Riippuvaiset mielet ja väkisinnauttijat

Shame on alkaneen vuoden parhaimpia elokuvia. Kirkkaasti. Se on mestarillinen. Steve McQueenin toinen ohjaus on selvästikin käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu niin maltilla, niin elokuvaa taiteena kunnioittaen, että se paistaa kirkkaana elokuvan jokaisesta kohtauksesta lävitse. Shame on kertomus seksiaddiktista ja tämän siskosta, joka yllättäen saapuu pariksi yöksi veljensä luo yöksi. Mutta toisin kuin saattaisi ensi käteen arvella, Shame ei kuvaa niinkään pelimiestä, joka saalistaa yöt ja seilaa päivät – huolimatta siitä, että Michael Fassbenderin esittämä Brandon on komea ja menestyvä ja hänessä monessa mielessä on kaikki avut tähän – vaan ennemminkin yli puolet elokuvasta kuvataan yksinäistä ihmistä, jota seksuaalisen riippuvuuden myötävaikuttama tyhjyys syö ja iestää. Mekaanisesti hän töistä tultuaan alkaa katsoa läppäriltään pornoa, ja kun hänen säälittävä ja pyrkyrimäinen pomonsa yrittää iskeä partnereita baarissa, hän on se joka päätyy tympeään, kaikkea muuta kuin romanttiseen seksiin syrjäiselle kujalle, mutta paneminen on mielenkiinnotonta toistoa, outoa velvollisuudentuntoa ja Brandon pelkkä vanhan maailman apina, mies joka ei osaa muuta, tekee mitä tekee mutta elottoman, sielullisesti köyhän jäljittelijän hahmossa. Elokuvan alussa on toki kohtaus, jossa Brandon käy silmäpeliä ventovieraan kanssa metrossa, mutta kohtaus päättyy naimisissa olevan ventovieraan pakenemiseen metrosta ja Brandonin nopen osaan. Toisin kuin tämäntyyppisissä kuvauksissa keskimäärin, Shame ei sorrukaan missään vaiheessa nautiskelemaan seksillä – edes silloin kun seksiä kuvataan, se ei ole kiihottavaa tai hurmaavan aistillista, muttei myöskään banaalia, kaameaa ja vastenmielistä. Se vain on, muttei merkitse osapuolille mitään. Jos Brandon olisi pelimies, hän kukaties vielä nauttisi seksistä. Mutta hän ei ole, vaan vain yksinäinen piruparka jäljittelijä pelimiehen hahmossa.

Lähtöasetelma muistuttaa toki paitsi esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoa (1991), siitä tehtyä elokuvaa – Fassbender itse näyttää vähän nuorelta Christian Balelta – myös monia muita vieraantumiskuvauksia. McQueen tekee kuitenkin elokuvansa taiten. Missään vaiheessa se ei sorru tyhjään rankisteluun, tympeään ja puuduttavaan seksinkuvaukseen eikä muoto missään vaiheessa alennu nautiskelemaan sillä, mikä pyritään kuvaamaan oikeasti ahdistavana, masentavana ja ongelmallisena. Addiktille seksi on ongelma, ja mitä pidemmälle addiktio etenee, sitä vähemmän addikti nauttii kokemastaan. Tätä ei ulkopuolisenkaan tulisi ohittaa niskoja nakaten. Merkitsevää on myös se, ettei elokuva pyri selittelemään, mistä addiktiot seksiin tai vastaavasti Brandonin siskon läheisriippuvuuden tunteet mahtavat johtua; vaikka sisar sanookin, että heille vain on jaettu huonot kortit, tämä ei suoraan viittaa rankkaan lapsuuteen tai vastaavaan: osin selittämättä jää myös Brandonin kylmäkiskoinen suhde sisareensa. Timo Hännikäinen arveli sen mainiossa Shame-kritiikissään johtuvan yksinkertaisesti siitä, että sisar uhkaa Brandonin tietoisen pinnallista, kaikkia syvempiä ihmissuhteita välttelevää elämäntapaa. Se, että Shamessa nämä seikat jätetään kuitenkin avoimeksi, paradoksaalista kyllä, auttaa meitä paremmin ymmärtämään Brandonia ja tämän sisarta. Rankka lapsuus, hyväksikäyttö, hyvä työ, epäonnistuneet aiemmat ihmissuhteet eivät erota meitä heistä. Vaikka tämän tyyppisille syille annetaankin usein elokuvissa selittäjän osa, ne myös usein banalisoivat itse kokemuksen, jolloin tunnetasolla lukija ja kokija jätetään kylmäksi.

Muussakin mielessä Shame piirtää paljon tekstiainesta tietoisesti avoimeksi, lukijan tulkittavaksi. Elokuva malttaa – maltti on keskeinen termi elokuvan muodon kannalta muutenkin – jättää tarpeeksi tilaa kasvoille, eleille, tiloille, eikä missään vaiheessa elokuva kiirehdi liiaksi eteenpäin tai heittäydy helppojen ratkaisujen vietäväksi. Samaan aikaan kanssani teatterissa olleista ihmisistä monet eivät selvästikään jaksaneet tätä – monia elokuva vaikuttikin päinvastoin vaivaannuttavan, se sai heidät huokailemaan, jopa lähettelemään tekstiviestejä turhautuneena. ”Kun ei tässä tapahdu mitään.”

Mutta Shamessa nimenomaan tapahtuu. Suurin osa tietysti pinnan alla, mutta muodoltaan se on kaikkea muuta kuin staattinen. Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin Brandon itse, jonka ulkonäön tai menestymisen ei tulisi antaa liiaksi hämätä. Brandon on loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä. Toki niissä tilanteissa joissa kokee sen mahdolliseksi, Brandon käyttää ulkonäköään hyväkseen esiintyen niin itsevarmasti kuin voi (Hännikäisen sanoin: ”Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan”), mutta kokonaisuudessa näitä tilanteita on loppujen lopuksi melko vähän. Useamman kerran hän ostaa seksipalveluja; vielä useamman kerran hän vain masturboi saniteettitiloissa tai katselee apaattisella mielenkiinnolla, tottumuksen väsyttämänä pornoa läppäriltään. Tässä mielessä olisi – ja onkin – hieman harhaanjohtavaa korostaa Brandonin pelimiesmäisyyttä. Tunnetasolla elokuva ei välttämättä pureudu niinkään siihen kuin pornon asemaan liberaaleissa yhteiskunnissa ja meidän haluumme kuluttaa sitä. Brandon ei ole seksiaddikti siksi, että hänellä olisi keskimääräistä paremmat mahdollisuudet irtosuhteisiin, vaan siksi, että porno – siinä missä mikä tahansa viihde tai viihdyke joka antaa meille elämyksiä – on jatkumo.

Useimmitenhan eri riippuvuudenkuvauksissa tämä jatkumollisuuteen liittyvä juonne on, ja se näkyy ja sitä näytetään toistuvasti uutuudenviehätyksen ja ekstaasin vähittäisenä haihtumisena ja muuttumisena hät'hätää mekaaniseksi toistamiseksi, apaattiseksi ”vielä kerran” -kuvitelmaksi, jolla yritetään uusintaa ja toisintaa jotain, joka kerran palveli hetkeä, osui hermoon, vei kokijansa aistillisen maksimalismin äärelle. Mutta kuten Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessussa (2000), harvoin nämä kertomukset päättyvät onnellisesti. Shame päättyy. Tai ehkei niinkään onnellisesti, mutta ainakin toiveikkaasti. Kun Brandon elokuvan puolenvälin jälkeen viskoo pornonsa roskiin aina tietokonettaan myöten, seuraa tätä vielä aika jolloin hän päätyy paitsi epämääräiseen homoseksiin myös käyntiin prostituoitujen luona. Vasta tämän jälkeen Brandonin parantuminen – siksi elokuvan loppupuolen kaikesta huolimatta tulkitsen – alkaa vähitellen, aste asteelta. Pitkä kohtaus prostituoitujen luona on kuitenkin jo kuin käänteiskuva Amerikan psykon eri kohtauksista, jossa Balen näyttelemä Patrick Bateman katselee itseään kesken yhdynnän peilistä, pullistelee lihaksiaan ja hymyilee. Shamessa Brandon nai samalla tapaa huoria takaapäin, mutta hänen kasvoillaan on tuskaisa, epätoivoinen, jopa itkuinen irvistys. Harvoin elokuvassa yhdyntä on ollut näin vastenmielistä yhtyjälle itselleen.

Kulttuurimme on mitä on, ja muutokset siinä ovat selvästikin johtaneet seksuaalikäsitysten kevenemiseen. Myös Brandonin ajatus avioliiton järjettömyydestä – miksi sitoutua yhteen ihmiseen loppuelämäksi – on alkanut yleistyä länsimaisissa yhteiskunnissa. Shame ei silti syyllistä yhteiskuntaa sairastavista jäsenistään, muttei myöskään vaivaannu edes arvioimaan, millaisia seksuaalisia yksilöitä pornoteollisuus tai länsimainen kulttuuri tuottaa – tai millaisina miehet haluavat naiset, millaisina naiset miehet. Muutamasta flirttailukohtauksesta ei vielä paljoa voida päätellä. Ja mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä enemmän ymmälleni menen – sitä vähemmän se oikeastaan tuntuu sanovan. Luulen kuitenkin, että tämä on tarkoituksellista. Mitä enemmän Shamea ajattelee, sitä kryptisempi siitä tulee, kuin hiertävä aines tai junnaava kappale. Ehkä juuri tästä syystä McQueenin elokuva jää vaivaamaan.

Jos nimittäin Shame ei syyllistä seksiaddikteja, eikä anna selityksiä heidän riippuvuuksilleen, jää vain tunteen kuvaus. Tunne on tyhjä, välinpitämätön, jotain josta ei nautintoa enää saa. Kun kertomus siis riisutaan muusta yksinomaan tämän tunteen kuvittamiseksi, se Shamen tapauksessa saa yllättävän voimakkaita sävyjä. Mutta mitä oikeastaan on elokuvan ”häpeä”? Hännikäinen arveli kritiikissään seuraavaa: 

”Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin.”

Itse luen Shamea siten, että seksuaalinen vallankumous ja sen seuraukset tunnustetaan kyllä kertomuksen horisontissa, mutta pohjimmiltaan häpeä on pikemminkin sisäänrakennettu riippuvuuden tunteeseen sinänsä – ja elokuva keskittyy yksilöllisen riippuvuuden kuvaukseen ihmisestä itsestään käsin, siirtämättä painopistettä hetkeksikään Brandonin ulkopuolelle, yhteiskunnallisiin virtauksiin tai rakenteisiin. Häpeä nostaa päätään tilanteissa, joissa se, mistä kuuluisi saada nautintoa, ei enää mielihyvää annakaan. Kun emme enää nauti, emme osaa nauttia. Olemmeko vaillinaisia? Huonoja? Jollain tapaa rikki? Kuitenkin sen sijaan, että syyttäisimme tästä tilanteesta yhteiskuntamme emansipatorisia tendenssejä tai feminismiä tai pornoteollisuutta, katse olisi suunnattava ennemminkin ihmiseen itseensä, hänen tapaansa käsitellä riippuvuutta.

Mitä riippuvuus nimittäin on? Totesin jo sen olevan pakonomaista hakeutumista uudelleen tilanteisiin, joissa kerran koettu toistuisi samanlaisena – ja mikä olennaisinta, tämä alkuperäinen tilanne koetaan mielihyvän kautta. Useimmissa addiktioissa onkin kyse mielihyvän, aistillisen nautinnon, toistamisesta tai sen halusta. Sisäisenä kokemuksena häpeä syntyy kuitenkin siitä, ettei kokeminen syystä tai toisesta onnistu – jos tilanne jonka seurauksena on totuttu pitämään hyvää oloa, ei tuotakaan sitä, tämä epäonnistuminen johtaa sosiaalisessa ympäristössä nimenomaan häpeään. Brandonin tapauksessa kyse on kuitenkin muustakin: inhimilliset tunteet tuottavat häpeää. Pornoharrastuksen paljastuminen tuottaa häpeää. Kun Brandonin sisar ja pomo päätyvät seksiin hänen asunnossaan, Brandon häpeää. Kun Brandon ei saa erektiota naisen kanssa, jonka kanssa on käynyt treffeillä, hän häpeää. Kun sisar löytää Brandonin masturboimasta ja myöhemmin tämän pornovarastot, Brandon häpeää.

On totta ja elokuvissa usein toistettu seikka, että kun mies menettää hetkeksi seksuaalisen viriliteettinsä, astuu esiin häpeä. Kun mies ei ole potentti yhdyntään, hän ei ole mies – ja varmasti osa tästä ajatuksesta rakentuu ajatukselle, että seksi koetaan kulttuurissamme fallosentrisenä, penetraatiota korostavana huvitteena. Samalla tavalla pornon kuluttamiseen liitetään kulttuurissamme kaikesta huolimatta mielikuvien tasolla jotain hävettävää – väitteet seksuaalisesta vallankumouksesta kertovat enemmänkin siitä, että kulttuurissamme nämä tendenssit kulkevat yhtäaikaisesti päinvastaisiin suuntiin: televisiossa ja naistenlehdistä keskustellaan seksin nautittavuudesta, mutta porno itsessään pysyy epäilyttävänä ja paheellisena.

Tässä mielessä Brandon ei ole häpeän tunteineen missään nimessä yksin. Mutta enemmän kuin se, mitä hetkellinen impotenssi tai pornon suurkuluttaminen kertovat Brandonista, häpeää tuottaa Shamessa metatunne addiktiosta: se, että Brandon tiedostaa, ettei enää nauti pornosta muttei myöskään pääse irti siitä, vaan sortuu siihen uudelleen ja uudelleen. Se, että impotenssi tai porno paljastuu niille ihmisille, joista Brandon jollain tasolla kaikesta huolimatta välittää, saa hänet täydellisen häpeän valtaan. Sen sijaan kun elokuvan alkupuolella Brandonin pomo kertoo Brandonin takavarikoidun työkoneen olevan täynnä pornoa ja epäilee tästä Brandonin harjoittelijaa, mikään Brandonissa ei näytä liikahtavan.

Toisin sanoen vaikuttaakin kuin seksiaddiktio olisi konkreettisesti normaalien, lämpimien ja läheisten ihmissuhteiden tiellä. Pitkälle ehtineelle näin varmasti ehkä onkin; mutta useimpien ihmisten minuus on kuitenkin lähtökohtaisesti niin jakautunut, että he pystyvät sulkemaan nämä toisistaan erilleen ja elämään silti suhteellisen normaalia elämää. Se tekeekin addiktiosta jossain määrin niin vaikean tunnistaa ja tunnustaa: yksin ollessamme saatamme hyvin elää kokolailla toisenlaista elämää kuin parisuhteessa, perheen tai ystävien seurassa. Shame korostaakin tätä tuomalla sisaren Brandonin kolkkoon yksiöön: sisar muuttaa arjen ja pakottaa Brandonin muuttamaan hieman rutiinejaan – juuri sisaren läsnäolo ahdistaa häntä, koska toisen ihmisen läsnäolo ja läheisyys itsessään voivat olla keinoja ylittää riippuvuus. Mutta addiktin minuus on jo kauan aikaa rakentunut nimenomaan riippuvuudelle, eikä hän osaa muuta, ei taida kaartaa luupin ulkopinnalle ja siltä poispäin.

Tällä tasolla Shame on myös kertomus välineellisen tai hyväksikäyttävän järjen tai ajattelun vähittäisestä lakastumisesta. Tilan saa toisesta ihmisestä välittäminen ja rakkaus. Jos nimittäin kliseinen, mutta tässä paikkansa pitävä kokemus riippuvuuden tavasta muuttaa ihmissuhteita riippuvuudelle alisteiseksi hallitseekin elokuvan taustalla olevaa ajatuskehystä, elokuva itse murtaa tätä ajatusta, hiertää sitä niin kuin vesi kiveä. Ihanalla tavalla se on kuvaus ihmisen kyvystä muuttua, löytää läheistensä kautta kosketus moraaliseen etikettiin, jonka varassa, jonka johdattamana elää ja elää hyvin. Kun elokuvan lopussa toistuu alun kohtaus metrossa ja nyt nainen selvästi tekee aloitteen seksiin, Brandon katselee häntä silmiin, mutta hänen katseestaan, ystävällisestä katseestaan lukijalle jää vahva aavistus, ettei hän aio seurata naimisissa olevaa naista ulos metrosta. Hänellä on ehkä pelimiehen ulkonäkö, mutta hänen eleensä, kehonkielensä ja katseensa kertovat nyt muuttuneesta miehestä.

Raamatut Jalluiksi

Jos kristillinen kirkko on hukassa, niin sen vastavoimana toimivat vapaa-ajattelijat ovat olleet jo pitkään niin kuutamolla, että päätä huimaa. Tänään "Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestävät tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan pornolehtiin". Tempaus toteutetaan Kolmen sepän aukiolla Helsingissä. Tiedotteen mukaan "tempauksen tavoitteena on arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle". Yhä enemmän alkaa kuitenkin näyttää siltä, että kaikkein olennaisimmat kielteisyydet elävät vapaa-ajattelijoiden itsensä päissä, sillä pitkään, pitkään aikaan kristinusko varsinkaan ei ole toiminut minkäänlaisena seksuaaliauktoriteettina. Sen sijaan yhteiskunnalliseen järjestäytymiseemme muilla tavoin lukeutuvat sanomattomat säännöt voivat toimia joissain määrin seksuaalisuutta kieltävänä, rajoittavana ja poissulkevana määreinä - joskin samaan hengenvetoon on todettava, että aikamme on selvästi yliseksualisoitunutta, mikä näkyy pornoa mediassa, mainonnassa ja muussa tuotannossa jatkuvasti hyödyntävänä trendinä.

Lammasmaisesti jotain useamman vuosikymmenen takaista kristillisyyttä vastustavana instanssina vapaa-ajattelijat yrittävät siis toisin sanoen kitkeä uskonnollisuutta Suomesta, koska se heidän mukaansa rajoittaa sananvapautta, ihmisoikeuksia ja vapaata huoletonta elämää. Täydennetään: elämää kapitalismissa, löysäläisen selkärangatonta ja patologista elämää kapitalismissa. Maailmasta tulisi nähtävästi "rennompi ja mukavampi paikka, jos ihmiset vaihtaisivat 'pyhät' kirjansa pornoon". Rennompi ja mukavampi? Hyvä, myönnetään: osa lukuisista maailmanhistoriallisista sodista ja konflikteista (tälläkin hetkellä) ovat sidoksissa uskontoihin (johon sisältyvät myös tiede ja poliittiset ideologiat), mutta jos nykyisiä ja tulevia konflikteja ajatellaan (ja konfliktien kauttahan vapaa-ajattelijat jatkuvasti määrittelevät vihamielistä suhdettaan uskontoihin: kristinusko on verinen uskonto jne.), niin selvästi suuri osa miehityksistä pohjaavat commonsien ja luonnonresurssien valtaamiselle ja hallinnalle; öljy näistä commonseista on tietenkin ylitse muiden ja mikseipä olisi, onhan se kapitalismin ehkä keskeisin polttoaine (eikä länsimainen demokratia sodan oheisena vientituotteena ole sekään pekkaa pahempi). Vapaa-ajattelijoita tämä ei tietenkään kiinnosta, koska he haluavat rennomman ja mukavamman paikan maailmasta, mikä suomeksi tarkoittaa siis öljypohjaisen kulutuksen ja "hyvän olon" maailmaa.

Koska vapaa-ajattelijat käytännössä näyttävät valitsevan uskonnoista vain ne puolet, jotka tukevat heidän omia käsityksiään uskonnoista manipuloivina ja väkivaltaisina instituutioina, he hylkäävät ne "pyhissä kirjoissa" esiintyvät eettiset doktriinit (ks. esim. vuorisaarna), joiden kunnioittamisesta ja noudattamisesta jokaiselle olisi edelleen hyötyä. Hustler ja Jallu tarjoavat kuitenkin nähtävästi sellaisia eettisiä kehotuksia, jotka tekevät maailmasta rennomman ja mukavamman. Ainakin seksi kuuluu olevan "monella tavalla hyväksi terveydelle ja mielialalle".

Vapaa-ajattelijoiden pääteesi on, että "uskontojen nimissä ja niiden "pyhiin" kirjoihin vedoten on pyritty, ja pyritään yhä, kontrolloimaan ihmisten yksityiselämää ja seksuaalisuutta." Näin joiltain osin epäilemättä onkin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että siihen on syynsä. Uskontojen tarjoamaa etiikkaa ja ohjeistusta kuuntelemalla ja noudattamalla ihminen voi jalostaa itseään kohti korkeampia päämääriä. Seksuaalisuuteen yllyttäminen päinvastoin kahlitsee ihmisen edelleen eläimen tasolle, omien viettiensä kohtuuttomaksi toteuttajaksi - ja kuka tai mikä hyötyy tästä ihmisen näennäisestä "hyvästä olosta": ne yhteiskuntajärjestelmälliset rakenteet, joiden mukaan ihmisen on hyvä elää muuttamatta vallitsevia, sortavia ja rakenteellista väkivaltaa tuottavia käytäntöjään. Toisin sanoen: vapaa-ajattelijat haluavat sysätä ihmisen vieläkin pahempaan lume-uneen kuin mitä uskonto voi ehkä ikinä tarjota. Ja lisätään vielä: se, että uskontoja on käytetty manipulatiivisessa mielessä hyväksi massojen kontrolloimiseksi, ei tarkoita, että uskonnot ja niiden sisältämät "pyhät" kirjat sopisi heittää noin vain kaivoon - jokainen vähänkään historiaansa lukenut tietää, ettei tämä maailma ole todellakaan kuunnellut Jeesuksen sanoja, vaan käyttänyt niitä omia tarkoitusperiään ajaakseen.

Eli: vapaa-ajattelijat tarjoavat "tervehenkisen" vaihtoehdon uskonnolliselle kirjallisuuden tarjoamalla nipun Jalluja. Hyvä meno. Provosoivasti yhdistys on päättänyt vaihtaa raamattuja hustlereihin nimenomaan sen vuoksi, että "porno edustaa heidän mielestään täysin vastakkaista ajattelutapaa tyypilliselle uskonnollisille seksuaalinormeille" ja jatkaa toteamalla, ettei pornoa käyttävä ihminen ole moraaliton ja huono, eikä hänen tarvitse hävetä. Myönnän tässä olevan perää. Hän ei ole moraaliton, mutta voidaan miettiä, voisikohan hän käyttää omaa (seksuaali)energiaansa (jalostamalla) johonkin yhteisöelämää hyödyttävämpään toimintaan kuin toistuvaan itsetyydytykseen. Ajatellaan siis jotain sosiaalisesti ujoa ihmistä, jolla ei ole juurikaan seksuaalikokemuksia, mitä nyt kännissä on väkisin suudellut tyttöä baarissa. Kuten Timo Hännikäinen kuvaili Ilman-pamfletissaan (ja Michel Houellebecq), nykyisessä yhteiskunnassa saattaa olla kapitalistista nokkimisjärjestystä vastaava seksuaalinen nokkimisjärjestys. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se, jolla on bemari, saa eniten pesää, vaan että joillakin ihmisillä näyttää olevan sellaisia sosiaalisia (tai muita) taitoja, joiden avulla he voivat saavuttaa enemmän ja erilaisia seksuaalikokemuksia siinä missä sosiaalisesti ujo ihmisemme. Tähän ongelmaan vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan puutu: he vain vaihtavat raamatut pornolehtiin. Runkatkoon niiden kanssa, ei sen parittelu meidän ongelmamme ole. Sosiaalisten kohtaamisten latistuminen tai poisjääminen, pornolehtien edistämä seksuaalikäytäntöjen yhdenmukaistuminen parittelukeskeisyydeksi ja pornon julistama ihmiskuva ovat kaikki paljon pulmallisempia seikkoja kuin nykyisen kristillisyyden olematon seksuaaliauktoriteetti. Vain täysin jälkeenjäänyt voikin kuvitella, että kirkko olisi keskeinen ohjeistaja hänen hahmotellessaan seksuaalietiikkaansa.

"Laillisesti ja eettisesti tuotetussa pornossa ei ole mitään pahaa". Turkistarhauskin on (vielä) laillista, eikä siinä ole turkistuottajien mielestä mitään pahaa. Vapaa-ajattelijat kuitenkin jatkavat seuraavalla kaneetilla:

"Porno on tällöin verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoimintaan. Sen tuottaminen, levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin. Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia. Yhteiskunnallisesti seksuaalinen vapautuminen kulkee käsi kädessä tasa-arvon kanssa."

Neljä lausetta, joissa on tavattomasti kätkettyä ja jopa keskenään ristiriitaista käsitesisältöä. 1) Jos porno on verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoiminnan piiriin, se on olennaisesti kapitalistista tuotantoa, sitä edistävää ja sen sääntöjä ja normeja noudattavaa. Jokainen elinkeinotoiminta joka mukailee ja edistää kapitalismia, ylläpitää kapitalismin perustavia olemuksellisia ongelmia (nykyisessä mielessä kulutus, luonnon tuhoaminen, kolmannen maailman ja tuotantoeläinten riisto, vieraantuminen ja mikä ehkä tärkeintä ihmisen sisäinen onttoutuminen). Ihmisten sisäisyyden lamaantuminen onkin luonnollisesti se tila, johon vapaa-ajattelijat haluavat "rennommalla elämällä" kuluttajat ajaa. Kapitalismia vain hyödyttäisi jos se saisi tehtyä työntekijöistä tuotantoeläimiä.

2) Jos pornon levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin, voidaan kysyä mitä oikeasti rakentavaa saavutetaan tällä sananvapaudella. Sama kuin Muhammed-pilakuvien kanssa: länsimaiseen tieteeseen ja rationaalisuuteen sokeasti uskova ja kaikkia muita uskonelämän muotoja syrjivä länkkäri (muistetaan, että Helsingin Vapaa-ajattelijoidenkin "toiminnan tarkoitus on edistää tieteellistä ja rationaalista ajattelua dogmaattisen sekä kritiikittömän uskomisen vastapainona", mikä käytännössä tarkoittaa loputonta eurooppa-keskeisyyttä, tieteen, tekniikan ja tekniikan etiikan läpiviemistä, minkä voisi aivan hyvin lukea kulttuuri-imperialismina) mahtailee uskonnottomuudellaan ja rohkeudellaan, mutta oman uskonnollisuutensa suhteen hänen ei tarvitse edes kieltäytyä, koska ei hän näe sitä, vaan pitää globaaliksi ja objektiiviseksi kätkeytyvän, olennaisesti länsimaisen tieteen paremmuutta itsestään selvänä ja kyseenalaistamattomana faktana.

3) Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, mutta edellä kuvatusta syystä kaikki eivät voi olla tyytyväisiä seksielämäänsä, koska esimerkiksi edellä niinikään kuvatut pornolehdet eivät suinkaan tyydytä seksielämää, vaan ruokkivat sitä, antavat armopaloja, luovat rooleja, roolimalleja, skenaarioita jotka "voisivat toteutua oikeasti". Ja kun tarpeeksi pitkälle mennään, ne pannaan toteutumaan oikeasti, vaikka sitten väkisin, vaikka oman henkisen köyhtymisen hinnalla. Lisäksi voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että kun vapaa-ajattelijat puhuvat samassa kappaleessa elinkeinotoiminnasta ja hyvinvoinnista, alkaa puhe kuulostaa jo kusetukselta. Tämä pätee myös viimeiseen lauseeseen, 4) jossa kätketysti oletetaan kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluva elinkeinotoiminta, seksuaalinen vapautuminen ja tasa-arvo kietoutumaan yhteen. Mikä ihmeen seksuaalinen vapautuminen? Tässä kyse ei ole niinkään seksuaalivähemmistöjen paranevan aseman ajamisesta, minkä kannalla olen täysin, vaan jostakin yksilöllisestä taistelusta homehtuneita kristillisiä arvoja vastaan, mahdollisuudesta paneskella ristiin ja rastiin, estotta, ilotalot vaan tavaratalon mutkaan ja kaikille kaikkea, kyllä porno meistä parempia ihmisiä tekee. Tasa-arvosta näyttääkin siis tulevan lähinnä väline, jolla pornoa trendikkäästi ja vakaumuksella käyttävät erilaiset ihmiset samanlaistetaan taloudellisesti hyödylliseksi massaksi ja jolla pornosta tehdään normi: pornosta kieltäytymisestä ja seksuaalisen ja parittelukeskeisen olemisen karsastamisesta tulee paheksuttavaa, noloa ja totisesti: kristillistä.