Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.