Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Aktivistimuoti ja poliittinen ruumis

Milloin vastarinnasta tuli muodin kysymys? Eilisessä Kouvolan Sanomissa käsittämättömän aseman julkisuudessa saanut Arman Alizad ihmetteli kolumnissaan, kuinka tärkeitä arvoja vaalivat aktivistit pukeutuvat aina niin mauttomasti ja vesittävät tällä sanomansa. Koska Alizad on konservatiivi, hänellä ei ole tunnu olevan edellytyksiä ymmärtää, että vaatteet ovat ainoastaan poliittisen ruumiin peite ja siksi mahdollisimman käytännölliset ja mukavat. Tämän päivän Harhautus-liitteessä (HS Nyt, 20.3) Alizad jatkaakin ymmärtämättömyyttään rankkaamalla aktivistien asusteita - onkohan mitään pölhömpää keksitty sitten missikisojen? Miten tietämätön ja empatiaton ihmisen täytyy olla, että menee tällaiseen mukaan?

Tunnustan: pukeutumisessa on eroja. Kun katsoo aktivistia tai aktiivia lähes missä tahansa joukkotiedotusvälineessä, huomaa kyllä tietynlaisen estetiikan esillepanon. Hiukset ovat mahdollisesti pitkät ja huolettomasti, vaatteet kenties kuluneita, eikä ihan niin tiptop. Mitä sitten? Jos haluaa lähteä siihen ääliömäiseen huomiotaloudelliseen kilpailuun mukaan jossa Alizad ja Kokoomus ovat menestyneet, so. sellaisen median piiriin jossa imagolla on varsinaista poliittista sanomaa ja kulttuuripääomallista valtaa suurempi merkitys, voi rauhassa pukeutua Armanin pukuihin. Mutta millainen tahvo olettaa, että tilanteissa, joissa joutuu mahdollisesti tekemisiin poliisin kanssa, joissa joutuu raahatuksi, pamputetuksi, kaikin puolin kaltoin kohdelluksi, kannattaa näyttää Karl Lagerfeldilta tai Juhana Helmenkalastajalta? Vaikka haluaisinkin uskoa asioiden olevan sillä tolalla, että poliisi niiaa nähdessään tuhansien eurojen hiiliraitapukujen vilahtavan, barrikadeilla tilanne on todennäköisesti toisin. Jos poliisivoimat todella olisi niin aivokuollut instituutio, ettei oikeasti erottaisi muotigurua ja frakkiasuista aktivistia, aktivistit olisivat pukeutuneet toisin jo vuosikausia. Sitä paitsi poliisi ja aktivistit ovat aina kaduilla, julkisissa tiloissa, eikä koskaan siellä missä silmäätekevät. Muotigurujen surkastunut poliittinen ruumis ei ole saanut happea, kyynelkaasua eikä pakokaasuja koskaan, ei maannut protestoinut nukkunut kovalla lattialla, eikä voi näin ollen tavoittaa tätä inhimillisen kehon ulottuvuutta. Tämän ulottuvuuden piirissä vaatteet ovat lähtökohtaisesti vain peite.

Käytännössä Alizad vain yrittää pukea silmiinpistävän vihansa aktivisteja ja "hippejä" kohtaan asettumalla näiden tyylipoliisiksi. Voin hyvin nähdä, kuinka häntä on nieleksittänyt kirjoittaa edes jotain sen suuntaista, että hipeillä voisi olla tärkeää sanottavaa ja että aktivistit vaalisivat tärkeitä arvoja - kun koko Alizadin edustaman ammattialan etiikka ja oikeutus perustuu aktivistien arvojen totaaliselle sivuuttamiselle ja hylkäämiselle (selvimpänä tietenkin turkismuoti), mitä muuta hipit ovat kaikenlaisille alizadeille kuin uhka, jota yritetään kontrolloida nimeämällä asianomaiset ituhipeiksi ja viherpiipertäjiksi ja siten vaarattomiksi nysvääjiksi. No, kompromisseja on tehtävä, eikä Alizad lopultakaan ole yhtään niin raju ja suorasanainen kuin Harhautusliitekin haluaisi hänen olevan. Todellisuudessa Alizad on kuin hs.fi:n nettipalstojen täyspöljät provokaattorit: yhtä ymmärtämätön, yhtä pelokas.

Tarttumalla aktivistien tyyliin osutaan kuitenkin asian ytimeen, vallan hierarkioihin joita aktivistit pyrkivät omalla esilletulollaan purkamaan. Irvailemalla alatyylisesti aktivistien "lookilla" pakotetaan aktivisti tietyn konsensuksen piiriin, samalla nuotiolle, saman kielipelin ääreen, josta käsin aktivisti ikään kuin luonnollisesti näyttäytyy naurettavana. Yhtä hyvin tilannetta voisi verrata turistiryhmän ja aboriginaalin kohtaamiseksi satunnaisella nuotiopaikalla - sillä erotuksella tosin, että alizadit ja muut muodista uskonnon itselleen väsänneet tyylipoliisit eivät koskaan halua liata vaatteitaan menemällä niinkään syvälle luontoon.

Käsittääkseni vallankumouksellisten tunnuksien tuominen muotiin on omalla tavallaan samanlainen ele. Sillä pyritään toisaalta tekemään poliittinen ruumis vaarattomaksi tekemällä siitä yleistä, hyväksyttyä, tavallista. Palestiinalaishuivia tapaa tänään joka kolmannen kaulalla ja tuskin näistä monikaan ymmärtää tai edes tietää, mihin huivi on alunperin viitannut. Samalla vallankumouksen muodillistaminen on kuitenkin muotimaailman hyödyntämä tekniikka tarjota kuluttajille turvallinen tapa luoda itselleen identiteetti. Se on toisin sanoen kapinaa hiekkalaatikolla tai kuin lapsilta kielletyissä elokuvissa käyntiä äidin kanssa - niin kauan kuin ostat, olet normaali, me vain tarjoamme sinulle tilaisuuden näyttää uhmakkaalta.

Loppujen lopuksi vaatteet eivät tietenkään tee poliittista ruumista, ne vain suojaavat sitä viimalta, pakkaselta ja mahdollisesti myös hiukan pampuilta. Poliittinen ruumis on vain "pölkky oven välissä", jonka merkitys kasvaa aina aktivistisen moneuden jalkautuessa kaupunkitilaan, siten että mitä pienempi määrä poliittisia ruumiita lihallisesti läsnä niille kuulumattomassa paikassa, esim. tienristeyksessä, sitä poliittisempi yksittäinenkin ruumis on - mitä suurempi moneus, sitä voimaannuttavampi kokemus tiettyyn rajaan asti, mutta lopulta sitä pienempi poliittinen ruumis. Tämän tietoinen sivuuttaminen mainitussa muotipuheessa tekee jälkimmäisestä täysin tyhjää, eikä ihme, eihän muoti kysele lopultakaan ruumiin paikan perään, vaan ruumiin muodon. Poliittinen ruumis jää siten koskemattomaksi.

"Kompuutteri kainalos vaan paha veli manaa kelii"

Demokratia voi näinä aikoina hyvin huonosti. Samalla kun yliopistolakiuudistusta ollaan ajamassa läpi Suomessa, meidän ikioma murheenkryynimme Lex Nokia hyväksyttiin sisältönsä puolesta eduskunnassa hallitusopposition ja vihreiden vastustuksesta huolimatta. Ensi viikon tiistaina eduskunta keskustelee laista vielä kerran ja tasan viikon päästä keskiviikkona äänestetään lain lopullisesta hyväksymisestä. Näyttääkin siltä, että enää suoranainen ihme voi estää Lex Nokian läpimenon - kiitos edustuksellisen demokratian.

Millainen nimittäin on yhteiskunta, jossa valtakunnan johtava sanomalehti joutuu ojentamaan hallitusta asiassa eikä tämäkään riitä, vaan ylikansallinen menestystarinamme Nokia saa painostettua hallituksen virkamiehet lain läpisaattamiseen? Kansallinen Kokoomus on asian suhteen täysin lieassa, eikä viestintäministeri Suvi Lindénin seinähulluutta tunnu enää mitkään määreet kuvaavan riittävästi. Eriävät mielipiteet sivuutetaan, onhan Jari Larikan (kok) mukaan kyse pelisäännöistä: "Ei tämmöinen laki ole ongelma ihmiselle, joka toimii yhteiskunnan pelisääntöjen ja työpaikan pelisääntöjen mukaan", toteaa Larikka Helsingin Sanomissa. Tervetuloa kerhoon, Jari! Paikka sammakonoksentajien saunavuorolla on sinun!

Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulua yhteiskuntaan, joka asettaa ylikansallisten yritysten toimivallan valtiollisten rakenteiden ja ennen kaikkea yksilönvapauden edelle? Totta kai keskustan ja kokoomuksen äänestäjä voi saivarrella: "kyllä minun työsähköpostit voi lukea, ei niissä mitään salaisuuksia ole", mutta voiko hänkään väistää asian yleisempiä ulottuvuuksia: sitä, että askel askeleelta hallituksemme on rajoittamassa vapauksiamme (enkä puutu tällä kertaa edes naurettavaan hallituksen linjaukseen eläkeiän nostamisesta ja opiskelijoiden nopeammasta imuroimisesta yliopistotehtaisiin). Kyse on periaatteesta ja pitkän tähtäimen suunnitelmista . Nähtävästi oikeistohallituksella ei ole tästä laajemmasta perspektiivistä kuitenkaan mitään käsitystä. Yksikin pieni askel kontrollin lisäämiseen tekee seuraavan kontrolloivan askeleen entistä helpommaksi.

Oma tulosuuntani on tietenkin perheeseen ja omaan yritykseen (tai vähintäänkin työpaikkaan) uskovaan porvariin nähden liian radikaali: en oikeasti usko yhdenkään nykyisen yrityksen olevan niin arvokas, että se voisi ajaa yksittäisten ihmisten etujen tai edes yhteishyvän edelle. Yksikään tuhokulttuurin yritys, pieni tai suuri, ei ole todellisuudessa sen arvoinen. Jos minulta kysytään, lähes kaikki nykyiset yritykset tulisi ajaa ekoanarkistisen eetoksen nimissä alas. Ja mitä on viime kädessä Nokiamme? Ihmisoikeuksista, yhteiskunnista ja luonnosta piittaamaton suuryritys, joka mekaanisesti haluaa vain kasvattaa pääoman ylijäämäänsä ja sen virtaamista anonyymeille tahoille. Syöpäläinen, joka toimii "kuluttaja-" ei kansalaislähtöisesti yrittäen kehittää eloonjäämisen kannalta täysin turhaa ja pikemminkin tuhoisaa teknologiaa.

Yksin Nokiassahan Lex Nokia ei ole kiinni. Kyse on tietenkin viestinnän tietosuojalakiuudistuksesta, jossa palvelun tarjoaja saa valtuudet tarkkailla käyttäjiensä tunnistetietoja. Tämä koskee paitsi yrityksiä myös esimerkiksi taloyhtiöitä. Mitään tällaisten porsaanreikien korjaamiseksi ei ole tehty ja viestintäministeri Lindén on sen sijaan huumoristaan päihtyneenä hölissyt työnantajan mahdollisuudesta vaatia työntekijäänsä riisuutumaan työpaikalla. Huonoja vitsejä. "Ministeri siis vitsailee julkisesti sekoittamalla poliisin oikeudet, perusoikeudet ja työnantajan oikeudet mennen tullen", kirjoitti Hanna Kaarto oivallisesti päivän Hesarissa (HS 25.2.).

Tekisikin mieli ehdottaa jokaisen kansalaisen irrottautumista mahdollisuuksien mukaan kaikkien yhteisötilaajien alaisuudesta, mikäli mahdollista. Se olkoon pitkän tähtäimen suunnitelmamme. Nyt, tämän viikon aikana kannattanee ennemmin kirjoittaa itselleen oikeistopuolueiden kansanedustajille, etteivät nämä enää kertaakaan löisi päätään Nokian puhelimeen - oppositiohan melko varmasti äänestää "ei". Kansanedustajien sähköpostiosoitteet löytyvät esimerkiksi täältä.

Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Kreikkalaiset ja me

Klementiini ehti jo lainata parikin keskeistä soraääntä, jotka itsenikin piti tuoda esiin Kreikan mellakoiden uutisoinnista. Suomen valtamediat puhuivat vielä tänä aamuna ensinnäkin mellakoitsijoista "opiskelijoina" ja "nuorisona", vaikka todellisuudessa nuo kymmenet tuhannet yksin Ateenassa protestoivat ihmiset tiettävästi koostuvat Kreikan alemmista yhteiskunnista luokista aina työttömistä maanviljelijöihin, maahanmuuttajiin ja lopulta opiskelijoihin. Yhtä kaikki: vaikka Helsingin Sanomat haastattelee jotain 16-vuotiasta silminnäkijää, ei tämä tarkoita, että kaikki mellakoihin osallistuvat ovat hänen ikäisiään tai hänen asemassaan. Selvää toki on, että ensimmäisiä mellakoiden keskuksia olivat yliopistot ja samassa yhteydessä yliopistojen henkilökunta marssi ulos solidaarisuudesta mellakoita kohtaan ja lakkoillakseen yliopistouudistuksia vastaan. Kun puurot ja vellit menevät sekaisin jo yritettäessä ottaa haltuun, riehuvatko Kreikassa nyt anarkistit, äärivasemmisto vai kenties "nuoriso", sekoittuu keskenään myös väkivalta ja omaisuussabotaasi. Kreikassa käytännössä ainoa taho, joka on harjoittanut väkivaltaa on poliisi, joka kuten tiedettyä, ampui 15-vuotiaan Aleksandros Grigoropoulosin ja hakkasi toisen samanikäisen tajuttomaksi ohikulkijoiden anellessa heitä lopettamaan. Helsingin Sanomat kirjoittaa silti väkivaltaisuuksista Kreikassa. Hyvä on, edellistä kuulemma edelsi poliisien partioauton kivittäminen, mutta kuten terve järki sanoo, tässä ei ole kyse väkivallasta. Väkivalta kohdistuu aina eläviin olentoihin, enkä laske pankkien ikkunoita, roskakoreja, kauppoja tai poliisiautoja eläviksi olennoiksi. Ja mihinpä muuhun omaisuussabotaasi kohdistuisi kuin hyvinvoivan Kreikan vallan keskuksiin: pankkeihin ja kauppoihin, rahankierron keskittymiin.

Aamuisen Hesarin mukaan mellakka uhkaa jo kaataa oikeistohallituksen ja mitä tahansa hallitus sitten päättääkin tehdä, en usko, että se voi enää säilyttää hippuakaan uskottavuudestaan. Pahinta mitä voimme odottaa, on armeijan kutsuminen mukaan - millä hallitus viimeistään osoittaa olevansa vahvempien ja valtaapitävien asialla. Suuri osa kreikkalaisista on joka tapauksessa kypsynyt hallituksen epäoikeudenmukaisuuteen, tuloerojen kasvuun, työttömyyden lisääntymiseen - eli täsmälleen samoihin asioihin, joita kohtaamme myös Suomessa. Meillähän ei mitään todellista vallankumouksen ja vastarinnan perinnettä edes ole, mutta eiköhän olisi jo sen aika. Suomi on kylläkin niiden iankaikkiselta tuntuvien talouskasvubarometrien mukaan Kreikkaan suhteutettuna verrattain hyvinvoivempi maa, mutta se ei tarkoita, että asiat täällä olisivat pelkästään hyvin. Liian paljon vääryyttä kätkeytyy näkyväksi suoraan silmiemme eteen, jokapäiväiseen elämäämme.

Suoraan sanoen olen tavattoman innoissani Kreikan tapahtumien johdosta. Jo ennen tapahtumien alkamista minut oli vallannut kasvava usko ihmisen mahdollisuuksiin purkaa koko talousvetoinen järjestelmä vähin äänin, mutta tarvittaessa nopeasti. Ehkä usko palasi, kun katsoin Zeitgeist: addendumin, joka kärjistämisestään huolimatta on hyvä osoitus terveestä epäuskosta ja halusta purkaa nykyinen yhteiskuntajärjestelmä, koska se on jo kaukaa huomattu heikoksi. Vaikka elämme perinteessä, joka väittää ettei vaihtoehtoja ole ja uskottelee että vaikka tunnustaisimmekin nykyisen elämänmuotomme ekologisen ja humanitaarisen kestämättömyyden, emmekä voi perääntyä vaan meidän on "pelattava peli loppuun", tuo perinne on lopulta hyvin hauras ja voidaan lopettaa. Se vaatii paljon töitä ennen kaikkea omassa asennemaailmassamme ja uskomustemme muuttamisessa - mutta kun tuota pohjaa on tarpeeksi paljon, se itsessään työntää syrjään nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Meitä nykyiseen politikointiin ja talouden ylivaltaan läpeensä kyllästyneitä on jo liian monta, eikä meitä enää vaienneta. Kuten Takku otsikoi: "Kreikka: ja niin se alkaa". Toivon todella, että tämä saa paitsi muissa Keski-Euroopan maissa myös Suomessa vastakaikua. Aihetta masennukseen kotimaassamme kuitenkin lisää näkyvä kunnioitus porvareita kohtaan: Suomessa on pitkä oikeistolaisen politikoinnin perinne ja näyttää että suuri osa suomalaisista on yhtä lailla edelleen mielissään sinivihreästä hallituksesta ja sokea omien toimiensa järjenvastaisuudelle ja välinpitämättömyydelle (kaikki vastarinta yritetään laimentaa kokopäivätyöllä ja viihde-elektroniikalla, joten älkäämme uskoko niihin). Tuo perinne on joka tapauksessa pyrittävä nyt lopultakin katkaisemaan, sillä jatkamalla tätä ympäristöä kaltoin kohtelevaa, vässykkämäistä tupeetukkapolitikointia sekä kauppaa ja suurvaltoja ja näiden militarismia mielistelevää perseennuolentaa, meidän testamenttimme jälkipolville on ydinsäteily, kiihtyvä luonnon kurjistuminen ja elintasokuilun repeäminen käsiin. Mitä muuta voi esimerkiksi sanoa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen huolista (HS 10.12.2008), että ihmisten ei tulisi vähentää henkilökohtaista kulutustaan jotta Suomi välttyisi pahalta taantumalta? Tai että EU-maat pyrkivät tekemään itse EU:n ilmastotavoitteista repaleisen tilkkutäkin vetoamalla kukin omiin taloudellisiin intresseihinsä? Mistä muusta nämä kielivät kuin äärimmäisen välinpitämättömästä järjestelmästä?

Kirjoitin aiemmin hiukan Vanhan uudelleenvaltauksesta, jonka yhteydessä hamusin, olisiko mahdollista, että opiskelijatoiminta Suomessa laajenisi muihin yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja säteilisi siitä suoraan toimintaan ja maanlaajuiseen protestiin, jolla purettaisiin nykyinen rahaa kyseenalaistamaton suomalainen poliittinen järjestelmä. Vaihtoehtoja on ja niitä on tuotava aktiivisesti esiin, niitä on etsittävä esimerkiksi paikallistalouksista, perustulosta ja muista merkitysrakenteista, joissa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi ja pystyvät todella tuottamaan mielekästä yhteishyvää. Ja kun ne löydetään ja ymmärretään mahdollisimman laajasti, tämä pieni Suomi muuttuu.

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.