Rap, itsekorostus ja myötätunto

Palaan räppiin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin genre elää Suomessa kukoistustaan ja vaikuttaa paitsi kasvavaan nuorisoon myös varttuneeseen polveen aiempaa enemmän. Toiseksi genre kuhisee taitavia tekijöitä, joka käyttää kirjoittamisenergiaansa muuhunkin kuin munahaukoista, kosteista juhlista ja nopeista autoista sanailuun. Osa on tietysti aloittanut aiemmin, osa myöhemmin ja tällaisen edessä sitä aina vain nöyrtyy: moni on työstänyt vuosia materiaalia pelkästä tekemisen ilosta, biitin ja sanan yhdistelemisestä itsessään, ja äkkiä yhden suosiosta ja huomiosta saa osansa toinenkin. Biittejä on pöytälaatikossa, kassuilla, jopa kirjojen välissä, ja äkkiä niiden ympärillä kuhisee, vanhat nauhat tekevät uusia tulemisia. Tästä valtavassa määrässä ääninauhoja on kiteitä, sekunteja, säkeitä, joilla on sielunhoidollinen merkitys paitsi tekijöilleen myös kuulijoilleen. Näillä kiteillä tuntuu olevan myös possen tai kaveriporukan siunaus – ja se kuuluu.

Palaan räppiin, sillä puhelauluun on kuulunut egon ja omien tekemisten korostaminen alusta lähtien. Kaveriporukan myötäsynnyttämät luovat ja sosiaaliset virrat suuntautuvat ulospäin: kun tukea on, ihmiset ovat rentoja ja välittömiä, eivätkä juurikaan välitä, mitä ulkopuoliset heistä ajattelevat. Se tuo tekemisiin erityistä auraa. Silloin materiaalia syntyy, mutta myös itsevarmuus kasvaa – ja kiihtyy hetkittäin uhoksi asti.

Räpin muotokieleen sisältyvä itsekorostuksen tendenssi on viime vuosien Suomessa yhdistynyt monien teksteissä entistä enemmän julkisuuteen ja suosioon, mutta tavalla, joka on luonteeltaan kriittinen ja pohdiskeleva. Populaarikulttuurissa tämä on tietysti jokseenkin kaluttu luu, mutta niin vain uudet rap-äänitteet tulevat useimmiten lisänneeksi palettiin jotain uudenkarheaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Pyhimyksen Paranoidista (2011) ja Teflon Brotherista samoja itsekorostuksen ja sen kiihdytetyn version, menestyksen aiheita sivuten, mutta joukkoon voisi lisätä esimerkiksi tuoreen, vaikkakin kaupoista julkaisupäivänään poisvedetyn Steve iVanderin Olen mustan (2013), Ruger Hauerin Erectuksen (2012) ja Euro Crackin (vuonna 2012 julkaistu samanniminen EP ja näytebiisien perusteella myös tuleva Huume, 2013). Esimerkkejä on pilvin pimein, sillä lähes jokainen tyylin artisti sivunnee aihetta ainakin jossain kohtaa tuotantoaan. Tekstejä ammentuu omasta elämästä ja säkeisiin eksyy silloin tällöin havainnoiva subjekti.

Todettakoon siksikin, että oma hiphop-tuntemukseni on lähinnä edistyvää: en nuoruusvuosinani kuunnellut ysäriräppiä, vaan aloin lähestyä genreä vuosituhannen vaihteessa ja etenin käsipohjaa vähin erin ja ennen muuta tekstilähtöisesti. Biitintaju – jos sellaista voi sanoa olevan – tuli jälkijunassa. Siksi koko kysymyksenasettelu – miksi räpissä puhutaan niin paljon itsestä – voi tuntua räpin altaissa minua intensiivisemmin kauhoneesta lukijasta vähintäänkin naiivilta. Yritän kuitenkin seuraavassa selventää ja tarkentaa, miksi kysymys, olkoot kuinka vanha ja kulunut tahansa, vaikuttaa olevan edelleen akuutti ja jopa aiempaa kipeämmin erilaisia vastauksia kaipaava.

*

Euro Crack -EP:n ilmestyminen tuntui aluksi pettymykseltä. Julma Henri oli lyöttäytynyt yhteen Ceebrolistics-, Murmurecordings- ja Serkkupojat-yhteyksistään tutun RPK:n kanssa ja julkaissut ”Henri”-äänitteen (2010), jota voisi hyvällä syyllä sanoa vähintäänkin tietoiseksi: koko levy käsitteli tietoisuutta ja mielenmuutosta. Sitä ennen artisti oli käynyt erinäisiä kehitysasteita läpi ja toiminut siinä sivussa syrjäytyneiden, ruhjottujen ja laitapuolilaisten puolestapuhujana. (Olen kirjoittanut aiheesta suhteellisen kattavan analyysin aiemmin, joten en uppoudu sivupolulle tällä kertaa tämän enempää.) Euro Crack ilmensi kuitenkin kumpaisenkin – sekä Julman Henrin että RPK:n – kohdalla toisenlaista lähestymistapaa genreen. Ilmaisu muuttui. Sosiaalisen ja pohdiskelevan kritiikin korvasi voimakas, rehentelevä itsekorostus, jota tehtiin naivismiin asti hölmön sukkelan huume-metaforan valossa: auton peräloosteri on auki ja luukutus käynnissä, tietoisuutta, euro crackia kaupataan minigrip-pusseissa. Alun pitäen olen kokenut nimen tehokkaaksi – huume yhdistyy eurokriisiin – mutta konseptin toteutusta olen hitusen vierastanut. Vähitellen se on kuitenkin alkanut avautua, tehota ja koukuttaa.

Jää arvailujen varaan, millainen henkilöhistoriallinen tausta Julmalla Henrillä ja RPK:lla on huumeidenkäytön suhteen. Enemmän konsepti kuitenkin on genren historiasta tuttujen päihdeylistysten kommentaari. Siinä missä Asa totesi vuosia sitten auringonvalon olevan se suurin pärisyttäjä, Ameeba, J Riskit ja monet muut ovat sivunneet läsnäolon merkitystä: elämä on, kliseeksi asti ja jos sen oikein oivaltaa, sitä parasta huumetta, jos osaa ja ymmärtää olla läsnä. Tämän perusteella olisi tietysti yksinkertaista pensselöidä kovin puhtoista kuvaa kustakin, mutta kuten sanottu, henkilöhistoria ja artistin henkilökohtainen päihteidenkäyttö eivät kuulu kuulijalle saati ole edes erityisen kiinnostava komponentti kokonaisuudessa.

Euro Crackin tapauksessa pojat ovat palanneet huudeille, mutta pusseissa on nyt erilaista kamaa kuin saattaisi luulla. Tekstien pintataso korostaa lähes joka käänteessä luukuttamista ja kamankäyttöä, mutta hitaimmallekin kuulijalle luulisi olevan selvää, että Julma Henri ja RPK tarkastelevat huumetta sinänsä, toisin sanoen asioita jotka vetävät meitä riippuvuuksiin ja tekniikkoja, joilla niistä pääsee irti. Julman Henrin tapauksessa linja tietysti pitää. Jossain haastattelussa tämä taisikin todeta, että paljon on paskaa päästetty ja filtteröity pois, joten nyt on tullut aika tehdä muuta. Tämä on sitä muuta.

Ruger Hauerin Erectus, Teflon Brothers ja Steve iVander taas löytävät kaikki yhteisen nimittäjänsä Pyhimyksestä, mutta eivät palaudu häneen. Kaikissa äänitteissä vilisee kuitenkin viittauksia menestyksen ja sosiaalisen olemisen kääntöpuoleen, rappioon, lakastumiseen, krapulaan ja yleiseen tulehtuneisuuteen. Siinä missä Ruger Hauerin kiitelty debyytti Se syvenee syksyltä (2010) oli monilta osin poliittisen todellisuuden kommentaari, Erectus painottaa ensi näkemältä liiaksikin yhtyeen nopeasti kasvanutta suosiota kappaleineen Elvis sanoo ei, Mä haluun kuolla ennen Bonoo ja Iso paha susi, mutta antaa äkkiarvaamatta myös keväisiin, lumen alta paljastuviin leikkipuistoihin, kohmeloisiin aamuherätyksiin, lääketokkuroihin ja sosiaalisiin medioihin. ”Lue mulle mun oikeudet pizzamainoksesta, kun nousen sängystä kuin chileläisest kaivoksesta”, tiputtelee Paperi-T kappaleessa Palaaks lusikka?, ja siinä on enemmän totta kuin mitä ehkä on aiottu alun pitäen sanoa. Mieleen muodostuu näkymä pizzalaatikoiden täyttämästä törkyisestä miesluolasta, lokerosta jollaisiin ihmiset kaupungeissa tapaavat pakkautua. ”Mä en oo olemas, tai oon ehkä Faces”, kuuluu vuorostaan Pyhimyksen säe Antimateria-kappaleessa. Jostain nämäkin aina kertovat.

Päivien ajan olen kuitenkin jo miettinyt ja katsonut uudelleen ja uudelleen Steve iVanderin musiikkivideota Raha ei tekeytymällä lopu. Siinä tiivistyy käytännössä moni aiheen kannalta olennainen seikka samalla kun muotokieli lähestyy kömpelössä nerokkuudessaan esimerkiksi STP- eli SinäTuubaPaska -nettimateriaalia, josta V. S. Luoma-aho kiteyttikin parisen vuotta sitten jotakuinkin olennaisen. Rap-musiikille ominainen lainaaminen ja päälleliimaaminen hakevat videossa vastakaikupohjaa nimenomaan verkosta ja niistä kokemuspinnoista, joita lapsesta asti nettiä käyttäneelle on muodostunut. Sinänsähän video kuvamateriaaliltaan ei enää edes hätkähdytä, sillä edes parisen vuotta immateriaalisen aalloilla surffanut ja uteliaisuudelleen antautunut verkonkäyttäjä on jo nähnyt käytännössä kaiken, mitä tarvitsee nähdä. Se kokemus – että on nähnyt kaiken mitä tarvitsee nähdä – yhdistääkin kolmen pennin julkkista ja jokamiestä toisiinsa. Kaikki järjetön, vastenmielinen, kamala ja uskomaton, mitä voi vain kuvitella, on jo tehty ja todisteita löytää kaikkialta verkosta ja sosiaalisista tiloista. Googleta vain. Juuri se kokemuksessa onkin tavallaan hätkähdyttävintä.

Samalla kun ihminen fyysisesti käpertyy miesluolaansa, hän pääsee yksinkertaisesti selaimen avaamalla entistä voimakkaammin osalliseksi järjettömistä, vastenmielisistä, kamalista ja uskomattomista kokemuksista, toisin sanoen kiihdytetystä sosiaalisuudesta. Kiihdytetty sosiaalisuus merkitsee tässä sitä sosiaalisen olemisen avaruutta, jossa tuntoa tavataan, jossa yhteisiä, yleisiä ja jaettuja asioita tunnustellaan ja jossa vastavuoroisesti henkilökohtaista tuntoa stimuloidaan erilaisin ärsykkein. Silpomis- ja ruumissivustojen ja Seiskan järjestämien juhlien vertaaminen toisiinsa on epäilemättä loukkaavaa, mutta analogiassa voi silti olla yhtymäkohtiakin: herkkyys siinä menee, usko siinä menee. Sekään ei paranna asiaa, että ”turhat julkkikset” ovat alkaneet aina ennen pitkää muistuttaa vieraita ulkoavaruudesta tai yksinkertaisesti zombeja. Kokemuksellisesti sekä menestys että nettisurffaus ovat kuitenkin ennen muuta addiktoivia: mikään ei todellakaan riitä, mikään ei hätkähdytä, mies katsoo metrossa pornoa älypuhelimesta tyhjin katsein. Narkomaanisen ruumiin aukot päästävät ulos itsensä sielun kaikessa sen herkkyydessä ja moninaisissa tunnoissa. Sellainen kuuluu hyvin usein myös Pyhimyksen yhtyeiden viime vuosien äänitteissä, samoin kuin Julma-Henrin & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finlandilla (2007). Levyissä on likaa, ruoantähteitä, kebabpaskanhajua, liikaa kahvia juoneen pistävänhajuista virtsaa. Kaikesta tästä alaspäin, viemäriin vetävästä ja fumigoidusta aineksesta huolimatta seassa on säkeitä, joita ajaa toivo kohoamisesta, toivo paremmasta, lohtu, empatia ja armo. Ruumis makaa kaakeleilla, vähän tuntoa jäsenissään.

*

Vaikuttaa siltä, että sekä Pyhimys yhtyeineen että Julma Henri RPK:n kanssa tekevät ennen muuta sitä tärkeää työtä, jota jokaisen kulttuurintuotannon parissa tekevän tulisi ainakin jossain vaiheessa uraansa tehdä: ottavat huomioon paitsi paikalliset aikalaisolosuhteet myös muotokielen, joka on tekemisen lähtökohta, historioineen päivineen ja ammentavat siitä itsetietoisesti jotain uutta ja muuta. Tietysti kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin, mutta jotain on siltikin tehtävä. Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin kuvaama vaikutuksen ahdistus on polttoainetta luomistyössä.

Eräällä ystävälläni on tapana rap-videoita katsoessaan tai -kappaleita kuullessaan kiinnittää kriittistä huomiota siihen, posmitetaanko niissä nimenomaan räppäämisestä. ”Mä oon tässä, nyt mä tuun täältä, nää kamat mulla on, kattokaa mua.” Pidemmän päälle tällainen flow alkaa eittämättä närästää, mutta tänään, tosi-tv:n ja sosiaalisten medioiden kaltaisten ”narsismigeneraattorien” vaikutuksen lisäännyttyä ei toisaalta ole järin suuri ihme, että ”kattokaa mua” on entistä useamman huulilla. Varsinainen kysymys kehiikin käytännössä sen ympärillä, mitä käyttöä tällaisella narsismilla on itselle ja laajemmin kulttuurintuotannolle.

Sinänsähän itsetietoisuudessa ja narsismissa ei ole niin mitään uutta. Tieteenfilosofi Paul Feyerabend kirjoitti vuosia sitten, että hyvä filosofi ymmärtää sisällyttää sanomisiinsa väärinymmärryksiä välttävän ja väärinkäytöksiltä suojaavan kaneetin, oli se sitten vitsi tai itsepuolustus tyyliin ”vitustako minä tiedän, miten nämä asiat oikeasti ovat”. Tosikko sanoma ei anna liikkumavaraa ja varmana esitetty kerää kenties vain kärjekkäimpiä reaktioita, huomiota kyllä, mutta ei niinkään totuutta, varsinkaan jos totuutta on lähestyminen ristiriidoissa, sommitelmissa ja dialektiikoissa. Taideteoksiksi puetut manifestit ovat nekin useimmiten vain ikävystyttäviä.

Feyerabendin väite soveltuu myös tämän päivän suomalaisen ”tiedostavan räpin” siipeen: äänitteet julistavat, mutta sisältävät riittävän määrän sisäistä ristiriitaa, jotta niistä varisee manifestinomaisuus. Niissä on huumoria, kevennyksiä, maton vetämistä vakavasti esitetyn alta. Mutta kuvia, vaikka sitten varjojen leikkiä ne ovat. Ajasta. Sosiaalisesta olemisesta. Suojaava kaneetti ja itsetietoisuus ylipäätään ovatkin luultavammin ehdottoman välttämättömiä tilanraivaamisen eleitä: ei siksi, että muut huomaisivat, vaan siksi, että oma sanominen löytäisi edes jonkinlaisen paikan, liittymäpinnan. Jossain on seistävä, jotakin kohti oltava. Mutta totuus, merkitys, mieli liukuu, väistää ja kaikki mitä täydestä sydämestä yritetään sanoa on toisesta asemasta, toisesta katsannosta käsin aina roskaa ja valetta vain.

Tämä ei ole tiedollinen kysymys, vaan tunnon, empatian ja aistimellisen. Päivittäin ihminen tulee olleeksi tekemisissä yhä suuremman informaatiomäärän kanssa, mutta vastaanottoreseptorit leikkavat kiinni jo pienestä määrästä, jos reseptoreita ei harjaannuteta – ja vaikka harjaannutetaankin; liikaa on liikaa. Silloin jää vain ähkyä, paniikkia, stressiä ja tunnepohjaisia reaktioita. Ja siitä sosiaalisessa olemisessa on yhä enemmän kyse. Tieto itsessään ei ole enää aikoihiin vapahtanut: päinvastoin, nyt raaka data vain pahimmillaan vääristää olemista ja yksipuolistaa tuntoista ruumista. Koululaitos yksinänsä kannustaa tietojen ja taitojen hankkimiseen, mutta tunne- ja tuntopuoli jäävät helposti puolitiehen. Miten paljon nuori joutuukaan opiskelemaan koulun opetusohjelman ulkopuolella – ihastuessaan, kohdatessaan kiusaajia, erilaisuutta, sosiaalista painetta? Kokeissa olisi pärjättävä, mutta välitunneilla harjoitellaan sosiaalisia järjestyksiä eikä niissä arvosanoja tai aina edes tukiopetusta kysellä. Sama peli jatkuu aikuisiässä.

Luulen, että itsetietoisuuden ja oman tunnollisen opiskeleminen on myös tänään kaiken onnistuneen edustuksellisen olemisen edellytys. Ja jokainenhan edustaa, tuo tiettyjä puolia itsestään, tapahtui se sitten koulun pihalla, töissä, harrastuksissa, kadulla tai verkossa. Jopa positiivisina aiotut, elämää ylistävät status-, blogi- ja twitter-päivitykset voivat muuttua toisen silmissä vain irvokkaiksi narsismin eleiksi, kun niitä lukee toistuvasti tarpeeksi usein. Vaikein taidoista on myötätunto. Monet mediat ja välittäjät, joiden lähtökohtana pidetään sosiaalisuutta, tosiasiassa eristävätkin ihmisiä toisistaan korostamalla pelkästään edustuksellisen olemisen puolia ihmisessä; siinä on aina saumoja katkeruudelle ja kateudelle. Sosiaalistavat kannustimet jättävät aina joitakin sivuun – ja vaikkeivät jättäisikään, siltä saattaa tuntua. Tätä tuntoa ei voi eikä saa aliarvioida. Tällä tavoin vieraannuttavassa sosiaalisessa todellisuudessa onkin ylipäänsä jatkuva mahdollisuus yksinäisen tunnon tilojen synnylle. Muureja nousee näiden tilojen ympärille: syntyy käsitys siitä, ettei toisia oikeastaan ole. Tietysti toisia on – kilpailijoina, leivänryöstäjinä – mutta jos esillä on vain edustuksellisen olemisen puolia, heikot, rikkinäiset ja elävät ihmiset niiden taustalla ovat reaalisessa vaarassa syrjäytyä. Mistä? Todellisuudesta itsestään. Ja tällainen syrjäytyminen on vähintään yhtä kipeä ongelma tämän päivän sukupolville kuin työelämästä syrjäytyminen.

Edustajien tuolla puolen ei ole ihmistä. On vain eleitä, esittämistä, yhtä jatkuvaa teatteria. Jos julkisen eläimen tragedia on, että yhtäältä on suosion nimissä sanottava mitä vain ja käytävä jos minkälaisissa kissanristiäisissä ja toisaalta taas varottava sanojaan ettei ajaudu vallan katveisiin, arkisessa elämässäkin sosiaalinen oleminen varautuu. Ihastuksen edessäkin sitä yrittää sanoa jotain osuvaa eikä päästele mitä vain, mutta samalla – ainakin jollain tasolla – tiedostaa, että ensialkuun ihastuminen on omiin ominaisuuksiin – kaipauksiin, haluihin, toiveisiin – ihastumista ja vasta sitten toisen ihmisen avautumista. Halu vetää meitä yhteen, mutta myötätunto toiseen kehittyy toisinaan vasta hyvän matkaa jälkijunassa. Ja silti ihaninta kai olisi, jos myötätunnon harjoittaminen johtaisi kateuden, riitelemisenhalun, syrjäytetyksi tulemisen tunteiden vähenemiseen ja siten siihen, että ensimmäinen olisi itsetietoisuutena läsnä sosiaalisessa olemisessa silloinkin kun järkineen ei voi olla samaa mieltä toisten kanssa.

*

Tiedän kokemuksesta, kuinka paljon hyvää ensimmäisen persoonan kerronta ja egoboostaus voi tehdä, olkoot se kuinka väkinäistä ja vastenmielistä toisesta vinkkelistä tahansa. Kuinka se parantaa askelta ja itsetuntoa. Liioittelen, mutta sallittakoon tämän kerran: syy, miksi rap on tänään niin suosittua johtuu osin samoista syistä kuin se, miksi hummerit olivat (ainakin vielä joku vuosi sitten) maailmalla suosittuja ajoneuvoja; miksi kotia sisustetaan, miksi meikataan, leikataan hiuksia. Etsimme turvaa, suojaa, sielunhoitoa. Olemme kaikki rikkinäisiä. Syrjäytyneisyyden ja psyykenlääkkeiden, koulu- ja työpaikkakiusaamisen, stressin ja burnoutien keskellä entistä useampi kolhiutuu, mutta kolhittuja me olemme jo syntymästä. Ja kyllä, kiihdytettynä tämäkin puu kantaa outoa hedelmää.

Pyhimys ei palaa teksteissään vain omaan asemaansa esiintyjänä vaan hahmosta lähtee aina rihmoja kuulijoiden, jokanaisen ja -miehen kokemusmaailmaan, mikä taas on pahimmillaan entistä solipsistisempi ja yksinäisempi. Myös esiintymistä merkitsevien eleiden tällä puolen on yksinäisyyttä. Sosiaalinen oleminen ja esiintyminen ovat erottamaton osa rapin olemusta, sillä ne ovat ja koostavat sitä metafyysistä kenttää, jolla ihmisiä yhdistellään toisiinsa ja erotellaan. Siinä mielessä itsetietoinen muotokieli – itsestä räppääminen – ovat sillä kentällä käymistä, jossa yhteyksiä luodaan ja ihmisiä jää sivuun. Silloin ”kattokaa mua” tulisi herättää meissä, vastaavanlaisina yksinäisinä, särkyneinä ja äärimmäisen itsetietoisina olentoina välitöntä myötätuntoa.

Einespaskaa vai härkäpapufalafeleja

Niin kutsuttu lama saa kuntia supistamaan kouluruoan menoja, uutisoi Taloussanomat. Viime syksystä lähtien kunnat ovat etsineet ratkaisumalleja, joilla saada koululaisille ruoka mahdollisimman halvalla. Sen lisäksi, että vihannesten ja juuresten määrää on ruoassa on vähennetty, keittojen ja puurojen määrä lisätty, kokoliha on nyt vaihtumassa makkaroihin, jauhelihaan ja eineksiin. Pahin seuraus tulee kuitenkin ilmi opetusneuvos Marjaana Manniselta, joka mainitsi Helsingissä olleen pohdintaa jo kasvisruoan tiputtamista pois päivittäiseltä ruokalistalta. "Kasvisruokaa saisi vain erityistarpeesta".

Vegaaniliitto, Fauna, Helsingin yliopiston Maan ystävät ja Suomen luonnonsuojeluliitto aloittivat taannoin kouluruokakampanjan, jonka tavoitteena on lisätä kasvisruoan osuutta kouluruokailuissa. Töitä siis riittää jatkossakin, kun lapsille ollaan syöttämässä paitsi paskaa (eineksiä) myös eettisesti, ekologisesti ja terveydellisesti arveluttavaa ruokaa. Omat kokemukseni suurtalouskeittiöistä ovat niin apeat, että ymmärrän yskän: kasvisruokaa pidetään paitsi kalliimpana myös vaikeampana valmistaa. Edelleen monissa ruokaloissa kasvisruoka merkitsee joko annoksen upottamista kermaa tai proteiinien poistamista lähes kokonaan annoksesta. Lisäksi ruoka on suoraan sanoen usein niin nuhjuisen makuista, joten ihme ei ole, ettei ruoka suoranaisesti houkuttele lapsiakaan.

Opetushallitus nojaa kuitenkin hyvin lyhytkatseiseen näkemykseen, jossa tärkeämpää kuin lapsen, eläinten ja ympäristön hyvinvointi on kunnan budjetti. Ja myönnetään: monet lapset pitävät valitettavan paljon lihapullista ja muusta einespaskasta. Huomionarvoista kuitenkin olisi säilyttää sekaruoan rinnalla selvä ja näkyvä mahdollisuus kasvisruokaan. Jos se piilotetaan ruoka-allergisia ja kasvissyöjiä varten tiskin alle, ei valintatilannetta synny.

Osa lapsista on tietenkin niin mukautuneita rutiineihinsa, että he jatkossakin haluavat lihapullansa. Se heille suotakoon - lisäarvoa tälle kuitenkin tulisi, jos ja kun lapsille pidettäisiin oppitunteja siitä, mitä suuhunsa pistävät. Yhtä kaikki kasvava on kuitenkin joukko, joka haluaa kokeilla, syödä jotain "eksoottista" tai mitä ikinä. Kokemukseni eivät tietenkään vastaa koulua oppimisympäristöä, mutta niissä tapahtumissa jossa kasvisruokaa on ollut vapaasti otettavissa sekaruoan rinnalla - vaikka ruoka olisikin vain tietyille ruokansa varanneille - on kasvisruoka tehnyt kauppansa siinä missä sekaruokakin. Maistelu voi alkaa eksotiikan nimissä, mutta ennen kaikkea se tutustuttaa kasvisruoan terveellisyyteen ja monipuolisuuteen - ja hyvään makuun, kunhan suurkeittiöissä opeteltaisiin ensin koostamaan täysipainoinen kasvisateria ja sitten tekemään siitä maukasta. Luulisin, että esimerkiksi viime vuonna ilmestyneestä Inna Somersalon Yllin kyllin -kirjasta löytyisi suurkeittiöillekin paljon hyödyllisiä vinkkejä.

Kuntien kouluruokailuun kohdistamat säästöt eivät kuitenkaan ole yksin raaka-aineiden asia. Nyt mietitään myös, voitaisiinko palveluita ulkoistaa. Jos rehellisiä ollaan, ulkoistaminen nähdäkseni tarkoittaa ruoan kannalta ainakin kolmea asiaa: ruoanlaadun heikkenemistä, keittiöhenkilökunnan irtisanomisia ja käytetyn kokonaisenergian maksimointia. Ruoan tekeminen kootusti toisaalla, kuljettaminen koululle, jossa ruoka lämmitetään uudelleen, ei tunnu energiataloudellisesti todellakaan kaikkein järkevimmältä.

Toivoa voidaan kuitenkin etsiä lappeenrantalaisten kummallisesta logiikasta. Koska kouluruoka muodostaa noin 30 % koululaisen päivittäisestä ruoantarpeesta, kouluruoan menekin on tarkoituskin olla "hyvää" heikompi. Siksi Lappeenrannassa on vähennetty esimerkiksi pinaattiletuista, lihapullista ja kalapuikoista työstettyjä annosruokia. Nämä koululaisten suosikkiruoat lappeenrantalaisissa kouluissa on korvattu ruokapalveluesimies Taina Behmin mukaan itsetehdyllä ruoalla. Hyvä! Ainakin tämä tarkoittaa - ainakin teoriassa - parempilaatuista ruokaa kuin teollinen einespaska. Toivon mukaan tämä tarkoittaa myös, että esimerkiksi kasvisruokaa voitaisiin tehdä itse hyvin halvalla ja monipuolisesti - suurellekin joukolle. Kasvisruoan ostaminen annoksina voi tullakin einespaskaa kalliimmaksi, mutta suuntaamalla suurkeittiöiden ruokapolitiikkaa lähiseutuja suosivaksi ja keittiökohtaiseksi ruoanlaitoksi (raaka-aineesta valmiiksi ruoaksi), arvelisin kasvisruoan tulevan selvästi halvemmaksi. Kyse on vain tietämättömyydestä ja kehnosta politikoinnista.

Vegaaniliiton, Faunan, Helsingin yliopiston Maan ystävien ja Suomen luonnonsuojeluliiton adressi kasvisruokapäivän puolesta löytyy täältä. Yksi päivä kuukaudessa on kompromissi, mutta sekin tyhjää parempi. Kerran viikossa olisi vielä parempi, jokapäiväinen sitäkin.

Leikkikouluja ja mulkosilmäkoiria

Sain Klementiiniltä kutittelun, josko avaisin meemipostauksen muodossa hiukan valokuvakansiotani, ja arveli näkevänsä luontokuvan. Mutta mihinpä koira karvoistaan ja kujeistaan pääsisi!

Otos on osa laajempaa kuvasarjaa, jonka keskiössä on sisarenpojalleni hankittu ristiäislahja, seesaminsiemenistä ja kierrätystekstiileistä koostettu mulkosilmäkoira. Sisareni perhe on kissaihmisiä, joten päätimme antaa jannulle myös hiukan erilaisen samastumiskohteen tulevaa elämää silmälläpitäen: enemmän eläimiä, vähemmän autoja. Lahjaa täydentää lupaukseni ottaa tulevaisuudessa poika yhdeksäksi päiväksi ja yhdeksäksi yöksi luoksemme, jolloin hänet initioidaan - kuten kunnon Odin ainakin - olemassaolon syviin mysteereihin. Tätä rupeamaa saanen kuitenkin odottaa vielä vuosikausia.

Itse kuva selittyy siis sarjana, jossa mulkosilmäkoira - en muista, minkä nimen koira sittemmin sai - vieraili kotonamme ja vaati kaiken huomiomme (sarjan kuvat on ripoteltu alle). Koira on tosiaankin sisäistänyt huomiotalouden säännöt!

Koska mulkosilmäkoiran funktiot lahjana olivat siis olla ennen kaikkea lapsen leikkimisen tukena, vastapelaajana, mutta toisaalta hiukan pedagogisetkin - ohjata lasta samastumaan leikin kautta enemmän eläimiin kuin myöhemmällä iällä paljon petollisempiin kapineisiin (joskin tiedän, että tuskin voin välttää näkemästä pojalla jonain päivänä leikkiautoa, onhan hän poika ja pojalla poikien leikkikalut) - ensimmäisen sivuuttaen keskityn seuraavassa koulutukseen, jota tovi sitten sivuttiin paitsi arkielämän myös eräässä tämän blogin keskustelussa ja joka on muutenkin nyt - näinä yliopistolakiuudistuksen aikoina - tapetilla.

Vastikään julkaistu Into-pamfletti Koulu ja valta (toim. Martina Reuter ja Ruurik Holm, 2008) on saman vasemmistolaisen ajatushautomon jälkeä kuin taannoin, aivan mainio, Vasemmisto etsii työtä (2008), joskin huomattavasti epätasaisempi ja heppoisempi. Aiheesta olisi saanut paljon kattavamman ja siksi onkin harmi, että kelvollisen pamfletin mahdollisuudet on ruutattu liian lyhyiksi kirjoituksiksi, joista osa keskittyy harmillisesti hyödyntämään vanhoja iskulauseita uusliberalismista ja markkinakapitalismista. Toki nekin koskettelevat koulumaailmaa, mutta osa näistä huomioista on jo kirjattu aikapäivää sitten.

Kuitenkin jo toimittajien esipuheessa mainittu kanta on hyvä: "Vanhemman ja opettajan tehtävänä on tukea oppilaan kasvua itsenäiseksi yksilöksi ja sen kautta vähitellen vapauttaa hierarkian alistavista piirteistä" (2008,6). Tälle näkökulmalle on tilausta, sillä olemme siirtyneet kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja yhä enemmän myös koululaitos nähdään markkinatalouden osana, jossa koulutetaan tulevia työntekijöitä pitämään kilpailukykyä ja kansantaloutta korkealla ts. olemaan osa täysiaikaisia ja osapäisiä jäseniä tuhoavassa kulttuurissa. Kansakoulumainen "opettaja hakkaa karttakepillä kuritonta lasta ja kaikki oppivat"-koulu on muuttunut vertaisarviointien, itsearviointien ja kaikenlaisten arviointien kautta tapahtuvaksi kontrolloiduksi ohjaamiseksi, joka Juha Suorannan tekstin pohjalta on muuttamassa myös yhteiskuntaamme sosiaalisesti entistä fasistisemmaksi (ks. esim. 2006, 34-35). Suorannan tärkeä huomio onkin, että toisin kuin oikeistolainen puhunta vakuuttaa, suomalainen menestystarina ei pohjaa yksittäisiin huippuosaajiin, vaan koko kansan suhteelliseen laajaan kouluttautumiseen. Sen suhteen minusta näyttääkin, että koululaitoksessa entistä tarkemmin harjoitettu syynittäminen, kontrollointi palkitsemalla julkisesti eliittilukioita, huippuarvosanojen saaneita ja muita osaajayksilöitä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mistä poliittinen puhunta käyttää mielellään nimeä "kansallinen menestystarina".

Siksi Koulu ja valta -pamfletin parasta antia onkin Megafonissa ja Tutkijaliiton erinomaisessa Polemos-sarjassa mukana häärivän Mikko Jakosen kirjoitus "Koulu tietokapitalismissa", joka kylläkin toistelee jo aiemmista Polemos-julkaisuista tuttuja teemoja, mutta asettuessaan näin uuteen yhteyteen tarjoaa tärkeän vastapuheenvuoron yleisemmälle, valittavalle vasemmistolle. Siinä Jakonen jakaa näkemyksensä prekaarista aivotyöstä, joka on jo syrjäyttänyt metallityöläisen ensisijaisena riistettävänä. Lainaan pitkän ja tärkeän kohdan Jakosen kirjoituksesta:

"Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkaretket ovat menneisyyden liikkeitä, nykyisyyttä on prekariaatin keskinäinen kilpailu harvoista ja huonopalkkaisista töistä, jossa yksi jos toinenkin paukauttaa päänsä laajentuneen luokkajaon lasikattoon. Korkea koulutus ei takaa mitään, eikä akateeminen loppututkinto ole arvopaperi, johon kannattaisi investoida korkeakorkoista opintolainaa. Suuri osa nuorista tietotyöläisistä kokee tilanteen ahdistavaksi, mutta sopeutuu kuitenkin kiukuttelematta vallitseviin olosuhteisiin.
Hyvä elämä saa odottaa toisia aikoja, arkinen pärjääminen ja selviytyminen astuvat etualalle. Elämäksi muuttuneen työn laajenevia ja supistuvia rajoja paetaan reppureissuille, huumeisiin tai arkisemmin vain DVD:n ja kaljapullon pariin. Työkyvystä, tuosta ainoasta todella tärkeästä asiasta, pidetään huolta kuntosaleilla niin kauan kuin jaksetaan.
Yleisin prekaarin aivotyön aiheuttama tauti on loppuun palaminen ja masennus, jolloin ruumis ilmoittaa käyttäjälleen kuolevaisuudestaan ja työstä kieltäytymisen tarpeesta. Työelämä ei kuitenkaan pidä työstä kieltäytymisestä, vaan syöttää aivoille ennätysmäärän masennuslääkkeitä - ainoastaan siksi, että kaikki aivot tarvitaan tuotantoon, vaikka kaikille ei siitä makseta.
Koska tietoa ei voida ulkoistaa ja anastaa ihmisistä erillisiksi, on ihmisestä tehtävä "sopiva" ja funktionsa täyttävä osa suurta ihmiskonetta, kapitalistista Leviathania. Tietty määrä itsenäisyyttä, luovuutta ja oma-aloitteisuutta sallitaan, mutta innovaatiot ja ja irtiotot täytyy tehdä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole enää tiedostavasta kansasta, vaan hyvin toimivasta, täysin sosiaalistuneesta kapitalistisesta koneesta, jossa jokainen tekee pikkupätkinä osansa ja muuten pitää mölyt mahassa. Tämä ihmiskone on jännitetty vain ja ainoastaan lisäarvon tuotantoon ensisijaisesti ihmisen tietokykyjä hyväksi käyttäen." (2008, 44-45.)

Huippuosaajia syntyy siis kontrolloimalla koulutettavan kasvua oikeaan suuntaan. Peruskoulumallin purkaminen tekemällä lapsista persoonia kääntyy päälaelleen: jos vanha oikeistolainen puhunta pilkkasi peruskoulua tasapäistäväksi (kuten Sari Vesikansa pamfletin avaavassa kirjoituksessa väittää oikeiston tehneen) ja osin sitä tekivät myös muut individualismia ylistävät tahot, nyt parikymmentä vuotta kestävä persoonantuotanto tuottaa liukuhihnana maistereita ja tohtoreita, modernia "persoonallista" ja "luovaa" aivovoimaa, joiden pahoinvointi alkaa näkyä, mitä enemmän se tästä vielä kurjistuu.

Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka Helsingin Sanomat joitakin päiviä sitten Koulutusliitteessään (HS 4.2.) julisti ammattikoulun voittavan tällä hetkellä lukion kilpailukyvyssään. HS:n toimesta Suomen Gallup oli haastatellut yli tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jossa toisessa kysyttiin "Jos olisit peruskoulun päättävä koululainen, mihin jatko-opiskelupaikkaan hakeutuisit?" ja "Mihin omien lastesi tulisi hakeutua peruskoulun jälkeen?" Vastaus oli yllättävä. etenkin miesten kohdalla vastaaja olisi valinnut ensimmäisessä kohdassa ennemmin ammattikoulun kuin lukion, mutta samanaikaisesti mieluummin halunnut lapsensa menevän lukioon. Jakosen profetoiman suunnan suhteen ensimmäinen osa gallupin kysymyksestä on jossain määrin lohduttava. Jos haluamme nähdä suoran yhteyden lukion valitsemisen ja aivotyöläisen välillä, ammattikoulun valitseminen voi olla hyväkin vaihtoehto, myös kansallisen menestystarinan "ekologistamisen" vuoksi. Väitän kuitenkin, että tällöin kansallinen sivistystehtävä ei toteudu. Kasvaminen tietoiseksi vallan rakenteista, kriittisyys ja irrottautuminen "vanhempien totuuksista" alkaa kunnolla vasta peruskoulun jälkeen. ja tietääkseni ammattikoulussa ei ole aikaa sivistää, ainoastaan kouluttaa. Mahtavan esimerkin koko kuvasta tarjoaa Sean Pennin elokuva Into the Wild (2007), jonka tosipohjaisessa kertomuksessa päähenkilö Christopher McCandless käy collegen huippuarvosanoin loppuun, valehtelee vanhemmilleen jatkavansa yliopistoon, polttaa rahansa, hävittää omaisuutensa ja lähtee kiertolaiseksi päätyen Alaskaan. Sivistyneen maailman näkökulmasta tällainen aivotyön hukkaan heittäminen on tietenkin järkyttävää, mikä näkyy jatkuvasti pojan vanhempien huolestuneina kasvoina, yksityisetsivän palkkaamisena, pojan suoranaisena ajojahtina. Pojalla, Alexander Supertrampilla - kuten hän itseään nyt kutsuu - ei ole kuitenkaan aikomustakaan palata osaksi sivilisaatiota ja sen "helppoa elämää", mikä tosiasiassa tarkoittaa kouluttautumista (myös vuonna 1992, johon elokuva sijoittuu).

Tosiasiassa McCandless tekee osittain juuri sen, mitä nykyisen aivotyöläisen tulisi tehdä: pyrkii tiukempaan olemassaoloon niiden asioiden kanssa, jotka ovat ekologisesti ja eloonjäämisen kannalta tärkeitä. Kuten Jakonen kirjoittaa:

"Tietokapitalismin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää, että koulu ei tähtää hyvin toimivan, viattoman tietokoneen tuotantoon, vaan autonomisen ihmisen kasvun tukemiseen. "Skolen" - kreikaksi skholeion - pitää olla vapauden ja autonomian rakentamisen paikka. Itsenäinen ihminen kieltäytyy liiasta yhteiskunnalliselle, mentaaliselle ja ympäristön ekologialle tuhoisasta työstä ilman pelkoa ja tietää, että myös muut itsenäiset ja vapaat ihmiset tukevat hänen päätöstään. Ilman tällaista muutosta on koulunkäynnin ja koulutuksen mielekkyys asetettava harkintaan, sillä yhteisömme, mielemme ja ympäristömme, eivät kestä enää yhtään viatonta sukupolvea, jotka eivät osaa pitää huolta toisistaan ja itsestään." (emt., 48-49.)

Juuri näin! Annika Luther lainaa myöhemmin lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteita, jotka Opetushallitus laati 2003: "Lukio-opetuksen tulee kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja sekä pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia" (emt., 78). Vaikea uskoa, että tällainen kehotus tulee "ylhäältäpäin", mutta yhtäkaikki,se on totta, eikä koske vain lukio-opetusta. Toisen asteen oppilaitosten on turvattava nuoren mahdollisuudet toimia autonomisesti ja tarvittaessa myös kyseenalaistaa koko järjestelmä, jollei siitä koidu hengenvaarallisia tilanteita ja jollei se ole elämää kunnioittavaa. Niinikään on annettava mahdollisuudet irrottautua tuhon kulttuurista ja luoda uusia mikromuotoja terveemmälle kulttuurille, jos yksilö sen asiakseen kokee, ilman että byrokratia, koululaitos tai mitkään yhteiskunnalliset instituutit sitä rajoittavat. Maaria lainasi tähänkin liittyen tärkeän kohdan viime päivinä esillä olleesta Antti Salmisen, Tere Vadénin ja Juha Suorannan Tulevasta yliopistosta (2009): "Perustulo luo vieraantuneen markkinajärjestelmän ulkopuolelle autonomisen alueen, jolla ihmiset voivat elää elämäänsä ei mitään varten. [...] Perustulo ei ole tukiainen eikä almu, vaan jokaiselle kuuluva luovuttamaton oikeus.[...] Perustulon avulla ihmisillä on mahdollisuus myös vapaaehtoiseen köyhyyteen".

Emme toisin sanoen tarvitse niinkään vallan vahtikoiria, instituutioiden kontrollia, vaan enemmän mulkosilmäkoiria, itsenäisesti ajattelevia, autonomisia olentoja ja tämän suuntauksen edesauttamiseksi koulutuksessa vallalla oleva persoonantuotanto, jossa koulutettavasta kerätään kaikki aivotyöläisen potentia ja ruokitaan sitä, on muutettava entistä vapaammaksi, arvosanattomaksi leikkikouluksi.

P. S. Meemin säännöt ovat siis seuraavat:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastankin jatkamaan seuraavat blogit: Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka, Maanalainen aurinko, Hirtetty ja Se kaluaa samaa luutaa.