Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Anarkistisen kommunismin aave leijuu Euroopassa

Yhteiskunnallinen todellisuutemme samoin kuin sen pohjana oleva henkinen kulttuuri on kerrostunut niin monen päätöksen ja sattumanvaraisen systeemikoneen liikahduksen varaan, että paljon puhuttu suunnan kääntäminen edes ajatuksen tasolla kuulostaa hölynpölyltä ja haihattelulta. Kun lukee Pjotr Kropotkinin anarkistisen kommunismin klassikkoa La Conquête du Pain (1892), on helppo hymähdellä teoksen kirkasotsaiselle idealismille ja vallankumouksen toteutumiseen liittyvälle varmuudelle. Mutta runsaan sadan vuoden jälkeenkin Euroopassa kulkee yhdenlainen haamu ja se haamu on Kropotkinin anarkismin.

Kieltämättä Kropotkin lataa esiin sellaisen vallankumouksen jälkeisen skenaarion, että meinaa vakavamielistäkin hymyilyttää. Kuitenkin ihaninta La Conquête du Painissa on juuri vilpitön usko siihen, että kun vallankumous toteutuu, yhteiskunta uudistuu alhaalta ylöspäin ja perustavat rakenteet muuttavat oikeastaan väistämättä muotoaan. Lukija varmasti yllättyy, mutta monikaan Kropotkinin teoksen teeseistä ja ehdotelmista ei ole ytimeltään vanhentunut tai toteuttamiskelvoton., vaikka usein meidän päivinämme kaikenlaiseen kommunismiin haiskahtavakin tuupitaan despootinomaisesti kumoon ja takaisin katuojiin ja koiranmutkiin. Demokratiaa uudelleen määriteltäessä tyydytään useimmiten toteamaan sen olevan vain tyydyttävin hallintomalli ja kaikenlaisilla korulauseilla pyritään kääntämään huomio pois siitä, että on - ja voisi olla - olemassa muitakin tapoja toimia yhteisöllisesti kuin nykyinen liberaali demokratia, "tuhon kulttuuri", kuten mainittiin Leena Vilkan toimittamassa Linkola -muistelossa. John Zerzan esimerkiksi väittää kivenkovaan, että nykyinen antropologia aina Marshall Sahlinsia myöten on osoittanut, ettei kivikauden ihmisten elämä ollut niin raakaa, primitiivistä ja tylsämielistä kuin on kovasti haluttu uskoa - päinvastoin: Zerzan uskoo, että juuri agraarisen elämänmuodon käyttöönotosta lähtien ihminen on sisäisesti koko ajan köyhtynyt ja aistiensa puolesta surkastunut.

Kropotkinin lähtiessä valmistamaan tietä vallankumoukselle työ on tietenkin eräs keskeisimmistä uudistettavista asioista. Kropotkin kirjoittaa tehdas- ja kaivostyöläisistä, mutta meidän aikaamme suhteutettuna näkymä on periaatteessa sama: teemme liikaa töitä ja suuri osa tuotannosta valuu vääriin käsiin, ei tasaisesti, tai sitä rajoitetaan niiden toimesta, joilla on hallussaan pääoma. Jokainen ymmärtää, että kun työläiset ja yritykset liittyvät yhteen, syntyy jatkuvasti uusia virkoja, joiden tehtävänä on ainoastaan valvoa aiempien ja alaistensa jälkiä. Tämä synnyttää sen rodun, joka tänäkin päivänä tunnetaan nimellä byrokraatit.

Yksityisomaisuus on Kropotkinille suurin este matkalla anarkistista kommunismia ja tilalle hän tarjoaa periaatetta: niin paljon kuin haluaa, kukin oman taloutensa tarpeittensa mukaan, kylliksi. Ihmiset tulevat valtaamaan vaatetehtaat ja vapauttamaan maanviljelijät veroista ja maanomistajista. Mitä tällainen voisi tarkoittaa nykypäivänä? Ihmiset kävelisivät vaatekauppaan ja ottaisivat, mitä tarvitsisivat. Ihmiset muodostaisivat yhdessä pienyhteisöjä, jotka alkaisivat viljellä tarpeittensa mukaan maata, joka ei olisi kenenkään, ja mahdollisesti ylijäävä osuus ohjattaisiin niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole vielä saaneet. Totta, tämä kuulostaa hölmöltä. En itsekään osaa suhtautua yksityisomistuksen poistamiseen kovinkaan rakentavasti, olen niin kiintynyt omiin esineisiini, mutta ymmärrän idean: on pyrittävä yksinkertaiseen, krumeluurittomaan elämään, jonka kantavia luonteenpiirteitä ovat luonnollisuus ja luovuus. Samaan aikaan Kropotkin nimittäin korostaa pienyhteisöjen esiin nostamaa ja palkkatyön poistamaa ihmisten halua toteuttaa omia luovia kykyjää, tehdä taidetta jne. Korjatakseen niitä sudenkuoppia, joista vallankumousajattelua oli jo hänen aikanaan syytetty Kropotkin valistaa, että yhteiskunnallisen muutoksen on toteuduttava kaikilla eri elämän osa-alueilla, kaikilla yhteisöllisen elämän eri sektoreilla. Jos yksikin jää muutoksesta paitsi, anarkistinen kommunismi ei toteudu. Tässä valossa on todellakin näin: emme ole koskaan nähneetkään totaalista vallankumousta. Vallankumoukset ovat epäonnistuneet, koska ne ovat jääneet pienimuotoisiksi, valtiollisiksi tai pienemmän piirin toimeenpanoiksi. Zerzanin väitteet primitiivin elämänmuodosta alkavat tuntua todellisilta: emme tänä päivänä edes kuvitella elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa.

Nähtävästi Kropotkin ei halua murskata valtion konseptia tyystin, ainoastaan puhdistaa sen kaikesta turhasta omistajuudesta ja byrokratiasta. Tänäänhän ongelmamme on, että koemme luonnollisempana turvautua valtion rakenteisiin globalisaation pelossa, koska globalisaatio, joka edetessään edesauttaa kaiken (taloudellisen) toiminnan irtaantumista valtion kontrollista, on yhdestä tulosuunnasta nähtynä varsin anarkistinen konsepti. Vapaus ja kilpailu ovat kuitenkin asettuneet sellaiseen henkisen imperialismin liittoon, että tasavertaisuudesta niiden välillä on perin valheellista puhua. Kropotkinilaisen mutualismin silmissä tuo liitto on sitä paitsi täysin absurdi, ovathan käsitteet toisilleen periaatteessa täysin vastakkaisia, ihmisluonnon kaksi eri puolta, joista ensimmäinen on anarkismin ydin ja ihmisen "luonnollinen" olemus ja toinen yhteiskuntajärjestelmän ihmiseen sosiaalistama oletus siitä, että me eläiminä joudumme alituiseen kilpailemaan eloonjäämisestämme. Kropotkinin mutualismi, keskinäinen solidaarisuuden, suojelun ja jakamisen eli kumppanuuden periaate onkin täysin päinvastainen hänen elinaikanaan esiinnousseen sosiaalidarwinismin kanssa. Jos emme siis tunne elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa, meidän on myös hyvin vaikea irtaantua ajatusta, että olemassaolomme olisi pohjimmiltaan jotain muuta kuin kilpailua.

Globalisaatio toteuttaa kuitenkin valtiollisten rakenteiden alasajoa ja tässä mielessä olisi itse asiassa loogista kiihdyttää sitä. Varsinainen ongelma kuitenkin on, että globalisaatio merkitsee itsessään vielä valtiollista olemassaoloakin kurjempaa eksistenssiä juuri sen takia, että kilpailuttaminen ja tuottaminen tunkeutuvat jokaiselle elämän osa-alueille ja kaikkiin elämän käytäntöihin, eikä byrokratia näytä myöskään globalisaation myötä vähenevän, pikemminkin päinvastoin. Asiamme ovat länsimaisesta perspektiivistä nähtynä hyvin, koska kolmas maailma pysyy meistä kaukana - neljännen maailman, kuten Kainuun työttömien, kohtaamisia pystymme välttelemään asiakassuhteittemme turviin: emme asioi heidän kanssaan kuin kaupoissa, eikä meidän tarvitse oikeasti kohdata heidän näköalatonta elämäänsä ja vaivojensa valittelua. Teknologia ja kodinelektroniikka pitävät samalla parhaansa mukaan yllä ihmisen aistimellisen todellisuuden imploosiota ja tunne-elämän köyhtymistä. Elektroniikan arkipäiväisyys näyttää poistavan luokka-, tulo- ja todellisuuserot - tai ainakin se asettaa eteemme screenin, jota seuraamme humaltuneina.

Lisäksi on selvää, että sen sijaan, että voisimme kuvitellakaan globalisaation myötä huolehtivamme toisistamme, jakavamme asioita keskenämme, yksityistämisvimma uhkaa viedä meitä yhä kauemmaksi solidaarisuuden periaatteista, "jokainenhan ostaa niitä palveluja joita pystyy". Pitkäänhän on ollut selvää, että valta etääntyy yksittäisistä ihmisistä koko ajan ja yhä pienempi osa väestöstä vastaa yhteisistä päätöksistä, kun kehityksen kaiken inhimillisen vapauden ja järjen nimissä pitäisi kulkea juuri päinvastaiseen suuntaan: kohti yhteistä päätöksentekoa, kohti niin pieniä yhteisöjä, että niissä voidaan sopia yhteisistä periaatteista yhteisesti. Tämän suhteen valtioon tukeutumisen voi nähdä viimeisinä oljenkorsina, joihin kropotkinilainen anarkismikin voi vielä yrittää tarttua, edes väliaikaisesti.

Kaikkein hämmentävin teoksen puoli on kuitenkin Kropotkinin ihailu teknologiaa kohtaan, joka samalla uhkaa latistaa koko Kropotkinin esityksen voiman ja intensiteetin. Ottaessaan jo noinkin varhain kantaa naisten asemaan palkkatyön ulkopuolisen työn orjina hän ylistäen uskoo, että voimme vapautua kyökin piinasta hankkimalla yhteisomistukseen kaikenlaisia pesukoneita. Kone tulee ottamaan vastuulleen jopa 3/4 kodin askareista. Lisäksi muodostuu suurkeittiöitä, joissa ruokaa tehdään yhteisesti, ja näin vapautetaan ihmisiä niistä töistä, joita teemme yleensä erikseen. Tämän päivän näkökulmasta, kun suurin osa keskiluokkaisista talouksistakin jo omistaa astianpesukoneen, pesukoneen, on suhteellisen helppo asettaa Kropotkinin visiot koomiseen ja erheelliseen valoon. Teknologisoitunut kulttuuri ei ole vähentänyt yksilön työmäärää lainkaan, eikä yleisesti ottaen tiskaaminen tai ruoan laittaminen ole erityisen vie suurta osaa päivittäisistä toimistamme. Tunnettua tietenkin, teknologia on ottanut ajan toisaalta, vapaa-ajan muodossa. Niinpä niiltä osin kun teknologia on vapauttanut meitä kotitöistä se on entistä tiukemmin sitonut meidät unohtamaan vapautemme asettamalla eteemme teknologioihin perustuvia viihdykkeitä. Tunnemme seikan, mutta hämmentävämpää on, että kotityöt ovat Kropotkinille ihmistä tyhmistyttävää työtä - aivan kuin palkkatyö ei sitä olisi! Jos edelleen tarkastelemme juuri kotityötä nykypäivän valossa, huomaamme, että juuri kotityö on merkityksellisin työn muoto, sillä sen perimmäinen funktio on ylläpitää yksilön kehon- ja mielenterveyttä. Samalla sen vaikutukset kohdistuvat suoraan työntekijään itseensä, eivät yhteishyvälliseen ja useimmiten täysin turhaan suuntaan - tai kuten Kropotkin sanoisi: raharikkaiden taskuihin. Olemme olleet osallisina vapauttamassa kotityön sukupuolisuuden alasajoa, mutta tuosta olisi otettava vielä seuraava askel: kotityön yhteiskunnallinen merkitys olisi tunnustettava ja teennäinen erottelu koti- ja palkkatyöhön olisi poistettava välittömästi. Yhteiskuntamme on kuitenkin ehdollistunut ajattelemaan, että itseen suuntautunut työ ei ole oikeaa työtä, sillä vaikka työn yksi keskeisistä funktioista on vaalia yhteisöllisyyttä, ei tuollainen yksilön hyvinvoinnin parantaminen (muistakaamme tästä yksikin puoli: kotityöt ovat työtä, joista näkee kättensä jäljen) näytä tulevan kysymykseen - päinvastoin, olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa suuri osa suomalaisista tekee täysin järjetöntä työtä, näppäilee ja näpertelee tyhjänpäiväisten, turhien asioiden parissa. Toisin sanoen teemme useimmiten (järkyttäviä viikkotuntimääriä) työtä, joka on kaikin puolin yksinäistä, teennäistä eikä todellakaan hyödyllistä. Jo työtuntien vähentäminen ja työn järkevämpi jakaminen sekä tiettyjen ammattien poistaminen yhteiskuntarakenteesta vapauttaisi voimavarojamme huomattavasti . Ainakin kaksi ensimmäistä näyttävät olevan myös Kropotkinin mielessä, ja kolmansien, siis turhien ammattien ilmaantumista yhteiskuntaan, hänen ei onneksi ole tarvinnut olla todistamassakaan. Työtä toisin sanoen tuhlataan Kropotkinin sanoin ylläpitämään rikkaan tallia, koiratarhaa, tyydyttämään maailmannaisten oikkuja ja pakottamalla palkollisia ostamaan ravintoaineita, jotka ovat haitallisia palkolliselle, mutta tuottavia myyvälle osapuolelle. Tuon lisäksi sadassa vuodessa palvelusektori on kasvanut räjähdysmäisesti ja mutta samalla ovat laajentuneet insinöörien armeijat, tuon väen, joka huolimatta joistakin hyödyllisistä saavutuksistaan on pahinta lajia keksimään, kokeilemaan, toteuttamaan, uudistamaan ja viemään meitä yhä syvemmälle teknologiseen sivilisaatioon.

Entä se anarkismin haamu? Kropotkin väittää, että yhteiskunnassamme elää tälläkin hetkellä käytänteitä, jotka ovat mutualismin ja vapaan järjestäytymisen ituja. Arjen käytännön tasolla vesijohtovesi ja sen jakelu - anarkistinen periaate "ota sen verran kuin tarvitset" pätee siinäkin -, yhteisöllisen toiminnan tasolla esimerkiksi junaliikenne, joka on levittynyt ylikansallisesti neuvottelujen ja läheisyyksien mukaan kattavaksi verkostoksi. Meille näissä ei ole mitään mutualistista, nehän ovat vain käytäntöjä, joiden ansiosta joku jossain kasaa itselleen pääomaa. Tarkemmin ajatellen näkemyksessä voi kuitenkin huomata toden siemenen: elämämme on täynnä käyttäytymismalleja, joissa asetumme vapaisiin yhteenliittymiin ja jaon periaatteiden piireihin. Tämä paljastuu, jos maltamme hetkeksi olla tulkitsematta todellisuutta ekonomistin - kateellisen ekonomistin! - silmin. Jos siis ajattelemmekin: "voisiko tämä toteutua ilman pääomaa?" alamme ymmärtää, että periaatteessa aika moni asia, riisuttuna pääomasta, toteutuisi ja toteutuessaan synnyttäisi väistämättä keskinäistä avunantoa ja kumppanuutta.

Ajatellaanpa tilanne, jossa lapset alkavat vapaasti puuhata jotain - rakentaa lumilinnaa, leikkiä mitä tahansa leikkiä - on odotettavissa vastatilanne, jossa joku lapsista ei enää jaksa puuhata, vaan alkaa rikkoa sääntöjä, tehdä jotakin muuta. Yksi lapsista toteaa tällöin: "mee muualle!". Juuri tämä on anarkistinen periaate. Ihmiset ovat vapaita asettumaan yhdessä tekemisen muotoihin, mutta kenenkään ei tule loukkaantua, jos joku irtoaa tuosta muodosta ja etsii "muualta" sijan, toimen tai paikan jossa toimii. Ihmiset eivät ole siis millään tavalla pakotettuja toimimaan yhdessä tiettyä toimintaa suorittaen, vaan jos "huvittaa", poisastuja etsii toimintayhteisön, joka häntä taas miellyttää ja jossa hän viihtyy. Mutta emmehän me voisi ottaa lasten hiekkalaatikkoleikkejä vakavasti, emmehän? Kulttuurilehti Virta on esimerkiksi toiminut pitkälti vastaavanlaisen periaatteen mukaan: toimittajakuntaa ei ole suoranaisesti sidottu tehtäviinsä, vaan he voivat vapaasti jättäytyä lehdenteosta lähes milloin tahansa pois. He toimivat yhdessä, mutta samalla - uskaltaisin sanoa - täysin vapaina.

Vapaa yhteistyö ei tarvitse vartijoita. Vartijat taas ylläpitävät virkaansa sen takia, että olettavat yhteisössä olevan mahdollisuus laiskuuteen. Juuri tuo totuutena pidetty oletus takaa, että palkkatyö - joka perustuu pakkoon - on orjuuden synnyttämää, samoin kuin koko yhteiskunta joka perustuu lakikirjoihin sidottuihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Jos tuntisimme (paremmin) vaihtoehtoja meidän konsensustodellisuudellemme - ja meillä olisi paljon enemmän uskallusta ja paljon vähemmän vallan vahtikoiria ja velvollisuudentuntoisia virkamiehiä - en usko, että epäröisimme hetkeäkään valitessamme jätämmekö nämä yhteiskuntarakenteet, nämä lait, nämä virat, nämä käytännöt vai pitäydymmekö vanhassa. Sillä mitä on tuo paljonparjattu laiskuus, johon valtadiskurssi viittaa? Useimmiten se on käytännön älyä olla toimimatta niissä tilanteissa, jotka kokee omaa vapautta rajoittavaksi. Aniharvoin se on jäämistä kotiin olutpullon kanssa, mikä on todellisuudessa vain puusilmäisen keskustalaisen punnitsematon pelko. Juuri noista ja monista muista yhteisistä peloistamme meidän tulisi vapautua.

John Zerzan

Erik Gandinin dokumenttielokuva Surplus - Terrorized into Being Consumers (2003) on harmittava lähinnä muoto- ja tyylikeinoiltaan. Musiikkivideomainen jaksottelu sekä kuvan ja äänen skrätsäys, jolla ilmeisesti pyritään korostamaan kontekstistaan irrotettujen puhuntojen vaihtuvia merkityksiä, synnyttävät kaltaisessani katsojassa lähinnä apeutta: hienokin sanoma tukehtuu turhanpäiväisen revittelyn, provokaation ja populismin alle. Propagandistinen muotokieli puolestaan muistuttaa nykyiselle protestidokumentille liiankin tyypillistä ylilyönnillistä latteusvanaa.

Jos tämän ohi pääsee, dokumentti tarjoaa ihan kiinnostavaa moniäänisyyttä marssittaessaan peräkkäin, rinnakkain ja limittäin Fidel Castron puheita, vierailua amerikkalaisella seksinukketehtaalla, ruotsalaisen hyvinvointivaltion vesan Svanten kertoessa inhoavansa rahaa ja valittaessa tyhjyyttään samaan aikaan kun Kuubasta lähtenyt Tania muistelee ensimmäisen MacDonalds-aterian ihanuutta (Kuuban jälkeen). Surplusin varsinainen perusta on kuitenkin anarkoprimitivisti John Zerzanin haastatteluissa, joissa hän toteaa a.) tuhlaukseen perustuvan hyvinvointivaltion tekevän ihmisistä tyhjiä b.) kuinka ainoa mahdollinen keino päästä eroon tästä luontoa ja ihmisiä väärinkäyttävästä yhteiskuntahirviöstä on teknokratian systemaattinen alasajo, sekä c.) suuryrityksiin kohdistuvan vahingonteon olevan paljon perinteistä mielenosoitusta tehokkaampi keino. Zerzanista huolimatta dokumentin sanoma jää harmittavan ohueksi: paljon innostavampaa puhuntaa Zerzanilta olisi varmasti irronnut.

Primitivismi sinänsä on ilmiönä erittäin kiinnostava, vaikka sen painoa yhteiskuntateorian osana en osaakaan arvioida; utopiana ja kansalaistoiminnan muotona se ainakin on erittäin hyvä, ja hetkittäin todennettavissa myös moderniin yhteiskuntaan. Primitivismi on sekin elämänpoliittinen akti, joka ottaa sijansa siellä näkymättömissä, ehkä vähäpätöisissäkin elämämme muodoissa, joihin kuluttajuus ei ole vielä ehtinyt lyödä leimaansa. Voidaan tietenkin kysyä, onko meillä edes mahdollisuutta paeta tuota olemista omistamisen kautta, kuluttamisen tyranniaa? Uskon, että esimerkiksi kieleen pureutuminen, sillä ja monella muulla asialla leikittely, itsekseen oleminen ja kokemuksellisuus yksinään ovat oivia, heuristisia apuvälineitä primitivismiäkin luodattaessa - mitkä näin arkijärjellä ajateltuna voisivat tulla lähelle niitä sivilisaatiokritiikin vaikenevia muotoja, joista kuluttajuus ei ole saanut niin hyvää otetta. Olli Tammilehto tiivistää jotain olennaista sekä anarkismista että primitivismistä John Zerzan -haastattelussa (Voima 6/2007):

”Eikö muuten ole tärkeää huomata, että systeemin rattaina olemisen lisäksi ihmisillä on elämänalueita, joissa he voivat olla jossain määrin järjestelmän ulkopuolella: esimerkiksi aika perheen ja ystävien parissa.
Minulla on pieniä lapsia. Tuotamme todella paljon palveluja ja aineellista hyvää kotona, kuten lähes kaikki vastaavassa asemassa olevat ihmiset. Toisaalta olemme vilkkaassa yhteistyössä muiden perheiden kanssa, joilla on pieniä lapsia. Tästä muodostuu laaja vaihtoehtoinen talous, joka on paljolti järjestelmän ulkopuolella.”

John Zerzaniin tutustumisen voi aloittaa vaikkapa näiltä sivustoilta:
John Zerzan: anti-civilization theorist, writer and speaker
Insurgent Desire - The Online Green Anarchy Archive
Guide to the John Zerzan Papers 1946-2000
Primitivism