keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006

Energioista ja vastuusta

Forces that are literally being projected through each individual create the reality or holographic universe that each individual experiences. This is the process that a horoscope describes. Thus, whatever is in your world is not there by accident. There are no chance happenings or coincidences. Your energies are completely responsible for everything that is going on around you. If you see two people suddenly get into an argument in a restaurant, though it may appear to have nothing to do with you, an inspection of your horoscope would reveal that a Mars vibration is being activated in your particular pattern. It's in the nature of a warning to you, the ego, to work on the developing problem before it moves closer. Many people think that taking responsibility for the total environment is a blame trip, but this is not so. We are truly responsible for the outer dream, but not to blame for it any more than we are to blame for the inner dream. We develop only as rapidly as we can accomplish the necessary psychological and physical changes. But, if you accept responsibility for what is happening in your world, then you can do something to change it in yourself. If you separate from your reality experience by thinking or it as unconnected to you, then there is nothing you can do to improve it. (Steinbrecher1982/1986, 111-112.)

Okkultistisessa kirjallisuusperinteessä ei oikeastaan ole klassikkoja. Jokainen teos opettaa lukijalleen yhtä vähän. Silti jokainen teos antaa yhtä paljon, varsinkin jos ymmärtää lukea niitä koetinkivinä. Niinhän on toki minkä tahansa kirjallisuudenlajin saralla.

Edwin C. Steinbrecherin teos The Inner Guide Meditation. A Transformational Journey to Enlightenment and Awareness (1982) käy tästä hyvänä esimerkkinä. Näennäisen new age-huttunsa seasta voi kuitenkin kaivaa - kaivamalla kaivaa - mielekkäintäkin konsepteja. Ylläolevassa kohdassa Steinbrecher ottaa paitsi näennäisen huterasti kantaa initiaatin vastuuseen (kielien lähinnä, ettei magian kuuluisi olla yksi eskapismin muoto) myös tuo ajatuksensa keskiöön koko todellisuuden mullistumisen prosessin. Hän on jopa valmis toteamaan, että tietoinen mieli projisoi kaiken näkemänsä ja kokemansa ympäristöönsä jo ennen kuin näkee ja kokee: klassinen - ja jungilainen - esimerkki tästä on rakastuminen, jossa ihastus kohdistuu partnerin pinnalle heijastettuihin, ihastuneen itseä vastaaviin animan/animuksen piirteisiin, eikä niinkään partneriin itseensä. Vasta rakastuessaan ihminen alkaa "nähdä itsensä läpi". Toivottavasti. Monet avioerot ja ihmissuhteiden karikot voivat nimittäin johtua puhtaasti siitä, ettei partneri vastaakaan itsen ihailemia piirteitä - narsistisen egon "takaa" paljastuukin oikea ihminen.

Steinbrecherin mukaan nämä energiat heijastuvat ulkomaailmaan tiedostamattomasti, jolloin niiden sävyt voivat vaihdella hyvinkin ilomielisestä kaunaiseen. Teoriassa. Useiden okkultististen suuntausten taustalla voi nähdä näiden energioiden tiedostamisen - kun nämä energiat oppii tuntemaan ja niitä taitaa heijastaa oikein, alkaa initiaatti vaikuttaa ympäristöönsä mieleisellään tavalla. Kun klassisessa psykologiassa (käsittääkseni) typologisoidaan eräs minuuden osa siksi puoleksi, jota itse ei tunne mutta jonka muut näkevät, niin itsekouliintunut initiaatti on päässyt selville myös siitä, millaisena hän itse näyttäytyy muille.

Vapaus - sillä vapaudestahan itsekoulutuksessa on kysymys - poistuu osin, kun initiaatti erakkomaisesti (Atu IX) suuntaa tarmoaan omaan keskukseensa, itsetyöstämiseen, eikä ulkomaailman rasitteisiin. Idioottikin ymmärtää, että muuttamalla itseään, omia tottumuksiaan, omia käsityksiään, muuttuu myös maailma, tai ainakin käsitys maailmasta. Nälänhätäkin on teoriassa poistettavissa - tosin siinä ulkomaailman vaikuttamisen keinot osoittautuvat uskonvaraisiksi, sillä postmodernin paranoia, markkinatalous ja rakenteellinen väkivalta pitää kyllä yllä köyhien lypsämistä, vaikka yksi initiaatti kävisikin suosimaan suomalaista. Vainoharhaisuuden kanssa on kuitenkin syytä olla alituiseen varpaillaan.

Eli pimeään on mentävä. Useat eri tahot puhuvat tietoisuuden eri tasoista, ja kutsuipa niitä sitten kerroksiksi tai tetragrammatoniksi, periaate on pitkälti sama: jossain vaiheessa ego on murhattava itsen vuoksi, jotta itse voi vapautua ja alkaa toimia maailmassa initiaatin vastuulla.
Loppuhuomautuksena on kysyttävä, että vaikka ylläoleva sitaatti näyttääkin pyyhkivän pois esimerkiksi synkronisiteetin käsitteen, se silti tuntuu pysyvän taustalla. Onko kyseessä synkronisiteetti, kun itsen luoma situaatio löytääkin -kuin vahingossa - tiensä läpi, itsensä "ulkopuolelle" ja se mikä on ulkopuolella vastaa?

perjantaina, syyskuuta 15, 2006

Hekate ja Lentävä kalakukko

Lentävä kalakukko on otettu kiinni ja syöty. Yksityistämisen eräänä lakipisteenä Suomen yöjunaliikenne suunnassa pohjoinen-etelä on tullut tänä syksynä tiensä päähän. Vaikka en viime vuosina olekaan enää matkustanut niin paljoa yöjunissa, koen silti vääryyden puistatuksia, kun suomalainen julkinen liikenne häätää taukoamatta matkustajia kulkuneuvoistaan, kuin haluaisi kuolla yksin. Rautateitä ja rautatieasemia parannellaan, mutta keskitetysti, niille ratapätkille, joilla kulkee eniten matkustajia. Tällä mittarilla pohjoisen junaliikenne häviää auttamatta.

Rautatieasemien henki saattaa sekin olla uhattuna. Olen aina pitänyt ellen rakastanut rautatieasemia, radanvarsilla seisoskelua, odottamista, vanhojen pikajunien pehmeyttä, meluisuutta ja kolinaa. Joulunseudulla matkustaessa olen rakastanut jäätyneitä ovia, myöhästyneitä junia, kusen hajua ahtaassa vessassa, jopa spurguja ja hullattuja, jotka ovat kaikki menossa pohjoiseen.

Saattaa olla, että romantiikkani liittyy suoremmin sekä risteyksien mieleen että ylipäätään liikkeestä ja ulkopuolisuuden tunteesta kumpuaviin elämyksiin. Jälkimmäisessä tapauksessa pelkkä katsominen tuhruisen lasin takaa, matkustajien ja asemien katsominen, on toiminut mainiona itsesuggestion muotona. Liike on ollut aina pyhään ja pyhästä pois, Babyloniin ja takaisin. Lasin takaa olen käsitellyt sen mandragoran joka kaupungin alla kasvaa, ruumiin joka kaupunki on, sen merkityksen ja mielen.

Tuo pyhäksi tässä kohtaa luettava määränpää on merkinnyt minulle pimeää. Tapio Kotkavuoren sanoin:
Arkipäiväisen elämämme ulkopuolella oleva maailma heijastaa symbolisesti 'pimeydessä' olevia asioita; asioita, jotka sisältävät muutoksen voimaa, potentiaa nähdä itsemme uudessa valossa. Tämän vuoksi arkipäiväisten ympäristöjemme ulkopuolelle matkaaminen on potentiaalisesti myös matkaamista sisäiseen pimeyteemme, sisäiseen potentiaaliimme, jota voimme käyttää niin itseymmärryksemme kasvuun kuin myös kykyymme luoda Tahdollamme muutosta universumissa. (emt. 2004, 145).

On kuitenkin tähdennettävä, ettei ainakaan omalla kohdallani matkustelu muualle ole merkinnyt samaa kuin matkustaminen kotiseuduille, sinne missä neljä sukuvirtaa yhtyy. Itse olen kotiseuduilleni raivannut tilan, joka on minun pimeyttäni, minun astinlautaani, minun projisoitunut Nepheschini, yhteys Ruachin ja G'uphin välillä, mandragora ja vaarallisten käytävien suuaukko.

Tässä risteystilassa, junaradoilta vievien teiden leikkauspisteissä ja muualla, risteykset ovat kuitenkin olleet minulle aina jollain tapaa ilkeitä, mutta samalla siunattuja tiloja. Olen seisoskellut öisin risteyksissä, etsinyt jotain kai. Olen kulkenut niistä, sisään ja ulos, katsonut uneliaasti ja surullisesti joka suuntaan, jotain muistoa vatvoen kai. Ja vihdoin olen ymmärtänyt, että kyse on Hekatesta, Yesodista, Nepheschistä ja koko Euroopan okkulttisesta puolesta.


Suhteutettuna kabbalistiseen psykologiaan Nephesch Yesodina ja Lunana on tietoisen mielen (Ruach) "alapuolella" oleva piilotajunta tai tiedostamaton, jonka kanssa Ruachin on "mentävä naimisiin" löytääkseen viisauden kaiken tämän mielettömyyden keskeltä ja molempien "yläpuolelta". Tuntemusta Yesodista helpottaa, kun ymmärtää sen liittyvän (modernissa okkultismissa) olennaisesti varkaiden, noitien ja risteysten jumalatar Hekateen. Nephesch, eläinsielu ja astraaliruumis, on sekä ihmisen että Euroopan yö, torjuttu, outo, vastenmielinen, kaikki ne kerettiläiset ja huorat joista yleinen historia enimmäkseen vaikenee. Se edustaa kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia, vaihtoehtoisia kosmogonioita, konttausta ojissa, koirien vaeltamia matkoja. Kun ottaa huomioon, että Ruachin keskipisteenä on harmoninen Tiphareth, johon tavataan liittää Jeesus (Kristus) ja risti kristillisenä symbolina, asettuu tämä vaihtoehdon toteutuminen Nepheschissä ilmeiseksi: onhan myös Hekaten symbolina risti. Samalla se lienee ainakin okkulttisesti (jollei ajallisesti) vanhempaa kerrostumaa eurooppalaisen kulttuurin psyykessä. Puhtaasti näissä kristillisissä puitteissa voitaisiin kai ehdottaa, että Hekaten risti edustaa juuri myös elossa säilynyttä, mutta esoteerisempaa eurooppalaisuuden puolta, josta valtaväestö ja julkiset hallituselimet ovat joko olleet autuaan tietämättömiä tai sen tuomitsevia. Hekaten risti, josta nykyisin puhuvat vain (kolmipäiset) koirat, wiccalaiset ja uuspakanat, edustaa näin eurooppalaisuuden maanalaista virtaa.

Kyse ei ole varsinaisesti siitä, saako pohjoisessa kasvanut nuorukainen juurikaan mitään esiin jostain menneestä kreikkalaisesta jumaluudesta sellaisenaan - onhan meininki ollut melko lailla erilaista täällä likempänä napapiiriä kuin Välimeren seuduilla. Sen sijaan kyse on jälleen kerran siitä, mitä kaikkea Hekate voi edustaa ja millainen historia sillä kulttuurin tiedostamattomassa on (miten se on -kuten jo mainitsin- kulkeutunut kulttuurin syrjässä esimerkiksi wiccojen ja uuspakanoiden puuhasteluihin). Symbolina ja mielen unohdettuna jumaluutena sitä ei kannata ohittaa olankohautuksin. Kaikki ne ovat siellä.

Palataan kuitenkin lentävään kalakukkoon. Samannimisessä elokuvassa (1953) esiintyi nimittäin koko rillumarei-hupailun kulminoituma Esa Pakarinen (1911-1989), mies joka myöhemmin tuli tunnetuksi koko kansan Pekka Puupäänä. Näinä kapinattoman rock-musiikin aikoina on hyvä muistaa myös Suomen kulttuurihistorian (ja siten itseymmärryksen) kannalta, että Esa Pakarisella ja Hekatella on kuin onkin yhteys: kun 60-luvun alussa televisio tuli osaksi jokakodin arkea, iltamakulttuuri näivettyi hiljalleen pois - samalla tapaa rillumarei joutui väistymään rockmusiikin vallatessa esiintymislavat. Näin se jäi suurten ikäluokkien eläväksi muistoksi, uuden polven kauhistukseksi: toissapäivän jumalasta tuli eilispäivän demoni ja tämän päivän vitsi. Vitsin räväkkyyttä ohentanee kuitenkin se tosiasia, että Pakarinen haudattiin 1989 viimeisenä suomalaisena kulttuurin edustajana valtion kustantamana. En suoranaisesti osaa toivoa tai rukoilla Esa Pakarisen kaltaisten kansantaiteilijoiden nostamista jalustoille - onhan meillä ruonansuumme ja koivusalomme mikä lienee jo riittävä todiste "koko kansan huumorintajusta" ja sen elinvoimaisuudesta - mutta ehkä tämä esiin nostamani yhteys olisi hyvä muistaa ennen tuomitsemista - ainakin nuorten intellektuellien ja pökerryttävään elitismiin taipuvaisten pikkutakkinuorison keskuudessa. Tässäkin tapauksessa pelissä on koko havainnoijan itse, hänhän on rihmojen leikkauspiste - ja valitettavan usein hän lapsekkaasti torjuu käsittelemättöminä kaiken kulttuurisen "kuonan", farssit ja Kiljusen herrasväen, jonka kokee tasapäistävänä, tylppänä ja idioottimaisena. Kuitenkin, yön pimeydessä ja pimeissä olohuoneissa hän sittemmin joutuu kuitenkin kohtaamaan sukupuolielinten hallitseman osansa itseään ja katsomaan, kuinka Spede tanssiikin oikein villisti X-paronissa (1964). Pitää muistaa mitä Nephesch edustaa: ihmisen alhaisempina pidettyjä luonteenpiirteitä - jopa sitä minkä asialla joku Church of Satan on. Silti siellä "alhaalla" on oltava varuillaan, tunnelien suuaukot (joihin CoS:kin taisi eksyä) kun ovat kuin mustia aukkoja. Kuitenkin, ilman sovintoa, Itse jää ilman päätä, ihminen jää tyngäksi, avuttomaksi trapezoidiksi.


Kirjallisuus

KOTKAVUORI, TAPIO (2004): Vasemman käden polku. Kaarina: Voimasana.

tiistaina, syyskuuta 05, 2006

"I want you to be nice until it's time to not be nice."


Sadepäivinä on hyvä palata perusasioihin kuten vaikkapa Rowdy Herringtonin ohjaamaan ja Joel Silverin tuottamaan käsittämättömän upeaan elokuvaan Road House (1988), jonka pääosassa juhlii Patrick Swayze. Elokuva on erityisen rakas minulle. Muistan katsoneeni ensimmäisen kerran Road Housen joskus 1990-luvun alkuvuosina, ja lopun verisyydestä kauhistuneina vanhempani katsoivat parhaakseni siirtää minut nukkumaan. Siihen aikaan isäni äiti eli vielä ja asui aikoja luonamme – siitä johtuen nukuin vanhempieni huoneessa, jonka ovelta oli/on suora näköyhteys televisiolla. Joten katsoin elokuvan loppuun (Wade Garrettin kuolemasta eteenpäin) avaimenreiästä. Elokuvan muisto säilyi erityisenä American Ninjan, Point Breakin ja klassisempien toimintaelokuvien (Die Hard, Lethal Weapon, Commando, The Running Man, Rambo, Cobra) keskelläkin. 2000-luvun alussa satuin sitten löytämään juuri parahiksi joulunalusviikolla Road Housen VHS-version paikallisesta Anttilasta. Pelkästään jouluaattona katsoin isäni kanssa elokuvan kolmeen kertaan. Voin sanoa isäni ja minun katsoneen elokuvan kymmeniä kertoja tälläkin vuosikymmenellä ja vieläkään emme ole voineet suhtautua puisevasti sen alkuvoimaiseen energiaan ja pulppuavaan elämänvoimaan – ja realistisuuteen suhteessa uudempiin toimintaelokuviin. Suomalaista, leikkaamatonta DVD-versiota odottelen kiihkeästi – sivumennen on käsittämätöntä, ettei sellaista elokuvaa ole vieläkään saatavilla, kun samaan aikaan julkaistaan jotain Mark L. Lesterin Class of 1984:n (1982) kaltaisia "kulttiklassikkoja".

Olen vanhan liiton tappeluelokuvien ystävä. 2000-luvun Bruckheimer-tuotannosta olen totaalisesti ulkona. En löydä juuri minkäänlaista kosketuspintaa näihin ns. matematiikka-elokuviin, joissa on paljon (liikaa) supertietokoneita, R&B-musiikkia ja nopeita autoja. Tai supersankareita, joista en lopultakaan ymmärrä juuri mitään. Voi tietenkin olla, että olen oikeasti ajastani jäljessä, mutta nähdäkseni uudempien "verioopperoiden" myötä myös mielekäs käsitys todellisuusrepresentaatiosta on hävinnyt kaiken sen "tykityksen" ja nopeiden leikkausten taakse. Ja mikä tärkeintä: sankari on muuttunut kovaksikeitetystä etsivästä tai hiljaisesta erikoisjoukkojen miehestä ylipukeutuneeksi, pönöttäväksi rikolliseksi, joka – tottakai – osaa käyttää tietokoneita. Hittoon tietokoneet! Nyrkein ne ongelmat ratkaistaan! Mutta murhaajat, rikolliset ja varkaat eivät saisi olla mitenkään ihailtavia hahmoja, rikollisuus ja väkivalta eivät saisi olla tyylikästä – vaikka toki se sitä on ollut jo kauan.


Road Housen Dalton on hyvä esimerkki sankarin kunniallisuudesta. Hän on opiskellut yliopistotasolla filosofiaa ("a man's search for faith and that sort of shit", kommentoi Dalton koulutustaan), alkanut sitten kapakoiden ulosheittäjäksi – tai pikemminkin viilentäjäksi ("You are the bouncers, I am the cooler", jäsentää Dalton työtovereilleen) jonka vuoksi hänenkin uralleen on langennut synkkä varjo: itsepuolustukseksi oikeudessa tulkittu kuolemantuottaminen. Dalton on kuitenkin ottanut selkeästi opikseen varjostaan, ja on mielestäni suhteellisen sujut piilotajuntansa kanssa.

Road Housen juoni on ytimekkäästi se, että Dalton palkataan siistimään Double Deuce-kapakka Jasperin kaupungissa, Missourissa. Jasperia hallitsee kuitenkin Ben Gazzaran esittämä Brad Wesley, jonka kanssa Daltonilla meneekin sukset ristiin [hän esimerkiksi rakastuu Wesleyn entiseen naisystävään tohtori Elizabeth Clay'hin (Kelly Lynch), josta Wesley ei ole päässyt vielä täydelleen ylitse]. Alkaa omanlaisensa oikeustaistelu; miksi kaupunkilaisten pitäisi elää Wesleyn tyrannian ja ikeen alla? Mikä mies Dalton on puolustamaan Double Deucen ja Jasperin kunniaa? Mikä on vapauden hinta? Mikä mies Wesleyn apuri Jimmy (Marshall R. Teague) oikein onkaan?


Tappelujen, bluesin ja baarielämän tuoksinassakaan ei jää epäilystä Daltonin viljelemien elämänohjeiden mielekkyydestä, eikä vähiten siitä kuinka "isompikin kaveri kaatuu, kun polvilumpio murtuu". Taustalla on kuitenkin pohjimmiltaan portsarin ammatin ja yleensäkin rauhallisuuden vaaliminen: tappelu on välttämätöntä, silloin kun se on todella välttämätöntä. Muuten kärhämät pyritään hoitamaan puhumalla. Dalton ei juo kuin mustaa kahvia, silti ja juuri siksi hän on äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mies. "Always, be nice", ohjeistaa Dalton työtovereitaan.

On tietenkin mahdollista, että katsoja saattaa sortua syyttämään Road Housea banaaliudesta, liiallisesta väkivallasta ja mustavalkoisesta hyvä-paha-asetelmasta. Toki luotu situaatio on tarkoituksellisen ylikorostunut. Symbolisella tasolla se kuitenkin kuvaa nähdäkseni hyvinkin mielekkäällä tavalla yksilön asettumista yhteisöön, alituista kitkaa keskuksen ja kehän kanssa, ja sitä ettei ylimielisellä diktatuurilla voiteta yhteisöä puolelleen. Näissä teemoissa Road House tulee hyvinkin lähelle Bruce Springsteenin musiikkia. Johtajuus – kuten yhteisöllisyyskin – tuo vastuun, ja jollei vastuuta osata jakaa myös muiden yhteisön jäsenten kesken, murtuu yhä enemmän polvilumpioita.