Lintumiehestä tuli Kuumies

Julma-Henri julkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaa vannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava. Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinen väistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen, omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuon jonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on, miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseen elämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun, halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusin käsittelee totuutta.

Se henkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen Radio Jihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyy seuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi joutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitä on tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä on elämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aika käy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansa tehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille ja ajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksi tiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä on tarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehden lukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voi vaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä on ollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olen muutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotka täyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joita yhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuutta koskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässä kohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, että äityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään, millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niiden antavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa, mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaa haluisaa olentaansa.

Julma-Henrin – tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta – korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdä prosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealististista narkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkin pre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoon tietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseen olentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, joka koostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistä raidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen, eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, joka uhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyi dostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisen kiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oli luonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien ja tietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jako leimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolista selvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdalla voi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein, sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelman väistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista, johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisesti kantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikä tärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen ja kuumiehen välinen ero.

Kuten arvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattista subjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi ja hallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttii siitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä et vois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies / Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne ei voi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleen hilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoon erityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossa kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johon sisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappale päättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavana ja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa, eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. Silta Lintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olen aiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologista tulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiä kielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisen maailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vain esimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteella esimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyä näitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainen tapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitä tapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaa synkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä, kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henri on – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensä hahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistan vielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksi kertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen tai haastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitä edes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: mies naamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitä väliä. Henri, eri veli.

Se, mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksen prosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outo nauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri” olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia ja erityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, ettei etenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat ole erityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulle luentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoa tarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessa ja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannon keskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkään artistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri” jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisen luonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuosta epäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon. Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseen artikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä ”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:n jatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri on palannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessä sanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levyn alkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmista läpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamalla kappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossa edellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjä on kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 on paitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osa ei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikka kuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakka muodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan, on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitse olla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henri pölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksi tietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeää yhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovat nimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessien käsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun, lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämää ja itsetuntoa.

Tästä syystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojen aikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanut itsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt ja puristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisen poikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuin tilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässä olohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia, puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavan hetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä ja muistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminen avoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohti totuutta.

Tilanteissa on kieltämättä jotain todella pullamössömäistä, vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotanto avaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden, henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten, epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjen märehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sitten romantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen, että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainen sees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissa helposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon lailla tulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulos tukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaan viljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita, milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne ole automaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikesta ylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetki on varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansa saavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita: riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtä kaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näiden tilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jota kuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvin olivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsin päivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan, patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoin periksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteet itsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteiden hellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näin osin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvan tukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (Radio Jihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä, siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioiden nakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen). Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremmin sitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteiden äärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävien kesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuon kertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljon tärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuin päivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinen mediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollut kasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeää olisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaan räjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehoni vetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonette anteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaan kiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten, että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitä päivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaan asettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämme paljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, joka pitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen, kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kun yhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälle ihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessa rypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaa kuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkin ekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuuden suhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainen kysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myös poliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Usein uskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaan välttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä. Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen ja totuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitusten perusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan tai massakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaa tästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta. Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, muttei kovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle, eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edes mielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimme toistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikka joudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaan erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa ja sillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea ja tuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä jo seisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivät ole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty, elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaista napinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden, tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkin mahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtä Julma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Jos hyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrin tuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanit että ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle – on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan: kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia, sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja ja harvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitä syvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisi hyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta on vain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Me olemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niin tosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto sen ymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- ja elämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niiden säännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkään pirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavat tuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

”Henri” oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monet tuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillisten seikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovat helpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästi kiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa, Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta, lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteella jysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiin lätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti) palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kun vielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”, kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä; hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan ja huonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meillä on tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – Radio Jihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistä oikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät ole kaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennen levyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyrän sulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisen yhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisen negatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimatta optimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta, kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”: ”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni miten meni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, että kuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaa menneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuin kolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin, pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kun ihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensa tulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessa unessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneet kanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotain mitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näille ihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin, tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko, koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halu kieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhoja tuttuja.

Vaikka tämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppia Psykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voi joiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta, joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytän ilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinen ihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä; minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisista ristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisen suhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä on oikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan, ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin: se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä joka evää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavasti levyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinen säkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään / kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –; siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässyt kulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä. Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, että viimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyt tehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – jo aikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetyn egomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostausta terveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämä näkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei ole koskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovat klonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämä sisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrin lyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta, tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden ja rasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillä äänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten ”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koska on kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen, että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemme lukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omien ajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jotta kohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kun parhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämään maailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaan heikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämään epämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloin häntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitsee säännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti. Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissa hilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen? Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantin toinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:

”Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää, kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu, maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehen valon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotain muuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan mutta hyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan, voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, ei huonoa. Saammekin kiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joita ympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta, näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimme vain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällä haluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.

Olentoja hakojen suilla eli taiteen sekularisoinnista

Kuten osa blogin lukijoista on varmaankin huomannut, julkaisutahti on vähentynyt viime kuukausina. Syy on seuraava: olen tietoisesti yrittänyt vähentää reaktiivisuutta, joka useimmiten, nopeasti purettuna, muuttuu pelkäksi pärskeeksi. Itsessään reaktiivisuus ei ole ongelma, mutta julkiseen tilaan tuotuna, aukikirjoitettuna, se on vain – niin luulen – pahan olon eteenpäinviemistä, liikkeen jatkamista. Jokaisella meistä on omat pahat olomme, omat tuohtumuksemme ja se sallittakoon, mutta reaktiivisen pärskeen sävyttämän tekstin jakaminen ei itsessään auta meitä kehittymään ihmisinä. Siksi tuohtumus on parempi niellä kotosalla, yksityisesti. Katson, että loppuviimein on parempi muuntaa kaikessa rauhassa tuota tuohtumusta – jos se nimittäin tuohtumusta on – parempaan suuntaan, punnita sitä ja sen värjäämiä tiloja. ”Pahan kierre” on siinä, ettei osaa kääntää toista poskea.

Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa merkittävässä esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään (2010) mm. seuraavaa:

”Ongelmia voi tulla tilanteessa, jossa vaikkapa meditaation mieltä tarkkaileva prosessi katkaisee tai heikentää kirjoittajan yhteyden assosioivaan mieleensä. Estetiikan kehittyminen vaatii paljon assosiaatioita, vaikka pelkästään niiden varassa taide muuttuu polttopisteettömäksi. Olen kokenut, että olemiseen keskittyminen voi joskus pelkistää ilmaisua tavalla, joka tekee kirjoituksesta hedelmätöntä – sellaista, mikä koskettaa lähinnä ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa pelkän olemisen tilassa, mikä on usein vain harha, omaksuttu rooli ja tapa puhua.” (2010, 110.)

Juuri herännyt ja päivän rupeamiin valmistautuva mieli tulkitsee kappaletta tänään – ja ehkä nimenomaan vain tänään – seuraavasti: vaikka Joutsijärvi kirjoittaa tässä kohdassa enemmänkin toisentyyppisestä esteettisestä, analogioiden sävyttämästä (runo)kirjoittamisesta, on sanottu sovellettavissa myös muuhun kirjoittamiseen, siihenkin joka pyrkii pelkästään kieltä hyväksikäyttämällä kuvaamaan yksityisen ihmisen ajatuksia, jotka toivon mukaan yhdistyvät muiden ihmisten ajatuksiin ja synnyttävät siten yhteistä toimintaa, ajattelu käynnistyy, ihmisissä tapahtuu jotain, jotain kussakin. Tai pikemminkin: olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen puhdistaa mieltä niistä vihan ja katkeruuden aineksista, jotka niin usein tuntuvat olevan monenlaisen kirjoittamisen lähtökohtana (katsottakoon vaikkapa kotimaista esseistiikkaa ja Savukeitaan usein vähämieliseltä vaikuttavaa mullikuoroa; siinä suhteessa Joutsijärven järkälemäinen tekstikokoelma on ihailtava poikkeus, joka on suotta jäänyt melko vähälle huomiolle). Näiden prosessien seurauksena narsistinen tarve päästää ääneen, saada äänensä kuuluviin, esittää mielipide tai vihanpurkaus vähenee.

Tunnistan itsessäni kaksi erityistä motiivia sen lajin kirjoittamiselle, jota tässä blogissa on viljelty viime vuosien aikana. Ensinnäkin on juurikin reaktiivisuuden motivoima nopea kirjoittaminen: siinä ihminen kirjoittaa nopeasti, kuin jonkin vihollisen ajamana. Tuloksena syntyy kitkaista, provosoivaa, jopa vihamielistä kirjoittelua, jossa on vain paloja, pieniä oivalluksia jatkokehittelyjä varten. Toiseksi on aprikoinnin, lapsekkaan ihmettelyn ja kysynnän motivoima hidas kirjoittaminen, jota toivon mukaan saan jatkossa enemmän esiin. Siinä ihminen käy sen tyyppiselle kirjoittamiselle, jossa myös esteettisyys painottuu enemmän kuin pelkkä päivittely ja toranteko. Painopiste on kuitenkin siinä, että kirjoittaminen on sellaisen mielen maastonkäyntiä, kuljeskelua, joka ei halua vahingoittaa ympäristöään, joka enemmänkin palvelee yleisöjään ja yhteisöjään kysymällä ja tuomalla asioita keskustelun alle pelkän kränäämisen ja sekapäisenä huutamisen sijaan. Vain öykkärit kulkevat metsissä porukalla, mölisten ja torrakka kainalossa – metsää oppivat menevät hiljaa.

On nimittäin niin, ettei yhden ihmisen mielipiteellä ole piirunkaan väliä. Internet on täynnä ihmisiä, jotka huutavat ja meluavat omia mielipiteitään – kuin mieltä vailla, sokeina. Facebook on vain lisännyt tämän prosessin kiihtymistä, ei synnyttänyt sitä: ihmisessä kun on kaikki idut tämän tarpeen toteuttamiselle. Lehdet ovat täynnä uutisia ja mikä tärkeintä, kolumneja, toimittajan reunahuomautuksia, jotka eivät ole muuta kuin uutista tutummaksi tekeviä tunteenpurkauksia. ”Mitä ajattelin tänään” - kysymisen sijaan olisikin kaiketi syytä painottaa enemmän kysymystä ”Mitä olin tänään” tai ”miten olin tänään”, jotta kirjoittaja voisi huomata, mikä häntä ajaa – ja mitä hän ajaa.

”Jos omakohtainen suhde taiteeseen jää kehittymättä ja olemisen pelkkyys valtaa kaiken huomion, voi olla, että taidemaailman narsistiseen vallanhimoon kyllästynyt mietiskelijä lopettaa kokonaan taiteen tekemisen”, kirjoittaa Joutsijärvi (emt., 110). Jälleen sivusta lukien: kun olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen valtaa alaa, sitä vähemmän ihminen yleensäkin on edes kiinnostunut narsistisesta vallanhimosta tai sen ajamista ihmisistä. En tiedä, miten räikeää tämä on taidemaailmassa, mutta näen itsessäni ja ympärilläni, kaduilla ja kurveissa, ihmisiä, joille se jotakin merkitsee.

Mutta ennen kaikkea näen porukoita. Porukoituminen ei ole moite, muttei myöskään kehu. Sitä tapahtuu ja monille porukoituminen suo paljon hedelmällistä. On ihmisiä, jotka kieltävät kuuluvansa porukkaan ja siinähän kieltävät. Mutta enemmän kuin porukoita, näen ihmisiä jotka kytkeytyvät, tuntevat toisensa, tietävät toisensa. Se suo heille iloa, hyötyä, ehkä pitää heitä ajan tasalla. Toisinaan kaveriporukat tuottavat yhdessä jotain yhteistä, mutta tämä yhteinen jää useimmiten vain pienen piirin puuhasteeksi, askareeksi joka ei koskaan murtaudu laajempaan tietoisuuteen. Miten se voisikaan? Toisin ajattelevia on tuhansia. Silti kaikkein merkittävimmät kytkökset, kun ihminen kohtaa toisen ja yrittää tosissaan ymmärtää tätä, inspiroida ja inspiroitua, jäävät yksityisiksi. Olen pannut merkille, miten tärkeää ihmisille on esimerkiksi jakaa ajatuksiaan vaikkapa kävelyretkellä, puhua asioista jotka alkavat heidän päällimmäisistä ajatuksenkuluistaan mutta etenevät vaivihkaa, pienillä siirtymillä kohti laajempia yhteyksiä. Joskus toisen ihmisen pitää sanoa ajattelijalle jotain tietyllä tavalla, jotta tämä ymmärtäisi, näkisi itsensä ja toimenkuvansa ulkoa päin.

Tätä kirjoitusta ajaa osaltaan Andrei Tarkovskin Vangittu aika (1989), tärkeä kirja jota luen kaiketi ensimmäistä kertaa lähemmäs kymmeneen vuoteen. Edelleen se tuntuu olevan täynnä viisautta, mutta se on sen luontoista viisautta, että kyynisimpiä se kaiketi vain naurattaa. Kirja on niin ehdoton. Se on täynnä ajalleen epäuskollista taidepuhuntaa.

”On virhe sanoa, että taiteilija 'etsii' teemaansa. Teema kypsyy hänessä kuin hedelmä ja alkaa vaatia ilmaisuaan. Se on kuin synnytys... Runoilijalla ei ole mitään aihetta ylpeillä – hän ei ole tilanteen herra vaan palvelija. Luominen on hänelle ainoa mahdollinen olemassaolon muoto, ja hänen jokainen teoksensa on kuin teko, jota hän ei voi omavaltaisesti peruuttaa. Tajutakseen, että sellaisten tekojen ketju on oikea ja asiaankuuluva, että se lankeaa luonnostaan, hänen on uskottava ideaan, sillä vain usko kytkee toisiinsa kuvien järjestelmän (eli elämän järjestelmän).” (1989, 65.)

Toisaalta tällaisen puheen voisi myös sekularisoida: runoilijat runoilevat, taiteilijat taiteilevat toisilleen, jollekin tuntemattomalle lukijalle ja palvelevat siten yhteisöään. He välittävät lähinnä heissä elävän idean, tarina-aihion, ajatuksentapaisen. Taiteilijat eivät kuitenkaan näissä puitteissa ole minkään ”yli-inhimillisen” – transsendentista puhumattakaan – portteja, näkymättömän maailman portinvartijoita, olentoja hakojen suilla.

Taiteen sekularisointi, epäpyhäksi, maalliseksi, tavanomaiseksi (ja usein apuraharuljanssien mahdollistamaksi) puhteeksi laskeminen on minusta esimerkki eräänlaisesta henkisestä materialismista, joka – kuten näemme – muuntaa käytännössä immateriaaliset taideteokset ja niitä kannattelevat taide-ideat materiaalisiksi kulutustavaroiksi. Kulutustavaroiden seassa taas kirjoittajat helposti kyynistyvät tai toiminnan motiivi kadottaa merkityksensä jo ennen kuin huomaammekaan: tilalle astuu narsistinen itsetoteutus. Eikä sekään ole jonkin kulttuurisen kokonaisprosessin synnyttämää suoraan, vaan myös ihmisessä oleville luonnollisille taipumuksille antautumista. Siksikin on kysyttävä, miksi kirjoitamme.

Mutta on vielä tätäkin tärkeämpiä kysymyksiä. Emme edelleenkään kysy, mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Emmekä kysy, miten ihminen on. Kaiken tämän moskan keskellä ja taiteen muuntuessa yhä enemmän kulutustavaraksi – katsomme elokuvia, siirrymme seuraavaan, luemme kirjoja, siirrymme seuraavaan, pyhä ei kosketa meitä – ainakin minulta unohtaa usein tämä osviitta: ”Taiteen tehtävä on valmistaa ihmistä kuolemaan, muokata ja kuohkeuttaa hänen sieluaan ja saada se suuntautumaan hyvään” (emt., 73.)

Saada se suuntautumaan hyvään! Tarkovski merkitsi ihmisensä erityisellä moraalis-eettisellä rekisterillä ja siinä missä me edelleenkin silloin tällöin keskustelemme siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin ja mikä vain on, hänen teoksiensa voima on aina ollut minun mielestäni niiden uskonnollisissa, kohti absoluuttia kurottuvissa piirteissä. Tarkovski oli vakuuttuneempi Dostojevskista kuin Tolstoista ja sen näkee. Todellisen – ja tällaista ilmaustahan ei saisi kaiketi käyttää, mutta – todellisen taiteen merkitys on siinä, että se ylittää sen kyräilevän tietoisuuden, ne säntäilevät mielensisällöt joissa päivät pitkät vellomme, ja suuntautuu palvellakseen sitä, millä on merkitystä. Ei voi olla ajattelematta Shivapuri Babaa tai ortodoksisia kirkkoisiä tai vaikkapa vain Vaeltajan kertomuksia: kaiken toiminnan päämääränä Jumalaan suuntautuminen, kaiken tekeminen Hänen vuokseen. Toinen herkistyy enemmän keilaamiselle, toinen metsäretkille, mutta taiteen merkitys näinäkin aikoina saattaa olla siinä, kuinka se luo katkon, pysähtymän, tauon jossa hetken näemme selvästi mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Ja miten ihminen on ja miten koko elämä. Mutta tällainen taide on harvassa.

Todenhehku nöyryydessä

Kaiketi viime vuoden viimeisistä kuukausista lähtien olen ollut melko apaattinen ja jotenkin kyyninen median suhteen. Se ei kiinnosta minua vähääkään. Tai kiinnostaa, mutta pelkään sen turmelevan minut taas, viskaavan minut takaisin päivittelyn ja raivoamisen luonnottomaan epäelonkehään. Siksi välttelen sanomalehtiä, uutisia, mainoksia ja keskityn sen sijaan lukemaan kirjojani, kuuntelemaan levyjäni, hellimään lähimmäisiäni. Facebookin suhteen olen käynyt entistä varovaisemmaksi, hiljennytkin osin; se on kaikkein raadollisin kommunikaation alue, joka vain tihkuu negatiivisuutta ja pahaa oloa. Alan ymmärtää sen vasta nyt. Tuntuu yhä tärkeämmältä osoittaa hartautta, nöyryyttä ja myötämielisyyttä arkipäivässä, kasvotusten.

Eräs tuttavani kirjoittaa blogissaan jatkuvasti jollain tapaa huutomerkeissä. Hän vaikuttaa onnelliselta, kehuu ja ylistää rakkautta. Kirjoittaa, että on tiedettävä mitä oikeasti haluaa. Luulen ymmärtäväni hänen hyvää oloaan, mutta en voi oikein kuvitella itseäni hänen asemaansa. Minulle olemassaolon perusjuonne on suruntäyteinen ilo, todenhehku nöyryydessä, jokin johon liittyy olennaisella tavalla armo. Kyllä, pyrin rakastamaan niin lähimmäistä kuin vierastakin, vastustamaan sitä mikä on ”kosmisesta näkökulmasta” - seikka jota Antti Nylén painotti eilen turkismielenosoituksessa – käsitykseni mukaan väärin, mutta perustila on se, että elämme – minä elän – langenneessa maailmassa. Se on radikaalisti erossa siitä, mikä on totta. Enkä minä elä totuudessa kuin harvoin, jos ollenkaan.

Minulle lohtua tuo katsoa esimerkiksi Pirjo Honkasalon Mysterionia (1991), dokumenttia Pyhtitsan nunnaluostarista Virossa. Pyhtitsa on 160 asukkaan omavarainen yhteisö, joka elää keskellä Viron saastuneinta osaa. Aluetta ympäröi n. 134 neliökilometrin alue, jossa on uraanikaivoksia ja niiden aiheuttamia ympäristötuhoja. Vesi on likaista ja raskasmetallien ja muun pärrön rikastamaa. Sen sijaan Pyhtitsan kuvissa näyttäytyy idyllinomaisempi luonto ja yhteisö, pitkät ja hartaat rituaalit, kova työ, jota nunnat tekevät muina aikoina; keritsevät lampaita, viljelevät maata, leikkaavat talvisin jäästä valtavia harkkoja, sienestävät, kokoavat halkotorneja.

Honkasalo tietää mitä tekee. Hän ei osoittele tai leimaa, vaan esittää yksittäisin kuvin, millaista elämä Pyhtitsassa on. Tietysti Honkasalo kuvaa tilannetta tavallaan: esimerkiksi pyhän veden teemaa, jossa Pyhtitsan vesi näyttää niin puhtaalta (kuvat ovat kuin Tarkovskin elokuvataiteesta), seuraa kaivoskuvaus, jossa vain muutamien kilometrien päässä vesi virtaa aivan toisennäköisenä. Kuten Orionin lappusessa mainitaan ”nunnaluostari on rationaalisen mielen ja kylmän insinööritaidon vastakohta” - mikä viittaa siis juurikin kontrastiin uraanikaivosten ja pienen, kuin kuvun alla elävän luostarin välillä.

2000-luvun keskeinen vitsaus on olla jatkuvasti saatavilla. Tällä en tarkoita tapaa, jolla ystäväsi tai työnantajasi voivat ottaa sinuun yhteyttä minä tahansa vuorokauden aikana, vaan enemmänkin tapaa, jolla me voimme olla jatkuvasti yhteydessä muihin, ja jopa sinänsä kasvottomiin sosiaalisiin vyöhykkeisiin. Sain esimerkiksi eräästä sattuman oikusta toisen puhelimen. Vasta viime vuoden puolella vaihdoin vanhan vähän uudempaan, malliin jossa on tekstiviesti- ja soittomahdollisuus. Ne riittävät minulle. Toista puhelinta en siis käytännössä tarvinnut. Nyt minulla kuitenkin oli kädessäni puhelin, jossa oli kameran ja navigaattorin lisäksi välitön, vain napin painalluksen päässä oleva yhteys verkkoon. Yhden illan uutta puhelinta hipelöityäni totesin hengenvaaralliseksi ja siirsin koko toosan syrjään.

Vaikka kyse on omista haluistani, omista synneistäni, tekninen kehitys kulkee täsmälleen väärään, päinvastaiseen suuntaan kuin haluaisin. Asioiden helpottaminen ja helpottuminen altistavat yhä enemmän synnille. Vaivannäkö sen sijaan tuo enemmän ja kokonaisempaa tyydytystä, saa ihmiset arvostamaan asioita enemmän. Vanhastaan tämä on tietysti jo tuttua: jo vuosia monet tietokoneella työskentelevät ovat joutuneet kamppailemaan kaikenlaisten kiusausten kanssa: jokohan olisin ansainnut tauon, voisinkohan kurkata uutisotsikoita, käydä facebookissa? Useimmat eivät edes ajattele, en minäkään aina, menevät vain, ja parin tunnin päästä huomaavat surffailleensa verkossa koko päivän. Kaikki se on pois ajasta, jonka voisi käyttää töiden tekemiseen, kirjoittamiseen, jne. Ihmiset saattaisivat jopa urheilla enemmän jos he eivät antautuisi niin helpolla himojensa ja hetkellisten mielenoikkujensa valtaan.

Tämä on tietysti marinaa. Olen heikko, kyvytön, syntinen. Elän langenneessa maailmassa. Honkasalon Mysterion on lohdullinen dokumentti siinä mielessä, että se esittää ihmiset jotenkin onnellisina, itkuisinakin ja surevina. He tuntuvat luonnollisilta. Elämän koko positiivinen kirjo on läsnä. Kun nunnat ja jotkut yhteisön työmiehistä raahaavat jääkuutioita jäältä tai istuvat kesällä maanviljelyksen lomassa tauolla, emme näe ivallista karetta miesten silmissä. On katsojasta kiinni, miten hän tilanteet näkee ja kokee.

Kun Honkasalon kamera kohdistuu nunnavihkimykseen tai joihinkin palvelusmenoihin, ei voi olla ajattelematta, mitä ei-uskova tai sekulaari Suomen kansalainen kuvista ajattelisi. Tuolla ne hullut menevät? Ovatpa ne kuin sokeita lampaita? Miksi miehillä on tuollaiset asut ja naisilla ei? Miksi kirkkoisät ovat isiä eivätkä äitejä? Tämä on itse asiassa laajempi kysymys, joka askarruttaa. Miten ei-uskovat näkevät ja kokevat uskonnolliset toimitukset? Onko heidän esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi joku alkaa nunnaksi – tai munkiksi?

Kun ortodoksisissa palvelusmenoissa asia ilmaistaan maailmasta luopumisena (siinä missä herännäiskristillisisissä piireissä ilmaus on arkipäivää), koska maailma on ”paha”, voi helposti tuntua siltä, että touhussa ei ole mitään järkeä. Niin kuin ei synnissäkään. Synti on kuin jokin piiska, jolla pidetään ihmiset maassa – jolla kielletään ihmisiä ajattelemasta itse, tuntemasta mitä he ”oikeasti haluavat” ja vastaavaa.

Tai en tiedä, miten ihmiset ajattelevat. Minä ajattelin vuosia synnin noin, vaikka lähi- ja tuttavapiirissäni oli niin kristittyjä, ateisteja kuin munkkejakin. En voinut käsittää, miksi kukaan tieten tahtoen alistuisi tuollaiseen alentuvaan käytökseen, konttaamiseen, ryömimiseen, järjenvastaiseen mokellukseen, kun kuitenkin muussa elämässä he käyttäytyivät kuin sivistymättömät barbaarit, etiikaltaan köyhät öykkärit kosmisessa alennustilassa. Jossain vaiheessa, useampi vuosi takaperin, synti alkoi kuitenkin merkillistyä minulle, joskin edelleen se tuntui, tuntuu vieläkin, jotenkin valheelliselta monien suissa – niin kaiketi minunkin. Voin kuitenkin kaikella vakavuudella sanoa, että olen tässä asiassa tosissani. Synti on täysin osuva ja adekvaatti käsite tässä ajassa.

Miksi ihminen haluaa omasta tahdostaan ”luopua maailmasta”? Miksi näin koominen ja pönöttävä ilmaus asialle? Luostareissa käytetään tätä nykyä internettiä siinä missä katsotaan Boratiakin. Itse ymmärrän kuitenkin luostaritoiminnan siten, että siinä ihminen olennaisesti luopuu jostakin ja ottaa käytännön arkeensa päivittäiset palvelusmenot, rukoilun, Jumalan. Luopuminen maailmasta merkitsee siis tavallaan joistakin asioista luopumista Jumalan eduksi. Ja ”jos ei Jumalaa ei ois”, kuten Julma-Henri ilmaisee (tästä lisää myöhemmin), eikö luopuminen tekona tuntuisi meistä muutoin oikealta, varsinkin nykyiset ekologiset ja sosiaaliset katastrofiketjut huomioon ottaen?

Olisi helppo sanoa, että ei, luopuminen ei ole oikein minusta. Minä en halua luopua mistään. En luovu saavutetuista eduista. Kovalla työllä ja itse olen raivannut tämän itselleni – ja tekninen kehitys on tuonut elämääni muun, paljon hyvää, lisännyt hyvinvointia, kasvuennusteista, vaurautta. Toisaalta omaa elämäämme tutkiskelemalla huomaamme varsin pian, että emme pidä läheskään kaikesta näkemästämme, ärsyynnymme helposti, meillä ei ole aikaa, olemme riippuvaisia tekniikasta, emme osaa kädentaitoja, emme pääse useinkaan luontoon, emme liiku tarpeeksi, käytämme liikaa alkoholia, jatkuva pullansyönti ja oluenjuonti on kasvattanut mahaa ja vastaavaa. Ja sokerina pohjalla: meillä on liikaa tavaraa. Aivan liikaa. Ylettömästi. Puhelimia, digibokseja, vasaroita, kirjoja, lehden vuosikertoja, vaatteita, leluja, piuhoja. Nämä kaikki ovat pois jostakin – jostakin, jota voisimme kutsua Honkasalon dokumentin ilmaiseman ”mysteerin” ohella vaikkapa keskittymiskyvyksi tai leppoisuudeksi. Keskittymiskyky taas on uskonnollisissa puitteissa hartautta, leppoisuus hiljaisuutta. Molempia voi taas pitää edellytyksenä mysteerin ilmenemiselle.

Voisi luulla, että Pyhtitsan nunnat olisivat riutuvia ja ruttuisia mummoja. Todellisuus yllättää: he ovat kovaa työtä arvostavia, ylipainoisia ja reheviä, nauravia ja kisailevia ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan jengoillaan. He arvostavat Jumalan heille antamaa elämää ja Honkasalo onnistuu dokumentoimaan tämän. Huonosti alkanut elämä on löytänyt uomansa. Kiusaukset heilläkin kaiketi on, se on varmaa, mutta tämän, aivan kuten yksityiset suhteet Jumalaansakin (kukaan nunnista ei kerro, mitä Jumala hänelle merkitsee, mitä nunnuus on jne.), Honkasalo on rajannut pois. Tämä todistaa, että luostarielämä ei tarkoita elämänilon puuttumista. Harhaluulon tästä voisi siis jo kitkeä.

Kaiketi juuri kaiken tämän vuoksi transsinomaisesta katselukokemuksestaan toivuttua voikin enää kysyä, pakottaa sen kysymyksen esiin, mihin suuntaan minä voisin elämääni viedä, riippumatta siitä uskonko eläväni langenneessa maailmassa vai ihan hyvässä vai kenties parhaassa mahdollisessa. Ei kysyä, mitä kasvottoman järjestelmän on tehtävä minulle vaan kysyä, mitä minä voin tehdä itselleni. Ja mitä teen itselleni – eikö se ole välittömässä vuorovaikutuksessa siihen, millaiseksi tahdon tämän langenneen maailman tulevan?

Elävä usko

"Eikö tuo raivo, jolla kieltäjät ja pilkkaajat tahtovat, ettei Jumala olisi olemassa, koska eivät onnistu uskomaan Häneen, ole tapa uskoa Jumalaan? He toivovat Hänen olevan olemassa yhtä lailla kuin uskovaiset, mutta koska he ovat heikkoja, passiivisia ja ilkeitä ihmisiä, joiden järki on tahtoa voimallisempi, he tuntevat jääneensä voimattomina järjen otteeseen ja lankeavat epätoivoon, ja epätoivonsa tähden he kieltävät, ja kieltäessään he vahvistavat ja luovat sen minkä kieltävät, ja Jumala paljastaa itsensä heissä, myöntää itsensä kiellossaan." (Miguel de Unamuno: Traaginen elämäntunto, 1913/2009, suom. Tapani Kilpeläinen, s. 222.)

Uskonnosta puhutaan mediassa lähinnä sosiologisessa mielessä. Uskonto mielletään joksikin ihmistenväliseksi toiminnaksi, jossa useimmiten toinen osapuoli yrittää pakottaa tiettyä uskonnollista - sisältäen maailmankatsomuksellisia ja eettisiä painotuksia - näkemystä toiselle. Tuputetaan. Toisaalta uskonnollisten rangaistusten ja sanktioiden kohtaaminen on ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys: on aktivistien, lakimiesten ja poliitikkojen tehtävä suitsia kiihkoilijoita ja suojella ihmisiä uskonnollisilta rangaistuksilta, koska ne ovat selvästikin epäinhimillisiä ja ihmisoikeuksien vastaisia. Ja mikä pahinta, ihminen, ei suinkaan Jumala, on keksinyt nuo rangaistukset ja niiden pohjalla olevat säännöt; silloin uskonto todella on orjuuttamisen muoto, tapa kontrolloida ihmisten vapautta, seksuaalisuutta, omaa elämää!

Suomen puitteissa, vapaa-ajattelijatekstin kohdalla mainittu teesi on toistettava: kirkko ei ole ollut vuosikausiin minkäänlainen auktoriteetti. Huolimatta siitä, että kirkko on viime aikoina tullut esiin lähinnä naispappeus- ja homoparikysymystensä kanssa, mutta myös irvokkaan moderneilla mainoksillaan, kirkko ei ole tulossa takaisin osaksi kaikkien ihmisten elämää, vaan ennemminkin vetäytymässä siitä. Bileet pystyyn, vapaa-ajattelijat! Jos sekulaarihumanistit ja uskonnottomat insinööriopiskelijat pitävät kirkkoa taantumuksellisena ja mielipuolisena, hyvä! Silloin kirkko ja siellä edelleen piilevä "elävä usko" sentään jää koskemattomaksi. Edellä mainituilla tahoilla ei nimittäin ole kykyä tai halua päästä kosketuksiin tuon elävän uskon kanssa ja kylmien tosiasioiden valossa kirkko onkin vain väkivallastaan tuttu instituutio. Olkoot. Kirkon piirissä pysyköön siis ne, joille sille on merkitystä.

Christopher Hitchensin moukkamainen Jumala ei ole suuri. Kuinka uskonto myrkyttää kaiken (2007/2008) on tästä käypä esimerkki. Kuten Pekka Himanen, myös on Hitchens ollut dialogissa monen erityisen vaikuttajan kanssa. Hitchens tuntee työnsä puolesta valtavan joukon uskonnollisia ihmisiä, mutta kovinkaan avoin hän ei taida olla, sillä onnistuu kirjassaan olemaan näkemättä uskonnollisen elämän ytimeen, jota tässä voisi kutsua uskon eksistentialistiseksi ulottuvuudeksi. Hitchensin suoritusta voikin pitää kerrassaan uskomattomana. Tai ehkä hänellä ei vain ole kykyjä. Tai uskoa.

On tietenkin todettava, että Hitchens puhuu - silloinkin kun ottaa huomioon muut uskonnot - lähinnä amerikkalaisessa kontekstissa, jossa tunnetusti evankelinen kristinusko on voimissaan ja kysymys kreationismista edes jotenkuten tapetilla. Mutta Hitchens lörpöttelee! Hän puhuu ja puhuu ja raivoaa, muttei tunnu ymmärtävän mitään, vaikka järjen mies onkin. Liekö suomennoksen kompastuskivi, mutta toistuvasti Hitchens käyttää ilmaisuja, jotka osoittavat hänen olevan täysin kykenemätön pääsemään lähellekään uskonelämän ydintä. Tärkein näistä on tietenkin "järjetön". "Uskonto on järjetön ilmiö". No kappas, lopultakin Hitchens tajuaa! Uskonto ei ole järjellinen ilmiö ja lapsikin ymmärtää tämän. Ja miten kaipaus voisikaan olla järjellä käsitettävä ilmiö? Kun ihminen kaipaa Jumalaa - ja tämä, sikäli kuin asiaa tunnustelen, on eksistentialistisen uskon ytimessä -, tämä kaipaus ei katoa, vaikka sitä kuinka järjellistäisi.

Toisaalta Hitchens tuntuu iloitsevan, jo esimerkiksi Ludwig Feyerbachin tekemästä mutta itselleen omimasta oivalluksesta, että uskonto on ihmisen luoma keksintö. Entä sitten? Miten tämä muuttaa oikeastaan mitään? Teologi sanoisi kai, että juuri keksintö itsessään on todiste Jumalan olemassaolosta, tämän halusta saada ihmiset viemään luomistyö loppuun. Jumala, taivas tai helvetti, eivät ole kuitenkaan jotain sellaista, joka tuosta vain "keksitään". Ennemminkin olisi puhuttava kerrostuneista tunnoista. Kukaan ei ole keksinyt Jumalaa maatessaan laverilla tai banaania mutustellessaan, vaan nämä käsitykset ovat käsitteellistyneet pitkän ajan kuluessa ja luultavasti siten, että ihminen on tarkastellut jotain kokemaansa, "tuntenut" ja tunnustellut, ja aistinut ja ymmärtänyt. Toinen ihminen on tehnyt samoin ja verrannut tuntojaan perimätietoon, traditioon. Ehkä muuten juuri tässä uskonnoissa niin merkittävä tradition voima tulee esiin: elävä usko syntyy yhteydestä Jumalaan ja muihin ihmisiin, Jumalaan ja kirkkoon. Syntyy velka paitsi Jumalaa myös kaikkia ihmisiä kohtaan: minä olen vastuussa tradition jatkuvuudesta paitsi menneillä sukupolville myös tuleville - ja kristinuskon tapauksessa: minä otan koko ihmiskunnan synnit kontolleni ja rukoilen, että minun syntini annettaisiin anteeksi, otettaisiin pois.

Tämä johtaa ajatukseen, ettei Hitchensin käsitys uskonnosta jonakin asiana, oli se sitten etiikka tai maailmankatsomus, ole varsinaisesti jotain, joka pakotetaan ihmiseen. Antti Nylén kirjoittaa osuvasti Halun ja epäluulon esseissään (2010), ettei usko ole mikään timantti, jonka ihminen saa tai joka häneltä otetaan pois, vaan "se on kuin kirjoittamisen halu" (2010, 157). Ihminen kääntyy uskoon itse, jos kokee sen asiakseen. Pappi tai imaami ei "laita" uskontoa häneen, vaan uskon juuri, kaipaus, on tavallaan myötäsyntyistä. Ei tarvitse kieltää yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutusta, mutta on ymmärrettävä, että eksistentialistinen kaipaus - jota voidaan siis pitää ainakin jossain määrin uskonnollisuutena - on ihmisen kokemuksesta nousevaa; kokemuksesta jossa hän tuntee olevansa maailmassa, yksin, seurassa, kauttaaltaan erinäisille vaikutuksille alttiina ja ennen muuta: kuolevaisena. Ja kantaen lisäksi koko ihmiskunnan syntien painoa harteillaan. Tietenkin papit ja imaamit parhaansa mukaan ohjeistavat - osin omien kokemustensa johdattamana - miten tietynlaisesta etiikasta kiinnipitäminen (voi) kasvattaa ihmistä, mutta ei ihminen todellisuudessa ole hänelle siitä velvollinen vaan Jumalalle ja itselleen. Silloin uskonto ei orjuuta ketään, vaan muodostaa sellaisen henkisen selkärangan, joka ihmisellä on, mutta jota hän ei välttämättä muista omaavansa. Kun uskonnoton tai ateisti puhuu etiikasta - olisi heitä halveeraavaa luulla kaikkia ateisteja moraalittomiksi elostelijoiksi ja irstailijoiksi - hän luullakseni kokee olevansa eettisessä vastuussa tekemisistään vain muille ihmisille - muttei Jumalalle. Miksi hän ei koe kysymystä Jumalasta mielekkäänä? Puuttuuko häneltä se tunto, että hän "vakuuttuu" tekevänsä oikein? Eikö esim. kohdallani juuri se muodosta osan uskonnollisuudesta? Mitä teen, yritän tehdä sen Jumalan vuoksi, ja kun pyhitän elämääni, en pyhitä sitä itselleni. Elämäni keskipisteessä on Jumala, en minä itse. Ja kun teen näitä asioita, tulen vakuuttuneeksi siitä, että "teen oikein" - ja enkö koe juuri sen olevan eräänlaista jumalallista kommunikaatiota, "vastausta rukouksiini"?

Hitchens korostaa ennen kaikkea, että uskonto myrkyttää kaiken siinä mielessä, että se asettaa eettisiä ohjeita, joita ihminen ei voi noudattaa, koska ne ovat mahdottomia. Eipäs lannistuta siellä takana ja vieläpä näin alkumetreillä! Hitchensin ihmiskäsitys on kuitenkin läpeensä moderni ja kapitalistinen. Hän ei voi mitenkään käsittää, että uskossa on kyse myös ihmisen itsetyöskentelystä, muuntumisesta, tiestä jolla hän ponnistelee ollakseen jotain muuta kuin ahne, itsekäs ja seksinnälkäinen. Hitchens kuitenkin pitää elämästään ahneena, itsekkäänä, pilkallisena (hänen mahdollinen seksinnälkäisyytenä ei tule ilmi) ja moittii esimerkiksi uskontoja siitä, että nämä palvovat lehmää ja kammoavat sikaa - jolloin ne ovat poissa Hitchensin ruokapöydästä, johon selvästi tuntuu kuuluvan tapetut eläimet.

Jos kuitenkin Hitchens vaivautuisi tarkastelemaan omia lähtökohtiaan edes hiukan, hän ehkä tekisi nämä huomiot: a) Hitchens uskoo järkkymättömästi järjen valistukselliseen luonteeseen: kitkemällä uskonnon ja korostamalla järkeä yllämme toisenlaiseen etiikkaan joka perustuu ihmistenvälisyyteen. Tätä voisi pitää järjen suorittamana amputaationa, jossa jotain ihmisen "luontoon" olennaisesti kuuluvaa yritetään poistaa ja hävittää kieltämällä se.

b) Hitchens - kuten niin liian monet uskonnottomat - on täysin sokea omalle tiedeuskolleen, tieteelle jonka saavutuksia hän palvoo. Hitchens ei nähtävästi ole lukenut esimerkiksi Paul Feyerabendia, joka osoittaa kiinnostavalla tavalla tieteen monoteistisen luonteen sekä vihamielisyyden, jota myös Hitchens projisoi uskontoon. Tässä on tietenkin myönnettävä: kyllä, myös uskonnot suhtautuvat vihamielisesti tieteeseen, mutta samoin toimii tiede kun kyse on mistä tahansa menetelmistä, jotka eivät sovi sen traditioon tai tämänhetkiseen paradigmaan.

c) Koska uskonto on Hitchensille esihistoriallista alkuperää, jolloin ihminen oli hänen mielestään täysin primitiivinen ja kuin lapsi, uskon perustajat olivat tietämättömiä maailman ihmeistä. Nyt Hitchensin tytärkin tietää enemmän maailman menosta kuin uskonnon perustajat. Näinköhän? Kyllä, jos ajatellaan vain nykytieteen peruslähtökohtia, maailman käsittämistä materialisesti ja nykytieteen oppien mukaisesti, atomikasautumina. Ei, jos ajatellaan elämän syvempiä ulottuvuuksia tai vaikkapa niitä tietoisuudentasoja, joille kurinalainen ja tahdon omaava ihminen voi juuri uskon ja itsetyöskentelyn avulla päästä. Toistan Feyerabendin provosoivan kysymyksen: mitä mielekkäitä syitä meillä on epäillä astraalimatkailua ja siltä saatua tietoa valheellisemmaksi kuin kuulentoja? "Tavallisen ihmisen" näkökulmasta väite laajentuvasta maailmankaikkeudesta on yhtä "tosi" tai "epätosi" kuin väite Kristuksen tyhjästä haudasta.

d.) Pilkatessaan Gandhia Hitchens ei äkkää, että elämä, jota Gandhi tavoitteli Intiaan, ei välttämättä ollut sellainen kuin Hitchens haluaisi. Koska Hitchens on modernisti ja ylistää ihmisoikeuksia ja länsimaista lääketiedettä, hänen käsilläoleva lyömäaseensa on tietenkin se, että jos Intiassa olisi noudatettu Gandhin oppeja, tuhansia intialaisia olisi kuollut suitsait sukkelaan nälkään ja tauteihin ja nämä olisivat kaiken lisäksi "jatkaneet lehmien palvomista". Tämä juuri on ongelma. Modernin ihmiselämän arvo on ehdoton - vaikka se tuhoaisi kaiken ympärillään - ja olemisen lähtökohta on paitsi järjellinen myös eläimiä tolkuttomasti hyväksikäyttävä. Pidettäisiinpä Suomessakin lehmiä niin arvossa, että ne säästyisivät näiltä kotimaisilta Valion tukemilta keskitysleireiltä. Entä järki? Järjen normi tulee hyvin esiin tässä ilmaisussa: "Mutta hämmästyttävä määrä ihmisiä näyttää uskovan, että järkeen ja järjenkäyttökykyyn - ainoaan seikkaan joka erottaa meidän eläinsukulaisistamme - ei ole luottaminen ja että sitä tulee jopa heikentää jos mahdollista" (2007/2008, 229). En kuitenkaan tiedä yhtäkään eläinlajia, joka näkyvästi harjoittaisi uskonnollisia menoja. Tämä on mielenkiintoista, koska uskovainen pyrkii selvästi olemaan jotain muuta kuin "alhainen eläin", mutta silti juuri tämä ponnistelu on Hitchensin mielestä kuin piiskatun koiran uikutusta. Ei tarvitse livetä käsitykseen, että uskovainen automaattisesti vihaisi luontoa tai että hänellä on kaikki valtuudet käyttää luontoa hyväkseen miten mielii, vaan ennemminkin uskovainen katsoo asiakseen toteuttaa tehtäväänsä, lajiolemustaan. Tämä on lähtökohta - sen seuraus voi olla luonnonriisto.Voidaanhan katsoa Jumalan lahjaksi ylipäätään se, että hänellä on kaikki mahdollisuudet päättää siitä, toteuttaako tätä lajiolemusta (jatkaen luomistyötä), vai jääkö aistielimiensä kaipaaman välittömän nautinnon luuppiin pörräämään.

Viimeinen seikka on saivartelua, mutta: e.) Hitchens näkee erityisen vastenmielisenä tavan, jolla uskonto suhtautuu lapsiin. Vaikka itsekin pidän vaivaannuttavana kaikkea sitä, mitä eri uskon traditioissa lapselle tehdään, en malta olla ajattelematta sitä, kuinka modernin lapsikäsityksen jaamme Hitchensin kanssa. Tässä on tietysti vaikea olla vajoamatta relativismiin, mutta sallittakoon ajatusleikki: lapsiin on historian saatossa suhtauduttu hyvin eri tavoin ja lapsen kuolemaa on pidetty yhtä mitättömänä asiana kuin lemmikin tai kotieläimen kuolemaa. Tultaessa 1900-luvulle ja väestöräjähdyksen vuosikymmeneen, eliniän pitenemisen vuosiin, suhtautuminen lapsiin on kuitenkin muuttunut. Parempaan? En tiedä. Ainakin se on muuttunut entistä holhoavammaksi. "Pienistä aikuisista" on siirrytty modernin psykologian kautta siihen käsitykseen, että lapset ovat lähtökohtaisesti viattomia ja arvokkaita, joita maailma sittemmin alkaa hiljalleen mustata ja turmella ja meidän on tehtävä kaikkemme, jottei näin kävisi. Viattomat lapset ovat tietenkin kaikkein suurin tabu, johon kulttuurissamme ei saa koskea - tämä on myös asia jolla Hitchens mässäilee kirjassaan - mutta toisaalta: samainen kulttuuri nimenomaan leikittelee tällä tabulla tekemällä nuorisokulttuurin ikoneista vietteleviä kullinkiusaajia. Ei ihme, että Suomessakin lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on edelleen voimissaan - niin paljon kuin sitä vihaammekin - emmekä voi lakaista tätä maton alle vain siksi, että kauheammin lapsia ja nuoria kohdellaan muslimimaissa. Kamppailua, jos sen koemme ehdottoman tarpeelliseksi - on käytävä kaikilla rintamilla kuitenkaan liialliseen demonisoimiseen lankeamatta. Loputtomaan relativismiin ei ole tarvetta, mutta keskusteluun ja arvojen punnitsemiseen on.

Tällä kaikella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä elävän uskon kanssa. Hitchensin esittämät syytökset ovat toki uskontojen tapauksessa "totta", mutta toisaalta kirkko kristuksen mystisenä ruumiina, elävän uskon yhteytenä on jotain, josta tyystin puuttuu ego ja maallinen kunnia. Elävä usko kuitenkin tarkoittaa, ettei maailmansynnyllä tai luomiskertomuksella tai Jeesuksen historiallisuudella ole suoranaista merkitystä. Vaikka todistettaisiin täysin vedenpitävästi, että Jeesusta ei koskaan ollutkaan, kristityt uskoisivat silti Kristuksen ylösnousemukseen, ja hyvä niin. Mitä mielekkäitä syitä heillä muka olisi luopua uskostaan?