torstaina, syyskuuta 12, 2013

Kirjailija toisen varjossa

Tommi Melender kirjoittaa mainiossa lukijuutta tematisoivassa esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat (2013) muun muassa yhdestä ja toisesta amerikkalaiskirjailijasta, joista ensimmäistä lähes jumaloi ja toista puntaroi muuten, suhde kun häilyy. Nämä kirjailijat ovat, kuten Melenderin esseet lukeneet osaavat varmasti arvata, David Foster Wallace ja Jonathan Franzen, ystävät, työtoverit, keskenään kilpailijat.

Eräs ajatuksen itu, jonka esseisti lukijalleen välittää, koskee tapaa jolla esseen minä etsii Jonathan Franzenin takaa Wallacea: mitä uutta Wallacesta Franzenin proosa välittää, miksi kahden maultaan ja romaanimuodoiltaan niin erilaisen kirjailijan välille kehittyi ystävyys? Itu kerää kasteen ja alkaa itää: viimeisen vuoden aikana olen itsekin lukenut Franzenilta Epämukavuusalueen (2012, The Discomfort Zone, 2006), Vapauden (2011, Freedom, 2010) ja nyt Yksin ja kaukana -esseekokoelman (2012, Farther away, 2012) pohtien monesti samaa. On kirjailijoita ja on kirjailijoita. Toisia lukee itsenäisesti, toisia toisten takana. Toisille hakee tämän tästä verrokkeja, selättäjiä tai oppilaita. Franzen ei hänkään tunnu pärjäävän itsenään, jos on vähääkään lukenut hänen ystävänsä proosaa. The Correctionsin (2001) ja How to Be Alonenkin (2002) olen ollut monet kerrat aikeissa ostaa, vaikken varsinaista syytä oikeastaan tiedäkään, enhän pidä Franzenia erityisen mestarillisena kirjailijana, mutten toisaalta usko lukevani häntä mistään velvollisuudentunnostakaan. Puoleensavetäviä sävyjä hänessä silti on – ja toivottavasti myös DFW:sta riippumatonta sellaista, kun vain tietäisi mistä etsiä, ja löytäisi.

Vapaus, Franzenin toistaiseksi menestynein romaani, oli selväpiirteisen klassillinen, hetkittäin jopa laskelmoiva romaani, ja yhdyn monilta osin Melenderin osuviin huomioihin siitä. Se on silmiinpistävästi yritys kirjoittaa vielä kerran suuri lukuromaani ja sellaisena se jossain määrin tietysti onnistuukin, mutta on kysyttävä, jälleen, vielä kerran, samaan hengenvetoon, miksi oikeastaan edes yrittää lypsää mahoa lehmää. Ei sillä, ei Franzen selvästikään ole mikään laskelmoija – vaikka pyrkikin toisinaan, näin sivumennen sanoen, muuntamaan erikoista kokemustaan viihdyttäväksi tarinaksi (Yksin ja kaukana, s. 154). Hänen kirjallinen makunsa vain yksinkertaisesti tuntuu likenevän lukuromaaneja. Franzen haluaa kirjoittaa luettavia, viihdyttäviä, syvällisiä, elähdyttäviä romaaneja – mutta tietyissä rajoissa, tiettyjä muotoseikkoja noudattaen (sisältäen Leo Tolstoihin ja moniin 1800-luvun venäläiskirjailijoihin sekä vaikkapa Thomas Manniin verrattavan seikkaperäisyyden). Enkä voi syyttää: kaikenlaisten kokeilujen ohella palaan itsekin silloin tällöin mielelläni sellaisten romaanien ääreen, jotka kirkasotsaisuudessaan vaikuttavat välittävän lukijalleen kaikessa perinpohjaisuudessaan, oudossa ei-historiallisessa (tai ainakin ei-enää-ajankohtaisessa), ilmettyä universaaliutta tavoittelevassa lohdullisuudessaan kokemuksia asioista, joita olisi luultavasti luonnollisinta nimittää ”suuriksi totuuksiksi”. Tiedostan kuitenkin, että tällainen, vaikka sitten ajoittainenkin tarve vastaa kohdallani eräänlaista makua ja tiedostaa suurien totuuksien tietynlaisen välittämisen välttämättömän keinotekoisuuden.

Sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi Wallacen Infinite Jest (1996) pystyisi samaan – kyllä, luultavasti juuri tahallisen perinpohjaisuutensa (alaviitteineen päivineen ja liian tarkkoine yksityiskohtineen), vilpittömän lohduttavuutensa ja itsetietoisuutensa ansiosta se on suuri romaani, jonka hienous nimenomaan kruunautuu sellaisilla muodollisilla valinnoilla, jotka tulivat ajankohtaisiksi ja mielekkäiksi ehkä vasta, no, 1990-luvulla. Siinä mielessä, juuri kaunokirjallisuutena, Infinite Jest kertoo monia kertoja enemmän ja täsmällisemmin meille meistä itsestämme, ajastamme ja paljosta muusta kuin esimerkiksi Vapaus. Myös Infinite Jest osaa olla viihdyttävä ja kiehtova teos, vaikka tietysti osin puuduttavakin (tosin eri syistä kuin Franzenin Tolstoit) – ja kuitenkin juuri historiallisen itseymmärryksensä ansiosta Infinite Jest on tämän päivän suuri romaani, siinä missä Vapaus ei ole.

**

Yritettäköön kuitenkin luopua vertailun välttämättömyydestä. Hyväksyn ilmeisen tosiasian, että Franzen on halunnut ajatella ja tehdä toisin. Hän on eri yhteyksissä korostanut romaanitaiteellista konservatiivisuuttaan, eikä häntä siitä pidä tuomittaman. Hän saa tehdä toisin. Vapaus on näet kaikesta huolimatta hyvä ja toimiva romaani – ja Franzenin esseet ovat hyviä esseitä. Olen kirjoittanut paljon takakireää ja penseää suomalaisesta esseistiikasta viime vuosina ja voi olla, että sokeudun näissä asioissa pääosin maantieteellis-kulttuurisista syistä, mutta toistan: Franzenin esseet ovat hyviä esseitä. Ne soljuvat, lohduttavat ja tietystä laskelmoivuudestaan ja ajattelun keskinkertaisuudesta huolimatta niille uskaltaa luvata kaunokirjallisen leiman. Niiden jälkeen on jotenkin vain tuskallista lukea kotimaista esseistiikkaa, jossa toistuvasti päivitellään liikaa, uhotaan liikaa tai vain läyrytään ylipitkien ja pikkukivojen kolumnien hengessä päivänkohtaisuuksia. Sanotaan tämä kuitenkin varauksella: takakireyteni ei johdu (penis)kateudesta, vaan läkähtymisestä. Uutiset, sanomalehdet, kolumnit, blogit, jopa monet esseet väsyttävät eivätkä nosta – voi nostaa – päivänkohtaisuuksien yläpuolelle, tältä päivältä huomaamattomiin. Samasta syystä vain harmittaa, että Siltala-kustantamo on laatinut Yksin ja kaukanan takakanteen kuvauksen, joka päättyy lauseeseen ”Yksin ja kaukana on merkittävä, provokatiivinen ja välttämätön kirja”. Jossakin reaalimaailmalle rinnakkaisessa kirjakauppatodellisuudessa tällaiselle lausunnolle voisi ehkä laskea jotain arvoakin, mutta täällä, jos joksikin niin provokatiiviseksi Franzenin esseekokoelmaa en oikein kutsuisi.

Sanotaan kuitenkin myös tämä varauksella. Ymmärrän, että Franzen on varmasti eräänlainen suuren maailman Anu Silfverberg: taitava kirjoittaja, mutta siinä mielessä särmätön, että jos vähääkään kokee itsensä aatemaailmaltaan liberaaliksi, voi esseitä lukiessa enintään nyökytellä (ja jakaa sitten sosiaalisessa mediassa). Sellainen maneeri esseen minää korostavassa muodossa ei kai ole erityinen meriitti. Varaus on paikallaan siksi, että on oletettava myös minussa elävän lukijana joitakin samoista liberaaleista tendensseistä, jolloin en aina yksinkertaisesti tunnista provokaatiota. Suomalaisen on päivänkohtaisuuksien yhteiskunnassa elävänä toki helpompi tunnistaa provokaatio juuri Silfverbergin sanankäänteistä kuin amerikanserkun, mutta aina joitakin kuolleita kulmia molempien kohdalle jää. Siksi kummankin ilmeinen arvoliberaalius luultavasti ärsyttää ja kiihottaa enintään niitä, joille ajattelun tulokulmat ovat vieraita. Joka ne on ajatellut, nyökyttelee – tai vain väsyy.

Asian valaisemiseksi kannattaa vielä sivuta Jonathan Safran Foerin parin vuoden takaista kirjaa Eating Animals (2009, Eläinten syömisestä, 2011). Niin maailmalla kuin Suomessa se keräsi verrattain paljon lukijoita, jopa niissä määrin että tuli pakottaneeksi joitakin heistä alkamaan kasvissyöjiksi tai ainakin arvioimaan uudelleen päivittäisiä tottumuksiaan. Miten tahansa kirjan kuvaileman asian, tarkat kuvaukset, retoriikan, tyylin, syyt ja seuraukset näkeekin, lukijoiden joukossa oli taatusti ihmisiä, joille nämä asiat tulivat uusina. Lukijoita, joille Foerin proosa tuli paljastaneeksi jotain sellaista päivittäisestä todellisuudesta minkä jälkeen tuntui yksinkertaisesti kestämättömältä jatkaa osaa sen käytännöistä. Kaunokirjallisen hapuilun vaikutuksista voidaan löytää suomalaisesta esseistiikastakin esimerkki: Antti Nylén kertoo Tunnustuskirjassa (2013) hämmästyksestään tavattuaan esikoisesseekokoelmansa lukijoita, jotka kertoivat alkaneensa kasvissyöjiksi luettuaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Molempien kirjojen kohdalla se oli luultavammin provokatiivinen tai muutoin kiihottava retoriikka, ja tyylikeinot ylipäänsä, jotka työnsivät lukijoita muuttumaan ihmisinä. Omakohtaisuuden korottaminen pelkkien tosiasioiden rinnalle tai ohitse vaikutti, esseen minä teki sen – mutta jälleen, asiaa jo ennestään ajatelleet tyytyivät luultavasti vain nyökyttelemään.

Toisaalta jos ei ole ajatellut jotain asiaa, sellaisesta lukeminen voi provosoida tyylistä riippumatta. Jos taas on ajatellut, se voi tuntua yksinkertaisesti suoralta ja vilpittömältä. Tiedostan luonnollisesti, että toisinaan provokaatio on kuin onkin vain liioittelua, kärjistämistä ja yhden tulokulman korottamista ylitse muiden; retorista menettelyä, jolla on selvä tilaus tämän päivän vihateollisuudessa kaikkine kohuineen ja kohkauksineen, eikä tällä ole juuri niin mitään tekemistä sen kanssa, osaako lukija huomata provokaation, onko hänellä riittävästi kompetenssia ja medialukutaitoa sen ymmärtämiseksi. Joskus – usein – kohkataan vain kohkaamisen (ja huomion) vuoksi. Rehellisyys itsessään – ja uskon, että niin Nylén ja Silfverberg kuin Franzenkin kirjoittavat rehellisesti ja ovat onnistuneet sisällyttämään tyyliinsä rehellisyyttä ymmärtävän mallilukijan – rehellisyys voi kuitenkin myös ärsyttää, esitti sen sitten miten hyvänsä. Tällöin vain lukija, joka yrittää vilpittömästi ymmärtää, herkistyä, olla avoin mutta myös kohdata oman närkästyksensä, saattaa päästä näennäisten provokaatioiden ohitse.

Kun lintuharrastustaan toistuvasti esiin tuova Franzen esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten viidestä miljardista muuttolinnusta lähes miljardi tapetaan tietoisesti ja tahallaan Välimeren maissa, erityisesti Maltalla, asiasisältö voi tulla uutena, mutta muoto ja lähtökohtainen asenne ilmiöön ovat arvoliberaalin ajattelun luotsaamaa: salametsästys ei ole oikein, viattomien pikkulintujen tappaminen tuntuu kaiken kaikkiaan väärältä – ja näistä lähtökohdista Franzen luonnon- ja lintujensuojelijana kirjoittaa. Ehkä suomalaisesta metsästyksenharrastajasta myös tämä on provosointia – onhan pelkkä metsästyksen kritisoiminen tai kohteleminen tarpeettomana monelle suomalaiselle yksinkertaisesti punainen vaate, ja kaupunkilaisten hössötyksiä. Räkättirastaskin on roskalintu eikä sellaisen tappamisella makustelu liikauta meissä erityistä myötätuntoa luontokappaletta kohtaan saati tunnu eettisesti arveluttavalta. Silti asia kääntyy myös toisinkin päin. Ylipäänsä toisen ihmisen, toisenlaisen ajattelun ja kokemuksen kohtaaminen voi olla avartavaa, mutta myös äärimmäisen kivuliasta omalle minäkuvalle ja siten kaikkea muuta kuin mieluisaa – jo se, eräänlaisena esikokemuksellisena tilkitsijänä synnyttää usein defenssinomaisen tarpeen provosoitua ja jättää huomiotta. Toisinaan reaalinen on vain yksinkertaisesti liian raakaa. Nämä tekijät korostuvat julkisessa tilassa.

**

Kiinnostavampi kirjailija näissä oloissa olisi luultavasti romaanitaidekäsityksiltään liberaali ja ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ei toisinpäin, ei sellainen kuin Franzen – taidekäsityksineen konservatiivinen, maailmankuvaltaan arvoliberaali. Se ravistelisi meitä. Tietysti se lietsoisi myös vihateollisuutta, mutta voisi myös herkistää toisenlaisille kokemusmaailmoille (vrt. Timo Hännikäisen Ilman, 2009, ja sen saama julkisuus). Minunkin on vaikea ottaa kuluneella viikolla julkistettua Kokoomusnuorten tavoiteohjelmaa muuna kuin vitsinä ja korkeintaan metapoliittisena täkynä, jolla pakotetaan koko poliittista kenttää tiettyyn suuntaan – ja silti, kuitenkin, kaikesta huolimatta oletan, että jossakin on reaalinen olento, joka haluaa nähdä ainakin osan noista tavoitteista käytännössä. Samalla kuitenkin oletan, että syrjäänvetäytyvänä minulla olisi tällaisen olennon kanssa melko vähän puhuttavaa. Silloin kokemukset eivät kohtaisi ja ainakin toisen kohdalla solipsismi vain syvenisi.

Siinä mielessä minusta on vain lohdullista, että saatan ja voin paeta näitä olentoja ja heidän kokemusmaailmojaan kaunokirjallisuuteen – vain kohdatakseni heitä turvallisissa ympäristöissä. Tämä ei tarkoita, ettäkö tieten tahtoen välttelisin näitä olentoja – ei, kuuntelisin heitä ”tosielämässä” mieluustikin, mutta riitaa, kiistaa, kärhämää en mielelläni alkaisi heidän kanssaan kehitellä. Ja jos tässä jokin ongelma on, se on nimenomaan siinä, että olettavasti en ole yksin. Monet tahtovat toimia kuten minä: harvat haluavat kasvotusten provosoida ja riidellä, mutta samanmielisten piireissä ja verkkokirjoitteluissa sellainen on huomattavasti helpompaa, ja jopa toivottavaa. Solipsismiin taipuvaisille tai muutoin yksinäisille syntyykin kuva maailmasta, joka on jossain jokapäiväisten kohtaamisten tuolla puolen kylmä, raaka ja kilpailulle altis – jossa alituiseen pelataan vihanteolla ja etu- ja viiteryhmien keskinäisillä kamppailuilla. Ja samat yksinäiset saattavat toisinaan kuitenkin kohdata aivan päinvastaisia tilanteita, arkipäivän sankareita, huomaavaisuutta, avuliaisuutta ja inhimillistä lämpöä. Harvemmat hakevat tietoisesti toisilleen pahaa.

Ja on kirjailijoita – sellaisia kuin Wallace ja Franzen – jotka uskovat kaunokirjallisuuteen voimana ja mahdollisuutena, joka saattaa nostaa ihmisiä solipsismistaan. Päivälleen viisi vuotta sitten, 12. syyskuuta 2008 itsemurhan tehneen Wallacen muistotilaisuudessa Franzen sanoi:
Mutta tuo äskeinen: ”päästä suhteellisen puolueettomalla maaperällä syvälliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa”. Me tulimme siihen tulokseen, että sitä varten kirjallisuus on olemassa. ”Ulospääsy yksinäisyydestä” kuului yhteisesti sovittu muotoilumme. (Yksin ja kaukana, s. 183).
Ystävän kuvaus niin muistopuheessa kuin kokoelman nimiesseessä koskettaa paljon enemmän kuin viime vuonna ilmestynyt D. T. Maxin kirjoittama elämänkerta Every Love Story is a Ghost Story: A Life of David Foster Wallace (2012). Ne eivät ole ulkokohtaisia saati liehitteleviä. Mutta samalla tulee tunne, että Franzen uuttaa paitsi kokemuksistaan myös heidän yhteisesti sovitusta muotoilustaan sellaisia sairauksia ja riippuvuuksia, joita yhä useampi elää joka päivä. Infinite Jest, joka oli ja on muun muassa eräänlainen addiktioiden ensyklopedia, siinä missä Wallacen muukin proosa kuvaa hyvin erilaisia hahmoja kuin Franzen – niin hyvä romaani kuin Vapaus onkin, sen henkilöhahmot ovat ongelmineen paljon keskiluokkaisempia ja tavanomaisempia kuin Wallacella, jonka kertomuksissa tuntuu tämän tästä korostuvan eri rekistereissä masennus, narsismi ja muut mielialahäiriöt. Sitä vastoin Franzenin patologiat ovat luultavasti jokamiehen ja -naisen silmin nähtynä huomattavasti tunnistettavampia ja samastuttavampia, nimittäin hölmöä kiintymystä Blackberryyn ja muihin puhelimiin, omien egoprojektien pönkittämistä Facebookissa, varsinaisia ensimmäisen maailman ongelmia. Tietysti näitä vasten piirtyy franzenilainen taustahorisontti, ”teknokulutusyhteiskunnan järjestys” (s. 13). Ja vielä eräs kattavampi tihentymä varhaisemmasta essestä:
Crackinkäyttäjä joka on stimuloinut mielihyväkeskustaan yhteen menoon kuusikymmentä tuntia, myyntimies joka on syönyt aamiaisensa, lounaansa ja päivällisensä videopokeriruutuun liimaantuneena, ajankulukseen naposteleva nainen joka on puolivälissä kahden litran suklaajäätelörasiaa, jatko-opiskelija joka on tuijottanut internetsivustoa housut kintuissa edellisillasta kello kahdeksasta lähtien ja homopoika, joka viettää pitkää viikonloppua valmistaen cocktaileja Viagrasta ja metamfetamiinista: he kaikki voivat kertoa meille (sikäli kuin saamme kiinnitettyä heidän huomionsa), että aivoja ja niitä stimuloivia aineita lukuun ottamatta mikään ei ole todellista” (s. 295).
Tässä mielessä Franzen kirjoittaa ajatuksellisesti paljon latteammin, mutta – luultavasti siksi – tavoittaa huomattavasti enemmän lukijoita. Sen vuoksi onkin hämmentävää vaikkakin luonnollista, että tiettyjen määreiden kautta – newyorkilainen, lintuharrastaja, älypuhelimensa ystävä, kirjailija, DFW:n ystävä – itseään esseiksi uuttava kirjailija on jo pelkillä aihevalinnoillaan vienyt kirjailijakuvaansa sellaiseen suuntaan, että nekin lukijat, jotka löytävät Wallacen nimenomaan Franzenin esseiden myötä, alkavat jossain vaiheessa empiä, pääseekö kirjailija koskaan ystävänsä varjosta. Tieten tahtoenko hän ei halua astua Wallacen takaa? Onko se oman menestymisen myötäsynnyttämä mekanismi; halu yhtäältä nostaa edesmenneen ystävänsä kirjallista tuotantoa ja toisaalta kätkeytyä hänen taakseen?

Franzenin kunniaksi on toki sanottava, ettei hän sanottavasti kuitenkaan vertaile tuotantoaan ystävänsä kirjallisiin teoksiin – ja hyvä niin – sekä toiseksi se, että Franzen kirjoittaa myös muista vaikuttajista ja lukemistaan kirjailijoista kiitettävän paljon ja myönteiseen sävyyn. Lisäksi Yksin ja kaukana on selvästi enemmänkin myynnin edistämistä varten laadittu tuote kuin itsenäinen kokoelma esseitä: joukossa on näet puheita, esitelmiä, kritiikkejä; hyviä tekstejä kyllä, mutta ei sellaisia jotka oikein tukisivat tekstikokonaisuutta kirjaksi. Ne esseet taas, jotka soljuvat – uudemmat, pidemmät – lähinnä tahriintuvatkin, kun kirjaa lukee pidemmälle, vanhempien, lyhyempien eikä aina niin taidokkaiden tekstien saadessa enemmän tilaa loppua kohden. Siten Franzenia ei ehkä edes pitäisi lukea esseistinä – ja silloin myös osa Franzenin viittauksista ystäväänsä, nimiesseetä lukuunottamatta, jäisi vähemmälle huomiolle, ei muodostuisi kuvaa kirjailijasta toisen varjossa. Kirjakauppavetoinen rinnakkaistodellisuus ja siihen samaistuminenko sen Wallacen varjon Franzenin ylle siis heittääkin?

Täkyn, jonka tulkitsen tämän vastavoimaksi – samalla tavalla kuin Franzenille rakkaus on kuluttajuuden vastavoima, se näet paljastaa valheen – ja jonka tähden ehdottomasti arvostan kirjailijaa, Franzen heittää omaelämänkerrallista romaanikirjallisuutta käsittelevässä esitelmässään:
Kirjailija on nykypäivänä lukijoilleen velkaa sen, että hän asettaa itselleen vaikeimman haasteen, josta vielä voi toivoa jollain lailla selviytyvänsä. Jokaisen kirjan kohdalla on kaivauduttava niin syvälle kuin mahdollista ja kurotettava niin kauas kuin mahdollista. Ja jos kirjailija tekee näin, ja jos hän onnistuu saamaan aikaan jotensakin hyvän kirjan, se merkitsee, että kun hän seuraavan kerran yrittää kirjoittaa kirjan, hänen on kaivauduttava entistä syvemmälle ja kurotettava entistä kauemmas, tai muutoin se ei taaskaan ole kirjoittamisen arvoinen. Tämä taas merkitsee käytännössä sitä, että voidakseen kirjoittaa seuraavan kirjan hänestä on tultava eri ihminen. Se ihminen, joka hän jo on, on jo kirjoittanut parhaan kirjan jonka on pystynyt. Hänen on mahdoton päästä pitemmälle, ellei hän muutu. Toisin sanoen ellei hän paiski töitä elämäntarinansa kanssa. Siis omaelämäkertansa kanssa. (s. 145–146.)

Sama taitaa koskea lukijaa – ja jos tämä lukija jotakin saattaa vielä toivoa, on se kaiketi se, että syvemmälle ja kauemmaksi menemisen sijasta – tai vähintäänkin sen ohella – eläisi kyky myötäelää sitä, mikä on pinnalla ja tässä; että yksin ja kaukana olemisen ohella eläisi edelleenkin kyky elää yhdessä ja lähellä.