Zen ja tiedostamattoman tuotanto

Zenistä, zeniläisyydestä, zenbuddhalaisuudesta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana lännessä melkoinen iskusana ja muotivillitys. Kai voisi sanoa, että yhtäältä kiihtyvän ja hektistyvän työn eli kiireisen arjen ja toisaalta kristillisen itsepiiskauksen vastapainoksi lännessä etsitään siitä jonkinlaista onnenamulettia, helpotusta, vapahdusta. Mielikuvat itämaisesta filosofiasta ja itämaisista uskonnoista ovat usein tietysti vahvan orientalistisia, eksotiikan värittämiä ja täynnä ilmavuutta, rauhallisuutta, keveyttä ja leppoisuutta – kaikki määreitä, joita harvempi idänkävijä esimerkiksi Intian arjesta ensimmäiseksi tapaa. Kun mielikuvia myydään, padmasanaa, naisia ja eteerisiä sävyjä mainokseen vain – sellainen kaiketi käy kaupaksi.

Zenin kohdalla mielikuvat ovat vähintäänkin samantyyppisiä. Tiettävästi historian saatossa zenin opettajat ovat kuitenkin ajaneet oppilaitaan vähintäänkin sellaisiin tiloihin ja oloihin, joista on keveys ja kivuus kaukana. Näissä tapauksissa edes väkivaltaa ei ole suljettu pois, jos se on mahdollistanut oppimisen tai oivaltamisen. Idänkävijälle tämän luulisi olevan kova koulu – ellei zenistä, kuten niin monesta muustakin idän uskonnosta tai filosofiasta sitten olisi niin montaa mahdollista, länsimaista versiota josta valita mieleisin. Zen siitä saa.

”Länsimainen buddhalaisuus on fetissi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana, sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden. Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat aina vetäytyä”, mekastaa murtaen arkkikoiramme Slavoj Žižek ja kieltämättä haukussa on perää. Näyttää näet siltä, että monesti juuri rauhaa, onnellisuutta ja hyvää oloa etsiäkseen ihmiset Euroopassa ja Amerikassa kääntävät kasvojaan kohti itää. Kapitalismi ei tässäkään kuitenkaan ole kaiken pahan alku saatika juuri, mutta yhdenlaisen poliittisen horisontin se monien toimille selvästi muodostaa. Kernaasti ”hyppy oravanpyörästä” olisi mieluusti vastalause myöhäiskapitalistiselle elämänmuodolle, mutta ikävä kyllä asiassa on myös Žižekin mainitsema puoli. Tarvittaisiin kai muutoksia niin yksittäisen tietoisuuden kuin kollektiivisten muodostelmien tasolla, jotta vastalauseilla olisi voimaa takanaan.

Toisaalta kukapa ei tahtoisi elämäänsä onnellisuutta ja rauhaa? Jos länsimainen buddhalaisuus fetissi onkin, entä sitten? Eikö ole yritettävä elää ja yritettävä elää hyvin, olkoot lähtökohta ja taustalle jäävä arjen poliittinen horisontti sitten mikä vain – miksi olisi hylättävä tietyt ideologiset, eettiset ja uskonnolliset muodot ja pitäydyttävä toisissa? Tunnetussa eurosentrisyydessäänkin Žižekistä voitaisiin kuitenkin sanoa, että hän kritisoi aiheesta, mutta eräässä mielessä helppoa maalia. On näet niin, että siitä, josta eurooppalaiset kääntyvät poispäin, nimittäin kristinuskosta, Žižek ammentaa omiin puheisiinsa pontta ja vanhat rinnakkaisten uskontojen uudet, länsimaiset muodot näyttäytyvät tällöinkin monesti vain perinteettöminä, nopean toiminnan malleina, joista ruumiiton ja kurjuutta korostava kristinusko eri muotoineen selvästi eroaa. Kuin pikakahvia keittelisi – onhan se nyt mieluisampaa kuin rapaveden pitkäpiimäinen kahviksi kuvittelu. Traditiolle selkänsä kääntänyt myöhäiskapitalistinen sielu taas viehättyy niistä suuntauksista, joilla on parhaat myyntipuheet – nopein tie satoriin ja kiinteä kroppa kaupan päälle – eikä turhaan uskontojen yhteydessä puhuta nykyään niistä eräänlaisina markkinoina, joilla sielut vaeltavat ja valitsevat pirtaansa sopivimmat.

Kyyniselle näkökulmalle on toki vaihtoehtojakin. Vastikään Basam Booksin kautta ilmestynyt Erich Frommin ja D. T. Suzukin Zen ja psykoanalyysi (1960/2012, suom. Mika Pekkola ja Matti Rautaniemi) on kiehtova ”idän” ja ”lännen” kohtaaminen 55 vuoden takaa, eräänlainen kronikka Frommin kotona Meksikon Cuernavacassa pidetyistä luennoista. Kiehtovan ironista suomennoksessa on luultavasti juuri kustantamo: Zeniä ja psykoanalyysia on vaikea kuvitella julkaistavan minkään muun kustantamon toimesta Suomessa, mutta Basam Booksin myydyimmät myyntiartikkelit tietäen kirja ikään kuin saa jännittämään, hankaa vasten, kirja on kuin kustantamon itsestään tietoiseksi tulemisen hetki. Siinä mielessä on erittäin hyvä ja kohtuullista, että pitkin kirjaa helppoon tapaan lukea zenbuddhalaisuutta kiinnitetään kriittistä huomiota ja Žižekin haukahdusta sivutaan vielä toisessa jälkisanoista.

Kiehtovaa, muttei ironista taas on lukea kirjaa ei-kronologisesti. Ensin molemmat jälkisanat, sitten länsimainen näkökulma (Fromm) ja lopuksi itämainen (Suzuki). Silloin luenta etenee terapiasta toisaalle – ja yllättäen se tuntuu mielekkäältä tulokulmalta. Fromm lähtee näet siitä, että valtaosa länsimaisista ihmisistä ei koe elävänsä kulttuurikriisiä, joka tiivistyy mal du siècleen: ”sen on katsottu koskevan elämän kuolettumista, ihmisen automatisoitumista, hänen vieraantumistaan itsestään, muista ihmisistä ja luonnosta” (1960/2012, 103). Tämän päivän filosofiassa näistä käsitteistä puhutaan entistä vähemmän – vieraantuminen katosi muurin murtumiseen ja eksistentialismista kai ajoi aika ohi – vaikka ehkä pitäisi. Onko mal du siècle nimittäin kadonnut mihinkään? Olemmeko edelleen sairaita, mutta emme tiedä sitä? Ainakin ahdistus ja masennus on länsimaissa arkipäivää, psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan. Frommin näkemyksessä keskeinen sairauden ilmenemismuoto vaikuttaa olevan kyvyttömyys kohdata omia tunteitaan tai muodostaa mielekkäitä elämisen päämääriä. Eletään perheille ja pidetään hauskaa, tehdään rahaa, mutta siihen asiat jäävät.

Frommin mukaan Freud kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kaikkivaltiaaseen Jumalaan kohdistuva usko perustui ihmisen turvattomuudentunteeseen. Freud kai viimeistään osoitti, että ihmisen on otettava itseään niskasta kiinni – että vain hän itse voi pelastaa itsensä. Luopuminen isä-Jumalasta merkitsi kuitenkin myös luopumista ”kaikkien humanististen uskontojen todellisista päämääristä: rajoittavan ja egoistisen minän ylittämisestä, rakkauden, tasapuolisuuden ja nöyryyden toteuttamisesta sekä elämän kunnioittamisesta, johon kuului olettamus siitä, että elämän tarkoituksena on itse eläminen ja kaikkien ihmisyyteen sisältyvien potentiaalien toteutuminen” (emt., 105). Zenbuddhalaisuutta ei isä-usko ollut kuitenkaan rasittanut, ja mikä tärkeintä, se ei vaikuta olevan ristiriidassa ”modernin kulttuurin tärkeimpien saavutusten kuten rationaalisuuden, realismin ja itsenäisyyden kanssa” (emt., 105). Tämä on tietysti Frommin näkemys – ja kiinnostavalla tavalla etenkin kysymys rationaalisuudesta haastetaan Suzukin esitelmässä, tai paremminkin kysymys rationaalisuuden koostamisen luonteesta.

Asiaan kietoutuu ihmisen hyvinvointi. Juuri se nousee tärkeäksi arkea työstäväksi arvoksi myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa, vaikkakin – jos Frommia on uskominen – siitä tulee ennen kaikkea puhetta. Jos ihmisillä ei ole kykyä pyrkiä hyvinvoivaan elämään, jää kaikki jotensakin puolitiehen. Fromm käyttää ilmauksia ”aito”, ”todella” ja ”ihmisluonnon mukainen elämä” – kaikki enemmän tai vähemmän ilmauksia, joita tänä päivänä postmodernin prässin läpikäyneet sukupolvet helposti karsastavat. Onko ihmisen elämällä jotain transsendenssia tai kiinteää ydintä tai arkitietoisuutta tiiviimpää, tiheämpää, pysyvämpää minuutta tai modusta, jota voisi tavoitella – vai onko vain liikkeessä olevia affekteja ja suhteita joista ihminen työstää itseään ja imeytyy itsensä läpi kuin mato mullassa tai suihkumoottori? Luultavasti tämä on se olennainen vedenjakaja, joka määrittää myös sitä, kuinka mielekkääksi tai kiinteäksi suhde esimerkiksi zenbuddhalaisuuteen voi muodostua. Jos uskoa ei ole, sillä ei tee mitään.

Toisaalta sikäli kuin olen ymmärtänyt, esimerkiksi zenbuddhalaisuudessa on paljon sellaista, joka ei perustu uskoon vaan tietoon toisenlaisesta olemisesta. Siksi periaatteessa ainoa mestari oppilaalle voi olla valaistunut. Tieto tai oivaltaminen on itse-initiatorista, muttei itsesuggestiivista. Zeniä ei opeteta, kukaan ei vihi siihen, vaan oppilaan on oivallettava itse. Mitä tämä oivaltaa tai ei oivalla on kuitenkin asia, josta ajattelulla ei pääse yli: zen ei ole järkeilyn asia. Filosofin on koko lailla mahdotonta sanoa, onko zen totta tai todellista tai aitoa – luultavasti hän ei tiedä siitä mitään.

Tästä syystä ainoanlaiset lausunnot, joita filosofi voi antaa, ovat samanlaisia kuin Žižekin: ne koskevat sosiaalisia tai poliittisia suhteita. Sellaisenaan niillä on tietysti jonkinlaista arvoa, mutta se ei ole koko kuvaus zenistä, ei missään nimessä. Filosofin tehtävä – jos sellaisia on – on kuitenkin paneutua kriittisesti mihin tahansa ilmiöön ja Fromm ja erinäiset fenomenologit (Suomessakin) ovat harvoja poikkeuksia ammattikunnasta, jotka ovat koettaneet päästä ilmiöön sisään ja arvioida sitä myös sisältä käsin. Sivumennen sanoen on toki huolestuttavaa, että puhe ilmiöistä jää usein nimenomaan sosiaalis-poliittisella tasolla. Keskustelut kristinuskostakin väistävät usein kokemisen tunnot – millaista on kristillinen uskossa-oleminen -pohdintakin kesytetään nopeasti ulkoisten tuntomerkkien ja sosiaalisen käytöksen piiriin.

Toisaalta se, mitä zen ja myös juutalais-kristillinen traditio jakavat, koskee ihmisen luopumista omasta tahdostaan. Frommin mukaan sitä kautta ihminen voi muuttua avoimeksi, herkäksi, valppaaksi ja eläväksi – tahdosta luopumisella hän tarkoittaa ”luopumista halusta pakottaa, ohjailla ja tukahduttaa sekä ulkoista että sisäistä maailmaa” (emt., 123). Vahvat mielipiteet, vahva kriittisyys tai vaikkapa oman koneluonnon korostaminen ovat siis tässä mielessä entistä selvempää sotkeutumista mal du siècleen, virusvyyhtiin joka olennaisella tavalla erottaa ihmisen hyvinvoinnistaan. Suomen kielessä tälle annetaan toisinaan tiedostamisen määre: kun ihminen tiedostaa tai on tiedostava, merkitsee se ulkoisten, sosiaalisten ja poliittisten suhteiden havainnoimista, sitä ettei ihmisen elämä pyöri vain työn ja arjen huvitusten ympärillä. Hän on valveutunut, sanotaan. Mutta psykoanalyyttisessa kontekstissa puhe tietoisuudesta ja tiedostamattomasta pitää Frommin mukaan sisällään käsityksen ensimmäisen paremmuudesta tai ensisijaisuudesta. Silti ”suurin osa siitä mitä ihmiset tietoisesti ajattelevat on pelkkää kuvitelmaa ja harhaa. Tämä ei johdu niinkään siitä etteivät ihmiset kykenisi näkemään totuutta, vaan siitä että yhteiskunta ohjaa tietoisuuttamme vastaamaan tarkoitusperiään” (emt., 126). Kristillisestä tai zeniläisestä vinkkelistä voisikin arvella, että ”maailmallisuus” on todellisuudessa tietoisuutta, siis sitä ajattelun ainesta johon myös monet filosofikuninkaat ovat tiukasti kiinnittyneet. He ajattelevat päivätöikseen, mutta pelkällä ajatellulla ei selätetä esimerkiksi masennusta – siihen tarvitaan hyvää elämää, hyvinvoivaa elämää, olettaisin.

Tämä siis Frommin perusteella tiedetään: osa tietoisuudesta on tuotettua, ”väärää tietoisuutta”. Mutta sama koskee tiedostamatonta. Osa tiedostamattomasta on sosiaalisista suhteista ja kokemuksista kerääntynyttä ainesta, jonka tietoisuus on siivilöinyt huonoksi, epäkelvoksi, patologiseksi tai epänormaaliksi. Sosiaaliset tabut ja pyrkimykset jotka ovat ”yhteensopimattomia ihmisyyden perusperiaatteiden ja kasvun kannalta” (emt., 134) ovat tällaisia. Eli tietoisuus torjuu kulttuuristen odotusten kanssa ristiriitaiset ajatukset ja tuntemukset, jolloin tietoisuus edustaa yhteisöllistä ja tiedostamaton yhtäältä yksityistä ja toisaalta universaalia ihmistä: tiedostamaton ei ole hyvä tai paha, ei rationaalinen tai vailla järkeä, vaan molempia.

Tiedostamattoman kaivelu merkitsee siis monenlaisten sidosten ja suhteiden tarkastelua; tarkastelua jonka kaiketi tulisi johtaa terapeuttisiin vaikutuksiin. Frommin mukaan tiedostamattoman torjunnan ohella on eräs erheellinen toimintamuoto, joka on haitallinen terapian toimivuuden kannalta: älyllistäminen. Laajalle levinneenä siinä muutetaan kokemusta epätodelliseksi – ”kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja – kuvittelen tuntevani jotain, mutta vain ajattelen tuntemuksiani” (emt., 138). Saattaa olla, että länsimaissa keskeisin este zenin oivaltamiselle on juuri älyllistäminen, johon myös hengellisyyden markkinat ovat kiivaasti tarttuneet. On lukemattomia kirjoja, läsnäoloa opitaan kirjoista, mutta itse kokemus jää uupumaan. Vaikka hampaat irvessä pusertaisi, zeniä siitä ei saa.

Ajattelemalla yhteyttä ”avaraan ja syvään todellisuuteen” ei siis tavoiteta. Täytyy hellittää, hellittää mutta ehkä myös ponnistella. Nyt puhujanpönttöön astuu Suzuki. Hän alkaa asettamalla Tennysonin ja Bashōn runoja vastatusten ja puhumalla idän ja lännen eroista. Länsi lörpöttelee, pitää sanallisuudesta, poimii kukan, omistaa – itä on mykkä ja hiljainen, se jättää kukan sijoilleen, on. Vastakkaisuus on naurettava, mutta vaikka se imarteleekin masokistista länkkäriä, ehkä siinä on joiltain osin jotain tottakin. Idän hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse puhekyvyttömyyttä: itä vain puhuu toisin. Länsi sen sijaan on Suzukin katsannossa ajautunut erilaisiin ristiriitojen sotkuun. Nämä ilmenevät yhtäältä persoonan ja koneen, henkilökohtaisen ja yleisen ja toisaalta haltuunottamiseen tähtäävän logiikan ristiriitoina. Ajatellaan teknologiaa, jota länsimainen ihminen kovasti haluaa avukseen, helpottaakseen elämäänsä. Mutta kuten Zhuangzin, erään muinaisen Kiinan filosofin, keräämässä tarinassa Suzukin mukaan mainitaan, maanviljelijä ei tahdo käyttää vinttikaivoa, vaikka se säästäisikin varmasti vaivaa – kääntöpuolena on, että se saisi hänet luottamaan liiaksi koneisiin, mikä taas johtaisi ennen pitkää saamattomuuteen ja laiskuuteen.

On muitakin ristiriitoja: vapaus, jota länsimainen ihminen esimerkiksi helppouden ja kätevyyden periaatteita lähes sokeasti toteuttaen tavoittelee, on tietysti kaiken lisäksi näennäistä – henkilökohtaisilta tuntuvat impulssitkin ovat usein jonkin tai jonkun muun kuin omiani. Lisäksi aristoteelisen logiikan mukaan – sen jonka nimiin monesti lännessä vannotaan ja ajatus perustetaan – myöntö ja kielto eivät voi pitää paikkaansa yhtä aikaa, mutta Suzukin käsityksen perusteella idässä ”'kyllä' kuitenkin liukuu kieltämisen puolelle ja 'ei' kohti myöntämistä; ei ole olemassa selkeää rajaa myöntämisen ja kieltämisen välillä. Elämän luonteeseen kuuluu, että asia on näin.” (emt., 24.) Koko kansan Parta-Kallekin muuten tiesi tämän ja kutsui ilmiötä dialektiikaksi.

Juuri dialektiikan näkökulmasta voi nämäkin Suzukin sanat ymmärtää – ja suhteessa Frommin aiemmin esittämään: ”Luonto toimii vailla tietoisuuttaa itsestään, ja tietoinen ihminen nousee siitä esiin. Tietoisuus merkitsee hyppyä, mutta hyppy ei tässä tarkoita fyysistä irrottautumista. Tietoisuus on nimittäin jatkuvassa, keskeytymättömässä kanssakäymisessä tiedostamattoman kanssa. Ilman jälkimmäistä ensiksi mainittu ei voisi näet lainkaan toimia; se kadottaisi toimintansa koko perustan. Tästä syystä zen julistaa Taon olevan ihmisen 'tavanomainen mieli'. Taolla zen tietysti tarkoittaa tiedostamatonta, joka vaikuttaa jatkuvasti tietoisuuteemme.” (emt., 34–35.) Nyt voisi tietysti kysyä, Frommiin vedoten, että jos yhteiskunta tuottaa sekä tietoisuutta että tiedostamatonta, onko siis freudilaisittain ymmärretyn tiedostamattoman taustalla jotain muutakin kuin patologioita? Tiedostamaton ei ole pelkästään yhteiskunnallinen likakaivo, vaan sen kerrostumissa on monenlaisia jäänteitä – vai onko? Ainakin Freudin ja C. G. Jungin välirikonkin syyt ovat tällä suunnalla.

Yhtä kaikki, myös Suzuki tekee tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyydestä ennalta-arvattavan ja oikean johtopäätöksen: kun älyllistä kehitystä tapahtuu, tapahtuu myös vieraantumista: ”äly valtaa aistimaailman ja suoran aistikokemuksen yksinkertaisuus kadotetaan” (emt., 36). Usein kuuleekin puhuttavan pikkulapsesta ja zenistä samassa lauseessa: lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. Vieraantumisen sijasta Suzuki käyttää vain aihepiirin (uskonnollisia) termejä: ”Tämä muutos tunnetaan 'viattomuuden' menettämisenä tai 'tiedon' saamisena, käyttääksemme raamatullista ilmaisua. Zenissä ja buddhalaisuudessa sitä kutsutaan yleensä 'affektiiviseksi saastumiseksi (klesha)' tai 'älyn hallitseman tietoisen mielen häirinnäksi (vijñāna)'” (emt., 36).

Tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyyttä (implisiittisesti) korostavia tarinoitahan zen taitaa olla pullollaan ja niiden kautta myös Suzuki jatkaa luentonsa lopppuolen zenin lähestymistä. Siinäkin mielessä ehdottamani lukujärjestys voisi olla paikallaan: lukeminen etenee tiedostamisesta ymmärtämiseen ja ymmärtämisestä tiedostamisen, mutta tällä kertaa toisenlaisen tiedostamisen rajoille. Älyn on kertomusten hoteissa annettava periksi, jos zeniä halutaan oivaltaa tai ”ymmärtää”. Zen-kertomusten ja -koanien kautta on myös hyvä pohtia, mitä yli-yhteiskunnallisia sisältöjä tiedostamaton voi tuottaa – vai tuottaako se? Merkitseekö zen kaikkien ideologioiden ja tuotetun tiedostamattoman hylkäämistä? Entä merkitseekö se yhtymistä ”ikuisiin” periaatteisiin, esimerkiksi ”Taivaan ja Maan Järjestykseen”? Onko Buddhan tie – ”tehdä hyvää, välttää pahaa, puhdistaa sydämensä” (ks. emt., 98) – sidoksissa myöhäiskapitalistisiin arvoihin vai johonkin muuhun? Vai ovatko modernin maailman arvot vain rojua ja roskaa tiellä?

Päätän kuitenkin tekstin Suzukin huomioon miekkailun filosofiasta, joka heittäköön vielä haasteen myös täkäläisille fundeeraajille. Se toimikoon omanlaisenaan liepeeltään zeniin kiinnittyvänä johdatuksena sen jylisevään mykkyyteen ja kiehtovaan järjenvastaisuuteen.

Feodaalisina aikoina eläneiden samuraiden täytyi olla päivittäisessä elämässään jatkuvasti valppaina, minkä vuoksi heidän kykynsä havaita näkymättömiä vihollisia kehittyi huomattavan tehokkaaksi. Samurain täytyi olla valmis odottamattomiin tilanteisiin jopa nukkuessaan.Tätä aistia voisi kenties kutsua kuudenneksi aistiksi tai jonkinlaiseksi telepatiaksi. Tällöin sen tutkiminen kuuluisi parapsykologeille. Haluan kuitenkin mainita, että miekkailun filosofit paikantavat tämän miekkamiehen hankkiman aistin tiedostamattomaan, joka herää kun minuudesta vapaa ei-mielen tila saavutetaan. Sanotaan, että kun ihminen on harjaantunut tässä taidossa äärimmilleen, hänellä ei ole enää tavanomaista suhteellista tietoisuutta, jossa hän tajuaisi taistelevansa elämästä ja kuolemasta. Harjoitus on tehnyt hänen mielestään peilinkaltaisen. Jokainen vastustajan ajatus heijastuu siitä. Hän tietää hetkessä mihin ja miten iskeä vastustajaansa. (Tarkalleen ottaen, tämä ei ole tietoa vaan intuitiota, joka on peräisin tiedostamattomasta.) Hänen miekkansa liikkuu aivna kuin itsestään kohti vastustajaa, joka havaitsee puolustautumisen mahdottomaksi. Miekka osuu juuri siihen kohtaan, jota vastustaja ei osaa varoa. Miekkamiehen tiedostamaton on seurausta epäitsekkyyden harjoittamisesta, joka, ollessaan sovussa 'Taivaan ja Maan Järjestyksen' kanssa, iskee maahan kaiken tätä järjestystä vastustavan. Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä. (emt., 38–39.)

Kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva

Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, joka oli sävyltäään erityisen moralisoiva. ”Luomupornon monet vaarat” oli kommentti muutaman päivän takaiseen Anna-Stina Nykäsen artikkeliin Ite-pornoa (HS 11.9.), joka käsitteli suomalaisten verkkoon lataamia alaston- ja seksikuvia. Toisin kuin suhteellisen neutraalisti kirjoitettu artikkeli, pääkirjoitus suhtautui ilmiöön suhteettoman nyrpeästi. Tarkemmin ottaen nyrpeä suhtautuminen oli reaktio artikkelista nousseelle verkkokeskustelulle (hs.fi-keskustelufoorumilla, jota suosittelen jokaisen välttämään): ”verkkokeskustelussa puhuttiin sairaasta ilmiöstä ja keskikaljamaan rappiosta. Toiset taas kommentoivat ”luomupornon” surkeutta, ja kolmannet puolustivat ihmisten oikeutta tehdä mitä huvittaa”.

Verkkokeskusteluiden kommentit eivät yllätä. Vaikka länsimaissa on tapahtunut huomattavaa emansipoitumista nimenomaan pornon tiimoilta – joka on paitsi valtava bisnes myös oikeus ja kaiketi melko tavanomainen puheenaihe – reaktiot jakautuvat tässä keskustelussa hyvin helposti puolestapuhuviin ja vastustaviin. On selvää, että edellinen lause jo itsessään on monien mielestä närkästyttävä: heille ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla yksityisasia. Puhuminen petipuuhista julkisesti kielii heille lähinnä siitä, miten moraalittomia, välinpitämättömiä ja vastuuttomia puhujat ovat. Dildokoulu televisiossa ei edusta hyvää makua, vaan hyveellisyyden rappiota.

Usein kun porno – tai tässä tapauksessa omien kuvien lataaminen internettiin – tuohtuneeseen sävyyn tuomitaan, käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia. Helsingin Sanomien pääkirjoitus esimerkiksi rinnastaa itse tuotetun pornon julkaisemisen ”prostituutioon pakotettujen huumeaddiktien kuvaamiseen”, vaikkakin ensimmäisen eduksi. Varovasti onkin kysyttävä, onko todella näin? Ainoa referenssi, johon tällaisen rinnastuksen voi lukea ymmärrettävästi, on käsitys siitä, että esimerkiksi amerikkalainen pornoteollisuus on narkkarien ja sutenöörien valtaisa bisnes, jossa ns. näyttelijät ovat jokainen työhönsä pakotettuja, olosuhteiden uhreja, huumenuoria, lapsena hyväksikäytettyjä, rikkinäisistä perheistä jne. Sen sijaan – näin pääkirjoituksen oletuskin sanelee – suomalaiset nuoret (sillä nuoriahan he ovat!) ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, hyvistä perheistä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka nyt jostain syystä ovat astumassa pois kunnollisuuden keskitieltä.

”Ymmärtävätkö ihmiset todella, että nettiin menevät kuvat ja videot eivät poistu sieltä ikinä ja voivat kopioitua lukemattomille sivuistoille?

20-vuotias kotipornomalli voi olla 10 vuoden päästä äiti ja 30 vuoden päästä isoäiti. Haluaako hän jälkipolvienkin näkevän emätinkuvansa? Kiusataanko luomupornotähden lasta koulussa?”

Huoli, joka ilmenee näin, ei ole oikeastaan huolta, vaan hössötystä hössötyksen vuoksi. Se menettää kaiken tehonsa, kun aletaan pohtia, kiusataanko nyt nuoren ihmisen lasta 10 vuoden päästä koulussa. Lasta kiusataan joka tapauksessa, eikä se aina johdu siitä, mitä vanhemmat ovat tai mitä vanhemmat ovat tehneet. Ruma toppatakki riittää. Kun huolehdittavaa kerran on, se olisikin ilmaistava toisella tavalla, mutta rehellisyyden nimissä en vain tiedä, miten. Itse kaipaisin sellaisia painavia argumentteja puolesta ja vastaan, joissa esitettäisiin kattavasti ja vetoavasti, onko pornolla tai seksuaalisella (julkisella) itseilmaisulla suhdetta aistimelliseen herkkyyteen, hyvään elämään tai vaikkapa hengelliseen olemassaoloon.

Anna-Stina Nykäsen artikkeli kuvasi ilmiötä kolmen haastateltavan kautta. Yksi haastateltavista, Tero, kuvasi omia ja tyttöystävänsä motiiveja seuraavasti: ”Minulla ja tyttöystävällä on tähän eri motiivi: Hän tykkää esitellä itseään. Minua taas kiihottaa, kun muut ihailevat tyttöystävääni ja kehuvat häntä.” Toinen haastateltava, Tepa, vastasi miksi-kysymykseen ”hauskalla porukalla”: ”Olen saanut paljon hyviä ystäviä blogien kautta ja kun olen kommentoinut toisten kuvia”. Näitä motiiveja saneli osaltaan myös kuvattavien sivujen ehdot: muiden kuvia pääsee katselemaan vain jos on ladannut oman kuvansa sivustolle – tai näin ainakin Nykäsen artikkeli asian kuvaa (”Jokaisen heistä on pitänyt lähettää verkkoon kuvansa”).

Todellisuudessa vastauksia ja selityksiä, miksi ihmiset lataavat ”emätinkuviaan” verkkoon, on ehkä yhtä paljon kuin vastaajia. Nykäsen mukaan rekisteröityneitä käyttäjiä esimerkiksi alastonsuomi.com-sivustolla on 60 000, joten haastateltavia riittää. Väestöliiton tutkija Osmo Kontula, joka yleensä tunnutaan kutsuvan paikalle aina kun puhe kääntyy pornoon, teki kiinnostavan epämääräisen huomion: ekshibitionismi liitetään useimmiten namu- ja puistosetiin, kun taas strippaaminen ”naisiin, jotka usein mielletään uhreiksi”. Eli Suomessa on yli 60 000 namusetää ja stripparia? Vaara vaanii nurkan takana? Moraalittomat itsensäpaljastajat valmistelevat hyökkäystä länsimaista sivistysyhteiskuntaa vastaan? Ei ehkä niinkään.

Totta tai ainakin osittain totta kuitenkin on HS:n pääkirjoituksessa mainittu ”oikeus tehdä mitä huvittaa”. Näin uskon. Oikeus muodostuu tänä päivänä siitä, että voidaan. Ja jos 60 000 ihmistä voi tehdä noin, miksen siis minäkin? Ongelmallista pääkirjoituksessa onkin juuri se, ettei siinä paneuduta näihin oikeuksiin, siihen miksi meillä on oikeus ja onko mielekästä käyttää tätä ”oikeutta”. Sen sijaan tekstissä painotettiin, etteivät ”ihmiset” ymmärrä, mitä tekevät. He eivät ”ymmärrä”, että ”tänään julkkikseksi haluava kotipornoilija voi muutaman vuoden päästä etsiä tavallisia töitä, joiden saamista ei edistä netistä kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva”.

Tietysti huoli on siinä mielessä aiheellinen, että samaa voi kysyä mistä tahansa verkkoon liittyvästä lataamisesta. Ymmärtävätkö ihmiset, että omien tietojen antaminen esimerkiksi Facebookissa, Google-palveluissa jne., saattaa ne potentiaalisesti jonkun ulkopuolisen nähtäväksi, eivätkä nämä tiedot välttämättä koskaan poistu sieltä. Tässäkin vastauksia on monia, mutta loppuviimein uskon, että he todella ymmärtävät. He eivät välttämättä ajattele pitkän tähtäimen potentiaalisia seurauksia, mutta olen melko varma, että he ymmärtävät tekemisensä, mutta eivät välitä, tee siitä suurta numeroa. Voidaan vain kysyä, millainen ihminen elää niin kaukana tulevassa, että miettii kaiken nykyisen sitä vasten, ettei vain tuleva työnantaja sattuisi internetin ihmemaassa miljardeista sivuista yhdelle, jossa hänen silmiensä eteen pomppaisi juuri minun alastonkuvani?

Tämän suhteen pääkirjoituksesta onkin luettavissa outo ristiriitainen pohjakumu. Samaan aikaan kun se mieltää (implisiittisesti) ite-pornon vastakohdat työhön pakotettujen narkomaanien sekavaksi toikkaroinniksi, se kuitenkin hyväksyy jälkimmäisen, koska se on laillista, bisnestä ja ennen kaikkea jotain muuta kuin ”tavallisten ihmisten” tekemää, näiden ymmärtämättömien ihmisten, näiden kotiäitien jotka tulevaisuudessa ovat tavallisissa töissä. Siinä mielessä tämä on tuore, mutta jokseenkin regressiivinen kanta lehdeltä. Se antaa nimittäin olettaa, ettei pornontuotanto saisi olla demokraattista, kenen tahansa tuottamaa, ruohonjuuritason itseilmaisua, vaan ammattilaisten käsissä, jotka ovat narkom... korjaan, vastuullisia bisnesmiehiä ja -naisia. Se, että itseilmaisuna luomuporno on myös ei-kaupallista, ”vapaaehtoista ja ilmaista” (kuten Nykäsen artikkelissa todetaan) on tietysti niin ikään huono asia.

Jos näkökulmaksi otetaankin juuri itseilmaisu ja pornokuvien demokratisoituminen, tämä tendenssi on tietääkseni jatkunut länsimaissa jo pitkään, enkä näe sitä pelkästään huonona asiana, jos vaihtoehtona on totaalinen pornoteollisuuden dominanssi. Vaikka ammattilaisten tekemää pornoa voitaisiinkin nimittää ”reilun kaupan pornoksi” sen pohjalta, että se on laillista, ammattimaista ja valvottua tuotantoa, ei ite-pornoa voida suoraan nimetä sen vastakohdaksikaan. Se ei yksinkertaista alistu tähän, vaan jossain määrin pystyy aina pakenemaan kaupallistamispyrkimyksiä. Tässä onkin sen epämääräinen luonne: on kuvien ihmisiä, joiden asennoista, eleistä ja ilmaisutavoista, näkee heidän pyrkivän imitoimaan ammattilaispornon kuvastoa, mutta jotka itseilmaisun ei-kaupallisuuden vuoksi oikeastaan lakkauttavat referenttinsä painon ja alkavat olla jossain määrin itsenään. Omalakisia kertomuksia, remakeja, tehtyjen elokuvien halvalla tehtyjä uusintaversiota, detournementtia? Kuvia ja kuvien tähtiä on myös aivan liikaa – ja on kasvot, rinnat, reidet, elimet ja perseet, mutta ei nimeä, eikä koneistoa, joka iskostaisi nämä kaikki kuluttajan tajuntaan ja kaupallistaisi ne.

Demokratisoituminen on kuitenkin asia, jota olisi syytä pohtia laajemminkin. Tyhjänpäiväiseltä vaikuttava aihe on läpikotaisen poliittinen ja koskettaa laajempia länsimaisen ihmisen etiikkaan, oikeustajuun ja sosiaalisuuteen liittyviä kysymyksiä – sekä tietysti sitä zeitgeistia tai ”henkistä tilaa”, jossa tai johon suhteessa aikansa ihminen elää.

Kymmenisen vuotta sitten kotini seinällä oli samaisesta Helsingin Sanomista leikkaamani juliste ”Minun vartaloni kuuluu vain minulle” (tms., olen kadottanut julisteen). Se oli osa laajempaa mainossarjaa, jossa varoiteltiin mm. television, huumeiden ja alkoholin haitallisista vaikutuksista. Toisaalta mainos on väärä sana: enemmänkin julisteet olivat koko sivun kokoisia tietoiskuja, valistustyötä. Jälkeenpäin ajateltuna ne edustivat minulle juuri demokraattisten arvojen ja oikeuksien valinnaisuutta: meillä on kaikki mahdollisuudet käyttää saamiamme oikeuksia ja mahdollisuuksia väärin.

Sama valinnaisuus piirtyy eteen myös ite-pornon kohdalla. Kun Tero, Nykäsen eräs haastateltavista, sanoo pitävänsä siitä, miten tuntemattomat kehuvat hänen tyttöystäväänsä, hän käsittääkseni kokee olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että Laura – tyttöystävä – on hänen tyttöystävänsä; että hänellä on oikeus ja mahdollisuus jakaa elämänsä Lauran kanssa, jota muut, ventovieraat ihmiset, ihailevat ja mielellään myös ”panisivat”. Lauran ja Teron kohdalla valistusjulisteen lause on siis kääntynyt ympäri: ”sinun vartalosi kuuluu vain minulle”. Mutta se, mikä kääntymässä on merkittävää, ei ole niinkään näennäinen omistajuussuhde, vaan se, että ”sinun vartalosi” on osa minääni: Laura on Teroa siinä määrin kuin Tero kohottaa itsetuntoaan Lauran vartalon avulla. Laura taasen nauttii siitä, että saa esitellä vartaloaan. Hän ei kysy esittämällä, kuuluuko hänen vartalonsa hänelle, vaan hän asettaa sen näkyville, käyttöön, ja kuten ihmiset käyttävät esineitä joita sattuvat löytämään – mietitään vaikkapa lapsia leikkipuistossa – he käyttävät niitä riippumatta siitä, kenen ne ovat. Jos ne ovat vapaasti käytössä, niitä voidaan käyttää. Se on oikeutemme.

Kun esineet ja asiat, vartalot ja galleriat ovat vapaasti käytettävissämme, on tuskastuttavan helppoa ajatella vapautta itsessään oikeuden takeeksi ja oikeutta puolestaan hyvän elämän takeeksi. Länsimainen yhteiskunta perustuu nykyään laajenemisen periaatteelle: kasvutalouden lisäksi ihmisten on saatava paitsi hyvinvointia myös ennen kaikkea lisää oikeuksia. Rajoittaminen mielletään tyrannien ja diktatuurien perustavaksi toimintatavaksi. Siksi kysymys ite-pornon mielestä ei ole kysymys siitä, ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät, vaan siitä, miten mielekkäitä oikeudet ja vapaudet ovat. Jos meillä kerran on ”oikeus tehdä mitä huvittaa”, niin eikö tämä kata myös sen, että jätämme jotain tekemättä? Että alamme supistua, luopua? Ehkä tätä ulottuvuutta vapaudessa valita tulisi tuoda enemmänkin esiin. Silloin voisimme oikeasti kysyä myös sen miksi-kysymyksen.

Todenhehku nöyryydessä

Kaiketi viime vuoden viimeisistä kuukausista lähtien olen ollut melko apaattinen ja jotenkin kyyninen median suhteen. Se ei kiinnosta minua vähääkään. Tai kiinnostaa, mutta pelkään sen turmelevan minut taas, viskaavan minut takaisin päivittelyn ja raivoamisen luonnottomaan epäelonkehään. Siksi välttelen sanomalehtiä, uutisia, mainoksia ja keskityn sen sijaan lukemaan kirjojani, kuuntelemaan levyjäni, hellimään lähimmäisiäni. Facebookin suhteen olen käynyt entistä varovaisemmaksi, hiljennytkin osin; se on kaikkein raadollisin kommunikaation alue, joka vain tihkuu negatiivisuutta ja pahaa oloa. Alan ymmärtää sen vasta nyt. Tuntuu yhä tärkeämmältä osoittaa hartautta, nöyryyttä ja myötämielisyyttä arkipäivässä, kasvotusten.

Eräs tuttavani kirjoittaa blogissaan jatkuvasti jollain tapaa huutomerkeissä. Hän vaikuttaa onnelliselta, kehuu ja ylistää rakkautta. Kirjoittaa, että on tiedettävä mitä oikeasti haluaa. Luulen ymmärtäväni hänen hyvää oloaan, mutta en voi oikein kuvitella itseäni hänen asemaansa. Minulle olemassaolon perusjuonne on suruntäyteinen ilo, todenhehku nöyryydessä, jokin johon liittyy olennaisella tavalla armo. Kyllä, pyrin rakastamaan niin lähimmäistä kuin vierastakin, vastustamaan sitä mikä on ”kosmisesta näkökulmasta” - seikka jota Antti Nylén painotti eilen turkismielenosoituksessa – käsitykseni mukaan väärin, mutta perustila on se, että elämme – minä elän – langenneessa maailmassa. Se on radikaalisti erossa siitä, mikä on totta. Enkä minä elä totuudessa kuin harvoin, jos ollenkaan.

Minulle lohtua tuo katsoa esimerkiksi Pirjo Honkasalon Mysterionia (1991), dokumenttia Pyhtitsan nunnaluostarista Virossa. Pyhtitsa on 160 asukkaan omavarainen yhteisö, joka elää keskellä Viron saastuneinta osaa. Aluetta ympäröi n. 134 neliökilometrin alue, jossa on uraanikaivoksia ja niiden aiheuttamia ympäristötuhoja. Vesi on likaista ja raskasmetallien ja muun pärrön rikastamaa. Sen sijaan Pyhtitsan kuvissa näyttäytyy idyllinomaisempi luonto ja yhteisö, pitkät ja hartaat rituaalit, kova työ, jota nunnat tekevät muina aikoina; keritsevät lampaita, viljelevät maata, leikkaavat talvisin jäästä valtavia harkkoja, sienestävät, kokoavat halkotorneja.

Honkasalo tietää mitä tekee. Hän ei osoittele tai leimaa, vaan esittää yksittäisin kuvin, millaista elämä Pyhtitsassa on. Tietysti Honkasalo kuvaa tilannetta tavallaan: esimerkiksi pyhän veden teemaa, jossa Pyhtitsan vesi näyttää niin puhtaalta (kuvat ovat kuin Tarkovskin elokuvataiteesta), seuraa kaivoskuvaus, jossa vain muutamien kilometrien päässä vesi virtaa aivan toisennäköisenä. Kuten Orionin lappusessa mainitaan ”nunnaluostari on rationaalisen mielen ja kylmän insinööritaidon vastakohta” - mikä viittaa siis juurikin kontrastiin uraanikaivosten ja pienen, kuin kuvun alla elävän luostarin välillä.

2000-luvun keskeinen vitsaus on olla jatkuvasti saatavilla. Tällä en tarkoita tapaa, jolla ystäväsi tai työnantajasi voivat ottaa sinuun yhteyttä minä tahansa vuorokauden aikana, vaan enemmänkin tapaa, jolla me voimme olla jatkuvasti yhteydessä muihin, ja jopa sinänsä kasvottomiin sosiaalisiin vyöhykkeisiin. Sain esimerkiksi eräästä sattuman oikusta toisen puhelimen. Vasta viime vuoden puolella vaihdoin vanhan vähän uudempaan, malliin jossa on tekstiviesti- ja soittomahdollisuus. Ne riittävät minulle. Toista puhelinta en siis käytännössä tarvinnut. Nyt minulla kuitenkin oli kädessäni puhelin, jossa oli kameran ja navigaattorin lisäksi välitön, vain napin painalluksen päässä oleva yhteys verkkoon. Yhden illan uutta puhelinta hipelöityäni totesin hengenvaaralliseksi ja siirsin koko toosan syrjään.

Vaikka kyse on omista haluistani, omista synneistäni, tekninen kehitys kulkee täsmälleen väärään, päinvastaiseen suuntaan kuin haluaisin. Asioiden helpottaminen ja helpottuminen altistavat yhä enemmän synnille. Vaivannäkö sen sijaan tuo enemmän ja kokonaisempaa tyydytystä, saa ihmiset arvostamaan asioita enemmän. Vanhastaan tämä on tietysti jo tuttua: jo vuosia monet tietokoneella työskentelevät ovat joutuneet kamppailemaan kaikenlaisten kiusausten kanssa: jokohan olisin ansainnut tauon, voisinkohan kurkata uutisotsikoita, käydä facebookissa? Useimmat eivät edes ajattele, en minäkään aina, menevät vain, ja parin tunnin päästä huomaavat surffailleensa verkossa koko päivän. Kaikki se on pois ajasta, jonka voisi käyttää töiden tekemiseen, kirjoittamiseen, jne. Ihmiset saattaisivat jopa urheilla enemmän jos he eivät antautuisi niin helpolla himojensa ja hetkellisten mielenoikkujensa valtaan.

Tämä on tietysti marinaa. Olen heikko, kyvytön, syntinen. Elän langenneessa maailmassa. Honkasalon Mysterion on lohdullinen dokumentti siinä mielessä, että se esittää ihmiset jotenkin onnellisina, itkuisinakin ja surevina. He tuntuvat luonnollisilta. Elämän koko positiivinen kirjo on läsnä. Kun nunnat ja jotkut yhteisön työmiehistä raahaavat jääkuutioita jäältä tai istuvat kesällä maanviljelyksen lomassa tauolla, emme näe ivallista karetta miesten silmissä. On katsojasta kiinni, miten hän tilanteet näkee ja kokee.

Kun Honkasalon kamera kohdistuu nunnavihkimykseen tai joihinkin palvelusmenoihin, ei voi olla ajattelematta, mitä ei-uskova tai sekulaari Suomen kansalainen kuvista ajattelisi. Tuolla ne hullut menevät? Ovatpa ne kuin sokeita lampaita? Miksi miehillä on tuollaiset asut ja naisilla ei? Miksi kirkkoisät ovat isiä eivätkä äitejä? Tämä on itse asiassa laajempi kysymys, joka askarruttaa. Miten ei-uskovat näkevät ja kokevat uskonnolliset toimitukset? Onko heidän esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi joku alkaa nunnaksi – tai munkiksi?

Kun ortodoksisissa palvelusmenoissa asia ilmaistaan maailmasta luopumisena (siinä missä herännäiskristillisisissä piireissä ilmaus on arkipäivää), koska maailma on ”paha”, voi helposti tuntua siltä, että touhussa ei ole mitään järkeä. Niin kuin ei synnissäkään. Synti on kuin jokin piiska, jolla pidetään ihmiset maassa – jolla kielletään ihmisiä ajattelemasta itse, tuntemasta mitä he ”oikeasti haluavat” ja vastaavaa.

Tai en tiedä, miten ihmiset ajattelevat. Minä ajattelin vuosia synnin noin, vaikka lähi- ja tuttavapiirissäni oli niin kristittyjä, ateisteja kuin munkkejakin. En voinut käsittää, miksi kukaan tieten tahtoen alistuisi tuollaiseen alentuvaan käytökseen, konttaamiseen, ryömimiseen, järjenvastaiseen mokellukseen, kun kuitenkin muussa elämässä he käyttäytyivät kuin sivistymättömät barbaarit, etiikaltaan köyhät öykkärit kosmisessa alennustilassa. Jossain vaiheessa, useampi vuosi takaperin, synti alkoi kuitenkin merkillistyä minulle, joskin edelleen se tuntui, tuntuu vieläkin, jotenkin valheelliselta monien suissa – niin kaiketi minunkin. Voin kuitenkin kaikella vakavuudella sanoa, että olen tässä asiassa tosissani. Synti on täysin osuva ja adekvaatti käsite tässä ajassa.

Miksi ihminen haluaa omasta tahdostaan ”luopua maailmasta”? Miksi näin koominen ja pönöttävä ilmaus asialle? Luostareissa käytetään tätä nykyä internettiä siinä missä katsotaan Boratiakin. Itse ymmärrän kuitenkin luostaritoiminnan siten, että siinä ihminen olennaisesti luopuu jostakin ja ottaa käytännön arkeensa päivittäiset palvelusmenot, rukoilun, Jumalan. Luopuminen maailmasta merkitsee siis tavallaan joistakin asioista luopumista Jumalan eduksi. Ja ”jos ei Jumalaa ei ois”, kuten Julma-Henri ilmaisee (tästä lisää myöhemmin), eikö luopuminen tekona tuntuisi meistä muutoin oikealta, varsinkin nykyiset ekologiset ja sosiaaliset katastrofiketjut huomioon ottaen?

Olisi helppo sanoa, että ei, luopuminen ei ole oikein minusta. Minä en halua luopua mistään. En luovu saavutetuista eduista. Kovalla työllä ja itse olen raivannut tämän itselleni – ja tekninen kehitys on tuonut elämääni muun, paljon hyvää, lisännyt hyvinvointia, kasvuennusteista, vaurautta. Toisaalta omaa elämäämme tutkiskelemalla huomaamme varsin pian, että emme pidä läheskään kaikesta näkemästämme, ärsyynnymme helposti, meillä ei ole aikaa, olemme riippuvaisia tekniikasta, emme osaa kädentaitoja, emme pääse useinkaan luontoon, emme liiku tarpeeksi, käytämme liikaa alkoholia, jatkuva pullansyönti ja oluenjuonti on kasvattanut mahaa ja vastaavaa. Ja sokerina pohjalla: meillä on liikaa tavaraa. Aivan liikaa. Ylettömästi. Puhelimia, digibokseja, vasaroita, kirjoja, lehden vuosikertoja, vaatteita, leluja, piuhoja. Nämä kaikki ovat pois jostakin – jostakin, jota voisimme kutsua Honkasalon dokumentin ilmaiseman ”mysteerin” ohella vaikkapa keskittymiskyvyksi tai leppoisuudeksi. Keskittymiskyky taas on uskonnollisissa puitteissa hartautta, leppoisuus hiljaisuutta. Molempia voi taas pitää edellytyksenä mysteerin ilmenemiselle.

Voisi luulla, että Pyhtitsan nunnat olisivat riutuvia ja ruttuisia mummoja. Todellisuus yllättää: he ovat kovaa työtä arvostavia, ylipainoisia ja reheviä, nauravia ja kisailevia ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan jengoillaan. He arvostavat Jumalan heille antamaa elämää ja Honkasalo onnistuu dokumentoimaan tämän. Huonosti alkanut elämä on löytänyt uomansa. Kiusaukset heilläkin kaiketi on, se on varmaa, mutta tämän, aivan kuten yksityiset suhteet Jumalaansakin (kukaan nunnista ei kerro, mitä Jumala hänelle merkitsee, mitä nunnuus on jne.), Honkasalo on rajannut pois. Tämä todistaa, että luostarielämä ei tarkoita elämänilon puuttumista. Harhaluulon tästä voisi siis jo kitkeä.

Kaiketi juuri kaiken tämän vuoksi transsinomaisesta katselukokemuksestaan toivuttua voikin enää kysyä, pakottaa sen kysymyksen esiin, mihin suuntaan minä voisin elämääni viedä, riippumatta siitä uskonko eläväni langenneessa maailmassa vai ihan hyvässä vai kenties parhaassa mahdollisessa. Ei kysyä, mitä kasvottoman järjestelmän on tehtävä minulle vaan kysyä, mitä minä voin tehdä itselleni. Ja mitä teen itselleni – eikö se ole välittömässä vuorovaikutuksessa siihen, millaiseksi tahdon tämän langenneen maailman tulevan?

Velliperseet

Hippo kuvasi omakohtaisten esimerkkien avulla nykyistä työelämää, mutta toisin kuin esimerkiksi Radikaaleinta on arki -pamfletti (2010) antaa ymmärtää, hän piti toimeentuloaan kohtuullisena ja työpanostaan kunniallisena, joskin – ja tämä on se kysymys – tottumus ”liian hyvään” on ajanut häntäkin työurallaan ties mihin. Ja näinhän se on monien kohdalla: yhä useampi virassa tai muuten kokopäivätyössä oleva ihminen tekee tänä päivänä yhä tyhjänpäiväisempiä töitä; työ on etenkin päätetyöläisille pelkkää "näpertelyä". Hipon kirjoitusta tuntuu ryydittäneen Jyrki Lehtolan mainio, takavuosina kirjoittama teksti päätetyöläisen arjesta ja ihanteista, joka on nykyistä työn arvosta käytävää keskustelua silmälläpitäen huomionarvoinen.

Se, mikä koko kuviossa on kuitenkin suhteellista, on, että samaan aikaan kun palkkatyö näyttää olevan olemukseltaan yhä merkityksettömämpää – työn arvo ihmisten silmissä on enää vain se, että siitä saa rahaa muttei kasvata ihmistä tms. –, ja, kuten tässä blogissa on toistuvasti todettu, kapitalistista kulutuskulttuuria pönkittävää, monien ihmisten arvostus palkkatyötä kohtaan on säilynyt entisellään. Mikä on tietysti ymmärrettävää: yksi keskeisimpiä syitä töihinhakeutumiselle on edelleen lupaus säädyllisestä toimeentulosta (joskin olen aina miettinyt, mitä suomalainen ihminen todella tekee 2000 euronkin kuukausipalkasta – jota sentään pidetään köyhyysrajana Suomessa – ylijäävällä osalla?): yksilön pakottaminen kursseille, työharjoitteluihin ja hanttihommiin on puolestaan niitä nykykulttuurin kontrollimekanismeja, joilla kapitalistinen yhteiskunta järjestäytyy toisessa päässä. Työttömiä on oltava, mutta työttömät eivät saa tuntea oloaan vapaaksi, vaan kuritetuiksi, nöyryytetyiksi, halveksittaviksi. Palkkatyön ulkopuolelle jäävän työn osuus ja merkitys on kuitenkin edelleen tunnustamatta (ja palkitsematta) – ja tämä koskee myös sitä ”miljoonan marginaalia”, jonka Suomessa muodostaa prekariaatti ja joka palkkatöissä ollessaankin voi hyvinkin kuljettaa työnsä kotisohvalleen, kadottaa aikataulunsa, olla jatkuvasti työnantajan saatavilla.

Mutta onko tämä ”meidän sukupolvemme on kultalusikka suussa syntynyt sukupolvi”- tai ”nykyinen työ on keveämpää ja sopii meidän kaltaisellemme ruikuttavalle velliperseelle enemmän kuin hyvin” -argumentti sitten sopiva, osuva, totta? On totta, että isoisäni savotta- ja uittohommissa tekemä työ oli taatusti fyysisesti raskaampaa kuin minun ja omat vanhempani ovat olleet vuosikymmenet matalan palkan töissä, äitini vuotensa kolmivuorotöissä hoiva-alalla, isäni ensin puuvillakehräämössä ja sitten linja-autonkuljettajana, ammatissa jossa tunnetusti on jatkuva kiire, pitkät työajat ja riippuen vuoroista, kotona saattaa ehtiä käydä vain nukkumassa. Tämän suhteen päätetyöläisen on ihan turha puhua työn rasittavuudesta, mutta tämä suhde ei ehkä olekaan kaikki, mitä asiasta voimme sanoa. Vaikka kyllähän fyysisen rasituksen mielessä päätteellä istuminen saattaa olla paljon epäluonnollisempaa – ja siten ihmisarvoa enemmän polkevaa – kuin kehollinen rehkiminen "riistotyössä". Varmasti juuri tämän takia moni nykyinen päätetyöläinenkin joutuu tekemään kaikkensa vapaa-ajallaan, urheilemaan, bodaamaan, käymään hierojalla, jotta saisi selkänsä kuntoon ja pysyisi edes jotakuinkin kantimissaan. Puhumattakaan silmien rasituksesta, jota useiden tuntien ruudun tuijottelu synnyttää: tässäkin on muistettava, että – sivuhuomiona ja pienenä vihjeenä – olisi hyvä tehdä silmillään pieniä harjoituksia päivittäin, varsinkin jos tuijottaa lähelle: kun silmät tottuvat tuijottamaan ruutua tarpeeksi kauan, syntyy niihin jännite, joka estää ihmistä näkemästä kauemmas ja jota ei voida laukaista kuin silmälääkärissä. Kuviota voi miettiä sitten mielessään: jos silmissäni on jatkuva ylijännitys – silmien ollessa keskeisin aisti ja työkalu koko länsimaisessa kulttuurissa – mitä se kertoo toimintakyvystäni? Eikö jokainen kehon jännite, rasite, kiputila synnytä myös lamaannuksia toimintakyvyssämme?

Kaikkein hankalin kysymys kuitenkin on, miten suhteuttaa toisiinsa modernin tietotyöläisen tekemän työn rasittavuus ja aiempien sukupolvien tekemän työn rasittavuus? Voiko niitä edes verrata? Samaan aikaan kun työelämä on historiallisesti huonontunut (ks. esim. Juha Siltalan ansiokas tutkimus, joka kuitenkin kattaa vain puoli vuosisataa), puhumme ihmisistä ja heidän fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista valmiuksistaan aivan kuin mitään ei olisi muuttunut ympärillä. Ollaan huolissaan nuorista, nämä eivät kuulemma enää pärjää armeijassa, koska niin monella on ylipaino-ongelmia ja osa ei vain kestä sikäläistä ilmapiiriä, käskemistä, muodollisuuksia. Nuoret eivät halua tehdä töitä, paskaduunit eivät kelpaa ja osa varmaankin olisi valmis vain pelaamaan päivät pitkät Xboxia kotona liikuttamatta evääkään, jos kukaan ei komentaisi ja äitikin tekisi lihapullakastiketta.

Useimmiten tällaisen retoriikan takana – varsinkin kun puhujana on poliitikko – on huoli talouskasvusta; samaan kategoriaan menee omalla laillaan myös ne puheet, joissa on ikään kuin nuorten vika, että eläköityvälle sukupolvelle ei kohta kuulu riittävän hoivaajia. Sen sijaan jos lukee vaikka Pentti Linkolan kirjoituskokoelmia, saa ihan päivänvastaisen kuvan: nuorissa ei vain ole riittävästi sitkeyttä, näillä kun ei ole ollut mahdollisuutta eikä halua kokea ”kovaa elämää”.

Nuori polvi tietysti nauraa ”kovalle elämälle” ja jollain oudolla tavalla kuvittelee itsekin elävänsä sellaista, omanlaistaan. Tuntuu kuitenkin, että vallitsee yleinen perspektiiviharha, jossa ei kukaan – ei nuori eikä vanha polvi – näytä tietävän, mistä työssä ja elämässä on oikeastaan kyse. Koko ajan ympäristö on muuttunut ympärillä, minkä vuoksi ehkä olemme tottuneet ajattelemaan, että myös ihminen on muuttunut siinä sivussa. Mutta onko se? Oikeasti?

Jollei ”ihmisluonnossa”, niin ihmisessä ainakin tuntuu olevan joitakin ominaisuuksia, jotka eivät ainakaan muutu niin nopeasti kuin ympäristö (ja tekniikka) 1900- ja 2000-luvulla. Yksi tällaisista ominaisuuksista on mieltymys saavutetun tilan säilyttämiseen, toinen mukavuudenhalu. Jälkimmäinen on juuri se, josta nuorta ikäluokkaa useimmiten syytetään: heidän löysäläisyytensä johtuu juuri siitä, että he ovat niin mukavuudenhaluisia. Yleinen perspektiiviharha syntyy kuitenkin siitä, että väki, joka syyttää nuorempaa väkeä mukavuudenhalusta, on itse ollut rakentamassa niitä mekanismeja, joista nuorempi väki nyt nauttii ja jotka entisestään ruokkivat mukavuudenhaluamme. Tämä näkyy suoraan siinä, miten vanhempi ikäluokka päivittelee tai kaihoten muistelee, ettei voinut lapsuudessaan edes unelmoida, että tällaisia asioita olisi heidän saatavillaan ja heidän elinaikanaan. Silti jos heillä olisi ollut samanlaiset mahdollisuudet kuin meillä, myös he olisivat tarttuneet tilaisuuteen. Siinä mielessä kyse on puhtaasti totunnaisuudesta: ihminen, joka on tottunut menemään autolla kauppaan, ei aina muista, että sinne pääsee myös jalkapatikassa, eikä ihminen joka on tottunut käyttämään tiskikonetta äidy ensimmäisenä tiskaamaan käsin. Puusaunan lämmityksenkin kanssa voi olla vähän niin ja näin, kun kyseessä on ihminen, joka on tottunut saunomaan kolmesti viikossa, mutta vain napsauttamaan sähkösaunan päälle.

Tietokone on itsestäänselvästi modernin työn symboli. Keskeinen työkalu. Jopa maatiloilla tuotantoeläinten ruokkiminen on tietokoneistettu. Arkistokaappeja ei tarvita, koska tärkeä tieto tallennetaan tietokoneille. Kirjastoissa kirjastonhoitajat eivät enää palvele asiakkaita, vaan huoltavat lainausautomaatteja ja kehittävät tietokantojen käytettävyyttä. Läppäri on nuoren ihmisen yksi tärkeimmistä omistamista asioista – huolimatta siitä, että esimerkiksi minä olen omistanut sellaisen vasta muutaman vuoden – ja se toimii niin viihteentarjoajana, yhteytenä ulkomaailmaan kuin kirjoituskoneenakin.

Tuo maaginen laite – maaginen se totisesti on! - imee huomiomme, koettelee ihmissuhteita, tutustuttaa uusiin ihmisiin, mutta mikä tärkeintä, se on entistä enemmän toteemi, jonka ympärillä kaikki pyörii, koko heimon elämä. Ja vähitellen, vähitellen, siinä on kaikki. Tiedättehän: tarvitsee vain avata kone ja haettava tieto on vain yhden klikkauksen päässä. Ei ole tarvetta vaipua nostalgiaan, mutta modeeminruksutuksesta on kuljettu hujauksessa pitkä matka siihen, että elokuvan voi warettaa omalle koneelle muutamassa vartissa, ehkä nopeamminkin. Ja ehkä juuri tässä piilee koko asian kavaluus – kavaluus, joka tekee meistä ihan oikeasti mukavuudenhaluisia velliperseitä: asioiden helppo saatavuus takaa sen, ettei meidän tarvitse nähdä vaivaa. Tapetreidaus-kulttuuri on vaihtunut siihen, että harvinaisen punk-levyn löytää rapidsharena internetistä hetkessä. Voivottelun sijaan on kuitenkin paikallaan todeta ennemminkin tämä: uhri on vaivannäköä ja uhrauksessa ihminen saa jotain takaisin. Vaivannäkö merkitsee haettavan asian arvokkaaksi tekemistä ja kun tämä yhdistyy uhraukseen, ihminen saa haettavan asian lisäksi jotain muutakin, pääomaa joka kasvattaa hänen luonnettaan, tekee hänestä kestävämmän.

Sen sijaan siis, että valittaisimme alituiseen niistä oikeuksista joita meillä ei vielä ole, emme mielestäni panosta riittävästi siihen, että tekisimme asioita joskus vaikeammankin kautta. Yksilöinä,. Arkisessa elämässämme. Tästä asiasta on toisinaan vaikea puhua ääneen, koska ensimmäisenä vastapuoli alkaa nälviä, ettet sinäkään mihinkään savupirttiin tästä halua. Näissä puitteissa on kuitenkin hyvä kysyä, aina, itseltään, mikä on kylliksi ja tarpeeksi, mikä liikaa – mitä ilman selviän, selviänkö vähemmällä? Tämä ei vähennä muiden taistelujen ja vastarintojen oikeellisuutta, mutta yksilöperspektiivistä vasta henkilökohtainen sitkeys voi nähdäkseni tehdä niistä voimakkaampia ja tehokkaampia. Ehkä Linkola on oikeassa.

Kapitalismi riistosuhteena

Jos kapitalistinen järjestelmä ei jätä jälkiä massamurhien ja joukkotuhojen muodossa tai ilmastonmuutos ei olekaan totta, miksi välittää? Eikö elämä tällaisenaan voisi jatkua näinkin? Miksi ylipäätään huolestua? Meidän tehtävänämmehän pitäisi olla edistää demokratiaa, ihmisoikeuksia ja toisaalta poistamaa yhteiskunnistamme epäoikeudenmukaisuutta ja väkivallan muotoja, eikä jatkuvasti nillittää kapitalismista abstraktiona. Kapitalismista onkin toki muodostunut iskulause, johon vedotaan silloinkin, kun argumentit kevenevät. Listataan kuitenkin muutama keskeinen seikka, joita kapitalismi abstraktina viitekehyksenäkin tuo elämäämme.

1. Jos kapitalismi on pelkästään omistusjärjestelmä, se tarkoittaa suoraan ihmisten omistajuutta raaka-aineisiin, pääomaan tai tuotteisiin. Koska raaka-aineita on kuitenkin rajallisesti ja niiden liikuteltavuuteen tarvitaan pääomaa ja (teollista) energiaa, ei omistajuuskaan jakaudu tasaisesti. Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että naapurillamme on komeampi auto - tai jopa kaksi autoa - vaan sitä, että tietyn elintason saavuttaneissa maissa kaikilla on auto. Taistelua käydään käytännössä lisäarvosta, siis siitä minkä merkkinen ja kuinka kallis auto kullakin on, mitä sellaisia ominaisuuksia sillä on, että se tekee jostakin toisesta autosta heikomman. Tämä synnyttää meissä vihaa ns. porvareita kohtaan, joilla on enemmän kuin meillä.

2. Koska raaka-aineet ja tuotanto eivät jakaudu tasaisesti joka maahan, vaan kapitalistinen järjestelmä järjestää tuotannon niille alueille, joissa se on halvinta tai halvempaa, tarkoittaa tämä käytännössä, että tuotantoa ylläpitävä työvoima ei tule niin kalliiksi tuotantoyhtiölle niin paljon kuin jossakin toisessa maassa. Yksinkertaista: tälle työvoimalle ei tarvitse maksaa niin paljoa, mikä tarkemmin ottaen tarkoittaa sitä, ettei elintaso ole tässä maassa niin korkea kuin jossakin toisessa maassa. Mitä siitäkään tulisi, jos vaateteollisuuden hikipajojen työläiset alkaisivat vaatia yhtäkkiä 2500 euroa vastaavaa paikallista kuukausipalkkaa?

3. "Elintaso" on alueen tai alueella käydyn historiallisen toiminnan tulosta. Raaka-aineet ja pitkälti tuotantokin tulee alueilta, joiden historiallinen "kehitys" on jostain syystä tyssännyt. Useimmiten nämä alueet ovat maita, joilla on pitkä imperialistinen historia, maita joissa tuotanto on valjastettu painottumaan esimerkiksi yhteen raaka-aineeseen, ja joka maana niin ollen ei ole pystynyt kehittämään riittävää monimuotoisuutta selvitäkseen. Tämän tietää jokainen historiankirjansa lukenut: Euroopan maat hallitsivat monia ulkoeurooppalaisia alueita vuosisatojen ajan. Kun imperialistinen valta sitten jonkin solidaarisuuden ja ihmisyyden tunnustamisen myötä mureni, ei näiden maiden kehittyminen ollut kuitenkaan varmaa, ja siksi myöhemmin hyvänäpahana isonaveljenä onkin häärännyt esim. IMF eli kansainvälinen valuuttarahasto, joka antaa tarvittaessa taloudellista luottoa maille, joiden taloudessa on häiriöitä. Monet näistä alueista ovat niin velkaantuneita, että niillä ei käytännössä ole mahdollisuuksia kehittää tuotantoaan ja toimintaansa omavaraiseen suuntaan tai edes "elintasoon". Esimerkkinä tästä vaikkapa Haiti, joka on tällä hetkellä yksin IMF:llä velkaa n. 165 miljoonaa dollaria, mistä se esimerkiksi viime vuonna pystyi maksamaan n. miljoonan. (Kokonaisuudessaan ulkomaanvelka on noin 890 miljoonaa dollaria).

4. Tämä kolmen edellisen kohdan yhdistelmänä synnyttää rakenteellista väkivaltaa, joka ei kuitenkaan aiheuta näkyviä muutoksia omassa elämäntavassamme. Totta on, että pihoihimme on ilmestynyt toinen auto ja kotimme on entistä ehompi, luksusta, täynnä viihde- ja kodinkone-elektroniikkaa. Olemme tehneet töitä ja siksi mielestämme ansaitsemme ostamamme; se on meidän "sadonkorjuutamme". Taustalla on kuitenkin paljon monisyisempi ja kavalampi mekaniikka. Tekemällä elämästämme parempaa, mikä monilta osin tarkoittaa rentouttavia lomamatkoja, illan rientoja, kenties leivänpaahdinta ja hienompia vaatteita, tuemme kulutuksellamme järjestelmää, joka ei perustu tasaamiseen vaan kasaantumiseen. Mitä enemmän tuote myy, sitä halvemmalla sitä on tuotettava. Ja koska raaka-aineet ja tuotanto ovat alueilla, joilla ei ole samaa "elintasoa" jopakait sen ihmisillä sitten mahdollisuutta valita toisin kuin meillä, tarkoittaa tämä käytännössä veristä kilpailua työpaikoista alueilla, joita emme näe. Koska suurimmat ja painavimmat poliittiset käytännöt toteutuvat tällä hetkellä supermarketeissa ja ostoskeskuksissa, tämä on erittäin vakava asia.

5. Konsumerismi sinänsä tarkoittaa tuotteen käyttöä, eikä siinä ole mitään vikaa. Me käytämme asioita päivittäin, elimme kapitalismissa tai emme. Ongelma on kuitenkin tässä kahtaalla. Ensinnäkin tuotteen käyttöiän ratkaisee sen kestävyys ja toisaalta kiehtovuus. On todistettu, että esimerkiksi autoteollisuudessa on jo kauan sitten otettu käyttöön ns. "suunniteltu hajoaminen", joka tarkoittaa auton osien hajoamista tietyllä aikahaarukalla. Tämä takaa sen, että joudumme huoltamaan autoamme tai parhaassa tapauksessa ostamaan uuden, ja niin ollen merkitsee tuotteen elämän jatkamista. Tuotteiden ei siis ole tarkoitus kestää, vaan hajota. Toisaalta elintason noustua tarpeeksi korkealle, tätä prosessia on kiihdytettävä, ja ihmisiä on saatava ostamaan asioita a.) joita eivät tarvitse ja b.) joissa on silminnähden enemmän lisäarvoa. Siksi ihmiset esimerkiksi vaihtavat nykyään puhelimiaan niin usein. Tästä päästään ongelman toiseen puoleen. Toimintamme muistuttaakin siis lapsen toimintaa, joka leikkii yhdellä lelulla pari minuuttia, heittää sen syrjään, ottaa toisen ja leikkii sillä toiset pari minuuttia. Jano on sammumaton ja kyllästymme leluihimme entistä nopeammin, nähdessämme millaisia muita leluja voisi olla tarjolla. Tässä janossa emme kuitenkaan huomaa, että jätämme taaksemme valtavan tuhlatun energian ja tuhlattujen resurssien vuoren. Se on muuttunut jätteeksi, mutta ikävä kyllä, nämä tuotteet eivät hajoa luontoon, palaa osaksi luonnolliseksi elämän kiertoa. Tiedämme tämän hyvin, sillä olemmehan kulkeneet metsissä, löytäneet sieltä pesukoneita, tietokoneita, autoja, televisioita, kaikenlaista rojua, johon on tuhlattu paitsi valtavat määrät öljyä myös valtavat määrät työvoiman mahdollistamaa energiaa. Asenteemme kuluttaa uutta on kuitenkin niin syvälle juurtunutta, että voimme lepyttää omaatuntoamme luonnonsuojelujärjestön jäsenmaksulla, mutta emme omia elämäntapojamme muuttamalla.

6. Koska elämme kulttuurissa, jossa edellä kuvattua kapitalistista järjestelmää täytyy ylläpitää paitsi työllä - mikä tarkoittaa esimerkiksi Suomessa entistä enemmän tietotyötä ja sisällöntuotantoa laitteisiin, jotka joku muu jollain toisella alueella on toteuttanut - myös vapaa-ajalla. Vapaa-aika luonnollisesti tarkoittaa paitsi elpymistä työstä, myös em. sadonkorjuuaikaa. Jotta satoa voitaisiin korjata, täytyy satoa olla saatavilla. Siksi sadosta on tiedotettava ja sitä on tuotava esille. Siksi laitteet, joihin olemme tuottaneet päivän ajan sisältöä, antavat meille lisää tietoa potentiaalisista sadoista, sadoista jotka kuuluvat meille, olemmehan ne ansainneet. Rahalla saa, ja rahaa saa, kun tekee töitä. Ja vaikkei tekisikään, onneksi valtio mahdollistaa työttömillekin ja vähäosaisille pienet joskaan ei olemattomat mahdollisuudet korjata satoa, vaikka sitten työnhaun aiheuttamista ponnistuksista. Tässä mielessä elämämme on siis lähes käytännössä edellä kuvatun lapsenomaisen kulutuksen mahdollistamaa.

7. Laitteet, joihin tuotamme sisältöä, tarjoavat myös muuta informaatiota. Suurin osa uutisista tulee luonnollisesti eurooppalais-amerikkalaiselta alueelta, joskin myös Aasian suurista maista kuulemme aika ajoin. Syrjäisimmät kolkat eivät saa juurikaan huomiotamme, ja miksipä saisivat, niillä tuskin on mitään mielekästä annettavaa meille, mitä nyt korkeintaan massaturismin ja resurssien tasolla. Toisenlaisista informaatioista kenties ylivoimaisin tällä hetkellä on ns. ilmastonmuutos, jolla tarkoitetaan arki- ja mediapuheessa ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Suomalainen kuitenkin katsoo ulos ja tokaisee kuudetta viikkoa jatkuvaa pakkaskautta katsellessaan, että hourailevat, pirulaiset. Ilmastonmuutosta ei ole, ja entäs sitten, vaikka olisikin. On myös ääniä, jotka esittävät, että kyseessä on lähinnä salajuoni, jolla saadaan ihmiset kuluttamaan kalliimpia tuotteita. Voi olla. Tai voi olla, että koko keskustelu ilmastonmuutoksesta on saanut tahallisen typerryttävän sävyn, etenkin kun on saatu myös todisteita, että IPCC:n väki olisi sormeillut ennustekäyriä ja mediaan tihkuu niin ristiriitaista tietoa, jopa niin ristiriitaista, että sillä on saatu käännettyä katse pois kaikista muista maailmalla tapahtuvista, luontoakin koskevista ongelmista ja katastrofeista. Tarkoitan siis esimerkiksi saastumista, monimuotoisuuden häviämistä, valtavia metsähakkuita, makean veden kriisiä ja tuhansia sukupuuttoja. Nämä asiat eivät ilmastoskeptikkoakaan huoleta, sillä häntä kiinnostaa vain etsiä todisteita siitä, kuinka rikkaat käärivät rahaa taskuihinsa, ja kuinka hän itse voi jatkaa öljymäistä elämäänsä luopumatta mistään. Sivumennen sanoen tämä ei näytä kuin egon tuntemalta kauhulta sitä kohtaan, että joutuisi luopumaan vallastaan.

8. Ehkäpä kaikkein ongelmallisin ja poleemisin seikka, jonka kapitalismi synnyttää on, mitä tapahtuu sisäiselle luonnollemme, aisteillemme, sille kokemukselle joka yhtenee luonnon kanssa? Tästä eivät kovinkaan monet jaksa olla huolissaan, vaikka kärjekkäästi voisikin väittää, että vaikkapa viimeaikaiset surmatyötkin ovat toimia, joissa luonto pyristelee eroon koteloidusta olemuksestaan - näyttää, miten luonto näyttäytyy, kun sitä kohtaan syntyy kunnioitusta. Tämä seikka kuitenkin koskee meitä kaikkia ja se olennaisesti merkitsee paitsi luontosuhteemme myös elinvoimamme ja kokonaisvaltaisen ihmisyytemme hiljaista näivettymistä. Miten? Ohjaamalla aisteja ja kokemusta tiettyyn suuntaan, tiettyyn muottiin, joka on massakulttuurin laimennettu, keskiarvotettu ja monimuotoisuutta hävittävä, yhdenvertaistava muotti, kapitalistisen järjestelmän lonkerot - media tässä tapauksessa ehkä päällimmäisenä, mutta yhtä lailla työ, etiikka jne. - kietoutuvat ihmisyytemme ympärille. Tässä voisi tietysti esittää vastalauseen: internet ja mediahan lisäävät monimuotoisuutta, sillä erilaiset äänet pääsevät kuuluviin ja jokainen löytää verkosta omansa. Kyllä, media jossain määrin monimuotoistuu, mutta samalla se kuin tiedostamattaan räätälöityy tietynlaiselle kokemukselle, kokemisen tavalle myönteiseksi. Siten syvätasolla kaikki mediat koulivat etiikkaamme ja kokemustamme demokraattiseksi, uteliaaksi, suvaitsevaiseksi ja mikä tärkeintä, kiinnostuneeksi siitä itsestään ja teknologiasta ylipäätään. Tässä mielessä teknologia ja etiikka ovat erottamattomassa liitossa keskenään.

Talvikyliin

Gorillan puhunta ja ihminen ihmisen jälkeen - väkivaltaistunut humanismi ja paikallinen mielikuvitus

Humanistisessa ajattelussa on tavattu korostaa ihmisen subjektiivisuutta suhteessa muuhun maailmaan. Ylläpidettäessä tätä valtasuhdetta – tai oikeammin vapautta hallita maailmaa sitä aktiivisesti tutkien ja epäolennaisuuksia ihmisen ympäriltä poistaen – humanismin piirissä on silti väistetty kysymys itsensä maailman moninaisuudesta. Siinä tutkimuskohteet pakenevat tutkijoitaan ja sulautuvat viimein takaisin jahtaajiinsa. Maailma, jonka osittamiseen humanistit ovat paneutuneet, pysyy jakamattomana. Se, mikä heille on epäolennaisuuksia ja määrittelemätöntä, on oikeammin olemisen ja esteettisen kokemuksellista aluetta. Tämä unohtuu tarkastelun ulkopuolelle.

Vaikka maailma on jakamaton, se silti hajoaa kuin itsestään miljardeihin osiin. Tämä ristiveto yhden ja monen välillä pakottaa kokemuksen kaiken mitaksi ja synnyttää subjektiviteetin. Samalla kyky empatiaan palauttaa ihmisen takaisin sille kosmiselle paikalleen, josta humanismissa on pyritty irrottautumaan. Empatiassa on kyse samastumisesta, mikä pohjimmiltaan merkitsee jakamattomaan sulautumista. Paikallaan olo on näin ollen yhtäältä ykseydentunnetta kaikkeudessa, toisaalta erillisyyttä muusta.

Tämä paradoksi hajottaa subjektit ja objektit toisiaan tukeviksi organismeiksi, elimiksi, joilla on keskinäiset riippuvuussuhteensa ja ennen kaikkea omat paikkansa maastossa. Hierarkian sijaan syntyy taivaankantta kannatteleva suhteisto. Se on miljardien suhteiden ykseys, jossa lajit elävät toistensa varassa. Yhdenkin eläin- tai kasvilajin sukupuutto on siten meidän kuolemamme: sisimmässämme kuoleman on kohtaamassa paitsi kielen paikallisuus ja symbolinen tajunta (kyky asettua suhteisiin) myös humanistin lempiaihe, ajattelu sinänsä. Suhteiden määrän pienentyessä katoavat myös paikat – ja paikkojen menettäminen merkitsee konkreettisesti mielikuvituksen köyhtymistä.

Daniel Quinnin romaanissa Ismael (1998) gorilla Ismael käy läpi kertojan kanssa "ottajien" ja "jättäjien" historiaa. Anonyymi kertoja löytää lehti-ilmoituksella henkiseksi opettajakseen gorillan, joka on ottanut tehtäväkseen johdattaa oppilaansa pois ottajien kulttuurista ja sen mieliimme asentamasta suhtautumistavasta. Tätä asennetta Ismael nimittää kulttuuriäidiksi. Jotta puhuttu sana ei vääristäisi opetusta, Ismael kommunikoi telepaattisesti.

Maatalouteen perustuva kulttuuri on Ismaelille ottajien historiaa eli valtaajien, omistajien ja hävittäjien historiaa – meidän kertomuksemme. Se on maailman ottamista jumalien käsistä, siinä missä jättäjien kulttuuri on keräilijöiden elämää jumalten laatiman kohtalon varassa. Jättäjäkulttuuri on historiatonta, monista ottajien itsestäänselvyyksistä pitämistä hyödykkeistä riisuttua todellisuutta ja siten "primitiivistä" ja vaatimatonta.

Romaanin taustalta löytyy ekoanarkistinen eetos. Amerikkalainen primitivisti John Zerzan ja surullisenkuuluisa matemaatikko Theodore "Unabomber" Kaczynski ovat molemmat yhtä mieltä teollisen yhteiskunnan tuhoisista tulevaisuusnäkymistä ja siksi pyrkivät luomaan puitteita uusille yhteiskuntamuodoille. He eivät ehkä ole uskottavia auktoriteetteja nykyisessä poliittisessa valtavirtapuhunnassa, joka vakuuttelee, ettei nykyisyydelle ole vaihtoehtoja, kannustaa keskittymään Marxiin kapitalismin analyytikkona ja vaatii yhteiskuntapelin pelaamista loppuun "yhteisillä pelisäännöillä". Silti Zerzan ja "Unabomber", kuten monet muutkin anarkismiin taipuvaiset haaveilijat tarjoavat tärkeitä ituja uusille yhteisömuodoille. He auttavat kyseenalaistamaan totuttuja käsityksiä olemisen käytännöistä. Teollinen yhteiskuntakin on vain yksi yhteiskuntakokeilu muiden joukossa ja vaikka sitä edeltäneet kokeilut eivät kenties olleet parhaita mahdollisia, ne eivät välttämättä olleet kaikin puolin heikompia kuin oletetaan. Etenkin Zerzan on toistuvasti argumentoinut keräilijäyhteisöjen mentaalisen ja ekonomisen hyvinvoinnin puolesta. Hänkään ei silti haikaile oletettuun kulta-aikaan – ainoastaan pois orjuuttavasta elämäntapateollisuudesta.

Giovanni Pico della Mirandolan (1463–1494) Ihmisen arvokkuudesta -julistuksessa ihminen irrotettiin kosmisesta hierarkiasta, enkelien ja eläinten välistä ja hänelle annettiin vapaus asettaa omat lakinsa, synnyttää itsensä uudelleen "Jumalan kaltaisiin muotoihin". (1) Jo alkujaan tämä oli räjähdysaltis konsepti ja siihen oli kirjattu paitsi lupa tappaa myös lupa käyttäytyä "ihminen kaiken mittana". Luonnolla on lakinsa, mutta nyt Picon ihminen määrittää omansa. On selvää, että jos humanismi asetetaan – kuten esimerkiksi Georg Henrik von Wright (1916-2003) kokeili – luonnon, jumalten ja ihmisen kolmiakselille, jossa ihmisestä tehdään määräävä tekijä suhteessa luontoon ja yliluonnolliseen, ihmisen oikeudet laajenevat huomattavasti. "Ihmisen paras" on von Wrightin humanismissa keskeinen arvo, mikä osoittaa selvästi, että vaikka huolehdittaisiinkin luontosuhteen ongelmallisuudesta, esimerkiksi kysymys ilmastokriisistä asetetaan humanistisessa ajattelussa aina ihmisestä käsin. Kosmos sinänsä voi kuitenkin olla harmoninen vain jos kaikki tekijät ovat yhteistyössä ja sovinnossa keskenään. Tämän näkökulman ymmärtäminen vaatii siksi "ihmisen parhaan" ylittämistä, asettumista elämän puolelle ihmisen sijaan.
Näemme, kuinka insinöörilogiikka sekä keskiluokkaiset oikeudet ja vapaudet tuhoavat ympäristöämme, välineellistävät järkemme ja keskiarvoistavat mielemme. Ekologinen puhunta onkin ehdottomasti tuotava paitsi sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin myös humanismin yhteyteen ja selvitettävä, millaiset ovat sen ideologiset juuret, rungot ja oksat. (2) Luontoa on myös meidän sisimpämme.
Tämä ekologinen kriisi näkyy myös aistillisuuden yksiulotteistumisessa. Vaikka kulttuuriamme luonnehditaan kehoa (patologisesti) palvovaksi, itse keho kokemuspohjana kadottaa nyanssinsa. Niin ollen esimerkiksi seksuaalisuus muistuttaa yhä enemmän tavarasuhdetta. Tällaisessa köyhtyneessä aistillisuudessa humanismi saakin ehkä banaaleimman muotonsa: subjektin suhde omaan seksuaalisuuteensa kuihtuu visuaalisesti näyttävän yhdynnän jäljittelymekanismiksi.

Nykyään olemme kaikki pohjimmiltamme ehdollistuneita humanisteja. Ihmisyytemme asettaa meille toimimisen, ajattelemisen ja käyttäytymisen edellytykset. Tätä meidän ei erikseen tarvitse ajatella, sillä pidämme paikkaamme oikeana: ajattelemme etupäässä "ihmisinä", mikä vaikuttaa luonnollisimmalta tulosuunnalta maailmaan. Tämä saa meidät helposti ajattelemaan, että olemme yksin.

Vapautemme on kosmista yksinäisyyttä, missä onkin Picon ja hänen renessanssiaikalaistensa alulle paneman ajattelun perimmäinen tragedia. Ei ole muita arvokkaita lajeja kuin ihminen: sivilisaatio ja historia erottaa meidät luonnosta ja jumalat, joita renessanssissa heijastettiin ihmisen sisimpään, näivettyvät sitä mukaa kuin inhimillinen toiminta välineellistyy ja mielikuvitus köyhtyy. Paitsi eläin- ja kasvikunta myös ihmisen sisin tai itse eriytyy teon ja toiminnan kohteeksi, iestämisen ja jopa pelastamisen objektiksi. Aistillinen tyrehtyy ja esteettisyys latistuu aforismikokoelmiksi, sävelteoksiksi ja teatteriksi. Käsitys esteettisen funktiosta mielikuvituksen elvyttäjänä, elämän parantavista käytänteistä, leikeistä ja leikittelystä unohtuu. Siten katoaa kyky ymmärtää symboleja, taito ajatella symbolisesti, sekä kyky elää myyttejä todeksi, mahdollisuus parantua ja taito parantaa. Max Horkheimer (1895–1973) on tuotannossaan huolehtinut järjen kriisistä, mutta sen seuralainen, esteettisyys eli aistillisuuden vapaa vyöhyke on kahta pahemmassa kriisissä.
Cornelius Jakhellnin romaanin Jumalten tuho (2008) wagnerilainen Alberich-hybridi ja kääpiöinsinööri Reginn arvelee, kuinka "ennen bioosia ihmiset olivat käytännöllisesti katsoen soliptistisia olentoja – ihmisillä ei ollut edellytyksiä tajuta, että heitä ympäröi joukko muita älyllisiä olentoja". (3) Bioosi tarkoittaa Reginnin kehittämää keinoälyllä varustettua ja ihmisrodusta jalostettua jättiläiskansaa, joka tulee muuttamaan ihmiskunnan orjikseen. Romaanin kertojan, ylijumala Odinnin näkökulmasta tämä bioosi edustaa aistillisen elämän täydellistä tyrehtymistä: uusi laji olisi ihmisiin nähden vähemmän aistillinen, särmätön ja tahdoton. Reginnin ohjelmoima bioosi tarkoittaisi siis vallitsevalle järjestykselle kuuliaista kansaa ja yhteiskuntajärjestystä, joka perustuisi kauttaaltaan huipputeknologiaan: luonto olisi kansasta kuohittu pois. Tämän tasavallan luominen ja Reginnin sota jumalia vastaan muodostaakin romaanin puitteet.

Jättiläiskansa on yhdistettävissä nykyiseen läntiseen kulutusluontoon, öykkärimäiseen vaikkakin tahdottomaan barbariaan, jota tapaa lähimmän automarketin aulassa. Se on ihmistä iestävää kuluttajuutta, jonka loppua ei näy. Miksi näkyisi, kun sen loppumisen eteen ei edes olla valmiita tekemään töitä? Kapitalismin loputtoman analyysin sijaan olisikin syytä vapauttaa energiaa vaihtoehtoisten elämäntapojen keksimiseen ja toteuttamiseen. Aivovoima, joka käytetään nyt huomiotaloudessa näkymiseen, olisi kanavoitavissa käytännön toimiin. Kun yhtäältä insinöörilogiikan tärvelemät ideat ja toisaalta sellainen filosofia, joka hylkii tunnetta ja kokemusta, asetetaan syrjään, luodaan tilaa projektille tietoisuuden laadun muuntamiseksi, josta ei puutu tuskailua, hikeä ja mielen kuonavanoja. Tämä ei kenties ole avain onneen, mutta itsessään se avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin paitsi kulttuurin myös ennen kaikkea mielemme mekanismeja. Samalla se luo tilaa, asettelee paikkoja uudelleen.

Ehkä humanisti on kerrostalolokerossaan kuitenkin ympäristön – muun luonnon – kannalta vähemmän tuhoisa olento kuin rynniessään eroon teknologiaan sokeasti luottavasta elämänmuodosta. Ehkei nykyinen asenneilmasto eikä kenenkään psyyke kestäisi, jos muutamassa yössä "ottajille" vieras luopumisen ideaali, ajatus materiaalisen vaurauden rajoittamisesta alkaisi kantaa hedelmää. Luopuminen tarkoittaa nimittäin luovuuden mekaniikasta vapautumista. Mekaniikkaa luova ajattelu on sikäli kuin se kohtaa kaiken kulutuksena ja hallintasuhteena. Humanisti on vimmassaan koostaa subjektiaan tottunut kuitenkin keräämään, haalimaan tutkimansa asiat mukaansa, itselleen viisaudeksi ja vauraudeksi, eikä suinkaan jättämään sijoilleen, asioiden luonnollisille paikoille. Näin toimii "ottaja" ja ottaja on ottamansa mitta.

Luopumisen ideaali ei kuitenkaan synny valtion tasolta annettuina rajoituksina, vaan ihmisen uniikin sisäisyyden ja mielikuvituksen elvyttämänä. Valtio ei mitään muutoksia edes halua: sille riittää, että kansa pysyy töissä ja kuluttaa, raha kiertää ja hypnotisoi. Ihmisen sisimmästä nousevalla muutosjanolla on kuitenkin takanaan valtava voima, jos ihminen saa kiinni äänestä, joka kuuluu valtaa pitävän "kulttuuriäidin" taustalta, syvemmältä ihmisestä. Kulttuuriäiti on nimittäin paitsi "ottajaan" sisäistynyt uskomusjärjestelmä, myös ääni, jota ei edes kuulla, joka "humisee koko ajan jossain taustalla" muodostaen elämämme oletetut perusteet kuten maanviljelyn, kotieläintalouden ja yksityisomaisuuden – siis kasvattamisen ja kontrollin ideaalin. Zerzan nostaa vastaaviksi selviöiksi numeron, kielen ja mitatun ajan: näiden asteittaisella lisäämisellä osana ihmisen arkea on pyritty kattavaan todellisuuden järjestämiseen, osittamiseen ja hallitsemiseen.

Soliptistiselle humanistille muu luonto on muuta luontoa, resurssi, ei toinen toistaan erilaisempia eläviä, aistillisia olentoja. Eläinaktivistit ovat Suomessakin saarnanneet aiheesta tämän tästä, ilman mainittavaa tulosta. Edelleen vetoamme (pääasiassa ottajien) historiaan, kuinka olemme aina perustaneet kulttuurimme muun luonnon valjastamiselle, kuinka olemme luonnostamme sekasyöjiä, kuinka vajavaisia olemme luontoinemme. Luonnon takia olemme synnillisiä, paheellisia, moraaliltamme hölliä. Luonto vetää meitä alas, kun taas ihmisyys meitä korottaa. Näin ajattelee humanisti edelleen.

Kulttuuriäiti on vallannut suuren osan egostamme, eikä suostu väistymään. Siksi suurin osa poliittisista käytänteistä on muutoksen kannalta hedelmättömiä, sillä ne pohjaavat identiteetin koostamiseen. Jopa radikalismi muuttuu hyvin helposti sekä yksilöllistä että yhteisöllistä (vastarinta)egoa vahvistavaksi toiminnaksi, ei sitä heikentäväksi. Voimaantuminen niin ollen kasvattaa egoa, kun taas itsessä on kyse maailmaa kategorisoimattomasta tietoisuudesta, egon kuolemasta. Metafyysinen puhe olemuksesta ei ehkä ole muodissa, mutta ihmeellisellä tavalla se silti tarjoaa monelle ihmiselle ajastaikaan toisenlaista "sisäistä rauhaa" kuin lyhytjänteinen egonkasvatus. Tämä ristiriita on olemassa nykyisessäkin kulttuurissa, sillä uushenkisyyden rinnalla elää vahvana lumeuni kilpailusta ja "kaikkien sodasta kaikkia vastaan". Jälkimmäisen sanoma humisee alati kulttuuriäidin äänenä meissä, omatuntona ja "normaalin" käytöksen kaitsijana.

Anarkisteja on läpi historian – silloin kun siinä ideologiana on nähty muutakin kuin pomminheittoa ja nuorison hulinointia – syytetty haaveilusta, utooppisesta halusta poistaa tai ainakin minimoida ahneus ja kilpailu. Syyttäjiltä kannattaisi kuitenkin kysyä, mihin he ihmiskuvansa pohjaavat. Kun tiettyä ajatusta vahvistetaan riittävästi, siitä tulee itsestäänselvyys. Sellaisena länsimaalainen pitää nyt historiankirjoitustaan ja aatteitaan. Kun nämä on asetettu oikeiksi, on hyvin vaikea alkaa luoda edellytyksiä eettisemmälle – tai edes toisenlaiselle – toiminnalle. Miksi siis humanisti tällä kohtaa ottaa omakseen pessimistisen käsityksen ihmisen luonnosta, kun se niin kovasti muuten uskoo mahdollisuuksiinsa?

Humanistinen perusasenne ihmisen paikasta on kaikesta huolimatta mahdollista muuntaa anarkistisen ideaalin pohjaksi. Humanismia ja anarkismia yhdistää nimittäin toisiinsa vapaus. Humanisti automatisoi vapauden ja olettaa lähtökohtaisesti olevansa vapaa, anarkisti etsii sitä ja kokee elävänsä valtion rakenteiden vankina. Peter Kropotkinille (1842–1921) vapaus tiivistyy teesiin "ota mitä tarvitset", mikä päällisin puolin vaikuttaa humanistisen eetoksen tavoin vaaralliselta. Jos jokainen keskiluokkainen ottaisi mitä tarvitsee, joku jäisi aina ilman. Paitsi käytännön kysymys leivän jakaminen näyttääkin olevan kaikki yhteiskunnan osa-alueet leikkaava eettinen metafora. (4) Kropotkinilla perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy kiinteästi vastuu muista. Siten leivän jakaminen alkaa aina ihmisen omasta halusta turvata elämä mahdollisimman monelle, halusta kantaa vastuuta yhdessä.

Kropotkin nojasi lupaavalta kuulostaneeseen anarkokommunismiin ja oli varma sen vallankumouksellisesta potentiaalista. Ydinsanoma on yhä relevantti: ihmisen on löydettävä oma paikkansa vapaassa kokonaisuudessa, laumassa. Leivän jakaminen on lauman jäsenten paikkojen asettelemista. Vapaus aktuaalistuu vain jos kaikki ovat vapaita paikoillaan: vapaita lähtemään ja liittymään. Henkilökohtainen paikka löytyy yhtäältä individuaation myötä, toisaalta yhteiskuntarakenteiden muuntamisen avulla. Kuten humanismissa kosmiset hierarkiat on lyöty rikki, mutta tämä ei tarkoita, ettemme anarkistisessa utopiassa käyttäytyisi suhteidemme mukaan: maailmamme on pohjimmiltaan maasto, joka ei perustu hierarkioihin, vaan olentojen keskinäiseen arvonantoon ja suhteisiin. Eri lajit kykenevät ruokailemaan sopuisasti saman veden äärellä.

Lauma ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin massa modernissa kulttuurissa. Se on huomattavasti pienempi ja siinä jokaisella on relevantti sijansa. Lauman jäsenet eivät ole tahdottomia kuluttajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat paitsi työskennellä yhteiselämän eteen myös vaihdella paikkaansa lauman suosimassa maastossa vapaasti, jopa lähteä siitä ja etsiä uuden lauman. Laumaa voisikin verrata pienyhteisöön tai heimoon, kylääkin pienempään yksikköön. Verkottumisen aikakautena sosiologi Michel Maffesolin nimeämistä uusheimoista on tietenkin tullut hakusana kaikkeen yhteisöllisyyteen, mutta tässä laumat viittaavat ruumiillisiin suhteistoihin, konkreettisiin keinoihin tuoda käytännön elämä lähelle uusia elämäntapoja.
Sen sijaan, että mediakulttuurin avulla uusinnetaan keskiarvotettuja massoja, massa-arvoja ja hierarkioita, ihminen pystyy jo nyt rauhallisissa oloissa luomaan yksityiset henkiset arvonsa. Näin hänen on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vahvuutensa ja heikkoutensa, omat tarpeensa ja paikkansa kulloisessakin laumassa. Tällä hetkellä tämä ei kuitenkaan ole helppoa, koska paikallinen identiteetti uhkaa unohtua. Itseytyminen tarvitsee mahdollisuuden juurtua. Pienyhteisöt tarjoaisivat individuaatiolle hyvät elinolot, mutta poliittiset rakenteet eivät ole niille suotuisia. Keholliset olennot, jotka eivät asetu suhteisiin, kadottavat nopeasti kykynsä aistia yhteyksiä ja ympäröivän moneutta. Von Wrightin kolmiakseliin verraten paikallinen kieli ja paikallinen itse ovat kuin kulttuuriäitiä pakenevien jumalten jälkirypäs maastossa: jos yliluonnollisen on tarkoitus harmonisoida ihmisen ja luonnollisen suhde, on tämä näkökulma syytä ottaa huomioon.

Lauman idea sisältää lisäksi mutualismin, molemminpuolisen avunannon ja kumppanuuden periaatteen, jota viime vuosisadan aikaan on suotta peitelty korostamalla kilpailua, vaikka se on ollut yhtä luonnollinen osa olentojen käytöstä kuin arkidarwinismiin liitetty eloonjäämiskamppailu. Jos historiaan vedotaan, olisikin osuvampaa korostaa yhdessä tekemisen tärkeyttä armottoman keskinäisen kilpailun sijaan. Emme elä yksin tutkijoiden innovaatioista, vaan ennemminkin osallisuudesta yhteiseen toimintaan.

Humanistisessa ajattelussa voitaisiin ottaa oppia lauman kyvystä paikallistaa elämäntapansa, asettaa se tiettyyn maastoon. "Ihmisen parhaasta" puhumisen sijaan humanistisessa ajattelussa voitaisiinkin keskittyä luovaan toimintaan, joka on osa lauman kykyä merkityksellistää elämäänsä siten, että ottaa huomioon esteettisyyttä rikastuttavat ja ympäristönsä sallimat rajat. Näin humanismissa tultaisiin lähemmäksi paitsi luontoa myös yliluonnollista. Samalla haettaisiin elämänkäytäntöjä jotka ovat yhteensopivampia muun luonnon kanssa, eikä kuitenkaan hylättäisi kestämättömänä sellaisiakaan yhteisökokeiluja, joita ei ole ensinkään kokeiltu. Tämä tekisi myös luontevammaksi kokea nykyiset, globalisoivat ja massoihin perustuvat yhteisömuodot paikallista ajattelua polkeviksi yhteiskuntakokeiluiksi ja helpottaisi siirtymistä uusiin.

Kulttuuriäiti koostuu elämäämme hallitsevista automaatioista. Ne ovat egon kontrolloimia ajatusrakenteita, jotka estävät ihmistä vapauttamasta aistipotentiaansa. Luovassa toiminnassa tämä kontrolli tunnetusti lakkaa: luovuus on keino karata kulttuuriäidiltä. Ranskalainen kirurgifilosofi Henri Laborit (1914–1995) on monien tavoin hylännyt vapauden mahdollisuuden ja korottanut mielikuvituksen inhimillisen kehityksen keskiöön. Ihmisen tehtävä planeetalla on rakentaa "sosiaalisia rakenteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, joiden ansiosta laji voi säilyä elossa kosmisella aluksellaan". (5) Tämä "alus" edellyttää kuitenkin humanistisen solipsismin purkamista ja empatian ulottamista muuhun luontoon ja alati haurastuviin jumaliin. Jumalat ovat tässä, keskuudessamme olemisen paikallisuutena: ne ovat voimia jotka tekevät paikasta paikan, elävöittävät sen, kuten esitetään Ismaelin jatko-osassa The Story of B (1996).

Ihmisen, luonnon ja yliluonnollisen keskinäisen harmonian säilyminen edellyttää siis humanismin kertakaikkista muuntautumista tai koko käsitteen hylkäämistä. Samalla vaatimuksena on ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ja aistillisuuden moniulotteistaminen. Mielikuvitus toimii Laborit'n mukaan vain motivoituneena, jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. (6) Koska ihmisellä ei biologisesti ole lopultakaan vapautta, vaan hän "vapaasti valitsevanakin" valitsee muistiin kertyneen tietonsa pohjalta ja tiedostamattomaansa nojautuen, on kulttuuriäiti saatava väistymään. Tämä vaatii "järjettömien" käytäntöjen aktiivista lisäämistä kaikilla olemisen tasoilla, leikkiä joka eroaa järkevästä ja normatiiivisesta arjen työstä. The Story of B:n pohjalta tämä tarkoittaakin uusia elämäntyylejä, visioita ja mieliä: uudet ohjelmat istutettuina vanhoihin mieliin eivät muuta mitään. Siksi gorillan kuunteleminen on olennaisempaa kuin kulttuuriäidin radion soittaminen: Ismaelhan ei puhu, mutta kuulemme sen puhunnan, jos asetumme paikkaan, paikoillemme.

Maallistunut humanisti rakastaa mytologioita, mutta ei halua enää "vajota villin asteelle" luopumalla teknologiasta ja tieteestä. (7) Kielen paikallisuudesta ja paikallisista myyteistä huolehtiminen ei silti tarkoita taikauskon uutta tulemista, vaan todellisuuskokemuksen rikastamista. Kuvattu vapaus on siis vapautta sammuttaa valot ja vapautta aloittaa luova toiminta.

KIRJALLISUUTTA
Félix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anne Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren (alkuteos Les Trois écologies, 1989), Tutkijaliitto 2008.
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä (alkuteos Eclipse of Reason, 1947), Vastapaino 2008.
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen (alkuteos Gudenes fall, 2007), Tammi 2008.
Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, suom. Timo Hännikäinen (alkuteos Industrial Society and Its Future, 1995), Savukeidas 2005.
Peter Kropotkin: The Conquest of Bread, (alkuteos La Conquête du Pain, 1892), URL:http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin (tark. 2.3.2009).
– Mutual Aid. A Factor of Evolution, Dover 2006.
Henri Laborit: Ylistän pakenemista, suom. Anto Leikola (alkuteos L'Éloge de la fuite, 1976), WSOY 1986.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta, suom. ja toim. Tapio Martikainen (alkuteos Oratio de hominis dignitate, 1486), Atena 1999.
Daniel Quinn: Ismael, suom. Jaana Kapari (alkuteos Ishmael, 1992), Tammi 1998.
– The Story of B, Bantam Books 1996.
Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena, suom. Kai Kaila (alkuteos Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978), Otava 1987.
John Zerzan: Elements of Refusal, C. A. L. Press 2006.

VIITTEET
(1) Pico 1999, 61–62.
(2) Ekologinen puhunta puunhalaajien yksityisomaisuutena olisi ainakin Félix Guattarin (1930–1992) mukaan päästettävä tuosta ahdingosta, jossa se nähdäkseni on jo kategorisoitumassa nopeasti sivuutettavaksi pikkuharmiksi.
(3) Jakhelln 2008, 415.
(4) ks. http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin
(5) Laborit 1986, 103.
(6) emt., 74.
(7) vrt. von Wright 1987, 161.


(Julkaistu lyhennettynä ja hieman muunneltuna Nuoren Voiman numerossa 3/09)