Etiikka, ylemmyys ja vegaanin ego

Muusikko-kirjailija A. W. Yrjänä aloitti vuoden 2009 loppupuolella Helsingin Sanomien kolumnistina. ”Ruokaräyhä” -teemalla kulkevan palstan ilmeisenä tarkoituksena on toimia jonkinlaisena turpean sekasyöjäkulinaristin viimeisenä linnakkeena, jonka takaa voi nälviä terveysintoilijoita, vegaaneita ja muita elintarvikefasisteja. Selvästi kyse on hätähuudosta, joka on verrattavissa valtakulttuurin pakonomaiseen tarpeeseen puolustaa omaa, todistetusti kestämätöntä elämäntapaansa. ”Me emme halua muuttua, me haluamme makkaramme”.

Tästä lähtökohdasta Yrjänän kolumni vegaaneista (HS 18.2.) on täysin samassa linjassa hänen edellisten tekstiensä kanssa. Vegaani on Yrjänän mukaan ylimielinen ja jotenkin sekasyöjää henkisempi olento, joka osoittamalla (ruoka)poliittisilla päätöksillään haluamattomuutensa eläinkunnan tuotteisiin paljastaa samalla vihansa vetelysmäistä barbaaria ja tämän elämäntapaa kohtaan.

Mutta onko näin? Perustuuko vegaaninen identiteetti juuri erottautumiselle, vihalle tai ylemmyydentunnolle? Samoin kuin monet kansalaisaktivistit myös vegaani on aina vaarassa korostaa liiaksi omaa egoaan ajetun muutoshalun kustannuksella. Jos kiellän itseltäni jotain, se on aina poliittinen päätös ja kouriintuntuvimpaa silloin, kun istun samaan pöytään sekasyöjän kanssa. Kun lähtökohtainen ruokakulttuurimme Suomessa on edelleen sekasyöjiä suosiva, osoittaa vegaani kieltäytymisellään tai vaihtoehdon tarjoamisellaan, ettei hän hyväksy paitsi ruokapöydän antimia myöskään ruoan tarjoajan identiteettiä kokonaisuudessaan. Tosin, kenen identiteetin kukaan meistä hyväksyy kokonaisuudessaan?

Mikäli Yrjänä on oikeassa, ylemmyydentunto ja jopa suoranainen viha ovat huonoja välineitä tulosten saavuttamiseksi. Vaikka muutkin kuin vegaanit rakastavat vihaamista ja inhoamista, jos vegaanisessa elämäntavassa on todella kyse väkivallattoman kulttuurin edistämisestä ja rakenteellisen väkivallan lakkauttamisesta, reagoiminen väkivallalla väkivaltaan ei saa ketään muuttamaan elämäänsä vegaaniseksi.

Totta on, että vegaanilla on kaikki syyt valittaa, raivota ja kihistä vegaaniystäviensä kanssa. Jos kuitenkin on tavoiteltava todellisia muutoksia sekä paikallisella että yleisellä kuluttajien tasolla, on etsittävä avaimia jonkinlaisesta empatian ja kieltäytymisen mahdottomalta kuulostavasta synteesistä.

Yrjänä pelkää kiihkoilua ja ihan syystä. Silti näinä aikoina me todella tarvitsemme kiihkoilua, tarvitsemme mesoamista ja periaatteita. Juuri ei-kiihkoilu, siis konsensuksellinen elämäntapammehan tässä synnyttää rakenteellista väkivaltaa! Koska sekasyöjän ravinto on pitkälti tottumus- ja makukysymys, on eläinoikeustoiminnan kamppailtava juuri sen puolesta, että nostamme kulutuksen keskiöön muutakin kuin maun tai tottumuksen. Edes vegaanisen ruoan helppous ja terveellisyys eivät saa olla ainoita vaihtoehtoja, miksi tekisimme hamppupihvejä rasvaisten kyljysten sijaan.

Havainnollistetaan esimerkillä. Kapitalismin yksi suurimpia saavutuksia on, että saamme lähikaupassa valita viiden eri leipäpaketin väliltä. Kuitenkin jos leivon leipäni itse, leivotulla leivällä on selvä lisäarvo Vaasan Ruispaloihin nähden. Vaikka leipäni säilyvyys tai ulkonäkö eivät olisikaan lähikaupan leipien tasoa, leivässä selvästi maistuu sen ei-teollisuus, jonka itse miellän laadukkaan ruoan kriteeriksi. Leivotulla leivällä on siis selvä kilpailuetu – käyttääkseni Euro-Suomen iskusanoja – eikä leivän arvo määräydy puhtaasti sen maun, säilyvyyden tai helppouden, vaan enemmänkin sen eettisyyden kautta. Leivän rakennekin on sivuseikka.

Leipäesimerkissä kyse on selvästi myös viitseliäisyydestä. Kiihtyvän ajan ja kiireen yhteiskunnassa monet ovat alkaneet jo arvostaa hitautta ja itse tekemistä. Tässä kulutustavaran eettisyys näyttäytyy potentiaalisena ja tarjoaa myös vegaanille toivoa. Mahdollisuudet siihen, että eettisyys ruoan valitsemisen ja tuottamisen keskeisenä periaatteena nousisi vähintäänkin maun ja tottumuksen rinnalle ovat siis olemassa. Jo nyt ihmiset puheissaan haluavat valita esimerkiksi luomua – kunpa tämä näkyisi pian myös käytännössä!

On kuitenkin eräs ongelma. Jopa Sirkka-Liisa Anttila haluaa panostaa ”tuotantoeläinten” eettiseen kohteluun. Tiedämme seuraukset ja sen tason, jota hän pitää eettisenä ja johon voidaan vielä yhdistää kilpailukykyinen bisnes. Jos aktiivista ja toisinaan radikaaliakin eläinoikeustoimintaa ei toteutettaisi, kukaan tuskin lotkauttaisi korvaansa tuotantoeläinten suuntaan, kukaan kuluttajista tuskin edes tietäisi siitä, miten eläimiä kohdellaan. Mutta vegaanin argumentti painottaa koko eläinten tuotannollisen piirteen hävittämistä. Ei auta, jos ”tuotantoeläinten” oloja parannetaan vähän, kun koko ala tulisi lakkauttaa. Kokonaisvaltaisen etiikan näkökulmasta Anttilan etiikka onkin siis auttamattoman puutteellista, jopa valheellista, eihän tehotuotanto ja etiikka kerta kaikkiaan ole yhteensovitettavissa.

Siten jos eettisyys on olemassa jo mahdollisuutena, joka vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseemme, myös Yrjänän kaltaiset kulinaristit puhuvat etiikasta päästyään juuri voivottelemasta ankkapuristimen puutetta. Jos vegaani kuvittelee – kuten Yrjänä uskoo – olevansa eettisesti korkeammalla tasolla, miten hän voi suvaita sekasyöjän, Anttilan ja Yrjänän etiikkaa ja silti kehottaa näitä omaksumaan omansa? Onko vedottava järkeen, tunteeseen, syyllisyydentunteeseen vai puhtaasti makuhermoihin tarjoamalla upeaa, ravinteikasta ja maukasta vegaaniruokaa?

Eikö muuten ole mitään turhauttavampaa kuin enimmäkseen Yrjänän ikäisten miesten selvä katumattomuus? Yrjänähän esittää nykyisen etiikkansa pohjan: ”Ei ole väärin, että eläimiä kasvatetaan ravinnoksi”. Jos kyse on jostain valitsemisesta oikean ja väärän välillä, miten kulinaristisen nautinnon asettaminen eläimen elämän keskeiseksi merkitykseksi, etenkään nykyoloissa, olisi oikein? Klassista esimerkkiä pikkulapsen ja vasikan asettamisesta rinnakkain tässä vain hiukan sivuten: millä perusteella voimme asettaa ulkopäin ja ennalta yhdenkään elävän olennon elämän ja määrittää sen itseemme nähden? Samaisissa nykyoloissa pidämme ihmisiä, jotka ovat teljenneet lapsia vuosikausiksi vangeikseen, totaalisina hirviöinä. Jopa populaarikulttuurin kuvastoissa liian ehdottomasti lapsensa kasvattamat militantti-isät suistavat aikuistuvat nuoret sekopäiksi tai tuhoamaan elämänsä. Sama logiikka on kuitenkin ”oikein”, ”ei-väärin”, kun kyse on ”tuotantoeläimistä”.

Sekasyöjän etiikka ei tietenkään nojaa pelkästään ”tuotantoeläimiin”. Vaikka Yrjänäkin tuomitsee eläinten huonon kohtelun, metsästämisessä on kyse jostakin hyvin arkaaisesta ja kunnioitettavasta taidosta. ”Jonkun mielestä metsästäminen on turhaa eliittiurheilua. Eikä ole. Se on ihmislajin vanhin taito”. Totta on, että se on ollut selviytymistaito. Totta on, että metsästäminen on jollain mittarilla myös eettisempää (ja ainakin ekologisempaa) kulutusta kuin tehotuotannon tukeminen, mutta väistämättä tulee miettineeksi, milloin nämä samat möhömahat oikeasti oppivat kulkemaan metsässä ilman asetta, kuten Henry David Thoreau esitti? Milloin eläimet lakkaavat olemasta jotain ihmistä varten, milloin eläimet jätetään silleen, omiin oloihinsa?

Nykyisinhän metsästyksessä ei ole kyse mistään muusta olekaan kuin eliittiurheilusta. Tai ei, metsästäjät eivät ole kuin oman elämänsä eliittiä ja urheilusta nyt ei metsästyksen yhteydessä voi puhua hyvänä päivänäkään. Enemminkin metsästys on Yrjänän kaltaisten miesten keino tuntea olevansa elossa, sillä heidän mielessään pedon luonto on ihmisen aistillisessa luonnossa keskeisellä sijalla. Yrjänäkin hehkuttelee legendaarisen antropologin Joseph Campbellin käsitystä:

”elämän tragedia ja jalous on siinä, että se ottaa elämänsä toisen elämästä. Luonto synnyttää meidät. Luonto syö meidät. Me olemme hampaita ja vatsoja yhtä paljon kuin henkiä ja sieluja. Me olemme petoja. Tietoisia ja myötätuntoisia petoja, jotka suunnittelevat tekonsa etukäteen.”

En tiedä, keneen Yrjänä viittaa ”meillä”, mutta arvelen hänen ajattelevan omaa viiteryhmäänsä. Taustalla on kuitenkin pari hämärää oletusta. Jos ”me” viittaa ihmisiin yleensä, on selvä painotus pitää ihmisiä petoina. Jos taas ”pedot” viittaavat tässä ihmisen eläinluontoon, millä perusteella valitsemme eläinluonnoksemme juuri petomaisuuden, emmekä esimerkiksi mainittua myötätuntoa tai kumppanuutta, halua yhteistyöhön, välittämistä? Nähtävästi Yrjänä on viiteryhmineen jonkin banaalidarwinismin lumoissa, josta ei halua edetä mihinkään suuntaan, vain toteuttaa valitsemaansa luontoa. Me totisesti haluamme makkaramme, ja koska olemme petoja, meillä on oikeus makkaraan.

Kuluttajan paradoksi: ostaa kaupasta riistaa ja puhua ylistävään sävyyn metsästyksen oikeutuksesta. Mitä nykykuluttaja edes tietää tuosta ”ihmisten vanhimmasta taidosta”, varsinkaan kun hän ei metsästä henkensä uhalla henkensä pitimiksi, vaan huvikseen, piristyäkseen, liikkuakseen metsässä kaveriporukalla ja päissään? Myönnän itsekin arvostavani loputtomasti enemmän alkuperäiskansojen metsästäjäkeräilijöitä kuin henkisesti plösöjä hintavertailijoita – enkä siksi, että ensimmäiset uskalsivat tappaa, vaan siksi että he tekivät sen selvitäkseen. Hintavertailija ei todellakaan tee valintaa oman elämänsä ja kuolemansa välillä valitessaan halvemman broilerisuikalepaketin, vaan sen, saako hän ylijäävällä osuudella vielä pussin makeisia. Hintavertailijalla ei ole tarvetta tehdä kuin valinta, montako eläintä hän ostoksellaan uhraa, mutta hänen oma selviämisensä ei ole siitä kiinni, onko lautasella lihaa vai palkokasveja.

Jos yhtäkaikki suurin osa meistä on riippuvaisia lähikaupastaan, eikä esimerkiksi viljele maata aktiivisesti, elä jonkinasteisessa omavaraistaloudessa tai edes tapa eläimiä henkensä pitimiksi, miksi hänen ylipäätään pitäisi tehdä valintaa eri lihavaihtoehtojen kohdalla? Jokainen eläinperäinen tuote kaupan hyllyllä on nykyoloissa silkkaa väkivaltaa muovikääreessä, joten miksi ottaa kantaakseen murhaamisen ja murhaamisen edistämisen taakka pelkän ostosvalinnan perusteella? Tappaisimme edes itse ja henkemme pitimiksi.

Tietenkin asioiminen kaupassa on jokaisen kansalaisen poliittisista aktioista tärkein. Jos kuluttaminen todella ohjaa järjestelmämme kehittymistä ja jos toivomme sen kehittyvän eettisempään ja väkivallattomampaan suuntaan, ostosvalintamme ovat avainasemassa. Miksi siis edes pelata arpapeliä, onko yksittäisen tuotteen tuottamisessa tapettu eläimiä kymmenittäin vai sadoittain tai elävätkö eläimet yhden ainoan purkin takia jatkuvassa kärsimyksessä? Miksi pelata arpapeliä, jos voi valita sen vaihtoehdon, jonka tuotannossa ei ole käytetty eläimiä, edes välillisesti?

Leipäesimerkkiin palaten olisikin oikeutetumpaa hakeutua elämänmuotoihin, joissa ruoka on tuotettu itse tai jonka tuottamisessa on oltu mukana. Silloin sillä todella olisi lisarvo, eettinen ja näkymätön kilpailuetu, joka selvästi näyttäisi, kuinka mieletöntä esimerkiksi lihatiskillä asioiminen todella onkaan. Tietenkin olisimme huonompia kuluttajia, mutta eikö juuri kulutuksen radikaali leikkaaminen myös luonnollistaisi suhdettamme eläimiin ja murtaisi tehotuotannon valtaa?

Myönnetään: todella laajan etiikan silmissä yksikään ruoantuotannon muoto ei ole täysin väkivallaton. Kuitenkin väittäisin, että nykyisessä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa meillä on kaikki eettiset mahdollisuudet välttää tappamista ja eläinten hyväksikäyttöä. Se toden totta on helpompaa kuin ennen. Onkin pitkälti juuri kapitalismin väistämättömän etenemisen tulosta, että meillä on kaupassa ylipäätään mahdollista valita erilaisia kasviperäisiä tuotteita. Samalla kehitys kulkee järjestelmän mukaisesti päinvastaiseen suuntaan, ennen kaikkea kohti eläinten huonompaa kohtelua ja epäluonnollisempaa elämää. Ennen kaikkea se muuttaa jatkuvasti suhdettamme luontoon ja vie sitä entistä laskelmoivampaan suuntaan.

Mitä tekee suomalainen vegaani tulevaisuudessa, jos esimerkiksi öljynkulutukseen perustuva moderni yhteiskunta joutuu paikallistumaan, eikä näitä erilaisia kasviperäisiä tuotteita ole enää samalla tavalla saatavilla? Yrjänän kaltaisten metsästäjäperinteen hehkuttajien on helppo hymähtää ja käpertyä omaan ylemmyyteensä, miten ekologista ja paikallista ravintoa riista on. Ehkei ole tarvetta kehitellä jotain kurjuutta pursuavia pettuleipävisioita, sillä nykyisen ravintotietämyksemme pohjalta voimme hyödyntää monipuolisesti kotimaisia kasvejamme. Tässä tilanteessa vegaanin on kuitenkin myönnyttävä, kuten sekasyöjän nyt: meidän on asetettava ruoan eettisyys samalle tasolle sen maun kanssa – vaikka rakastaisimmekin vegaanista maitosuklaata tai saksalaista vegaanimakkaraa.

Jos siis todella haluamme eläinten parempaa kohtelua, kapitalistisessa järjestelmässä se ei valitettavasti taida olla mahdollista. Teknisenä aikana saamaamme tietoutta voimme – itse asiassa meidän täytyy – kuitenkin käyttää hyväksemme, jotta voisimme välttää myös metsästämisen välttämättömyyden ja saadaksemme siinä sivussa yrjänät ymmälleen. Kun ja jos tekninen aikakautemme alkaa käydä iltahämäräänsä.

Palaan kuitenkin kysymykseen vegaanin egosta. Mikäli kyse on väittelystä Yrjänän kaltaisen miehen kanssa, on pyrittävä pitämään ego pois tieltä. Vegaanisuudessa ei tule olla mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti korkeampitasoista tai ylempiarvoista, sen ei tule luoda eroja, vaan yhtäläisyyksiä. On pyrittävä luomaan tunne yhteisyydestä, samanlaisuudesta ja kuitenkin korostettava, että vegaanisuudella tarjotaan toisentyyppinen etiikka, jossa kyse ei ole elämän kieltämisestä, vaan sen sallimisesta – niin eläimille kuin itsellekin. Ja kukapa ei haluaisi olla monipuolisempi?

Valitse vege ja jätä possut rauhaan

Joskus totta vie todellisuus on tarua ihmeellisempää. Maa- ja metsätalousministeriö tuki tässä taannoin 257 000 eurolla hanketta sianlihan kulutuksen edistämiseksi. Tuloksena on possupedia, joka muissa oloissa olisi hyvinkin sympaattisesti nimetty. Nyt tulos lähinnä oksettaa: mainostoimiston käärimät rahat vielä ymmärtäisi, jos sivusto ei loistaisi ihan noin karmein aikomuksin ja iljettävin krumeluurein. Jo se, että porsasta nimitetään tässä yhteydessä toistuvasti possuksi, eikä siaksi, on selvää imagonrakentamista, sillä kaikki informaatio, mitä eläimestä sivulla annetaan, koskee kuollutta eläintä lautasellasi. Kaikki. Sikojen oloista, elämästä ja tehomaataloushelvetistä vaietaan visusti ja miksikäs ei vaiettaisi, sehän veisi monilta ruokahalun. Tämähän on tietenkin tuttua jo ennestään: tarjoamalla ihmisille yksipuolista tietoa ruoasta Suomen suurimmat elintarvikejätit paitsi sumuttavat ihmisiä ja ajavat näitä epäterveelliseen ruokavalioon ja moraalittomaan käytökseen (ylläpitämällä tehomaataloutta), myös tahkoavat voittoa. Kilpailukyky on säilytettävä, ja mielellään sitä on parannettava, eikä se sikojen totuudenmukaisella kuvauksella kohoa.

Maan mittakaavassa lihansyönti kasvoi viimekin vuonna. Nyt yksittäinen suomalainen syö keskimäärin lähes 77 kiloa lihaa vuodessa. Puolet tästä määrästä on sikaa, mutta Satafoodin tiedotteen mukaan suomalainen ei oikein arvosta sikaa ruokapöydässä. Sianruhon syöminen ei ole trendikästä, vaan kovin kovin ikävystyttävän arkista. Siksi hankkeen "erityiseksi tavoitteeksi on asetettu trendikkään, terveellisen ja helppokäyttöisen imagon rakentaminen porsaanlihan ympärille." Porsaanlihan ympärille? Terveellisen? Paljon riittää sarkaa. Kun jo nyt suomalainen ruokavalio on täysin kestämättömällä pohjalla, on moraalisesti riittävän tuomittavaa yllyttää kansalaisia lisäämään lihaa lautasellaan. Eiköhän sikafarmarit, olisi jo aika vaihtaa siat kuituhamppuun?

Ja vaikkei olisikaan omaa lehmää ojassa, täytyy sanoa, että esimerkiksi Valitse vege!, joka on toteutettu yli 25 kertaa pienemmällä budjetilla, on huomattavasti monipuolisemmin toteutettu ja tarjoaa paljon enemmän syömiseen ja terveyteen liittyvää tietoutta ruoasta. Jos possupedian toteuttajat olisivat tarpeeksi suoraselkäisiä, he kertoisivat sivuillaan myös esimerkiksi sianlihan tuotantoa koskevista tosiasioista, joita nyt löytää vain näistä kahdesta vain Valitse vegen sivuilta, ymmärrettävistä syistä – todistamisen taakan uskotaan edelleen olevan kasvisruokavalion valinneilla, ei sekasyöjillä. Näissä oloissa sianlihantuotannolla on vieläkin niin hegemoninen asema kotimaisessa maataloudessa, että siitä jopa paikallisuuden nimissä puhutaan terveenä, kotimaisena ruokana, mutta ekologiset, eläinten kohteluun liittyvät ja terveydelliset seikat huomioon ottaen, jos jollakulla, niin nimenomaan Satafoodilla ja sen yhteistyökumppaneilla tässä on oikeasti sitä todistettavaa. Ja siinä riittää tekemistä. Pelkällä hymyileviä putteja viljelevällä possupedialla ja neljännesmiljoonalla se ei tule onnistumaan.

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.

Ruoan alkemia ja mustat messut

Viime aikoina olen päätynyt kirjoittamaan toistuvasti veganismista ja kasvissyönnin ekologisesta paremmuudesta sekasyöntiin nähden. Olen ajatellut asiaa paljon, ja suhteutettuna muihin mahdollisiin epäkohtiin yhteiskunnassamme sekasyönti saattaa olla se vaarallisin. Siksi palaan siihen jälleen.

Media on puhunut jokseenkin paljon ruoan hinnan noususta, mutta mahdollisia parannusehdotuksia on kuitenkin mielestäni esitetty melko vähän. Yleisönosastokirjoituksissa ja muissa marginaaleissa on nostettu esiin niitä näkemyksiä, joissa vegaanisen ruokavalion noudattamisella on tärkeä rooli maapallomme hedelmällisempää tulevaisuutta luodattaessa. Esimerkiksi Riina Simosen taannoinen kirjoitus Helsingin Sanomissa on omiaan promotoimaan oivalla tavalla kasvisruokavaliota. Harmillista kyllä, useimmiten näihinkin huomionarvoisiin kirjoituksiin on reagoitu ontuvilla ohilyönneillä: eräskin kommentti juuttui pohdiskelemaan sitä ilmastonkuormituksen määrää, joka syntyy kun soijapapu (tai jokin vastaava “erikoisruoka”) lennätetään meille Suomeen. Hänkään ei kuitenkaan noteeraa, että soijapavun syöttäminen suomalaiselle lihakarjalle rasittaa ympäristöä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin jos ihmiset nauttisivat soijansa suoraan kasviproteiineina - siinä on globaalisti verrattain vähemmän päästörasitusta. Lisäksi suomalaista maatalousteollisuutta parempaan kuntoon sorvaamalla päästäisiin viljelemään sellaisia kasveja, joilla voitaisiin vähentää soijan importointia.

Vaikka noin 70 % maailman väestöstä elää ilman maitoa ja kaiken lisäksi suhteellisen terveinä, meilläpäin toistuvasti uskotellaan maidon olevan välttämätön osa ruokavaliotamme. Aiheen tiimoilta on ilahduttavaa, että tämän päivän Helsingin Sanomat uutisoi aloitteesta, jonka pohjalta elintarvikkeisiin liitettäisiin merkintä kunkin tuotteen ilmastonrasitusmäärästä. Pelkään vain, että tämäkin aloite kaatuu lopulta hallituksellisen tai valiokunnallisen intervention takia, huolimatta siitä, että esimerkiksi HK Ruokatalon kaltainen suurrikollinen on mukana aloitteessa. HS:n harjoittama esimerkki, broilerin ja juuston keskinäinen vertailu on tietenkin paikallaan, mutta se ei jätä broileriteollisuutta paremmaksi valinnaksi, vaan vertailua on jatkettava, vietävä seuraavalle asteelle: vain lihateollisuuden systemaattinen alasajo voi todella edistää ilmastonmuutoksen “torjumista”.

Vastikään päivitetyn Peter Singerin Animal Liberationin suomalaisen laitoksen lisäluvuissa, jotka Suomen johtava eläinetiikan tutkija Elisa Aaltola on kirjoittanut, todetaan mm. seuraavaa:

Lihaa tuotetaan enemmän kuin koskaan, vähintään 55 miljardin eläimen vuosivauhdilla. Maailman lihantuotannon uskotaan edelleen kaksinkertaistuvan vuosien 2000-2050 välillä. Viidenkymmenen vuoden päästä tapettaisiin siis 110 miljardia eläintä vuosittain. Lihantuotannon vaikutukset päästöihin sekä veden ja maa-alan käyttöön alkavat olla jo niin tuntuvia, että erilaiset viralliset tahot, kuten Iso-Britannian valtiolliset elimet ja YK:n maatalousjärjestö FAO, suosittelevat kansalaisia lisäämään kasvissyöntiä. YK:n raportti vuodelta 2006 onkin surkeaa luettavaa. 30 % maapallon maa-alasta käytetään karjatalouteen. Amazonin sademetsistä 70 % on hakattu eläintuotantoa varten. Käytössä maaperä köyhtyy ja siitä tulee nopeasti käyttökelvotonta. Eläintuotanto saastuttaa vesivaroja (ja on siten merkittävä syy mm. koralliriuttojen häviämiseen) sekä vaikuttaa haitallisesti pinta- ja pohjavesien väliseen kiertoon - eläintuotantoon myös kulutetaan valtavat määrät arvokasta vettä. Eläintuotanto on vahingollista biodiversiteetille. Tuotantoeläimet vastaavat 20 % maaeläinten biomassasta, ja tuotantoa pidetään syyllisenä tärkeiden ekosysteemien tuhoon. Eläintuotanto myös tuottaa hulppeat määrät hiilidioksidia, typpioksidia ja metaania, jotka ovat perussyitä kasvihuoneilmiölle. Lihansyöjä tuottaa vuosittain 1,5 tonnia enemmän kuin kasvissyöjä. Eläintuotannon osuus ihmisen aiheuttamista typpioksidipäästöistä on 65 % - typpioksidi on 296 kertaa vahingollisempaa kuin hiilidioksidi. Metaani on 23 kertaa hiilidioksidia haitallisempaa, ja sen kohdalla eläintuotannon osuus on 37 %. Eläintuotanto tuottaa 64 % ammoniakista, mikä on happosateiden merkittävä syy. Karjatalous onkin liikennettä suurempi ilmastonmuutoksen aiheuttaja.

USA:ssa eläintuotanto käyttää puolet vesivaroista ja 80 % maatalouspinta-alasta. Eläimet syövät 90 % soijasta. Erään arvion mukaan tuotetulla viljalla voitaisiin ruokkia 800 miljoonaa ihmistä. Kasvi- ja eläinproteiinien hyötysuhteet ovat seuraavanlaiset: 4:1 (kana), 54:1 (nauta), 14:1 (maito), 17:1 (sianliha) ja 26:1 (kananmuna). Ensimmäinen luku viittaa kasviproteiinikiloon, ja jälkimmäinen eläinproteiinikiloon. Tarvitaan siis jopa 54 kiloa kasviproteiinia vain yhden eläinproteiinikilon tuottamiseksi. Yhden eläinperäisen kilokalorin tuottamiseksi tarvitaan keskimäärin 28 kasvikilokaloria. Jokaista naudanlihakiloa varten tarvitaan 100 000 litraa vettä, kun taas soijakilon tuottaminen vaatisi vain 2000 litraa vettä. Eläinproteiinin tuottaminen kuluttaa myös kahdeksan kertaa enemmän fossiilisia polttoaineita kuin kasviproteiinin tuottaminen. 40 % maailman viljasta syötetään eläimille sen sijaan, että ihmiset söisivät sen suoraan. Kasvissyönti onkin paitsi ympäristö- myös ihmisoikeuskysymys. Vegaaniruokavaliolla voitaisiin ruokkia moninkertainen määrä ihmisiä, kun taas liharuokavalio edesauttaa nälänhätää (kolmansien maiden viljelymaata käytetään länsimaisten hampurilaisten tuottamista varten.).” (Singer 1975/2007, 233-234.)

Faktat tiskiin. Vaikka Singerin teosta seuraava kulkue onkin selvästi puolueellinen, ei filosofian tohtori Aaltola nähdäkseni vedä tuonkaltaisia seikkoja hatusta (olen jättänyt sitaatista pois lähdeviitteet, mutta kiinnostuneet perehtykööt teokseen itseensä: Peter Singer: Oikeutta eläimille. Eläinten vapautuksen filosofiaa. 1975/2007. Päivittänyt Elisa Aaltola. Helsinki: Animalia). Toiseksi kenelle tahansa vakavaa mediaa seuranneelle suuri osa yllä esitetystä on jo ennestään tuttua uutismateriaalia: uutisilla vain ei ole tarjota juurikaan parannusehdotuksia, mediahan varoo tallomasta liikaa kuluttajan varpaille. Itsekseni olen miettinyt, pitäisikö näistä asioista vaieta ainakin minun, nyt kun meillä Suomessakin keskustelu aiheesta alkaa lisääntyä ja samalla myös kiinnostus kasvaa (ja ekokauppoja toivottavasti tupsahtelee pikkukaupunkeihinkin, joissa on tulevaisuus). Tarkemmin ajatellen meistä jokaisen elinympäristössä on kuitenkin toimijoita, joilla ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä tekojensa seurauksista ja raskaista vaikutuksista. Edelleen meistä monia tuohduttaa enemmän maidon hinta. Niinikään olemme vuosikausien aikana juurtuneet niin syvälle omaan todellisuuskäsitykseemme, ettemme edes ajattele, mitä syömme saati sitten, että muuttaisimme gastronomisia mieltymyksiämme. Tämän takia aiheesta on puhuttava, jopa kyllästyttävyyden ja saarnaavuuden varjolla. Olen miettinyt myös, onko tämä uusankaruus jonkinlaista jatkumoa entisaikojen raittius- ja herätysliikkeille, omanlaistaan elitismiä jossa operoidaan tiukalla me tiedostaneet - tuo tyhmä massa -vastakkainasettelulla - tai vain ilmiö, joka voidaan kuitata kuivan akateemisesti 2000-luvun alun radikalismiksi. Totuus kuitenkin on, että sen lisäksi ettemme tunne itseämme, emme oikeasti tunne ympäristömme eri lainalaisuuksia (ulkomaan uutisia maitojuomalasi kädessään seuraava on tästä kenties osuvin metafora). En voi yhtyä esimerkiksi Dostojevskin kommenttiin, kuinka valtaosa ihmiskunnasta on pataidiootteja - pikemminkin lieventäisin hiukan: suuren osan päivittäisestä ajastamme ohjaamme toimintoihin, joissa näyttäydymme sokeina imbesilleinä.

Ruoka on ihmiskehon ja -mielen perusta. Sen luulisi olevan kaikkein tärkein tekijä motivoimaan ihmisiä kiinnittämään huomiota siihen, mitä syömme. Itsensä ravitseminen ei ole rasite, vaan pyhä velvollisuus, jumalanpalvelus. Meidän on lopettava mustat messut, olemme häpäisseet kehojamme ja syömiemme olentojen kehoja jo aivan tarpeeksi kauan. Emme saa kiirehtiä lähikaupassa siksi, että kaupassa asioiminen olisi yksi olosuhteiden pakottama toimi, joka estää meitä heittäytymästä vapaalle tai viettämästä laatuaikaa tai tekemään "tärkeämpiä asioita". Itse elän harva se päivä sen tilapäisen harhan vallassa, että tunnen esimerkiksi ruoanlaittamisen syövän aivan liikaa aikaa muilta toimilta, kuten lukemiselta tai kirjoittamiselta, mutta tuo harha kaikkoaa, kun tiedostan taas pyhän velvollisuuteni, tekoni merkittävyyden. Ruoka jota syömme on muodonmuutoksen läpikäyvää energiaa. Yhteen pakkautunut materia hajoaa pureskelussamme ja ruoansulatuksessamme alkemistisesti pyhäksi orgoni- tai elämänenergiaksi, kosmiseksi vitaliteetiksi, joka antaa meille voimia kaikkeen mitä ikinä aiommekaan tehdä. Jos tuo materia on tuotu ruokapöytään väärin, mustamaagisin perustein, emme pysty välttämättä kontrolloimaan tekemisiämme, puhumme mitä sattuu, käyttäydymme moraalittomasti, valehdellen, kuin jonkin sortin sokeat. Se, jos mikä, on pahin skenaario: ettei tämä yö ikinä lopu.

Ruoan uusjaosta

Talouselämä-lehden numerossa 32/2007 oli kiinnostava juttu ruoasta ja sen tulevaisuudesta. Riitta Korhonen kirjoittaa artikkelissaan “Ruoasta tuli keinottelun kohde” paitsi olennaisia huomioita viljan polttamisesta amerikkalaisten bensatankeissa myös sekasyönnin räjähdysmäisestä kasvusta Aasiassa. Asiahan tuli muihin tiedotusvälineisiin vastikään, joten tässä mielessä Korhosen artikkelia voitaneen pitää Suomen mittakaavassa jopa linjaavetävänä kontribuutiona. Näitä enemmän Korhonen keskittyy kuitenkin puolustamaan paitsi suomalaisen lihatuotannon myös talouselämän pysyvyyttä, vaikka esittääkin jokusen tavattoman tärkeän ja olennaisen huomion kuten

“Jos jokainen kiinalainen joisi päivässä pullon olutta, lähes kaikki maailman peltoala olisi laitettava mallasohralle. Jossitelua voi jatkaa. Jos amerikkalaiset luopuisivat vain yhtenä päivänä lihansyönnistä, säästyvällä viljalla ruokittaisiin 25 miljoonaa ihmistä. Sopiva päivä voisi olla 4. heinäkuuta, jolloin koko maa on suurta grillijuhlaa.”

Mutta eipä mennä merta edemmäs kalaan. Samaan hengenvetoon Korhonen alaotsikoi artikkelinsa seuraavilla pässinpäisyyksillä: “hinnat nousevat”, “pysyvä hinnannousu”, “ostaminen korostuu”, “lihaa riittää”, “maito on kultaa”, “kauppa seuraa”, “ruoka saa juuret”, “vähän maailmantuskaa” ja “kuka suojelisi maajussia?”. Jos jostain, niin näistä voi hyvin päätellä itse artikkelin sisällön ja sen tavattoman räikeän ristiriidan, jonka oikeuttamana samaan aikaan kyynisesti todetaan, että jotain voitaisiin tehdä (implikaationa tietenkin, että vähentäisimme tai lopettaisimme kokonaan sekasyönnin), mutta mieluummin nautitaan rehellisestä ja kunnollisesta suomalaisesta lihasta. Räikeimmistä räikein ylilyönti on kuitenkin kappale, joka seuraa Korhosen raporttia kananmunan nykyisestä jäljittämisestä (kananmunissahan on tätä nykyä koodi, jota verkossa jäljittämällä kuluttaja voi seurata, mistä kanalasta hänen kananmunansa ovat peräisin):

“Seuraavaksi jäljitettävyys tulee lihaan. Jo on aikakin. Yhä suurempi osa Suomen nuorista on vegetaristeja. Lihateollisuus on nukkumassa onnensa ohi, eikä ole ymmärtänyt markkinoida suomalaista lihaa eettisesti tuotettuna.”

Hyvä on, eettisesti tuotettu liha on aina parempi asia kuin vähemmän eettisesti tuotettu - mutta mikä on kahden keskimmäisen lauseen pääajatus? Lisääntyvä vegetarismi on huono asia, ja sen lisäksi että Suomen nuoret menevät hunningolle, he elävät ilmeisessä puutteessa, lihateollisuus kärsii, kotimaisuus kärsii ja sitä kautta talouselämä kärsii. Voiko ylipäätään mitään yhtä idioottimaista toimittaja edes tuohdus- tai tyhjäpäissään laukoa?

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan suoranaisesti tuomita suomalaista lihakarja- ja maitotiloja, ainoastaan niitä pyörittävät mekanismit: tottumus, talous ja jalostamot. Riittää, että katsoo, kuka kirjoittaa vaikkapa koululaisten ja opiskelijoiden terveydenhoitajan odotushuoneissa olevien kalsium-lehtisiä, kukapa muu kuin Valio, niin kuvio alkaa hahmottua. Maitoteollisuus pitää yllä myyttiä maidosta parhaana mahdollisena kalsiuminlähteenä ja vahvan luuston turvaajana. Samainen lehtinen kertoo myös radikaalisti veganismia syrjiviä huomioita ilmoittamalla, että maidosta saa helposti ja hyvin tarvittavat kalsiuminsa. Ei puhettakaan, että lehtinen mainitsisi tasapuolisesti esimerkiksi, että seesaminsiemenissä on prosentuaalisesti lähes kymmenen kertaa enemmän kalsiumia sadassa grammassa, että maidosta kyllä imeytyy kalsiumia mutta sekasyönti hidastaa sitä, tai että esimerkiksi kaali tai muut vihreät kasvikset ovat tavattoman hyviä ja helppoja kalsiuminlähteitä. On totta, että kasvissyöjä ja vegaani joutuu pohtimaan enemmän ruokaa muodostaessaan itselleen monipuolista ravintoympyrää, mutta onko tämä suinkaan huono asia? Ruoan pohtiminen johtaa arvovalintoihin ja monipuolisempaan ruokavalioon - itse esimerkiksi jätettyäni lihat ja maidot pois ruokavaliosta aloin kiinnittää paljon enemmän huomiota siihen, mitä syön ja nykyisin syön monipuolisemmin kuin koskaan. Liian kauan suomalaisen ruokaympyrä on koostunut porkkanasta, perunasta ja karjalanpaistista.

Tätä myyttiä Korhonenkin haluaa artikkelillaan jatkaa, koska lehti ajaa markkinatalouden ja kilpailukyvyn evankeliumia ja tukee niitä korporaatioita, joilla menee ns. hyvin (mitä pitäisi ajatella siitä, että lehden mukana tulee toinen lehti: Laatu, jonka alaotsikko kuuluu: “kilpailukyvyn, johtamisen ja laadun ammattilehti”?). Eläimet ovat pelkkiä tuotantokoneita, on artikkelin selvä sivuviesti. Kahdeksansivuisen artikkelin neljällä sivulla on kuva eläimestä ja Korhonen mainitseekin eläimet useaan otteeseen, tosin useimmiten muodoissa kuten:

“Pieni kertaus mullasta vieraantuneille: maitoa tuottavat lehmät syövät rehuviljaa ja joulukinkut lihotetaan rehulla. Jos viljan hinta nousee, viljelijän kannattaa pistää peltonsa viljalle, ja myydä sato eniten tarjoavalle eikä syöttää viljaa eläimille.
Tämä heijastuu erityisesti emakkosikaloihin, joiden ei enää kannata tuottaa possuja lihatiloille. Rehujen osuus sikatilan kustannuksista on 60 prosenttia. Tilanne on sama siipikarjatiloilla. Kana tarvitsee kaksi kiloa rehua muniakseen kilon munia.”

Alan lukiessani epäillä todella Korhosen puusilmäisyyttä. Enkä vain Korhosen. Voitaneen ehkä laskea mediaväen ansioksi, mutta artikkelin oheen Korhonen on lisännyt henkilöhaastatteluja, joista nostan esiin tässä Markku ja Marja Laineen “Haastavia veijareita” -jutun. Laineet ylläpitävät yhdistelmäsikalaa, jossa on sekä emakkoja porsaineen että lihasikoja.

“Sikalan tuotantoputki on tehokas. Sika synnyttää 10-12 porsasta, näistä tyttöpossut erotellaan jatkamaan sukua. Sika on sukukypsä puolivuotiaana, tiineenä sika on 3 kuukautta 3 viikkoa 3 päivää. Terve sika tekee kaksi poikuetta vuodessa, tämä tahti jatkuu viisi, kuusi vuotta. Hedelmöitys tapahtuu keinotekoisesti, karju on sikalassa vain näytillä, saamassa emakon kiimaan.
‘Tämä on kiinnostavampaa kuin pelkän lihasikalan pitäminen. On haastavaa saada porsaat porsimaan’, Laineet sanovat.
Pahnueet numeroidaan, sioilla ei ole nimiä. ‘Ne vain lähtevät jonnekin’, kuvaa Marja Laine teurasauton saapumista.”

Joko en pysty lainkaan samaistumaan Laineiden ja Korhosen todellisuuskäsityksiin tai sitten Laineet ja Korhonen ovat totaalisesti seonneet. Jos seuraa “tuotantoprosessia” noin läheltä, eikö missään vaiheessa ajattele, millaista totalitarismia harjoittaakaan? Eläimiä valikoidaan ja elätetään ainoastaan synnytyskoneina tai lihomaan tarpeeksi (ja tietenkin tarpeeksi nopeasti), jotta jouluna kansalaiset saavat vähän särvintä leivän päälle. Laineiden puuhastelu vastaa pikkupojan pieneläimiin kohdistamia sadistisia kokeiluja, vain suuremmassa mittakaavassa ja veroeurojemme tukemana. Viimeistään Korhosen maininta porsaista pelkkinä numeroina valaisee pölkkypäisemmällekin lukijalle, ettei kyseisen sikalan eläimillä on ole mitään tekemistä eläimille kuuluvan arvon kanssa. Ja tämän oheen “asiantuntijat”, varmaankin Atrian rekrytoimana, toteavat julkisuudessa, että kyllä Oikeutta Eläimille -yhdistyksen aiheuttama kohu oli täysin liioitteleva ja suhteellisuudentajuton: “Kyllä meillä Suomessa tuotetaan eettisesti kestävällä pohjalla olevaa lihaa.” Marginaalien inhosta jalostamoja kohtaan tulee pelkkää liioittelua ja nuorison kapinahenkisyyttä, vaikka kyse on aidosta epäkohdasta, kaikilla muilla mittareilla paitsi talouden. Eikä edes mahdollisuutta, että ilmastonmuutosta torjuttaisiin kasvissyönnin edistämisellä väläytetä, vaikka sekasyönti on jo paljon suurempi ekologinen ongelma kuin yksityisautoilu. Eikö edes avo- ja uudistusmielinen oikeisto suostuisi hyväksymään tätä näkökohtaa? Ei, koska tässä kohtaa tällainen muutos olisi omiaan paitsi nujertamaan suurjalostamot myös viemään leikkeleet Pauli Leppäahon ja vastaavien tirehtöörien lautasilta. Eikä kuluttaja tunnetustikaan ole kiinnostunut kuin lihan hinnasta ja siitä, että sitä on - ja sitä on oltava, koska “niin on aina ollut“. Mutta “niin on aina ollut”, sanovat Atria ja Kariniemi. Ja jotta kuluttaja ei vahingossakaan tiedostaisi, kannattaa pelata “Tanssii tipujen kanssa” kaltaisia infantiileja pelejä.

Tämän takia pyydän: tehkää pesäero. On oltava muitakin vaihtoehtoja kuin uhrata terveytensä ja ihmisarvonsa taloudelle, sillä sitä sekasyönti tätä nykyä ennen muuta on. Raha, joka sanelee, kenen lautaselle liha virtaa, on aina omasta mielestään oikeassa. Me tiedämme, ettei niin tarvitse olla. Meillä on muutakin, muita vaihtoehtoja.

Kasvisruoasta rikkaiden hyve - liha keskiluokan itsestäänselvyytenä

Kirjoitin eilen melko tyyneen sävyyn ylemmästä keskiluokasta, mikä tarkemmin ajateltuna on melko kestämätöntä. Itsekritiikkinä vastaan, itse itselleni, ettei ylempää keskiluokkaa enää reaalitodellisuudessa edes ole. Tämä on selvä osoitus siitä, kuinka mediatodellisuus vääristää käsitystämme siitä todellisuudesta, jossa elämme: yrittäessämme omaksua mallilukijan roolin mediatodellisuudessa saatamme ehdollistua ajattelemaan, että sen maailman lainalaisuudet vastaavat omaamme. Nykyisten, henkiseltä tasoltaan syvästi vammautuneiden mediahahmojen olemassaolo vie alituiseen huomiotamme siltä, että aktuaalinen maailmamme toimii hyvin toisella tapaa. Luultavaa tietenkin on, että noilta median representaatioilla on omat vaikutuksensa arkielämässä harjoittamiimme rutiineihin, ideaaleihin ja toimintatapoihin. Samalla tekisi mieli viitata varhaiseen gnostilaisuuteen (josta lisää esseessä Manikealainen tulkinta aikamme tilasta, kts. alla): olemme niin lumoutuneita joka puolelle sijoitetuista kuvaruuduista ja valkokankaista, että emme edes huomaa, kuinka henki pakenee meistä ja kuinka ne, jotka ovat gnosiksensa saavuttaneet häipyvät maailmastamme, gnosis nostaa heidät pois täältä.

Helsingin Sanomat otsikoi tänään (18.4.2008) ruokaa syötävän enemmän kuin tuotetaan. Lehden mukaan Kiinan ja muun Aasian väestö on keskiluokkaistumassa, mikä saa heidät hamuamaan ruokavalioonsa yhä enemmän paitsi lihaa myös maitotuotteita. Tämä on erityisen surullista, sillä olen saanut käsityksen, että Aasiassa kasvisruoka on ollut jollei nyt mikään trendi, niin ainakin historiallisen tradition vahvistama vakavasti otettava perinne. Ehkä voisi väittää edelleen, että Aasian väestö niinikään länsimaistuu, sillä meillähän sekaravinto on ollut päinvastoin liiankin pitkään hyvänä pidetty itsestäänselvyys. Uskon edelleen, että maan väestö voisi tehdä suunnattomasti hyvää, niin ekologisesti kuin oman terveytensäkin puolesta, jos se osaisi jollei luopua sekaravinnosta niin ainakin lisätä kasvisravinnon saatavuutta, määrää ja uskottavuutta.

Meillä Suomessahan liha ja meijerituotteet eivät ole luultavasti ikinä olleet mikään keskiluokan oikeus, jollei sitten oteta huomioon pula-aikoja, jolloin lihan- ja maidonsaanti on ollut paljon vähäisempää. Silti silloinkin maan köyhimmätkin ovat pyrkineet kohti monipuolista sekaravintoa, eivätkä ole pitäneet edes mahdollisena saati sitten kunnioitettavana muiden olentojen riistämisestä luopumista, tappamattomuutta ja hyveellisempää kasvisravintoa. Elinolot ovat tietenkin olleet silloin hyvin toisenlaiset, eikä niiden vertaaminen nykyiseen elämänmenoon ole suoranaisesti järin kestävää. Sen sijaan riittävän lujaa on esittää, että maissa, joissa hyvinvointitaso on aikaa sitten ohittanut kohtuullisuuden, pitäisi olla suorastaan valtionpolitiikassa säädelty moraalinen pakkolaki, että jos olemme onnistuneet saavuttaa niin korkean hyvinvoinnin ja riittävän hyvät ulkomaankauppasuhteet, meidän tulisi kaikin puolin pyrkiä edistämään kasvisruokavaliota yksilötasolla. Lihan ei soisi olla jokin oletetun keskiluokan etuoikeus, jotain ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Opin viime kesänä Etelä-Virossa matkustaessani, kuinka lihaa siellä pidetään eri tavalla kunniassa kuin Suomessa - en halua sortua ainaiseen syntiin ja taputella “pikkuveljeä” päälaelle isoveljellisen myötätuntoisena koska tiedän että Suomen ja Viron keskinäinen vertailu on oikeastaan järjetöntä, mutta varovaisesti voisi sanoa, että siellä elinolot ovat linjautuneet siten, että lihasta on vasta tulossa jokapäiväistä siinä missä meillä se on ollut sitä pitkään ja matalapalkkalaiset ravaavat lidleissään tarkistelemassa maidon hintaa ja kiroilemassa kallistuvaa sianpotkaa ja ostamalla sen sijaan täysin törkyistä broilerinsuikalesotkua, kenties pahinta mahdollista eläinoikeusrikosta minkä mieli voi keksiä.

Jatkuva tendenssi siis näyttää olevan, että ruoka kallistuu, koska ruokaa ei riitä kaikille, ja ruoan kallistuessa tietenkin rikkaat ja vauraat korjaavat hammastikuilla lihanjätteitä hampaistaan, kun aidosti köyhät joutuvat tyytymään vähempään. Siinä mielessä me olemme loputtomassa velassa köyhään maan väestöön nähden, ja meidän on tunnustettava toimissamme tuo rakenteellinen väkivalta, jota harjoitamme joka päivä ostos- ja kulutusvalinnoillamme. Tämän takia on mielestäni ensiarvoisen tärkeää viedä omaa ruokapolitiikkaansa kestävämmälle tasolle. Nälkälakkoon ei tarvitse edes solidaarisuudesta ryhtyä. Tärkeämpää on edistää sellaisia ruokailun muotoja, jotka tuottavat vähemmän terveydellistä haittaa muille (niin köyhille kuin eläimillekin - Valion ja Atrian kaltaisten helppoheikkiyritysten väestä ei niin väliä) ja tekevät niistä haluttavampia ja parjaamani mediankin silmissä uskottavampia. Niinikään jokaisen vastuuntuntoisen yksilön Suomessa tulisi tuntea suoranaista inhoa kauppojen notkuvia lihahyllyjä kohtaan, ja eritoten siksi, että ne notkuvat ja valtaavat kaupassa tilaa monilta muilta, eettisesti kestävämmiltä tuotteilta. Suomessa lihaa kyllä syödään, mutta tuotantoon nähden sitä syödään liian vähän. Tämä on täysin kestämätön epäsuhta paitsi kulutustottumuksissamme myös suomalaisessa ruoantuotannossa.

Sekaravintoon suhteutettuna suomalaista luokkajakoa ei voi pitää enää millään tavalla perusteltuna, jollei tehdä erityyppisiä linjauksia, esimerkiksi 1990-luvun puolessa välissä näkyvyytensä varmistaneen radikalismin ja keskiluokkaistumisen välille. Jos suomalainen oikeisto aikojen alussa korosti moraalista selkärankaa ja vasemmistolaisuus yhteiskunnallista uhmaa ja uudistusmielisyyttä, asetelma on kääntynyt täysin nurin: vasemmisto on se, joka nurisee, kun keskustaoikeistolainen politiikka ajaa ihmeen kovalla tempolla ekonomisuuteen ja liberalismiin nojautuneita arvojaan. Ainakin oikeisto pyrkii uudistuksiin, joskaan omiin perustaviin arvoihinsa se ei näytä kajoavan: oikeistopolitiikko metsällä, oikeistopoliitikko härkäpihvin äärellä - onhan näitä mediakuvia. Maaseutuväestön puolta pitänyt Keskusta sitä vastoin, totta kai se haluaa edistää maatalouspolitiikkaa, mutta tähän se lukee kiinteänä osana lihakarjatalouden, minkä johdosta suuryritysten fasistista hegemoniaa puoltavat ravitsemusterapeutit voivat lehdissä esittää, kuinka jokaisen kasvissyöjänkin kannattaisi syödä seitsemän kananmunaa viikossa. Toisaalta löytyy vielä niin typerää mediaväkeä, joka antautuu kuukauden vegetarismikokeiluun, mutta syö pelkkää valmisruokaa tai jättää perusruoastaan lihan pois: näin hyvään pyrkivä ja tiettyjen tiedostusvälineiden piirissä mediaseksikäskin topos latistuu ja näyttäytyy olemassaolona elämäntapana, joka ei kuitenkaan voi olla vakavasti otettava vaihtoehto.

Keskiluokkaa ei ole, koska keskiluokkaisia on liikaa ja alkuperäisen keskiluokan harjoittamat elämäntavat (harrastukset, ruoka, juoma, ystävät, ammatti, työt) on propagoitu ja päästetty edelleen köyhemmän suomalaisen väestön kulutusvalinnoiksi. Keskiluokan uhat ovat myös olemassa ja ne ovat kaikkien omaisuutta: siksi haluamme muuttaa rauhalliselle omakotialueella (maaseudulle, lähikylään, laitakaupungille) mitä suinkin, sulkeutua, olla mukavien ihmisten kanssa tekemisissä, emmekä ainakaan kokea mitään uutta tai vierasta (paitsi kontrolloiduissa olosuhteissa kuten turistimatkoissa, aikakauslehdissä ja melkein unohdin, televisiossa) - emme halua matkustaa julkisessa liikenteessä, koska penkeillä on purkkaa ja spurgu saattaa istua viereen örisemään. Radikalismi on terrorismia, terrorismi erilaisuutta, erilaisuus mielenvikaisuutta, ja mielenvikaisuus kurittomuutta ja kurittomuus radikalismia. Kavahtakaa! Me olemme hyviä ja arvokkaita niin kauan kuin olemme turvassa ja jaamme yhteisömme arvot.

Pelot ovat reaalisia - ja äskeinen totta kai kohdistuu myös itseeni. Haluan olla enimmäkseen kotona ja ystävieni seurassa, haluan muuttaa maalle ja löytää kadotetun moraalini ja ryhdikkyyteni - urbaani hektinen elämä, suhisevat autot ja alituinen kollektiivinen kiire puuduttavat minua. Haluan olla hiljaa. Nämä juuri ovat haluja, joiden alituinen keskeneräisyys ja perusteettomuus on tunnustettava, jotta syvällisempään elämän ymmärtämiseen olisi edellytyksiä. Nämä keskiluokkaiset pelot ovat malliesimerkkejä jokapäiväiseen toimintaamme syöpyneistä totuttuja kulkuja seurailevista ajatusrutiineista, joiden tuttuus jäytää, syö ja rappeuttaa meitä. Siksi pelkäämme mieluummin muita kuin itseämme - jotta pystyisimme edes jotenkuten sietämään omaa olemassaolemattomuuttamme, omaa tavallisuuttamme, omaa vihattavaa turvallisuuttamme - ja erityisesti sitä tyhjyyden äärellä olemista, jonka nähdessään ego kauhistuu ja tekee kaikkensa jotta voisi säilyttää itsensä.

Sianliha, moraali ja eläinten tietoisuus

Viime vuosikymmeniä on suomalaistakin moraalikeskustelua leimannut kasvava tietoisuus luonnosta. Päällimmäiseksi tunteeksi monien kirjoituksissa ja puheissa on noussut pelko koskien niin ilmastonmuutosta kuin niitä resursseja, joita meillä on vielä käytettävänämme. Näistä jälkimmäistä on arvatenkin korostanut huoli siitä, kuinka kauan voimme hyödyntää luontoa ja maapallon varoja ilman että joudumme luopumaan nykyisestä elintasostamme. Siten myös koko huoli ilmastonmuutoksesta näyttää piirtyvän saman kysymyksen ympärille: emme ole niinkään huolissamme siitä, “tuhoutuuko” maapallo (vedenpaisumukset ja muut luonnonkatastrofit), vaan, millaiset toimintavalmiudet annammekaan jälkipolvillemme (saavatko he nauttia meidän itsestäänselvyyksistämme, kuten taloudellis-teknologisesta hyvinvoinnista ja modernin ihmisen viihdeturbulenssista). Toki esillä on myös (tiedostamaton) huoli luonnon kuolemisesta ja metsien vähenemisestä sekä (etenkin suomalaiselle) vuodenaikojen määrän vähenemisestä - sekä niiden vaikutuksesta ihmisen onnellisuuteen.

Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä etäämmäs ja olemattomiin näyttävät häviävän kaikki järkiperäiset argumentit, miksi kenenkään pitäisi luopua mistään: yritys perustella kerskakuluttajalle, miksi joissakin asioissa pitäisi säästää, miksi pitäisi havaita oma rajallisuutensa, miksi pienimuotoisuus on itsenäisen, vapaan olemisen ja toisaalta yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta suoranainen hyve, latistuu ensimetreillä pula-aikaiseksi uutuudenkauhuisuudeksi. Kun ihminen on tottunut tarpeeksi kauan mittaamaan itseään ja kaikkea ympäröivää taloudellisuuden ja välittömän hyödyn mittapuin, ei tuohon diskurssiin kerta kaikkiaan tunnu sisältyvän rajoituksia.

Tästä johtuen ihmisen kyky ymmärtää elämää sinänsä jonkinlaisena arvona, näyttää yhä useammin jäävän puolitiehen. Suomalainen yhteiskuntarakenne on kokenut viimeisen sadan vuoden aikana niin suuren murroksen, että esimerkiksi eläinten oikeuksista puhuminen voi vielä monen ikäisenikin korvaan kuulostaa enemmän tai vähemmän naurettavalta: aikaa siitä, kun luomuliha oli vielä luomulihaa on kulunut niin vähän, että jos edelliselle sukupolvelle liha perunoiden kanssa oli suorastaan itsestäänselvyys (joskin siinä oli juhlan makua), sukupolveni lihasta kieltäytyjiä saatetaan tänäkin päivänä katsoa pirtinpöydissä karsaasti. Luulisin myös, että liha ei ole enää niin arvokasta ruokaa kuin aiemmin - ainakaan suomalainen ei ole siitä valmis maksamaan, eikä toisaalta kuin riistaruoka ole säilyttänyt suomalaisten ruokapöydissä astetta arvokkaamman tunnun. Sika-nautajauheliha ja broilerisuikaleet ovat sitä vastoin monelle täysin arkipäiväistä ruokaa.

Näiden kahden sukupolven kesken ei kuitenkaan voida puhua varsinaisesta puhua samasta lihasta: aiemmin lihan arvoa määritti pitkälti sen prosessuaalisuus (itse metsästetty, teurastettu, valmistettu), kun tänä päivänä monille arvokkaampaa näyttää olevan sen kotimaisuus ja toisaalta halpa hinta. Kun viime syyspuolella osa suomalaisista oli takuulla harmissaan 141-tukien leikkauksista ja EU:n harjoittamasta maataloustyranniasta, en itse voinut sanoa kuin olevani asiasta aavistuksen iloinen. Jos suomalainen sian- ja kanan ja “lihakarjan” tehotuotanto menevät nurin, ei se minua suoranaisesti sureta: esimerkiksi sianlihan tehotuottamisessa haaskautuu niin valtavat määrät luonnonvaroja, että onpa tuota resurssientuhlausta jopa verrattu yksityisautoiluun (joka itse asiassa saattaa kuluttaa luonnonvaroja vähemmän kuin lihansyönti). Voidaan tietenkin kysyä, onko ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllisempää kuin kasvattaa viisi vuotta sikaa teuraskuntoon, pitää sitä noin 100 päivää tehotuotannossa, jolloin yksittäinen porsas lihoo suunnilleen jopa 80-90 kiloa: “huippusika“ kuulemma lihoo yli kilon päivässä. Eläimen kannalta tällainen nopea lihominen tuskin sitä kuitenkaan on. Paitsi henkisesti myös fyysisesti eläin kärsii nopeaan tuottavuuteen tähtäävässä jalostuksessa, puhuttiin eläimille tyypillisistä virikkeistä tai ei. Mikäli olisimme todella huolissamme ilmastonmuutoksesta, on mielestäni selvää, että lihantuotannon vähentämiseksi tulisi tehdä jotain. Mieluummin vetoamme kuitenkin intressiristiriitoihin ja hyvinvointiimme kuin alamme rajoittaa yhtä alkutuotannon sektoria ja omaa elintasoamme. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen kestäviä argumentteja, jos vähänkään tarkastelemme lähemmin tehotuotannon ja eläimen todellisuutta - tai ilmastonmuutoksen koulimaa tulevaisuutta.

Tottahan toki tämä on kärjistys; jos tehotuotanto Suomessa loppuisi, rahdattaisiin lihaa ulkomailta varmaankin entiseen tahtiin, kasvoihan vuotuinen lihamäärä Suomessa viimekin vuonna noin 4 % edellisestä (ja jatkaa, valitettavasti kasvuaan tänäkin vuonna). Kuitenkin, tänä päivänä erityisesti kasvissyöjien puolustusargumenttina taitaa olla jo itsestäänselvyys, kuinka yhtä lihakiloa kohti tuotetaan 10 kiloa kasvisruokaa, ja siitä voi kukin laskea, rouhitaanko luonnonvaroja lusikalla vai kapustalla ja minkä kokoinen on kunkin ekologinen jalanjälki. Itse katson sen olevan suhteellisen pätevä argumentti: voisimme oikeasti vaikuttaa ilmastonmuutokseen, jos oikeasti meillä olisi halua luopua tietyistä kulinaristisista tottumuksista. Väitän, että ennen kaikkea tänä päivänä lihan syönti on etupäässä tottumuskysymys ja toisaalta tätä tottumusta ylläpitävät tahollaan ne talouden osapuolet, joita tehotuotanto oikeasti hyödyttää (esim. Valio, Atria jne.). Torstaina 14.2.2008 televisiosta tullut vastadokumentti Silminnäkijä: lihansyöjän vatsanpurut esimerkiksi kaikesta asiallisuudestaan huolimatta osoitti, kuinka traagista tehotuotanto on myös tilallisen puolesta: kaikki pyörii talouden ympärillä, ja vaikka kuinka maatalouseläimistä pitäisi, ne on saatava tuottamaan, jotta liha- ja maitokarjanhoidosta saisi elantonsa.

En aio tällä kertaa kuitenkaan puuttua enempää kasvissyönnin eettisyyteen (suhteessa nykyisiin, yleisiin ruokatottumuksiimme) sen enempää, vaan eläimiin sinänsä. Kuten edellä totesin, on eilispäivän sukupolvelle käytännössä mahdotonta yrittää selvittää kantojaan, miksi eläimillä olisi jokin moraalinen arvo. Kieltämättä tilanne näyttäytyy mahdollisesti surkuhupaisana: paljasjalkainen kaupunkilainen selittämässä maatilan isännälle, miten eläimiä tulee kohdella. Päällisin puolin moni kiinnostuu varmaankin siitä, kummalla on terveempi suhde eläimiin, luonnosta vieraantuneella kaupunkilaisella vai eläimiä ikänsä kasvattaneella maajussilla. Lihansyöjän vatsanpuruissakin eräs sianlihantuottaja esitti, kuinka lihatalouden todellisuudesta vieraantuneita sekä Oikeutta eläimille -järjestö että nykykuluttaja on. Hän on varmasti osin oikeassa, mutta mitä hän ei huomioi on, kuinka samastunut hän itse on tuottavuuden ideaaliin oman työnsä johtomotiivina. Nykykuluttaja varmasti nauttisi mielellään sianlihasta vastedeskin ja halvalla hinnalla, mutta eläinten oikeuksien ajaja ei välttämättä sitä tee, koska näkee koko tehotuotannon mielettömänä totalitarismin muotona, johon nykyisissä elinolosuhteissa ei kerta kaikkiaan ole mitään oikeutusta. Jo sen, että on luotettavasti todistettu kasvissyönnin olevan terveellisempää, pitäisi sinänsä olla riittävä peruste lopettaa hyödytön toisen elävän olennon valjastaminen tuottamaan ihmiselle hyödykkeitä, jota hän ei oikeasti tarvitse - ja etenkin kun ihmisellä on, kiitos teknologian ja globaalin talouden, siihen aiempaa paremmat edellytykset. Tämän varjopuolena tehotuotanto tänä päivänä on kuitenkin yksi juurikin äärimmäisimpiä esimerkkejä, millaisia käsittämättömiä muotoja teknologian ja globaalin talouden ylivalta saa aikaan (johon on tietenkin sotkettu olematon moraalinen oikeutus ihmisistä muita luonnonolioita korkeampina olentoina - näennäinen järjellisyys voidaan toki liittää moraalin perustaksi, mutta edellisenkin oikeutus kaatuu, jos ajattelemme järjellisyyteen liittyvän kyvyn ymmärtää elämää, ja toista tietoista olentoa joka kantaa elämää).

Kaupunkilaisen ja maatilallisen arvoristiriita voi kuitenkin osin hangata ymmärrystä siitä, että kyseessä on sukupolvien välissä tapahtunut muutos. Totta on, että kaupunkiin muuttaessa ihmiselle muotoutui varsin toisenlainen suhde eläimeen (kotieläimet vs. tuotantoeläimet, lemmikit vs. hyötyeläimet), mutta tämä kaupungin rajojen suoma etäisyys mahdollisti myös sen, että ihminen saattoi mahdollisesti nähdä eläimen muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä, elintarvikkeita tuottavana, tietoisuutta vailla olevana koneena ja pulleaksi kasvavana lihana. Ehkä vasta kaupungissa ihminen palautti eläimen itsenäiseksi olennoksi ja löysi luonnonvaroista nyansseja: luonto ei ollutkaan karkeasti ottaen pelkkä elintarvikkeiden ja fyysisen mielihyvän “automaatti”, vaan myös esteettinen ja sitä kautta eettinen ymmärryksen perusta, olkoonkin että modernin elämän varjopuolet kuten massaturismi elämyskeskuksineen ja tunturisafareineen sekä etäisyyden edesauttama helppous riistää luontoa pääsivät valloilleen. Sanalla sanoen ja hiukan kärjistäen hopparin ja maajussin käsitykset lihan luonteesta eivät ole yhteismitallisia, koska siinä missä suomalainen yhteiskuntarakenne myös lihan tuottamisen tapa on muuttunut: on syntynyt elintarviketeollisuus ja väljemmästä, omalle väelle kohdennetusta tuottamisesta on siirrytty kohti talouden ylivallan itsestäänselvyytenä ottavaa ylituotantoa. Kaiken lisäksi tämän vieläpä näkee automarkettien lihatiskien ylitarjontana.

Kun siis ohitetaan maatilan tuotanto- tai hyötyeläinten automaatiotaso, alamme lähestyä käsitystä eläimen tietoisuudesta. Tämän ensimmäisen asteen lajisorron ohittaminen (eläimen näkeminen pelkkänä lihana tai tuotantovälineenä) on sen edellytys. Seuraava este on ihmisen pitkä historia tuntea itsensä moraalisesti generoituneemmaksi kuin muu luomakunta - tällä on toki omat juurensa renessanssin-aikaisen hierarkkisessa maailmanjärjestyksessä ja edelleen kristinuskon varhaismuodoissa - nämä vain länsimaisessa perspektiivissä. Myöhempinä aikoina ihmisen rationaalisuuden on katsottu olevan itsestään selvä todiste ihmisen luontaisesta ylemmyydestä muuhun luontoon nähden. Kokemuksen käsite ja sen arvokkuus sinänsä eivät nousseet eurooppalaiseen keskusteluun ennen elämänfilosofiaa (Nietzsche) ja edelleen Heideggeriä (puhumattakaan 1900-luvun alun keskieurooppalaisesta luontoa romantisoivasta ilmapiiristä ja sen eriytymiä “kansalliseksi luonnoksi“). Vasta nyt, pitkälti kritisoidun, postmodernin ilmapiirin myötä olemme alkaneet likentyä kokemuksen sisäistämiseen kuuluvaa väljyyttä. Kun aatteelliset totuudet ovat menettäneet universaalisuutensa ja tulleet ainoastaan konteksteissaan muita mahdollisia totuuksia “paremmiksi”, on myös moraalinen ymmärrys laajentunut. Rajamme ovat liikkuvia ja siksi myöskään sillä oletuksella, että olisimme automaattisesti muita elämänmuotoja parempia, ei ole kovinkaan kestävää pohjaa. Kuten Tere Vadén polemisoi, mahtuvatko poromies ja metsänhoitaja samalle nuotiolle, jaettavan tasavertaisen kielipelin piiriin vai onko väistämätöntä, että ensimmäinen päätyy toisen nöyryyttämäksi tai päinvastoin?

Peter Singerille, ekofilosofian klassikolle, olennon intressit perustavat olennon tietoisuuden ja tietoisuus puolestaan edustaa hänelle moraalisen arvon oikeudellisuutta. Tietoisuus on todellisuuden jonakin kokemista, siis jo periaatteessa hyvin väljää ymmärrystä omasta eksistenssistä: olen, koen, olen olemassa - millaisena olemassaolo minulle näyttäytyy, mikä tuntuu hyvältä, mikä aiheuttaa kipua. Intressillä Singer tarkoittaa puolestaan yksilön hyvinvointiin liittyviä tarpeita, olivatpa ne sitten ehdottoman primaarisia (ravinto, uni) tai kulttuurisia (väljässä merkityksessä: kaikkea “itsetoteutuksesta” yhteisön hyvänä pitämiin, mutta keinotekoisiin tarpeisiin). Keskinäisessä vertailussa lapsi, dementoitunut vanhus tai eläin ovat kaikki täsmälleen samalla viivalla. Monet muut eläinten tietoisuutta pohtineet ovat päättyneet samantyyppisiin ajatuskehitelmiin. Tietoisuus on kokemuksellisuutta, tila jossa oleminen tuntuu joltakin. Missä mielessä eläimet ovat näin ollen rajattavissa tietoisuuden ulkopuolelle?

Sianlihantuottaja Lihansyöjän vatsanpuruissa puhuu kuitenkin totta. Maatilallisen ja Oikeutta eläimille -aktiivin arvomaailmat ovat peruuttamattomasti erilaisia. Ymmärrän hänen huolensa omasta hyvinvoinnista ja sikatilan hoitamiseen liittyvän arjen ylläpitämisestä, mutta en voi olla kuin ihmeissäni, miten hän päätyy kaikista peruspremisseistäänkin takaisin talouteen, siihen kuinka eläinten hyvinvointi on väistämättä sidoksissa farmarin leipään. “Jos jalostamot maksaisivat enemmän lihasta, me kasvattaisimme porsaat vaikka kylpylässä”, sanoo hän (mukaillen). Hänelle on niin ollen täysi itsestäänselvyys, että porsasfarmin olemassaolo ja tehotuotanto ovat suomalaiseen yhteiskuntaan välttämättä kuuluva ja yhteishyvää kannatteleva tukipilari (valitettavasti käytännön valossa niin taitaa ollakin - silti se ei tarkoita, että niin tarvitsisi olla jatkossakin). Ja kuten Singer taisi todeta, eivät eläinten oikeuksien puolustajat ole niin eläimiä rakastavia kuin voisi luulla, he eivät kaitse kymmeniä kotieläimiä ja lemmikkejä, vaan haluavat ainoastaan, että heidän toimintansa olisi moraalisesti aiempaa kestävämmällä pohjalla. Tuohon näkemykseen ei sisälly toisen olennon hyväksikäyttäminen minkään inhimillisen eduksi - päinvastoin kaikkia olentoja on pyrittävä olemaan riistämättä, alistamatta ja tappamatta, aivan kuten emme teloita vaikeasti vammaisia tai laita synnyttäneitä naisia päästään kiinni ahtaaseen koppiin imettämään satunnaisia vauvoja tai toisia eläviä olentoja. Niin ollen eläinten oikeuksien puolustaminen on pohjimmiltaan moraalin ulottamista muiden elävien olentojen piiriin ja pyrkimystä saattaa yksilön etiikka vakaammalle pohjalle.

Viherpippurihummus leivän päälle

4-5 dl kikherneitä
1 kasvisliemikuutio
2 laakerinlehteä
2 valkosipulinkynttä
3 rkl tahinia eli seesamitahnaa
2 rkl rypsi- tai oliiviöljyä
n. ½-1 sitruunan mehu
10-20 murskattua viherpippuria

1. Liuota kikherneitä yön yli. Kaada vesi pois ja keitä herneitä uudessa, laakerinlehdellä ja kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä noin tunnin ajan. Kaada lopuksi keitinvesi pois ja nouki laakerinlehdet pois.
2. Lisää kattilaan paloitellut valkosipulinkynnet, tahini, rypsi- tai oliiviöljy, viherpippuri ja sitruunamehu sekä halutessasi ripaus soijakastiketta.
3. Sekoita sauvasekoittimella seos kiinteäksi tahnaksi.

Vihje: viherpippurin sijaan voit käyttää maustamiseen esimerkiksi juustokuminaa, paprikaa, mustapippuria tms. oman maun mukaan.

Ruoasta

Usein kaikkein tärkeimmät päivittäiset toimemme saavat kaikkein vähiten – tai vastaavasti ylenmääräistä – huomiota elämässämme. Näitä ovat erityisesti nukkuminen, syöminen ja liikkuminen. Tämän päivän hektiselle kaupunki-ihmiselle nämä ovat läpeensä funktionaalisia: kyseisiä askareita tehtäessä on joko kerättävä energiaa (syöminen, nukkuminen) tai kulutettava sitä (liikkuminen). Vaikka keskityn seuraavassa lähinnä syömiseen liittyvän toiminnan uudelleenarviointiin, sivuseikkana huomioitakoon, että siinä missä liikunta on tapa toteuttaa alinta luontoamme, eläimellisyyttä meissä (tai näin ainakin itsensä ”yläpuoleen” ja järkeen perustanut länsimainen kulttuuri meitä valistaa – vaikka kysehän on periaatteessa toisenlaisesta olemisen tavasta, toisen maaston ja toisenlaisen kokemuksellisuuden kartoittamisesta; ”kehon kielestä”, ”maan kielestä”), on nukkuminen kenties ainoana näistä kolmesta säilyttänyt arvostetun asemansa. Liikkumiselta on joko riisuttu itsearvoisuus muuttamalla se siirtymiseksi asemasta toiseen tai se on karsinoitu joksikin työlle vastakkaiseksi leikiksi, huvitukseksi, peliksi jolla on omat sääntönsä mutta joka vain olemalla osa ”vapaa-aikaa” oikeuttaa itsensä. Jälkimmäisessä tapauksessa liikkuminen on tapa kerätä energiaa – tai pikemminkin ylimääräistä karstaa – jotta jaksamme taas tehdä työtä, ja viihtyä työssä, pysyä kunnossa jotta voimme tehdä töitä.

Entä syöminen? Useimmiten syömme, koska meillä on nälkä. Toisinaan saatamme mennä ystäviemme kanssa syömään, syödä seurassa. Voimme myös syödä koska se on mukavaa, pidämme syömisestä, vapaa-ajan viettäjä voi napostella jotain pientä muun tekemisen ohessa. Kaikkien kohdalla huomio siirtyy itse syömisestä joko sitä seuraavaan toimintaan (ähky, jaksaminen työssä tms.) tai oheistoimintaan (sosiaalinen kanssakäyminen, television katsominen, lukeminen). Kuinka usein ylipäätään ajattelemme syödessämme, mitä oikeastaan teemme? Kuinka usein todella tunnemme mitä syömme, aistimme kaiken sen syvällisyyden mitä syömisen aktiin itsessään liittyy?

On sanomattakin selvää, että sillä mitä syömme ja miten syömme on vaikutuksensa kehon jaksamisen lisäksi myös mielen ja sen eri kerrosten hyvinvointiin. Tapa syödä esimerkiksi roskaruokaa tai ylenmäärin makeisia pinttyy usein ja vieläpä hyvin helposti tavaksi ja pienintäkin tarpeen heräämistä seuraa ostopäätös – myöhemmin saattaa katua, ”ettei minun oikeastaan edes tehnyt mieli”. Ylipainoisia neuvotaan menemään kaupan makeishyllylle ja käymään sisäinen kamppailu analysoimalla tarkasti oman kiusauksensa laatua ja makeisten houkutteluvuuden luonnetta. Kaupassakäyntiin epäpyhästi suhtautuva saattaa muistilistan lukemisen ohessa ikäänkuin automaattisesti napata koriin pari litraa virvoitusjuomia, suklaata ja muuta vastaavanlaisia. Vaikka elintaso on meillä Suomessakin yltiömäisen korkealla, useimmiten valitaan kaupassa se halvin merkki (kauppojen omia tuotemerkkejä olen epäillyt aina, ja kun tuottajilla ei ole minkäänlaista velvollisuutta ilmoittaa missä ja miten mikäkin elintarvike on tuotettu, voi vain hämmästellä, mihin tämänkin maan byrokratia perustuu) eikä jakseta antaumuksella tutustua tuoteselostukseen (jonka nykyinen epämääräisyys alkaa sekin saada jo rikollisia sävyjä), onko tuotteen valmistuksessa käytetty valkoista sokeria tai sokerin asemasta (ellei lisäksi) aspartaamia. Oman huomionsa voisi myös kiinnittää ruokakauppojen valtapolitiikkaan, jolla tuotteet on hyllyille järjestetty: makeiset ja itse asiassa ehkä kaikkein haitallisimmat ruoat on usein sijoitettu kassoille vievien reittien loppupäähän, kassojen välittömään läheisyyteen: tällöin kuluttajan vastaanottimet ovat jo niin ylikuumentuneet, ettei hän välttämättä enää kovinkaan hyvin rekisteröi, mitä on tekemässä ja mitä ostamassa.

Itse pidän kaikkein epäeettisimpinä, pahimpina ja sanalla sanoen epäpyhimpinä alkoholia, lihaa, makeisia, perunalastuja ja kaikenlaisia valmisruokia. Tämä ei tarkoita, että haluaisin syrjiä ketään joka käyttää näitä aineita – vieläpä usein – en vain itse kovinkaan mielelläni käyttäisi niitä. Perusteluiksini saa riittää se, että haluan yksinkertaisesti valmistaa ruokani itse mahdollisimman alusta lähtien, enkä toisaalta välitä erityisemmin valmisruokien teollisesta mausta tai kaikkien ylläolevien tietoisuutta häiritsevästä jälkimausta. Jälkimmäisen oivaltaminen – huomio siitä että ruoka voi toimia huumausaineena – on jokaiselle omia piileviä kykyjään herättävälle erinomaisen tärkeää. Yksikään ylläolevista ei myöskään vaikuta tietoisuuteen avartavasti vaan pysäyttää sen, pöhöttää sen, tekee siitä turtaa kaikelle aktuaaliselle kokemiselle – edes alkoholi ei kokemusteni perusteella avaa mitään sisäistä katselmuksen porttia, sillä kaikki sisäinen voi oikeastaan avautua vain oltaessa tekemisissä kaiken ihonulkopuolisen kanssa. Huumausaineiden käyttö– olipa sitten kyseessä periaatteessa mikä tahansa huume – edustaa eräällä tavalla qlippothista pahaa, jäämistä tyhjien kuorien maailmaan, eräänlaiseen välitilaan, kuiluun, kaaokseen jossa ihmisellä ei ole tarttumapintaa ei sisäiseen ei ulkoiseen. Sisä-ulkopuoli-dikotomian kautta tämän esittäminen ei tee tietenkään todellisuuskokemukselle oikeutta, mutta helpottaa ymmärtämystä sen suhteen, miten huumattu mieli turtuu, lamaantuu eikä pysty orientoitumaan mihinkään suuntaan. Sellainen on kuin hoiperteleva torso ilman päätä jolla ymmärtää, ilman silmiä joilla nähdä, mieli vailla todistajaa.

Jos malttaa istuutua ruokapöytään ja suorittaa syömiseksi sanottu pyhä toimitus, voi yllättyä. Ihminen on alkemistinen kone joka muuttaa todellisuuden eri energioita erilaisiin muotoihin. Ruoka on pyhää vastaanottamista, ravintoaineiden virtaamista energioina kehoon ja mieleen kumpaakin aktivoimaan. Ja se osa joka ei suoranaisesti jää kehoon ja mieleen käytettäväksi kulkee muutosprosessin (vatsalaukun ja ruoansulatuksen) kautta (metafyysiseksi) lannoitteeksi uudelle elämälle.

On kuitenkin jokaisen ihmisen yksilöllinen asia, mitä tulee syödä, millaisia ruoka-aineita, jotta saa oman fysiologiansa ja mielensä tarvittavaan tasapainoon – siksi en suoranaisesti voi puhua kuin itsestäni, vaikka väittäisinkin että lihan, alkoholin ja teollisten ruokien jättäminen pois jokapäiväisestä elämästä ei tekisi kenellekään erityisen huonoa. Ruoan kunnolliseen pureskeluun kiireisen hotkimisen sijaan kannattaa ehdottomasti kiinnittää huomiota – se auttaa intuition heräämisessä. Kullekin ihmistyypille sopivat ruoka-aineet ja niiden parhaat mahdolliset laitto- ja syömätavat on jokaisen opiskeltava itsenäisesti syvällä tarkkaavaisuudella ja ymmärryksellä. Myös kussakin ruoassa käytettävien ainesten yhteensopivuus sekä toistensa kanssa että vuodenajan ja ihmistyypin kanssa on erityisen hyvä panna merkille. Hyviä ruoanlaittohetkiä!