Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Gorilla ja banaliteetti

Jos katsoo Jon Turteltaubin Instinct-elokuvaa (1999) Daniel Quinnin alkuperäisromaania Ishmael vasten, päällisin puolin ainoa yhteinen nimittäjä näyttää olevan se, että molemmissa on gorilla. Quinnin romaani kertoi kieltämättä melko yksiulotteisesti ihmisestä, joka hakeutuu gorillan oppilaaksi. Ishmael ei ole mitään erityisen taidokas kaunokirjallinen näyte, mutta sen syvyys piilee sen sanomassa. Filosofisen oppikirjan tai pamfletin muotoon saatettuna sen voima olisi paljon heikompi. Tavallaan Quinn kuitenkin lainaa rekisterinsä sokraattisesta dialogismista, jossa itsestään ja maailmastaan varma oleva yksilö joutuu luopumaan illuusioistaan, kun opponentti paljastaa ne heikoin argumentein, uskomusten ja suoranaisten valheiden ylläpidettäviksi.

Entä Instinct? Turteltaubin elokuva on Hollywood-mittakaavan, sinänsä ihan viihdyttävä elokuva, joka kertoo Afrikasta Amerikkaan tuodun viidakkoon vuosiksi kadonneen antropologin tarinan. Ethan Powell (Anthony Hopkins) on nähtävästi tappanut Ruandassa useamman ihmisen ja vaiennut sitten täysin. Nuori uraohjus Theo Caulder (Cuba Gooding Jr.) alkaa tehdä hänestä psykologista profiilia, mutta kuten näissä elokuvissa yleensäkin, hän joutuu pian huomaamaan, että tehtävä ei ole niin helppo ja pelissä on hänen oma identiteettinsä.

On siis täysin arvattavaa, että tämä villiintynyt antropologi alkaa hiljalleen avautua. Hän alkaa pian puhua, ja seuraavassa hetkessä hän ryhtyykin jo kyseenalaistamaan Caulderin arvoja. Ishmaelissa keskeistä oli sen sinänsä melko moniaalle levittäytyvä, ekoanarkistinen näkemys ottaja-yhteiskuntien väkivaltaisesta luonteesta ja niiden sisäistymisestä jokaisen ihmisen elämään, elämäntapavalintoihin ja käytäntöihin. Poleemisesti Quinnin romaani asetti ottajia vastaan jättäjät, joille oleminen oli omistamista tärkeämpää (ks. aiheesta lisää esim. aiempi esseeni).

Kuten arvata saattaa Instinct ei yllä lähellekään näin pitkälle. Se kyllä mainitsee ottajat ja liittää ne kaiken kontrolloimiseen. Tätä korostaa antropologin ranteisiin ja nilkkoihin kytketyt kahleet ja vankila, jossa koko elokuva käytännössä tapahtuu. Häkkejä, kahleita, vartijoita. Yhteisöjen luonteesta, jota Ishmaelissa käsiteltiin paljon, Instinct vaikenee lähes tyystin. Siinä sommitellaan kuitenkin perheen ja vankilayhteisön kaltaisia yhteisöjä, joista ensimmäinen muodostuu siitä, että Powell on elänyt ihmisenä gorillojen keskellä kuukausikaupalla, toinen hahmottuu vahvemman oikeuteen perustuvana muodostelmana. Vankila on täyteen ahdettu ja henkilökunta pyrkii väkivallalla pitämään yllä kuria ja järjestystä. Suljetun osaston vangeille se jakaa päivittäin kullekin kortin, ja herttaässän saanut pääsee hetkeksi ulkoilmaan, kuljeskelemaan pienelle suljetulle pihalle. Vahinko vain, ennen kuin onnekas pääsee ulkoilmaan, kaikki vangit pääsevät jaloittelemaan jolloin eräs isokokoisista vangeista rökittää muita saadakseen itselleen herttaässän. Tässä elokuva näyttää haluavan korostaa, että tällaista on elämä muuallakin – vahinko vain, se ei oikeasti vähääkään näytä, millaista elämä ulkopuolella on. Ja ennen kaikkea: kulutus, jota Ishmael kritisoi kiivaasti, on elokuvassa asia, josta vaietaan täysin.

Sen sijaan Instinct korostaa vapautta, mitäpä muuta. Vankilamiljöön yhteydessä se sallii katsojalle hetken eskapistista haaveilua – sitä samaa, jota on lähes jokaisessa amerikkalaisessa elokuvassa nykyisin: älä muuta elämäntapaasi, sinun ei tarvitse luopua mistään, voit haaveilla hetkisen samastumalla tämän elokuvan henkilöihin. Mutta kuka oikeasti nielee varteenotettavana tai edes haaveiltavana sen, että yksittäinen ihminen eläisi onnellisena gorillojen laumassa? Tällaista katsojan ja aiempien yhteiskuntien halveeraamista voikin kehitellä vain banaali amerikkalainen käsikirjoituskoneisto. Jättäjien yhteiskunnathan olivat keräilijöiden yhteiskuntia, joita oli Quinnin romaanin mukaan olemassa myös tässä ajassa, alkuperäisheimojen keskuudessa. Samalla jättäjät olivat eräänlainen stimulantti, tai utooppinen avaruus, joka näytti kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella elämisen mahdollisuuksia. Ja tämän kaiken elokuva banalisoi tuhoamalla kaikki ne nyanssit, joita kirjassa oli ja asettamalla tilalle kaiken kattavan kapitalistisen maailman monoliitin, jossa mitään monimuotoisuutta ei ole – ja sitä vastaan gorillojen ihanan yhdyskunnan syvällä Ruandan viidakoissa. On ihmisiä, jotka ovat omaksuneet kapitalismin, ja on villieläimiä. Kumpaanhan on sitten helpompi samastua?

Tämä on myös eräs syy, miksi Quinnin romaanin radikaalit ainekset, oikeastaan koko sisältö, jossa länsimainen elämäntapa kyseenalaistettiin vahvoin argumentein melko kattavasti, typistyy elokuvassa lähinnä perheen vaalimisen tärkeydeksi ja mikä kammottavampaa, uskallukseksi seistä ilman suojaa sateessa. Caulder jatkaa uraohjuksena, ajelee puku päällä autollaan ja siirtyy profiloinnista toiseen. Luonnollisesti elokuva, jonka on tuottanut kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävä koneisto, ei voi esittää liian vahvoja argumentteja tätä koneistoa vastaan. Toivo auttaa ihmisiä jaksamaan, heräämään aamulla töihin, käymään kaupassa, kuluttamaan – toivo ylläpitää tätä järjestelmää, koska se saa ihmiset ponnistelemaan kapitalistisessa järjestelmässä, jotta nämä joidenkin ihanteiden mukaan voisivat, myöhemmin hiukan hellittää. Kovalla (palkka)työllä syntyy siis toisenlaisen elämän potentia, joka ei koskaan aktuaalistu, koska järjestelmän rakenne ei salli sitä. Se sallii haaveilun niin kauan kuin haaveilu edesauttaa järjestelmää – mutta kun haaveilu muuttuu käytännön toimiksi, ilmaantuvat viimeistään kontrollielimet, sosiaalinen paine, laki ja tottumus. Tämän tiimoilta Instinct tulee kuitenkin paljastaneeksi itsessään järjestelmän sisäisen erån, lohkeaman: koska elokuva niin itsepintaisesti haluaa ohjata katsojan haaveilemaan korostamalla pamppuja, kahleita ja telkiä ihmisen ei-vapauden metaforana, se tekee tästä niin itsestään selvää, että huomio kääntyy väistämättä toisaalle, nimittäin ihmisten kasvoihin.

On jollain tapaa uskomatonta, että juuri Instinctin henkilöiden liian selvät ja rajatut kasvot voivat edistää järjestelmän purkautumista enemmän kuin yhtään mikään, mitä elokuvassa sanotaan. Uskomattomin on kohtaus, jossa Caulderin poskessa olevaa pienenpientä haavaa puhdistetaan – aiemmin päivällä Bowell on teipannut hänen suunsa ja saanut hänet paljastamaan, että kuristamalla ja viemällä "hänen vapautensa" Bowell on tosiasiassa vienyt Caulderilta tämän illuusiot. Bowellin tyttären paikatessa Caulderia kotonaan, Caulder selittää tohkeissaan, ettei hän koskaan lopeta. Huolimatta säröstä naamiossaan Caulder ei koskaan lopeta, ei koskaan lakkaa olemasta ottaja. Niin Instinct tulee korostaneeksi sitä, ettei se, mikään saman koneiston tuottama elokuva, tai näissä kuvattu hahmo voi koskaan irrottautua tästä järjestelmästä. Mutta katsoja voi. Katsojalla on etäisyys, hän näkee kaukaa tämän mielettömyyden, särön, egomaanisen hulluuden kapitalistin silmissä, ja hänessä alkaa kuohua, hän alkaa kyllästyä, hän alkaa hiipua – ja kun tämä liike alkaa, ei pelkkä sateessa seisominen enää riitä.

Gorillan puhunta ja ihminen ihmisen jälkeen - väkivaltaistunut humanismi ja paikallinen mielikuvitus

Humanistisessa ajattelussa on tavattu korostaa ihmisen subjektiivisuutta suhteessa muuhun maailmaan. Ylläpidettäessä tätä valtasuhdetta – tai oikeammin vapautta hallita maailmaa sitä aktiivisesti tutkien ja epäolennaisuuksia ihmisen ympäriltä poistaen – humanismin piirissä on silti väistetty kysymys itsensä maailman moninaisuudesta. Siinä tutkimuskohteet pakenevat tutkijoitaan ja sulautuvat viimein takaisin jahtaajiinsa. Maailma, jonka osittamiseen humanistit ovat paneutuneet, pysyy jakamattomana. Se, mikä heille on epäolennaisuuksia ja määrittelemätöntä, on oikeammin olemisen ja esteettisen kokemuksellista aluetta. Tämä unohtuu tarkastelun ulkopuolelle.

Vaikka maailma on jakamaton, se silti hajoaa kuin itsestään miljardeihin osiin. Tämä ristiveto yhden ja monen välillä pakottaa kokemuksen kaiken mitaksi ja synnyttää subjektiviteetin. Samalla kyky empatiaan palauttaa ihmisen takaisin sille kosmiselle paikalleen, josta humanismissa on pyritty irrottautumaan. Empatiassa on kyse samastumisesta, mikä pohjimmiltaan merkitsee jakamattomaan sulautumista. Paikallaan olo on näin ollen yhtäältä ykseydentunnetta kaikkeudessa, toisaalta erillisyyttä muusta.

Tämä paradoksi hajottaa subjektit ja objektit toisiaan tukeviksi organismeiksi, elimiksi, joilla on keskinäiset riippuvuussuhteensa ja ennen kaikkea omat paikkansa maastossa. Hierarkian sijaan syntyy taivaankantta kannatteleva suhteisto. Se on miljardien suhteiden ykseys, jossa lajit elävät toistensa varassa. Yhdenkin eläin- tai kasvilajin sukupuutto on siten meidän kuolemamme: sisimmässämme kuoleman on kohtaamassa paitsi kielen paikallisuus ja symbolinen tajunta (kyky asettua suhteisiin) myös humanistin lempiaihe, ajattelu sinänsä. Suhteiden määrän pienentyessä katoavat myös paikat – ja paikkojen menettäminen merkitsee konkreettisesti mielikuvituksen köyhtymistä.

Daniel Quinnin romaanissa Ismael (1998) gorilla Ismael käy läpi kertojan kanssa "ottajien" ja "jättäjien" historiaa. Anonyymi kertoja löytää lehti-ilmoituksella henkiseksi opettajakseen gorillan, joka on ottanut tehtäväkseen johdattaa oppilaansa pois ottajien kulttuurista ja sen mieliimme asentamasta suhtautumistavasta. Tätä asennetta Ismael nimittää kulttuuriäidiksi. Jotta puhuttu sana ei vääristäisi opetusta, Ismael kommunikoi telepaattisesti.

Maatalouteen perustuva kulttuuri on Ismaelille ottajien historiaa eli valtaajien, omistajien ja hävittäjien historiaa – meidän kertomuksemme. Se on maailman ottamista jumalien käsistä, siinä missä jättäjien kulttuuri on keräilijöiden elämää jumalten laatiman kohtalon varassa. Jättäjäkulttuuri on historiatonta, monista ottajien itsestäänselvyyksistä pitämistä hyödykkeistä riisuttua todellisuutta ja siten "primitiivistä" ja vaatimatonta.

Romaanin taustalta löytyy ekoanarkistinen eetos. Amerikkalainen primitivisti John Zerzan ja surullisenkuuluisa matemaatikko Theodore "Unabomber" Kaczynski ovat molemmat yhtä mieltä teollisen yhteiskunnan tuhoisista tulevaisuusnäkymistä ja siksi pyrkivät luomaan puitteita uusille yhteiskuntamuodoille. He eivät ehkä ole uskottavia auktoriteetteja nykyisessä poliittisessa valtavirtapuhunnassa, joka vakuuttelee, ettei nykyisyydelle ole vaihtoehtoja, kannustaa keskittymään Marxiin kapitalismin analyytikkona ja vaatii yhteiskuntapelin pelaamista loppuun "yhteisillä pelisäännöillä". Silti Zerzan ja "Unabomber", kuten monet muutkin anarkismiin taipuvaiset haaveilijat tarjoavat tärkeitä ituja uusille yhteisömuodoille. He auttavat kyseenalaistamaan totuttuja käsityksiä olemisen käytännöistä. Teollinen yhteiskuntakin on vain yksi yhteiskuntakokeilu muiden joukossa ja vaikka sitä edeltäneet kokeilut eivät kenties olleet parhaita mahdollisia, ne eivät välttämättä olleet kaikin puolin heikompia kuin oletetaan. Etenkin Zerzan on toistuvasti argumentoinut keräilijäyhteisöjen mentaalisen ja ekonomisen hyvinvoinnin puolesta. Hänkään ei silti haikaile oletettuun kulta-aikaan – ainoastaan pois orjuuttavasta elämäntapateollisuudesta.

Giovanni Pico della Mirandolan (1463–1494) Ihmisen arvokkuudesta -julistuksessa ihminen irrotettiin kosmisesta hierarkiasta, enkelien ja eläinten välistä ja hänelle annettiin vapaus asettaa omat lakinsa, synnyttää itsensä uudelleen "Jumalan kaltaisiin muotoihin". (1) Jo alkujaan tämä oli räjähdysaltis konsepti ja siihen oli kirjattu paitsi lupa tappaa myös lupa käyttäytyä "ihminen kaiken mittana". Luonnolla on lakinsa, mutta nyt Picon ihminen määrittää omansa. On selvää, että jos humanismi asetetaan – kuten esimerkiksi Georg Henrik von Wright (1916-2003) kokeili – luonnon, jumalten ja ihmisen kolmiakselille, jossa ihmisestä tehdään määräävä tekijä suhteessa luontoon ja yliluonnolliseen, ihmisen oikeudet laajenevat huomattavasti. "Ihmisen paras" on von Wrightin humanismissa keskeinen arvo, mikä osoittaa selvästi, että vaikka huolehdittaisiinkin luontosuhteen ongelmallisuudesta, esimerkiksi kysymys ilmastokriisistä asetetaan humanistisessa ajattelussa aina ihmisestä käsin. Kosmos sinänsä voi kuitenkin olla harmoninen vain jos kaikki tekijät ovat yhteistyössä ja sovinnossa keskenään. Tämän näkökulman ymmärtäminen vaatii siksi "ihmisen parhaan" ylittämistä, asettumista elämän puolelle ihmisen sijaan.
Näemme, kuinka insinöörilogiikka sekä keskiluokkaiset oikeudet ja vapaudet tuhoavat ympäristöämme, välineellistävät järkemme ja keskiarvoistavat mielemme. Ekologinen puhunta onkin ehdottomasti tuotava paitsi sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin myös humanismin yhteyteen ja selvitettävä, millaiset ovat sen ideologiset juuret, rungot ja oksat. (2) Luontoa on myös meidän sisimpämme.
Tämä ekologinen kriisi näkyy myös aistillisuuden yksiulotteistumisessa. Vaikka kulttuuriamme luonnehditaan kehoa (patologisesti) palvovaksi, itse keho kokemuspohjana kadottaa nyanssinsa. Niin ollen esimerkiksi seksuaalisuus muistuttaa yhä enemmän tavarasuhdetta. Tällaisessa köyhtyneessä aistillisuudessa humanismi saakin ehkä banaaleimman muotonsa: subjektin suhde omaan seksuaalisuuteensa kuihtuu visuaalisesti näyttävän yhdynnän jäljittelymekanismiksi.

Nykyään olemme kaikki pohjimmiltamme ehdollistuneita humanisteja. Ihmisyytemme asettaa meille toimimisen, ajattelemisen ja käyttäytymisen edellytykset. Tätä meidän ei erikseen tarvitse ajatella, sillä pidämme paikkaamme oikeana: ajattelemme etupäässä "ihmisinä", mikä vaikuttaa luonnollisimmalta tulosuunnalta maailmaan. Tämä saa meidät helposti ajattelemaan, että olemme yksin.

Vapautemme on kosmista yksinäisyyttä, missä onkin Picon ja hänen renessanssiaikalaistensa alulle paneman ajattelun perimmäinen tragedia. Ei ole muita arvokkaita lajeja kuin ihminen: sivilisaatio ja historia erottaa meidät luonnosta ja jumalat, joita renessanssissa heijastettiin ihmisen sisimpään, näivettyvät sitä mukaa kuin inhimillinen toiminta välineellistyy ja mielikuvitus köyhtyy. Paitsi eläin- ja kasvikunta myös ihmisen sisin tai itse eriytyy teon ja toiminnan kohteeksi, iestämisen ja jopa pelastamisen objektiksi. Aistillinen tyrehtyy ja esteettisyys latistuu aforismikokoelmiksi, sävelteoksiksi ja teatteriksi. Käsitys esteettisen funktiosta mielikuvituksen elvyttäjänä, elämän parantavista käytänteistä, leikeistä ja leikittelystä unohtuu. Siten katoaa kyky ymmärtää symboleja, taito ajatella symbolisesti, sekä kyky elää myyttejä todeksi, mahdollisuus parantua ja taito parantaa. Max Horkheimer (1895–1973) on tuotannossaan huolehtinut järjen kriisistä, mutta sen seuralainen, esteettisyys eli aistillisuuden vapaa vyöhyke on kahta pahemmassa kriisissä.
Cornelius Jakhellnin romaanin Jumalten tuho (2008) wagnerilainen Alberich-hybridi ja kääpiöinsinööri Reginn arvelee, kuinka "ennen bioosia ihmiset olivat käytännöllisesti katsoen soliptistisia olentoja – ihmisillä ei ollut edellytyksiä tajuta, että heitä ympäröi joukko muita älyllisiä olentoja". (3) Bioosi tarkoittaa Reginnin kehittämää keinoälyllä varustettua ja ihmisrodusta jalostettua jättiläiskansaa, joka tulee muuttamaan ihmiskunnan orjikseen. Romaanin kertojan, ylijumala Odinnin näkökulmasta tämä bioosi edustaa aistillisen elämän täydellistä tyrehtymistä: uusi laji olisi ihmisiin nähden vähemmän aistillinen, särmätön ja tahdoton. Reginnin ohjelmoima bioosi tarkoittaisi siis vallitsevalle järjestykselle kuuliaista kansaa ja yhteiskuntajärjestystä, joka perustuisi kauttaaltaan huipputeknologiaan: luonto olisi kansasta kuohittu pois. Tämän tasavallan luominen ja Reginnin sota jumalia vastaan muodostaakin romaanin puitteet.

Jättiläiskansa on yhdistettävissä nykyiseen läntiseen kulutusluontoon, öykkärimäiseen vaikkakin tahdottomaan barbariaan, jota tapaa lähimmän automarketin aulassa. Se on ihmistä iestävää kuluttajuutta, jonka loppua ei näy. Miksi näkyisi, kun sen loppumisen eteen ei edes olla valmiita tekemään töitä? Kapitalismin loputtoman analyysin sijaan olisikin syytä vapauttaa energiaa vaihtoehtoisten elämäntapojen keksimiseen ja toteuttamiseen. Aivovoima, joka käytetään nyt huomiotaloudessa näkymiseen, olisi kanavoitavissa käytännön toimiin. Kun yhtäältä insinöörilogiikan tärvelemät ideat ja toisaalta sellainen filosofia, joka hylkii tunnetta ja kokemusta, asetetaan syrjään, luodaan tilaa projektille tietoisuuden laadun muuntamiseksi, josta ei puutu tuskailua, hikeä ja mielen kuonavanoja. Tämä ei kenties ole avain onneen, mutta itsessään se avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin paitsi kulttuurin myös ennen kaikkea mielemme mekanismeja. Samalla se luo tilaa, asettelee paikkoja uudelleen.

Ehkä humanisti on kerrostalolokerossaan kuitenkin ympäristön – muun luonnon – kannalta vähemmän tuhoisa olento kuin rynniessään eroon teknologiaan sokeasti luottavasta elämänmuodosta. Ehkei nykyinen asenneilmasto eikä kenenkään psyyke kestäisi, jos muutamassa yössä "ottajille" vieras luopumisen ideaali, ajatus materiaalisen vaurauden rajoittamisesta alkaisi kantaa hedelmää. Luopuminen tarkoittaa nimittäin luovuuden mekaniikasta vapautumista. Mekaniikkaa luova ajattelu on sikäli kuin se kohtaa kaiken kulutuksena ja hallintasuhteena. Humanisti on vimmassaan koostaa subjektiaan tottunut kuitenkin keräämään, haalimaan tutkimansa asiat mukaansa, itselleen viisaudeksi ja vauraudeksi, eikä suinkaan jättämään sijoilleen, asioiden luonnollisille paikoille. Näin toimii "ottaja" ja ottaja on ottamansa mitta.

Luopumisen ideaali ei kuitenkaan synny valtion tasolta annettuina rajoituksina, vaan ihmisen uniikin sisäisyyden ja mielikuvituksen elvyttämänä. Valtio ei mitään muutoksia edes halua: sille riittää, että kansa pysyy töissä ja kuluttaa, raha kiertää ja hypnotisoi. Ihmisen sisimmästä nousevalla muutosjanolla on kuitenkin takanaan valtava voima, jos ihminen saa kiinni äänestä, joka kuuluu valtaa pitävän "kulttuuriäidin" taustalta, syvemmältä ihmisestä. Kulttuuriäiti on nimittäin paitsi "ottajaan" sisäistynyt uskomusjärjestelmä, myös ääni, jota ei edes kuulla, joka "humisee koko ajan jossain taustalla" muodostaen elämämme oletetut perusteet kuten maanviljelyn, kotieläintalouden ja yksityisomaisuuden – siis kasvattamisen ja kontrollin ideaalin. Zerzan nostaa vastaaviksi selviöiksi numeron, kielen ja mitatun ajan: näiden asteittaisella lisäämisellä osana ihmisen arkea on pyritty kattavaan todellisuuden järjestämiseen, osittamiseen ja hallitsemiseen.

Soliptistiselle humanistille muu luonto on muuta luontoa, resurssi, ei toinen toistaan erilaisempia eläviä, aistillisia olentoja. Eläinaktivistit ovat Suomessakin saarnanneet aiheesta tämän tästä, ilman mainittavaa tulosta. Edelleen vetoamme (pääasiassa ottajien) historiaan, kuinka olemme aina perustaneet kulttuurimme muun luonnon valjastamiselle, kuinka olemme luonnostamme sekasyöjiä, kuinka vajavaisia olemme luontoinemme. Luonnon takia olemme synnillisiä, paheellisia, moraaliltamme hölliä. Luonto vetää meitä alas, kun taas ihmisyys meitä korottaa. Näin ajattelee humanisti edelleen.

Kulttuuriäiti on vallannut suuren osan egostamme, eikä suostu väistymään. Siksi suurin osa poliittisista käytänteistä on muutoksen kannalta hedelmättömiä, sillä ne pohjaavat identiteetin koostamiseen. Jopa radikalismi muuttuu hyvin helposti sekä yksilöllistä että yhteisöllistä (vastarinta)egoa vahvistavaksi toiminnaksi, ei sitä heikentäväksi. Voimaantuminen niin ollen kasvattaa egoa, kun taas itsessä on kyse maailmaa kategorisoimattomasta tietoisuudesta, egon kuolemasta. Metafyysinen puhe olemuksesta ei ehkä ole muodissa, mutta ihmeellisellä tavalla se silti tarjoaa monelle ihmiselle ajastaikaan toisenlaista "sisäistä rauhaa" kuin lyhytjänteinen egonkasvatus. Tämä ristiriita on olemassa nykyisessäkin kulttuurissa, sillä uushenkisyyden rinnalla elää vahvana lumeuni kilpailusta ja "kaikkien sodasta kaikkia vastaan". Jälkimmäisen sanoma humisee alati kulttuuriäidin äänenä meissä, omatuntona ja "normaalin" käytöksen kaitsijana.

Anarkisteja on läpi historian – silloin kun siinä ideologiana on nähty muutakin kuin pomminheittoa ja nuorison hulinointia – syytetty haaveilusta, utooppisesta halusta poistaa tai ainakin minimoida ahneus ja kilpailu. Syyttäjiltä kannattaisi kuitenkin kysyä, mihin he ihmiskuvansa pohjaavat. Kun tiettyä ajatusta vahvistetaan riittävästi, siitä tulee itsestäänselvyys. Sellaisena länsimaalainen pitää nyt historiankirjoitustaan ja aatteitaan. Kun nämä on asetettu oikeiksi, on hyvin vaikea alkaa luoda edellytyksiä eettisemmälle – tai edes toisenlaiselle – toiminnalle. Miksi siis humanisti tällä kohtaa ottaa omakseen pessimistisen käsityksen ihmisen luonnosta, kun se niin kovasti muuten uskoo mahdollisuuksiinsa?

Humanistinen perusasenne ihmisen paikasta on kaikesta huolimatta mahdollista muuntaa anarkistisen ideaalin pohjaksi. Humanismia ja anarkismia yhdistää nimittäin toisiinsa vapaus. Humanisti automatisoi vapauden ja olettaa lähtökohtaisesti olevansa vapaa, anarkisti etsii sitä ja kokee elävänsä valtion rakenteiden vankina. Peter Kropotkinille (1842–1921) vapaus tiivistyy teesiin "ota mitä tarvitset", mikä päällisin puolin vaikuttaa humanistisen eetoksen tavoin vaaralliselta. Jos jokainen keskiluokkainen ottaisi mitä tarvitsee, joku jäisi aina ilman. Paitsi käytännön kysymys leivän jakaminen näyttääkin olevan kaikki yhteiskunnan osa-alueet leikkaava eettinen metafora. (4) Kropotkinilla perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy kiinteästi vastuu muista. Siten leivän jakaminen alkaa aina ihmisen omasta halusta turvata elämä mahdollisimman monelle, halusta kantaa vastuuta yhdessä.

Kropotkin nojasi lupaavalta kuulostaneeseen anarkokommunismiin ja oli varma sen vallankumouksellisesta potentiaalista. Ydinsanoma on yhä relevantti: ihmisen on löydettävä oma paikkansa vapaassa kokonaisuudessa, laumassa. Leivän jakaminen on lauman jäsenten paikkojen asettelemista. Vapaus aktuaalistuu vain jos kaikki ovat vapaita paikoillaan: vapaita lähtemään ja liittymään. Henkilökohtainen paikka löytyy yhtäältä individuaation myötä, toisaalta yhteiskuntarakenteiden muuntamisen avulla. Kuten humanismissa kosmiset hierarkiat on lyöty rikki, mutta tämä ei tarkoita, ettemme anarkistisessa utopiassa käyttäytyisi suhteidemme mukaan: maailmamme on pohjimmiltaan maasto, joka ei perustu hierarkioihin, vaan olentojen keskinäiseen arvonantoon ja suhteisiin. Eri lajit kykenevät ruokailemaan sopuisasti saman veden äärellä.

Lauma ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin massa modernissa kulttuurissa. Se on huomattavasti pienempi ja siinä jokaisella on relevantti sijansa. Lauman jäsenet eivät ole tahdottomia kuluttajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat paitsi työskennellä yhteiselämän eteen myös vaihdella paikkaansa lauman suosimassa maastossa vapaasti, jopa lähteä siitä ja etsiä uuden lauman. Laumaa voisikin verrata pienyhteisöön tai heimoon, kylääkin pienempään yksikköön. Verkottumisen aikakautena sosiologi Michel Maffesolin nimeämistä uusheimoista on tietenkin tullut hakusana kaikkeen yhteisöllisyyteen, mutta tässä laumat viittaavat ruumiillisiin suhteistoihin, konkreettisiin keinoihin tuoda käytännön elämä lähelle uusia elämäntapoja.
Sen sijaan, että mediakulttuurin avulla uusinnetaan keskiarvotettuja massoja, massa-arvoja ja hierarkioita, ihminen pystyy jo nyt rauhallisissa oloissa luomaan yksityiset henkiset arvonsa. Näin hänen on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vahvuutensa ja heikkoutensa, omat tarpeensa ja paikkansa kulloisessakin laumassa. Tällä hetkellä tämä ei kuitenkaan ole helppoa, koska paikallinen identiteetti uhkaa unohtua. Itseytyminen tarvitsee mahdollisuuden juurtua. Pienyhteisöt tarjoaisivat individuaatiolle hyvät elinolot, mutta poliittiset rakenteet eivät ole niille suotuisia. Keholliset olennot, jotka eivät asetu suhteisiin, kadottavat nopeasti kykynsä aistia yhteyksiä ja ympäröivän moneutta. Von Wrightin kolmiakseliin verraten paikallinen kieli ja paikallinen itse ovat kuin kulttuuriäitiä pakenevien jumalten jälkirypäs maastossa: jos yliluonnollisen on tarkoitus harmonisoida ihmisen ja luonnollisen suhde, on tämä näkökulma syytä ottaa huomioon.

Lauman idea sisältää lisäksi mutualismin, molemminpuolisen avunannon ja kumppanuuden periaatteen, jota viime vuosisadan aikaan on suotta peitelty korostamalla kilpailua, vaikka se on ollut yhtä luonnollinen osa olentojen käytöstä kuin arkidarwinismiin liitetty eloonjäämiskamppailu. Jos historiaan vedotaan, olisikin osuvampaa korostaa yhdessä tekemisen tärkeyttä armottoman keskinäisen kilpailun sijaan. Emme elä yksin tutkijoiden innovaatioista, vaan ennemminkin osallisuudesta yhteiseen toimintaan.

Humanistisessa ajattelussa voitaisiin ottaa oppia lauman kyvystä paikallistaa elämäntapansa, asettaa se tiettyyn maastoon. "Ihmisen parhaasta" puhumisen sijaan humanistisessa ajattelussa voitaisiinkin keskittyä luovaan toimintaan, joka on osa lauman kykyä merkityksellistää elämäänsä siten, että ottaa huomioon esteettisyyttä rikastuttavat ja ympäristönsä sallimat rajat. Näin humanismissa tultaisiin lähemmäksi paitsi luontoa myös yliluonnollista. Samalla haettaisiin elämänkäytäntöjä jotka ovat yhteensopivampia muun luonnon kanssa, eikä kuitenkaan hylättäisi kestämättömänä sellaisiakaan yhteisökokeiluja, joita ei ole ensinkään kokeiltu. Tämä tekisi myös luontevammaksi kokea nykyiset, globalisoivat ja massoihin perustuvat yhteisömuodot paikallista ajattelua polkeviksi yhteiskuntakokeiluiksi ja helpottaisi siirtymistä uusiin.

Kulttuuriäiti koostuu elämäämme hallitsevista automaatioista. Ne ovat egon kontrolloimia ajatusrakenteita, jotka estävät ihmistä vapauttamasta aistipotentiaansa. Luovassa toiminnassa tämä kontrolli tunnetusti lakkaa: luovuus on keino karata kulttuuriäidiltä. Ranskalainen kirurgifilosofi Henri Laborit (1914–1995) on monien tavoin hylännyt vapauden mahdollisuuden ja korottanut mielikuvituksen inhimillisen kehityksen keskiöön. Ihmisen tehtävä planeetalla on rakentaa "sosiaalisia rakenteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, joiden ansiosta laji voi säilyä elossa kosmisella aluksellaan". (5) Tämä "alus" edellyttää kuitenkin humanistisen solipsismin purkamista ja empatian ulottamista muuhun luontoon ja alati haurastuviin jumaliin. Jumalat ovat tässä, keskuudessamme olemisen paikallisuutena: ne ovat voimia jotka tekevät paikasta paikan, elävöittävät sen, kuten esitetään Ismaelin jatko-osassa The Story of B (1996).

Ihmisen, luonnon ja yliluonnollisen keskinäisen harmonian säilyminen edellyttää siis humanismin kertakaikkista muuntautumista tai koko käsitteen hylkäämistä. Samalla vaatimuksena on ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ja aistillisuuden moniulotteistaminen. Mielikuvitus toimii Laborit'n mukaan vain motivoituneena, jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. (6) Koska ihmisellä ei biologisesti ole lopultakaan vapautta, vaan hän "vapaasti valitsevanakin" valitsee muistiin kertyneen tietonsa pohjalta ja tiedostamattomaansa nojautuen, on kulttuuriäiti saatava väistymään. Tämä vaatii "järjettömien" käytäntöjen aktiivista lisäämistä kaikilla olemisen tasoilla, leikkiä joka eroaa järkevästä ja normatiiivisesta arjen työstä. The Story of B:n pohjalta tämä tarkoittaakin uusia elämäntyylejä, visioita ja mieliä: uudet ohjelmat istutettuina vanhoihin mieliin eivät muuta mitään. Siksi gorillan kuunteleminen on olennaisempaa kuin kulttuuriäidin radion soittaminen: Ismaelhan ei puhu, mutta kuulemme sen puhunnan, jos asetumme paikkaan, paikoillemme.

Maallistunut humanisti rakastaa mytologioita, mutta ei halua enää "vajota villin asteelle" luopumalla teknologiasta ja tieteestä. (7) Kielen paikallisuudesta ja paikallisista myyteistä huolehtiminen ei silti tarkoita taikauskon uutta tulemista, vaan todellisuuskokemuksen rikastamista. Kuvattu vapaus on siis vapautta sammuttaa valot ja vapautta aloittaa luova toiminta.

KIRJALLISUUTTA
Félix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anne Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren (alkuteos Les Trois écologies, 1989), Tutkijaliitto 2008.
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä (alkuteos Eclipse of Reason, 1947), Vastapaino 2008.
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen (alkuteos Gudenes fall, 2007), Tammi 2008.
Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, suom. Timo Hännikäinen (alkuteos Industrial Society and Its Future, 1995), Savukeidas 2005.
Peter Kropotkin: The Conquest of Bread, (alkuteos La Conquête du Pain, 1892), URL:http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin (tark. 2.3.2009).
– Mutual Aid. A Factor of Evolution, Dover 2006.
Henri Laborit: Ylistän pakenemista, suom. Anto Leikola (alkuteos L'Éloge de la fuite, 1976), WSOY 1986.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta, suom. ja toim. Tapio Martikainen (alkuteos Oratio de hominis dignitate, 1486), Atena 1999.
Daniel Quinn: Ismael, suom. Jaana Kapari (alkuteos Ishmael, 1992), Tammi 1998.
– The Story of B, Bantam Books 1996.
Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena, suom. Kai Kaila (alkuteos Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978), Otava 1987.
John Zerzan: Elements of Refusal, C. A. L. Press 2006.

VIITTEET
(1) Pico 1999, 61–62.
(2) Ekologinen puhunta puunhalaajien yksityisomaisuutena olisi ainakin Félix Guattarin (1930–1992) mukaan päästettävä tuosta ahdingosta, jossa se nähdäkseni on jo kategorisoitumassa nopeasti sivuutettavaksi pikkuharmiksi.
(3) Jakhelln 2008, 415.
(4) ks. http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin
(5) Laborit 1986, 103.
(6) emt., 74.
(7) vrt. von Wright 1987, 161.


(Julkaistu lyhennettynä ja hieman muunneltuna Nuoren Voiman numerossa 3/09)

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

11 lupausta, joita kunnallisvaalipolitiikka ei tarjoa eli haaveilijan anarkistinen yhteiskuntamuodostelma

Näin kunnallisvaalien alla on hyvä minunkin keskittyä hiukan yhteisiin asioihin ja esittää eräänlainen ääri-idealistinen kuva anarkistisesta yhteiskunnasta. Sen voi halutessaan nähdä vastavoimana medioissa velloville puolueiden vaalipuheille osoittaen kohti niitä ongelmia, joihin puoluejärjestelmä ei voi puuttua, koska muussa tapauksessa se luhistuisi. Toisaalta sen voi nähdä vain kaihomielisenä haaveiluna. Aurinko seuraa itseään -blogia (satunnaisesti) ylläpitävä ystäväni Mikko antoi pyynnöstäni seuraavanlaisen aiheen: "Miten järjestäisit käytännössä anarkistisen yhteiskunnan? Olisiko se puhdasoppisen anarkistinen vai anarkistisesti vaikuttunut? Mikä on ideaalisen anarkismin ja käytännön toteutuksen suhde?"

Kysymys ovat tietenkin laajoja, mutta joitakin perustavia periaatteita voisi tämän perusteella hahmotella. Ennen aloittamistakaan minun on kuitenkin todettava, että seuraavaksi esitetty ei välttämättä olisi mikään kulttuurinen päätepiste, vaan pikemminkin ainoastaan vapaana pidettävä utooppinen paikka, jota kohti voisi edetä. Saavutettu haave kuoleutuu. Edes potentiaalisesti anarkistisen yhteiskunnan tulisi olla viimeiseen asti vapaa ja luulen, että ihmiset laeista ja näennäismoraalisista iskulauseista vapautuessaan toimisivat myös monilta osin siten, etten heidän toimiaan voisi hyväksyä. Saattaisi jopa olla, että asiat kääntyisivät vieläkin pahemmiksi ennen paranemistaan. Haaveissani kuitenkin yksilöille muodostuisi pitkäjänteisen itseen kohdistetun harjoitustyön myötä niin vahva henkinen selkäranka, että he ikään kuin automaattisesti toimisivat elämää vaalien ja vaatimattomasti.

Läntinen sivistys voi väittää kaikkien vallankumousten olevan valheellisia ja epätoivoa täynnä sen perusteella, että ne ovat historiallisesti olleet tuhoon tuomittuja tai puolitiehen jääneitä yrityksiä, mutta tuo läntinen sivistys on koko historiansa ajan kantanut itsessään rationaliteettiin rakastuneen egon ja sen mielensisältöjen taakkaa. Niin kauan kuin yksilö siinä missä yhteiskuntakaan ei ymmärrä, että sen tietoisuudessaan vellottamat mielensisällöt ovat häneen itseensä nähden valheellisia ja hänestä irrallisia ja on kiintynyt niihin, ei anarkistinen saati sitten "valaistunut" yhteiskuntamuodostelma ole oikeasti mahdollinen. Vihaan ja "kritiikkiin" perustuva yhteiskuntapuhe on useimmiten lopultakin egon puhetta.

Koska muutos toteutuessaan olisi näin valtava, voimme kysyä: kuinka moni itseään kunnioittava poliitikko perää tänä päivänä kansalaisilta henkistä kasvua ja egosta riisuutumista? Tuo kysymys osoittaa paitsi nykyisten yhteiskunnallisina pidettyjen trendien älyttömyyden ja päämäärättömyyden, myös nykyisten yhteiskuntien tarpeen vaalia niitä: jos itseen kohdistuva muutos alkaisi oikeasti vetää ihmisiä puoleensa, se tarkoittaisi suuressa mittakaavassa konsumerismin, sotimisen, luonnon saastuttamisen ja monen muun elämälle haitallisen ilmiön silmiinpistävää pienenemistä. Vässykkä ja henkisesti läski vapaa-ajattelija tietenkin katsoo, ettei politiikkaa ja uskontoa saa yhdistää, mutta nähdäkseni tarkoittamallani "valaistumisella" ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa, vaikka kylläkin henkisyyden, ja jos henkisyys menetetään tai kielletään, kiveä ei jää kiven päälle. Itseen kohdistuva työn tuloksia huomaa kyllä, auktoriteeteista riippumatta, kun alkaa vain tarkkailla itseään.

Seuraavat luettakoon kuitenkin hajamielisinä teeseinä edellä mainittua yhteiskuntamuodostelmaa silmälläpitäen:

1. Edustuksellinen demokratia nykyisessä muodossaan on romutettava. On palattava niin pieniin yksiköihin, että niissä voidaan aidosti keskustella yhdessä asioista ja päättää yhdessä. Jokaisella on vapaus sanoa mielipiteensä, tulla yhteisöön ja lähteä yhteisöstä. Niinikään yksikön on oltava niin pieni, että ihmiset voivat tuntea kohtuullisen hyvin toisensa, eikä pääse syntymään tilannetta jossa tyydytään pelkkiin "kyllä" tai "ei"-ääniin. Ihmisen kannan täytyy olla ihmisen, ei merkkijonon muotoinen.

2. Pienyhteisöjen vapaa järjestäytyminen tarkoittaa tuotantovoimien uudelleensijoittelua ja palaamista ihmisten hallintaan. Me teemme työn, joka meille kuuluu, eikä meitä elätä kukaan muu. Kenenkään ei tarvitse vuotaa verta meidän takiamme, eikä kenenkään tule joutua meidän riistämäksemme.

3. Palkkatyö nykyisessä muodossaan lakkaa ja tilalle tulee henkisiä arvoja synnyttävää työtä, kotityötä ja yhteisiä tuotantoon liittyvää työtä, tässä tapauksessa maanviljelyä, käsitöitä ja rakennusten ylläpitoa jne. Ihmisen vapauttaminen liiallisesta palkkatyöstä ei poista työtä, vaan palauttaa sen hyödylliseksi ja vähentää sen syömää aikaa tuntuvasti. Samaten selvästi turha työ poistuu yhteiskuntarakenteesta, jolloin vapautetaan resursseja ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen ja yhteisen, välttämättömän työn tekemiseen.

4. Jos valuuttaa ei ole välttämätöntä poistaa täysin, on joka tapauksessa murennettava kaikenlaisiin hierarkioihin ja professioihin perustuva palkkajärjestelmä sekä marxilainen karkeaan ja pehmeään työhön jaotteleva työnjakodoktriiniharha. Yhtäläinen perustulo on saatava kaikille ja jos lähimmäinen jostain syystä aidosti tarvitsee enemmän kuin itse (esim. sairauden takia), hänelle voi toinen lähimmäinen tai kuka tahansa muu antaa omistaan sen, mitä toinen tarvitsee (minkä on kuitenkin perustuttava täysin vapauteen ja myötätuntoon, ei velvollisuuteen ja pakkoon). Tänä päivänä esimerkiksi postin työntekijän työ ei ole erityisen arvostettua, koska työhön kouluttautumiseen ei mene kovinkaan kaukaa, mutta itse työnä se on monin verroin arvokkaampaa kuin erilaisten byrokraattien ja monien tietotyöläistenkin pusaama näpertely. Hierarkinen palkkajärjestelmä ja kouluttautumiseen perustuva palkkaus ovat lähtöisin samasta juuresta: orjuudesta ja epätasa-arvosta. Edes lääkärit, jotka mielellään perustelevat omaa tärkeyttään, eivät säästy, eivätkä edes halua säästyä, tältä vallankumoukselta. Tämä vaatii edelleen rahan merkityksestä luopumista totaalisesti. Raha ei saa olla millään tavalla olemassaoloa, sosiaalista identiteettiä, selviytymistä ja tai yhtään mitään ohjaava voima, ainoastaan arvo, jolla satunnaisesti lunastetaan erilaisia asioita pienyhteisöjen välillä. Rahaa mieluummin turvaudutaan kuitenkin erilaisiin vaihtoihin pienimuotoisuutta ja lähituotantoa vaalien.

5. Yksityisomaisuus saa uuden, vaatimattomamman muodon. Yksityisomaisuuden nykyiset, liioittelevat ja kuluttajuuteen perustuvat muodot poistuvat. Yksityisomaisuutta voidaan hankkia itse tekemällä, vaihtamalla sekä lahjoina. Köyhyyttä nykyisessä muodossa ei ole, sillä ihmiset elävät rahasta riippumattomina ja toisiaan auttaen ja epäitsekkäästi.

6. Pienyhteisöllisyys tarkoittaa itseriittoisuutta siinä mielessä, ettei koeta tarpeelliseksi hankkia elintarvikkeita tai materiaaleja kaukaa, vaan elämän edellytykset pyritään löytämään oman yhteisön ja yhteisen tekemisen tuloksena syntyvistä asioista.

7. Teknologiasta pyritään riisumaan pois kaikki sellainen aines, joka sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä on turmiollista ihmisen sisäisyydelle ja aistielämälle. Vain välttämätön säilytetään, mutta sitä kohtaan ei enää tunneta patologista intohimoa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuutta pitää yhteyttä jostain syystä kauempana asuviin lähimmäisiin ja muihin ihmisiin (tosin tässä tapauksessa suositaan mieluummin vapaaehtoisuuteen perustuvaa postitoimintaa) sekä joitakin elinoloja aidosti hyödyttävää tekniikkaa (mm. lämmitys ja energianjakelu). Sähkön ja tietenkin muovin ja öljyn käyttö pyritään minimoimaan.

8. Palvelusektori lakkaa niinikään olemasta. Mainokset ja suuret yritykset kielletään. Ruokakauppoja on harvakseltaan, koska kaupankäynti ei muutenkaan ole millään tavalla arkinen asia, eikä välttämätöntä. Pikemminkin ruokakaupat sulautetaan muun pienyhteisön tuottamien hyödykkeiden kanssa pienyhteisön anarkistiseksi osuuskaupaksi (ilman plussakortteja tietenkin), joista pitäen käydään tarvittaessa neuvotteluja toisten, muiden pienyhteisöjen osuuskuntien kanssa ja suoritetaan mahdollisia vaihtoja.

9. Luontosuhde tarkoittaa paitsi suhdetta ulkoiseen, näkyvään luontoon, myös suhdetta sisäiseen itseemme. Jälkimmäinen, luonnon sisäisyys, tekee meidät avoimiksi myös ulkoisen luonnon vaalimiselle, minkä johdosta jommankumman polkeminen ja tuhoaminen merkitsee aina myös molempien polkemista ja tuhoamista. Henkisen selkärangan, vitaalisen ja vahvan henkisen selkärangan takia meistä itsestämme tuntuu luonnolliselta elää vaatimattomasti, lähellä luontoa ja solidaarisuutta ja empatiaa kaikkia eläviä olentoja kohtaan tuntien.

10. "Maanpuolustukseksi" naamioitu itsepuolustusharha poistuu, koska eläminen ei ole kiinni poliittisista vihamielisyyksistä ja maan omistusoikeuksista. Vahva rauhanaate elää syvällä ihmisissä. Yhteisöjen välillä ei niin ollen ole mitään oikeita syitä konflikteihin, edes vaihtotoiminnan takia.

11. Kilpailu yhteisöä riivaavana mielensisältönä poistuu ja tilaa saa mutualismi, kumppanuuden ja keskinäisen avunannon periaate. Kilpailua ei opeteta lapselle, vaan tuo energia sijoitetaan mielekkäämpiin toimintoihin, kuten yhdessä oppimiseen, ymmärtämiseen ja tunteiden ilmaisemiseen.

Tämänkaltaisena ideaalisena "puolueohjelmana" esitys ei tietenkään ole realistinen. Sen ei tulekaan olla. Sen tulee tarjota tarpeeksi etäinen horisontti, jotta voisimme ihmisinä ja yhteisöinä poistaa vähä vähältä itsestämme epäluonnollisia ja meitä alaspäin saattavia vaikutteita ja toimintamalleja. Esimerkiksi rahatalouden oheen tulisi välittömästi alkaa perustaa erilaisia paikallistalouksia, unionien varjoon pienyhteisöjä, jotka osoittaisivat elämän nykyisten mallien olevan paitsi puutteellisia myös pienyhteisöt elinkelpoisiksi vaihtoehdoiksi nykyisyydelle. Kuitenkin mitä puoluedemokratiaan tulee, sen ajamat muutokset ovat aivan liian heiveröisiä, koska tosiasiassa ne eivät ole muutoksia lainkaan, vaan puoluedemokratia pyrkii aina säilyttämään paitsi vallitsevat asenteet myös oman sijansa, eikä näin voi olla kirjaimellisesti puolueeton päätöselin. Sitä paitsi puoluedemokratia vannoo vallan nimeen ja valta muiden yli on juuri asia, jota aidosti tasa-arvoinen ja mielekäs yhteiskunta kaihtaisi viimeiseen asti.

---

P. S. Kiitän myös M. R:ä, N. K.:stä ja M. P.:a asian tiimoilta käydyistä keskusteluista.

P. P. S. Mitä kunnallisvaaleihin tulee, tällä hetkellä näen mielekkäimpänä vaihtoehtona käydä pudottamassa tyhjän tai numerottoman lapun. Huolimatta siitä, että viestini sisältöä ei lukisikaan kuin yksi satunnainen vaalitoimitsija, ääni kirjataan hylätyksi ja sen pohjalta, luulisin, myös äänestysprosenttiin. Siten voidaan osoittaa kiinnostusta yhteisön poliittisiin päätöksiin, mutta tyytymättömyyttä vallitseviin ja hallitseviin päätöselimiin.

Kaiken ylläesitetyn vastapainoksi voi myös lukea Richard Heinbergin mainion ja suomeksi käännetyn artikkelin "Vihreä anarkismi ja öljyn hupeneminen – kuinka lähellä romahdus on?" (2004)

Tunnustuksia ja uneliaita viivoja

"Kunnian nimi on lojaliteetti." Koskikara palkitsi tämän blogin muiden joukossa, joten viestijuoksu jatkukoon, kapula siirtyköön seuraavalle seitsemälle minua piristävälle, aktiiviselle ja kiintoisalle blogille: Alussa oli sana, Maanalainen Aurinko, Notes from Underground, Ultima Thuleia, Sörkan Kierkegaard, Vallankumouksen hedelmiä ja vaikkapa harvakseltaan päivittyvä, mutta niin ihanan rässi Maalaispunkin mietteitä.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten liiemmin ole viestijuoksun ystävä, en minkään kilpailumuodon, mutta toisaalta emme kiitä ihmisiä kovinkaan usein koko sydämestämme tai lue tarpeeksi erilaisten elämänpisteiden liikehdinnöistä ja mietteistä. Jälkimmäisen näen myös olevan yhteydessä siihen tuikitarpeelliseen verkostoitumisen haluun, jonka ansiosta saamme tietää monista paljon valtakunnan medioiden käsittelemiä aiheita kiinnostavimmista uutisista ja mietteistä - useat blogit, kuten minäkin, kommentoivat tätä nykyä heitä itseään merkitseviä seikkoja, oli kyseessä sitten marginaaliuutinen, hieno elokuva tai tärkeä yhteiskunnallis-kulttuurinen ajatuskehitelmä. Jossain vaiheessa olin huolissani lisääntyvän informaation jatkuvasta kasvusta ja siitä suppeasta kapasiteetista, jolla voimme tuota informaatiota ottaa vastaan. Koko ajanhan jotain vuotaa pois sitä mukaa kun uutta ainesta tulee sisään. Jos ajattelen, mitä esimerkiksi muistan niistä kahdestasadasta kirjasta, jotka luen vuosittain, voin sanoa, etten välttämättä paljoakaan, mutta se ei ole oikeasti huolenaiheeni: sieltä tulee aina mukaan jotain, yksittäinen tärkeä ajatus, tiedostamattomaan suoraan porautuvia teorioita, metaforia, kuvia tai vaikka vain satunnainen koettu ärtymys. En minä lukijana ole koskaan sama, vaihtelen asemia, vaihtelen paikkaa. Mitä blogien tarjoamaan verkottumiseen siis tulee, näen sen sikäli erinomaisena seikkana, että niissä toisaalta kohtaa erilaisia ihmisiä, toisaalta löytää sellaista informaatiota, joka voi pitkällä tähtäimellä olla paljon merkitsevämpää kuin pelkkä Helsingin Sanomien lukeminen.

Tällä hetkellä kuitenkin kiinnostukseni mitään asiaa kohtaan on aika pohjalukemissa. Heinäkuu on tunnetusti myös uutisköyhää aikaa. Kaiken lisäksi näyttää, että mitään erityistä ei tapahdu; että kesän kaikkinaiset lakipisteet on nyt saavutettu ja koiranpäivän aurinko nousee taas, kuolema käy kohti. Kesän koleus minua ei haittaa kuin mahdollisesti vähäisen marjasadon puolesta. Adrian Lynen Flashdance (1983) toi sentään hiukan eloa ja iloa - siinäpä kaikin puolin järjetön, mutta eittämättä liikuttava elokuva, jonka tendenssit ovat varsin springsteeniset: fordistinen työn sankari taistelee unelmastaan ja antaa tanssikokeessa kirjaimellisesti kaikkensa. Juonta on vain nimeksi ja Jerry Bruckheimerin tuotannossa tanssikohtaukset täyttävät totuudella 3/4 elokuvasta. Ei haittaa: 80-luvun synth pop on aina ollut sydäntäni lähellä kaikessa konstailemattomuudessaan ja holtittomuudessaan.

Kesä kuitenkin kiertyy kohti loppuaan ja perinteisten työn määritelmien ulkopuolelle jäävä työni saa pian vähentyä. Olen kirjoittanut tänne jonkin verran työn käsitteen muutoksesta ja tuon määrittely tuonee vielä jatkossakin paljon paitsi iloa itselleni myös tekstiä blogiini - edellä mainitun blogien keskinäisen verkostoitumisen kannalta koen asian sen verran tärkeäksi, että toistan sitä toistamasta päästyäni. En siksi, että haluaisin julistaa, minusta se vain vaatii keskustelua ja uudistusmielisyyttä. Ennen kaikkea: olen uupunut siitä tosiasiasta, että kansalaisuus ja työ sidotaan vielä nykyäänkin niin tiukasti yhteen, vaikka tosiasiassa ne, jotka tekevät Suomessakin eniten töitä huonolla palkalla ovat niitä kaikkein poljetuimpia, saati sitten ne, jotka tekevät palkkatyön ulkopuolelle jäävää kulttuuri-, koti- tai yhteisötyötä. Teeman käsittely näin blogeissa on oma kanavansa vahvistamaan (tulevia) keskusteluja ja niissä muokkautuvia näkökantoja.

Kun siis jotakuinkin kaksi vuotta sitten käynnistin tämän blogin mielessäni itselleni uudenlainen konsepti, esseistinen toimintaympäristö, jossa jokainen teksti muodostaa oman kokonaisuutensa yleisellä tasolla siten ettei yksityiseni eri minuuksineni ole millään tapaa merkitsevää, en osannut arvata, että liikkuisin kirjoituksissani näin työ- ja politiikka-keskeiseksi. Muistikuvieni perusteella käänteentekevänä merkintänä voi pitää kirjoitusta kansallisesta ekoanarkismista marraskuulta 2006. Tuolloin koin ekoanarkistisen mentaliteetin läheiseksi ellei jopa perustamaiseksi muulle henkiselle kehitykselle, jonka vuodenkierronomainen päivittäminen oli varsinainen tavoitteeni Koiranmutkien suhteen. Se on monien tavoitteiden ohella sitä vieläkin. Mutta kiinnostavampaa on se laaja ja tuntematon piirros, jota blogijatkumo näin muodostaa - tunnen olevani kuin piirtäjä, joka piirtää satunnaisia viivoja ja luonnoksia vihkoonsa tietämättä, mikä on lopputulos. Lopputulostakin tärkeämpää on kuitenkin itse piirtämisen prosessi, tapa jolla viiva piirtyy ja ennen kaikkea: miten piirtäminen on suorassa yhteydessä tiedostamattomaan koska kieli ei ehdi asettua sen väliin. Yksittäiset kirjoitukset joita näistä ojista löytyy ovat toki kielellisiä, mutta se kokonaisuus joka muodostuu on vahvasti ei-kielellinen, määrittelemätön ja siksi vahvasti symbolinen tiedostamattomuuden häilyvä kuva.

Pennittömän oppitunti kansallisesta ekoanarkismista

Jos vastustaa vähemmistökulttuurien integraatiota, sulautumista valtakulttuuriin, näyttäytyy helposti rasistina. Suomi utooppisen kilpailukyvyn airueena puoltaa tällaista muka-suvaitsevaa demokraattista kantaa, vaikkakaan ei välttämättä huomaa millaista terroria se itse demokratian, kilpailukyvyn ja muiden taika-sanojen nimissä harjoittaa. Saksalaisen kirjailijan ja ajattelijan Ernst Jüngerin mukaan juuri integraatio näivettää vähemmistöjen omaleimaisuuden ja elinvoiman ja syövyttää sen sisältäpäin (Pylkkö 2006, 164). Multikulturalismi on aina piilorasismia, varsinkin kun sen mittapuun ja aatteellisen ytimen tarjoaa eurooppalainen valtakulttuuri. Mukana tulevat aatteet ovat suvaitsevaisuus, demokratia, tasa-arvo ja "ihmisoikeudet", joiden legitimiteettiä ei kyseenalaisteta juuri millään tavalla. Erityisesti näyttää siltä, että valistuksesta jalostunut edistysusko ja kilpailukyky raiskaavat salakavalasti kaiken oman, vereen ja maahan kuuluvan.

Kun veri valuu maahan ja maa raiskataan, ruopataan tyhjiin, ihmisen Itsen ympäriltä katoaa kaikki merkityksellinen ja Itse joutuu kohtaamaan Nemonsa, sen ettei ole mitään, ettei voikaan enää määritellä itseään ominaisuuksiensa (niiden, jotka eivät ole lopultakaan hänen Itsensä, vaan veren ja maan) kautta. Persoona, joka nykyisin tarkoittaa ihmisen pysyvää minuutta, palautuu alkuperäiseen merkitykseensä: naamioksi, jota voidaan vaihtaa. Monille tämä voi olla liikaa. Toinen vaihtoehto on, että kun ihminen kadottaa maansa ja verensä, menee pitkään ennen kuin hän tajuaa olevansa kuollut. Siitä pitää huolen kuluttajuus. Toisille tämä paljastuminen tapahtuu kauhun intuitiivisena tunteena, jota paetaan pik'pikaa päihteisiin, erinäisiin alistussuhteisiin ja kuluttajuuteen. "On oltava jotain, josta pitää kiinni, on oltava jotain!"

Pauli Pylkkö kirjoittaa mainiossa Jünger-esseessään:

Kirjallisuus ja taide on äidinkielen kautta sidottu paikalliseen perinteeseen, ja aito ja elävä kulttuuri on aina alueellista ja kansallista.[…] Kansainväliset ideat ovat laadultaan heikkoja, korostavat yhtäläisyyksiä ja universaaleja piirteitä ja lamauttavat luovan hengen. […] Kansainvälinen henki on neutraalia ja helposti ennustettavaa, sisällöltään kevyttä, ohutta ja laimeaa. Demokratian (teknistetyn äänestys- ja puoluedemokratian) ja tasa-arvon (automaattisesti ja kvantitatiivisesti tasaavan tasa-arvon) ideat ovat sukua amerikkalaiselle massaviihteelle: demokratia nostaa valtaan suuret massat ja massojen mielistelijät joiden ajattelu on laadutonta, vivahteetonta, yksitoikkoista ja maku huonoa. Massatiedotusvälineet tekevät aidon keskustelun mahdottomaksi, ja niinpä julkista debattia hallitsevat iskulauseet ja latteudet, kun keskustelunaiheiksi on valittava ongelmia, jotka ovat niin helppoja, että kaikki käsittävät ne noin viidessätoista minuutissa. Koska joukkotiedotusvälineiden ohjailemassa demokraattisessa debatissa oikea ratkaisu on aina etukäteen tiedossa, on debatti oikeastaan turha - viime kädessä erään kansanvalistuksen eli propagandan muoto. (emt. 164-165)

Kovaa puhetta Pylköltä Jüngeriä seuraten. Olen pitkälti samaa mieltä, mutta kasvottoman massan ideaan en usko sellaisenaan, vaan oletuksena, vallitsevan asiaintilan ylläpitämisen metodina. Ylhäältä tuotekehittelyn ruutitorneista käsin kaikki vastaanottavat tahot oletetaan massaksi, tai tavallisiksi ihmisiksi. Massojen mielistelijät ovat laskelmoivia tuotteen tarjoajia ja kauppamiehiä: niitä, jotka olettavat, mikä on nyt in ja mikä on massojen mieleen. Samanlainen ohjaileva suhde levittäytyy myös kulttuurin saralle. 1980-luvulla Jean-François Lyotard esitti ylevän ja avantgarden (ja markkinatalouden) yhteyksiä eritellessään, kuinka taiteella ja kirjallisella etsinnällä on kaksi keskeistä uhkaa: kulttuuripolitiikka ja taide- ja kirjallisuusmarkkinat. Kulttuuripolitiikka suosii hänen mukaansa yleisön mieluisaksi tai "ajankohtaiseksi" kokemia aiheita (ja arvatenkin niitä kuvaamaan luotuja teoksia). Taide- ja kirjallisuusmarkkinat puolestaan asettavat kulttuurisen elämän keskustaan ne teokset, joissa yleisö tunnistaa mistä puhutaan, ymmärtää mitä esimerkiksi romaanilla tarkoitetaan sekä osaa näiden annettujen, tulkintayhteisöllisten kriteerien mukaan arvottaa teoksia. (1982/1986, 150.) Kulttuuripolitiikkaa ja markkinoita ei rajaseudut, avantgarde ja vaihtoehdot kiinnosta - ellei sitten rahasampoina. "Valtakulttuuriin" marginaalisuus ei kuitenkaan pääse latistumatta.

On syytä huomioida, että teoksen käsite voidaan tässä kohtaa laajentaa teoriassa mihin tahansa "päivänpolttavaan" aiheeseen, samaanhan Pylkkökin viittaa. Se mistä puhutaan, mistä tulisi puhua, riippuu tuotekehittelijöistä ja markkinataloudesta. Se, mikä myy, on tärkeää. Media on tiukassa yhteydessä talouteen, sen valta on talouden valtaa. Koska näin on, se ei käy keskustelua oikeutuksestaan, saati teknologian tai molempia tukevan lainsäädännön oikeutuksesta, vaan ohjaa tavallisen ihmisen katseen muualle, puhumaan, lörpöttelemään, syömään viihdettä, olemaan ajattelematta, "vaikuttamaan" korkeintaan kansanäänestyksissä (jotka Thoreaun mukaan ovat pikemminkin "laimeita tapoja ilmaista toiveensa, että oikeus voittaisi"(1843/1986, 22), eivät oikeita tekoja).

Kekkosen (vai Ahti Karjalaisen?) lentävä lause "Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan jatkuva liike" muuttuu modernissa mediatilassa irvikuvaksi. Niin kauan kuin massat säntäilevät, hösäävät, keskittyvät epäolennaisuuksiin, Suomi pinnistelee kilpailukyvyn kärkimaana. Muistaako kukaan kysyä, mikä on tämän kilpailukyvyn varjopuoli? Yleinen pahoinvointi, kokonaisvaltainen ihmisen ja luonnon (vapauden) riisto - muuan muassa. Etenkin jälkimmäistä, luonnon antropomorfista ja "metsätaloudellista" hyödyntämistä ei kyseenalaisteta millään tavalla, kun kyse on teknologiasta. (Riittää kun katsastaa suomalaisen metsäteollisuuden kehityksen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta). Sitä mukaa kun teknologian henki tyhjentää perinteisen ja kansallisen elämänmuodon merkityksistään (tai muuttaa sen mediakuviksi), ja "uuden teknis-demokraattisen kulttuurin tyhjiötä on vaikea täyttää sisällöllä, koska moderni kaupallinen elämäntyyli ei sisältöä siedä [vaikka tuottaakin alituiseen "sisältöä"] eikä laatua tunnista (Pylkkö 2006, 191), ihmisen sisäinen kauhu kasaantuu Itsen tielle. Itsen kohtaaminen on yhä kammottavampaa. Tähän merkitystyhjiöön, länsimaisen kyseenalaistamattoman demokratian rapauttamaan tilaan, oli jüngeriläisittäin vastauksena, demokratian muotona kansallissosialismi, "yritys pelastautua takaisin mielekkääseen elämään voimakkaan uuden uskonnonkaltaisen liikkeen avulla, missä uuspakanuus sulautuu esirationaaliseen haluun antautua vakuuttavalle auktoriteetille" (emt., 191). Tämä näkemys edeltää kriittisen teorian esittämiä teesejä valistuksen ja kansallisosialismin suorasta yhteydestä toisiinsa, eikä Wilhelm Reichin esityksetkään jää tästä kovinkaan etäälle.

Kysymys Itsestä liittyy tottakai luontoon, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen, potentiaaliseen harmoniaan. Ekoanarkismi on kiinteässä yhteydessä tähän. Anarkismi yleisemmin ei läheskään aina merkitse - kuten median meille välittämä ja arkijärkeen syöpynyt kuva väittää - sekasortoa, kaaosta, yleistä nihilismiä. Siihen usein kytkettävä terrorismin käsite häiriintyy käsittämään lähinnä rikollisen toiminnan, murhat, kaikenlaisen laittoman toiminnan, vaikka terroristi pyrkii ilmoittamaan symbolistisesti, mistä on kyse, mikä laissa on vikana, mikä poliittisissa elimissä on vikana. Terrorismi ei ole misantropiaa, vaan kenties yritys etsiä ratkaisua yhteisöttömän yhteisön pattitilanteeseen. Ymmärrän toki vastuuni, ja olen varovainen käyttäessäni sanaa 'terrorismi', mutta tässäkin tapauksessa arkijärkeen mediasta syöpyneet terrorismin merkitykset jäävät usein sen suuremmitta huomioitta (vrt. 1990-luvun suomalainen saatananpalvonta-diskurssi mediassa). Anarkismin suhteen postuloidaan useimmiten näkemys, jossa anarkia on totaalista kauhua, verenvuodatusta, barbariaa. Anarkistisissa yhteiskuntateoriassa se utopianakin kuitenkin pyrkii purkamaan valtasuhteita ja luomaan toisenlaista yhteisöllisyyttä, rihmastomaista, verkostomaista, yhteistä pientä ja lokaalia päätäntävaltaa ja omavaraisuutta. Vapaus, moraali ja ekologisuus olisivat ne jotka antaisivat tälle yhteisölle perustan. Jokaisen ihmisen aito oleminen, ainutlaatuisuus suhteessa muihin (ja relevantti suhde Itseen) tarjoaisi mielekkäät puitteet moraaliin kasvamiseen ja sitä kautta mielekkääseen yhteisöllisyyteen. Enenevissä määrinhän tämä tarkoittaisi myös tietynlaista asketismia, yksityisomaisuuden minimaalisuutta ellei poissaoloa. Yksinkertaisuus, yhteiset käyttöoikeudet ja luonnonmukaisuus olisivat niitä utopioita, joilla poistaa ihmisen omaisuuden kautta määrittyvä eksistenssi. Kapitalismi kuitenkin väistämättä pakottaa kuluttamaaan, omistamaan, omistaen olemaan.

Siinä missä anarkismi on yritystä vapautua hierarkisista ja autoritaarisistä valtasuhteista ihmisten kesken, ekoanarkismi on yritystä näiden lisäksi vapautua ihmisen antropomorfisesta luontosuhteesta, luonnon välineellistämisestä, ja yritystä saattaa ihmisen oleminen ja luonto keskinäiseen, lokaaliin harmoniaan. Ekoanarkismi filosofisena yhteiskuntateoriana hakee positiivisen auktoriteetin, huolehtivan ja suojelevan läheisen mahdollisuutta. Se ei tarkoita luonnon sokeaa palvomista, vaan kykyä luottaa siihen että useissa tapauksissa luonto tekee parhaimmat ratkaisut itse - siten se on nöyryyttä ja oman olemisen rajallisuuden tunnustamista suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tänä päivänähän vallitseva tapa toimia on kriisien sattuessa (kun "luonto" puuttuu peliin) joko kostaa jollekin taholle tai paeta - ongelman kohtaaminen Itse-lähtöiseksi jätetään uppoamaan tiedostamattomaan.

Pjotr Kropotkinin kehittämä mutualismi, keskinäistä avunantoa, ihmisen ja luonnon välistä harmoniaa edistävä anarkismin teoria kiistää tavallaan darwinistisen, ihmisen kilpailuun perustuvan luonteen. Pikemminkin kilpailu on seurausta kapitalistisen yhteiskunnan urbaanista olemuksesta, joka eristää ihmiset toisista ihmisistä ja luonnosta, ja pakottaen olettaa ihmisellä olevan velvollisuus taistella ja kilpailla muita ihmisiä ja luontoa vastaan.

Vaikka joudun elämään rahalla kaiken mittaavassa, itsekkäässä ja ahneessa yhteiskunnassa, pidän ekoanarkismia mielekkäänä utopiana. Tiedän, ettei se koskaan toteudu kuin korkeintaan lokaaleissa pienyhteisöissä (mitkä ovat jo pitkään olleet erityisen ihailuni kohteita), jossa myös demokratia voisi toteutua paremmin. Pienyhteisöissä yhdessätekeminen ja yhdessäpäättäminen korostuisivat paremmin kuin byrokraattisessa rosvo- ja virkamiesvaltiossa. Valtioita tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan, mutta oudolla tapaa kansallisuutta (verta ja maata) polkien. Niin kauan kuin valtion asettama laki on etäällä mielekkäästä, suhteellisuudentajuisesta moraalista, ei suuren mittakaavan demokratia toteudu, saati sitten piendemokratia. Kansallisuus ei välttämättä ole riippuvainen valtiosta, sen todistavat tahollaan pienet, hätää valtion kourissa kärsivät suomalais-ugrilaiset alkuperäisväestöt. Kieli, kulttuuri ja taide pitäisivät yllä yhteisön yhteistä merkityskenttää, jumalia, rituaaleja, koko todellisuuden mielekkyyttä. Missä siinä on byrokraattisen valtion paikka?


Kirjallisuus

LYOTARD, JEAN-FRANÇOIS (1982/1986): Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on? Suom. Martti Berger. Teoksessa Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.
PYLKKÖ, PAULI (2006): Lemuurien yö - Ernst Jünger ja kansallissosialismi. Teoksessa Jünger, Ernst: Marmorijyrkänteillä. Suom. Saul Boman. Helsinki: Uuni.
THOREAU, HENRY DAVID (1843/1986): Kansalaistottelemattomuus. Teoksessa Kansalaistottelemattomuudesta. Toim. Outi Lauhakangas. Helsinki: Otava.
VILKKA, LEENA (1999): Mustavihreä filosofia - Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija.