Zen ja tiedostamattoman tuotanto

Zenistä, zeniläisyydestä, zenbuddhalaisuudesta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana lännessä melkoinen iskusana ja muotivillitys. Kai voisi sanoa, että yhtäältä kiihtyvän ja hektistyvän työn eli kiireisen arjen ja toisaalta kristillisen itsepiiskauksen vastapainoksi lännessä etsitään siitä jonkinlaista onnenamulettia, helpotusta, vapahdusta. Mielikuvat itämaisesta filosofiasta ja itämaisista uskonnoista ovat usein tietysti vahvan orientalistisia, eksotiikan värittämiä ja täynnä ilmavuutta, rauhallisuutta, keveyttä ja leppoisuutta – kaikki määreitä, joita harvempi idänkävijä esimerkiksi Intian arjesta ensimmäiseksi tapaa. Kun mielikuvia myydään, padmasanaa, naisia ja eteerisiä sävyjä mainokseen vain – sellainen kaiketi käy kaupaksi.

Zenin kohdalla mielikuvat ovat vähintäänkin samantyyppisiä. Tiettävästi historian saatossa zenin opettajat ovat kuitenkin ajaneet oppilaitaan vähintäänkin sellaisiin tiloihin ja oloihin, joista on keveys ja kivuus kaukana. Näissä tapauksissa edes väkivaltaa ei ole suljettu pois, jos se on mahdollistanut oppimisen tai oivaltamisen. Idänkävijälle tämän luulisi olevan kova koulu – ellei zenistä, kuten niin monesta muustakin idän uskonnosta tai filosofiasta sitten olisi niin montaa mahdollista, länsimaista versiota josta valita mieleisin. Zen siitä saa.

”Länsimainen buddhalaisuus on fetissi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana, sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden. Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat aina vetäytyä”, mekastaa murtaen arkkikoiramme Slavoj Žižek ja kieltämättä haukussa on perää. Näyttää näet siltä, että monesti juuri rauhaa, onnellisuutta ja hyvää oloa etsiäkseen ihmiset Euroopassa ja Amerikassa kääntävät kasvojaan kohti itää. Kapitalismi ei tässäkään kuitenkaan ole kaiken pahan alku saatika juuri, mutta yhdenlaisen poliittisen horisontin se monien toimille selvästi muodostaa. Kernaasti ”hyppy oravanpyörästä” olisi mieluusti vastalause myöhäiskapitalistiselle elämänmuodolle, mutta ikävä kyllä asiassa on myös Žižekin mainitsema puoli. Tarvittaisiin kai muutoksia niin yksittäisen tietoisuuden kuin kollektiivisten muodostelmien tasolla, jotta vastalauseilla olisi voimaa takanaan.

Toisaalta kukapa ei tahtoisi elämäänsä onnellisuutta ja rauhaa? Jos länsimainen buddhalaisuus fetissi onkin, entä sitten? Eikö ole yritettävä elää ja yritettävä elää hyvin, olkoot lähtökohta ja taustalle jäävä arjen poliittinen horisontti sitten mikä vain – miksi olisi hylättävä tietyt ideologiset, eettiset ja uskonnolliset muodot ja pitäydyttävä toisissa? Tunnetussa eurosentrisyydessäänkin Žižekistä voitaisiin kuitenkin sanoa, että hän kritisoi aiheesta, mutta eräässä mielessä helppoa maalia. On näet niin, että siitä, josta eurooppalaiset kääntyvät poispäin, nimittäin kristinuskosta, Žižek ammentaa omiin puheisiinsa pontta ja vanhat rinnakkaisten uskontojen uudet, länsimaiset muodot näyttäytyvät tällöinkin monesti vain perinteettöminä, nopean toiminnan malleina, joista ruumiiton ja kurjuutta korostava kristinusko eri muotoineen selvästi eroaa. Kuin pikakahvia keittelisi – onhan se nyt mieluisampaa kuin rapaveden pitkäpiimäinen kahviksi kuvittelu. Traditiolle selkänsä kääntänyt myöhäiskapitalistinen sielu taas viehättyy niistä suuntauksista, joilla on parhaat myyntipuheet – nopein tie satoriin ja kiinteä kroppa kaupan päälle – eikä turhaan uskontojen yhteydessä puhuta nykyään niistä eräänlaisina markkinoina, joilla sielut vaeltavat ja valitsevat pirtaansa sopivimmat.

Kyyniselle näkökulmalle on toki vaihtoehtojakin. Vastikään Basam Booksin kautta ilmestynyt Erich Frommin ja D. T. Suzukin Zen ja psykoanalyysi (1960/2012, suom. Mika Pekkola ja Matti Rautaniemi) on kiehtova ”idän” ja ”lännen” kohtaaminen 55 vuoden takaa, eräänlainen kronikka Frommin kotona Meksikon Cuernavacassa pidetyistä luennoista. Kiehtovan ironista suomennoksessa on luultavasti juuri kustantamo: Zeniä ja psykoanalyysia on vaikea kuvitella julkaistavan minkään muun kustantamon toimesta Suomessa, mutta Basam Booksin myydyimmät myyntiartikkelit tietäen kirja ikään kuin saa jännittämään, hankaa vasten, kirja on kuin kustantamon itsestään tietoiseksi tulemisen hetki. Siinä mielessä on erittäin hyvä ja kohtuullista, että pitkin kirjaa helppoon tapaan lukea zenbuddhalaisuutta kiinnitetään kriittistä huomiota ja Žižekin haukahdusta sivutaan vielä toisessa jälkisanoista.

Kiehtovaa, muttei ironista taas on lukea kirjaa ei-kronologisesti. Ensin molemmat jälkisanat, sitten länsimainen näkökulma (Fromm) ja lopuksi itämainen (Suzuki). Silloin luenta etenee terapiasta toisaalle – ja yllättäen se tuntuu mielekkäältä tulokulmalta. Fromm lähtee näet siitä, että valtaosa länsimaisista ihmisistä ei koe elävänsä kulttuurikriisiä, joka tiivistyy mal du siècleen: ”sen on katsottu koskevan elämän kuolettumista, ihmisen automatisoitumista, hänen vieraantumistaan itsestään, muista ihmisistä ja luonnosta” (1960/2012, 103). Tämän päivän filosofiassa näistä käsitteistä puhutaan entistä vähemmän – vieraantuminen katosi muurin murtumiseen ja eksistentialismista kai ajoi aika ohi – vaikka ehkä pitäisi. Onko mal du siècle nimittäin kadonnut mihinkään? Olemmeko edelleen sairaita, mutta emme tiedä sitä? Ainakin ahdistus ja masennus on länsimaissa arkipäivää, psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan. Frommin näkemyksessä keskeinen sairauden ilmenemismuoto vaikuttaa olevan kyvyttömyys kohdata omia tunteitaan tai muodostaa mielekkäitä elämisen päämääriä. Eletään perheille ja pidetään hauskaa, tehdään rahaa, mutta siihen asiat jäävät.

Frommin mukaan Freud kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kaikkivaltiaaseen Jumalaan kohdistuva usko perustui ihmisen turvattomuudentunteeseen. Freud kai viimeistään osoitti, että ihmisen on otettava itseään niskasta kiinni – että vain hän itse voi pelastaa itsensä. Luopuminen isä-Jumalasta merkitsi kuitenkin myös luopumista ”kaikkien humanististen uskontojen todellisista päämääristä: rajoittavan ja egoistisen minän ylittämisestä, rakkauden, tasapuolisuuden ja nöyryyden toteuttamisesta sekä elämän kunnioittamisesta, johon kuului olettamus siitä, että elämän tarkoituksena on itse eläminen ja kaikkien ihmisyyteen sisältyvien potentiaalien toteutuminen” (emt., 105). Zenbuddhalaisuutta ei isä-usko ollut kuitenkaan rasittanut, ja mikä tärkeintä, se ei vaikuta olevan ristiriidassa ”modernin kulttuurin tärkeimpien saavutusten kuten rationaalisuuden, realismin ja itsenäisyyden kanssa” (emt., 105). Tämä on tietysti Frommin näkemys – ja kiinnostavalla tavalla etenkin kysymys rationaalisuudesta haastetaan Suzukin esitelmässä, tai paremminkin kysymys rationaalisuuden koostamisen luonteesta.

Asiaan kietoutuu ihmisen hyvinvointi. Juuri se nousee tärkeäksi arkea työstäväksi arvoksi myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa, vaikkakin – jos Frommia on uskominen – siitä tulee ennen kaikkea puhetta. Jos ihmisillä ei ole kykyä pyrkiä hyvinvoivaan elämään, jää kaikki jotensakin puolitiehen. Fromm käyttää ilmauksia ”aito”, ”todella” ja ”ihmisluonnon mukainen elämä” – kaikki enemmän tai vähemmän ilmauksia, joita tänä päivänä postmodernin prässin läpikäyneet sukupolvet helposti karsastavat. Onko ihmisen elämällä jotain transsendenssia tai kiinteää ydintä tai arkitietoisuutta tiiviimpää, tiheämpää, pysyvämpää minuutta tai modusta, jota voisi tavoitella – vai onko vain liikkeessä olevia affekteja ja suhteita joista ihminen työstää itseään ja imeytyy itsensä läpi kuin mato mullassa tai suihkumoottori? Luultavasti tämä on se olennainen vedenjakaja, joka määrittää myös sitä, kuinka mielekkääksi tai kiinteäksi suhde esimerkiksi zenbuddhalaisuuteen voi muodostua. Jos uskoa ei ole, sillä ei tee mitään.

Toisaalta sikäli kuin olen ymmärtänyt, esimerkiksi zenbuddhalaisuudessa on paljon sellaista, joka ei perustu uskoon vaan tietoon toisenlaisesta olemisesta. Siksi periaatteessa ainoa mestari oppilaalle voi olla valaistunut. Tieto tai oivaltaminen on itse-initiatorista, muttei itsesuggestiivista. Zeniä ei opeteta, kukaan ei vihi siihen, vaan oppilaan on oivallettava itse. Mitä tämä oivaltaa tai ei oivalla on kuitenkin asia, josta ajattelulla ei pääse yli: zen ei ole järkeilyn asia. Filosofin on koko lailla mahdotonta sanoa, onko zen totta tai todellista tai aitoa – luultavasti hän ei tiedä siitä mitään.

Tästä syystä ainoanlaiset lausunnot, joita filosofi voi antaa, ovat samanlaisia kuin Žižekin: ne koskevat sosiaalisia tai poliittisia suhteita. Sellaisenaan niillä on tietysti jonkinlaista arvoa, mutta se ei ole koko kuvaus zenistä, ei missään nimessä. Filosofin tehtävä – jos sellaisia on – on kuitenkin paneutua kriittisesti mihin tahansa ilmiöön ja Fromm ja erinäiset fenomenologit (Suomessakin) ovat harvoja poikkeuksia ammattikunnasta, jotka ovat koettaneet päästä ilmiöön sisään ja arvioida sitä myös sisältä käsin. Sivumennen sanoen on toki huolestuttavaa, että puhe ilmiöistä jää usein nimenomaan sosiaalis-poliittisella tasolla. Keskustelut kristinuskostakin väistävät usein kokemisen tunnot – millaista on kristillinen uskossa-oleminen -pohdintakin kesytetään nopeasti ulkoisten tuntomerkkien ja sosiaalisen käytöksen piiriin.

Toisaalta se, mitä zen ja myös juutalais-kristillinen traditio jakavat, koskee ihmisen luopumista omasta tahdostaan. Frommin mukaan sitä kautta ihminen voi muuttua avoimeksi, herkäksi, valppaaksi ja eläväksi – tahdosta luopumisella hän tarkoittaa ”luopumista halusta pakottaa, ohjailla ja tukahduttaa sekä ulkoista että sisäistä maailmaa” (emt., 123). Vahvat mielipiteet, vahva kriittisyys tai vaikkapa oman koneluonnon korostaminen ovat siis tässä mielessä entistä selvempää sotkeutumista mal du siècleen, virusvyyhtiin joka olennaisella tavalla erottaa ihmisen hyvinvoinnistaan. Suomen kielessä tälle annetaan toisinaan tiedostamisen määre: kun ihminen tiedostaa tai on tiedostava, merkitsee se ulkoisten, sosiaalisten ja poliittisten suhteiden havainnoimista, sitä ettei ihmisen elämä pyöri vain työn ja arjen huvitusten ympärillä. Hän on valveutunut, sanotaan. Mutta psykoanalyyttisessa kontekstissa puhe tietoisuudesta ja tiedostamattomasta pitää Frommin mukaan sisällään käsityksen ensimmäisen paremmuudesta tai ensisijaisuudesta. Silti ”suurin osa siitä mitä ihmiset tietoisesti ajattelevat on pelkkää kuvitelmaa ja harhaa. Tämä ei johdu niinkään siitä etteivät ihmiset kykenisi näkemään totuutta, vaan siitä että yhteiskunta ohjaa tietoisuuttamme vastaamaan tarkoitusperiään” (emt., 126). Kristillisestä tai zeniläisestä vinkkelistä voisikin arvella, että ”maailmallisuus” on todellisuudessa tietoisuutta, siis sitä ajattelun ainesta johon myös monet filosofikuninkaat ovat tiukasti kiinnittyneet. He ajattelevat päivätöikseen, mutta pelkällä ajatellulla ei selätetä esimerkiksi masennusta – siihen tarvitaan hyvää elämää, hyvinvoivaa elämää, olettaisin.

Tämä siis Frommin perusteella tiedetään: osa tietoisuudesta on tuotettua, ”väärää tietoisuutta”. Mutta sama koskee tiedostamatonta. Osa tiedostamattomasta on sosiaalisista suhteista ja kokemuksista kerääntynyttä ainesta, jonka tietoisuus on siivilöinyt huonoksi, epäkelvoksi, patologiseksi tai epänormaaliksi. Sosiaaliset tabut ja pyrkimykset jotka ovat ”yhteensopimattomia ihmisyyden perusperiaatteiden ja kasvun kannalta” (emt., 134) ovat tällaisia. Eli tietoisuus torjuu kulttuuristen odotusten kanssa ristiriitaiset ajatukset ja tuntemukset, jolloin tietoisuus edustaa yhteisöllistä ja tiedostamaton yhtäältä yksityistä ja toisaalta universaalia ihmistä: tiedostamaton ei ole hyvä tai paha, ei rationaalinen tai vailla järkeä, vaan molempia.

Tiedostamattoman kaivelu merkitsee siis monenlaisten sidosten ja suhteiden tarkastelua; tarkastelua jonka kaiketi tulisi johtaa terapeuttisiin vaikutuksiin. Frommin mukaan tiedostamattoman torjunnan ohella on eräs erheellinen toimintamuoto, joka on haitallinen terapian toimivuuden kannalta: älyllistäminen. Laajalle levinneenä siinä muutetaan kokemusta epätodelliseksi – ”kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja – kuvittelen tuntevani jotain, mutta vain ajattelen tuntemuksiani” (emt., 138). Saattaa olla, että länsimaissa keskeisin este zenin oivaltamiselle on juuri älyllistäminen, johon myös hengellisyyden markkinat ovat kiivaasti tarttuneet. On lukemattomia kirjoja, läsnäoloa opitaan kirjoista, mutta itse kokemus jää uupumaan. Vaikka hampaat irvessä pusertaisi, zeniä siitä ei saa.

Ajattelemalla yhteyttä ”avaraan ja syvään todellisuuteen” ei siis tavoiteta. Täytyy hellittää, hellittää mutta ehkä myös ponnistella. Nyt puhujanpönttöön astuu Suzuki. Hän alkaa asettamalla Tennysonin ja Bashōn runoja vastatusten ja puhumalla idän ja lännen eroista. Länsi lörpöttelee, pitää sanallisuudesta, poimii kukan, omistaa – itä on mykkä ja hiljainen, se jättää kukan sijoilleen, on. Vastakkaisuus on naurettava, mutta vaikka se imarteleekin masokistista länkkäriä, ehkä siinä on joiltain osin jotain tottakin. Idän hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse puhekyvyttömyyttä: itä vain puhuu toisin. Länsi sen sijaan on Suzukin katsannossa ajautunut erilaisiin ristiriitojen sotkuun. Nämä ilmenevät yhtäältä persoonan ja koneen, henkilökohtaisen ja yleisen ja toisaalta haltuunottamiseen tähtäävän logiikan ristiriitoina. Ajatellaan teknologiaa, jota länsimainen ihminen kovasti haluaa avukseen, helpottaakseen elämäänsä. Mutta kuten Zhuangzin, erään muinaisen Kiinan filosofin, keräämässä tarinassa Suzukin mukaan mainitaan, maanviljelijä ei tahdo käyttää vinttikaivoa, vaikka se säästäisikin varmasti vaivaa – kääntöpuolena on, että se saisi hänet luottamaan liiaksi koneisiin, mikä taas johtaisi ennen pitkää saamattomuuteen ja laiskuuteen.

On muitakin ristiriitoja: vapaus, jota länsimainen ihminen esimerkiksi helppouden ja kätevyyden periaatteita lähes sokeasti toteuttaen tavoittelee, on tietysti kaiken lisäksi näennäistä – henkilökohtaisilta tuntuvat impulssitkin ovat usein jonkin tai jonkun muun kuin omiani. Lisäksi aristoteelisen logiikan mukaan – sen jonka nimiin monesti lännessä vannotaan ja ajatus perustetaan – myöntö ja kielto eivät voi pitää paikkaansa yhtä aikaa, mutta Suzukin käsityksen perusteella idässä ”'kyllä' kuitenkin liukuu kieltämisen puolelle ja 'ei' kohti myöntämistä; ei ole olemassa selkeää rajaa myöntämisen ja kieltämisen välillä. Elämän luonteeseen kuuluu, että asia on näin.” (emt., 24.) Koko kansan Parta-Kallekin muuten tiesi tämän ja kutsui ilmiötä dialektiikaksi.

Juuri dialektiikan näkökulmasta voi nämäkin Suzukin sanat ymmärtää – ja suhteessa Frommin aiemmin esittämään: ”Luonto toimii vailla tietoisuuttaa itsestään, ja tietoinen ihminen nousee siitä esiin. Tietoisuus merkitsee hyppyä, mutta hyppy ei tässä tarkoita fyysistä irrottautumista. Tietoisuus on nimittäin jatkuvassa, keskeytymättömässä kanssakäymisessä tiedostamattoman kanssa. Ilman jälkimmäistä ensiksi mainittu ei voisi näet lainkaan toimia; se kadottaisi toimintansa koko perustan. Tästä syystä zen julistaa Taon olevan ihmisen 'tavanomainen mieli'. Taolla zen tietysti tarkoittaa tiedostamatonta, joka vaikuttaa jatkuvasti tietoisuuteemme.” (emt., 34–35.) Nyt voisi tietysti kysyä, Frommiin vedoten, että jos yhteiskunta tuottaa sekä tietoisuutta että tiedostamatonta, onko siis freudilaisittain ymmärretyn tiedostamattoman taustalla jotain muutakin kuin patologioita? Tiedostamaton ei ole pelkästään yhteiskunnallinen likakaivo, vaan sen kerrostumissa on monenlaisia jäänteitä – vai onko? Ainakin Freudin ja C. G. Jungin välirikonkin syyt ovat tällä suunnalla.

Yhtä kaikki, myös Suzuki tekee tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyydestä ennalta-arvattavan ja oikean johtopäätöksen: kun älyllistä kehitystä tapahtuu, tapahtuu myös vieraantumista: ”äly valtaa aistimaailman ja suoran aistikokemuksen yksinkertaisuus kadotetaan” (emt., 36). Usein kuuleekin puhuttavan pikkulapsesta ja zenistä samassa lauseessa: lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. Vieraantumisen sijasta Suzuki käyttää vain aihepiirin (uskonnollisia) termejä: ”Tämä muutos tunnetaan 'viattomuuden' menettämisenä tai 'tiedon' saamisena, käyttääksemme raamatullista ilmaisua. Zenissä ja buddhalaisuudessa sitä kutsutaan yleensä 'affektiiviseksi saastumiseksi (klesha)' tai 'älyn hallitseman tietoisen mielen häirinnäksi (vijñāna)'” (emt., 36).

Tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyyttä (implisiittisesti) korostavia tarinoitahan zen taitaa olla pullollaan ja niiden kautta myös Suzuki jatkaa luentonsa lopppuolen zenin lähestymistä. Siinäkin mielessä ehdottamani lukujärjestys voisi olla paikallaan: lukeminen etenee tiedostamisesta ymmärtämiseen ja ymmärtämisestä tiedostamisen, mutta tällä kertaa toisenlaisen tiedostamisen rajoille. Älyn on kertomusten hoteissa annettava periksi, jos zeniä halutaan oivaltaa tai ”ymmärtää”. Zen-kertomusten ja -koanien kautta on myös hyvä pohtia, mitä yli-yhteiskunnallisia sisältöjä tiedostamaton voi tuottaa – vai tuottaako se? Merkitseekö zen kaikkien ideologioiden ja tuotetun tiedostamattoman hylkäämistä? Entä merkitseekö se yhtymistä ”ikuisiin” periaatteisiin, esimerkiksi ”Taivaan ja Maan Järjestykseen”? Onko Buddhan tie – ”tehdä hyvää, välttää pahaa, puhdistaa sydämensä” (ks. emt., 98) – sidoksissa myöhäiskapitalistisiin arvoihin vai johonkin muuhun? Vai ovatko modernin maailman arvot vain rojua ja roskaa tiellä?

Päätän kuitenkin tekstin Suzukin huomioon miekkailun filosofiasta, joka heittäköön vielä haasteen myös täkäläisille fundeeraajille. Se toimikoon omanlaisenaan liepeeltään zeniin kiinnittyvänä johdatuksena sen jylisevään mykkyyteen ja kiehtovaan järjenvastaisuuteen.

Feodaalisina aikoina eläneiden samuraiden täytyi olla päivittäisessä elämässään jatkuvasti valppaina, minkä vuoksi heidän kykynsä havaita näkymättömiä vihollisia kehittyi huomattavan tehokkaaksi. Samurain täytyi olla valmis odottamattomiin tilanteisiin jopa nukkuessaan.Tätä aistia voisi kenties kutsua kuudenneksi aistiksi tai jonkinlaiseksi telepatiaksi. Tällöin sen tutkiminen kuuluisi parapsykologeille. Haluan kuitenkin mainita, että miekkailun filosofit paikantavat tämän miekkamiehen hankkiman aistin tiedostamattomaan, joka herää kun minuudesta vapaa ei-mielen tila saavutetaan. Sanotaan, että kun ihminen on harjaantunut tässä taidossa äärimmilleen, hänellä ei ole enää tavanomaista suhteellista tietoisuutta, jossa hän tajuaisi taistelevansa elämästä ja kuolemasta. Harjoitus on tehnyt hänen mielestään peilinkaltaisen. Jokainen vastustajan ajatus heijastuu siitä. Hän tietää hetkessä mihin ja miten iskeä vastustajaansa. (Tarkalleen ottaen, tämä ei ole tietoa vaan intuitiota, joka on peräisin tiedostamattomasta.) Hänen miekkansa liikkuu aivna kuin itsestään kohti vastustajaa, joka havaitsee puolustautumisen mahdottomaksi. Miekka osuu juuri siihen kohtaan, jota vastustaja ei osaa varoa. Miekkamiehen tiedostamaton on seurausta epäitsekkyyden harjoittamisesta, joka, ollessaan sovussa 'Taivaan ja Maan Järjestyksen' kanssa, iskee maahan kaiken tätä järjestystä vastustavan. Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä. (emt., 38–39.)

Tajuton ajopuu II

Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.

Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.

Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.

Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.

Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.

Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?

Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.

Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.

Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.

Tajuton ajopuu

En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.

Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:

”Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta – mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)”

Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.

Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.

Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.

Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.

Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.

Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.

Katteen alla torassa luhistuma olentaan

Liiaksi hiottu teksti ei puhuttele. Se soljuu, valuu, sillä on liian selvä, huomaamaton rytmi. Se ei ole väliin raskasta, väliin keveää, vaan se on ohitsekiitävää, ohittavaa, kuluneita polkuja seurailevaa. Se ei enää suunnista, menee vain. Sen koti on kansallispuisto, poluista ja reiteistä parsittu.

Ravinteeksi kieli tarvitsee mutkia. Vaikeita sanajärjestyksiä, poukkoilevia rytmejä, liian pitkiä lauseita, liian lyhyitä lauseita. Eksymisiä. Koirankäyntejä. Kohtia, jotka täytyy lukea uudestaan, vain jotta soljuvaan rytmiin tottunut ei uppoa itsetyytyväisyyteensä. Narsismiiinsa. Ja vaikeita sanoja. Itsekeksittyjä sanoja, älyttömiä umpimielisiä outoja suuntimia, epämääräisyyttä, klenkkaavia kuvia, jopa väkivaltaa ilmiön ja sitä kuvaavan verbin välille.

Hyvä, sulava rytmi on toki nautinto. Sitä on nautinto lukea. Mutta kuka sanoi, että lukemisen pitäisi olla nautintoa, nautinnollista, hurmahenkistä? Sulavan sanan olennaisin vaara on kuitenkin, että se sulaa, katoaa, liukenee – että tekstistä sukeutuu peliä tai palloilua, jossa jokainen lause tarkoittaa jotain, tähtää yhteen päämäärään, yrittää upota sukkana sisään. Vaivattomasti. Helposti.

Vastaavasti mongertava kieli on pahimmillaan paitsi laiskaa myös epäselvää. Merkitystä on vaikea tavoittaa, on hankala päästä samalle taajuudelle tekstin kanssa. Hätäisesti pykättyä kieli on, kun sen hengestä tai luonnosta ei ole aistittavissa vilpittömyyttä, se tuntuu keskeneräiseltä, kodilta jonka kalusteet ovat sikinsokin eikä missään voi olla, kalusteet on vain tuotu sisään, kevätsateilta, sulavalta lumelta ja tuulilta suojaan.

Kieli itsessään halaa toraa. Ei se tarvitse enää sitä lisää. Mutkainen kieli torailee kyllä tarpeeksi, ei sitä tarvitse erikseen korostaa, kattaa vihalla ja kaunalla. Kate korostaa välinpitämättömyyttämme kieleen ja rakkauttamme itseemme.

Joskus on tavattu sanoa, että kieltä voidaan käyttää maskuliinisesti ja feminiinisesti. On feminiinistä kirjoitusta, on ekonomista koripalloproosaa. Kokeiltaisiinkos toisenlaista jakoa, joka avautuu kielen sukupuolisuuden kautta? Kieli biologisena olentana ja kieli sosiaalisesti tuotettuna genderinä. Hapuiluna.

Entä jos kielen tora elää koko ajan sisäisesti biologian ja sosiaalisuuden, luonnon ja ihmisen välissä, emmekä me edes muista ensimmäistä, torailemme vain torailemasta päästyämme toistemme kanssa – ja luulemme vankikoppia elämäksi? Entä jos kielen biologinen olenta – ja sen yhteys maahan, jalansijoihin, olemisen ontologioiden tosiolevaisuuksiin – vetäytyy, tai on ainakin vaiti, sillä aikaa kun me täällä kirjoitamme sulavia lauseita ja nautiskelemme tahikka torailemme niistä? Entä jos koko kirjoituksen mieli on tosiasiassa yhdistää olenta olentaan, yksilö yhteen eikä kaikkiin ja kuitenkin siten, että yksi on monta moninaisuuksissaan; kielen olenta on yhtä mutta meidän suissamme monta?

Olemisen kotilossa tunnustellaan runoutta

Ennen kuin alan lukea runoa, tai alkaa puhua Olli-Pekka Tennilän Ololo-kokoelmasta (2008), on alustettava parilla asialla. Olen jo vuosia lukenut harvan säännöllisesti kotimaisia runoteoksia, mutta jotenkin etsivästi. Olen käynyt tekstejä läpi, joskus hyvinkin kursorisesti etsiessäni runoteosta, joka kokonaisuutena puhuttelisi minua. Vuosien saatossa sellaisiksi ovat nousseet ensin Panu Tuomen Pyhän Vituksen tauti (2003), sitten Jorma Erosen paljon varhaisempi Uigur (1978) ja vihdoin Tennilän Ololo. Muitakin on, esimerkiksi Roo Ketvelin tuotanto, Kari Aronpuron Tasanko 967 (1991) ja Pietas (1994) mutta nämä vainoavat tai seuraavat minua säännöllisesti. Ensimmäisellä ja kahdella jälkimmäisellä on eroja, selviäkin, mutta erot – sikäli kuin ne erotan – saattavat kertoa enemmän lukukokemuksistani kuin itse teksteistä. Vaikka olen lukenut jonkin verran, ja osaan nimetä lonkalta mielestäni merkittäviä kotimaisia nykyrunoilijoita, ehkä jopa viitata heidän ominaispiirteisiinsä, en koe olevani millään mittarilla asiantuntija asiassa. Enkä koe osaavani puhua siitä. En kuitenkaan ole varma, pitäisikö siitä ”osata” puhua. Nyt kuitenkin rohkenen ja yritän puhua runoudesta, koska koen sen niin tärkeänä asiana, ettei sitä kannata ohittaa. Puhun epäonnistumisen uhallakin. Itse asiassa: puhun, jotta epäonnistuisin – jotta runous jäisi koskemattomaksi eikä osuisi banaalin ja pinnallisen katseeni kenttään. Puhun, jotta epäonnistuisin – myös siinä mitä voitaisiin kutsua runopuhunnan osaamiseksi.

Ololo puhuttelee minua ensiksikin kahdesta hyvin perustavasta syystä. Ensimmäiseksi runot ovat lyhyitä ja ne tuntuvat muodostavat yhtenäisen rihman, suuren kokonaisuuden. Niissä on jotain sutransukuista. Voidaan oikeasti puhua kokoelmasta, ehkä jopa runoelmasta, jossa yksinään ehkä epämerkitykselliset ja tavallisetkin lauseet ja säkeet avautuvat suhteessa toisiin. Tunnun pitävän lyhyistä runoista, koska niitä on helpompi ymmärtää, pidän ”iskevästä”, koanimaisesta, hiljaisesta tyylistä, jossa sivujen valkealle annetaan tilaa. Minun on myös helpompi muistaa yksittäisiä lauseita tai kuvia, kun niitä ympäröi valkea. Siksi ehkä pidän myös talvisesta tunturista enemmän kuin kesäisestä ryteiköstä, vaikka arvostan jälkimmäistäkin todella korkealle. Pidän kyllä myös ylitsevuotavasta runsaudesta, mutta niissä minun on ponnisteltava pitääkseni runon yhtenäisenä, ymmärtääkseni sen kokonaisuutena. Mene ja tiedä siis: ehkä osa minusta rakastaa laiskuutta, sitä ettei sen tarvitse keskittyä liian pitkiin merkkijonoihin. Toisaalta olemme paradoksin äärellä: ei ole sanottu, että lyhyiden runojen joukko olisi millään muotoa vaatimattomampi kokonaisuus ja voi olla, että pitkien runojen kohdalla on kyse myös sanoihin pakenemisesta, sanojen jättämisestä ilman niille ominaista painoarvoa. Sanat voidaan tällöin ohittaa, lukija kiirehtii, hätäilee, yrittää ehtiä loppuun. Kun näkyviä sanoja on vähän, jokainen sana tuntuu harkitummalta. Kuin rukoukselta.

Toiseksi Ololo sisältää luontoon liittyviä sanoja. Ja sarjoja. Teemoiltaan – sanat muokkaavat teemaa – Ololo lähenee luontoa, kieltä, olemista – niitä suuria teemoja, joita kaupunkilaisena, kaipauksissani ja puutteen kuvitelmissa, poissaolossa, eråssa ja vastaavassa harva se päivä mietin. Luonto puhuttelee minua, sillä se tuntuu olevan olemisen perusta. En osaa ehkä selittää sen tarkemmin. Se on perusta, josta tietoisuus, henki alkaa kohota, jos tietoisuutta valmennetaan. Kaikki on luontoa, jopa ihmiskätten rakentamien mekaanisten kojeiden asennot ja olot, ololot.

Ololo, olemisen kotilo. Syrjäinen tuulensuoja, tila jossa oleminen pääsee esiin. Kieleltä, kaupungilta, pintakuohulta. Ja sitten olohuone, ololon täydellinen vastakohta, ei-ololo.

En ole teoksen ilmestymisestä lähtien oikein tiennyt, pidänkö Ololon kansista. Tennilän itsensä ottamat kuvat ovat aina tuntuneet samanaikaisesti jotenkin vastenmielisiltä mutta myös maagisen puoleensavetäviltä. Niissä – samoin kuin itse runoissa – on jotain samaa kuin Halo Manashin tai Arktau Eosin tekemässä ääni- ja performanssitaiteessa: hiljaista, keskittynyttä, pyhää, elementaaleihin paneutuvaa. Ololon kannen kuva on naamio, joka ulkoasultaan tuo mieleen Arktau Eosin säkkipäiset esiintyjät. Myös Taiwaskiven (2009) aikainen Halo Manash on käyttänyt esiintymisissään samantyyppistä, luonnonmateriaaleista tehtyä naamiota. Joten naamiolle Ololon kannessa on vapaasti tarkasteltuna ainakin kaksi perustavaa mahdollisuutta: ensiksikin naamio on roolinottoa, toiseksi – edellisen kääntöpuolena tai johdannaisena – se on identiteetistä luopumista. Oletan, että Ololon etu- ja takakannessa naamiota pitelevä ihminen on itse runoilija – olen tavannut Tennilän kerran tosielämässä ja muistan hänen hiuksensa, jotka näkyvät nyt naamion takaa Ololon kansissa. Siten kirjan kannessa on eräänlainen kielto tai mahdottomuus: on Tennilän nimi ja on ei-Tennilä, naamio, jotain muuta kuin Tennilä. Tuntuu kuin Ololo kutsuisi lähestymään tekstejä anonyymeinä, ilman tekijää, leikkinä jossa tekijä kätkeytyy olemalla läsnä.

Omaan kirjallisuuskäsitykseeni kuuluu enemmän tai vähemmän tekijän läsnäolo tekstissä tekstin muotona, tekstin tyylinä, tekstin pintatason valintoina, jotka toimivat kutsuina lukijoille – kutsuina ymmärtää tekstiä yhteisellä, tekstin haluamalla tavalla. Siinä mielessä Tennilä ei ole kiinnostava henkilö: en ole kiinnostunut Tennilästä kirjailijana tai runoilijana, kun luen hänen runojaan, en etsi hänen intentioitaan kun luen hänen runojaan, sillä ne ovat toisarvoisia tekstin intentioon nähden, sille alisteisia. Tai olen: tietysti toivon, että monet löytävät hänet runoilijana – osin siksi tilasin itsekin Ololon kotikaupunkini pääkirjastoon – mutta lukiessani en vaadi tai odota, että teksti kertoisi minulle jotain Tennilästä, enkä vaadi, että minun olisi tunnettava Tennilän elämää ymmärtääkseni Tennilän runoja. Koko kysymys on mieletön: minusta tämä tekijän jahtaaminen tekstin muodon ulkopuolelta on aina ollut loputtoman kyllästyttävää.

Kirjallisuuskäsitykseeni nähden onkin mielestäni loogista, että tekstiä on alettava lähestyä riittävällä nöyryydellä. Mitä enemmän luen kirjallisuus- ja etenkin runokritiikkejä lehdistä, sitä vähemmän niillä näyttää olevan tekemistä itse runoteoksen luennan kanssa. Sama ilmiö tietysti toistuu muuallakin mediassa: elokuva- ja musiikkiarvioissa esimerkiksi. Vaikka itsekin pidän tekstin lukemisesta siten, että sitä jatketaan, viedään eteenpäin kritiikissä – mihin olen myös omissa harvoissa kritiikeissäni yrittänyt pyrkiä – pelkän kehumisen ja torumisen sijaan, kritiikeissä tekstiä usein jatketaan väärin: se alkaa muistuttaa kriitikon esittelyä tai runoilijan kirjailijan artistin uran esittelyä. Tämän sijaan ja lähilukemisen puolesta nämä kritiikit olisikin ehkä jätettävä sijoilleen ja kirjoitettava siellä, missä tilaa on, esimerkiksi blogeissa tai muissa vapaan ja ei mittoihin ja muotoihin sidotun julkaisun foorumeilla. Tässäkin blogissa voin halutessani käsitellä Ololoa seuraavat 20 merkintää ilman että joku minua kieltää. Blogi ei ehkä kerää ympärilleen niin paljon lukijoita kuin se voisi saada jossain muualla, mutta ainakin Tennilän runosta kiinnostuneet ja sen puhuntaa tarkastelevia lisäpuhuntoja etsivät saattavat saada tämän formaatin puitteissa paremman käsityksen, miksi Tennilän runoja kannattaisi lukea ja miltä se jostakusta – mieluiten nöyrästä – lukijasta tuntuu. Kokemisen korostaminen ei taida mahtua sanomalehtien kritiikkeihin.

Istun lapsuudenkodissani marraskuussa 2010, on lauantai-ilta, olen saunonut ja muu talo nukkuu. Huoneessa soi hiljaisella Halo Manashin Caickuwi Cauwas Walkeus (2009). Istun vaiti. Tartun Ololoon, vihdoin. Olen usean päivän ajan pitänyt sitä näkyvillä pöydällä. Kirjan välissä on Lulun kuitti tai delivery note, olen tilannut kirjan itselleni 30/10/2009, eli reilu vuosi ja kuukausi sitten. Selailen kirjaa ja muutan samalla ajatustani: ehkä mielikuvani sen luonnollisuudesta olikin mieleni houre tai hämäystä: silmiini osuu sanoja kuten kahvila, pogoamista, kaupunki (useammankin kerran), parveke... Huomaan, että luontoa kuvastona ei olekaan, ainakaan niin paljon kuin muistelin. Jokin tekstissä silti tuntuu luonnonläheiseltä. Päätän jättää kirjan selailun ja palata siihen tuonnempana. Jotenkin pelkään alkaa lukea sitä.

Arkailen muutenkin. Kun viime aikoina olen paneutunut kotimaisiin kirjallisuuksiin, olen toistuvat joutunut tolaltani. Tunnen, että teksti jota luen on tolkuttoman ainutkertaista. Alan hakea ylisanoja: vaikuttavin kirja, vaikuttavin runoteos, tällaista esseistiikkaa ei kukaan kirjoita! Sitten havahdun: olenko oikeassa? Ovatko nämä automaatiotason reaktioita vai olenko sisimmässäni, avautuneempanakin tätä mieltä? Millä valtuutuksella tai asiantuntemuksella sanon tämän? Yksi yhdistävä piirre kuitenkin on: lukemani tekstit ovat tulemisen tilassa. Niitä ei ole vielä julkaistu, tai jos on, ne odottavat luokseen lukijoita. Niin ajattelen: nämä tekstit kaipaavat lukijoita – tai minä kaipaan: toivon, että lukijat löytävät nämä tekstit, koska niihin paneutuja voi saada niistä yhtä paljon kuin minä, ehkä enemmänkin. Vaikka jotkut lukijat tietysti jäävät kylmiksi. Eli: minuuteni tämänhetkisyys sekoittuu pyytettömyyteen ja epäitsekkyyteen. Toivon, että asianomaisten tekstit saavat ansaitsemansa huomion. Samalla tämä ajatus murentaa entisestään käsitystäni suuremmista kustantamoista: en ole aikoihin kai enää uskonut, että suurten kustantamojen kautta tullut kirjallisuus olisi automaattisesti jotain arvokkaampaa kuin pienkustantamon kautta tullut. Toisaalta vanhat muistot ottavat vallan: selailen kirjastossa sattumalta Hanna Haurun teoksia ja hetken ajattelen, että koska muistikuvissani Liken kautta julkaistut kotimaiset kirjallisuudet eivät tuntuneet silloin järin kaksisilta, tämäkään ei voi olla. Sitten ajatus väistyy: tiedä, miten hyviä Haurun teokset ovat. Silmäilen tekstiä, lyhyitä proosapätkiä, puhetta laivoista ja kuukautisverestä. Takerrun kieleen; se on vaatimatonta. Siirrän kirjan syrjään. En kuitenkaan kiellä, etteikö Haurun kirjat varmasti antaisi jollekulle jotain. Olen iloinen, että hän on saanut taiteensa esiin, näkyville.

Ne lukemani, joista olen ollut innoissani, voivat olla tapauksia, joita eivät löydä monet, eikä se ole minun asiani. Voin vain ajatella, suopeasti, että joku löytää. On luotava mahdollisuus. Tekstit on tuotava näkyviin, siten, että edes joku voi saada ne käsiinsä. Nyt ajattelen romaania, jonka kirjoitin valmiiksi loppuvuodesta 2004 ja jota sen jälkeen kukaan ei ole lukenut. Olen vaiennut siitä, kunnes viikko kaksi sitten silmäilin sitä. Minun on vaikea uskoa, että jokin minusta on kirjoittanut sen, ja samalla näen, että siinä on osia, joita mielestäni ei löydy kotimaisista kirjallisuuksista. Ainutlaatuisia kokemisen maastoja. Muodoltaan ja monilta valinnoiltaan – tekijältään – teksti on kuitenkin niin heikkoa, etten ole sitä eteenpäin edes läheisilleni välittänyt. Ei nolota, se ei vain ole ”hyvää” kirjallisuutta. Joudun kuitenkin jälleen ymmälleni: mikä tekee tekstistä huonon? Tai hyvän? Lukijan kokemus. Mahdollisen lukijan, joksi tekeydyn, silmissä tekstin kerronta on hetkittäin toivottoman kehnoa. Kömpelöä, teennäistä, kuin harjoittelua. Mutta jos tekstiä ajatellaaan harjoituksena, ja verrataan sitä esimerkiksi kitaransoiton harjoitteluun, niin emmekö me näekin edessämme tilanteen, jossa kitaransoittaja tapailee melodiaa, epäonnistuu, kyllästyy, jättää kesken, mutta hetkittäin harjoittelu silti tuottaa muutaman täydellisen sointukulun, hyvältä kuulostavan melodian, josta sivullinen kuulija häkeltyy, johon ihastuu. Eikö teksti voisi toimia samoin? Sietäisimme sitä, kun se katkeaa, kun se on pelkkää rämpyttelyä ja äkkiä kaiken tolskaamisen ja haparoinnin seasta erottuisi täydellinen melodianpätkä, ilmaus, joka vaikuttaisi meihin paremmin kuin orkesterin levytys, jossa tuo melodia on hiottu, sovitettu ja tuotettu kertosäkeeksi?

Jos kirjallisuutta luettaisiin näin, mitä me arvostaisimme kirjallisuutena? Tarkoitan tällä sitä, että varmasti monet kirjoittajat hioisivat – kuten hiovat nytkin – tekstinsä valmiiksi, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta ulkopuolisen kustannustoimittajan rooli tekstin räätälinä olisi kenties vähäisempi. Suomessa käsittääkseni esimerkiksi ntamo on toiminnassaan hakeutunut kohti tämänkaltaisia periaatteita. Koska kustannusosakeyhtiöissä kuitenkin arvostetaan toimitustyötä – ja minä monien lukijoiden tavoin arvostan sitä (tiettyyn rajaan asti) – ja monet lukijat tahtovat tekstinsä tietynlaisina (koherentteina, kieliopillisesti oikeina, ymmärrettävinä, mutta esimerkiksi myös epäolennaisuuksista karsittuina), ei tämä kai tarkoita, että kaikki haluaisivat tekstit tietynlaisina? Kuka sitä paitsi päättää, mitä pitää osaa tekstistä pitää epäolennaisena? Eikö se ole tietynlaisen kokemuksen määräämää, mikä on olennaista ja mikä ei? Esimerkki: luin erään ystäväni runoja kuutisenkymmentä sivua, kokoelmallisen verran. Vaikka nautiskelin niiden parissa, luin niitä runoutena, silti luin tekstejä yhtenäisyyden vaatimus mielessäni: ne runot, jotka eivät mielestäni kuuluneet joukkoon, oli hylättävissä. Miksi? Ajattelin, että ne sopisivat paremmin johonkin muuhun yhteyteen, eivät tähän kokoelmaan, vaikka niissä selvästi näkyi osa kirjoittajan vahvuuksista. Ajattelin, että koska ne eivät sovi käsitykseeni hänelle sopivasta kokoelmasta, jätin ne ulkopuolelle. En siltikään ole varma, ymmärsinkö ulkopuolelle jätetyistä kaiken, mitä teksti halusi minulle suoda ja mihin olin valmis. Voi myös hyvin olla, että kirjoittaja piti niitä selvästi osana kokonaisuutta, mutta minä en osannut nähdä ”oikein”, en ymmärtänyt tekstin pintatason ratkaisuja. Onko 'vika' silloin tekstissä tai tekijän intentioissa? Ei välttämättä. Vika voi olla myös minussa, lukijassa, joka ohikiitävän hetken ajan leikki kustannustoimittajaa.

Toinen esimerkki: Born to Run -levyn (1975) jälkeen Bruce Springsteen kirjoitti reilut seitsemänkymmentä kappaletta, hylkäsi todennäköiset hittikappaleet, onnistuneetkin, jos ne eivät sopineet tulevan levyn teemaan. Darkness on the Edge of Town (1978) koostuu kymmenestä kappaleesta, jotka ovat käyneet läpi tolkuttoman prässin. Nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin osa noista kappaleista näkee päivänvalon levyn juhlajulkaisun myötä ja Springsteenin musiikkin perehtynyt huomaa, etteivät ne hassumpia ole, ne kappaleet, eivät vain sopineet siihen konseptiin, jonka Springsteen valitsi Born to Runin jälkeen. Juhlajulkaisusta käy ilmi, että osa kappaleaihioista päätyi The Riverille (1980), osa jäi kokonaan käyttämättä, esimerkiksi siitä syystä, että joukossa oli rakkauslauluja tai Born to Runin romantiikkaan liittyvää kuvastoa. Esimerkiksi sinänsä hieno kappale Because the Night päätyi Patti Smithille ja kappaleesta sukeutuikin selvä astinlauta Smithin uralle.

Ololo on ollut parin vuoden ajan keskeinen inspiraationlähteeni, vaikka olen lukenut sen vain kerran ja selaillutkin vain hiukan. Haaveilen jatkuvasti muodosta, joka tuntuisi yhtä luontevalta kuin esseen tai asiatekstien kirjoittaminen. Runo perinteisessä mielessä ei ole sellaiselta kai koskaan tuntunut. Romaanin aikoihin virranneet kuvat, tapa katsoa, tuntuu myös hiljentyneen säännöllisen asiakirjoittamisen myötä. Tuntuu, että syynä on kokemattomuus ja harjoittelun puute: tuntuu, etten käy missään, en koe tarpeeksi, en ole hereillä, jotta minulla olisi hallussa tapa nähdä asioita tietyllä tavalla, jotta minulla olisi kuvia. Olen enimmäkseen kotona, luen, kirjoitan, teen erilaisia harjoituksia. Mistä kuvat runoihin tulevat? Kun katson romaania, muistan lähes jokaisen kuvan syntyajankohdan, koska kuvilla on juurensa todellisuudessa. Tuntuu kuin olisin kadottanut kielen ja juuri tästä syystä vaadin kirjallisuudelta ominaisuuksia, joita en itse osaa enää kirjoittaa. Joiden poissaolossa värjöttelen.

Siksi kielen hiljentyminen tuntuu mielekkäimmältä tavalta lähestyä tuota kielen Edeniä: poistamalla pintakuohu, pelkistämällä, menemällä siihen, tekstin hiljaisiin elementteihin. Vaiennettava päivänkohtaisuuksien jatkuva vyöry, sanojen jatkuva virta, sanojen joiden tarkoitus tuntuu olevan yhä enemmän välittää kaupallista tai muuten hyödytöntä, vieraannuttavaa materiaalia. Luu sanana tuntuu olevan mahdollisimman kaukana tästä pintakuohusta. Luu on myös keskeisin sana, joka minulle tulee mieleen Ololosta, sana jonka ympärille olen yrittänyt hiljaittain kirjoittaa lyhyitä sykähdyksiä, kirjoittaa niistä toiseen muistikirjaani, jonka ystäväni toi minulle Intiasta useita vuosia sitten mutta joka on täyttynyt harmillisen hitaasti. Luu. Jotain arkaaista, jatkuvasti läsnä, mutta samalla kuollutta. Kun luuni ovat paljaat, minua ruumiillisena tietoisuutena ei ole. Luun syntyminen on ihme, suurempi ihminen kuin muu ruumiistani, ja se jää elämään paljon pidemmäksi aikaa kuin muut osat lihallisesta minästäni; siksi luu on yli-inhimillistä, ajatonta, ei ehkä ikuista mutta pitkäikäistä. Ja minä asutan luitani; kannan niitä, mutta ne eivät vastaa, kun kysyn, kun kaipaan. Ne ovat mykkiä, hiljaa kuin Jumala.

Runouden kirjoittaminen on vaikeaa jos ei rauhoitu, herkisty. Runouden kirjoittaminen on vaikeaa, jos sanat ovat vain välineitä, jos painopiste on sanomisessa, eikä kielen tunnustelussa. Runouden kirjoittaminen on vaikeaa, jos kirjoittamisen rytmit ovat päivittäisiä, mutta harvoja. Jos kirjoittaisin päiväkirjaan yhtä intensiivisesti kuin 2000-luvun alussa, en tiedä, mitä edessäni olisi. Ja se, mikä oli julkista päiväkirjaani – olen tietämättäni blogannut vuodesta 1999 – tarkoituksella naamioitua, oli raakamateriaalia, josta muotoutui osia romaania. Vain koska teksti ylitti minut, minun päivänkohtaisuuteni. Ehkä juuri siksi, että yritin naamioida sanottavani, tulin synnyttäneeksi runoutta. Siitä syntyi silloinen runouteni, nyt yritän toisin. Tai yritän ja yritän, yritän vain kirjoittaa. Nyt kuitenkin, toistuvasti huomaan että tekstissä on liikaa rajoitteita; en esimerkiksi kirjoita kovinkaan paljon minusta tai sinusta, julkisen tilan sanominen on yleistä kirjoitusta, vaikka henkilökohtainen voisi olla voimakkaampaa, vahvempaa, aidompaa. Tässäkin kyse on naamioinnista: teksti naamioidaan, jotta sen henkilökohtaisuutta ei tunnistettaisi. Ehkä Tennilän Ololon kannet kielivät tästäkin: vaikka runous, jota Tennilä kirjoittaa, sisältää paljon minämuotoista sanomista (minä esimerkiksi lukee LaivaNuitia), se kysyy kieltä, olemista eikä tämä sanottava jää henkilökohtaisen, yksityisen yhden ihmisen ymmärryksen piiriin, vaan leviää, tavoittaa muita. Kieli joiltain osin on jaettua, mutta vain osin: suurin osa siitä on syvämuodoiltaan yksityistä ja vain lauseiden, sanojen pinnat ovat senluontoisia, että kuvittelemme ymmärtävämme ne samoin kaikkialla.

Golem. Myös se tulee Ololosta mieleen ja sivulla 10 se jo mainitaan. Olin mieltynyt Golem-legendaan 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ja edelleen se puhuttelee minua. Tunsin löytäneeni kuin tutun mökkipolun, kun aloin havaita Ololossa merkkejä savesta. Golem, savesta tehty ihmishahmo, ei-ihminen, ei-vielä-ihminen. Jotain muuta. Maasta tullut. Voima nousee maasta, sen elinvoimaisuus pakottaa suonia. Väkevä, humalluttava. En ymmärrä, miksemme kirjoita runoutta jatkuvasti, yritä kirjoittaa sitä: jos sen tuloksena tai sivutuotteena syntyy golemeita, sitten syntyy. Tarvitsisimme joka tapauksessa enemmän runouden golemeita kuin markkinatalouden golemeita. En silti tiedä, mistä sana, elämä golemin savisuoniin tulvisi. Ehkä se on kirjoittajan – ja lukijan tehtävä. Ehkä golemin tuloa ei voida ennustaa. Siksi Ololo on viittauksissaan melko vaiti ja varovainen. Sen luonteeseen ei kuulu maiskutella, röhähdellä, ärähtää. Olemiseen kiertyvä kieli kutsuu mukaansa sanomalla kuin lapinmies: tule mukaan jos tahdot, jää jos siltä tuntuu. Ei se öykkäröi. Golem on suuri ja mutainen, mutta hiljaa se on, kaikessa kömpelyydessäänkin. Se on läsnä, mutta loputtoman kaukana meistä. Yhtä hyvin se olisi voitu järjestää luista. Seisoo huoneemme seinää vasten, hiljaa, ei-ihminen, ei-vielä ihminen. On siellä kuin odottaisi hetkeä, jolloin vedetään seinältä käyttöön, kohtaamiseen, olevaksi. Siellä, seinällä, se on kuin jatkuvassa tulemisen tilassa. Kuten runous. Tai kuten se, jota pidämme päämääränämme elämässä.

Ololon ensimmäinen jakso syntyy savesta, lakanneesta kielestä, tauoista, tavasta jolla lause viittaa ehkä kauaksikin jäävään toiseen lauseeseen, tai toiseen runoon. Pari runoa tuntuu kömpelömmältä kuin muistin. Ei se mitään; jos ne jotenkin objektiivisesti sellaisia olisivatkin, joukossa olisi yhtä objektiivisesti varmasti myös oivallisia runoja. Runon todellisuus on klenkkaamisessa, enkä ole varma, uskonko täydelliseen jakeeseen, säepariin, runoon. Aina pitää olla jotain pinnaltaan heikkoa, jotta jään saa rikki. Rytmi syntyy siten kuin kävely: otan askeleen, toisen, mutta jo kolmannella jalkani voi tulla eri tavoin maahan tai osun niljanteeseen, paakkuun, jolloin horjahdan ja riennähdän ottamaan taas yhden, aiempaa hätäisemmän askeleen.

Istun junassa ja vilkaisen käytävän toiselle puolen jäävää mummoa. Vanhat ihmiset ovat niin suloisia. Niissä on olemassaolon hauraus ja kaikkinaiset ihmiselämän kipu-uurteet jatkuvasti läsnä. Vanhan naisen hymy. Hän on matkalla, kenties lastensa luo, ylipäätään matkalla, ja hänestä näkee arvokkuuden jolla hän kantaa vaatteitaan, joita käyttää vain erityistapauksissa, matkoilla, teatterissa, juhlissa. Itse olen samoissa ryököissä aina, juhlissa, kaduilla. Tunnen, että tämä kysymys koskee myös Ololoa – miksi muuten ajautuisin Ololosta suoraan omaan vaatetukseeni – jossa savisuus, lika, tapa jolla vesi valuu metsissä ja pientareilla savistuu, savettaa maata... samalla tavalla olemassaolo, istuminen tässä junassa savisuttaa, savistaa minua. Olen jatkuvasti jotain muuta, olen itse luomani hahmo, golem jonka säntäilevä takertuva tietoisuuteni tai 'minuuteni' itsestään muille ihmisille jakaa, ja loihtii, ja jakaa.

Kiinnitän yövuoteella huomion vielä yhteen seikkaan. Ololossa on tahallisia virheitä, tai näennäisvirheitä. ”niin kuin lehdet virheitä” (2008, 47), ”me kuunnellaan koomista säteilyä” (emt., 49). Niiden välissä ”Nukingatar” (emt., 49) kahdesta muusta selvästi poikkeavana, mutta siltikin sukulaisena. Tätä ennen, eräässä kohtaa, ”Pysy tarkkana, se on pyyntö” (emt., 47). Kun pysyy, siltikin tuntuu, että jotain häiritsevää on käymässä liki. Kieli murtuu, John Boormanin Zardozissa (1974) Sean Connery työntää sormensa maalauksen nurjalta puolen läpi. Silti silmä korjaa sen, mihin mieli ei usko: huomaan silmäni erillisyyden minusta, tietoisuudestani, huomaan miten se käyttäytyy tietoisuuttani huomioimatta, kiirehtien välittämään aivoille sen viestin, minkä katsoo parhaaksi.

Korjaava liike. ”hänen paluunsa ommel” (emt., 58). Kieli sanoo useampaa ja kun ehätän korjaamaan sen, mitä hetkellisesti ymmärsin, ilmeinen laskostuu takaisin eteen. Lehdet vihreitä.