perjantaina, lokakuuta 30, 2009

Valitse vege ja jätä possut rauhaan

Joskus totta vie todellisuus on tarua ihmeellisempää. Maa- ja metsätalousministeriö tuki tässä taannoin 257 000 eurolla hanketta sianlihan kulutuksen edistämiseksi. Tuloksena on possupedia, joka muissa oloissa olisi hyvinkin sympaattisesti nimetty. Nyt tulos lähinnä oksettaa: mainostoimiston käärimät rahat vielä ymmärtäisi, jos sivusto ei loistaisi ihan noin karmein aikomuksin ja iljettävin krumeluurein. Jo se, että porsasta nimitetään tässä yhteydessä toistuvasti possuksi, eikä siaksi, on selvää imagonrakentamista, sillä kaikki informaatio, mitä eläimestä sivulla annetaan, koskee kuollutta eläintä lautasellasi. Kaikki. Sikojen oloista, elämästä ja tehomaataloushelvetistä vaietaan visusti ja miksikäs ei vaiettaisi, sehän veisi monilta ruokahalun. Tämähän on tietenkin tuttua jo ennestään: tarjoamalla ihmisille yksipuolista tietoa ruoasta Suomen suurimmat elintarvikejätit paitsi sumuttavat ihmisiä ja ajavat näitä epäterveelliseen ruokavalioon ja moraalittomaan käytökseen (ylläpitämällä tehomaataloutta), myös tahkoavat voittoa. Kilpailukyky on säilytettävä, ja mielellään sitä on parannettava, eikä se sikojen totuudenmukaisella kuvauksella kohoa.
Maan mittakaavassa lihansyönti kasvoi viimekin vuonna. Nyt yksittäinen suomalainen syö keskimäärin lähes 77 kiloa lihaa vuodessa. Puolet tästä määrästä on sikaa, mutta Satafoodin tiedotteen mukaan suomalainen ei oikein arvosta sikaa ruokapöydässä. Sianruhon syöminen ei ole trendikästä, vaan kovin kovin ikävystyttävän arkista. Siksi hankkeen "erityiseksi tavoitteeksi on asetettu trendikkään, terveellisen ja helppokäyttöisen imagon rakentaminen porsaanlihan ympärille." Porsaanlihan ympärille? Terveellisen? Paljon riittää sarkaa. Kun jo nyt suomalainen ruokavalio on täysin kestämättömällä pohjalla, on moraalisesti riittävän tuomittavaa yllyttää kansalaisia lisäämään lihaa lautasellaan. Eiköhän sikafarmarit, olisi jo aika vaihtaa siat kuituhamppuun?
Ja vaikkei olisikaan omaa lehmää ojassa, täytyy sanoa, että esimerkiksi Valitse vege!, joka on toteutettu yli 25 kertaa pienemmällä budjetilla, on huomattavasti monipuolisemmin toteutettu ja tarjoaa paljon enemmän syömiseen ja terveyteen liittyvää tietoutta ruoasta. Jos possupedian toteuttajat olisivat tarpeeksi suoraselkäisiä, he kertoisivat sivuillaan myös esimerkiksi sianlihan tuotantoa koskevista tosiasioista, joita nyt löytää vain näistä kahdesta vain Valitse vegen sivuilta, ymmärrettävistä syistä – todistamisen taakan uskotaan edelleen olevan kasvisruokavalion valinneilla, ei sekasyöjillä. Näissä oloissa sianlihantuotannolla on vieläkin niin hegemoninen asema kotimaisessa maataloudessa, että siitä jopa paikallisuuden nimissä puhutaan terveenä, kotimaisena ruokana, mutta ekologiset, eläinten kohteluun liittyvät ja terveydelliset seikat huomioon ottaen, jos jollakulla, niin nimenomaan Satafoodilla ja sen yhteistyökumppaneilla tässä on oikeasti sitä todistettavaa. Ja siinä riittää tekemistä. Pelkällä hymyileviä putteja viljelevällä possupedialla ja neljännesmiljoonalla se ei tule onnistumaan.

torstaina, lokakuuta 29, 2009

Metsittyvän kielen luonto hiljenee kaupungissa


Kieli muuttaa jatkuvasti muotoaan. Se on eliö, organismi, joka elää, liikkuu, soljuu. Perinteisesti on katsottu sen olevan erottamattomassa yhteydessä todellisuuteen ja jollei nyt kieli täysin yksyhteen vastaakaan todellisuutta niin tämänkaltaisen uskomusjärjestelmän piirissä elämme alati. Arjen käytännöissä kokemus kytkee todellisuuden ja kielen toisiinsa. Mystikot ja runoilijat hamuavat kohti niitä kokemuksia, joita kieli ei kosketa, mutta jotka selvästi ovat joko tästä todellisuudesta tai toisesta.
Kielen banalisoituminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Luonnollisesti kieli elää vuorovaikutuksessa muiden kielien ja kielialueiden kanssa, omaksuu lainasanoja, muuntaa niitä suuhun sopivimmiksi. Tänä päivänä huolestuttavampana kielen suuntana ei välttämättä ole niinkään suoraan englannin kielen tekeminen yleiskieleksi, standardikieleksi kaikille kansoille vaan yksittäisen kielen ja sen sisällä elävien kieliolioiden moninaisuuden tyrehdyttäminen yhtenäistämällä, taloudellistamalla kielenkäyttöä. EU-suomi on virallisten papereiden, sanomalehtien ja kirjallisuuden lyhyitä selviä lauseita, lauseita joiden ainoana tarkoituksena on osua maaliinsa, kuvata lyhyin sanoin mutta tarkasti. Monimielisyyttä ja väärinkäsityksen mahdollisuutta pyritään kaihtamaan.
On esitetty, että kielen kääntäminen merkitsee siinä tapahtuvan ajattelun siirtämistä toiselle kielelle, jopa uuden ajattelun keksimistä. Jopa niinkin, että tiettyjä asioita voidaan ajatella vain tietyillä kieli- tai murrealueilla, muualla sama ajattelu ottaa toisen muodon, toimii ja elää eri tavoin. Vaikka kansojen välinen kommunikaatio ja kanssakäyminen esimerkiksi luonnonsuojelun, rauhan ja kaikenpuolisen sopuisuuden edistämiseksi on elintärkeää, sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kielten hinautumista kohti ekonomisuutta. Ylipäätään kielen taloudellinen aspekti pyrkii kitkemään todellisuuden ylimääräiset kasvustot ollen kuin metsänhoitoa, jossa pyritään monimuotoisuuden minimoimiseen ja kunnollisten tukkipuiden esteettömään kasvuun. Siinä mielessä kieleen luotu suhde on riistävä, ei sitä varjeleva. Vesakko, ryteikkö, pusikko josta ei läpi pääse, on suotavaa metsää vain siellä, missä emme kulje. Luonnonpuistoille voidaan varata tilkkuja kansallisista metsäaloista, mutta kaupunginrajoilla, kylän laidoilla tai kotipuutarhoissa niitä ei suvaita. Järjestelmällinenhän ihminen on lähes aina tunnetun historiansa ajan ollut ja pyrkinyt muovaamaan ympäristönsä sellaiseksi, että kaoottisten elementtien poistuma takaa lisääntyvän turvallisuudentunteen. Tänään kansallista turvallisuutta peräänkuulutetaan terrorismin peloissa tuon tuosta, minkä johdosta on mahdollista esittää, että kaoottisten elementtien olemassaolo, kielen villit versot pyritään jollei kitkemään tyystin niin ainakin kategorisoimaan murrerunouteen tai muille esteettisen alueille, joissa siihen voidaan luoda etäisyyttä ja sitä voidaan sietää.
Suomalaisten kirjoitustaito näyttää heikkenevän jatkuvasti. Koska kirjoitusta pidetään niin paljon tärkeämpänä kuin takeltelevaa, katkeilevaa puhetta, kirjoituksen säännöt ovat myös paljon tiukemmat. Suomen kielen kirjavien päätteiden, taivutusten ja yhdyssanojen hupeneva osaaminen alkaa näkyä jo mainoksissa. Kieleen syntyy rakoja, halkeamia, joista kielipoliisit kimmastuvat, kenties syystä, kenties ymmärtämättömyyttään.
Sen sijaan, että sakottaisimme jokaisesta kielivirheestä, huomion painopistettä kannattaisikin ehkä siirtää kielen neologismien tai vanhojen sanojen kuihtumiseen. Kielen kirjavuus ei näy suomen kielessä enää kuin murrealueilla ja ruuhka-Suomen ulkopuolella. Joskus se välähtelee nuorison slangeissa, mutta vain joskus.
Kielikokemukseen liittyy kiinteästi taito yhdistellä. Yhdistelemme keskenään paitsi sanoja ja asioita, myös ennen kaikkea synonyymejä. "Hoippelehtia" ja "hoippua" ovat tämänkin tietokoneen sanakirjan mukaan merkkijonoja, joista vain jälkimmäinen on tunnistettavasti suomen kielen sana. Tässä juuri on ongelma: ne merkityskerrostumat, jotka sisältyvät "hoippelehtimiseen" eivät löydy kaikkineen "hoippumisesta" ja jos ekonomisen kielikäsityksen perusteella käytämme jatkossa "hoippumista" tarkoitettaessa huojahtelevaa, epävarmaa, kenties humalaistakin liikehdintää, emme tavoita sitä kokemusta jota "hoippelehtiminen" vastaa paremmin.
Tämän kielen moninaisuuden hiljainen väheneminen saattaa osittain olla yhteydessä kaupunkilaistumiseen ja elämänpiirin kokemusten yksipuolistumiseen. Kieli on yhteydessä käsiin, elimiin, aisteihin, jalkojen alla tunnettuun epätasaiseen maastoon. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, kun ottaa huomioon informaation jatkuvan kasvun, hyökyaallonomaisen mediaryöpyn jota kohtaamme päivittäin: ei pitäisi olla kokemuksista puutetta! Mutta nämä kokemukset ovat hyvin pitkälti vain visuaalisia ja ruumiin surkastuminen on tosiasia johon kiinnitetään jo kutsuntatarkastuksissa nykyisin huomiota: ihmiset lihovat ja heidän ruumiinkuntonsa heikkenee. Ei tarvitse olla linkolalainen nostalgikko tai terveysfasisti todetakseen, että selvästikään nämä ihmiset eivät käytä kehoaan tarpeeksi monipuolisesti.
Uudessa Ananda-lehdessä ( 3/2009) on Partap Chauhanin artikkeli Sattva on avain terveyteen ja onnellisuuteen, jossa hän kirjoittaa mm. seuraavasti:
"Ayurvedan opetuksissa on keskeistä se, että kaikki mitä niellään tai otetaan kehoon sisään, on ruokaa. Tämä pitää sisällään kaikenlaiset kokemukset ja aistien kautta tulevat ärsykkeet eli kaiken sellaisen, mikä tulee kehoon sisään suun, nenän, korvien, ihon tai silmien kautta. Kaikki kehoon tuleva – oli se sitten käsin kosketeltavaa tai aineetonta – on osa ruokavaliota."
Ja ennen kaikkea: jos kokemukset muokkaavat kieltä, kokemusten yksipuolistuminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Runoilijoilla riittää sarkaa. Luonnon merkityksen väheneminen ihmisen elämässä on suorassa yhteydessä kaupunkien keinotekoisiin ympäristöihin ja vaikutuspiireihin. Jos kosketusta ympäröivään luontoon ei ole, myös suhde omaan, sisäiseen luontoon on enemmän tai vähemmän heikko, sieltä nousevat kokemukset liian voimakkaita, liian heikkoja, jotta ne voisi kohdistaa oikein, jotta voisi suunnata niistä kumpuavaa energiaa onnellisuuden, hyväntahtoisuuden ja avoimuuden edistämiseen.
Miten olisikaan mahdollista oppia taulutelevisiosta nähdyn ohjelman kautta niitä kymmeniä suomen kielen ilmauksia, joita tuulelle, lumelle, vedelle, maalle, on olemassa (ja etenkin niiden teonsanoille), kun ne koetaan silmin, turvallisesti sohvalta? Sohvallekin olisi helpompi keksiä tai muistaa eri nimityksiä. Sohva on kuitenkin turvallinen ympäristö, siinä ei ole samaa uhkaavuutta kuin villissä luonnossa, monien eläimien, kasvien ja henkiöiden tyyssijassa.
On kuitenkin ymmärrettävä, ettei entiseen ole paluuta sellaisenaan. Vanhempien puheita, joissa kerrostumia, murteiden välähdyksiä, monenkirjavuuden sivuääniä, vielä tapaa, kannattaa kuitenkin kuunnella; niistä voi olla tulevaisuudessa hyötyä. Samalla on hyvä tiedostaa nykyisen olemisen mallimme ehdollistama tapa käyttää kieltä ekonomisesti, muodostaa lauseita, jotka ovat ymmärrettäviä, yksisuuntaisia ja soljuvia. Onko tähän kieleen mahdollista luoda tietoisella työllä, runoilijan työllä lisää kerroksia, lisää säröjä ja rakoja joista villiruohot ja rikat voisivat kasvaa? Onko se edes tarpeen, voiko kieli edetä siihen suuntaan ilman että toimimme lainkaan sen edistämiseksi?
Syyllisiä ei välttämättä kannata etsiä, me kaikki teemme sitä. Jopa tämä kirjoitus on täynnä kirjoituksen ohjesääntöjen noudattamista, yksinkertaiseen ja banalisoivaan ilmaisuun, jossa paljon jää huomiotta ja todellisuutta väärinkäytetään. Meille kieli näyttää olevan enemminkin kaupungin kasvatti kuin luonnon, hetteikön, ryteikköisen metsän. Hakeutuminen kohti metsäistä luontoa kielessä saattaa kuitenkin oikoa käsitystämme todellisuudesta, avartaa sitä, herkistää aistejamme, availla silmuja, joista versoo uusia kielen kerroksia. Tämä on edellytys myös kestävämmälle luonnonsuojelulle. Niin kauan kuin suhtaudumme kieleen kuin suhtaudumme metsiin – varantoina, toimintamme kohteina, resursseina – me emme tule tavoittamaan luonnonsuojelun todellisia merkityksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.

tiistaina, lokakuuta 27, 2009

Talvikyliin

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Suomistunut suomi ja eurooppalainen romaani

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä haikaillaan usein sitä, ettei suomalainen romaani ole kummoista valuuttaa Euroopassa. Suomalainen romaani ei ole eurooppalainen romaani, vaan täkäläistä yhden asian näpertelyä, tekstimassaa, joka ei loista romaaniteknillisillä keinoilla, syvyydellä, moniulotteisuudella. Ei ole olemassa Suomessa kirjoitettuja eurooppalaisia suurteoksia, suuria romaaneja jotka puhuttelevat jollain yleisinhimillisellä, universaalilla tavalla.
Yksi suurimmista on kuitenkin monien mielestä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka sinänsä ihan ansaitusti lukeutuu kansakunnan kaapin päälle. Paljon hyvää ja oivaltavaa siinä on, mutta myös kerrostumia, jotka tietystä tulosuunnasta nähtynä ovat silti vain eurooppalaisen teknisen haltuunottohalun mukaelmia. Pauli Pylkön teksti Ukon ilta (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006) esittää suoralla Linna-kritiikillä, mikä kansallisessa suurteoksessa on vikana ja lähestyy samalla monitahoista kysymyssarjaa suomalaisuudesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Oireellista on, että Pylkön dialogimuotoinen teksti on selvästi velkaa paitsi Platonille myös Paul Feyerabendille, joka niinikään hyödyntää dialogisuutta sanottavan esittämisessä ja vaatii, että ajattelussa on pystyttävä pitämään yllä useampia erilaisia teemoja ja vastakkainasetteluja samanaikaisesti. Kaaoksen läsnäolo on osoitus siitä, että keskustelu lähestyy totuutta, todenmukaisuutta, eikä vain kokoa yhteen, erittele, lajittele, määrittele aiheita järjestelmällisesti. Oireellista Ukon illan velanmaksu on siksi, että tätä perinnettä tuskin voi kutsua kovinkaan suomalaiseksi, jos asiaa tarkastelee filosofian historian valossa. Se saattaa kuitenkin olla lähempänä totuutta nimenomaan keskustelunomaisuudessaan kuin mikään tieteellisen mankelin läpi käynyt kirjoitus tai ajatteluformaatti. Ja toisaalta: käymmehän keskusteluja, joissa syntyy merkityksiä, ilman että olisimme millään tavalla tietoisia Platonin metodeista tai sokraattisista keskusteluista.
Pylkön tekstiä on muutenkin kiinnostava lukea sillä silmällä, että se selvästi huomioi hänen omat aiemmat tekstinsä ja osallistumiset keskusteluun (esimerkiksi muutaman vuoden takaiset väittelyt kääntämisestä ja kielen vetäytymisestä Niin & Näin -lehdessä), mutta myös hänen ajattelunsa omat sudenkuopat ja arvostelunsaumat. Pylkköä olisi helppo pilkata paitsi natsisympatioista (esim. Aconceptual Mindin yritykset tavoittaa kansallissosialistinen merkitystajunta) myös haihattelusta jonkin oletusarvoisen suomalaisen alkuperän perään, jollei hän itse tekisi sitä ensin, suojaisi itseään ehtimällä ensin, varmistamalla ettei ole oikeassa. Ukko, samoin kuin Feyerabendin väitteenesittäjät, on selvästikin auktoria muistuttava kirjoittava subjekti, joka haastaa länsimaisen tieteen käytäntöjä ja etenkin sen objektiivisuushakuisuutta ja tutkivan subjektin häivyttämishaluja. Nyt Pylkkö kuitenkin puhuu hanslankarina, ei enää filosofina. Se, että olemme opetelleet muodostamaan argumentteja, tarkoittaa totuudenmukaisemmin tietyn (eurooppalaisen) kieliperinteen muodostumista meissä, tiettyjen sääntöjen omaksumista. Suhtautuessamme mihin tahansa marginaaliseen ilmiöön käytämme vallitsevan kieliperinteen normeja ja teemme tällöin väkivaltaa - useimmiten täysin tiedostamatta - niille perinteille, jotka eivät ole omaksuneet samoja merkityksiä, samaa kieltä.
Edelleen Pylkkö kuitenkin kysyy suomalaisuuden perään. Ukon illassa Suomi on vain "yhdeksännentoista vuosisadan ruotsalaisen yläluokan fiktio" (370), jossa suomalainen rahvas yhtenäistetään runebergiläisin korulausein. Tästä ei ole pitkä matka enää myöskään linnalaiseen suureen kertomukseen, jossa 1880-1950-lukujen välinen elämänmeno Suomessa yhtenäistetään ja siirretään suureen kertomuslinjaan, jossa jokainen Pentinkulman paskasakin ponnistus tähtää teleologisesti toisen tasavallan sosiaalidemokraattiseen Suomeen, tuohon Linnan märkään unelmaan. Linnahan selvästi esittää romaanitrilogiassaan, että ns. punainen Suomi on pystytty muutaman sukupolven kuluessa alistamaan historian voiman alle siten, että siitä muovautuu paitsi valkoisen päällystön johtama ja punaisen sotamiehistön joukottama Suomen armeija myös talvisodan ihme ja edelleen jokin kansallinen joukko yhteen hiileen puhaltajia, teknisen elämäntavan ihailijoita (silmiinpistävintä Pohjantähdessä tältä kantilta on ensimmäisen auton saapuminen Pentinkulmalle). Ukon sanoin kyse on oikeammin suomalaisen rahvaan ponnistuksista kohti maailmanporvariutta. Vuoden 1918 kansalaissota, joka muodostaa erään Pohjantähden keskeisistä historiallisista merkitystihentymistä, on Ukolle luokkasota, jossa kitketään suomea pois. Jos kansalaissodan tulkitsee Linnaa mukaillen, näyttää, että siinä on kyse parempien elinolojen vaatimisesta, samasta mitä nykyisetkin vasemmistolaiset pitävät agendanaan. Mutta jos tätä ajatusta kuitenkin jatketaan vähänkään pidemmälle, tarkoittaa tämä, että "duunari haluaa porvariksi", sillä porvarius on "parempaa elämää, turvallisuutta, koulutusta lapsille... parempia sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita, täydempää elämää..." (405) Ja tämä maailmanporvariksi tuleminen on indoeurooppalaisen etiikan, ajattelun ja teknisen osaamisen ydin.
Indoeurooppalainen oleminen ei kuitenkaan ole samaa kuin suomalainen oleminen. Suomi ei ollut osa Eurooppaa ennen kuin se yhtenäistettiin sellaiseksi, saatiin omaksumaan käytäntöjä, tekniikoita ja ajattelua, joka ajattelee Euroopan kielillä, mutta ei Suomen. Suomalainen oleminen ei käänny tyhjentävästi eurooppalaisille kielille: ranskalainen ei tajua mitään suomalaisesta metsästä. Tämä tiedetään: tänäänkin näemme, että eurooppalaisuus merkitsee yhtenäistämistä, mentaalikolonialismia, paikallisen ajattelun katoa ja kansainvälisten käytäntöjen käyttöönottoa. Ja se on totisesti kiinnostava kysymys, eikä sitä kannata sivuuttaa pelkkänä mytologisointina. Jos oleminen mielletään paitsi eroiksi myös sekä alkuperän että historiallisten kamppailujen sarjoiksi, jokaisen kansallisen projektin on kysyttävä omaa alkuperäänsä, eroja ja samuutta, mutta myös omaa ainutkertaisuuttaan. Tämän hetken Suomessa onkin ihmeellisintä, että siinä missä Suomi haluaa erottautua, olla innovatiivinen jollain hyvin uniikilla tavalla, sillä ei ole mitään, millä erottautua. Suomi ei halua oikeasti olla suomalainen. Katsoo nyt vaikka metsäteollisuutta, joka hyvin konkreettisella tavalla eliminoi suomenniemeltä kaiken suomalaisuuden, tai katsoo suomalaisia uraohjuksia joilla ei ole halujakaan omavaraistua ja palata savupirtteihin. Halutaan olla kosmopoliitteja, maailmankansalaisia. Kunhan laajakaista toimii ja valot vilkkuvat. Suomi on siis täydellisesti omaksunut eurooppalaisen standardit, käytännöt, lakipykälät, ajattelutavat. Pahin kaikista on tietenkin eurooppalainen ajattelu, filosofia, yhteiskuntateoria, jota suomalainen älykkö imee posket lommolla, kun ei omaa ajattelua jaksa tai vaivaudu keksimään.
"Te ootte porvarispoikia ja luulette että rankka ruumiillinen työ jotenkin estää ajatustyön tai madaltaa heti sen laatua. Käsitys on vanha muttei alkuperäinen. Ruumiillisen työn erottaminen henkisestä on tärkeä porvarillisen uskontunnustuksen opinkappale, ja jopa Adorno pitää sitä taiteen syntymisen edellytyksenä, mikä ei oo ollenkaan yllättävää kun katsoo miehestä otettuja uimarantakuvia. Ero määrää sitä, mitä pidetään todellisena ja uskottavana. Se ei oo vain käsitteellinen erottelu vaan valtava yhteiskunnallinen, suorastaan historiallinen voima, joka tunkeutuu myös valtion olemukseen. Voimaa hallitsee tää laki: pyri hinnalla millä hyvänsä työhön, joka on mahdollisimman vapaa liasta ja jossa joutuu käyttämään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. Porvari pyrkii nykytekniikan avulla turvalliseen ja mukavaan elämään, ja tää laki on porvarillistumisen tukipilareita, ja se on niin vahva, että se säätelee kaikkien tietoisuutta ja ohjaa oikeastaan maailmanhistoriaakin, sillä maailmanhistorian suuri kehityslinja kulkee kohti ihmisen porvarillistumista. Se tarkottaa sitä että ihminen ja porvari samastetaan ja lopulta maailmassa ei ole muita kuin porvareita. Koska porvarin idea on eurooppalainen, merkitsee maailman porvarillistaminen maailman eurooppalaistamista. Kun maailma on valmis, on maailmassa vain eurooppalaisia ja eurooppalaistettuja porvareita. Maailma on muuten melkein valmis." (364-365.)
Jos suomalaisessa elokuvassa tai tv-tuotannossa on ikinä tehty mitään merkittävää tältä kantilta, se on tehty Jouko Turkan Seitsemässä veljeksessä (1988). Siinä missä Kivi kuuluu Ukon merkittäviin suomalaisiin kirjoittajiin (muita ovat Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Aaro Hellaakoski), Turkan versio ruumiillistaa Kiven romaanin kutkuttavalla tavalla. Turkka uudisti aikansa tv-teattereilla heittämällä pois pompöösit lavasteet ja jäyhät pönötykset ja toi tilalle heiluvan käsivaran, lähikuvat ja pitkät kohtaukset. Tunnusomaisin turkkalainen piirre, fyysisyys, löi tietenkin tekstiin myös täysin uniikin leimansa. Sen suhteen Turkan vaatimuksena olikin, että Kiven rikas kieli muutetaan rikkaaksi fyysiseksi kehonkieleksi. Jokainen katsoja tietää tämän: jollei muuta, ainakin veljesten käytös on hyvin kaukana normaalista, taloudellisesta kehonkielestä, joka ei rönsyile, joka on maltillinen.
Lisäksi Turkan versio rikkoi suomalaisten omahyväisen käsityksen kansallisesta omaisuudesta, tuosta suomalaisen miehen menestystarinasta kohti sivistystä. Sillä mitä muuta Seitsemän veljestä on kuin kuvaus metsittyneestä Jukolan Jussista, joka kasvaa ja kehittyy "inhimilliseksi" (lue: eurooppalaiseksi, sivistyneeksi) ihmiseksi lukutaidon, eurooppalaisen uskonnon ja "käytöstapojen" omaksuttuaan? Mistä muusta Seitsemän veljestä kertoo kuin Suomesta, joka integroidaan osaksi Eurooppaa yhdenmukaistamalla sen käytöstä, poistamalla sen fyysisyys, kontrolloimalla sitä, valistamalla sitä, saamalla se omaksumaan "aapisen ja vähäkatkismuksen"? Tältä kantilta Seitsemän veljestä on kertomus rappiosta, mukautumisesta, kuihtumisesta. Sen lohdulliselta tuntuva päätös on lohdullista vain maailmanporvarin silmissä. Silti säröjäkin jää: avioriitojen ja sopeutumattomuuden lisäksi merkittävin viimeisen osan kohtaus on, jossa Simeoni yrittää hirttää itsensä.
Minkä tahansa kohtauksen Seitsemän veljeksen monituntisesta sarjasta ottaakaan, kohtauksissa on lähes koko ajan sama jännite: veljekset eivät tahdo mahtua ruutuun, he hikoilevat, ähkivät, raivoavat naama punaisina, kuolaavat ja mökeltävät jotain joka on suomea, mutta ei lainkaan kuulosta nykykatsojan korvaan meidän suomeltamme. Seitsemän veljeksen suomi onkin fyysistä suomea, arkaaista, kesyttämätöntä suomea. Hyvänä esimerkkinä on kolmas osa, jossa veljekset ovat lukkarin opissa ja yrittävät opetella lukemaan. Lukkari tukistaa Juhania, lähikuvia hikisestä ja rasvaisesta tukasta, irvistelevästä Juhanista. Tuomaksen nenänpäästä valuu hikeä, kun hän yrittää muistaa, takoa päähänsä "Aa-Pee". Hämärässä pirtissä kuuluu voihketta, huutoa, mälinää, hyvin monia ääniä eri rekistereissä. Tästä on juuri kyse: kukaan tänään ei lue, opettele, opi niin fyysisesti kuin Jukolan Jussi. Edes hitaimmilla uuden oppijoilla ei ole noin vaikeaa, koska heissä on niin paljon kesytettyä, niin paljon on heidän kehostaan karannut, niin paljon heidän läsnäolostaan hävinnyt. Ei ole tarpeen romantisoida, mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, myös henkisten traditioiden valossa, kumpi on oikeasti enemmän (gurdjieffilaisittain) läsnä, Jukolan Jussi vai nykypäivän Pauli virtuaalisine oppimisympäristöineen? Lyön vetoa, että ensimmäinen.
Eikö siis voidakin myöntää, että jotain on peruuttamattomasti väärin, jos koemme, että veljesten alkuperäinen suomalaisuus on jotenkin paheksuttavaa, iljettävää, turhan groteskia - ja että jotain on peruuttamattomasti väärin nimenomaan omassa suhtautumisessamme ilmiöön? Olemme kasvaneet tiettyyn etiikkaan, ja etiikan omaksuminen on aina kaoottisten elementtien minimointia, toiminnan tekemistä ennakoitavammaksi. Tämä tekee meidät, uskomatonta kyllä, täysin sokeiksi ymmärtämään erilaisuutta olemuksellisesti poikkeavina toimintatapoina, kehonkielinä, puheena, olemisen tapoina.
Jos siis haluamme puhua itsestämme suomalaisina, meidän on tavoiteltava ymmärrystä tästä suomen merkityskerrostumasta. Kielen, luonnon ja sisäisyyden välillä on kohtalonyhteys, eikä ymmärrys, samastuminen vetäytyvään suomeen tarkoita mitään kulta-ajan paluuta, vaan selvempää tietoisuutta olemisemme eri kerrostumista, jotka ovat olemassa meissä, kuinka tukahtuneina sitten tahansa.