marssittaa esiin tiedettä, okkultismia, sivistyssanoja ja retorista raskautta enemmän kuin moni kiinnostunutkaan mieli kestää. Mutta mikä tärkeintä se ottaa kaikesta ironisuudesta huolimatta äärettömän vakavasti kysymyksen, miten meidän tulisi suhtautua salaliittoihin, ja kunnon romaanin tapaan valottaa sitä hyvin tulkinnanvaraisesti ja polyfonisesti. Moniäänisyyden vaarana on tietenkin, että (naiivi) lukija hairahtuu etsimään merkityksiä teoksista, joita sinne ei ole tarkoitettu ja alkaa sitten hiillostaa kirjailijaa. Suosikkikaskuni on Econ itsensä kertoma: Il Pendolo di Foucault'n lopussa keskushenkilö Casaubon harhailee paranoidina erään pariisilaisen kadun päästä päähän juhannusyönä noin yhdentoista aikaan tiettynä vuonna. Eco oli romaania kirjoittaessaan mennyt jopa niin pitkälle, että oli useana kesäyönä kulkenut nauhurin kanssa tuota nimenomaista katua ja merkinnyt muistiin tapahtumia, näkymiä, hajuja ja tuntoja saadakseen kohtaukseen aidon tunnelman. Lukija meni kuitenkin vielä pidemmälle: eräs ranskalainen kirjallisuuden ystävä paineli kirjastoon ja tarkasti useasta pariisilaisesta sanomalehdestä, että juuri tuona nimenomaisena yönä samaan aikaan, kun fiktiivinen Casaubon kulki kadun päästä päähän, oli aikalaishistoriallisesti yhdessä kadun kohdassa riehunut tulipalo. Casaubon ei kuitenkaan maininnut kertomuksessaan mitään tuosta tulipalosta - miksi, tiukkasi lukija Ecolta. Eco vastasi, ettei tunne Casaubonin kaikkia aivoituksia.
The Da Vinci Coden tapauksessa Louvressa on käynyt usean vuoden ajan kuhina, kun kukin turisti vuorollaan on jäljittänyt todisteita niistä salaisuuksista, joita Da Vinci oletettavasti taideteoksiinsa upotti. Tässä kysymys ei niinkään ole, onko noita oikeasti todisteita olemassa, vaan mikseivät turistit ajattele itse. Haluan korostaa: on tärkeää ja on hyvä että on vaihtoehtoja, mutta jos emme ymmärrä vaihtoehtojen keskinäisiä etäisyyksiä ja ryntäämme suinpäin sen vaihtoehdon lumoihin, joka kulloinkin näyttäytyy, emme ymmärrä metaforisesta ajattelusta, symboleista ja niiden aktuaalisesta elämästä oikeastaan mitään. Kun huomaamme, että symbolit ovat eläviä olentoja, joilla on hyveet, paheet ja tarpeet, alamme paitsi ymmärtää niitä, myös nähdä niitä ympärillämme. The Da Vinci Coden ansiosta näyttää, ettemme tajua symbolisesta elämästä sitäkään vähää. Se on vain vaihtoehto, jonka avulla osoitamme paikan hyvälle ja pahalle ja paljastettuamme tämän vuosituhantisen korruption ja konspiraation voimme vapautua kirkon kuvitteellisesta vallasta ja elää ihanan liberaalisti. Il Pendolo di Foucault asettaa sen sijaan rajat tuolle symboliselle ajattelulle ja vinkkaa vahvasti takaisin keskiaikaan ollen siten lopulta paljon armollisempi kuin Brownin romaani, ja armollisempi juuri siinä mielessä, että se pyrkii antamaan mahdollisuudet symboliselle ajattelulle ilman että menemme liian pitkälle. Toisin sanoen: jalat maassa, pää pilvissä (tai hermeetikon sanoin: kotkan ja kilpikonnan liiton turvin).
Brownin suurin ongelma on, että tärkeiden esitysten ohella romaani yrittää turhankin tarmokkaasti osoittaa kätketyn puolen kaikesta siitä, mitä olemme pitäneet totena, mutta mikä ikävämpää, hylkäämään tuon toden. Kristillisen ajattelun ydin ei häviä, vaikka Opus Dei murhaisikin ihmisiä varjellakseen Graalin salaisuutta. Jeesuksen inhimillisyys ei poista hänen jumalallisuuttaan. Kirjaimelliset merkitykset eivät välttämättä ole kätketympiä huonompia. Onneksi välillä jokunen The Da Vinci Coden henkilöhahmo möläyttää sammakon sijaan vähän asiaakin:
Tässä maailmassa Raamattu on miljoonille ihmisille perusluonteinen elämänohje, hyvin samalla tavoin kuin Koraani, toora ja palinkieliset pyhät kirjat opastavat muiden uskontojen tunnustajia. Jos sinä ja minä voisimme esittää dokumentteja jotka osoittaisivat islamin, juutalaisuuden, buddhalaisuuden, pakanauskontojen pyhät kertomukset valheellisiksi, pitäisikö meidän esittää ne? Pitäisikö meidän mennä liput liehuen kertomaan buddhalaisille, että löytämiemme todisteiden mukaan Buddha ei syntynytkään lootuskukasta? Tai kristityille ettei Jeesus syntynytkään sananmukaisesti neitsyestä? Ne jotka todella ymmärtävät uskontoaan, ymmärtävät myös että sellaiset kertomukset ovat vertauskuvallisia." (2003/2004, 399.)
Vertauskuvallisuudentaju nousee luultavasti juurikin merkin ja symbolin välisestä etäisyydestä. Juju on, että välttämättä ei kannata myöskään liput liehuen toitottaa, että vertauskuvallisuus on uskonnollisen elämän ydin - päinvastoin: kirjaimellinen "totuus" on yhtä reaalinen kuin symbolinenkin. Paratiisista karkotusta ei voida redusoida pelkäksi viattomuuden lopuksi yksilön elämässä, vaikka sekin olisi paikkansapitävä - olennaista on, että oikea, myyttinen paratiisista karkotus tapahtui juuri niin kuin se on uskoomme ja mielikuvitukseemme syöpynyt. Se on kieltä ja maailmaa ja olemistamme muokkaava skeema siinä missä vaikkapa maahinen tai yksisarvinen. Molemmat ovat myyttisiä olentoja, jotka kuitenkin jotenkin muistuttavat jotain reaalisen maailman vastinetta (maahinen muistuttaa pientä ihmistä, yksisarvisen perusalusta tai perusskeema on hevonen). Vaihtoehtojen edistämisellä ajan takaa sitä, että mitä useampia mahdollisuuksia ylläpitämällä ymmärrämme paremmin paitsi todellisuuttamme, myös kieltä ja olemistamme. Mutta mikä tärkeintä, mahdollisten maailmojen todellisuusmuodostelmassa mikä tahansa voi olla olemassa, riippumatta siitä, onko se totta vai ei-totta, ja jättämällä paikka avoimeksi myyttiselle todellisuudelle, jossa kaikki tuo "fantastiselta" tuntuva realisoituu, pidämme yllä uskoa ja kannattelemme sananmukaisesti taivaankantta. Vertauskuvallisella redusoinnilla voidaan ehkä ymmärtää tiettyjä uskon mekanismeja, mutta itse uskoon sillä ei välttämättä ole suoraa kosketusta. Transsendentti toisin sanoen tyrehtyy, kun kaikki siellä oleva palautetaan yksinomaan henkilö- tai kansanhistoriaan.
Jos juutalaisilta vietäisiin usko, ettei heidän kansansa ole millään tavalla merkittävä suhteessa muihin, moni juutalainen järkyttyisi sydänjuuriaan myöten. Vuosituhantinen vaino ja holokausti olisi kaikki pelkkää sattumankauppaa, tai mikä pahempaa oman käyttäytymisen johdosta, eikä juutalainen voisi luottaa enää mihinkään. Kristillisen elämän ytimeen tiukasti kuuluva ehtoollisen ja ylösnousemuksen kuvasto aiheuttaisi, jos joku taho keksisi paljastaa sen yksittäisen tahon mielikuvitusleikiksi tai seurueen juopotteluringiksi, sekin henkisen todellisuuden murentumisen. Millä valtuuksilla veisimme ihmisiltä uskon? Miksi ihmeessä? Senkö takia, että he elävät "valheessa" eivätkä ole vapaita?
Näyttää siltä, että monilta ihmisiltä on kadonnut suhteellisentaju sen suhteen, mikä taho orjuuttaa heitä. Uskonnollisessa elämässä on ennen muuta kyse ihmisen ja jumalan välisestä yhteenliittymästä (vaikka kristillinen kirkko puhuisikin mieluusti myös seurakunnasta välittäjänä) - ihmisen ja kollektiivin halutihentymän keskinäinen suhde sen sijaan ei luo uskonnollisen elämän perustaa, vaan markkinavoimat, kuluttajuuden ja työn oletetun pakon. Toisin sanoen automarketissa asioivan perheenisän (tai Dan Brownia lukevan teinin!) on ihan turha ruikuttaa, kuinka uskonto on oopiumia kansalle, koska hänen rikoksensa ihmisyyttä vastaan ovat paljon raskauttavammat: hän turmelee ihmisyyttään paljon enemmän katumaastureineen kuin hänen kirkossa istuva äitinsä. Torit eivät koskaan ole olleet turvapaikkoja, mutta kirkot ja kodit ovat.
Lisäksi usko on myös kollektiivinen keskittymä, jossa fokusoidaan erilaisia, kirjavia tuntoja yli-inhimilliseen ja pyhäksi koettuun. Siinä on kyse vieraan todellisuuden avautumisesta., jota kannatellaan yhteisesti rituaalein ja rukouksin. Ihminen toisin sanoen kurottaa epätoivoissaan, jopa kauhuissaan, kohti jotakin vierasta ja juuri tuossa kurottautumisessa syntyy taivaankatto, joka muodostaa suojan niitä energioita, voimia tai henkiä vastaan, joita emme pysty arkitajunnassamme kohtaamaan. Tuo taivaankansi on samaten astia, johon aidosti jumalallinen voi laskeutua. Yksilötasolla odotamme usein ihmeitä, mutta on huomattava, ettei ihmeitä tapahdu, jollemme ole valmistautuneet, "pukeutuneet" niitä varten. Ilman kurottautumista kukaan ei myöskään ojenna kättään.
Palatakseni The Da Vinci Coden yhteiskunnallis-imaginaariseen merkitykseen, Brown on käyttänyt, pitkälti muodon sanelemana, perinteistä strategiaa lähentää lukijan tajuntaa ja romaanin puitteissa käsiteltävää Brownin mielestä kai uutta ja omaperäistä sanottavaa. Alkeellisin virhe on tietenkin kovaäänisesti julistaa kadotetun naiseuden rehabilitaatiota, naisen tasaveroisuutta miehen rinnalla (ristin liittona) ja Jeesusta feministinä ja samaan aikaan kutsua toista (naispuolista) päähenkilöä etunimeltä (Sophie) ja toista (miespuolista) sukunimellä (Langdon). Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta epäilemättä asialla on merkitystä: etunimellä kutsuttavaa pääsemme lähemmäs, mutta sukunimi luo etäisyyden vaikutelman. Miksi? Koska Langdon on symbolien asiantuntija, kun taas Sophie pelkkä noviisi. Lajityypille on ominaista käyttää questin perustana ideaa abduktiivista ja liki mystistä päättelykykyä hyödyntävästä ongelmanratkaisu-ekspertistä (esim. Dubin, Holmes, Poirot) ja tätä avustavasta tyhjäpäisenä ja vähän hömelönä esiintyvästä apulaisesta (Poe ja Watson ja Christien dekkarien pölkkypäät). Niin The Da Vinci Codessakin: vaikka Sophie operoi näennäisesti rinta rinnan Langdonin kanssa ja hän on tapahtumien puitteissa romaanin keskushenkilö, niin juuri hän tarvitsee Langdonin apua isoisänsä murhan selvittämisessä ja tämän asettaman salaisuuden paljastamiseksi. Sophien on läpi romaanin kuunneltava Langdonin ja Teabingin viisasteluja, ja koska hän itse ei ole ekspertti, aktuaalinen lukija löytää hänestä eräänlaisen turvapaikan tai olennon, jonka selän takaa hän voi ymmärtää tapahtumia ja esitettyjä "totuuksia". Sophie on siis kaikkea muuta kuin nimensä mukainen Sofia, vaikka tämä muita maailmaan kätketyn jumaluuden määreitä täyttäisikin. Hän on naiivi muiden esittämien totuuksien vietävänä ja vain paikoin tarpeeksi nokkela selvittääkseen osa-arvoituksia - tällöinkin turvautuen isoisänsä, oikean superkryptografin opetuksiin.
Keskeinen ongelma onkin, että koska, kiitos Sophien avulla suoritetun lähennyksen, lukija lähestyy luonnostaan naiviina eksperttien esittämiä paljastuksia, hän toimii naiivin tapaan ja tarttuu vaihtoehtoon ilman että näkisi etäisyyksiä. Kun Il Pendolo di Foucault'ssahan irvailtiin suoraan, että kaikki hourupäisyydet ja salaliitot alkavat temppeliherroista - sen jälkeen kaikki on assosiaatiosta toiseen liukumista, rihmastolabyrintissa harhailua - The Da Vinci Code toistaa tämän, mutta ei ymmärrä olevansa labyrintissa eikä tiedosta luovansa salaliittoa sitä mukaan kun mielestään "paljastaa" sitä. Totisesti The Da Vinci Codekin toimiikin kuin ensyklopedia: sitä mukaa kun joku keksii avainsanan, päästään seuraavaan hakusanaan ja niin luodaan hiljalleen kokonaista hakusanaluetteloa. Niin kyse on ennen muuta yhteyksistä: "yhteydet ovat olemassa, ne on vain löydettävä", kuten Eco kirjoitti tulkiten väärin reseptioestetiikan aaltoa angloamerikkalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Jokaista hakusanaa seuraa tietenkin selitys. The Da Vinci Codekin nojaa tähän: ensin löydetään avainteksti, joka selitetään, minkä myötä löydetään seuraava avainteksti: tämä avaintekstijono johtaa kohti palkintotekstiä, questin ratkaisua, salaisuuden tai mysteerin paljastumista. Kuitenkin juuri Eco on tästä aiemmin mainitun romaanijatkumon kirjailijoista se, jolla on hedelmällisin ja samalla tasapainoisin suhde noihin avaintekstijonoihin ts. labyrintin käytäviin. Juuri Eco esittää, ettei mitään palkintotekstiä edes kannata etsiä, johtaa avainteksteistä, koska lopulta tuo kliimaksiksi ja päätännöksi kaavailtu palkintoteksti on yhtälailla omanlaisena avainteksti - nykyaikaisella labyrintilla ei ole keskusta, eikä mitään ratkaisevaa yhtä totuutta ole olemassakaan ja juuri sen jahtaaminen tekee ihmisistä fanaatikkoja, saa heidät lynkkaamaan kirjailijan Suunnitelman paljastamiseksi ja saa heidät etsiytymään ensimmäiselle avaintekstille, ratkaisun alkulähteille, vaikkapa sitten Louvreen Mona Lisan ääreen.

keskiviikkona, kesäkuuta 04, 2008

iPod ja politiikka

Markkinoinnin maailmassa on jo vuosikausia ollut vallitseva konsensus siitä, miten ihmiset saadaan kuluttamaan yhä enemmän ja yhä uudempia hyödykkeitä. Perustavanlaatuisena tekijänä tässä voisi nähdä tuotteen jalustan ja brändin irtaantuminen toisistaan. Jalusta on varsinainen hyödyke, jonka pintaa silaamalla, brändäämällä, synnytetään tuote. Huomiotalouden piirissä on normaalia, että tuon pinnan tulee olla ratkaisevalla tavalla kiinnostava, jotta brändi näyttäytyisi houkuttelevammalta kuin itse tuote. Jokaiselle kuluttajalle on jo pelkän normaalin elintarvikekauppakokemuksen perusteella selvää, että brändi on perustuotetta kalliimpi, ja vaikka nämä eivät keskenään eroaisi juurikaan toisistaan sisältönsä puolesta, brändätty tuote on kuluttajan silmissä houkuttelevampi ja ehompi.
Pintasilaus on niinikään muuttanut suunnitellun vanhentamisen ohjesääntöjä. Richard Sennett, joka aihetta mainiossa kirjassaan Uuden kapitalismin järjestys (2006/2007) käsittelee, selventää sen yksinkertaisesti olevan teollisuuden trendi, jonka mukaan tavaroita ei tehdä kestäviksi, jotta ihmiset ostaisivat aina uusia tuotteita. Kansan parissa tätä on voitu osin pitää urbaanilegendana, mutta Yhdysvaltojen auto- ja vaatetusteollisuudesta löytyy väitteelle todisteita, samoin kuin japanilaisesta elektroniikkateollisuudesta. Ajatusta tarkentamalla huomaa kuitenkin, että juuri näin kapitalismi toimii. Mistä muualta se löytäisi omat käyttövaransa, jollei lisäämällä ihmisten kulutustarpeita ja tekemällä niistä tavaroista, joita kuluttajilla jo on, kestämättömiä, jolloin kuluttajat joutuvat hankkimaan hajonneen tavaran tilalle uuden (tultuaan siitä tietenkin ensin riippuvaiseksi).
Kun kuluttaja tavaran hajottua joutuu näin lähtemään etsimään uutta tavaraa, häntä ohjaavat pitkälti mielikuvat. Miksi ostaisin samanlaisen, kun voin ostaa markkinoiden parhaan? Markkinavirtojen vakiintuva sääntö on, että siinä missä tuotteet ovat yhä samankaltaisempia, merkit puhuvat ja pintasilaukselliset erot synnyttävät kuluttajassa eräänlaista kiihotusta, joka auttaa häntä valitsemaan. Eikä ihme, että kansalainen kiihottuu: markkinointi liittää pintasilaukseen yhä enemmän merkkejä erotiikasta (jäätelö, suklaa, hajuvedet) ja vapaudesta (kodinkoneet, autot) ja persoonallisuudesta (elektroniikka). Kuluttamisessa on ennen kaikkea kyse markkinoiden ohjaamasta "mielikuvituksen villistä leikistä". Ohjaudumme niiden ärsykkeiden avulla kuluttamaan, joita meille mediassa ja kaupunkitilassa tarjotaan - ja kukapa ei haluaisi fantasioida? Kuluttajan ja tavaran yhteenliittymään näyttääkin kuuluvan se ostamista edeltävä odottamisen hurmio, orgastinen hetki, jolloin mielikuvat tavaran toimivuudesta, seksikkyydestä ja vetovoimasta ovat huipussaan. Tätä seuraa kuitenkin jonkinlainen post coitum animal triste -henkinen tila, jonka jälkeen käännämme katseemme kohti seuraavaa CD-levyä, seuraavaa kenkäparia, seuraavaa suklaajäätelöä - puhumattakaan autoista, veneistä ja moposkoottereista.
Toinen silmiinpistävä merkki kuluttavassa intohimossamme on Sennettin mukaan suorituskyky. Tämä ei rajoitu yksin Viagraan, vaan ilmiö on nähtävissä kaikkialla: nopeammat, yhä enemmän muistikapasiteettia omaavat tietokoneet ja internet-yhteydet tai maastoajoon suunnitellut kaupunkimaasturit, joiden omistajat kuljettavat lapsia kouluun ja koulusta kotiin ovat meille paitsi normaali ilmiö myös vain pari esimerkkiä ilmiöstä, joka viipyy kaikkialla kodeissamme. Sähköhammasharjat, munaleikkurit, oliiviöljyruiskutin - monitoimikonetta ja tallentavaa digiboxia unohtamatta. Sennett tuo esiin laitteen, joka määrittää osaamistamme ja kulttuuriamme paljon näitäkin täsmällisemmin: iPodin. Sen suuri kaupallinen suosio johtuu varmasti pitkälti siitä, että "siihen mahtuu enemmän kuin yksikään ihminen voisi koskaan käyttää." Musiikin harrastajat ovat asia erikseen, he jotka kuuntelevat päivät pitkät musiikkia ja joiden maku on laaja ja kirjava; suurinta osaa iPodin harrastajista miellyttää kuitenkin enemmän ajatus siitä, että he ovat sulloneet koko levykokoelmansa pieneen valkoiseen laatikkoon, jossa se kulkee "kätevästi" mukana, mutta jota he eivät kuuntele kattavasti kovinkaan usein.
"Sen houkuttelevuuteen liittyy myös yhteys materiaalisen suorituskyvyn ja yksilön oman potentiaalisen kyvykkyyden välillä. Lahjakkuuden etsijä, kuten edellä havaitsimme, ei ole kiinnostunut siitä mitä jo tiedät, vaan siitä miten paljon voisit oppia. Henkilöstöpäällikköä ei niinkään kiinnosta se mitä jo teet, vaan se kuka voisit olla. Samalla tavoin iPodin ostaminen lupaa laajentaa kyvykkyyttäsi. Kaikki tällaiset koneet hyödyntävät ostajan samastumista koneeseen rakennettuun ylimitoitettuun suorituskykyyn. Koneesta tulee ikään kuin jättimäinen proteesi. Jos iPod on kyvykäs, mutta käyttäjä ei kykene hallitsemaan tuota suorituskykyä, koneesta tulee suunnattoman houkutteleva juuri sen vuoksi. Oman iPodini myyjä ylisti sitä häpeilemättä: "Vain taivas on rajana". Minä ostin." (Sennett 2006/2007, 143.)
Todellisuuden perään voi - ja pitääkin - kysyä. Miten valikoit ne tuhannet kappaleet, jota iPodiisi mahtuu? Millä ajalla lataat kaikki nuo kappaleet valkoiseen laatikkoosi? Suorituskyky tavaran vetovoimana on kuitenkin kahtalainen: toisaalta kyse on nimenomaan laitteen potentiaalisesta suorituskyvystä, tässä tapauksessa säilömiskyvystä, mutta toisaalta laitteen syömä energiamäärä on kaikkea muuta kuin suorituskykyinen. Mutta kuten tiedämme, kysehän on ennen kaikkea mielikuvista.
Mielikuvat ohjaavat kuluttajaa oikeastaan myös siihen suuntaan, että omistamis-asenteen sijaan heillä on jatkuva nälkä saada sitä, mitä heillä ei vielä ole. Siinä mielessä kyse ei ole kuluttajasta omistavana osapuolena, vaan kuluttajasta nimenomaan halukoneena. Kun tavara on hankittu ja kaupan muovikassissa, on tavaran aura jo hävinnyt.
Politiikka toimii tänä päivänäkin sekin jo kuin iPod kulutustavarana. Silläkin on perustuote-taso ja pintasilaus-taso. Perustuotteena politiikka on ennen muuta konsensuspolitiikkaa, mikä meidän aikana on entistä näkyvämpää: puolueet ovat monissa asioissa hyvinkin paljon toistensa kaltaisia ja kaikkia näyttää leimaavan sama väljähtynyt hegemonisuus. Puoluepolitiikassa ei ole mitään radikaalia, ja siksi se ei ole millään tavalla kiinnostavaa. Kuitenkin jos keskittyisimme puhtaasti tuohon perustuote-tasoon, konsensuspolitiikkaan ja pyrkisimme muuttamaan sitä, kadottaisimme tällä hetkellä elävän kokemuksen puoluepolitiikan tasolla ylipäätään. Se, mikä nimittäin on merkitsevää on juurikin pintasilaus, jolla politiikka merkityksellistetään ja brändätään. Siellä syntyvät erot. Kun poliitikko joutuu median hampaisiin ja toiset poliitikot puolustavat, toiset tuomitsevat asianomaista, kyse on niistä eronteoista, jotka kiihottavat kuluttavassa intohimossa painivaa kansalaista. Viimeksi noin viikko sitten (26.05.2008) MTV3:n uutiset summasi hallituksen kuluneen vuoden keskeiset tapahtumat. Selväksi kävi, että suuri osa hallituksen vetovoimasta oli "väärissä asioissa" kuten mediakohuissa, kun taas oikean politiikan tekeminen viivästyi ja jäi pimentoon. Tämä on aivan totta, mutta valitettava todellisuus on, että ilman mediakohuja moniakaan kansalaisia ei puoluepolitiikka kiinnostaisi sitäkään vähää. Juuri ne tekevät politiikasta edes hitusen, valjusti himoittavaa ja kiinnostavaa. Mielikuvatajunnassa tämän tuhoisin seuraus on epäilemättä, että summaamme hallituskauden aikana tapahtuneita, yksittäisten politiikkojen kömmähdyksiä kuin muistamme, mitä kaikkea hallitus sai aikaan ja mitä ei. Sennettin sanoin:
"Kun poliittisista kysymyksistä tulee liian vaikeita tai vastahankaisia, kuluttaja-kansalainen voi sanoutua niistä irti. Mediaa syytetään usein siitä, että ansioituneet mutta puisevat politiikan mestarit kyllästyttävät kansaa ja kimaltelevat persoonallisuudet keräävät kahmalokaupalla ääniä. Sen sijaan meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin huomion kiinnittäminen on järjestetty." (emt., 157.)

Metsän kuninkaan kadotettu kunnia

Luen Olli Heikkosen Jäätikön äärtä (2007) runokokoelmana metsän kuninkaasta. Ajassamme hirvi on edelleen etäinen metsien kulkija, jonka kuninkaallisuus rapisee ainoastaan moottoriteillä. Hirvikolareihin, joka on ehkä tavanomaisin tapa viitata ihmisen ja hirven (tässä tapauksessa valitettavaan) kohtaamiseen, Heikkosen runoissa ei kuitenkaan takerruta kunnolla kertaakaan. Rajaa käydään muilla tavoin.
Jäätikön ääri jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan, mutta kokoelman aloittaa yksinäinen prologi ja päättää niinikään yksinjääneen katse. Jo prologi, "kuinka rakastuinkaan", ilmentää hirven symbolista pääomaa, tapaa jolla maan energia nousee kehoa pitkin kohti taivasta, "se nousi maasta, reisiä pitkin / leimahti sydämen seuduilla." Aloittaessaan luennan runokokoelman lukija yhdistää jo kannen ylväät hirvet ja ensimmäisen runon subjektin, huolimatta viittauksista "reisiin". Etenkin runon viimeisissä riveissä ("Silloin minun polveni nitkahtivat. / Lähdin liikkeelle / hitaasti / kuin kivi.") on outo ristiveto: syntyy mielikuva kookkaasta olennosta, joka lähtee vaivalloisesti liikkeelle ja mykkänä kuin eloton, kylmä kivi - viittaukset ruumiin osiin runon mitalla ovat kuitenkin omiaan ajattelemaan ihmistä subjektina. Parasta on, että tuo ristiveto on kuitenkin koko runoelman ydin: ihmisen ja hirven potentiaalinen liitto.
Ensimmäisessä osassa hirvi on päässyt liikkeelle, ja nyt kaikki viittaukset kehoon osoittavat selkeästi, että liikkuja on nimenomaan hirvi: "sarveni", "sorkkani" ja muilta osin subjektin kohottaessa "sieraimet tuuleen" ei voi olla ajattelematta kuin hirveä. Hirvi ryskää ja kulkee pitkin metsiä, "salpaa lintujen laulun" ja katsoo kaukaa ihmistä, haistaa "ihmisten ikävän" ja tuijottaa vihoissaan, surullisena, "miksi he / vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien." Hirvi on "metsän kruunattu valo", vanhan Suomen muisto ja siten myös "tikittävä viestintuoja". Jää lukijan päätettäväksi, koskeeko viesti jotain tulevaa vai onko se nimenomaan jonkin kadotetun hiljainen kuiskaus. Näyttää siltä, että myös jokin kolmas: "Terveiset / terveille, pian tauti nakertaa teidänkin / maksaanne, haimaa, kivestä tai keuhkoa, / ratkoo kalvot ja nivelpussit. [...] Ei voi mitään, / ei kaadu koivunranka, kolmioksa, / se kuoleman toteemi, jonka / käsivarsille käpertyvät vanhukset ja lapset kuin kuivat lehdet, / ei mitään voi, vaikka sarvieni / seitsenpiikki kolahtaa sen runkoa vasten." Mutta ei hirvi kuolemaa halua, vaan kavahtaa sitä, hirvellä on "ruohonsyöjän silmät". Kadotetut, jotka hiljentyvät sen viestin ääreen, jota hirvi tuo, kuulevat, näkevät, että "mudan ja liejun syvyyksiin / on juurtunut pehmeä valo, / sinne on juurtunut /yksinkertainen valo." Prologin hirvi, jonka polvet nitkahti sen lähtiessä liikkeelle, pusertuu ylös suosta, maan syvyyksistä.
Kun sitten hirvi, joka näyttää tähän saakka puhutelleen ihmistä, kysyykin tuonnempana "Miten jaksat, miten jaksat näiden koneiden, / näiden moottoreiden hengityksen painoa. / Mene toreille, mene marketteihin, / ja metallisilmät ympäröivät sinut." alkavat subjektit sekoittua. Enää ei ole selvää, että hirvi puhuttelisi ihmistä. Runon voi lukea toki myös itsetietoisuuden hetkenä, jolloin hirvi ymmärtää, ettei "juostuja polkuja, katkenneita lankoja" enää ole, koska kaikkia päällystää nyt asfaltti, mutta niinikään kyse on hirvi-ihmisen paljastumisesta, vapaana kulkevan olennon pakokauhusta rajojen, tuhon ja kuoleman keskellä ja outoa hirven toivottomuutta ("Etsit sitä hetkeä, kun metallisilmä muljahtaa, / kun rauta taipuu, eikä kosketus kimpoa enää") ja vapauttavaa ihmisen toivoa ("Etsit sulaneen jääkaapin lämpöä").
Tätä seuraava runo kiteyttää tätä liittoa. Jo aiemmin on viitattu useasti hirven hyiseen hengitykseen, mutta nyt lukijan eteen avautuu kuva kahtia jakautuneesta siirtolohkareesta, josta toinen puolisko on jäänyt "talosi viereen" kun toinen on kadonnut sinne minne jääkausikin, metsien pimentoon ja tämä toinen "kivi, se kiven toinen / puolikas, jatkoi hengittämistä / pakkasen kiristämin keuhkoin / siellä missä lunta yhä on." Nyt runoelman maailmaan ilmestyy ensi kertaa myös huoli ilmastonmuutoksesta: paitsi että viimeinen rivi ("siellä missä lunta yhä on") viittaa niille maantieteellisille seuduille, jotka ovat talvisin keskilämpötilaltaan edelleen nollarajan kylmemmällä puolella, on siitä myös luettavissa viite niihin seutuihin, joilta autot pakokaasuineen ja kulttuurisine lämpöaaltoineen ovat pysyneet kaukana. Keväisin lumi viipyy ehkä pisimpään soilla, kun pelloilta ja kankailta se sulaa nopeammin. Jäätikön ääri on raja niin kuin hirvikin, mutta Heikkosen kokoelman suhteen se tuntuisi tarkoittavan asumuksen alkua, taajaman rajaa - samalla siitä tulee mieleen kiviin jääneet jääkauden jäljet, rajalinjoja nekin.
Jälleen seuraa etäännytys ihmishirviolennosta: "Raudanmaku / juovuttaa minut, ja se mikä putoaa, / putoaa alhaalta ylöspäin, reisieni ja kylkiluideni läpi / se karkaa korkealle taivaalle. Se kauhistuttaa / sinua, usva ympärilläni kauhistuttaa sinua, / se tuprahteleva, ruosteenkarvas". Jälleen katsoo hirvi metsän laidasta autoa, joka kiitää metallisilmineen pitkin tietä. Jäätikön ääri, jolla taajama alkoi yhteen suuntaan ja asumaton seutu toiseen suuntaan, on myös raja, joka alati pakenee meitä, kutistuu, niin kuin jäätiköt tunnetusti näinä aikoina tekevät, kutistuvat, sulavat. Hirvi ei ole jäätikön kasvatti, mutta metsän kuninkaana sillä on velvollisuus muistuttaa väkeään siitä - siksi se tuo sanomaa ja siksi se muistuttaa, että mitä pienemmiksi jäätiköt käyvät, sitä ohuemmaksi käy yhteytemme siihen pyhään, jota vielä Vanhan Suomen aikaan varjelimme, luonnonyhteyden henkiseen perintöön. "Mikä valo / tekisi minusta kuninkaan, ellei tämä, / vihreä ja vaatimaton. / Sano tahdon, ja olen siinä, vuoteesi vieressä / karheat kylkeni vuotavat valoa. / Sano tahdon. Ja metsän kokoinen / huokaus täyttää huoneen." toteaakin hirvisubjekti ensimmäisen osan päätteeksi.
Peltoala lopettaa metsän ja aloittaa kulttuurin. Siitä toinen osa alkaa. Hirvet ovat kadonneet, tilalla ovat valkoiset hevoset, kalpeat varjot metsän kuninkaista. Nurkassa keinuu hevonen, ja "Makaat vuoteessa ja kuritat kahta teemaa: muisti ja unohdus, unohdus ja muisti. Kuritat rakkaitasi, niitä kahta, valkoista ja vihreää.". Teemaan sopien hevoset ovat valkoisia kuten Bhagavad-Gitan apokalyptinen Kalkikin. Huolimatta traktoreistamme ja hyvinvoinnistamme katseemme viipyilee yhä useammin metsän laidassa: "Etsit pitkä varjoa. Etsit metsän reunaa. Sinun on ikävä puita, niiden kaarnaa."
Maanviljelijän lapset tuntevat eläimet enää pian vain puisista jaloistaan ja kouluruokalassa "höyryävästä lammaskaalista". Metsänreuna on yhä kauempana. Ja runokokoelma kasvaa: "On kaksi lakia. Toinen on: kun menestyksen tarve käy suureksi, on unohdettava kaviot, jotka kopisevat öisin." Esiin hiipii vaitonaisesti elämänsuojelun teema. Eläimistä ja sitä kautta muusta luonnosta on tulossa pelkkä talousvaranto, hyödynnettävä kapasiteetti. Toista lakia runon subjekti ei mainitse, mutta senhän me tiedämme. Se on alati toisen osan taustalla.
Lapset kasvavat, "tulee hevoseton aika". Isä vie keinuhevosen ullakolle, "Enää pohkeesi eivät mahdu ratsastajan saappaisiin". Kädet hapuilevat, mutta "minne muisti ei yllä, et voi palata." Näyttää siltä, että tuo yhteys luonnon henkiseen perintöön on katkennut. Ollaan tilanteessa, jossa "K-kaupan kupongit kahisevat lompakossa. Kannat kotiin eineksiä. Lämmität lanttulaatikkoa, kuorit porkkanaa. Lajittelet roskia yhä useampaan astiaan. Katselet ikkunasta, miten ilmasto muuttuu. Miten metsä muuttuu. Se vaatii päivä päivältä enemmän. Enemmän sieniveitsiä, taskulamppuja, avaimenperiä, hakaneuloja ja lapasia, heijastimia ja takinhelmoja, enemmän lego-palikoita ja Lassie-koiria, jotka eivät koskaan palaa takaisin." Viittaako kertoja, että virta on kääntymässä: luontoa on sysätty niin kauan takaisin pimentoon, että se on alkanut vaatimaan omiaan takaisin?
Metsässä etenevän hirven on korvannut ihminen. "Metsällä on ankara varjo. Kun se kahlaa ojan yli, kevät kääntyy, valkovuokot menevät nuppuun. Kun sen lahkeet kahisevat, takapihan kasvimaalla raparperit nuupahtavat. Sen hengitys peittää nurmikon kuuraan. Hatun lieri lyö linnut tainnoksiin. Solise, puro, hiekkatiellä, ja pian musta käsi heilahtaa, heristää sormea. Helise, heinä, pientareella. Jopas jatsari tulee ja tallaa." Se olento, joka hiljensi linnut ensimmäisessä osassa ei ole sama olento, mutta samaa tekoa se on, jäätikön äärtä. Luukruunu on vaihtunut huopahattuun.
"Kaipaatko kirkkaina kumahtelevia sekunteja mykkien vuosien takaa." kysyy ihmishahmoinen toisen osan subjekti. "Älä kaipaa, niiden ääni on jyrkkä ja arvaamaton. Se voi suistaa sijoiltaan koko koneiston, nuo sveitsiläisellä tarkkuudella piirretyt hammasrattaat, joiden raksutus pitää menneet menneinä, nämäkin hetket kelloon niitattuina. Ja se pitää höyryn kahvin yllä, kahvin kupissa ja kahvihampaan suussa, niin kuin tarkoitettu on. Älä kaipaa, tai alat liimata postimerkkejä, alat kirjoittaa kortteja saareen, jonka niityillä rehottavat koiruohot ja koiranputket. Eksyt niiden alle, niiden vihreyteen." Toisen osan puhuja lakkaa, ja jää lukijan päätettäväksi, ovatko viimeiset sanat liberalistisen irvailijan vai vakavamielisen selvänäkijän. Onko se, mitä olemme saavuttaneet, säilytettävä vai voimmeko luopua jostakin päästäksemme lähemmäs vihreyttä, johon kuitenkin viitataan pahuuden ja kuoleman symbolein? Onko hinta, jonka joudumme maksamaan tasapainosta luonnon kanssa, tai eronteosta luonnon ja kulttuurin välillä väistämättä sama kuin kuoleman?
On tullut talvi, kun lukija saapuu kolmannen osan maisemaan. Avanto on toistuva kuva, mutta yhteyttä edellisiin osiin on aluksi vaikea hahmottaa. Runot ovat kuin ohjeita, tai käskyjä, jotka kaikki liittyvät menemiseen ja veden elementtiin. Välillä on lunta, jäätä, jäätikön äärtä, mutta yhtä kaikki, hiljalleen paljastuu, että meneminen on poistumista, etenemistä kauemmas moottoriteiltä ja taajamoista. Ja vihdoin, osan viimeinen runo toistaa: "Painat otsasi kiven kylkeen, / tunnet luopumisen lämmön. / On unohdettava, / että voi muistaa.". En voi olla ajattelematta, että kyse on nimenomaan toisen osan elementtien, kulttuurisen toiminnan tietynluontoisesta unohtamisesta, jotta voisi muistaa tuon yhteyden ensimmäiseen osaan, luonnon henkiseen perintöön. Että kyse on paluusta yhteen, mahdollisesta harmoniasta kivenpuoliskojen välillä. Että hirvi ja ihminen voivat kohdata muutoinkin kuin moottoriteillä, ihmisen kielipelin piirissä.
Viimeinen runo, joka jää osien ulkopuolelle, jatkaa tuota poismenemistä, pakenemista. Subjektin kylkeen on tullut haava, olento juoksee kuin mieltä vailla, "juoksen jokaista ääntä päin niin kuin se olisi viimeinen." Valitettavasti ihminen kohtaa hirven myös metsästyksen muodossa, metsän kuninkaan mailla, eikä suo tälle sijaa kotonaankaan. Mutta nyt nousee Heikkosen kokoelman vavisuttavin kuva: hirvi, jonka "haava / märkii kolmannen kylkiluun alla" vertautuu keihäällä lävistetyn Kristuksen hahmoon. Hirvensarvien lomasta kohoaa risti. Vanhan perustan päälle nousee uusi kulttuuri. Me murhaamme hirviä aivan kuin murhasimme Vapahtajan. "Miten pitkä matka on luotasi pois, / miten pitkä matka luoksesi."

tiistaina, kesäkuuta 03, 2008

Luokkakokous

Suuret ikäluokat ovat jättäneet lapsilleen riehuvan tulipalon. 1960-1970-luvun taitteessa syntynyt sukupolvi on Suomen historiassa ensimmäinen, joka on vanhempiaan köyhempi. Perintö, jonka vanhemmat lapsilleen sälyttivät on kuolleiden ideaalien (sosialismi ja herännäisyys) ja elävän nykyisyyden jatkuva ristiveto. Nämä ovat keskeiset teesit Jarkko Tontin mainiossa poliittisessa romaanissa Luokkakokous (2007).
"Suuria ikäluokkia en viitsinyt edes ajatella. Ne pitäisi viedä lopetettavaksi. Ilman mitään selittelyjä. Ei heti vaan nyt, kesken sauvakävelyn riuhtaista puikot kädestä ja iskeä rinnasta läpi. 40-50-luvulla syntyneet ovat Suomen syöpä. Rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä, itsekkyys itse, millään ei olemitään väliä, kunhan ne vain saavat haluamansa. Muistin kuinka olimme Matiaksen kanssa pilkanneet keski-ikäisiä vanhempiamme, jotka luulivat että maailma avautui nykyään yhtä helposti kuin 1960-luvulla. Ei. Maailma oli kiinni. Enää ei ollut eläkevirkoja, inflaatio ei maksanut asuntolainoja. AY-äijät huolehtivat vain rasvamaksaisten paperikoneduunarien ja rekkamiesten eduista. Vasemmistolaisia, vitut, häikäilemättömiä paskoja koko SAK täynnä. Maailma oli rujo ja ahdas. Edelliset sukupolvet olivat noukkineet mansikat kakusta, viimeistä myöten. Nyt taistelu omasta viipaleesta oli katkeraa kamppailua päivästä toiseen. (Tontti 2007, 75.)
Näin miettii toinen romaanin päähenkilöistä, Toni, IT-alan ammattilainen, jonka katse on tiiviisti tulevaisuudessa - niin hyvässä kuin pahassa: hän unelmoi rahasta, viimeisimmästä teknologiasta, asunnosta ja ennen kaikkea avioliitosta Emmin kanssa, entisen luokkakaverin, joka seurusteli Tonin parhaan ystävän Matiaksen kanssa, ja joka sittemmin on siirtynyt lääkäriksi ja poliittiseksi uraohjukseksi. Pelontäyteisen Tonin tulevaisuudesta tekee kuitenkin huonoennusteinen syöpäkasvain. Matias on niinikään Tonin ja Emmin entinen luokkakaveri, historian väitöskirjaa viimeistelevä lisensiaatti, teknologiaa ja uusinta uutta viimeiseen asti vastustava tai ainakin kaihtava idealisti. Yhdessä tämä kolmikko alkaa järjestää luokkakokousta omalle ikäluokalleen, mutta mitä pidemmälle romaanin tapahtumat ei ehtivät, sitä vähemmän näyttää heillä, ja koko ikäluokalla olevan yhteistä: ainoastaan muistot ja vääränlainen perintö vanhemmilta. Toni ja Matias, romaanin varsinaiset kertojat, ovat naurettavuuteen asti kärjistettyjä henkilöhahmoja - Toni sipsejä mussuttavana neofiilinä, Matias pölyä nielevien kirjastojen nukkamielisenä surkimuksena - ja kuitenkin heissä on luvattoman paljon yhtymäkohtia todellisuuteen. Jos katsoo ympärilleen, Tonin ja Matiaksen kaltaisia ihmisiä on, mitä ehkä Tontinkin eduksi voi vetää takaisin C.P. Snown aikoinaan hyvinkin tarkkanäköisiin linjauksiin kahdesta kulttuurista, jotka eivät kohtaa ja jotka aiheuttavat paitsi maailmanlaajuista nälänhätää myös länsimaissa yhden henkisen kriisin piikin omalla keskinäisellä ymmärtämättömyydellään. Tietyssä historiallisessa kontekstissa tämä menneisyyden ja tulevaisuuden ihmisten keskinäinen ristipaine on toimiva, ei suinkaan kaikissa. Erilaisia tyyppejä tai rooleja on lukemattomia ja ne vaihtuvat kontekstittain. Maailman ihmiset eivät jakaudu menestyjiin ja epäonnistujiin, teknokraatteihin ja eurooppalaista sivistystä vaaliviin unelmoijiin - siitäkin huolimatta, että Snown keskeinen teesi oli, että juopa rikkaiden ja köyhien välillä alituiseen kasvaa, koska rikkaat eivät keskenään sovi asioitaan eivätkä pysty tai tahdo ymmärtää toisiaan. Rikkaan ja köyhän välille jää kuitenkin kirjava kenttä aidosti puutetta kärsiviä, "köyhäilijöitä" ja oman vaillinaisen varallisuutensa kanssa painivia. Mikä tavattominta, keskiluokka vaurastuu, johtajaporras vaurastuu, mutta pimeään sysätty kenkätehtailija vain köyhtyy. Todellista köyhyyttä emme oikeastaan edes näe, koska sitä ei Suomessa ole kuin korkeintaan leipäjonoissa.
Matias ja Toni sentään pyrkivät keskinäiseen ystävyyteen. "Maailma" on kuitenkin heittänyt heitä erilleen ja lopultakaan heillä ei ole paljoakaan yhteistä, ainoastaan yhteiset sulkapallohetket, muistot ja Emmi. Usein käy niin, että keskeiset ystävyyssuhteet muodostetaan lapsuus- ja nuoruusiässä, eikä myöhemmin tule samanlaisia mahdollisuuksia tutustua yhtä syvästi ihmisiin, kaikissa vahvuuksissaan, kaikissa heikkouksissaan. Nuoret eivät kuitenkaan ole millään muotoa valmiita, ja siksi elämänpolut vievät toisia hyvinkin paljon etäämmäs muista ikäisistään. Luokkakokous onkin Tontin keskeinen oivaltava metafora saman ikäluokan sisällä vallitsevalle keskinäiselle ymmärtämättömyydelle ja kommunikaation vaikeudelle. Niin kivuliasta kuin täysin vieraanoloisen ihmisen kohtaaminen voi ollakin, se on keskeistä ymmärtämisen kasvattamisen kannalta: juuri vieraan elementin tunkeutuminen omaan todellisuuteen on tekijä, joka paitsi uhkaa myös vapauttaa ihmisiä omista kuvitelmistaan (kuten muistamme The Pervert's Guide to Cinemasta, ks. 9/11: toteutunut fantasia) myös saattaa heitä paremmin yhteen, kytkee heidät takaisin siihen yhteisöön, jota koululuokka parhaimmillaan edustaa. Toisaalta luokka on vääristynyt ja keinotekoinen kehikko, jossa yhteen asettunut yhteisö yrittää löytää paitsi sisäisen motiivinsa, myös jokaiselle paikan yhteisössä - kuitenkin mitä nuorempi luokka, sitä luonnollisempaa yhteinen toiminta on, koska todellisuudet eivät ole vielä niin pitkälti eriytyneet kuin myöhemmissä ikävaiheissa. Yläasteluokka onkin sitä vastoin mitä konfliktialtein taso, jossa identiteetit eriytyvät, muotoutuvat, iskevät kipinöitä, ja lukio, jonka pitäisi toimia Richard Rortyn mukaan yksilön identiteetin varsinaisena eriyttäjänä, oman identiteetin alkuna ja "vanhempien totuuksien" kyseenalaistamisen aikakautena on kuin suuaukko, jossa ihmiset alkavat eriytyä omiin luokkiinsa, omien harrastuksiinsa, omaan habitukseensa ja etsivät lähipiirinsä siihen nojaten, eivätkä näin välttämättä enää koskaan kohtaa muita luokkalaisia: kaivinkoneenkuljettajalla ei ole kovinkaan paljon yhteistä psykologin kanssa. Tontti päätyy esikoisromaanissaan kuitenkin surulliseen skenaarioon: Tonin ja Matiaksen välinen ystävyys on lopulta valheellinen, menneeseen jämähtänyt ja siten uudistumiskyvytön: "kun ystävyys taantuu, se muuttuu rituaaliksi, säännöllisesti toistetuksi pakkohumaltumiseksi. Kun ei ole jäljellä muuta kuin tyhjyyttä, sen paikalle ilmestyy väkisin taottua yhdessäoloa, langetaan yhdessä loveen ja etsitään turhaan yhteyttä jumaliin jotka ovat jo kuolleet." (emt., 242.)
Yksi syy tähän eriytymiseen ja erilleen kasvamiseen löytyy kauempaakin Tonin ja Matiaksen juuristoista ja tässä tulemme luokkakokous-metaforan toiseen ulottuvuuteen: Toni ja Matias ovat lähtökohtaisesti eri sosiaalisista luokista. Matias on keskustassa kasvaneen paremman keskiluokan väkeä, Toni hervantalaisen lähiön köyhempää väkeä, äiti herännäinen, isä epäonnistunut sosialisti. Tonia on jäytänyt vuosikaudet esimerkiksi Matiaksen vanhempien tapa maksaa paitsi Matias myös Toni tanssikurssille ja vastaavat hyvänteoksi puetut nöyryyttämisen muodot. Matias ei ole niin omaan kohtaloonsa nujertunut ja katkera kuin Toni, mutta hänelläkin on omat tragediansa: Matias on paitsi ottolapsi, myös kodista, jota tyrannisoi juoppo isä.
Samaan aikaan Tontin romaani on nolostuttavan konventionaalinen ja vihaisen poliittinen. Realismi joka Luokkakokouksesta huokuu on kuitenkin valitettavan totta, ja aina kun nykykirjallisuuden arkisissa kuvauksissa kohtaamme epäonnistuneita avioliittoja, sijoiltaan menneitä lapsia, traumoja ja perheväkivaltaa, saatamme tuskastua, mutta samaan aikaan meidän on myönnettävä, että sitä tapahtuu. Tietysti riippuu romaanin kontekstista, toimivatko nuo kuvaukset aidosti ymmärtämyksen lisääjinä vai näyttäytyvätkö ne vain typerinä yrityksinä elävöittää romaanin tapahtumia. Tontti onnistuu kohtuullisesti ja kallistuu siten ensin mainitun suuntaan - tavallaan Luokkakokous muistuttaa Risto Jarvan maanmainiota tutkielmaa 60-luvun sukupolvesta, Työmiehen päiväkirja -elokuvaa, jossa niinikään kohtasivat kaksi yhteiskuntaluokkaa. Jarvalla 60-luvun lapsissa kerrostuivat kuitenkin myös ne värivirheet, joita kansalaissota tuotti, mitkä kulkivat elokuvan taustatendenssinä ja samalla tuntemamme suomalaisuuden pohjana, todellisena "talvisodan ihmeenä", jolla ei tunnetusti ollut tekemistä ensi sijassa torjuntavoittojen kanssa, vaan sen henkisen ihmeen, että Suomen kansa pystyi yhdistämään puna- ja valkosolunsa yhdeksi vereksi ja toimimaan hetkellisesti yhtenäisen ymmärryksen vallassa ja sen motivoimana.
Tässä mielessä Jarvan työnjatkajana koettava Tontti asettaa keskeisen kysymyksen: missä tilassa on ja elää se sukupolvi, jota Toni kutsuu ensimmäiseksi Suomen historiassa joka on vanhempiaan köyhempi? Kysymys on lopulta hölmö ennen kaikkea itsekeskeisyydessään: on perusvirhe syyttää vanhempiaan huonosta kasvatuksesta, vääristä valinnoista, koska palat joita elämänpiiriimme saamme eivät tule yksin vanhemmilta. Niinikään on patologista korottaa itsensä historiallisesti merkittäväksi sukupolveksi oletetun talouskasvun satunnaisen miinuspiikin takia. Jotain kuitenkin eittämättä historian kuluessa tapahtuu, ja tietenkin jokainen nuori polvi uskoo olevansa erilainen suhteessa edeltäjiinsä. Nimet ne kuitenkin vain vaihtuvat ja teemme valintoja eri perustein kuin vanhemmat, mutta nuo valinnat saattavat tulla hyvinkin lähelle muilta osin niitä, joita vanhempammekin tekivät. Tietenkin on sanottava, että se todellisuus jossa 60-luvulla elettiin on esimerkiksi mediakulttuurin suhteen hyvin toisenlainen kuin nykyinen elämänmuotomme, eikä ikuisuuden näkökulmasta muutamassa kymmenessä vuodessa ole tapahtunut paljoa, mutta jos emme katso ikuisuudesta, vaan ihmisinä, huomaamme että historiallisesti tuona aikavälinä olemme astuneet muutosjatkumoon, jossa jatkuvasti tapahtuu niin kuin informaatio puolittuu, lisääntyy räjähdysmäisesti kuten henkinen sekaannuskin, lamaannus.
Tärkeämpää kuin syyttää vanhempiamme valuvirheistä olisi syytä muistaa se velka, joka meillä ajattomasti vanhempiin ja ikäihmisiin on ja jota ei voi ulosmitata. Nykyinen kulttuurimme tunnetusti palvoo nuoruutta, emmekä useinkaan perusta vanhempiemme elämänkokemuksesta tai perspektiivistä. Eittämättä ikäihminenkin on oma raunionsa, oma traumatisoitunut ja väärinkasvanut katajansa, mutta niinhän usein muodostamme oman elämännarratiivimme: elämämme on kuin loputonta alamäkeä, epäonnistumista, kieroonkasvamista. Menetimme jotain olennaista niinä öinä kun kasvoimme ulos lapsenihostamme, menetimme kokemuksen ehdottomuuden. Nuori polvi voisi vaihteeksi rakastaa vanhempiaan kaikkine vikoinaan, olkoonkin että todellisuus murenee ja muuttuu jatkuvasti ympärillä. Se, mitä voisimme oppia ikäihmisiltä on suhteellisuudentaju, ja sehän tunnetusti kasvaa vain kuolemien ja eri rajankäyntien myötä. Syöpä, joka Tonin pysäyttää on se raja, jonka jälkeen ymmärrys alkaa - ainakin Matiaksen ja Emmin kohdalla.