Esimiesten kesken

Otso Kantokorpi ilmoitti muutama päivä sitten katkaisseensa avustajasopimukset päivälehtiin, joihin oli vuosikausia kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja. Syyksi hän ilmoitti kulttuurijournalismin moninaisuutta polkevan avustajasopimuksen ja lehtitalojen lisääntyneen yhteistyön, jonka tuloksena kriitikko kirjoittaa tänään samalla vanhalla mitättömällä palkalla mutta jatkuvasti suuremmalle yleisölle.

Tänään sitten Hesarikin hoksasi saumansa ja kävi käsiksi limppuun. Kulttuurisivujen ykkösartikkelina on kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen ”HS-analyysi” suurella otsikolla ”Kuka kaipaa kriitikkoa”. Tekstissään Lyytinen lainaa Niklas Herlinin ”kapitalistin näkökulmaa” (”Jos joku free kulttuurintoimittaja tekee sellaisia juttuja, että ihmiset ryntäävät sutena niitä lukemaan, niin palkkaakin tulee aika paljon enemmän kuin satanen per kritiikki. Monimutkaista?”), Suomen kulttuurirahaston yliasiamiestä Antti Arjavaa ja Matti Apusta. Nimet ovat merkitseviä, rajaavat tilaa. Muuten analyysi keskittyy erittelemään, millaisia ”uusia mahdollisuuksia” median murros sanomalehtikritiikille tarjoaa, ja siinä sivussa kehumaan Hesaria. Optimistista on. ”Aidosti avaudutaan” yleisön suuntaan”, jolloin ”ihmiset tulevatkin jo sutena niitä lukemaan”. Näkee, että Kantokorpea ei ole asiassa kuunneltu, valjastettu vain samaisen kapitalismin keppihevoseksi, jota hän nyt rohkeni kieltäytyä palvelemasta.

Aihe jatkuu seuraavalla sivulla. Käännän sen suurin odotuksin ja saan eteeni kahdeksan eri lehden vastaavan päätoimittajan tai esimiehen kommentit, joissa käydään läpi millä tavalla ”median murros vaikuttaa kulttuurikritiikkiin”. Kahdeksan. Päätoimittajan. Ja kuten Lyytisen tekstistä, myös kommenteista saa vaikutelman, että jokainen äänen saanut käyttää mahdollisuutensa – ja kehuu lehteään.

Vastaan siis kysymykseen Lyytisen puolesta: kukaan ei kaipaa kriitikkoa. Tai jos kaipaa, niin nimenomaan Hesari ja muut päivälehdet lukijoista kamppaillessaan. Mistä saisi mediahuoria halvalla? En tiedä, kuinka kujalla kulttuuritoimituksessa todellisuudessa ollaan, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko koko Hesarin tuleminen mukaan keskusteluun todellakin näin suoranaista vittuilua yhdelle ammattiryhmälle (kriitikot ja toimittajat) ja luokalle (freelancerit)? Käykö se tosiaankin keskustelua kritiikistä keskenään antamatta yhdellekään asianomaiselle – siis kriitikolle – sanan sijaa tässä asiassa? Miten sillä on pokkaa?

Kuvaavaa on, että ainoa vieras ääni, joka mukaan päästetään, on toimittajan Elina Grundströmin Facebook-kommentti. Se tosin on pelkkä parahdus: tilanne on freekuille huono. Nämä ”nimekkäät freelancerit” vaikuttaisivat kuitenkin olevan juuri niitä, joilla Hesarikin mielisi ratsastaa. Auktoriteetin aseman pönkittäminen ”ammattilaisilla” ja ”nimekkyyksillä” on sen ainoa ase vapaan tai riippumattoman julkaisemisen versoja vastaan. Parilla sanankäänteellä Lyytinenkin onnistuu tekemään eron laadukkaan sanomalehtikritiikin ja harrastelijoiden puuhastelun välillä:

Verkkopalvelut, kuten musiikkimedia Nuorgam, ovat tuoneet perinteisten välineiden rinnalle valtavasti uutta tarjontaa ja kekseliäitä kerronnan keinoja.

Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?

Se onkin se kysymys. Sellaisessa tilanteessa ei vain auta, että kuvitellaan ”ammattilaiset”, asiantuntijat, nämä jotka vallan kahvassa tai lehtitalon ovissa kynsin hampain kiikkuvat, ja sitten nämä muut, vapaaehtoiset, karvalakkiosasto. Silloin ääni olisi annettava muillekin kuin esimiehille.

Vaikka on myös epäselvää, haluaako mikään sanomalehti lopultakaan keskustella kritiikistä tai sen sisällöistä. Lyytisen possekin mielisi ”ylläpitää moniäänisyyttä myös omien sivujemme sisällä”, mutta jos totta puhutaan, kulttuuritoimituksen kohdalla näyttää ikävä kyllä siltä, että eniten jaloissa ovat juuri nämä lehtitalojen omat, vakituiset toimittajat ja kriitikot. Kyllä, he ovat ”ammattilaisia” mutta pääosin kahdesta syystä: palkka juoksee ja kritiikin taso laskee suhteessa vakituisten työvuosien kasvuun. ”Moniäänisyys” on vain taikasana: vakituiset toimittajat seisovat sen tiellä. Silloin Lyytinen voi vain kaunistella ja sanoa:

Jos emme käsittele myös vähemmän kaupallista ja pienilevikkistä suomalaista kulttuuria ja sen tärkeitä teoksia, sitä ei välttämättä tee kukaan muukaan.Tästä maaperästä voivat nousta tulevaisuuden klassikot.

Klassikoita syntyy, jos Hesari antaa niiden syntyä, jos se vain pystyy säilyttämään asemansa. Muuten kukaan ei tiedä mitään ja vehmas menee kesannolle, kukaan ei huomaa. Sama pätee kritiikkikeskusteluunkin. Sellainen on alettu ja niin kauan kuin Hesari tuntee olevansa sen kärkikahinoissa sellaista käydään, ikään kuin ensimmäistä kertaa ihka oikeaa keskustelua, muuten se vaietaan, muuten sitä ei ole.

Huvittavinta tässäkin gatessa kai loppuviimein on, että se antaa kulttuuritoimituksen esimiehelle mahdollisuuden ivata kulttuuripiirejä ja paljastaa, kuinka paljon se pohjimmiltaan vihaa kulttuurin tekijöitä: 

En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista poliitiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheen luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.

Kyllä, luopumisen tuskastahan ne tietysti kertovat. Samoista syistähän Hesariakin sopii pilkata: se jos mikä elää menneessä ja kärvistelee, tappelee alituiseen selvitäkseen. Sanomalehtikritiikki ja sen alas ajaminen ovatkin perinteisille medioille uusi mahdollisuus yrittää osoittaa voimansa. Viimeinen erä.

Matopoikia, antikristuksia, ihmisiä, vain ihmisiä

Yhdeksänkymmentäluku oli outoa aikaa amerikkalaisessa rock-kulttuurissa. Elettiin vielä jonkinlaisen satanistisen paniikin aikaa; 1980-luvulla rehottanut Satanic Ritual Abuse -paniikki oli tuoreessa muistissa. Ja vielä löytyi ihmisiä, useimmiten fundamentalistikristittyjä, jotka olivat huolestuneita lastensa kuuntelemasta musiikista, angstisesta rockista, joka avoimesti flirttaili kuoleman, itsetuhon, pahan olon ja saatanan kanssa. Vettä myllyynsä he saivat taas vuonna 1996, kun Marilyn Manson julkaisi läpimurtolevynsä Antichrist Superstar. Manson yhdistettiin paria vuotta myöhemmin jopa Columbinen koulusurmiin, minkä yhteydessä artistia syytettiin suoranaisesta kiihottamisesta surmaamiseen: nuoret olivat ensitietojen mukaan kuunnelleet Mansonin musiikkia, ammentaneet kai innoitusta. Samanlaista ajojahtia esiintyi myöhemmin mm. Ranskassa. (90-luvun loppuun mennessä tämä huoli oli ehättänyt Suomeenkin saaden eri kohteita.)

Mansonin toinen levy oli täysiverinen teemalevy ja ilmeisen onnistunut, sillä ajankohtaisuutta sillä vaikuttaa olevan vieläkin – olkootkin että artistina Mansonin juna näyttää menneen jo aikapäiviä sitten. Se, mikä erotti Mansonin lukemattomista muista sen ajan ns. industrial rockin ja nu metallin esittäjistä oli tapa kytkeä henkilökohtainen angsti laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Jos vaikkapa Nine Inch Nails -yhtyeen arvo länsimaiselle populaarimusiikille oli tietynlaisten soundien testaamisessa ja vakiinnuttamisessa, Mansonin ansiot olivat toisaalla. Edelleenkään Mansonin musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa. Se on rock-musiikkia ja sellaisenaan aika joutavanpäiväistä. 2000-luvulla elävän silmin Mansonin shokeerauksetkaan eivät juuri hätkäytä.

Ennen 9/11-välikohtausta oli kuitenkin vara kukkoilla ja shokeerata. Tässäkin – ja etenkin amerikkalaisen arvomaailman tapauksessa – syyskuun 11. päivä oli jonkinlainen vedenjakaja. Tämän jälkeen perinteiset arvot nousivat (ainakin hetkellisesti) takaisin tapetille ja ehkä siinä rytäkässä itseviha ja misantropiakin sai väistyä. Jokin ero hengessä yleisesti ottaen muutenkin on, jos vertaa keskenään 90-luvun lopun amerikkalaisia rock-yhtyeitä ja 2000-luvun emo- ja screamo- ja mitä näitä nyt on, musiikkityylisuuntia. Näyttää kuin aiemmin angstilla olisi ollut edes jonkinlainen substanssi. Artistit raivosivat lavoilla ”tätäkö te todella haluatte, tätäkö?”, mutta tänään musiikista on tullut pelkkää tyhjää näytöstä, omaksutun tyylin uskollista esittämistä (jopa Manson itse näyttää päätyneen jäljittelemään omaa tyyliä ja kadottanut matkan varrella sanottavansa). Tai ehkä tänään eletään vain toisenlaista vaihetta – jos silmäilee industrial rockin ja nu metallin edeltäjiä – grungea ja sitä edeltänyttä hard- ja glam rockia – saattaa havaita siinäkin jonkinlaisen vastakkaisuuksien jatkumon; kuka tietää, ehkä me vain elämme uuden Manson-messiaan odotuksen aikaa....

Yhtä kaikki Antichrist Superstar ilmestyi. Yksi Mansonin maneereista oli jo tuolloin flirttailla avoimesti fasistisen ja Aleister Crowleyyn liittyvän kuvaston kanssa – ja eittämättä sekin shokeerasi – mutta ketä sekään tänään enää hätkähdyttää? Okkultismia löytyy joka hevilevyn kansisivuilta ja natseista tehdään suuren budjetin komedioita. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt Mansonin levylleen kirjoittama lyyrinen kuvaus prosessista, jossa tietynlainen ympäristö pystyy tuottamaan ensin pahan olon musiikkia, omat syntipukkinsa, joista sitten kehittyy ihmisiä joita pelätä, uusia fasistisia johtajia. Levyn toinen raita sen jo kiteytti: ”Capitalism has made it this way, / Old-fashioned fascism will take it away” (Beautiful People).

Levyn käynnistää nimensä mukaisesti vastuuton vihanylistys (Irresponsible Hate Anthem). Ensimmäinen säe (”I am so all-american. I'd sell you suicide”) tuo kuulijan korviin paitsi puitteet myös sen, mitä on luvassa, mutta olennaisempaa on luvassa: ”Hey victim / you were the one who put the stick in my hand / I am the ism, my hate's a prism / Let's just kill everyone and let your god sort them out”. Olemme ”jokainen jonkun toisen neekereitä” maailmassa, jossa Jumala on jätetty (tuolle?) jollekulle toiselle ja ismeistä on tullut pelkkää tyyli- ja kauppatavaraa – paitsi tietysti kapitalismi ja fasismi, jotka näyttävät edustavat Mansonin hahmolle tärkeimpiä pohjahorisontteja myöhäismodernin all-amerikkalaisuuden todellisuudessa: ensimmäinen taipuu lopulta jälkimmäiseksi.

Tätä vihanpurskautusta seuraa viidentoista kappaleen verran prosessinkuvausta, jossa itsemurhaa teineille kauppaavasta artistista tulee ensin syntipukki, uusi käärme, matopoika, supertähti, enkeli, antikristus ja viimein uusi Jumala tai vain se mies jota eniten pelkäämme. ”We're on the other side, the screen is us and we're tv. /[...] You've poisoned all of your children to camouflage your scars / […] When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed” (Man that you fear) tiivistävät hyvin paitsi tietynlaisen sukupolvikokemuksen myös 90-luvun yleisemmät yhteiskunnalliset olosuhteet, erään metaforisen maailmanlopun. Sen jälkeen on vain pullopostia tuleville (piiloraita):

”Go ahead and build a better messiah, we can dig another grave
This is your calling.
If you are hearing this, there is nothing I can do
Something has grown in my chest.
And I have seen it.
It is hard and cold.
It's been dormant for many years.
I have tried to save you, but I cannot come to save you
But this is what you deserve
This is what we deserve
This is something that we have brought upon ourselves
We are not a victim, you are not a victim
We are not a victim, you are not a victim
God will grovel before me.
God will crawl at my feet.
These are the dying years.
These are the dying years.
When you are suffering, know that I have betrayed you."

Syvemmälle levyn yksityiskohtiin ei tällä haavaa ole tarvis mennä. 90-luvun Amerikkaa näyttää hallinneen (edellämainittuun satanistiseen paniikkiin viitaten) syyttelyn ja syyllisen löytämisen kulttuuri, joka tietysti huipentuu Osama Bin Laden -ajojahtiin 2000-luvulla. Saman ajattelutavan saadessa nyt jalansijaa myös terroritekojen ja koulusurmien Euroopassa näyttää siltä, että Mansonin sanoma on vieläkin monilta osin akuutti. Viikontakaisen Hyvinkään ampumisten jälkeenkin ovat nousseet vanhat kysymykset esille: tietokonepelit, internet, suomalainen asekulttuuri, poikien kasvatus, muumit... Jokainen tietysti ymmärtää, ettei yksittäisiä seikkoja korjaamalla tulevia julkisia väkivallantekoja voida poistaa, ei edes ehkäistä. Silti tuntuu, että ”jotain on tehtävä”.

Ennemminkin näitä julkisia väkivallantekoja on odotettavissa vain lisää. Ei siksi, että nuoret olisivat välttämättä tavallista enemmän sekaisin tai psyykkisesti sairaita; ei siksi, että aselakia ei tiukenneta, ettei asioille tehdä mitään, vaan koska julkiset väkivallanteot ovat jo – ja etenkin Suomessa – kasvaneet meemiksi. Muistan itsekin 90-luvun kouluajoiltani, ettei ihmisviha ja angsti olleet mitenkään vieraita tunteita yläastetta käyvälle sulkeutuneelle nuorukaiselle; silti ei tullut mieleenkään, että jotain Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään kaltaista voisi tehdä. Tänään tulee: joku on näyttänyt mallia. Ja ihminen on siitä surkea olento, että niin hyvässä kuin pahassa se on loputtoman taitava ja kiintynyt jäljittelemään toisten käytöstä. Me menemme mukaan, kunhan vain joku menee ensin. Tässä on se kiehtova paradoksi, joka luo samanaikaisesti tulevaisuudennäkymiimme sekä toivoa että toivottomuuta. Voimme oppia tästä pois, mutta on mahdollista, että nämä tragediat vain replikoituvat tulevaisuudessa. Enkä ihmettelisi, jos vastaisuuden auviset ja saaret eivät tietäisi sitäkään vähää, miksi tekivät mitä tekivät. Tiedämmekö mekään aina selvästi, miksi ja millaisin motiivein menimme mukaan – oli kyseessä sitten uusi tyyli, satunnainen tapahtuma, opinahjo? Harva meistä alituiseen tietoisesti elää ja toimii.

Mansonin konseptilevyn eetokseen voisikin tehdä pienen korjausliikkeen. Supertähtien aika on ohi, populaarikulttuurin sisältä nousevalle rankiajattelulle aikamme on aivan liian fragmentoitunut. Taiteilijat eivät saa taakseen massoja, erikokoisia ryhmiä vain, eikä sukupolvikokemuksen tulkkeja laajassa mielessä enää välttämättä tule. Sellainen kulttuuri ei kuori matopojista antikristuksia, jotka häpäisisivät musiikillaan amerikkalaiset arvot tai sikäläisen (täkäläisen) elämäntavan. Ei ole julkkista, jota syyttää. Tai ehkä niitäkin on vain liikaa.

Mutta ainakin meillä on toisemme. Jos kapitalismi Mansonin sanoin valmisteli tien, länsimaisen kulttuurin kehitys on 2000-luvulla johtanut siihen, että toisen neekereitä on nyt entistä enemmän. Esimerkiksi Slavoj Žižek monien muiden tavoin näkee konkreettisena, kapitalismin piiristä nousevana tulevaisuuden uhkana uusien näkymättömien muurien ja apartheidien mahdollisuuden. Ihmisiä erotellaan, heidän kulkuaan ja elämäntapaansa rajoitetaan, aivan kuin vähä vähältä heitä käännettäisiin toinen toistaan vastaan. Poliiseja korvataan julkisten tilojen valvonnan suhteen yhä enemmän vartijoilla, yksityisten firmojen työntekijöillä. Näillä on vain paljon lyhyempi koulutus tehtäviin, joita aiemmin annettiin poliiseille, joten rahaa säästyy tai mikä ikinä se pohjimmainen peruste tälle prosessille nyt sitten onkaan. Virkavallan korvautuminen vartijavallalla ei yhtä kaikki ole ihmisten ja demokratian kannalta suotuisaa, mutta kapitalistisen kehityksen näkökulmasta tietenkin luontevaa.

Samanaikaisesti politiikka on valonnopeaa. On reagoitava, ei arssinoitava, pohdittava, mietittävä. Ei ole aikaa. Ja kun aikaa ei ole, on toimittava nopeasti, mieluiten varmistellen: ”There's no time to discriminate, / Hate every motherfucker / That's in your way” (Beautiful people).

Jatkuva kiire ja entisestään mutkistuvat ihmissuhteet eivät ainakaan edesauta tulevien tragedioitten, tulevien antikristusten tulemisten ehkäisyä. Antichrist Superstarin oivaltavuus oli myös tämän näkemisessä: tv:n on ehkä korvannut toinen mediumi, mutta periaate on sama. Olemme toisiimme, mutta myös rakastamiimme julkimoihin yhteydessä eri mediumien välityksellä. Jos antikristukset ovat tullakseen, ne nousevat itsestään etäisyyksistä, joita ihmisten välille syntyy mediumien ansiosta. Matopojat ovat tämänkin suhteen oivaltava metafora. Internetin kehitys ja sen käyttämisen arkipäiväistyminen ei esimerkiksi kaikilta osin merkitse narsismin tai egoismin kasvua, vaan vain jonkinlaisten kuoriaislasten multiploitumista, olentojen jotka eristyvät omaan solipsistiseen kuplaansa. On vain omat tunteet, omat aistit ja yhteydettömyys, outo uusi yksinäisyys, joka ei edes tunnu yksinäisyydeltä.

Tarkoitukseni ei ole ollut saarnata, ei edes maailmanlopusta tai tuomiosta tai nuorison rappeutumisesta. Tarkoitukseni on ollut yrittää välittää jotain siitä, millaisena Antichrist Superstarin eetos voi näyttäytyä, jos sitä katselee tietystä vinkkelistä. Sehän Mansonissa parin vuoden ajan oli niin hienoa: vihattunakin hän välitti musiikillaan jotain totuudellista, jotain punnitsemisen arvoista. Se on tietysti raskas osa, ja kuuleman mukaan Mansonin viime vuodet ovat olleet pelkkää alkoholin ja huumeiden täyttämää tyhjää rokkitähden elämää, alas viettävää kierrettä. Nihilismin rajalla tosissaan sanottu kadottaa niin nopeasti sekä merkityksensä että sanojansa.

Mutta pitäisikö angstirokille lausua sitten synninpäästö? En tiedä. Paljon sitä enemmän puhutaan tänään julkisuudesta, siitä miten nuoret haluavat rokkitähdiksi, laulajiksi, miksi nyt ikinä. Useimmasta matopojasta ei koskaan tule julkisuuden henkilöä – paitsi tietysti niistä, jotka seuraavat tätä alusta alkaen surullista koulusurmameemiä. Itsetuhosta ja kuolemasta laulaminen on varmasti paitsi sydämestä nousevaa myös terapeuttista, mutta kyse on myös jostain laajemmasta: Marilyn Mansonin nihilismiin taipuvaa musiikkia yhdistää moniin muihin kulttuurimme ilmiöihin sen ilmeinen jalansijattomuus ja orpous, joka ilmenee nyt vain Mansonin kohdalla ilmenee inhona ja vihana ja tuhon kutsumisena – Sinkkuelämää-tv-sarja ja siitä tehdyt elokuvat sen sijaan saattavat kieliä täsmälleen samasta tunteesta, joka on vain muuntunut rakkauden ja tuotemerkkien (”labels & love”, mainitsee sarjan päähenkilö alkuperäisiksi syikseen muuttaa New Yorkiin) janoamiseksi. On luottamuksen menettäminen, pettymys, ja elämä on monilta osin niin helvetin merkityksetöntä, vain ihmisen kokoista...

Riippuvaiset mielet ja väkisinnauttijat

Shame on alkaneen vuoden parhaimpia elokuvia. Kirkkaasti. Se on mestarillinen. Steve McQueenin toinen ohjaus on selvästikin käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu niin maltilla, niin elokuvaa taiteena kunnioittaen, että se paistaa kirkkaana elokuvan jokaisesta kohtauksesta lävitse. Shame on kertomus seksiaddiktista ja tämän siskosta, joka yllättäen saapuu pariksi yöksi veljensä luo yöksi. Mutta toisin kuin saattaisi ensi käteen arvella, Shame ei kuvaa niinkään pelimiestä, joka saalistaa yöt ja seilaa päivät – huolimatta siitä, että Michael Fassbenderin esittämä Brandon on komea ja menestyvä ja hänessä monessa mielessä on kaikki avut tähän – vaan ennemminkin yli puolet elokuvasta kuvataan yksinäistä ihmistä, jota seksuaalisen riippuvuuden myötävaikuttama tyhjyys syö ja iestää. Mekaanisesti hän töistä tultuaan alkaa katsoa läppäriltään pornoa, ja kun hänen säälittävä ja pyrkyrimäinen pomonsa yrittää iskeä partnereita baarissa, hän on se joka päätyy tympeään, kaikkea muuta kuin romanttiseen seksiin syrjäiselle kujalle, mutta paneminen on mielenkiinnotonta toistoa, outoa velvollisuudentuntoa ja Brandon pelkkä vanhan maailman apina, mies joka ei osaa muuta, tekee mitä tekee mutta elottoman, sielullisesti köyhän jäljittelijän hahmossa. Elokuvan alussa on toki kohtaus, jossa Brandon käy silmäpeliä ventovieraan kanssa metrossa, mutta kohtaus päättyy naimisissa olevan ventovieraan pakenemiseen metrosta ja Brandonin nopen osaan. Toisin kuin tämäntyyppisissä kuvauksissa keskimäärin, Shame ei sorrukaan missään vaiheessa nautiskelemaan seksillä – edes silloin kun seksiä kuvataan, se ei ole kiihottavaa tai hurmaavan aistillista, muttei myöskään banaalia, kaameaa ja vastenmielistä. Se vain on, muttei merkitse osapuolille mitään. Jos Brandon olisi pelimies, hän kukaties vielä nauttisi seksistä. Mutta hän ei ole, vaan vain yksinäinen piruparka jäljittelijä pelimiehen hahmossa.

Lähtöasetelma muistuttaa toki paitsi esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoa (1991), siitä tehtyä elokuvaa – Fassbender itse näyttää vähän nuorelta Christian Balelta – myös monia muita vieraantumiskuvauksia. McQueen tekee kuitenkin elokuvansa taiten. Missään vaiheessa se ei sorru tyhjään rankisteluun, tympeään ja puuduttavaan seksinkuvaukseen eikä muoto missään vaiheessa alennu nautiskelemaan sillä, mikä pyritään kuvaamaan oikeasti ahdistavana, masentavana ja ongelmallisena. Addiktille seksi on ongelma, ja mitä pidemmälle addiktio etenee, sitä vähemmän addikti nauttii kokemastaan. Tätä ei ulkopuolisenkaan tulisi ohittaa niskoja nakaten. Merkitsevää on myös se, ettei elokuva pyri selittelemään, mistä addiktiot seksiin tai vastaavasti Brandonin siskon läheisriippuvuuden tunteet mahtavat johtua; vaikka sisar sanookin, että heille vain on jaettu huonot kortit, tämä ei suoraan viittaa rankkaan lapsuuteen tai vastaavaan: osin selittämättä jää myös Brandonin kylmäkiskoinen suhde sisareensa. Timo Hännikäinen arveli sen mainiossa Shame-kritiikissään johtuvan yksinkertaisesti siitä, että sisar uhkaa Brandonin tietoisen pinnallista, kaikkia syvempiä ihmissuhteita välttelevää elämäntapaa. Se, että Shamessa nämä seikat jätetään kuitenkin avoimeksi, paradoksaalista kyllä, auttaa meitä paremmin ymmärtämään Brandonia ja tämän sisarta. Rankka lapsuus, hyväksikäyttö, hyvä työ, epäonnistuneet aiemmat ihmissuhteet eivät erota meitä heistä. Vaikka tämän tyyppisille syille annetaankin usein elokuvissa selittäjän osa, ne myös usein banalisoivat itse kokemuksen, jolloin tunnetasolla lukija ja kokija jätetään kylmäksi.

Muussakin mielessä Shame piirtää paljon tekstiainesta tietoisesti avoimeksi, lukijan tulkittavaksi. Elokuva malttaa – maltti on keskeinen termi elokuvan muodon kannalta muutenkin – jättää tarpeeksi tilaa kasvoille, eleille, tiloille, eikä missään vaiheessa elokuva kiirehdi liiaksi eteenpäin tai heittäydy helppojen ratkaisujen vietäväksi. Samaan aikaan kanssani teatterissa olleista ihmisistä monet eivät selvästikään jaksaneet tätä – monia elokuva vaikuttikin päinvastoin vaivaannuttavan, se sai heidät huokailemaan, jopa lähettelemään tekstiviestejä turhautuneena. ”Kun ei tässä tapahdu mitään.”

Mutta Shamessa nimenomaan tapahtuu. Suurin osa tietysti pinnan alla, mutta muodoltaan se on kaikkea muuta kuin staattinen. Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin Brandon itse, jonka ulkonäön tai menestymisen ei tulisi antaa liiaksi hämätä. Brandon on loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä. Toki niissä tilanteissa joissa kokee sen mahdolliseksi, Brandon käyttää ulkonäköään hyväkseen esiintyen niin itsevarmasti kuin voi (Hännikäisen sanoin: ”Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan”), mutta kokonaisuudessa näitä tilanteita on loppujen lopuksi melko vähän. Useamman kerran hän ostaa seksipalveluja; vielä useamman kerran hän vain masturboi saniteettitiloissa tai katselee apaattisella mielenkiinnolla, tottumuksen väsyttämänä pornoa läppäriltään. Tässä mielessä olisi – ja onkin – hieman harhaanjohtavaa korostaa Brandonin pelimiesmäisyyttä. Tunnetasolla elokuva ei välttämättä pureudu niinkään siihen kuin pornon asemaan liberaaleissa yhteiskunnissa ja meidän haluumme kuluttaa sitä. Brandon ei ole seksiaddikti siksi, että hänellä olisi keskimääräistä paremmat mahdollisuudet irtosuhteisiin, vaan siksi, että porno – siinä missä mikä tahansa viihde tai viihdyke joka antaa meille elämyksiä – on jatkumo.

Useimmitenhan eri riippuvuudenkuvauksissa tämä jatkumollisuuteen liittyvä juonne on, ja se näkyy ja sitä näytetään toistuvasti uutuudenviehätyksen ja ekstaasin vähittäisenä haihtumisena ja muuttumisena hät'hätää mekaaniseksi toistamiseksi, apaattiseksi ”vielä kerran” -kuvitelmaksi, jolla yritetään uusintaa ja toisintaa jotain, joka kerran palveli hetkeä, osui hermoon, vei kokijansa aistillisen maksimalismin äärelle. Mutta kuten Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessussa (2000), harvoin nämä kertomukset päättyvät onnellisesti. Shame päättyy. Tai ehkei niinkään onnellisesti, mutta ainakin toiveikkaasti. Kun Brandon elokuvan puolenvälin jälkeen viskoo pornonsa roskiin aina tietokonettaan myöten, seuraa tätä vielä aika jolloin hän päätyy paitsi epämääräiseen homoseksiin myös käyntiin prostituoitujen luona. Vasta tämän jälkeen Brandonin parantuminen – siksi elokuvan loppupuolen kaikesta huolimatta tulkitsen – alkaa vähitellen, aste asteelta. Pitkä kohtaus prostituoitujen luona on kuitenkin jo kuin käänteiskuva Amerikan psykon eri kohtauksista, jossa Balen näyttelemä Patrick Bateman katselee itseään kesken yhdynnän peilistä, pullistelee lihaksiaan ja hymyilee. Shamessa Brandon nai samalla tapaa huoria takaapäin, mutta hänen kasvoillaan on tuskaisa, epätoivoinen, jopa itkuinen irvistys. Harvoin elokuvassa yhdyntä on ollut näin vastenmielistä yhtyjälle itselleen.

Kulttuurimme on mitä on, ja muutokset siinä ovat selvästikin johtaneet seksuaalikäsitysten kevenemiseen. Myös Brandonin ajatus avioliiton järjettömyydestä – miksi sitoutua yhteen ihmiseen loppuelämäksi – on alkanut yleistyä länsimaisissa yhteiskunnissa. Shame ei silti syyllistä yhteiskuntaa sairastavista jäsenistään, muttei myöskään vaivaannu edes arvioimaan, millaisia seksuaalisia yksilöitä pornoteollisuus tai länsimainen kulttuuri tuottaa – tai millaisina miehet haluavat naiset, millaisina naiset miehet. Muutamasta flirttailukohtauksesta ei vielä paljoa voida päätellä. Ja mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä enemmän ymmälleni menen – sitä vähemmän se oikeastaan tuntuu sanovan. Luulen kuitenkin, että tämä on tarkoituksellista. Mitä enemmän Shamea ajattelee, sitä kryptisempi siitä tulee, kuin hiertävä aines tai junnaava kappale. Ehkä juuri tästä syystä McQueenin elokuva jää vaivaamaan.

Jos nimittäin Shame ei syyllistä seksiaddikteja, eikä anna selityksiä heidän riippuvuuksilleen, jää vain tunteen kuvaus. Tunne on tyhjä, välinpitämätön, jotain josta ei nautintoa enää saa. Kun kertomus siis riisutaan muusta yksinomaan tämän tunteen kuvittamiseksi, se Shamen tapauksessa saa yllättävän voimakkaita sävyjä. Mutta mitä oikeastaan on elokuvan ”häpeä”? Hännikäinen arveli kritiikissään seuraavaa: 

”Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin.”

Itse luen Shamea siten, että seksuaalinen vallankumous ja sen seuraukset tunnustetaan kyllä kertomuksen horisontissa, mutta pohjimmiltaan häpeä on pikemminkin sisäänrakennettu riippuvuuden tunteeseen sinänsä – ja elokuva keskittyy yksilöllisen riippuvuuden kuvaukseen ihmisestä itsestään käsin, siirtämättä painopistettä hetkeksikään Brandonin ulkopuolelle, yhteiskunnallisiin virtauksiin tai rakenteisiin. Häpeä nostaa päätään tilanteissa, joissa se, mistä kuuluisi saada nautintoa, ei enää mielihyvää annakaan. Kun emme enää nauti, emme osaa nauttia. Olemmeko vaillinaisia? Huonoja? Jollain tapaa rikki? Kuitenkin sen sijaan, että syyttäisimme tästä tilanteesta yhteiskuntamme emansipatorisia tendenssejä tai feminismiä tai pornoteollisuutta, katse olisi suunnattava ennemminkin ihmiseen itseensä, hänen tapaansa käsitellä riippuvuutta.

Mitä riippuvuus nimittäin on? Totesin jo sen olevan pakonomaista hakeutumista uudelleen tilanteisiin, joissa kerran koettu toistuisi samanlaisena – ja mikä olennaisinta, tämä alkuperäinen tilanne koetaan mielihyvän kautta. Useimmissa addiktioissa onkin kyse mielihyvän, aistillisen nautinnon, toistamisesta tai sen halusta. Sisäisenä kokemuksena häpeä syntyy kuitenkin siitä, ettei kokeminen syystä tai toisesta onnistu – jos tilanne jonka seurauksena on totuttu pitämään hyvää oloa, ei tuotakaan sitä, tämä epäonnistuminen johtaa sosiaalisessa ympäristössä nimenomaan häpeään. Brandonin tapauksessa kyse on kuitenkin muustakin: inhimilliset tunteet tuottavat häpeää. Pornoharrastuksen paljastuminen tuottaa häpeää. Kun Brandonin sisar ja pomo päätyvät seksiin hänen asunnossaan, Brandon häpeää. Kun Brandon ei saa erektiota naisen kanssa, jonka kanssa on käynyt treffeillä, hän häpeää. Kun sisar löytää Brandonin masturboimasta ja myöhemmin tämän pornovarastot, Brandon häpeää.

On totta ja elokuvissa usein toistettu seikka, että kun mies menettää hetkeksi seksuaalisen viriliteettinsä, astuu esiin häpeä. Kun mies ei ole potentti yhdyntään, hän ei ole mies – ja varmasti osa tästä ajatuksesta rakentuu ajatukselle, että seksi koetaan kulttuurissamme fallosentrisenä, penetraatiota korostavana huvitteena. Samalla tavalla pornon kuluttamiseen liitetään kulttuurissamme kaikesta huolimatta mielikuvien tasolla jotain hävettävää – väitteet seksuaalisesta vallankumouksesta kertovat enemmänkin siitä, että kulttuurissamme nämä tendenssit kulkevat yhtäaikaisesti päinvastaisiin suuntiin: televisiossa ja naistenlehdistä keskustellaan seksin nautittavuudesta, mutta porno itsessään pysyy epäilyttävänä ja paheellisena.

Tässä mielessä Brandon ei ole häpeän tunteineen missään nimessä yksin. Mutta enemmän kuin se, mitä hetkellinen impotenssi tai pornon suurkuluttaminen kertovat Brandonista, häpeää tuottaa Shamessa metatunne addiktiosta: se, että Brandon tiedostaa, ettei enää nauti pornosta muttei myöskään pääse irti siitä, vaan sortuu siihen uudelleen ja uudelleen. Se, että impotenssi tai porno paljastuu niille ihmisille, joista Brandon jollain tasolla kaikesta huolimatta välittää, saa hänet täydellisen häpeän valtaan. Sen sijaan kun elokuvan alkupuolella Brandonin pomo kertoo Brandonin takavarikoidun työkoneen olevan täynnä pornoa ja epäilee tästä Brandonin harjoittelijaa, mikään Brandonissa ei näytä liikahtavan.

Toisin sanoen vaikuttaakin kuin seksiaddiktio olisi konkreettisesti normaalien, lämpimien ja läheisten ihmissuhteiden tiellä. Pitkälle ehtineelle näin varmasti ehkä onkin; mutta useimpien ihmisten minuus on kuitenkin lähtökohtaisesti niin jakautunut, että he pystyvät sulkemaan nämä toisistaan erilleen ja elämään silti suhteellisen normaalia elämää. Se tekeekin addiktiosta jossain määrin niin vaikean tunnistaa ja tunnustaa: yksin ollessamme saatamme hyvin elää kokolailla toisenlaista elämää kuin parisuhteessa, perheen tai ystävien seurassa. Shame korostaakin tätä tuomalla sisaren Brandonin kolkkoon yksiöön: sisar muuttaa arjen ja pakottaa Brandonin muuttamaan hieman rutiinejaan – juuri sisaren läsnäolo ahdistaa häntä, koska toisen ihmisen läsnäolo ja läheisyys itsessään voivat olla keinoja ylittää riippuvuus. Mutta addiktin minuus on jo kauan aikaa rakentunut nimenomaan riippuvuudelle, eikä hän osaa muuta, ei taida kaartaa luupin ulkopinnalle ja siltä poispäin.

Tällä tasolla Shame on myös kertomus välineellisen tai hyväksikäyttävän järjen tai ajattelun vähittäisestä lakastumisesta. Tilan saa toisesta ihmisestä välittäminen ja rakkaus. Jos nimittäin kliseinen, mutta tässä paikkansa pitävä kokemus riippuvuuden tavasta muuttaa ihmissuhteita riippuvuudelle alisteiseksi hallitseekin elokuvan taustalla olevaa ajatuskehystä, elokuva itse murtaa tätä ajatusta, hiertää sitä niin kuin vesi kiveä. Ihanalla tavalla se on kuvaus ihmisen kyvystä muuttua, löytää läheistensä kautta kosketus moraaliseen etikettiin, jonka varassa, jonka johdattamana elää ja elää hyvin. Kun elokuvan lopussa toistuu alun kohtaus metrossa ja nyt nainen selvästi tekee aloitteen seksiin, Brandon katselee häntä silmiin, mutta hänen katseestaan, ystävällisestä katseestaan lukijalle jää vahva aavistus, ettei hän aio seurata naimisissa olevaa naista ulos metrosta. Hänellä on ehkä pelimiehen ulkonäkö, mutta hänen eleensä, kehonkielensä ja katseensa kertovat nyt muuttuneesta miehestä.

Sipuli itkettää, Paskapää bilettää

Hupilehti Paskapään ensimmäinen numero on kuulemma saapunut painosta. Niinikään lehden viralliset internet-sivut ovat auenneet hiljattain. Jos siis raskaat aiheet ahdistavat etkä jaksa niitä blogejakaan seurata, heittäydy hetkeksi huolettomaksi ja tilaa Paskapää kahden euron naurettavaan hintaan (postitse tilatessa hintaan lisätään 1,05 euroa) osoitteesta info[at]paskapaa.com.

"Varatkaa siis pop cornia ja 3d-lasit sekä valmistautukaa elämänne matkaan! Luvassa on viiltäviä kolumneja, näkemyksellistä kulttuurikritiikkiä, paljastuksia satamatyöläisten lakosta sekä jokamiehen opas aikamatkailuun ja astraaliruumiin hallintaan. Lisäksi Martti Puputti paljastaa, mitä Saarijärvellä todella tapahtui."

Kritiikki, sissit ja tilapäiset autonomiset alueet

"Lyhyesti, me emme mainosta TAZia ainoana mahdollisena, kaikki muut järjestäytymisen, taktiikoiden ja päämäärien muodot korvaavana ratkaisuna. Suosittelemme sitä, sillä se voi tarjota kapinaan liittyviä laadullisia parannuksia johtamatta vääjäämättä väkivaltaan ja marttyyriuteen. TAZ on kuin vallankumous, joka ei kohdistu suoraan valtiota vastaan, sissitoimintaa joka vapauttaa alueen (maasta, ajasta, mielikuvituksesta) ja purkautuu sitten muodostuakseen muualla/muulloin, ennen kuin valtio ehättää murskata sen. Koska valtio on ensisijaisesti huolissaan simulaatiosta eikä substanssista, TAZ voi "miehittää" nämä alueet salaa ja jatkaa juhlallista tarkoitustaan hyvän aikaa suhteellisen rauhassa. Kenties eräät pienet TAZit ovat kestäneet kokonaisia elinikiä sillä Hillbilly-yhdyskuntien tapaan ne jäivät huomaamatta - sillä ne eivät koskaan kohdanneet spektaakkelia, eivät koskaan astuneet ulos simulaation agenteille näkymättömästä todellisuudesta." (Hakim Bey: TAZ, 2009, 132).

Hakim Beyn keskeisin käsite, Temporary Autonymous Zone, tilapäinen autonominen alue, on ollut laajalti käytössä aktivistien ja talonvaltaajien puheissa käytännöissä. Sen konkreettista tilan valtaamista kiinnostavampi ulottuvuus saattaa kuitenkin olla sen sissitoiminnallisessa luonteessa, jossa se voi luoda tilapäisiä vapaita ja autonomisia alueita myös taiteen, kritiikin, kirjoittamisen, verkkokäyttäytymisen, median sisäpuolelle, jännittymään kireäksi, intensiiviseksi momentiksi ja katoamaan takaisin yöhön ennen kuin valtamedia, byrokratia, taidemaailma, jäykät monoliittiset rakenteet saavat siitä otetta. Kuvaavaa esimerkiksi on, että edellisessä merkinnässä ja sen yhteydessä mainittu suomalainen runoporukka on porukka enemmänkin rakenteiden uusintajien ja ylläpitäjien näkökulmasta kuin heidän oman identiteettinsä kautta. Tosin on myönnettävä, että yleisemmin aktivistiset ryhmittyvät ovat lähes aina perustaneet itsensä kollektiivisen identiteetin vahvistamiselle, yhtäläisten piirteiden samanlaistamiselle ja siten egon kasvattamiselle. Bey esittää nähdäkseni oikeastaan juuri päinvastaista: ego aktivismin ytimessä on hävitettävä, sillä ego vie meitä lähemmäs vallanpitäjiä, tekee meistä hallittavia ja se hallitsee meitä ja synnyttää kaikki, kaikki ristiriidat.

Miten tämä kulttuuritoimijoiden moneus voi sitten versoa välittämättä niitä kontrolloimaan pyrkivistä voimista? Sen keskeisin toiminnan muoto on sissisota: odota, väijy pusikoissa, iske ja häviä, katoa näkyvistä. Pyri siihen, ettei sinua voida ottaa haltuun, että tyylisi, merkkisi, käytäntösi muuttuvat alati ja varsinkin jos kulttuuripoliisit, Hesarin toimittajat ja byrokratia ovat kintereilläsi.

Tai vaihtoehtoisesti: vaikene, kieltäydy, pysyttele jatkuvasti näkymättömissä. Älä tee suoraa elettä, jotta sinua edes voitaisiin havaita. Bey esittää John Zerzanin kieltäytymisen elementtejä ("elements of refusal") seuraten mm. käytännön toimenpiteitä: kouluttautumisesta, äänestämästä, työstä, kirkosta, kodista, perheestä ja taiteesta kieltäytyminen. Kieltäytyminen on vastarinnan muoto, jolla vapautetaan resursseja, suunnataan niitä toisin. Se ei ole luopumista, vaan saamista.

Esille tuleminen, omalla nimellä ja omilla kasvoillaan argumentointi on valtarakenteiden kontrolloimaan peliin astumista, joten miksi siitä kieltäytyminen, nimettömyys, pelin sabotoiminen, vieraat tekniikat olisivat häpeällistä, inhottavaa "törkeää puskista huutelua", kuten Kaarina Hazard hätäili joskus televisiossa moittiessaan Anna Kontulan pamfletissa moniäänisellä puhunnalla esittämää kansanedustajan ja feministin seksisuhdetta. Se on ei-sallittua juuri sen takia, ettei siitä ole saatu otetta. Tähän liittyen: niin kauan kuin runopiiritkin ovat blogimaisesti versoavia, rihmastoja jotka virtaavat eri maailmojen lävitse, ja ne ovat "harrastetoimintaa", hyvä! Kun niitä ei saada kootuksi yhdeksi teokseksi, yhdelle foorumille, yhteen blogiin, ne ovat vain fragmentteja, jotka henkivät tiettyä aktivistista voimaa, mutta tällöin ne lumoavat, eivät synnytä halua ottaa haltuun, hallita.

Kritiikkikeskustelunkaan ymmärtäminen ei siis ole sivullisen päämäärä, vaan vahingollisten tekniikoiden lopputulos - siihen osallistumiseen ei tarvita ymmärtämistä, vaan mielenkiintoa, hapuilua, sormeilua, koettelua. Kritiikkikeskustelussakaan ei ole mitään ymmärtämistä, sitä ei tule pyrkiä ymmärtämään: sen jatkuva virta poispäin sellaisista instituutioista kuin Hesarin kulttuuritoimitus tarvitsee vain katsojia, jotka lukevat runoja ja katsovat vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvia tai ylipäätään elävät elämäänsä kosketuksissa ympäristöönsä, avoimina, alttiina.

"Nämä eleet tapahtuvat instituutioita vastaan ja siinä mielessä ne ovat "negatiivisia" - mutta, pelkän kieltäytymisen sijaan, jokainen negatiivinen ele sisältää myös ehdotuksen "positiivisesta" taktiikasta halveksitun instituution korvaamiseksi." (Bey 2009, 170.)

Porno kontrollimekanismina

Helsingin Sanomien paperiversiossa on käyty jo tovin keskustelua pornografiasta. Keskustelu käynnistyi taas kerran erään huolestuneen ammattilaisen noustua takajaloilleen ja tuotuaan mielestään tärkeä huomio julkisuuteen: lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore oli huolissaan siitä, kuinka lapset altistuvat yhä varhaisemmassa vaiheessa pornografiselle materiaalille ja Big Brotherin kaltaiset reality-showt ohjaavat "tavallisia nuoria" jo varhain väärille teille. Seksuaalietiikan tutkija Tommi Paalanen reagoi Cacciatoren huoleen kuittaamalla pornografian vaarattomaksi ja seksuaalisuutta piristäväksi lisäksi. Tänään mielipide-palsta purskautti myös "tavallisen ihmisen" huolen esiin kolmen artikkelin voimalla.

Hyvä kysymys on, mistä puhumme kun puhumme pornografiasta? Yleisesti käsitteenä se liitetään maksulliseen, aikuisille suunnattuun hard core-erotiikkaan. Tämänkin keskustelun käsittäminen vain tätä pornon muotoa tuomitsevana polemiikkina ei kuitenkaan riitä. Porno on enemmän.

Vastikään koettiin musiikkivideorintamalla jotain, joka käy oikeastaan osuvasta esimerkistä. Rammstein julkaisi uuden musiikkivideonsa, joka on muodoltaan hyvin konservatiivinen ja tylsä, mutta sen merkitys on sen viimeisessä minuutissa. Tuon minuutin aikana nämä saksalaisen raskaan rockin lähettiläät asettuvat pornonäyttelijöiksi ja panevat musiikkivideossa esiintyviä naisia avoimesti, kaiken paljastaen (ja kuten V. S. Luoma-aho huomautti, ne ilmeet kannattaa huomioida). Musiikkivideo päättyy kunkin yhtyeen jäsenen ejakulaatioon. Video julkaistiin amatööripornosivulla, eikä sen katsominen vaadi mitään oikeuksia; videon katsominen on siis yhtä helppoa kuin katsoa jokin toinen video YouTubesta. Huomio ei ole kuitenkaan siinä, että video olisi jotenkin helppo katsoa, vaan sen merkityksessä musiikkivideon luonnollisessa kehityksessä. Jos ajatellaan suosittua MusicTelevisionia, Rammsteinin video on tuon tv-kanavan historian looginen piste. Se astuu askeleen pidemmälle siinä kehityksessä, johon MTV:llä näytetyt musiikkivideot ovat koko ajan pyrkineet: suoraan seksin representaatioon. Koko 90-luvun ajan ja vielä 00-luvulla MTV on esittänyt videoita, joissa on avoimesti flirttailtu seksillä. Ironista on, että siinä missä MTV:stä on tullut kanava, jossa näytetään enemmän mainoksia kuin musiikkivideoita, Rammstein pyrkii tuon kanavan todelliseen formaattiin, mutta ei tule ikinä pääsemään sinne. Rammsteinin Pussy on olennaisesti MTV:n musiikkivideo, joka on riisuttu kaikesta flirttailusta. Voisi kuitenkin kuulla jonkun sanovan, että se on liian pornoa päätyäkseen musiikkivideokanavalle.

Mutta tosiasiassa liian pornoa on juuri kaikki se, mitä on edeltänyt Rammsteinin videota MTV:llä ja kaikki se, mikä elää valtakulttuurissa seksuaalisuutena. Tässä palaamme Helsingin Sanomiin. Nimimerkki ex-pornoriippuvainen kirjoittaa osuvasti, kuinka "porno haittasi muuta elämääni" ja nähtävästi tietämättään hän ilmaisee, että pornoa ei ole se, mitä katsotaan aikuisviihdesivustoilta, vaan se, mikä häntä kulttuurissa ympäröi. Porno siis levittäytyy koko yhteiskuntaan, aina kaupankassasta iltapäivälehtiin. Ja huomattakoon: nimimerkki mainitsee, että suurin ongelma hänelle oli televisio. Televisio kokonaisuudessaan: ennen internetiä se nähtävästi esitti myös pornografiaa myöhäisillassa, mutta myös paljon muuta. Vasta luopumalla televisiostaan hän pääsi irti pornosta ja pornoistavista asenteistaan, siis tavoista esineellistää ihmisiä seksiobjekteiksi, muuntaa mielikuvissaan arkipäiväiset tilanteet ja paikat seksiaktin miljöiksi.

Tätä keskustelua seuratessaan kannattaa muistaa, että kyse ei ole siitä, että seksuaalisuus sinänsä olisi jotakin epätervettä ja sairasta. Kuten jo Puute ja tasapaino-tekstissä (ja sen kommenteissa) kirjoitin, asian ydin on siinä analyysissa, onko mahdollista, että valtakulttuurin käytänteet vaikuttavat negatiivisesti meidän luonnolliseen seksuaalisuuteen. Muistetaan nyt vaikkapa se, että jos luonnollisuudesta puhutaan, ns. facial cumshot, ejakulaatio naisen kasvoille ei ole mitään ihmisen viettipohjaista käytöstä, vaan pornoteollisuuden mukanaan tuoma ilmiö, jota monet haluavat jäljitellä. Se on toisin sanoen seksuaalikulttuurinen käytäntö. Seksuaalisuus ja sen käytänteet tietenkin muuttuvat ajan saatossa, eikä muutoksia tarvitse etukäteen tuomita, mutta on hyvä huomata, että ihmisen seksuaalisuuteen liittyvät poikkeamat voivat olla poikkeavia myös vain historiallisessa tai ajallisessa mielessä. Pornoteollisuus voi tuoda ihmisten seksuaaliseen käytökseen uusia lisäyksiä, mutta viime kädessä laajempi kulttuuriteollisuus mukauttaa ne yhteiskuntaan ja sallii niiden yleistymisen.

Paalanen väitti mielipidekirjoituksessaan, että 90 prosenttia nuorista miehistä ja 60 prosenttia nuorista naisista pitää pornon katselua kiihottavana, mikä tarkoittaa, että porno on vaaratonta. Yhtä hyvin voisi väittää, että koska Big Brotheria katsoo 638 000 katsojaa, sekään ei ole vaarallista. Sekä porno että etenkin Big Brother voivat silti olla vaarallisia, jos ohjelmaformaatti itsessään ei suojele katsojaa joutumasta sen valtaan (kuten Paul Feyerabend esittäisi) tai jollei katsoja itse osaa pitää varaansa. Siinä missä Big Brotheriin myös pornoteollisuuteen on tunkua. On kasvanut selvästi "reppanoiden" sukupolvi, jotka muusikko ja runoilija A. W. Yrjänän sanoin ovat kuin "alistetun kansan viimeinen kapina: muuttua laumaksi tietämättömiä narsisteja, jotka hölöttävät tyytyväisinä älyttömyyksiä syödessään omaa paskaansa studiolamppujen latteassa loisteessa." Tarvitsee vain katsoa ympärilleen, niin huomaa, mitä "pornoistuneen" kulttuurin ihanteet ovat tehneet ihmisen aistillisuudelle, käytännöille, käytökselle, mielikuvitukselle.

Toki löytyy irvileukoja, jotka väittävät, että "pornon pelko kertoo kateudesta". Tässä kuitenkin puhutaan selvästi eri pornosta kuin mistä addiktit ja ex-addiktit puhuvat. Pornon pelko ei ole vain "uskovaisen sukulaisen" huolenaihe nro 1, vaan jokaisen terveen kansalaisen, joka on tietoinen olemassaolostaan kulttuuriteollisuudesta. Miksi? Porno on laajasti käsitettynä teollisuuden muoto, joka tyrkyttää yksilölliselle, aistilliselle oliolle tiettyä käsitystä seksuaalisuudesta ja saa tämän omaksumaan sen. Tuossa seksuaalisuudessa on monia eri säikeitä, mutta ennen kaikkea siinä pyritään laskelmointiin sen suhteen, että se mikä kiihottaa seksuaalisesti mahdollisimman monia, on seksuaalisesti oikein. Pornoon kuuluu siis olennaisesti sanomattomana sääntönä se, että se pyrkii luomaan seksuaalinormeja ja käytöstä (kulutusta), joka myös hyödyttää muita osapuolia (enimmäkseen pornon tuottajia).

Yksilön kehityksen kannalta porno on vaarallista myös sen takia, että se luo esteitä terveelle, henkiselle kasvulle, jossa vapaa ja tutkiva seksuaalisuus on luonnollinen osa, mutta ei pääasia. Jos pornon sallitaan tunkea lävitse kaikkialla kulttuurissa, kuten on itse asiassa jo tehty, vedotaan yhteen ja vain yhteen osaan ihmisessä, pidetään tämän jalat maassa ja tajunta sumeana. Sen sijaan, että ihminen oppisi myös muuntamaan seksuaalienergiaansa, katsotaan oikeaksi ja välttämättömäksi tyydyttää seksuaaliset tarpeet niin pian ja niin usein kuin on mahdollista. Jos joka ovesta ja akkunasta, so. mediasta, työntyy ihmisen elämään ja tietoisuuteen pornografista materiaalia, on kyse jo tietoisesta, tietyn teollisuuden harjoittamasta kontrollimekanismista.

Puute ja tasapaino

Timo Hännikäinen nousi viime kevättalvella median parrasvaloihin hetkeksi aikaa pamfletillaan Ilman (2009). Ainakin median ja monet feministit Hännikäinen sai takajaloilleen, sillä huonomuistiset ja valikoivat joukkotiedotusvälineet muistivat Hännikäisen vaatineen kirjassa mm. julkisia bordelleja ja naisille yleistä seksuaalivelvollisuutta (siinä missä suomalaisilla miehillä on yleinen asevelvollisuus). Yksiulotteistava vallankäyttö aktuaalistui jälleen. Unohdettiin, että osa esityksestä oli pitkälti myös provosointia ja Ilman niputti yhteen paljon tärkeämpiäkin huomioita.

Hännikäisen pamfletin keskeinen ideologinen kritiikki kohdistui 60-lukulaiseen seksuaaliemansipaatioon, joka yhden tarinalinjan vietävänä on johtanut yhteiskuntamme läpipornoistumiseen. Seksuaalinen kilpailu individualistisessa kulttuurissa on yhä tavallisempaa, ja pornografian merkitys yhä suurempi sekä pedagogisena kuvastona että taloudellisena mahdollisuutena. Läpipornoistumisen allekirjoittavat yhteiskunnassa varmasti hyvin monet, mutta, hämmentävää kyllä, monikaan ei pariutumisensa suhteen koe sitä minkäänlaisena ongelmana: ongelma pornosta tulee, kun se joutuu lasten ja nuorten käsiin - iljettävää porno on lähinnä aikamiespoikien ja muuten yksinäisten miesten tietokoneella tai DVD-soittimessa. Kun kaupalliset tiedotusvälineet lanseeraavat yhä uusia seksioppaita, joissa erotiikkaa haetaan yhä useammin myös pornografian puolelta, se on kiehtovaa, eksoottista, ja nostaa esiin yhä uusia julkkiksia.

Olin lukenut Hännikäisen edellisen esseekokoelman (Taantumuksellisen uskontunnustus) ennen Ilman-pamfletin julkaisua ja mediasta lukemani perusteella petyin mieheen: aivan kuin sinänsä kelvollista ajattelua esittänyt nuori mies olisi taantunut seksinnälkäiseksi, vihaiseksi mieheksi, joka narsistisesti esittelee omia puutteitaan. Ilman-pamfletin lukeminen kuitenkin edellyttää kirjoittavan ruumiin analyysia. En tunne Hännikäistä ihmisenä, enkä näe mitään syytä tutustua häneen median välityksellä - riittää, että tunnen hänen kirjoittavan ruumiinsa, joka on Ilman-pamfletin muotoa. Ruumis kaikkine avuineen ja puutteineen on olemassa pamfletin sivuilla, kannanottoina, valituksena, suuntina edetä.

Ilman onnistuu jollain hyvin oudolla tavalla toimimaan lukijan viettelijänä, eräänlaisena kirjallisena soidinmenona, jossa lukija haluaisi vietävästi pornoistaa kirjoittavan ruumiin, tehdä hänestä seksiobjektin itselleen. Jos seksin suhteen aletaan asettelemaan objekteja, päädytään hyvin nopeasti tilanteeseen, jossa omia haaveita, haluja ja himoja projisoidaan toiseen: tämä projisointi jättää tuntevan ruumiin, asetetun objektin ja sen vaitiolon, todellisuudessa huomiotta. Seksiobjekteilla operoiva, pornoistava ajattelu on sokeaa onaniaa.

Hännikäisen pamfletti ei yksin tyydy esittelemään sitä, kuinka yksittäinen kirjoittava ruumis ei ole ollut seksisuhteissa vuosikausiin tai kuinka pornoistunut kulttuuri tuottaa seksuaalisia väliinputoajia, jotka sotatantereeksi muuttuneessa sosiaalisessa elämässä jäävät ilman, siinä missä tuhannet kevytmielet iskevät partnereita käytännössä joka ilta. Eräs selvä kertomuslinja, jota Hännikäinen kuljettaa esseekokoelmansa lävitse, on pornon muodonmuutos kapinallisesta, erilaisuutta, tavallisuutta ja vapautuneisuutta korostavasta, avoimesta nautiskelusta 90-00-lukulaiseen alien-pornoon, joka on mahdollisimman kaukana ns. tavallisista ihmisistä. Seksuaaliemansipaation eräästä tärkeästä ilmentymästä on tullut siis homogeenisyyden fasistista teatteria, jossa koomiset sivuhahmot jäävät ilman ja lihaksikkaat, tatuoidut miehet saavat mitä älyttömimmissä paikoissa naisia, jotka hädin tuskin muistuttavat naisia kaiken sen meikki-, vetyperoksidi-, botox- ja silikonikerroksen alla. Tämän päivän pornosta on niinikään leikki kaukana: se on niin kylmän laskelmoitua myös asentojärjestystensä puolesta, että vain hullu puhuisi pornon kohdalla emootioista. Suurin paradoksi onkin, että pornografiassa yritetään maksimoida nautinto ilmeillä, eleillä ja asennoilla, mutta kauas paistaa, että porno on peli, jota pelataan niin älyllisesti kuin peliä voidaan pelata.

Omalla tavallaan Hännikäisen pamfletti on jopa koskettava. Sehän kertoo väliinputoajista, jotka ovat juuri noita tavallisia ihmisiä. Pamfletin heikkous kuitenkin on, että kirjoittava ruumis on liian tavallinen erityisesti sen vuoksi, että se on yrittänyt vokotella partnereita ympäristöissä, jotka ovat kaikkein ilmeisimpiä iskupaikkoja: baareissa. Entä ne olennot, jotka eivät syystä tai toisessa baareissa käy? Vaikka Hännikäinen ehdottaa, että pariutumisia tulisi mahdollistaa myös sinänsä hyvin tavallisissa paikoissa - kirjastoissa, kaupoissa, puistoissa - ja hyvin avoimesti, jää tämä huomio sinänsä irralliseksi, koska siltä puuttuu kirjoittavan ruumiin kokemus. Voi tietenkin olla, että ruumis joka on nähnyt jäävänsä ilman, on kokenut enemmän kuin ruumis joka ei ole koskaan ollutkaan näkyvillä. Yhtä kaikki on surullista, että Hännikäisen kirjoittava ruumis hukuttaa tämän vuoksi seksinnälkänsä pornoon, viinaan ja kirjoittamiseen. Mikä olisi apeampaa kuin kirjoittaminen työnä, viina ja porno huvina?

Sinänsä tämä jo valmiiksi yksiulotteistunut yhtälö ottaa itsestäänselvänä olettamuksen, että selibaatti, johon ihminen on pakotettu, on kurjuutta josta on ponnisteltava kaikin keinoin pois. Kuka kirjoittaisi pamfletin vapaaehtoisesta selibaatista ja sen autuudesta? Entä kuka uskoisi pamfletin kirjoittajaa? Hännikäiselle selibaatti on kuitenkin kieroutuneisuuden muoto, minkä vuoksi hän sivuuttaa sen mahdollisen henkisen ulottuvuuden. Vuosisatojen saatossa on kuitenkin elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet tietoisesti ilman seksiä, tavoitellakseen korkeampaa pyhyyttä. Kenties Hännikäisen kirjoittava ruumis ei ymmärrä, että viha jota selibaatti hänessä synnyttää on todellisuudessa seksuaalienergiaa. Eikö seksuaalienergian tietoinen kanavointi pikemminkin kasvata ihmistä, irrota häntä perustarpeiden liiallisesta toistamisesta? Emmekö me tulisi toimeen vähemmälläkin kuin päivittäisellä runkkausrupeamalla? Siksi onkin ongelma, että Hännikäisen kirjoittava ruumis paljastuu kulttuurinsa lapseksi: se janoaa osaksi kulttuuria, jonka kokee sairaaksi, kulttuuriin joka sanoo, että seksuaalisuudesta kieltäytyminen johtaa patologioihin ja tukahtuneisiin tunteisiin ja edelleen väkivaltaan. Se voi tosiasiassa johtaa niihinkin, mutta myös muualle. En usko, että kenenkään oman seksuaalienergian kärsivällinen työstäminen tekisi kenellekään suoranaista pahaa pitkällä tähtäimellä. Mahdollisesti se hyödyttäisi huomattavastikin yksin henkistä kehitystä. Vaikka esimerkiksi joogafilosofiassa tunnetaan käsite brahmacharya, pidättäytyminen, meillä se koetaan lähes järjettömänä. Miksi kukaan kieltäytyisi nautinnosta? Seksuaalienergian jopa monien silmissä mieletön tuhlaaminen taas tuntuu yhtä mielekkäältä kuin kuluttaminen. Pidättäytyminen - osittainen, ei absoluuttinen - voi kuitenkin olla tie siihen kulttuurivallankumoukseen, jossa vastuullisuus - Hännikäisen peräänkuuluttama hyve - saisi arvonpalautuksen, myös makuuhuoneissa.

Oli miten oli, Hännikäisen pamfletin ongelma on sen kaksinaisessa luonteessa: toisaalta se yrittää kritisoida nykyistä seksuaalisuutta ylikorostavaa kulttuuria, toisaalta se tukee tuon kulttuurin olemassaoloa pitämällä taas yhden narisevan monologin seksistä. Jälkimmäinen tarkoittaa, kuinka sen sijaan että siirtäisimme huomiotamme "karkeista" tarpeista "hienovaraisempiin", päädymme jauhamaan edellisistä. Kirjoittavan ruumiin ongelma onkin selvä utopiattomuus: hän haluaa vain porvarillisen elämän, ei muuta. Ihmisen muuntaminen, jalostaminen, ei kiinnosta häntä. Hän on täydellisen immanentti, tekisi mieli jopa sanoa, sieluton. Hänen ihmisensä on tarpeilleen elävä, hyväntahtoinen, mutta pahanluontoinen hölmö, jolla ei ole halua tai kiinnostusta muuttua millään tavalla sielullisesti.

Tarkoituksenani ei ole sanoa, että seksuaalisuudessa kaiken painon tulisi olla energian sublimoimisessa - siitä ei vain tällä hetkellä puhuta yhtään. Siksi onkin kiinnostavaa, mutta toisaalta hyvin näköalatonta, että Hännikäisen kirjoittava ruumis sulkee sublimaation lajeina sisäänsä vain kirjoittamisen ja urheilun. Sanallakaan hän ei mainitse henkisiä perinteitä, joissa henkisen kilvoittelun ja seksuaalivietin tietoisen vähentämisen välisestä yhteydestä on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Hännikäisellä sublimaatiokeinojen välillä ei ole olemassa laatueroja.

Toistan vielä kerran: seksuaalienergian kanavoimisella ei välttämättä pyritä seksuaalisuuden poistamiseen, vaan sen kulttuurisen merkityksen suhteuttamiseen: jonkinlaista askeesia harjoittava voi saada ja antaa hyvää seksiä, kun taas seksuaalisuuteensa liikaa käpertynyt voi hioa tunnerepertuaaria, poistaa kokemisen syvyyttä, arkistaa ja laimentaa seksuaalisuutta. Pidättäytyminen muuntaa siis ihmisen kiinnostuksenkohteita (ja katso! naisistakin tulee ihmisiä, naisia, eikä vain seksiobjekteja) ja elämisen mieltä. On luonnollista, että tämä aiheuttaa joissakuissa pelkoa ja kateutta. Siksi onkin hyvä, että Hännikäisen kirjoittava ruumis tunnustaa tämän, se kun on jo puoli voittoa:

"Tunnen sellaisia ihmisiä, joilla ei käytännössä ole romanttis-eroottisia seikkailuja vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja jotka eivät vaikuta mitenkään tyytymättömiltä elämäänsä. He eivät myöskään näytä etsivän seksille korviketoimintoja. En tiedä, mikä heidän salaisuutensa on; kenties heidän sukupuoliviettinsä on laimeampi tai psykologinen rakenteensa erilainen kuin muilla, tai sitten he ovat vain tyynen kuulaasti päätelleet, ettei viettelypeliin heittäytyminen todellakaan ole vaivan arvoista. En usko, että he ovat seksuaalisesti kylmiä; jos tilaisuus seksiin tarjoutuu, he varmasti tarttuvat siihen ja suhtautuvat siihen mukavana bonuksena, mutteivät turhaudu vaikkei niin kävisikään. He ovat vapaimmat yksilöt, joita seksin kyllästämästä kulttuuristamme löytyy ja heidän sisäinen tasapainonsa on kadehdittavaa." (2009,56.)