perjantaina, helmikuuta 27, 2009

Valuvirheelliset ja paha isoveli (toistamiseen)

Demokratia voi näinä aikoina edelleenkin hyvin huonosti. Lähetin edellisen kirjoitukseni hiukan muunneltuna kaikille kansanedustajille ja kahden päivän sisällä noin 20-30 kansanedustajaa on vastannut sähköpostiini, osa itse, osa avustajansa toimesta.
Korjattakoon ensimmäiseksi tekstiin lipsahtanut virhe. Vihreät eivät loppuvaiheessa enää suoranaisesti vastustaneet lakia, vaan tiistaisessa äänestyksessä ilmeisesti kaikki vihreät kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Johanna Sumuvuori esitti vielä hallituksen esitykseen muutoksia, jotka kuitenkin hylättiin. Tämä lipeämä porvarillisesta yhteisrintamasta annettakoon pisteinä niille muutamalle Vihreälle (4 kpl), jotka vielä tukivat Sumuvuoren esitystä. Olennaisempaa - ja samalla surullisempaa - kuitenkin on, että tässäkin asiassa Vihreät antoivat periksi, koska istuvat hallituksessa. Oras Tynkkynen vastasi minulle olevansa yhtä mieltä demokratian huolestuttavasta tilasta, mutta hänen ohjattuaan minut blogiinsa, sain kokea pettymyksen: "Hallitus toimii niin, että kun hallituksen enemmistö on jonkin esityksen kannalle taipunut, myös vähemmistöön jääneiden odotetaan sitä tukevan. Jos vihreät lipeävät Lex Nokiassa, mikä estää keskustalaisia tai kokoomuslaisia lipeämästä hallituksen päätöksistä jossakin vihreille erityisen tärkeässä asiassa?"
Tynkkysen lausuntoa voi lähestyä myös siltä kannalta, mikä on "vihreille erityisen tärkeä asia"? Mitä luultavammin Vuotos, kuten joku keskustalainen taisikin jo eduskunnassa möläyttää - vaikka tosiasiassa Vihreät ei ole aikoihin ollut enää (kenties ei koskaan) vihreä puolue. Luonnonsuojelemisen kanssa puolueella ei ole juurikaan mitään tekemistä. Jukka Peltokosken mainiota Megafoni-kirjoitusta sivuten: Vihreät on kaupunkilaispuolue, jonka kivijalkaa ovat tietotyöläiset, tutkijat, mediatyöläiset ja palvelualan ammattilaiset - toisin sanoen moderni aivotyö, ne surulliset kasvot, jotka päivät pitkät istuvat näyttöpäätteillään. Jos Lex Nokian vastustaminen ei ole Vihreille se juttu, mikä silloin on? Tahallaanko Vihreät haluaa hylätä äänestäjänsä pettämällä heidät? Pelkään pahoin, että samoin, samaa taktiikkaa Vihreät on käyttävä parin viikon päästä yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Tynkkysen ja Heidi Hautalan - kiitos heille persoonallisista ja suopeista vastauksistaan - kautta paljastuu kuitenkin jotain äärimmäisen surullista itse puolueesta: "aikuisen mitat täyttävänä, uskottavana ja menestyvänä puolueena" se pelkää pyllistämästä kenenkään suuntaan. Aikuinen on kohtelias ja hyväkäytöksinen, kunnon liikemies attaseasalkkuineen ja paskapuheineen. Vihreät ei olekaan vihreä, vaan äärimmäisen väritön puolue - nykyisin huomattavasti värittömämpi kuin kolmen neljän vuoden takainen Matti Vanhanen - nykyäänhän jälkimmäinen alkaa muistuttaa jo seinähullua fasistia, jolta ei pidä kainalopierunparahduksia puuttuman (ks. tämänpäiväinen).
Tynkkynen ja Hautala myöntävät kyllä vaivaannuttavan tilanteensa (istua nyt ydinvoimaa puoltavassa ja NATO-myönteisessä hallituksessa), ja minä myönnän myös, mutta paremman vaikuttamismahdollisuuden toivossa Vihreät eivät ole tehneet käytännössä yhtään mitään hallitusaikanaan - ainakaan mitään, mitä voisi kutsua aidosti vihreäksi ajatteluksi. Odotteluun ei vain ole enää aikaa, eikä väritön puolue voita mitään puhumalla vähäpäästöisen ja kuitenkin nykyisen läpiteknologisoituneen elämän puolesta. Jos Vihreät haluaisi nimensä mukaisesti erottua, sen tulisi tehdä huomattavasti radikaalimpaa politiikkaa - mutta siihenhän ei ole valmis edes prekaari tietotyöläinen.
Ymmärrän kyllä, että puoluepolitiikan tekeminen on pitkälti kompromissien tekemistä. Siksikään en voi tuntea mitään yhteyttä puoluekarttaan: emme voi enää tehdä kompromisseja, niiden aika oli jo, juna meni jo. Perustavia yhteiskunnan rakenteita on alettava muuttaa ja nopeasti - ilmastonmuutos ei todellakaan hidastu millään jarruttelulla ja Hesarin automainoksilla. Siksi, jos ihan oikeasti realisteja ollaan, tarvitaan radikaalia politiikkaa ja vähän helvetin äkkiä.
Tästä pääsemmekin siihen, mikä voi kenties kuulostaa saivartelulta, mutta joka väistettiin aktiivisesti myös kansanedustajilta tulleissa sähköposteissa: koko lain merkitys. Miksi vääntää lopultakaan kättä suuryritysten eduista, kun pitäisi olla täysin päivänselvää, että kaikki yritykset on ajettava alas ja nopeasti. Kaikilla suomalaisen elämän tasoilla olisi käynnistettävä jollei (anarkistinen) shokkidoktriini niin kulutusyhteiskunnan täysivaltainen upottaminen ja mitä pikimmiten.
Politiikkojen lähiluku näyttää sekin suhteellisen olemattomalta. Etenkin Kokoomuksen kansanedustajat päätyivät nurisemaan ihan perättömiä ja ohi tekstini. Kyösti Karjula totesi: "Kyllä eduskunnassa on asiaan paneuduttu Helsingin Sanomien toimitusta paremmin. En ymmärrä Hesarin motiivia asiassa. Ilmeisesti poliitikot eivät enää riitä mollauksen kohteeksi. Nyt on löydetty lisävoimaa, kun hyökätään Suomen arvostetuinta yritystä vastaan. Itse asia on saanut kohtuuttomat mittasuhteet."
Suomen arvostetuin yritys on, latteaa metaforaa käyttääkseni, junankuljettaja, joka vie meitä väistämättömään ilmastokatastrofiin ja sitä ennen nykyaikaiseen insinööriorjuuteen. Imemällä suuren osan suomalaisesta insinööriaivovoimasta Nokia on menestystarinana ollut kiihdyttämässä aktiivisesti tuhoavaa elämäntapaamme ja sen luokan konsumerismia, etten toivo kuin yrityksen mahdollisimman nopeaa luhistumista ja sitä ennen kaiken imetyn aivovoiman palauttamista vapaille kansalaisille: toisin sanoen mahdollisimman vähäisiä vahinkoja ja mahdollisimman suuria henkisiä vahingonkorvauksia.
Jopa elämää suurempi porvari Ben Zyskowicz ilmaisi vastauksessaan asian seuraavasti: "Lainsäädäntövalta ei kuulu eikä sen tule kuulua sen enempää Nokialle kuin "valtakunnan johtavalle sanomalehdelle". Se kuuluu eduskunnalle."
Tarkempi tekstin lukeminen olisi paljastanut, että moitin eduskunnan päätäntävaltaa siitä, että a.) Hesari joutuu komentamaan sitä Lex Nokia-asiassa ja b.) Nokian painostama byrokratiakoneisto ja eduskunta näyttävät olevan yksi surullinen entisen kumpparitehtaan kumileimasin. Perustava ongelma onkin, etten näinä aikoina todellakaan pysty antamaan vapauttani tai henkeäni noin kyvyttömän eduskunnan hoteisiin - ja varsinkaan, jos sen lukutaito on yhtään verrannollinen ymmärrykseen, solidariaan ja ihmisten kuuntelemiseen. Loppujen lopuksi en antaisi sitä juurikaan missään oloissa kenenkään noin vastuuttoman ja vieraita arvoja palvovan olentojoukon hoteisiin. Surullista kyllä, päädyn toistuvasti miettimäänkin, miten syvää katastrofia todella tarvitsemme, että tilanne alkaa oikeasti mennä jakeluun, käytös muuttua ja edustuksellinen demokratia rapautua - että uskallamme ottaa itse vapautemme ja pelastusmahdollisuutemme omiin käsiimme?

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

"Kompuutteri kainalos vaan paha veli manaa kelii"

Demokratia voi näinä aikoina hyvin huonosti. Samalla kun yliopistolakiuudistusta ollaan ajamassa läpi Suomessa, meidän ikioma murheenkryynimme Lex Nokia hyväksyttiin sisältönsä puolesta eduskunnassa hallitusopposition ja vihreiden vastustuksesta huolimatta. Ensi viikon tiistaina eduskunta keskustelee laista vielä kerran ja tasan viikon päästä keskiviikkona äänestetään lain lopullisesta hyväksymisestä. Näyttääkin siltä, että enää suoranainen ihme voi estää Lex Nokian läpimenon - kiitos edustuksellisen demokratian.
Millainen nimittäin on yhteiskunta, jossa valtakunnan johtava sanomalehti joutuu ojentamaan hallitusta asiassa eikä tämäkään riitä, vaan ylikansallinen menestystarinamme Nokia saa painostettua hallituksen virkamiehet lain läpisaattamiseen? Kansallinen Kokoomus on asian suhteen täysin lieassa, eikä viestintäministeri Suvi Lindénin seinähulluutta tunnu enää mitkään määreet kuvaavan riittävästi. Eriävät mielipiteet sivuutetaan, onhan Jari Larikan (kok) mukaan kyse pelisäännöistä: "Ei tämmöinen laki ole ongelma ihmiselle, joka toimii yhteiskunnan pelisääntöjen ja työpaikan pelisääntöjen mukaan", toteaa Larikka Helsingin Sanomissa. Tervetuloa kerhoon, Jari! Paikka sammakonoksentajien saunavuorolla on sinun!
Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulua yhteiskuntaan, joka asettaa ylikansallisten yritysten toimivallan valtiollisten rakenteiden ja ennen kaikkea yksilönvapauden edelle? Totta kai keskustan ja kokoomuksen äänestäjä voi saivarrella: "kyllä minun työsähköpostit voi lukea, ei niissä mitään salaisuuksia ole", mutta voiko hänkään väistää asian yleisempiä ulottuvuuksia: sitä, että askel askeleelta hallituksemme on rajoittamassa vapauksiamme (enkä puutu tällä kertaa edes naurettavaan hallituksen linjaukseen eläkeiän nostamisesta ja opiskelijoiden nopeammasta imuroimisesta yliopistotehtaisiin). Kyse on periaatteesta ja pitkän tähtäimen suunnitelmista . Nähtävästi oikeistohallituksella ei ole tästä laajemmasta perspektiivistä kuitenkaan mitään käsitystä. Yksikin pieni askel kontrollin lisäämiseen tekee seuraavan kontrolloivan askeleen entistä helpommaksi.
Oma tulosuuntani on tietenkin perheeseen ja omaan yritykseen (tai vähintäänkin työpaikkaan) uskovaan porvariin nähden liian radikaali: en oikeasti usko yhdenkään nykyisen yrityksen olevan niin arvokas, että se voisi ajaa yksittäisten ihmisten etujen tai edes yhteishyvän edelle. Yksikään tuhokulttuurin yritys, pieni tai suuri, ei ole todellisuudessa sen arvoinen. Jos minulta kysytään, lähes kaikki nykyiset yritykset tulisi ajaa ekoanarkistisen eetoksen nimissä alas. Ja mitä on viime kädessä Nokiamme? Ihmisoikeuksista, yhteiskunnista ja luonnosta piittaamaton suuryritys, joka mekaanisesti haluaa vain kasvattaa pääoman ylijäämäänsä ja sen virtaamista anonyymeille tahoille. Syöpäläinen, joka toimii "kuluttaja-" ei kansalaislähtöisesti yrittäen kehittää eloonjäämisen kannalta täysin turhaa ja pikemminkin tuhoisaa teknologiaa.
Yksin Nokiassahan Lex Nokia ei ole kiinni. Kyse on tietenkin viestinnän tietosuojalakiuudistuksesta, jossa palvelun tarjoaja saa valtuudet tarkkailla käyttäjiensä tunnistetietoja. Tämä koskee paitsi yrityksiä myös esimerkiksi taloyhtiöitä. Mitään tällaisten porsaanreikien korjaamiseksi ei ole tehty ja viestintäministeri Lindén on sen sijaan huumoristaan päihtyneenä hölissyt työnantajan mahdollisuudesta vaatia työntekijäänsä riisuutumaan työpaikalla. Huonoja vitsejä. "Ministeri siis vitsailee julkisesti sekoittamalla poliisin oikeudet, perusoikeudet ja työnantajan oikeudet mennen tullen", kirjoitti Hanna Kaarto oivallisesti päivän Hesarissa (HS 25.2.).
Tekisikin mieli ehdottaa jokaisen kansalaisen irrottautumista mahdollisuuksien mukaan kaikkien yhteisötilaajien alaisuudesta, mikäli mahdollista. Se olkoon pitkän tähtäimen suunnitelmamme. Nyt, tämän viikon aikana kannattanee ennemmin kirjoittaa itselleen oikeistopuolueiden kansanedustajille, etteivät nämä enää kertaakaan löisi päätään Nokian puhelimeen - oppositiohan melko varmasti äänestää "ei". Kansanedustajien sähköpostiosoitteet löytyvät esimerkiksi täältä.

tiistaina, helmikuuta 24, 2009

Väki ja moneus eli yliopistoväki turuilla ja toreilla

Torstaina 19. helmikuuta järjestettiin ympäri Suomen mielenosoituksia yliopistolakiuudistusta vastaan. Helsingissä mielenosoittajia oli joidenkin arvioiden mukaan jopa 1500, Tampereella 500, Joensuussa 400, Rovaniemellä 200-300, Oulussa 200 ja Turussa niinikään noin 200 henkeä. Lisäksi noin sadan hengen kokoinen joukko Jyväskylän yliopistolta saapui busseilla Helsinkiin varta vasten liittyäkseen osaksi kulkuetta. Helsingissä jyväskyläläinen moneus marssi opetusministeriöön, kun liki tuhatpäinen kolonna valtasi samaan aikaan Helsingin yliopiston hallintorakennuksen. Hallintorakennuksen valtaus kesti arviolta perjantaiaamu klo 10:een, minkä huipennukseksi tarjosimme töihinsä palaaville byrokraateille aamukahvit ja keskustelimme HY:n rehtori Thomas Wilhelmssonin kanssa – siivottuamme, tiskattuamme ja huolehdittuamme, ettei pullakahvivallankumouksemme jäljiltä jäänyt juurikaan vahinkoja, lähinnä joitakin velmuiluja ja hyväntuulisia pikkupiloja. Kaikkia hallintorakennuksen työntekijöitä tämä ei suinkaan miellyttänyt: osa päätyi purkamaan tuntojaan perättömästi hs.fi-sivustolle, osa marssi vihaisena ja jokseenkin röyhkeästi ohitsemme. Palaan tuonnempana yliopistomoneuden toimintastrategioihin – esimerkiksi siihen, miksi pullakahvivallankumous puolusti tällä kertaa paikkaansa; ensiksi kuitenkin hiukan yleistä yliopistolakiuudistuksesta.
Monien media- ja kansalaisarvioiden mukaan yliopistolaiset ovat liikkeellä varsin myöhään, onhan uudistusta hahmoteltu jo useita vuosia ja yliopistolaki annettiin 20.2 eduskunnalle. Samat arviot ottavat kuitenkin nieleksimättä sen oletuksen, että päätöksenteko olisi edennyt yliopistoissa demokraattisesti ja avoimesti. Tosiasiassa yliopistolaisten moneutta ei ole asiassa kuunneltu, kuultukin vain kursorisesti. Opiskelijoille ja henkilökunnalle lakiuudistuksesta on tiedotettu erittäin vähän, lähinnä tyyliin ”meneillään on tällainen uudistus, se ei vaikuta yliopistolaisen arkeen millään tavalla” - uskottelu, että opiskelijan arki pysyisi samanlaisena on saanut monet myös ohittamaan koko uudistuksen syvemmän tarkastelun. Opiskelijoiden etujärjestö SYL on ollut asiassa suhteettoman leväperäinen ja ilmeisesti eturistiriitojen pelossa se asettuikin alustavasti yliopistolakiuudistuksen puolelle. Uusimpien tietojeni mukaan HYY (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) on sen sijaan korjannut mielenosoitusten seurauksena oman kantansa lakiuudistusta kritisoivaksi.
Torstaiset mielenosoitukset saivat kiitettävän paljon huomioita eri medioissa, mutta haltuunoton välineenä media ei oikein onnistunut tuomaan sitä seikkaa esiin, etteivät yliopistolaiset edusta muutosvastarintaa ja haluttomuutta uudistuksiin sinänsä. Hei eivät välttämättä vastusta uudistusta. Nykyinen lakimuotoilu ja sen lopultakin aika kiireellinen läpivienti ja ylhäältä alaspäin työntyvä käskytys ei kuitenkaan syystä yliopistoväkeä miellytä. Yliopisto sinänsä kaipaa kipeästi uudistumista, mutta se ei toteudu kasvattamalla laitoskokoja, ottamalla yliopiston ulkopuolisia (esimerkiksi talouselämän) asiantuntijoita keskeiseen päätöksentekoon tai rankkaamalla yliopistoja. Viimeisen kohdalla Ylen haastattelema opetusministeri Henna Virkkunen vihjasikin epäsuorasti yliopistojen välisen rahoituskilpajuoksun oikeellisuuteen. Yliopistoväki on syystäkin huolissaan, sillä juuri tämänkaltaiset uudistukset ovat pieniä askelia pahempaan, kohti autoritaarista ja entistä hierarkisempaa yliopistomallia, jossa irrottamalla yliopistoa entisestään valtion alaisuudesta yliopistosta on tulossa talouselämän käsikassara ja kansalliseen kilpailukykyyn puettu elitistinen ja syrjivä automaatti, puolueellisen informaation pankki.
Mediassa on korostettu humanististen tieteiden huononevaa asemaa tässä suuntauksessa (huolimatta siitä, että sekä Virkkunen että useat muut uudistusta ajavat tahot ovat retorisesti puolustaneet esim. taideyliopistojen asemaa), mutta yhtä suuren huolen voivat kerätä osakseen myös luonnontieteilijät. Empiirisesti ottaen lisäisinkin, että suuri osa niistä ”haihattelijoista”, ”uustaistolaisista”, ruuhkatukista” eli kooten ”virnistelevästä rastapäisestä pentusakista”, joka pysyi Helsingin yliopiston hallintorakennuksessa läpi koko valtauksen näyttikin tulevan juuri kovien tieteiden (esim. matematiikka) aloilta, eikä suinkaan humanistiselta sektorilta. Näillä aloilla yliopiston kytkeytyminen tiukemmin ”muun elämän tarpeisiin” saattaa pahimmissa tapauksissa tarkoittaa oppiaineen harjoittaman tutkimuksen typistymistä eräänlaiseksi hyväksi havaitun tiedon vaalimisen ja tuotekehittelyn konepajaksi. Vaikka opetusministeriö takaakin Virkkusen mukaan edelleen perustutkimuksen, en voi olla näkemättä kriittisen tieteen ja tutkimuksen kasvavaa ahdinkoa.
Mitä yliopistoväki haluaa sitten suojella? Tiedettä, tietoa ja vapaata kriittisyyttä. Oma kantani on, että tärkeitä askelia uuteen yliopistoon olisivat esimerkiksi opintopisteiden, massaluentojen ja oikeastaan myös koulutusohjelmien lakkauttaminen, ei niinkään "laadun" ja "huippututkimuksen" korostaminen. Tämä jo sinänsä karsisi joukosta ne, jotka käyvät luennoilla ja tenteissä lähinnä pakon sanelemina, ne joita ei oikeastaan kiinnosta koko yliopisto. Sitä vastoin mukaan saataisiin ne, joita oikeasti kiinnostaa - ja mielenkiintohan on erityisen tärkeä pohja oppimiselle ja "sivistymiselle".
Toinen tulosuuntani on, että yliopistoissa sivistyy tälläkin hetkellä sukupolvi, joka tarvitsee myöhemmin, yliopiston jätettyään, paljon yhteiskunnallis-henkistä pääomaa toimiakseen omatuntonsa mukaan. Yliopiston ei, kuten todettua, tule olla sellainen tuhon instituutio, läpikulkupaikka, jossa ihmiset haalivat kasaan opintopisteissä riittävän määrän osaamista ja päätyvät guattarilaisen ekologian kaikkia tiehyeitä iestäviksi turhan palkkatyökoneen osasiksi. Tässä mielessä olen vahvasti perinteisen sivistysyliopiston äänenkannattaja: koska (joukkoviestimien vaaliman sirpaleinformaation dominoima) yhteiskunta ei näinä päivinä tarjoa edes lukiolaisille riittävää itseymmärrystä ja kykyä kritiikkiin, yliopiston on jatkettava sitä monien kansalaisten kohdalla - myönnän itsekin saaneeni paremman ymmärryksen yhteiskunnallisuudestani vasta yliopistossa.
Yliopiston ei niinikään tulisi olla pelkkää luentosaleihin sidottua teoriaa, vaan vapaata informaation yhteistä käsittelyä. Jos ajattelemme kuluvan hetken ajan kokoomusopiskelijan kiiltävin ja opintopisteitä janoavin silmin olisi täysin relevanttia saada opintopisteitä myös hallintorakennuksen valtauksesta. Toisin kuin media ja useat asiaatuntemattomat mielipiteensä foorumeilla julkilausuvat ajattelevat, valtaus ei tässä(kään) tapauksessa pitänyt sisällään bilettelyä, riehumista, hulinointia ja tuhopolttoja. Päinvastoin: ilta ja yö käytettiin hyvin pitkälti toiminnan organisoimiseen, käytännön työhön työryhmissä ja demokraattisesti etenevään kokoustoimintaan. Suoraan sanoen oli ihastuttavaa huomata, kuinka aidon demokraattisesti yhdessätehtävä, alhaalta ylöspäin nouseva päätöksenteko voi oikeasti toimia: mielipiteitä ja kantoja kuunnellaan, mutta yhteinen työ etenee yhtä kaikki orgaanisesti ja avoimesti. Itse en voi sanoa olleeni vuosikausiin yhtä merkittävässä ajattelun ja käytännön liikkeessä kuin tuolla hallintorakennuksessa.
Palatakseni kuitenkin tiedon vapaaseen käytettävyyteen Virkkunen tuntuu hullunkurisine puheineen (sammakonoksentajan mantteli tuntuukin siirtyneen viime aikoina Keskustalta Kokoomukselle) implikoivan, ettei yliopistoissa vaalittavan tiedon tulisi olla (vastaisuudessakaan) vapaasti käytettävissä. Yliopistolakiuudistus nykyisessä muodossaan tuntuu tähtäävän samaan. Opiskelijan (ja itse asiassa aidon yhteiskunnallisen yhteishyvän) näkökulmasta olisikin mielekästä, jos yliopisto avautuisi muuhun yhteiskuntaan nimenomaan vapautensa kautta: kaikki halukkaat olisivat esimerkiksi tervetulleita yhteiseen toimintaan, joka muovautuisi luku- ja toimintapiireiksi hierarkisen luennoitsija-yleisö -jaon sijaan. Tenttejä, arvosanoja ja valmistumisia ei olisi. Lisää vastaavanlaisia ehdotuksia kannattaa jäsennellä esiin mainitusta Salmisen, Suorannan ja Vadénin Tulevasta yliopistosta. Yhtä kaikki kuitenkin: hyvistä aikeistaan huolimatta laadunparantaminen tarkoittaa paitsi yliopistollisen vapauden rajoittamista myös sivistysyliopiston raunioiden muuttamista lopullisesti tehtaaksi, jonka tarkoitus on tuottaa huippuosaajia ja huippututkimusta. Laadun yksipuolinen korostaminen uhkaa muuntaa yliopistot laitoksiksi, joka hylkii kartoittamattomia ja ei-paradigmaattisia tiedon esiintymisen ja liikkumisen muotoja.
Siinä missä valtaus yhtä lailla mielenosoituskin tarjoaa osanottajalle sellaista kokemuksellista tietoa, jota ei tavoiteta luentosalissa. Kun yliopistoväki jalkautui ja katkaisi pitkäksi toviksi Mannerheimintien liikenteen, tarjottiin tärkeä oppitunti julkisen tilan ja yhteisyyden vapaudesta: ainoastaan moneus mahdollistaa tänä päivänä julkisesti sovittujen sääntöjen, reittien ja ideologisten esteiden ylittämisen – liikenneruuhkassa yksin seisova ja liikennettä yksinään tukkiva on sen sijaan joko hullu, anarkisti tai jokin muu valikoitava ja arbitraari kategoria. Moneus puolestaan ei väistä, eikä tunne häpeää, ja kun moneus kytkeytyy sisällölliseen kriittisyyteen, se voimaantuu, osanottajat voimaantuvat. Samoin on laita muutoinkin mielenosoituskulkueessa: moneus on vapaa rönsyilemään, kulkemaan ristiin rastiin, keskellä katua, musiikin pauhatessa ja arjellisten sovinnaisuuksien menettäessä hetkeksi rajansa. Moneuden voimaantuminen tarkoittaakin tällöin ymmärrystä siitä, että julkinen tila – samoin kuin julkinen tieto – kuuluu kaikille. Se on yliopistoväellisen moneuden ensimmäinen toimintastrategia.
Moneuden taustalla on ajatus monadista, joka määrittyy toiminnan, ennen kaikkea toiminnan kokemisen kautta. Tämä kokemus kytkeytyy luomiseen, uuden avaamiseen. Siitä myös yliopistotoiminnassa on kyse: sen sijaan, että haluaisimme yksistään rikkoa sen tahtotilan, johon kokoomuslainen koulutuspolitiikka meitä on ajamassa, haluamme samalla luoda yliopiston uudelleen, avata siihen uusia mahdollisuuksia, kytkeä siihen eri näkemyksiä. Mielenosoitus sinänsä on myös tapa asettaa poliittinen ruumis käyttöön, saada keho puhumaan kieltä, jota vain yliopistoväki voi ymmärtää - ja kehon kautta yliopistollinen moneus oikeasti aktuaalistuukin, määrittelemättömänä voimana tai luomisen aktina. Yksikään hallintorakennuksen käytävällä yönsä viettänyt ruumis ei ole turha - särky ja ilo, jotka vievät kehonmitallisen tilaa käytävältä ovat nimenomaan moneutta, yliopistoväkeä itseään voimaannuttavaa vaikuttamista, toimimista, olemista.
Arvatenkin media hylkii moneutta. Syystä: se ei pysty ottamaan haltuun edellä sanottua, koska sanat ja palstatilat eivät riitä kuvailemaan moneuden tuhansia olemuksia ja kuitenkin yhtä, yhteistä päämäärää, jota lähestytään paitsi tiedon myös kokemuksen kautta. Eikä kyse ole pelkästään riittämisestä: media ei pysty siihen. "Keskittymisen ja yksikielisyyden organisoimisen myötä televisiosta tulee kone, joka muodostaa enemmistöjä, luo keskivertoihmisen ja muodostaa subjektiivisuuden standardeja, jotka kumoavat kaiken muutoksen ja asettuvat vastustamaan ainutkertaisuuksien sommitelmia ja niiden vähemmistöistä sikiämistä", kirjoittaa Maurizio Lazzarato. Yksikään tiedotusväline ei pääse käsiksi kokemukseen - ja se on nähtävä aseena, mahdollisuutena, itse luotuna ja asetettuna toimintatilana. Televisio puhuttelee yleisöä, mutta yrittäessään ammentaa tietoa yleisöstä se epäonnistuu aina kokemuksen tasolla.
Muiden yliopistollisten toimintastrategioiden suhteen uskoisin, että vahvempaa yhteenkuuluvuutta ja yhteistoimintaa ylipäätään saataisiin aikaan näinä viikkoina yliopistoväen jalkautumisen karnevalisoimisella: tulevan toimintapäivän, perjantai 13. päivän ei tulisi olla itkun ja hautajaisten, vaan ilon, naurun ja naurettavaksi tekemisen juhla. Se, mikä Helsingissä aktuaalistui 19. päivä kuluvaa kuutta, nimittäin lähes karnevalistinen mielenosoituskulkue ja sitä seurannut hyväntuulinen ja operatiivinen valtaus, tulee toistettaman, laajennettaman ja esiintymän entistä suurempana. Yliopistoväen mieliin on saatava nurinnauramisen hauskuus, nauru, joka pudottaa Virkkuset ja Wilhelmssonit alas palleiltaan ja kääntää asetelman päinvastoin, ylä- ja alapuolen nurinpäin. Jos Virkkunen puhuu mitä sattuu ja naurattaa meitä, naurakaamme vielä kovemmin! Vastakkainasettelu vakavan ja huolestuneen yliopistoväen ja toisaalta pihalla päästään ja siksi hymyilevän opetusministerin välillä on murrettava purkamalla tämä asetelma. Tämä onnistuu - samoin kuin median huijaaminen ja konsensuksen tavoittaminen - tekemällä yliopistoväestä karnevalistista ja houkuttelevaa moneutta, johon suuri yleisö, epäröivä osa yliopistolaisista ja lopulta kaikki yksittäiset monadit, kokemukselliset pinnat haluavat liittyä. Luvassa ei ole taistelu, vaan nurinnauramisen karkelo.
Kuvat: MR.

perjantaina, helmikuuta 13, 2009

Muutos. Nyt.

Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta (2007) on tärkeä kirja huolimatta siitä, että se on "helppolukuinen" eli populaari ja "subjektiivinen tietokirja"; Toiviainen kertoo paitsi ilmastonmuutosteoreemoista myös omasta taipaleesta tunteikkaasta arkkitehtiopiskelijasta tiedetoimittajaksi. Kirja on tärkeä nimenomaan helppolukuisuutensa takia ja mieluusti näkisinkin ihmisten poimivan sen Seven-pokkaripainoksen Prismoista mukaansa - myös informatiivisuudessaan se on tuiki tärkeä ja lähentää subjektiviteetillaan kuluttajaa ja ilmastonmuutosta. Toiviainen ei synkistä teemoistaan huolimatta valita ja nau'u, vaan esittää ainoastaan eri alojen asiantuntijoiden avulla, että ilmastonmuutos on jo käynnissä ja toisin kuin luullaan, sen dramaattiset tapahtumasarjat ovat paljon lähempänä kuin haluamme uskoa.
Suomalainen ilmastokeskustelu onkin ollut läpi vuosien jokseenkin tyynnyttelevää, sävyä "kyllä Suomi selviää", mutta jotain kertoo asiasta, että Toiviaisen mukaan sekä Ilmatieteenlaitos että WWF ja Greenpeace ovat ottaneet kannakseen olla paljastamatta kaikkea ilmastonmuutoksen seurauksista, jotteivät totuudet ja todennäköisyydet aiheuttaisi "tavallisissa kansalaisissa" liikaa psyykkisiä vammoja ja hysteriaa. Sen lisäksi, että ilmastoskeptiset yritykset (mm. auto- ja öljyteollisuudesta) ovat perustaneet maailmoilla omia haarakonttoreitaan perustelemaan ilmastonmuutoksen perättömyyttä muoti-ilmiönä, hallitusten varsinaiset toimet ovat olleet - ja todennäköisesti tulevat olemaankin - jokseenkin ponnettomia, enkä valitettavasti jaksa uskoa, että edes Kööpenhaminan ilmastokokous joulukuussa 2009 tulee muuttamaan mitään. Todennäköisempää onkin, että kukin maa pyrkii pitämään huolta omista eduistaan, teollisuutensa pärjäämisestä. Samaten moni eurooppalainen laittaa toivonsa nyt Amerikan uuteen presidenttiin Barack Obamaan myös ilmastonmuutosasioissa, mutta tuudittautuu mielestäni näin siihen uskoon, että yksi ihminen saisi aikaan radikaaleja muutoksia maansa ja koko länsimaan infrastruktuurissa. Jos se energia, joka laitetaan tällä hetkellä vallitsevan järjestyksen - lue: tuhokulttuurin - ylläpitämiseen, käytettäisiin uuden ideoimiseen me kenties, kenties voisimme selviytyä. Nyt kuitenkin katsomme, että tuhoavan työn etsiminen ja tarjoaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin tuleva eloonjääminen samoin kuin katsomme, että ihmisen vapauteen kuuluvat autot ja sekaruoat. Jos edellä mainittua ideointia ei aleta pian toteuttaa, tulemme vielä tällä vuosisadalla näkemään vielä paljon pakottamista, rajoittamista, sodankäyntiä ja terroria.
Mahdollisesti kouriintuntuvin osuus Toiviaisen kirjassa hänen hahmottelemansa "maailmanlopun anatomia", joka alkaa näillä kohdin (siis 2010-luvulla) kiihtyä ja huipentuu vuosisadan puoleenväliin, jolloin läntinen talousjärjestelmä viimeistään romahtaa usean asteen lämpenemisen, vedenpinnan nousemisen, kuivuuden, epidemioiden ja lopulta ydinonnettomuuden tuloksena (sivukaneettina huomattakoon, että ääliökin ymmärtää, kuinka väistämätön ilmastonmuutos nostaa merenpintaa - mikä kannattaisi muistaa ydinvoimaa ylistäessä). Toiviaisen skenaariossa 2040-luvulla "kaikkialla yhteiskunnat syöksyvät massatyöttömyyteen, kun muun muassa turismin, viihdeteollisuuden, rakentamisen, designin ja stailaamisen, raskaan teollisuuden, elektroniikan ja tietotekniikan, kaikenlaisen yleisen konsultoinnin sekä rahoitus- ja mainosalan ammattilaiset tyhjän päälle. Kysymys on yhtäkkiä eloonjäämisestä." (2007/2008, 332.) 60-luvulla yleistyy äärimmäisenä hätäkeinona kannibalismi ja 2070-luvulla, kun ilmaston on lämmennyt vuoden 1990 luvuista 4,3 astetta, ihmisrotu poistuu maan päältä.
Toiviaisen apokalyptiikka voi herättää jossakussa hilpeyttä, mutta kannattanee silti tarkastella tuota hilpeyttä - mitä hauskaa asiassa oikeasti on? Onko hilpeys vain kalvakka yritys peitellä mahdollista totuutta? Omasta puolestani sanonkin, että vaikkei välttämättä asiat etene Toiviaisen kuvaamalla vauhdilla, olen varma, että sadan vuoden haarukalla tulemme kokemaan ennennäkemättömiä kauheuksia. Siksi varustautuminen on aloitettava nyt. Ja kun tämän näkemyksen vavistamana lukee kokoomuslaisten tietämättömiä jokelluksia ja pölkkypäisiä möläytyksiä, ei enää edes naurata. Kulttuurin on muututtava nyt, eikä kompromisseihin ole enää varaa.

torstaina, helmikuuta 05, 2009

Leikkikouluja ja mulkosilmäkoiria

Sain Klementiiniltä kutittelun, josko avaisin meemipostauksen muodossa hiukan valokuvakansiotani, ja arveli näkevänsä luontokuvan. Mutta mihinpä koira karvoistaan ja kujeistaan pääsisi!
Otos on osa laajempaa kuvasarjaa, jonka keskiössä on sisarenpojalleni hankittu ristiäislahja, seesaminsiemenistä ja kierrätystekstiileistä koostettu mulkosilmäkoira. Sisareni perhe on kissaihmisiä, joten päätimme antaa jannulle myös hiukan erilaisen samastumiskohteen tulevaa elämää silmälläpitäen: enemmän eläimiä, vähemmän autoja. Lahjaa täydentää lupaukseni ottaa tulevaisuudessa poika yhdeksäksi päiväksi ja yhdeksäksi yöksi luoksemme, jolloin hänet initioidaan - kuten kunnon Odin ainakin - olemassaolon syviin mysteereihin. Tätä rupeamaa saanen kuitenkin odottaa vielä vuosikausia.
Itse kuva selittyy siis sarjana, jossa mulkosilmäkoira - en muista, minkä nimen koira sittemmin sai - vieraili kotonamme ja vaati kaiken huomiomme (sarjan kuvat on ripoteltu alle). Koira on tosiaankin sisäistänyt huomiotalouden säännöt!
Koska mulkosilmäkoiran funktiot lahjana olivat siis olla ennen kaikkea lapsen leikkimisen tukena, vastapelaajana, mutta toisaalta hiukan pedagogisetkin - ohjata lasta samastumaan leikin kautta enemmän eläimiin kuin myöhemmällä iällä paljon petollisempiin kapineisiin (joskin tiedän, että tuskin voin välttää näkemästä pojalla jonain päivänä leikkiautoa, onhan hän poika ja pojalla poikien leikkikalut) - ensimmäisen sivuuttaen keskityn seuraavassa koulutukseen, jota tovi sitten sivuttiin paitsi arkielämän myös eräässä tämän blogin keskustelussa ja joka on muutenkin nyt - näinä yliopistolakiuudistuksen aikoina - tapetilla.
Vastikään julkaistu Into-pamfletti Koulu ja valta (toim. Martina Reuter ja Ruurik Holm, 2008) on saman vasemmistolaisen ajatushautomon jälkeä kuin taannoin, aivan mainio, Vasemmisto etsii työtä (2008), joskin huomattavasti epätasaisempi ja heppoisempi. Aiheesta olisi saanut paljon kattavamman ja siksi onkin harmi, että kelvollisen pamfletin mahdollisuudet on ruutattu liian lyhyiksi kirjoituksiksi, joista osa keskittyy harmillisesti hyödyntämään vanhoja iskulauseita uusliberalismista ja markkinakapitalismista. Toki nekin koskettelevat koulumaailmaa, mutta osa näistä huomioista on jo kirjattu aikapäivää sitten.
Kuitenkin jo toimittajien esipuheessa mainittu kanta on hyvä: "Vanhemman ja opettajan tehtävänä on tukea oppilaan kasvua itsenäiseksi yksilöksi ja sen kautta vähitellen vapauttaa hierarkian alistavista piirteistä" (2008,6). Tälle näkökulmalle on tilausta, sillä olemme siirtyneet kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja yhä enemmän myös koululaitos nähdään markkinatalouden osana, jossa koulutetaan tulevia työntekijöitä pitämään kilpailukykyä ja kansantaloutta korkealla ts. olemaan osa täysiaikaisia ja osapäisiä jäseniä tuhoavassa kulttuurissa. Kansakoulumainen "opettaja hakkaa karttakepillä kuritonta lasta ja kaikki oppivat"-koulu on muuttunut vertaisarviointien, itsearviointien ja kaikenlaisten arviointien kautta tapahtuvaksi kontrolloiduksi ohjaamiseksi, joka Juha Suorannan tekstin pohjalta on muuttamassa myös yhteiskuntaamme sosiaalisesti entistä fasistisemmaksi (ks. esim. 2006, 34-35). Suorannan tärkeä huomio onkin, että toisin kuin oikeistolainen puhunta vakuuttaa, suomalainen menestystarina ei pohjaa yksittäisiin huippuosaajiin, vaan koko kansan suhteelliseen laajaan kouluttautumiseen. Sen suhteen minusta näyttääkin, että koululaitoksessa entistä tarkemmin harjoitettu syynittäminen, kontrollointi palkitsemalla julkisesti eliittilukioita, huippuarvosanojen saaneita ja muita osaajayksilöitä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mistä poliittinen puhunta käyttää mielellään nimeä "kansallinen menestystarina".
Siksi Koulu ja valta -pamfletin parasta antia onkin Megafonissa ja Tutkijaliiton erinomaisessa Polemos-sarjassa mukana häärivän Mikko Jakosen kirjoitus "Koulu tietokapitalismissa", joka kylläkin toistelee jo aiemmista Polemos-julkaisuista tuttuja teemoja, mutta asettuessaan näin uuteen yhteyteen tarjoaa tärkeän vastapuheenvuoron yleisemmälle, valittavalle vasemmistolle. Siinä Jakonen jakaa näkemyksensä prekaarista aivotyöstä, joka on jo syrjäyttänyt metallityöläisen ensisijaisena riistettävänä. Lainaan pitkän ja tärkeän kohdan Jakosen kirjoituksesta:
"Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkaretket ovat menneisyyden liikkeitä, nykyisyyttä on prekariaatin keskinäinen kilpailu harvoista ja huonopalkkaisista töistä, jossa yksi jos toinenkin paukauttaa päänsä laajentuneen luokkajaon lasikattoon. Korkea koulutus ei takaa mitään, eikä akateeminen loppututkinto ole arvopaperi, johon kannattaisi investoida korkeakorkoista opintolainaa. Suuri osa nuorista tietotyöläisistä kokee tilanteen ahdistavaksi, mutta sopeutuu kuitenkin kiukuttelematta vallitseviin olosuhteisiin.
Hyvä elämä saa odottaa toisia aikoja, arkinen pärjääminen ja selviytyminen astuvat etualalle. Elämäksi muuttuneen työn laajenevia ja supistuvia rajoja paetaan reppureissuille, huumeisiin tai arkisemmin vain DVD:n ja kaljapullon pariin. Työkyvystä, tuosta ainoasta todella tärkeästä asiasta, pidetään huolta kuntosaleilla niin kauan kuin jaksetaan.
Yleisin prekaarin aivotyön aiheuttama tauti on loppuun palaminen ja masennus, jolloin ruumis ilmoittaa käyttäjälleen kuolevaisuudestaan ja työstä kieltäytymisen tarpeesta. Työelämä ei kuitenkaan pidä työstä kieltäytymisestä, vaan syöttää aivoille ennätysmäärän masennuslääkkeitä - ainoastaan siksi, että kaikki aivot tarvitaan tuotantoon, vaikka kaikille ei siitä makseta.
Koska tietoa ei voida ulkoistaa ja anastaa ihmisistä erillisiksi, on ihmisestä tehtävä "sopiva" ja funktionsa täyttävä osa suurta ihmiskonetta, kapitalistista Leviathania. Tietty määrä itsenäisyyttä, luovuutta ja oma-aloitteisuutta sallitaan, mutta innovaatiot ja ja irtiotot täytyy tehdä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole enää tiedostavasta kansasta, vaan hyvin toimivasta, täysin sosiaalistuneesta kapitalistisesta koneesta, jossa jokainen tekee pikkupätkinä osansa ja muuten pitää mölyt mahassa. Tämä ihmiskone on jännitetty vain ja ainoastaan lisäarvon tuotantoon ensisijaisesti ihmisen tietokykyjä hyväksi käyttäen." (2008, 44-45.)
Huippuosaajia syntyy siis kontrolloimalla koulutettavan kasvua oikeaan suuntaan. Peruskoulumallin purkaminen tekemällä lapsista persoonia kääntyy päälaelleen: jos vanha oikeistolainen puhunta pilkkasi peruskoulua tasapäistäväksi (kuten Sari Vesikansa pamfletin avaavassa kirjoituksessa väittää oikeiston tehneen) ja osin sitä tekivät myös muut individualismia ylistävät tahot, nyt parikymmentä vuotta kestävä persoonantuotanto tuottaa liukuhihnana maistereita ja tohtoreita, modernia "persoonallista" ja "luovaa" aivovoimaa, joiden pahoinvointi alkaa näkyä, mitä enemmän se tästä vielä kurjistuu.
Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka Helsingin Sanomat joitakin päiviä sitten Koulutusliitteessään (HS 4.2.) julisti ammattikoulun voittavan tällä hetkellä lukion kilpailukyvyssään. HS:n toimesta Suomen Gallup oli haastatellut yli tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jossa toisessa kysyttiin "Jos olisit peruskoulun päättävä koululainen, mihin jatko-opiskelupaikkaan hakeutuisit?" ja "Mihin omien lastesi tulisi hakeutua peruskoulun jälkeen?" Vastaus oli yllättävä. etenkin miesten kohdalla vastaaja olisi valinnut ensimmäisessä kohdassa ennemmin ammattikoulun kuin lukion, mutta samanaikaisesti mieluummin halunnut lapsensa menevän lukioon. Jakosen profetoiman suunnan suhteen ensimmäinen osa gallupin kysymyksestä on jossain määrin lohduttava. Jos haluamme nähdä suoran yhteyden lukion valitsemisen ja aivotyöläisen välillä, ammattikoulun valitseminen voi olla hyväkin vaihtoehto, myös kansallisen menestystarinan "ekologistamisen" vuoksi. Väitän kuitenkin, että tällöin kansallinen sivistystehtävä ei toteudu. Kasvaminen tietoiseksi vallan rakenteista, kriittisyys ja irrottautuminen "vanhempien totuuksista" alkaa kunnolla vasta peruskoulun jälkeen. ja tietääkseni ammattikoulussa ei ole aikaa sivistää, ainoastaan kouluttaa. Mahtavan esimerkin koko kuvasta tarjoaa Sean Pennin elokuva Into the Wild (2007), jonka tosipohjaisessa kertomuksessa päähenkilö Christopher McCandless käy collegen huippuarvosanoin loppuun, valehtelee vanhemmilleen jatkavansa yliopistoon, polttaa rahansa, hävittää omaisuutensa ja lähtee kiertolaiseksi päätyen Alaskaan. Sivistyneen maailman näkökulmasta tällainen aivotyön hukkaan heittäminen on tietenkin järkyttävää, mikä näkyy jatkuvasti pojan vanhempien huolestuneina kasvoina, yksityisetsivän palkkaamisena, pojan suoranaisena ajojahtina. Pojalla, Alexander Supertrampilla - kuten hän itseään nyt kutsuu - ei ole kuitenkaan aikomustakaan palata osaksi sivilisaatiota ja sen "helppoa elämää", mikä tosiasiassa tarkoittaa kouluttautumista (myös vuonna 1992, johon elokuva sijoittuu).
Tosiasiassa McCandless tekee osittain juuri sen, mitä nykyisen aivotyöläisen tulisi tehdä: pyrkii tiukempaan olemassaoloon niiden asioiden kanssa, jotka ovat ekologisesti ja eloonjäämisen kannalta tärkeitä. Kuten Jakonen kirjoittaa:
"Tietokapitalismin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää, että koulu ei tähtää hyvin toimivan, viattoman tietokoneen tuotantoon, vaan autonomisen ihmisen kasvun tukemiseen. "Skolen" - kreikaksi skholeion - pitää olla vapauden ja autonomian rakentamisen paikka. Itsenäinen ihminen kieltäytyy liiasta yhteiskunnalliselle, mentaaliselle ja ympäristön ekologialle tuhoisasta työstä ilman pelkoa ja tietää, että myös muut itsenäiset ja vapaat ihmiset tukevat hänen päätöstään. Ilman tällaista muutosta on koulunkäynnin ja koulutuksen mielekkyys asetettava harkintaan, sillä yhteisömme, mielemme ja ympäristömme, eivät kestä enää yhtään viatonta sukupolvea, jotka eivät osaa pitää huolta toisistaan ja itsestään." (emt., 48-49.)
Juuri näin! Annika Luther lainaa myöhemmin lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteita, jotka Opetushallitus laati 2003: "Lukio-opetuksen tulee kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja sekä pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia" (emt., 78). Vaikea uskoa, että tällainen kehotus tulee "ylhäältäpäin", mutta yhtäkaikki,se on totta, eikä koske vain lukio-opetusta. Toisen asteen oppilaitosten on turvattava nuoren mahdollisuudet toimia autonomisesti ja tarvittaessa myös kyseenalaistaa koko järjestelmä, jollei siitä koidu hengenvaarallisia tilanteita ja jollei se ole elämää kunnioittavaa. Niinikään on annettava mahdollisuudet irrottautua tuhon kulttuurista ja luoda uusia mikromuotoja terveemmälle kulttuurille, jos yksilö sen asiakseen kokee, ilman että byrokratia, koululaitos tai mitkään yhteiskunnalliset instituutit sitä rajoittavat. Maaria lainasi tähänkin liittyen tärkeän kohdan viime päivinä esillä olleesta Antti Salmisen, Tere Vadénin ja Juha Suorannan Tulevasta yliopistosta (2009): "Perustulo luo vieraantuneen markkinajärjestelmän ulkopuolelle autonomisen alueen, jolla ihmiset voivat elää elämäänsä ei mitään varten. [...] Perustulo ei ole tukiainen eikä almu, vaan jokaiselle kuuluva luovuttamaton oikeus.[...] Perustulon avulla ihmisillä on mahdollisuus myös vapaaehtoiseen köyhyyteen".
Emme toisin sanoen tarvitse niinkään vallan vahtikoiria, instituutioiden kontrollia, vaan enemmän mulkosilmäkoiria, itsenäisesti ajattelevia, autonomisia olentoja ja tämän suuntauksen edesauttamiseksi koulutuksessa vallalla oleva persoonantuotanto, jossa koulutettavasta kerätään kaikki aivotyöläisen potentia ja ruokitaan sitä, on muutettava entistä vapaammaksi, arvosanattomaksi leikkikouluksi.

P. S. Meemin säännöt ovat siis seuraavat:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2009

Äänen kuunteleminen

Supersilent on norjalainen yhtye, joka improvisaatiossaan yhdistää mm. free jazzia, klassista avantgardea ja elektronista musiikkia. Yhtyeen muodostavat trumpetisti Arve Henriksen, useita ambient-kiekkoja tehnyt Helge Sten (aka Deathprod) sekä rumpali Jarle Vespestad ja kosketinsoittaja Ståle Storløkken. Supersilent on julkaissut tietääkseni kahdeksan levyä, joista jokainen on nimetty pelkällä järjestysnumerolla, samoin kuin kappaleetkin: esimerkiksi levyllä 4 (1998) kappaleet järjestäytyvät välille 4.1-4.7. Myös yhtyeen ulkomusiikilliset puitteet, tässä tapauksessa levyn kannet, ovat hyvin riisuttuja: jokaisen levyn kannet koostuvat samalla fontilla painetusta yhtyeen nimestä, levyn numerosta ja muutamista äänitystiedoista. Kansien värit vaihtuvat, mutta juurikaan kuvia ei esiinny (poikkeuksena tiettävästi vain se, että levyllä 1-3 on sisälehdellä kuva sotkeutuneista piuhoista). Myös Supersilentin levy-yhtiön Rune Grammofonin eräänlaisena tavaramerkkinä niinikään tietyissä puitteissa yhdenmukaiset kannet (samanlaiset fontit, samanlaiset digipackit) korreloivat oivallisesti yhtyeen imagoon.
Supersilentin improvisaatiolta voi periaatteessa odottaa mitä tahansa ja esimerkiksi muistikuvani yhteispakettina julkaistuista kolmesta ensimmäisestä levystä 1-3 (1997) on melko raaka ja äänentoistollisesti raastava. Musiikillisesti se läheneekin jonkinlaista noisen ja free jazzin yhdistelmää. Sen sijaan levy 4 on huomattavasti aiempiaan seesteisempi, kun taas 6 (2003) on jotain näiden välimaastosta. Siksi Supersilentin musiikkia ei kannata toistaa olosuhteissa, joissa ei sitä voi ottaa vastaan: väsyneenä, raakoja ääniä kaihtavana. Supersilent ei ole mitään muzakia. Siinä mielessä yhtyeen sointi vaatii kuulijaltaan täyttä avoimuutta (edellyttäen siis myös, että kuuntelija tutustuu yhtyeen levytykseen ensimmäistä kertaa), mikä yleisemminkin on lopulta se kaikkein otollisin metodi lähestyä musiikkia: vapautunut, ennakkoluuloton avoimuus.
Hienoa kuuluu olevan myös bändin sisäinen kemia. Yhtyeen jäsenet eivät keskustele keskenään musiikista, eivät harjoittele, eivätkä sovi mitään varsinaisia soinnillisia linjoja. Debyyttialbumi 1-3 oli seurausta tuntikausien vapaasta improvisaatiosta, jonka jäsenet käynnistivät huomattuaan ensiesiintymisensä Bergen Jazz festivaaleilla 1997 onnistuneen (johon he eivät myöskään millään tavalla harjoitelleet). Mitään päällenauhoituksia bändi ei hyödynnä, vaan kaikki ruutataan ulos yhtenä audioviruksena, elävänä kudosmassana, myös studiossa.
Arve Henriksen kuitenkin toteaa yhtyeen haastattelussa, ettei edes heidän kaltainen vapaaseen improvisaatioon pohjaava yhtye voi täysin vapautua rajoista: jäsenet tuntevat toisensa hyvin (Steniä lukuunottamatta bändi on soittanut keskenään vuodesta 1989) ja siksi heille on muodostunut musiikillisesta suunnasta kulloisessakin soiton hetkessä intuitio. Tuo intuitio on tietenkin - Henriksenin kantaa selventääkseni - intuitiota peirceläisessä mielessä: esirationaalinen toimintavalmius, jossa tulevat valintatilanteet (abduktio) kohdataan esikielellisesti esiymmärryksessä. Supersilentin jäsenille on toisin sanoen kasvanut kuin uusi elin: tiedostamattomassa operoiva kyky yhdistellä ympäristön - tässä tapauksessa äänten ja jäsenten tuottamien muiden avujen - ärsykkeitä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi, joihin reagoida.
Jarle Vespestad toteaa samaisessa haastattelussa Henriksenin soittavan nykyisin yhtenään rumpuja. Henriksenin vastaus tähän on uskomattoman ylentävä: "I can't play the drums, but I use it as a soundbank. It's great that I can do that." Punk-musiikin soittotaidottomuudesta on kuitenkin Supersilentin sointiin pitkä matka, sillä soundipankin käsite korottaa itse äänen muita tekijöitä (rytmi, iskevyys, asenne jne.) korkeammalle. Olen itsekin opetellut käyttämään ääntäni ja yrittänyt sitä kautta tutustua paitsi itseeni myös ääneen. Ihmisen kyky tuottaa ääntä on tietyssä mielessä energian tuottamista, mikä onkin seikka, joka valaisee huomattavasti myös kaikkia muita arkisia käytäntöjämme. Tärkeämpää kuin äänen tuottaminen on silti kuunteleminen, niin äänen kuin itsensäkin kuunteleminen. Siinä Supersilent tarjoaa tärkeän apuvälineen.