Selkä märkänä

Eräs kirjallisen modernismin kivijaloista oli temporaalisuuden, tai yksinkertaisemmin ajan tutkiminen. Sitä havainnollistava tilallinen jäsentely muodostui eurooppalaisessa kirjallisuudessa useimmiten asettamalla enemmän tai vähemmän vastakkain teollisuuskapitalismin jäsentämän kaupungin humu ja rauhallinen maaseutu, metropoli ja pays, perukka, tai kotiseutu. Ajateltakoon vain erästäkin modernismin suurta tutkielmaa ajasta, nimittäin Thomas Mannin Taikavuorta (1924), jota käynnistellään verrattain pitkään yksinkertaisesti tekemällä tiliä siitä, miten Berghofin parantolan elämä eroaa ajantajussa alamaan elämästä. Kuitenkin, yhtäällä kirjallisen modernismin hiljentyessä ja toisaalla ihmisten elämän keskittyessä yhä enemmän kaupunkeihin myös urbaanin kokemuksen erittelystä on tullut kirjallisuudessa pitkälti arkipäivää. Kärkeviin vastakkainasetteluihin ei tunneta pakottavaa tarvetta ja kaupungin ja maaseudun välille sellaisen tekeminen tuntuu paitsi jälkijättöiseltä myös keinotekoiselta: globalisaation myötä teoriassa villeimmätkin perukat on kesytetty, ositettu, mitattu ja resursoitu sekä satelliittien, webcamien ja vastaavien näyttöpäätteille tarkennettu.

Mitään hohtoa kaupungissakaan ei varsinaisesti ole, se vain on. Ja miksi hohtoa olisi? Suomalaiset elävät kaupungeissa, ja kaupunkia määrittävät kadut, liikenne, kaupat ja kirjastot, kerrostalot ja yksityisasunnot, puistot, kaupunkitilat ylipäänsä. Agraarinen elämänmuoto sitä vastoin on eksoottinen puite, sillä se on poissa. Sellaisenaan se sopii kirjalliseksi miljööksi korkeintaan romansseihin ja vastaaviin tekstuureihin, joita lukevat suomalaisessa lähihistoriassa iät ajat vellovat, sotien jälkeen syntyneet ikäluokat – ne, jotka joko itse lapsuudestaan tai vanhempiensa välityksellä saattavat tuntea vielä nahoissaan maaltamuuton ilon ja haikeuden. Yhtä kaikki kyläidylli, jossa herätessään kuulisi ensimmäiseksi vastamäestä tai lähiniityltä lehmänkellojen kalinaa, on kuva vieraasta maailmasta. Ei sellaisen varaan parane rakentaa kuvia paheellisista suurkaupungeista ja hyveellisestä kyläelämästä.

Ja tietenkin juuri kaupunkilaiselämän erittely, ei suinkaan maaseutunostalgia (jota Suomessa Laila Hirvisaarta enemmän taitaa mallintaa Maajussille morsian), on paitsi tämän päivän kirjallisuudelle myös myöhäismodernille kokemukselle kiistattoman tärkeää, jo itseymmärryksenkin kannalta. Pelkkien fyysisten kaupunkitilojen rinnalle kasvaa kuitenkin kirjallisissa esityksissäkin jatkuvasti virtuaalista, median kertomaa, uutisia ja elämäntapoja maailmalta. Tämä ilmeinen siirtymä, jota voidaan merkitä yksinkertaisesti korkeateknologisten innovaatioiden huimana nousuna (joka on vuorostaan vain kiihtynyt kylmän sodan aikana mutta ennen muuta ei-kapitalististen skenaarioiden huvettua), onkin tuonut muassaan toisen, nimittäin siirtymän, jossa maaseudusta ja luonnon läsnäolosta ponnistava kotimainen kirjallisuus liukenee vähäeleisen, ilmaisukselliseen täsmällisyyteen tähtäävän jälkiurbaanin – siis virtuaalisuutta kohti laajentuvan, kaupunkitilan ja -ajan hohdokkuuteen välinpitämättömästi suhtautuvan, totaalisesti modernin imussa menevän – kotimaisen kirjallisuuden tieltä. Flanööreinä Walter Benjaminin ja Charles Baudelairen hengessä itseään pitävät ovat pelkkiä vanhan maailman apinoita elleivät ymmärrä tarkkailla ja horjua mieltä vailla ja kaiken päivää siellä missä kaikki – itsessään elämä! – oikeastaan on: verkossa. Joiltain osin tosin on epäselvää, millaista kirjallisuutta tämän siirtymän myötä oikeastaan tuodaan tilalle: keskeneräisiä blogiromaaneja, twitter-runoja, mitä? Jos näin on ja mutu pitää kutinsa, silloin kirjalliset yleisötkin ovat virtuaalisia, anonyymejä, osallistavia, vuorovaikutteisiakin kyllä, mutta silti jotenkin verettömiä, elottomia. Selittäisikö tämä sitäkin, miksi vaikkapa Helsingin Sanomien kaltaiset printtimediat natustelevat vieläkin samoja ikäluokkansa ymmärtämiä muotoja, ja tuntuu siksikin niin jälkeenjääneeltä: jotain tekeytyy, mutta kukaan, ei varsinkaan paperilehden lukija oikein tiedä mitä. En itsekään osaa oikein iloita, kun en täysin ymmärrä. Jotain yhtä kaikki tekeytyy, mutta se näyttää yhä enemmän karttavan fyysistä.

Häivähdyksiä vanhasta – ei välttämättä paremmasta, ainoastaan vanhasta – häilyy silti siellä täällä. Juha Hurme kirjoittaa Puupää-romaanissaan (2009) verrattain paljon ruumiillisesta liikkeestä luonnossa. Hurmeen henkilöt hiihtävät, patikoivat, purjehtivat. Mutta yhtä tärkeää kuin itse liike on tapa, jolla liikettä kuvataan. Hurmeessa on myös näkemieni teatteriesitysten (esim. Saunatrilogia Teatteri Telakalla 2002–2004 ja Punainen Viiva Kajaanin Kaupunginteatterissa 2006) perusteella paljon samaa kuin Jouko Turkassa, jota voitaneen sivumennen sanoa suvereeniksi paitsi kotimaisessa teatterissa myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Vertailu on tietysti ilmeinen, eikä tee kunniakasta oikeutta kummallekaan, mutta jotain yhteistä kirjallista heissä on, nimittäin ruumiista ja kehollisuudesta ponnistava mielikuvitus, kielellinen kirjavuus, lauseiden fyysisyys ylipäänsä. Lähes jokainen lause tuntuu kirveellä veistetyltä. Ennen kaikkea niistä aistii kirjoittamista edeltäneen: jokainen lause tuntuu siltä kuin sen takana olisi raskas fyysillinen rupeama, hiihtolenkki, punnerrussarja, puutyöpuurto askarteluhuoneessa, halonteko (vesisateessa). Jokainen lause on kirjoitettu selkä märkänä. Muistan aina Turkan Seitsemää veljestä (1989) kuvaavasta dokumentista kohtauksen, jossa veljekset (näyttelijät) juoksevat pitkään ja hartaasti syksyisellä pellolla kontit selissä ennen varsinaisen juoksukohtauksen elokuvaamista. Sekä Turkan että Hurmeen proosa kielii samasta. Mutta Turkka puhuu myös samassa Seitsemän veljeksen yhteydessä siitä, miten hän yritti tv-näytelmässään muuntaa Aleksis Kiven kieltä veljesten ruumiinkieleksi. Suomen kansa ei ymmärtänyt, Suomen kansa kysyi mitä perkelettä. 2010-luvulla Suomen lukevalle kansanosalle sopisi tarjottaman samanlaisen reaktion mahdollisuus: millaisen fyysisen kielen romaani vaatisi, että perkelettä ihan toden teolla perättäisiin?

Toki tällaisessakin havainnossa koskien kielen fyysisyyttä ja sen mahdollista katoa on jotain nostalgista. Havainnon tekeminen puhuu ajasta, jolloin kirjoittaminen ei ollut kokopäivätyö, vaan työnteollista ylijäämää, harraste; ajasta, jolloin erikseen olivat raskasta fyysistä työtä tekevät maatyöläiset ja kynäniekat, mutta kun nämä kaksi hahmoa toisinaan limittyivät... jotain siinäkin tavoittui. Samuli Paronen, Matti Pulkkinen, Marko Tapio, jopa kansan rakastama Kalle Päätalo, näitähän on – ei Suomessa varsinaisia diivailevia taiteilijanplanttuja kai ollutkaan, köyhiä kyllä, mutta ei fyysistä työtä kohtaamattomia. Mutta en sano, että sellaisia olisi nyt, tosin pelkkä havainnon ylöskirjaaminen ja sen nostalgia kielivät siitä, että harvakseltaan päivätöikseen kirjoittaja tänään fyysisesti ponnistelee. Lihasjäykistymät ja selkäkivut ovat tulleet muista syistä kuin metsätöistä. Jarkko Tonttikin taisi jokin aika sitten pullistella bodypump-rääkeistään tullen ennen muuta samalla täydentäneeksi, ehkä tietämättään, tämän päivän kirjailijan muotokuvan. Pauli Pylkön Luopumisen dialektiikassa (2009) tekemä vertaus Adornosta uimapuvussa on tässäkin kohtaa jotenkin puhutteleva: se ei mene yksi yhteen liikuntaa harrastavan kirjailijan kanssa, mutta leikkaa yhteistä ja jaettua. Tuotantotavallisista, systeemisistä seurauksista johtuen yhä useampi kirjailija pullistelee, muttei niinkään piilolihaksiaan kuin rankametsällä käymisen puutettaan – sitä, ettei omaa fysiikkaa, mutta on sentään siinä etuoikeutetussa asemassa, että voi päivätöikseen unelmoida ja ajatella. Ja silti yksin sen, että joutuu harrastamaan liikuntaa (luonnollisestikin työn ulkopuolella), tulisi kertoa enemmän kuin tarpeeksi itsensä elämänmuodon muutoksesta. Ja sen kai pitäisi olla enemmän surun kuin itsekehun paikka, sillä millaista kirjallisuutta se sellainen on, jos aietta ja ajatusta, ja niille erikseen vuoleskeltua muotoa ja tyyliä ei ole tapailtu ensin lihasvoimalla?

Mutta ei kysymyksessä tietenkään yksin moite ole. Suomalainen elämänmuoto on, kuten todettua, vaihtunut, ja tietysti monilta osin parempaan. Siltikin kirjoittamista taustoittavan toiminnan seestyminen näyttää johtaneen tilanteeseen, jossa fyysisyyden katoaminen ja virtuaalisuuden eteneminen ovat lähes suorassa yhteydessä kielelliseen surkastumiseen. Teonsanoja on vähemmän, kokemusta vähemmän, ilmiöiden merkitsijöitä vähemmän. ”Hän läyrysi” vaihtuu muotoon ”hän sanoi”. Lauseet ovat kuulaita, mutta niiden varsi ei maistu, hiki ei haise. Näppäimin näpytellyssä on teollisen kalske. Jotain toki siinäkin tekeytyy, näytöillä puolivillaisuudet alkavat ruokkia ja koostaa uusia sanoja ja ilmauksia.

Eikä sillä, varsin selväsanaista ja suoraviivaista proosaa Hurmekin kirjoittaa, mutta ainakin siinä puhutaan mistä on puute: teoksen keskushenkilö N. on kadonnut. Hänen työtoverinsa jäljentää muutamaa tämän jälkeensä jättämää vihkosta varustaen ne suuntaa-antavilla selityksille. Kuka (tai mikä) N. oikeastaan on, mihin hän on kadonnut ja miksi, voivat kuitenkin koostaa luultavimmin sitä varsinaista kysymystä, jolle tällainen tutkimusromaani (vrt. esim. Nabokovin The Real Life of Sebastian Knight, 1941) perustuu, eikä suinkaan se mistä hänet löytää ja minkälaisen päättelyn perästä. Pelkäksi alkukirjaimeksi nääntynyt poissaoleva, oletettavasti kuollut keskushenkilö, tulee kuitenkin tekstiensä välityksellä merkinneeksi vielä erään keskeisen seikan, kukaties oman olemisensa syyn:

Voi pojanpoika, kun kuuntelisit minua tai jotakuta muuta isääsi ja isoisääsi viisaampaa merenkävijää, niin ehkä oppisit, että pisteestä A ei voi noin vain hurauttaa pisteeseen B. Olettakaamme, että A on meille annettu lähtökohta. Sieltä starttaamme nyt vesivaellukselle kohti kaukaista B:tä. Jokainen matkalla saavuttamamme kokemus, kaikki ponnistelu, oivallukset, ajatukset ja ongelmat ja niiden ratkaisut, kaikki matkan aikana saamamme vaikutelmat rakentavat meille tavoitettamme B:tä. Voisi jopa sanoa, että tätä päämääräämme ei ensinkään ole olemassa ilman tietyn kestoista, taitettua, miellettyä ja sisäistettyä matkantekoa A:sta B:hen. (2009, 218.) 

Tämä ei ole vain Puupään lukuohje, se on kotimaisen kirjallisuuden, tai ihan vain yksittäisen kirjankin lukuohje. Asenne olemiseen, suhtautuminen, tunto täälläolosta. Toinen N.:n essee (”Vaihtoehtoloma”) täydentää:

Lähde sitä seuraavana aamuna retkelle tuntemattomaan metsään suksin, saappain, miten vain, tilanteen mukaan. Erkane merkityiltä reiteiltä. Hakeudu vaikeimpiin maastoihin. Älä kaihda tiheikköjä, mäkiä, rotikkoja. Puske sitkeästi uupumuksen rajalle ja gramman ylikin. Älä kavahda eksymistä. (emt., 260.)

Kuva on juuri niin mieletön kuin pitääkin. Mutta kuvalla on vastakuva, nimittäin ihminen joka valitsee helpoimman, järkevimmän ja yksinkertaisimman reitin. Sanomattakin selvää: moderni ihminen. Tiedän kokemuksesta, miten vittumaista ryteikössä hiihtäminen rinkka selässä on. Silti tarkoituksella tiheikköön hiihtävä, rotikossa kompuroiva tai roveikossa rymyävä on pinttyneissä mielissämme yhtä janari kuin suttaantuneen VHS-nauhan HD-kuvan sijaan valitseva nykyihminen. Tai ei, vertaus ei toimi: tiheikössä tieten tahtoen menijään eivät verrokit oikein pure. Varauksella sanoen siinä on sentään jotain samaa kuin Susi-Kustaassa Pohjantähden maisemaa vasten. Näistä syistä N. on enää pelkkä alun kirjain, se on katoava modernista maailmasta yhtä varmasti kuin järjettömyys. Sillä muistettakoon Fredric Jamesonin kuvaus A Singular Modernityssa (2002): vaikka suuri osa maailman maista ymmärtääkin edes jotain modernin päälle, vain kapitalistisen tuotantotavan täydellisesti sisäistäneissä maissa tämä modernius saa sen ensisijaisen merkityksen – muualla moderniteetti on, kyllä, paitsi jotain palkitsevaa ja hyvää, myös, outoa kyllä, ambivalenttia ja häilyvää. Ja häilyvää se on siksi, että riiuu- tai kosintavaiheessa tuotantotavallisia vaihtoehtoja on vielä muitakin. Myöhäiskapitalistisen todellisuusperiaatteen piirissä taas, kuten tiedettyä, ei ole etenkään kylmän sodan rauettua muusta puhuttukaan kuin siitä, miten kaikkivoipa, toimiva ja muut vaihtoehdot tyhjäksi tekevä se järjestelmänä lopulta on. Sellaisessa maailmassa ei myöskään vallitse epäselvyyttä siitä, onko ryteikköön tieten tahtoen hiihtämisessä mieltä vai ei.

Aika, jona patikoidaan paikasta A paikkaan B, ei siis päde siirryttäessä maalta kaupunkiin, sillä tällaista siirtymää ei ensinkään ole. On vain ja ainoastaan kaupungin jälkeistä aikaa, reaaliaikaa. Kaupungin aika näet edellytti vielä fyysisiä siirtymiä lähiöstä keskustaan, mutta nehän virtuaalisuus ainakin teoriassa on jo joiltain osin tehnyt tarpeettomiksi. Siksi Facebookin Missä olet -toimint0 (”X on paikassa Y”) käy yksiin Puupään aiemmin lainattua, pojanpoikaa voivottelevaa tekstikohtaa seuraavan kanssa:

Muskelivene särkee tämän hienosyisen matkarakenteen kaikkien mahdollisten merikortin pisteiden A ja B väliltä. Niinpä me emme pääse muskeliveneellämme ikinä B:hen. Emme pääse mihinkään. Näennäisesti kiidämme, mutta oikeasti pörräämme paikallamme kokematta, oppimatta ja elämättä. (Hurme 2009, 218.)

Seisomme paikoillemme jäätyneinä toisiamme tuijottaen. Siinäkin kieltämättä jotain tekeytyy, mutta piste B se ei ole, ainakaan jos B:ksi oletetaan toinen ihminen tai kohtaamispaikka. Heppoisissa kantimissa, mutta tuntemattomilla suunnilla on sellaisen varaan jäsentyvä kirjallisuus.

Ullakkohuone

Paljon on elämän mettä ja nektaria virrannut sitten Arthur Conan Doylen ensimmäisen Sherlock Holmes-kertomuksen, A Study in Scarletin (1886). Se ja sitä seurannut The Sign of Four (1890) ovat ehkä ne keskeisimmät Holmes-kertomukset, joihin kannattaa vielä palata. Kertomuksia lukiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota muutamaan osatekijään, joilla Doyle pitkälti ansaitsi kannuksensa. Kertaan ne tässä.

Ensiksikin, jos salapoliisikertomuksen varsinaisina alkukertomuksina pitääkin pitää Edgar Allan Poen Dupin-novelleja (The Murders in the Rue Morgue, 1841; The Mystery of Marie Rogêt, 1842 ja The Purloined Letter, 1845) Doyle rakentaa olennaisesti samalla maaperälle. Hän on velkansa Poelle tunnustanut ja sen myös maksanut, mutta se, onko Holmes päättelykyvyltään Dupinia pätevämpi, ei ole niin selvää. Doylen ansio kuitenkin on, että hän erittelee Poeta enemmän etsivänsä metodeja.

Toiseksi Doyle laajentaa hienosti questia leveyssuunnassa. A Study in Scarletin kenties hämmentävin kerronnallinen ratkaisu on jako osiin, jossa ensimmäisessä paitsi esitellään Holmes myös kuvataan Holmesin päättelyketjua rikoksesta syyllisen löytämiseen eli perinteinen quest. Toisen alkajaisiksi syyllisen tekemä tunnustus, motiivien avaaminen aloitetaan varsin kaukaa, keskilännen erämailta jossa mormoniyhdyskunta alkaa kiristää ahdingosta pelastamaansa miestä ja tämän huostaansa ottamaa tyttöä kiristyksen päättyessä dramaattisesti ja kolmannen, isän ja tytön puolelle asettuvan osapuolen nähdessä tragedian kolmannen paikalta, vain osin sivusta. The Sign of Fourin rikosta pohjustava kertomuslinja on vähemmän yhteiskunnallinen ja sitäkin seikkailullisempi, mikä on sinällään harmi, mutta selvästikin valaa perustaa myöhemmillekin, aarteen ympärillä kehiville ja valarikkoja setvitteleville kertomuksille. Tämän päivän lukijan silmiin pistää tietysti häkellyttävän imperialistinen pohjakumu. Mistäpä muualta kotiseutuaan rakastava skottikirjailija eksotiikkaa hakisi kuin kaukomailta, joiden riistoon britti-imperiumi oli aikanaan antaumuksella osallinen?

Kolmanneksi salapoliisikertomuksen tiloja ja ympäristöjä silmällä pitäen on huomioitavaa, että Doylen Lontoo on pitkälti Lontooksi kuviteltu Edinburgh. Nuori Doyle ei liiemmin Lontoota tuntenut (kun A Study in Scarlet julkaistiin 1886, Doyle oli 27-vuotias). Sama Baudelairea innoittanut suurkaupungin humu toistuu ensimmäisessä Holmes-kertomuksessa pienin vivahtein viittauksina suurkaupungin kasvottomuuteen: Tohtori Watson käyttää mm. asuinsijoistaan nimitystä ”the great wilderness of London” (Doyle 1886/2007, 6). Keskeistä on myös kaupunkitilan potentiaalinen avoimuus rikoksen selvittämisen kannalta: jos rikollisella on pieninkin epäilys, että hänen perässään saatetaan olla, hän voi vaihtaa nimeään ja kadota neljän miljoonan asukkaan kaupunkiin sen siliän tien (emt., 64). Juuri tätä alettiin hyödyntää viimeistään kovaksikeitetyn dekkarin myötä; ns. metafyysisissä salapoliisikertomuksissa siitä oli kehkeytynyt jo lähes normi. Muistettakoon myös, että niin Poen Dupin-kertomukset kuin osa Doylen Holmes-kertomuksistakin tapahtuvat pääosin kaupungissa: 1900-luvun alkupuolella ja ennen maailmansotia salapoliisikertomuksissa korostuvat maaseudut ja toisenlaiset erämaat (perifeeriset kartanot ja muut suljetut tilat, vrt. esim. monet Agatha Christien dekkareista ja Doylen kolmas pitkä Holmes-kertomus The Hound of the Baskervilles, 1902), mutta varsinaisille salapoliisikertomusgenren tienraivaajille miljöö on olennaisesti urbaani. Luonnollisesti siinä kaikuu romantiikan aikana hyvin mieluisaksi koettu polarisaatio lain takaaman järjestyksen ja rikolliseen liittyvän kaoottisen välillä.

Tämän tyyppisissä kertomuksissa on vanhastaan asetettu keskiöön älyllisesti ylivertainen etsivä, joka kerta toisensa jälkeen nöyryttää kertojaa, samastuttavan tavallista etsivän apuria. Mutta millainen hahmo Sherlock Holmes lopulta on? Siitä Watson koettaa saada Holmes-kertomuksen ensimmäisissä osissa erityistä selkoa; ensimmäisessä hän jopa tekee listan Holmesin suhteesta erityyppisiin tietoihin. Käy ilmi, että Holmesilla on suorastaan olemattomat tiedot kirjallisuudesta, filosofiasta ja tähtitieteestä, vähän paremmat kasvitieteestä ja geologiasta ja hyvät tiedot kemiasta ja anatomiasta. Sensaatiokirjallisuuden hän sen sijaan tuntee kuin omat taskunsa. Kun tähän lisätään Holmesin esitys ihmisaivoista ullakkona, jonka huonekalut jokaisen on itsensä valittava – hölmö ottaa kaiken vain sisään pitämättä sen kummempaa järjestystä huushollissaan – lukijalle välittyy kuva miehestä, joka lukee säännöllisesti (aikansa) Alibia ja havainnoi terävästi ympäristöään. Siihen Holmesin – deduktioksi nimeämä – metodi näet perustuu: hän ei koskaan arvaa, havainnoi vain asiaintilat ja karsii niistä epäolennaiset. Näin syntyy päättelyketju, joka ei käytännössä voi johtaa harhaan.

Tunnettu nippeli liittää Holmesin hahmoon tietysti myös kokaiinin. Sen käyttö tulee mukaan vasta The Sign of Fourissa. Holmes selittää kammoavansa ikäviä rutiineja ja kun kiihkeitä mielentiloja tuottavia tapahtumia ei ole hollilla, hän tarttuu kokaiinipulloonsa. Tämän päivän lukijalle kertomuksen alku, jossa Holmes piikittää lukemattomien pistojälkien täplittämään käsivarteensa taas yhden annoksen, on silti kaikkea muuta kuin romanttinen. Esityksen – Watson seuraa surullisena tätä vierestä – jatkuttua kuukausia meillä onkin hyvät syyt epäillä Holmesin olevan tolkuttoman riippuvainen aineesta, mutta mitä vielä; kun kertomus käynnistyy, kokaiini unohtuu ja kiihkeä mielentila ottaa vallan Holmesin ruumiista. The Sign of Fourissa toistuva huumeidenkäyttö yllättää lukijan, sillä A Study in Scarletissa Holmesin annetaan ymmärtää olevan välttelevän tietoisuutta muuntavia tiloja ja siten huumeita.

The Sign of Fourissa on tämän ohella havaittavissa muitakin ristiriitaisuuksia. Kun A Study in Scarlet -kertomuksessa Watson toteaa suoraan Holmesin olevan tietämätön, mitä tulee ns. yleistietoon, joka ei tunne Thomas Carlylea muttei myöskään kopernikaanista teoriaa ja aurinkokunnan summittaistakaan järjestystä. Holmes toteaa jopa, että nyt kun hän asian tietää, hänen on paras koettaa unohtaa se. The Sign of Fourissa Holmes kuitenkin illallistaa Watsonin ja komisario Athelney Jonesin kanssa ja pitää puheen, joka risteilee mysteerinäytelmistä keskiajan keramiikkaan, Stradivarius-viuluista Ceylonin buddhalaisuuteen ja edelleen tulevaisuuden sota-aluksiin. Sanotun puolesta Watsonin aiemmin havainnoima yleistiedon puute tuntuu korreloivan ullakkohuone-teorian kanssa; hyvällä tuulella, kokaiinipullon ja rikoksen loihtiman kiihkeän mielentilan välissä ollessaan Holmes tuntee lähes asian kuin asian, jälkimmäisessä vain havainnot ja niiden yhteydet ja ensimmäisessä, synkän masennuksen jaksoissa vain kaman.

Ullakkohuoneteoriassa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy paitsi salapoliisikertomuksen kirjallisuudensosiologiaa sivuavaan historiaan myös meidän päiviimme. Sherlock Holmes tietää, koska on mahdollista tietää. On mahdollista eritellä havaintoja ja karsia niistä epäolennaiset, koska – siltä näyttää – havaintoja, vihjeitä ja ns. avaintekstejä, on kuitenkin olemassa rajallinen määrä. Huolimatta viittauksista suurkaupunkien kasvottomuuteen Holmes tuntee mahdolliset auttajat ja avaintekstien keskinäiset etäisyydet (The Sign of Fourissa Holmes rekrytoi jopa paikallisen katulapsiarmeijan etsimään murhaajien olinpaikkaa). Sen sijaan en ole lainkaan varma, onnistuisiko edes Holmesin päättelytaidoilla varustettu etsivä tänään, myöhäismodernin ja ennennäkemättömän kompleksisen todellisuuden, jopa todellisuuksien, seassa luoviessaan. Samaa epäilystä on puitu ja jauhettu aina kovaksikeitetyn dekkarin päivistä lähtien, mutta ennen kaikkea metafyysisessä salapoliisikertomuksessa, jossa jäljellä on enää arvaus, epäonnistunut abduktio, tuuri eikä aina edes sitä. Silloin kokaiiniin tarttuminen on lähes ainoa valinta (Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow (1973) tuntuu olevan saman todellisuuskrapulan taittumista ja hallusinatorisuus lisääntyykin entisestään 1960-luvulta lähtien, esimerkiksi Alain Robbe-Grillet'n romaaneissa.)

Holmesista hahmottuu näin ollen esiin tietyllä tavalla piristävä ristiriita: yhtäältä Holmes muistuttaa hyvin myöhäismodernia ihmistä, joka luovii Alibi-tietämyksen, yleisen tietämättömyyden, yksinkertaisten ja välittömien havaintojen sekä kokaiinin tuoman helpotuksen kanssa; toisaalta taas Holmes on mahdoton hahmo tähän päivään suhteutettuna, ja mahdoton nimenomaan siksi, että rikosten luonne (teksteinä) monimutkaistuu, informaation kasvu kiihtyy ja olennaista on yhä vaikeampi erottaa epäolennaisesta. Jää vain subjektiiviset yritykset, yksilön humaltuminen itsestänsä.

Piristävä tämä ristiriita on siksi, että aikana jolloin rikoskirjallisuus ehkä yhtenä harvoista erityisistä genreistä, jonka tekstejä vielä jaksetaan lukea, käsittelee teemojaan (lääke- ja rikos)tieteellisellä arvotuksella mutta halveksii yleistä älyä ja loogista päättelyä, Holmes seisoo yksin. Jo A Study in Scarletissa hänen asemansa on häilyväinen; alempaa luokkaa kuin poliisit mutta konsultoivana etsivänä heidän yläpuolellaan, tavallinen tallaaja eikä sittenkään; yksinäinen nojatuolietsivä joka ei koskaan tule yhteiskuntansa silmissä saamaan sitä arvostusta joka hänelle kuuluisi. Mutta hän on myös kaikkea muuta kuin yli-ihmisen, enemmän kuin ihmisen malli, ja silti jotain tavoiteltavaa, kunnioitettavaa hänessä on ohitse älyn: hän on olento, joka tietoisesti kieltäytyy itselleen tarpeettomasta tiedosta. Meille tällainen tieto on vierasta, sillä me olemme tottuneet ottamaan vastaan kaiken, kunhan se vain maistuu hyvältä ja synnyttää edes jonkinlaisia elämystä tapailevia tuntemuksia. Mitä vain, paljon, piikkiä suoneen, tauotta. Joka päivä avaan tietokoneen, lehden, television... täplillä, arvilla käsivarret ja jalkapohjat.

Skandinaavinen, yhteiskunnallisesti painottunut rikoskirjallisuus menee harvoin kulutustavarana kovinkaan syvälle ja selittää mielellään rikokset itselleen parhain päin, murentuvan hyvinvointivaltion syöpäpesäkkeinä joiden keskiössä ihmiset ovat vain olosuhteiden vuoksi rikoksille alttiita mutteivät luonnostaan hyviä tai pahoja. Tässä etenkin A Study in Scarlet muodostaa vielä ihanan toisinkasvun: vaikka rikollinen siinä onkin teoriassa mahdollista nähdä olosuhteiden uhrina, koston teema kasvaa jopa oikeutettaviin mittasuhteisiin. Rikollinen ei ole hyvä tai paha, mutta hänen tekonsa kasvaa maaperästä joka käyttäytyy toisin kuin se johon olemme tottuneet. Epäkorrektisuuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – A Study in Scarletin kerronnalliset ratkaisut ja teemat osoittavat, että tällaista kirjallisuutta olisi luettava tämän tästä; ullakkohuoneessa järjestyksen takaa vain kuulas ajattelu, ymmärrys etäisyyksistä ja siitä, että toisinaan uusi järjestys kirkastaa senkin, mikä alkaa samentua, nimittäin ajattelun. 

Kokemus kesannolla

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa informaatiota tuotetaan enemmän kuin kulutustavaroita. Näin ei Suomessa välttämättä ole, tietotyöläisethän eivät edusta enemmistöä suomalaisessa työväestössä. Sen sijaan totuudenmukaisempaa onkin sanoa, että teknologiaan sidottua tietoa tarvitaan nykyisin alalla kuin alalla, jopa niissä määrin, että varsinainen tuotannollinen osuus jää pienempään osaan kokonaistyömäärässä. Siksi tietoyhteiskunnassa työmäärä ei myöskään paradoksaalisesti vähene, vaan lisääntyy. Työn tuloksia on raportoitava, on kouluttauduttava, on päivitettävä työhön liittyvää teknologiaa, on vastattava sähköposteihin, luettava, kirjoitettava ja opeteltava uuden teknologian käyttämistä, jonka olisi määrä vähentää työtuntejamme. Tämä ei tietenkään koske vain toimittajaa ja tieteentekijää, vaan myös maatalousyrittäjää, terveydenhuollon ammattilaista ja kauppiasta.

Mihin tämä johtaa? Jo Väinö Linna pyrki tietoisesti pois Finlaysonin töistä kohti kirjailijan ammattia, jossa ei ole tarvetta olla tekemisissä ruumiillisen työn kanssa, vaan suunnitella, kirjoittaa, hoitaa yleensäkin kirjallisiin töihin liittyviä asioita. Luonnollista kehitystä, sanoisimme, siinä mielessä kuin itsekin haluamme mieluummin "siisteihin sisähommiin" kuin ulkoilmaan tai pajoihin, tehtaisiin, meluun ja pölyyn. Tietoyhteiskunnassa tästä onkin tulossa uskomattomalta tuntuva paradoksi: vaikka emme sanoissamme arvostakaan huonosti palkattuja paskaduuneja tai alkutuotannollista työtä, tunnemme sitä kohtaan siinä mielessä puhdasta ihailua, että tajuamme olevamme alkutuotannollisesta, ruumiillisesta työstä täysin riippuvaisia. Kaupunkia ei olisi ilman maataloutta, eikä kokopäivätoimista tietotyöläistä ilman tehomaatalousyrittäjää. Tässä tietysti on jossain määrin myös prekariaatin onni: niin kauan kuin maatilojen tilakokoja kasvatetaan, sitä enemmän väkeä teoriassa vapautetaan myöhäiskapitalistiseen työhön, mainosalalle, innovoimaan tai kirjoittamaan tupeksivia polemiikkeja kulttuurilehtiin - ja sitä enemmän meillä on työttömiä tohtoreita.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Moniin töihin tarvitaan asiantuntijuutta, eikä suuri osa ns. paskaduuneista ole alkutuotannollista työtä, vaan kapitalistista ylijäämää: toimistorakennusten siivoamista, hampurilaisravintolassa työskentelyä, työtä johon ei käytännössä tarvita pitkääkään perehdyttämisjaksoa, koska työ sinänsä on toisteista, rutiininomaista ja siinä ei tule toimia innovoivasti, vaan ainoastaan valvoa koneen työtä tai tehdä koneen työ. (Sinänsä mainion Food Inc -dokumentin eräs keskeinen huomio koskee juuri tätä: McDonaldsin merkittävin aikaansaannos ravintolabisneksessä oli tuoda fordistinen tehdasympäristö keittiöön ja taata siten, että pihvit maistuvat samanlaisilta niin San Franciscossa kuin Viljandissakin.) Kuitenkin jo lähtökohtaisesti on itsestään selvää, että päivittäinen työskentelymme näyttöpäätteellä on ylipäätään mahdollista, koska emme viljele maata tai valmista vaatteitamme ja kulutustavaroitamme itse, koska joku muu tekee tämän puolestamme. Niin, ketkä? Alipalkatut intialaiset esimerkiksi, pilkatut ja parjatut maaseutumme juntit, jalostamoissa ja isommissa yrityksissä työskentelevät ihmiset.

Viljely- ja käsityötaidot ovat taitoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiempien aikojen ihmisille. He eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä ympärillään sitä määrää rojua, mitä me haalimme itsellemme henkisen vimman ja tuskan hillitsemiseksi. Heille tavaran kahmiminen muuksi kuin jokapäiväiseksi käyttötavaraksi näyttäytyisi mielettömänä ja edustaisi todellista ahneutta. Meille haaliminen on luonnollista - jossain tapauksissa se jopa antaa meidän elämällämme lisäarvoa, että meillä on tavaraa, jota voimme tarvita ja jota voimme käyttää kun haluamme "luksusta".

Pari päivää sitten YLEn uutisissakin kerrottiin loistosilmäisestä tytöstä, joka tilasi internetistä vaatteita; vaatetusalaa tässä sen syvällisemmin tarkastelematta on sanottava alan elävän pitkälti juuri tästä tyhjästä himosta, jossa vaatteet eivät ole käyttöesineitä, joita pidetään yllä ja korjataan tarvittaessa, vaan niitä pidetään yllä juhlissa, jotta seuraavissa päällä voisi olla jokin toinen vaate. Esimerkkejä on tietenkin lukemattomia. Joku aika sitten vastasin kuluttajabarometriin, josta käteen jäi, että kunnon kuluttaja panostaa viihde-elektroniikkaan eikä esimerkiksi pakastimeen, johon säilöisi loppukesästä keräämänsä marjat. Yhtä kaikki, toisin kuin luulemme, nämä työt vaativat ehkä jonkin verran opettelua, mutta ovat lopulta opittavissa. Ne eivät vaadi saman luokan asiantuntemusta kuin sydänkirurgin toimi. Eri asia on, pidämmekö niiden opettelua millään tavalla arvokkaana - senpä tähden minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea ylipäätään käsittää niiden ihmisten aivoituksia, joille oikeat työt, so. kotityöt, käsityöt, tiskaaminen, siivoaminen, korjaaminen jne., tuntuvat vastenmielisemmiltä kuin ne työt, joita nämä ihmiset tekevät ns. työkseen, siis saadakseen palkkaa. Jos oma välitön eloonjääminen jää toisarvoiseen asemaan suhteessa kapitalistiseen keonmuodostamiseen, kertoo se jo melko paljon ihmisen itsenäisyydestä.

Kaupunkilaistuminen synnyttää muiden (kapitalististen) osatekijöiden (mainonta, viihde-elektroniikan kasvu, omistussuhteiden muutokset, vaurastuminen) tilanteen, jossa ruumiilliseksi kokemukseksi on laskettavissa selvästi enää iltalenkit, harrastukset, joogat ja arkiset kotityöt. Jälkimmäisiä ei mielellään enää edes työksi lasketa. Kun Martin Heidegger sanoi muistosanoissaan Konradin Kreuzerille, kuinka "nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista." (Silleenjättäminen, s. 15), tarkoitti hän oikeastaan myös sitä, että valitsemme nopeimman ja halvimman tien päästäksemme vapaa-ajalle - jonka käytämme yhä suuremmissa määrissä viihde-elektroniikan parissa, televisiota katsellen tai internetiä selaten. Jos aiemmin aikakausien ihmisille kehollinen toiminta oli olemassaolollinen toiminnan edellytys ja itsestäänselvyys, meille se on yhä useammin välttämätön paha tai jonkinlainen suorite, johon pitää erikseen satsata.

Käytännössä tämä johtaa väistämättä myös kokemuksen muuntumiseen. Siksipä ei liene kovinkaan perusteetonta väittää, että kokemuksemme elämästämme, ympäristöstämme, tunteistamme jne. painottuvat siihen, mitä näemme ja mitä ajattelemme. Muutos ei niinkään tarkoita, että meistä tulisi passiivisia (informaation)kuluttajia, vaan enemmänkin sitä, että lakkaamme olemasta maailmassa omalla ruumiillamme. Vain kapitalismin puitteissa suoritetut seksuaaliset riitit saavat meidät tuntemaan itsemme edes joskus olemassa oleviksi, mutta muuten olemme vain silmillä varustettuja affektikoneita, joilla on ehkä treenatut lihakset, mutta ympäristöönsä nähden juureton kokemuselämä. Toisinaan jopa nämä riitit riisutaan joko puhtaaksi katseeksi tai katseen kautta opituksi, eroottisen viihteen reaktiiviseksi jatkeeksi. Niinikään vaikka ennen modernia aikaa olemmekin todistaneet fakiireja ja voimamiehiä, vasta 1900-luvun kuluessa ruumiista on tullut kaupunkilaisyhteisöissä siinä mielessä erityinen itsensä korostamisen muoto, että kyse ei ole niinkään siitä, mihin ruumis pystyy, vaan miltä se näyttää.

Sanotaan vaikka näin: suhteemme omaan kokemukseemme on monimutkaistunut. Mitä on monimutkaisuus? Suomen kielessä se tarkoittaa, että jossakin on monia mutkia, että jokin on mutkainen. Monimutkainen tarkoittaa kielenkäytössämme myös usein vaikeaa. Jos jokin on mutkainen, se on vaikeaa, vain jos mutkaisuus on suhteessa liikkeeseen, jos liikkeen on mukauduttava mutkiin. Jos liike on jossain erityisessä suhteessa mutkiin, tarkoittaa se, että liike haluaisi jatkaa liikkumistaan mutkista välittämättä. Katsomme kuitenkin, että liikkeen on mukauduttava mutkiin, jolloin liike voi edetä kohti päämääräänsä vain jos se ottaa liikkeessään mutkat huomioon. Mutta - ja tässä piilee koko kysymyksen ydin - miksi meidän olisi ajateltava sitä, jossa on mutkia, liikkeen kautta? Miksi haluaisimme olla liikkeessä, edetä mutkat huomioon ottaen kohti päämäärää? Miksi emme voi pysähtyä, tai ehkä vain kulkea mutkista välittämättä? Rikommeko jotain, jos emme noudata mutkia?

Jokainen kävelevä ihminen tietää, että mutkien seuraaminen merkitsee sääntöjen noudattamista. Mutta kenen sääntöjä tässä oikein noudatetaan? Jos kävelen mutkaista tietä välittämättä mutkista, kävelen välillä ojassa. Ketä se häiritsee? Jotakuta sivustakatsojaa? Kenkiäni, jotka ehkä kastuvat? Rytmiäni, jota joudun muuttamaan pientareiden takia? Eli: jos minä kävelen välittämättä mutkista, jota "siinä" (tiessä) on, "sen" monimutkaisuus lakkaa olemasta, koska toimin ruumiillani, enkä todennäköisesti riko mitään eivätkä kävelyni kaarteet määritä "sitä", vaan minua, minun kävelyäni. Minä en siis ylläpidä "sen" monimutkaisuutta", vaan "se" ja siihen liittyvät uskomukset ylläpitävät sitä.

Jos emme osaa luopua tästä monimutkaisesta, nähdä toimintaamme ei-mutkaisena, kokemuksemme joutuu ennen pitkää (Heideggerin sanoin) kesannolle. Se jää käyttämättömäksi, kuten polku, jota ei ole aikoihin kuljettu. Heidegger on tässä toiveikas: hän uskoo, että se, mikä jää kesannolle, myös jää kesannolle. Päälle ei rakenneta ostoskeskusta, kesantoa ei asfaltoida, vaan se on turvassa moottoriteiltä ja toivosukareilta. Kokemus ei vain enää kiinnosta meitä sellaisena kuin se on, olemme paossa sitä, ja pakenemme sitä haluamalla esimerkiksi voimakkaampia kokemuksia. Tämä pako on lähes patologista: etsimme jatkuvasti kokemuksia ja toiminnan muotoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana tuosta kesannolle päätyneestä kokemuksesta. Tueksi haetaan extreme-termin alle menevää toimintaa, luksusta, uutta kulutustavaraa, maailmanmatkoja. Pysähtyminen paikoiltaan ei tunnu mielekkäältä, "siinähän ei ole mitään". Jopa zeniläisyys on kiinnostavampaa opeteltavana kokemuksena kuin siinä, mikä on, tai mitä olemme paossa.

Kuten oivaltava lukija on kenties huomannut, laajennan tässä Heideggerin myöhäiskauden kysymystä ajattelemisen asiasta kokemuksen suuntaan, jonka koen kenties jopa tärkeämpänä. Heideggerin sanoin tämän ajattelun laatu on siinä, "että kun suunnittelemme, tutkimme ja touhuamme, laskemme aina annettujen seikkojen mukaisesti. Me asetamme nämä seikat määrättyä päämäärää varten määrätystä tarkoituksesta laskettuna. Me laskemme ennakolta määrättyyn lopputulokseen." (emt., 16.) Laskeva ajattelu on kalkyloivaa, vaikka se ei koskisi numeroitakaan. Se ei ole koskaan hiljaa, ei mietiskele, vaan kiirehtii, ryntää aina mahdollisuudesta toiseen. Näin tekee myös kokemus, joka etsii - uskomatonta kyllä - ruumiillista kokemista itsensä ulkopuolelta, maanpaosta.

Kaupunkilaisella ei ole kunnollista kokemusta juuristaan, koska hän ei koe niitä kovinkaan mielekkäinä. Ne eivät anna hänelle mitään sellaista, josta olisi hänelle hyötyä ja joka tarjoaisi hänelle merkityksiä. Jossain oikussa kaupunkilainen myös samastaa juuret eurooppalaisen nationalismin ideaan ja pitää niin ollen "juurisuutta" isänmaallisena, "perisuomalaisena", jonain jossa monikulttuurisuus ja omanarvontunto eivät asetu samaan pöydän ääreen, vaan jossa jälkimmäinen pakottaa toisen lattialle muruja keräämään. Isänmaallisuus on pitkälti inhottavaa, mutta sillä ei käytännössä mitään tekemistä juurisuuden kanssa.

Ei pidä myöskään langeta oletukseen, että maalaiset ovat jotenkin paremmassa asemassa kuin kaupunkilaiset. He ovat tietoyhteiskunnassa aivan yhtä juurettomia kuin kaupunkilaiset, jopa kahta kauheammin:

"Jokaisen päivän jokaisena hetkenä he ovat radion ja television lumoissa. Viikoittain elokuva vie heidät tuntemattomaan, usein vain halpamaiseen mielikuvitussfääriin, joka antaa väärän käsityksen maailmasta, joka ei edes ole mikään maailma. Kaikkialla on saatavana "kuvalehtiä". Kaikki tämä, millä modernit tekniset tiedotusvälineet joka tunti houkuttelevat, valtaavat ja ympäröivät ihmisiä - kaikki tämä on nykyään jo valmiiksi paljon lähempänä ihmistä kuin aito pihaa ympäröivä pelto, lähempänä kuin taivas maan yllä, lähempänä kuin päivän ja yön kulku, lähempänä kuin kylän tapa ja moraali, lähempänä kuin perimätieto kotiseudun maailmasta. "(emt., 18-19).

Tämä tiedetään ja siitä puhutaan globalisaation nimellä. Globalisaation ongelmat tunnustetaan, mutta melko harvoin niitä liitetään kokemuksen kesannoitumiseen. Tänään ihanne on sekä oikealla että vasemmalla periaatteessa sama: globalisaatio on hyvä asia, koska se hajottaa kansalliset projektit ja vapauttaa ihmiset niistä. Hyvä on, se vapauttaa meidät ehkä isänmaallisuudesta, mutta vapauttaako se tietyn eurooppalaisen etiikan alaisuudesta? Ei, se sitoo meidät eurooppalaiseen, "maailmankansalaisetiikkaan" kahta tiukemmin ja pitää oletusarvoisina ihanteina mm. uteliaisuutta, hyväntahtoisuutta, kasvun ja valistuksen ideoita ja ihmisoikeuksia, joihin kärjekkäästi voidaan pian laskea jo kunnollinen omaisuus. Samalla sen väistämättömään logiikkaan kuuluu ajatus muiden ja etenkin ei-tuottavien kulttuurien heikompiasteisuudesta.

Heideggerin lopputulema oli, ettei ongelmallista niinkään ole se, että maailmasta on tulossa läpeensä tekninen, vaan se, ettei ihminen ole valmistautunut siihen. Tie teknisen ajan lävitse kulkee hänen mukaansa vain mietiskelevän ajattelun avulla. Ongelma kuitenkin on, että emme pysty päästämään teknisistä laitteista irti, koska emme pääse kovinkaan helpolla lähelle mietiskelevää ajattelua tai kysyvää kokemusta. Viime vuosina länkkärin suurimmaksi tragediaksi tuntuukin nousevan, kuinka olla jokin aika ilman puhelinta, internetiä, sähkövaloa, öljylämmitystä, autoa, mp3-soitinta, televisiota tai leivänpaahdinta, uunia, jääkaappia ja pakastinta. (Slavoj Žižek täydentäisi tätä sillä, että voimme oikeasti kuvitella maailmanlopun ennemmin kuin kapitalismin romahtamisen:) Jopa silloin, kun pidämme laitteitamme välttämättöminä pahoina, tiedämme olevamme todellisuudessa paitsi niistä riippuvaisia myös niistä lumoutuneita.

Käyrien valossa näyttää kuitenkin siltä, että tekninen aika saattaa olla piakkoin päättymässä. Kukaan ei tiedä, miten pian, ja jos joku tietääkin, hän mieluummin vaikenee. Niitä, jotka eivät vaikene, pidetään seonneina - tai heidät vaietaan. Maiden eliiteiltä ja tiedotusvälineiltä ei kannata odottaa tietoa. Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka kertoisi uutisensa puolueettomasti. Mutta esitetään kuitenkin teesi joidenkin arvausten pohjalta. Jos öljyhuippu saavutetaan lähivuosina tai on jo saavutettu, se tarkoittaa joko nopeaa tai lyhyttä romahdusta. Romahdus joka tapauksessa tulee. Joka tapauksessa. Jos öljyn historia on todella sidottu modernin yhteiskunnan historiaan ja jopa väestönkasvun historiaan (kuten Collapse-dokumentti haluaa osoittaa) ja elämme aikaa, jossa öljyn pumppaaminen alkaa syödä yhä enemmän energiaa, saattaa tämä tarkoittaa paitsi öljypohjaisen tuotannon vähenemistä myös modernin yhteiskunnan luhistumista ja väestönkasvukäyrien kääntymistä kenties jyrkkäänkin laskuun. Mene ja tiedä.

Öljy on - toistan tätä liioittelunkin uhalla - modernin yhteiskunnan resursseista ehdottomasti arvokkain. Sähköautot eivät pelasta meitä, koska nekin rakennetaan öljypohjaisia resursseja ja välineitä hyödyntäen. Samoin kaikenlainen louhinta. Ydinvoima ei ehdi meitä pelastamaan, jos siitä koskaan pelastajaksi olisikaan. Sellainen määrä energiaa, jota yhdenkään ydinvoimalan rakentamiseen menee, ei tule onnistumaan ilman öljyä. Ydinvoimaloiden korjaaminen, parantaminen, ehostaminen ja ylläpitäminen edellyttävät kaikki loputtomasti samaa energiaa. Sähkö on sähköä, mutta sillä ei voida korvata laitteita, joilla sähköä tuotetaan ja joiden lävitse sähköä tuotetaan.

Jos tekninen aika modernin yhteiskunnan tuntemassa mielessä on siis päättymässä tai ainakin käymässä iltahämäräänsä, vain kokemuksestamme voi löytyä se jalansija, joka mahdollistaa kulkemisemme ei-mutkaista olemistamme kohti. Se kätkeytyy, on kesannolla, mutta meidän on alettava kääntyä sitä kohti, annettava sen puhua meidän kautta Se on ainoa valomme ja turvamme, kun televisioruutu on pimennyt ja öljyyn perustuva ajattelumme ajautunut viimeiseen umpikujaansa.

Siiderimainokset ja suomalainen elokuva

On myönnettävä ties monennenko kerran: suomalainen elokuva voi huonosti. Uusimpiin yritelmiin kuuluva Dome Karukosken kolmas ohjaus Kielletty hedelmä (2009) on kaikilta osin niin surkea, että se laittaa haukkomaan henkeä. Eikä kriitikoista ole sen parempaa sanottavaa: jos useissa eri medioissa elokuvalle on annettu neljä tähteä, jopa viisi, joudumme taas hetkeksi hiljentymään sen kysymyksen ääressä, jaammeko todella saman todellisuuden.

Kielletyn hedelmän - käsikirjoittajan ja ohjaajan mielestä varmaankin hyvinkin rohkea - perusta on lestadiolaisuuden tutkimisessa arvoyhteisönä. Elokuva kertoo kahdesta tytöstä, Mariasta ja Raakelista, jotka kesän ajaksi irtaantuvat kotipiiristään ja sen vaalimista arvoista. Tytöt ovat 18-vuotiaita ja kesän alussa Maria päättää lähteä kaupunkiin kokemaan, kokeilemaan ja vapautumaan. Ankara vanhoillislestadiolainen arvoyhteisö painostaa kuitenkin Marian parhaan ystävän Raakelin lähtemään ikään kuin katsomaan Marian perään. Uskosta on nimittäin niin helppo livetä, kuin tikkarin tutulta mieheltä ottaisi.

En tiedä, missä arvoyhteisössä käsikirjoittaja ja ohjaaja todellisuudessa ovat eläneet ("ääriliberaalissa" ja "uskonnottomassa", voimme lukea Kielletyn hedelmän internet-sivulta), mutta jos tarkoituksena on hakea realistista kerrontaa, kahden minuutin kohdalla katsojaa alkaa väistämättä jo naurattaa. Anteeksi, mutta missähän se realismi on?
Otetaan ensimmäiseksi tämä elokuvan esittämä lestadiolaisyhteisö. Vaikkei reaalisten lestadiolaisryhmittymien arjen käytäntöjä tuntisikaan, pari asiaa on varmaa: a.) missään perheessä lapset eivät herää yhtä aikaa ja kävele käsi kädessä harjaamaan hampaita. Niin tehdään ehkä Suomen armeijassa, mutta ei 12-lapsisessa perheessä. b.) Missään lestadiolaisyhteisössä ei puhuta synnistä, tietyn henkilön paheellisuudesta ja uskosta lipeämisestä niin avoimesti ja niin läpitunkevasti kuin Kielletyn hedelmän lestadiolaisyhteisössä. Todellisuudessa siihen saatetaan viitata seuroissa, mutta uskovaisuus ei puske lestadiolaisissa esiin joka lauseessa, ei edes joka toisessa. Ihmisiä ne lestadiolaisetkin ovat. c.) Mitään niin naurettavaa kuin lapsia nähtävästi työkseen kuumottelevaa uskovaisten miesten pyöräilyseuraa ei ole ehkä koskaan nähty suomalaisessa elokuvassa. Tommi Korpelan, Jani Volasen ja parin muun näyttelemä seurue kyllä kerää elokuvan ainoat pisteet - lähemmäksi surrealismia ei ole pitkiin aikoihin suomalaisissa elokuvissa ylletty. Korpelan ja Volasen mainiossa Ihmebantussa tämä naurattaisi katsojan lattialle. d.) Lestadiolaisten suhde esimerkiksi elokuviin näytetään täysin absurdina. Kukaan nykypäivänä ei ole yhtä sekaisin kuin Raakel joutuessaan vahingossa elokuvateatteriin. Kohtaus muistuttaa Aki Kaurismäen kuvausta siitä, mitä tapahtui, kun eräälle varhaiselle ja ei-modernille heimolle näytettiin kylään tuodussa teltassa liikkuvaa kuvaa. Silmät kiiluivat ja raajat vapisivat. Kun kerran tarkoitus on kuvata lestadiolaisnuoria 2000-luvun läpimedioituneessa yhteiskunnassa, miksi näiden suhde liikkuvaan kuvaan esitetään kuin nuoret tulisivat sadan vuoden takaa, jostain korpikuusen kannon alta? Ihan oikeasti: kyllä lestadiolaisetkin tietävät, mikä elokuva on ja mitä media on. Eivät he ole kasvaneet 18 vuotta kellarissa kuten Rold de Heerin sinänsä ihan kelvossa Bad Boy Bubbyssa (1993).

Entä kasvoton, moderni yhteiskunta, jota selvästikin elokuvassa edustaa Helsinki suomalaisena suurkaupunkina. Sen sijaan, että nuoret menisivät Ouluun - elokuvan maaseutu sijoittuu murteen ja elokuvan sivuston perusteella Pohjois-Pohjanmaalle, jolloin Oulu olisi huomattavasti luonteva paikka vapautua -, he menevät Helsinkiin, tuonne synnin, saastan ja modernin kaupunkielämän sykkivään Babyloniin. Minnepä muualle. Tätä eroa leppoisaan maaseutuun korostetaan vielä näyttämällä Raakel ihmettelemässä kerjäläisiä ja musiikkia kuuntelevia pitkätukkia. Tällaista meillä Helsingissä: pysy poissa, maalainen.

Kun Raakel saapuu Helsinkiin ja löytää Marian (täysin selittämättä joltakin sattumanvaraiselta kentältä), tämä vie hänet kotiinsa, joka on suurin piirtein 60 neliön lukaali Helsinginkadulla. Kenellä juuri Helsinkiin muuttaneella 18-vuotiaalla, edes töissä käyvällä nuorella on varaa tähän? Sitä minäkin. Tai kuinka uskottavaa on, että Raakelin ja Marian tapaamat pojat asuvat yhdessä toisen pojan vanhempien valtavassa omakotitalossa? Toisen pojan, Tonin, vanhemmilla on lomaosake, ja Jussi vain "bunkkaa täällä".

Juuri kun näistä epäuskottavuuksista on päässyt, joutuu katsoja kohtaamaan laajemman kysymyksen: mitä on helsinkiläisnuoren arki - tai tyttöjen tapauksessa, mikä on tyttöjen vapauden luonne? Näyttää siltä, että helsinkiläisnuori viettää aikaansa joko keskipäivällä näytettävissä elokuvissa (tämä päivänäytös-kohtaus toistuu elokuvassa vähän ajan sisällä neljä kertaa, mikä tarkoittaa, että toinen pojista ja Raakel käyvät joko osa-aikatöissä tai eivät töissä ollenkaan), kotona tai Onnelassa.

Pahinta ja naurettavinta elokuvassa on nimittäin juurikin tämä vapauskäsitys. Tiedän, että monet 18-vuotiaat tytöt koostavat vapaa-aikansa, emansipaationsa ja aikuistumisriittinsä aika ihmeellisistä asioista, mutta Kielletty hedelmä ampuu vähän turhan paljon yli. Tytöille vapaus on vapautta juoda siideri milloin haluaa, missä haluaa, ja kysyä Onnelan tai minkä tahansa kotibileiden sohvalla viereiseltä pojalta "pussaillaanko?". Edes aivokuollut ei toivoakseni elä tuollaista elämää. Jos elää, olen hukassa. Me kaikki olemme.

Kun siis katsoja näkee ties monennen kerran toisen tai molemmat tytöistä istumassa poikien kodin uima-altaan reunalla, pyyhe ympärillä ja olutpullo kädessä, hörpäten pullosta liian monta kertaa liian nopeassa tahdissa, (jotta se olisi uskottavaa) mitä hänen pitäisi ajatella, tuntea, kokea? Jos nuoreen pitää samastua, vaikeaa on. Mutta ääliömäisyys tällä saralla ei jää tietenkään tähän. Marialla on isosisko, uskonsa hylännyt moniongelmainen, terapiassa käyvä, meikkaava, alkoholisoitunut ja lesbo. Keksisikö joku vielä jonkin määreen, joka olisi mahdollisimman päinvastainen suhteessa elokuvan lestadiolaisyhteisöön? No, kävisikö elämäntapakiroilija. Ilmeisesti isosiskoa esittävää Malla Malmivaaraa on mediassa elokuvan tiimoilta hehkuteltu jonkin verran, enkä todellakaan ymmärrä, miksi. Malmivaaran keskeinen roolisuoritus on lohkaista "otatko siiderin?" ja bailata. Todellakin: onko olemassa ihmisiä, nuoria, nuoria tyttöjä, joilla on käytännössä aina vähintään 5-6 pulloa siideriä jääkaapissa - ja jota riittää tarjottavaksi puolituntemattomille kotikyläläisille? Jos minulla olisi siidereitä jääkaapissa ja olisin nuori tyttö, en todellakaan tarjoaisi niitä kenellekään. Joisin itse. Mutta isosisko on tietenkin moniongelmainen ja tätä ilmeisesti kuvataan välinpitämättömyytenä, ainakin suhteessa rahaan; bailaamisesta isosisko on kiinnostunut, ja siideristä ja tietenkin myös lesboilusta. Pitäisikö meidän tämän perusteella vetää johtopäätös, että terve ihminen on jollei uskovainen niin ainakin sees, hetero, kiinnostunut bailaamisesta vain sopivasti ja luonnollisesti tarkka rahoistaan ja omaisuudestaan?

Jos Kielletyn hedelmän on edelleen tarkoitus kuvata kasvamista "oman tien kulkijaksi", mitä taivaan tähden omaleimaista on siinä, että käy Onnelassa ja elokuvissa, shoppailee, katsoo televisiota, juo siideriä ja etsii miehiä? Jos elokuvan kantava teema näyttää olevan Kauko Röyhkän säe "Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä", kokoaa se yhteen myös käsikirjoittajan ja ohjaajan käsityksen omasta tiestä ja vapaudesta. Vapaus on toisin sanoen jollei keskiluokkaistumista niin ainakin keskinkertaistumista. Omaleimaisempaa olisi kantaa modernissa yhteiskunnassa lestadiolaisuuden reaalisia arvotihentymiä.

Suurin syy pettymykseeni on, että odotin sinänsä ihan kiinnostavan aiheen takia myös mielekästä aiheen käsittelyä. Saammeko sitä? Kuvaako Karukoski, millaisia vahvuuksia ja heikkouksia molemmilla arvoyhteisöllä on? Tai millaisia, monisyisiä ristiriitatilanteita eläminen uudessa yhteisössä oikeasti aiheuttaa? Ei ainakaan hienovaraisella tavalla. Onko olemassakaan tilannetta, jossa 18-vuotiasta ojennetaan sen vuoksi, että tämä sanoo "voi vittu", eikä "ei vittu"? Tuskinpa.

Eräs vapautumisen teema on, kuten pahaisemmassakin Porky's-elokuvassa (1982), on päästä neitsyydestä. Pussailu on niin hyvin jännää. Kun Raakel on ensimmäistä kertaa Jussin kanssa, voi sitä auvoa, sellaista se seksi on, ihanan miehen kanssa, ihanaa seksiä. Ainoa järjen hive, joka käsikirjoittajalta on valunut käsikirjoitukseen, on esittää Jussi ja Toni rehteinä ja hyvätapaisina moderneina nuorina. "Pahaa kaupunkilaisuutta" edustaa sen sijaan elokuvassa loppupuolella nähtävä miesseurue, joka juottaa Marian ja Raakelin humalaan ja vie nämä tilataksiinsa. Olkaa huoleti, mitään ei ehdi tapahtua, sillä "junttihuorat" ymmärtävät kaiken kesken kähmimisen, pakenevat ilmeisen limaisia ja luonnollisesti tuhansista amerikkalaisista kuvauksista tutuiksi tulleita pukumiehiä. Jos ajatellaan helsinkiläisnuoren arkea, tai tässä tapauksessa juhlaa, todennäköisempää olisi päätyä (ystäväni Juspen sanoin) jonkun lökäpöksyn pantavaksi jossakin ahtaassa Kallion luukussa kuin päätyä pukumiesten kanssa minibussiin.

Rakenteen puolestakin elokuva on yhtä sulokasta, pitkäpiimaista pierupussin pörinää. Tämä liittyy vahvasti edelliseen, vapautumisen teeman käsittelyn tapaan. Tultaessa äärimmäiselle rajalle, siis esiaviollisen seksin mahdollisuuteen, kun kaksi toisistaan kiinnostunutta nuorta, Maria ja Jussi, ovat pitkällisen tutustumisen ja kiehnäyksen päätteeksi päätymässä pojan sänkyyn, viime hetkellä Maria ns. kajahtaa ja karkaa alusvaatteissaan ulos kadulle. Myöhemmin yöllä hän karkaa toistamiseen, kauemmas metsään. Muutaman leikkauksen jälkeen - uskokaa tai älkää - Maria on saanut Raakelin sanomaan "taikasanan" (jonka pohjalta tytöt ovat tehneet sopimuksen kotiin palaamisesta: kun Raakel sanoo taikasanan, tytöt lähtevät), tytöt matkustavat takaisin Pohjanmaalle ja luojan tähden, seuraavaksi vietetäänkin Marian ja elokuvan alussa vilaukselta nähdyn pojankossin häitä. Siis hetkinen, anteeksi, mitä tapahtui? Eikä katsoja ehdi tointua, sillä seuraavissa kohtauksissa on Raakelin vuoro alkaa kapinoida laittamalla meikkiä ennen perheen yhteistä ruokahetkeä, kuunnella polkupyöräneuvoston ymmärtäväisiä ja manipulatiivisia kehotuksia uskoon palaamisesta ("Maria, onhan kaikki hyvin"?) ja viimein lähteä aamutuimaan pois yhteisöstä, takaisin moderniin yhteiskuntaan (ja mahdollisesti Intiaan, jonne Toni, tuo ääriliberaali, omien keskiluokkaisten haavekuviensa uljas toteuttaja, aikoo suunnata).

Viimeinen pihaus, jonka pierupussi sitten päästääkin, on kohtaus, jossa Raakel seisoo pysäkillä odottamassa bussia. Tien toiselle puolelle kävelee yöpuvussaan Maria, joka katsoo hetken Raakelia kauriinsilmin, taputtelee lehteä reiteensä ja kävelee pois. Ei muuta. En sano tätä suoranaisesti pettyneenä, koska tuossa vaiheessa minua jo nauratti, mutta koska kyseessä oli ikään kuin elokuvan viimeinen mahdollisuus pelastaa itsensä, siis käsitellä kasvamisen, vapautumisen ja arvoyhteisöissä elämisen teemaa edes jotenkuten sulavasti, hävettää käsikirjoittajien puolesta, että elokuvan loppu on tuollaista laskettelua. Loppuiko aika, ideat vai molemmat kesken?

Ja entä se lestadiolaisuus lopulta, elementti jonka varaan elokuvan piti alun perin perustua? Yhtä hyvin lestadiolaisuuden voisi poistaa elokuvasta kokonaan. Jokainen kuvaus, jossa syyllistytään tänä päivänä hyvinkin hömppään maalta kaupunkiin -romantiikkaan ja nuoren tytön kasvu-kuvauksiin, yhtenee muuten lähes identtisesti Kielletyn hedelmän kanssa: lestadiolaisuus on vain pintakuorrutetta, jolla saadaan mistään mitään tietämättömät ja manipulatiivista elokuvaa kernaasti palvovat puusilmät elokuvateatteriin. Jos korkeintaan lestadiolaisuuskuvausta halutaan pitää jonkinlaisessa valaistuksessa tai määräävänä tekijänä, ei se ainakaan hyvää tai todenmukaista kuvaa kyseisestä arvoyhteisöstä anna, vaan kuten niin usein ennenkin, vahvistaa stereotypioita, korostaa arvojen mustavalkoisuutta, luo neuvoston kaltaisia tuomioelimiä jotka vihastuttavat modernia, ääriliberaalia katsojaa. Toisaalta se romantisoi tahtomattaan luomalla paikkaansa pitämättömiä pastoraaleja ihanista suurperheistä, joissa ruokaillaan yhtäaikaisesti ja pidetään toisia alituiseen kädestä.

Mitä uutta annettavaa Kielletty hedelmä muka lestadiolaisista tarjoaa? Eikä tarvitse edes olla ivallinen, mutta kauas näkee, että elokuvan tekijätiimi on arvoiltaan ns. ääriliberaalia. Tyrimällä itse, he osoittavat pohjaavansa tämänkin elokuvan keskinkertaiseen, vätysmäiseen, massojen mielistelevään arvokoodeksiin, jossa erilaisuus on normalisoitava tai suljettava pois tekemällä naurunalaiseksi, tuomittavaksi ja meidän arvojamme kannalta vahingolliseksi. Jokaisesta henkilöhahmosta, jokaisesta muodon elementistä, jokaisesta elokuvassa käytetystä keinosta kuvata aihettaan, paistaa tämä sama, niin tuttu, turvallinen ja lattea arvopohja.

Ajan säästämiseksi: suomalaisten elokuvan katsomisen sijaan kannattaa vastedes selata siellä Onnelassa uusin Metropoli.

Vanha vallattu!

Useampi sata opiskelijaa valtasi uudelleen Vanhan ylioppilastalon eilen illalla. Ajankohta oli tarkoin valittu, sillä valtaus tapahtui liki täsmälleen 40 vuotta "alkuperäisestä" Vanhan valtauksesta, jolloin tuolloinen opiskelijaradikalismi nosti Suomessakin päätään osana eurooppalaista liikehdintää ja vaati erinäisiä uudistuksia opiskelijoiden oikeuksiin. Kun eilen itseään Opiskelijatoiminnaksi kutsuva väljä liike agitoi ja mahdollisti tuonkaltaisen symbolisen eleen - sillä symbolinen se ennen kaikkea näyttää olevan - tuollaisena ajankohtana, on lehdistön ja suuren yleisön tietenkin helppo reagoida puisevasti. Kuten pelätä saattaa, valtavirtamedian reaktio oli nimittäin tahallisen tyyni: uutisoitiin pienesti, provosoitiin porvarien läsnäololla, jolla pyrittiin - ainakin minun silmissäni - vesittämään alkuperäinen agenda. Erittäin helposti valtaus näyttäytyi monien silmissä pelkkänä vanhan uusimisena, mielikuvituksettomana toistamisena. Eivätkö nuoret keksi mitään uutta, ajatteli varmasti moni. Kuitenkaan kyse ei ole pyörän uudelleenkeksimisestä, vaan vanhojen, edelleen validien ongelmien esiin nostamisesta, kun ne aiemmin on aktiivisesti pyritty sivuuttamaan. Tarkoitan tietenkin opiskelijoiden oikeuksia. Ne vaativat tuekseen tutun spektaakkelin toistamisen ja paremmin ne tulevat huomatuiksi eri tajunnoissa, kun ne esitetään yhteyksissä, joihin meidän - tai ainakin meitä vanhempien - tulisi suhtautua nostalgialla. Alkuperäisen Vanhan vallannut sukupolvi voi tietenkin pyöriskellä nostalgiassaan vastedeskin, kunhan se tiedostaa, että myös tämän päivän opiskelijoilla asiat eivät ole hyvin ja siksi he vaativat uudistuksia.

Me nimittäin tiedämme, että opiskelijat joutuvat elämään erinäisten, uudenlaisten ja alati muuttuvien paineiden alaisuudessa, ja useimmiten esimerkiksi tekemään osa-aikatöitä voidakseen opiskella. Me tiedämme sen, voimme surkutella heitä, mutta emme puutu asiaan. Ajattelemme, että se on välivaihe, jona nuori karaistuu ja oppii omilleen, jotta osaa vanhempana arvostaa säännöllistä toimeentuloa. Totuus kuitenkin on, ettei mitään tulevaisuudessa häämöttävää toimeentuloa välttämättä ole, eikä tule. Sellaisesta unelmoiva ei elä tässä maailmassa. Mikään ei ole tänä päivänä yhtä varmaa kuin epävarmuus ja siksi meidän on opittava elämään tuon epävarmuuden kanssa - tätä nykyinen prekariaattikin on toistellut ja toistellut, ilman näkyviä tuloksia.

Huomaa nopeasti Helsingin Sanomien lukijoiden (ja aktiivisten verkkopalstakirjoittajien) kommenteista, että suomalainen symbolitajunta rappeutuu päivä päivältä. Kun valtaajista puhutaan, kyse on "kansalaisjärjestöhörhöilystä", kultalusikkasukupolvesta, jonka pitäisi "keskittyä työhönsä ja valmistua nopeammin" sekä tietenkin "anarkokommunismista" ja niiden ikuisten opiskelijoiden salaliitosta, jotka eivät valmistu koskaan. Mitätöivä diskurssi kunniaan! Ei ole minkäänlainen ihme, että liike näyttäytyy punavihreänä - kuten esimerkiksi Arto Lindholm on esittänyt tutkimuksessaan Maailman parantajat - globalisaatiokriitinen liike Suomessa (2005), lähes kaikkia merkittäviä liikehdintöjä 90- ja 00-luvulla yhdistää samainen punavihertävä aate tai asenne. Yritetäänkö siis itse asia vesittää viestimällä, kuinka porvarit tulivat pöheästi bileisiin? Tapahtuman tiedottaja Ilpo Puhakka ilmoitti lehdistölle varmasti niin kuin asia oli, mutta taisi tehdä samalla hallaa itse liikkeen käynnistämiselle. En tarkoita, että punavihreiden opiskelijoiden pitäisi edustaa kaikkia opiskelijoita - tietenkään tietty, sanotaan humanistis-yhteiskunnallisesti orientoitunut opiskelijajoukko ei voi edustaa kaikkia opiskelijoita ja heidän aatteitaan. Kaikki opiskelijat eivät ole harmissaan opiskelijaelämään liittyvistä huolista, työnteon välttämättömyydestä, opiskeluaikojen lyhentämisestä, eivätkä ole vaatimassa vastikkeetonta perustuloa tai mitään muutakaan. Mutta vetämällä pääoman puolestapuhujat osaksi spektaakkelia, alkaa näyttää siltä, että porvarit varastavat koko show'n. Nämä tulevat paikalle myöhästyneenä, tilataksilla, kuin rock-tähdet ikään ja näyttävät voitonmerkkiä, siinä missä muu yleisö lakastuu ankeaksi ja ei-identiteetilliseksi yleisöksi. Lukivat kuulemma ensin internetistä, että jotain on meneillään. Mikä anomalia! Porvarit osana vihervasemmistolaista valtausta! Ei mene vasemmistolla totisesti hyvin, kun oikeisto vie huomion kaikessa.

En tiedä, mitä vanhan valtauksen iltana tapahtumassa puhuttiin, mutta ainakaan ulospäin - näihin pohjoisempiin pikkukaupunkeihin - ei ole ehtinyt se tieto valtavirtalehdistön kautta, että kyse olisi opiskelijoita laajemmasta väestöryhmästä, joita vaatimukset koskevat. Tätä ei tuotu esiin millään tavalla esimerkiksi Helsingin Sanomissa, mikä kertoo lehden linjasta jälleen kerran aika paljon. Lainaan siis itse liikkeen manifestia, joka julkaistiin Vallankumous-Ylioppilaslehdessä (jonka voinee hyvin lukea sodanjulistuksena nykyistä Ylioppilaslehden linjaa kohtaan - saman "sodan" julistivat aikoinaan myös alkuperäiset "vanhat"): "Taistelumme on yhteinen kaikkien epävarmoissa olosuhteissa elävien kanssa. Meidän täytyy päästä eroon eturyhmien kyräilevästä politiikasta ja ymmärtää, mikä ihmisten erilaisissa tilanteissa on yhteistä." Jos nekin jäärät, jotka ähisevät verkkopalstoilla, kuinka opiskelijoilla on asiat hyvin, mutta meillä vanhoilla ne on asiat huonosti, eletään epävarmuudessa ja rahat ei riitä, lukisivat tuon manifestin, he voisivat kenties paremmin ymmärtää, että liike ainoastaan lähtee liikkeille opiskelijoiden oikeuksista, mutta laajenee nopeasti koskemaan hyvin erilaisia väestöryhmittymiä Suomessa ja muualla maailmassa. Rintaman on muodostuttava jossain, liikkeen on lähdettävä jostain. Lindholminkin mukaan valtaosa viime vuosikymmenten globalisaatiokriittisistä liikkeissä mukana olleista on yliopistotaustaisia, minkä vuoksi on hyvin luontevaa, että opiskelijatoiminnan kaltaisen liikkeen ensimmäinen toimintakenttä on yliopisto. Siksi uudistuksia tuolla kehällä olisi kaikin voimin tuettava, jotta tuo voima saadaan laajenemaan kattamaan myös muut yhteiskunnallisen ja sosiaalisen olemassaolon kentät.

Ainoa varsinainen ongelmatekijä liikkeessä on sen metropolimaisuus. Opiskelijatoiminta ja koko valtaukseen liittynyt manifesti liittyy pitkälti helsinkiläisyyteen, ja vaikka suuri osa suomalaisista pääkaupunkiseudulla asuukin, ainakin minua häiritsee tietty Helsinki-keskeisyys liikkeen toiminnassa - kuten on häirinnyt kaikessa prekarisaatiota koskevassa kamppailussa. On ilmeistä, että vuokrat - joiden alennuksia liike mm. vaatii - Helsingin seudulla ovat tasoltaan järkyttäviä, mutta tavalla tai toisella samat ongelmat olisi saatava myös ulkohelsinkiläisille lähestyttävämmiksi.

Vielä keskeisempi ongelma liittyy perustuloon. On luonnollista, että kun nykyopiskelijat puhuvat perustulosta, asia on helppo sivuuttaa toteamalla, etteivät nämä ole tehneet päivääkään rehellistä työtä ja haluavat vain biletellä. Jos liike saisi takaajikseen useita kokopäivätyöhön kyllästyneitä aikuisia ryhmittymiä, ei ajatusta perustulosta voitaisi sivuuttaa pelkkänä pullamössönuorison "kaikki mulle heti nyt" -asenteena. Moni työhön tutustunut nuori on päässyt maistamaan huonohkoja työehtoja ja epävarmuutta työn jatkuvuudesta, joten siinä mielessä heillä on tosiaan asiasta kokemusta. Kuitenkin niitä, jotka kiroavat joka sunnuntai työhön menemistä mutta tunnollisuuttaan kuitenkin menevät sinne, on Suomessa tuhansia ja taas tuhansia. Suuri osa työläisistä haluaisi tehdä vähemmän töitä, mutta koska työttömyyteen liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä ja ihminen näkee tätä nykyä elämänsä pelkän vanhaan työhön nojautuvan toimeentulon (tai mieluummin rikastumisen) kautta, näyttäytyy järjestelmän vastustaminen niin suunnattoman vaikealta. Yhteinen rintama, johon liittyä, helpottaisi tilannettamme, sillä olemme olentoja, jotka liittyvät joukkoon hyvin mielellään, jotka tekevät mielellään "kuten kaikki muutkin".

Opiskelijatoiminta nousee esiin erityiseen hienoon aikaan - enkä viittaa nyt alkuperäiseen vanhan valtaukseen, vaan tämänsyksyiseen irtisanomisten sumaan. Jos liikkeellä olisi mahdollisuuksia nousta puolustamaan näkyvämmin myös niitä ihmisiä, jotka ovat tänä syksynä menettäneet toimeentulonsa pääoman poisvirtauksen vuoksi ja elävät nyt erilaisissa välitiloissa, se voisi tavoittaa huomattavasti suuremmat määrät ihmisiä ja mahdollistaisi siten oman laajenemisensa ja nousun todelliseen rintamaan pääomaa ja epävarmuutta vastaan. Sen suhteen meistä monen pitäisi päästä punavihreä-antipatioista eroon, samoin siitä, ettei kyse ole vain nuorison hulinoinnista.

Opiskelijatoiminta: http://opiskelijatoiminta.blogspot.com/
Valtamedia: http://valtamedia.net/
Vanhan tiedotuskanava: http://vanhantiedotus.wordpress.com/

Jänis maisemassa

Jänöt ovat antiesteetikkoja, ne pakenevat kaupunkilaisen kauneuskäsityksiä. Helsingin Sanomat uutisoi tänäänkin (HS 18.3.2008) citypupukannan räjähdysmäisestä kasvusta Helsingissä. Lehden kanta oli, kuten arvata saattaa, konsensuksen mukainen: citypuput turmelevat satojen tuhansien eurojen arvosta kaupungin kukkaistutuksia jne., joten selvää on, että kantaa on karsittava. Puput lisääntyvät liian nopeasti, ja ovat tuholaiseläimiä.

Kun katsoo kania luonnossa, se on luonnollinen, ehkä veikeäkin näky. Kun kani tulee kaupunkiin asutusten piiriin, siitä tulee tuholainen. HS vihjaa jopa kanin täyttävän pedon tunnuspiirteet. Kuitenkin petoeläiminä pidetään eläimiä, jotka tappavat syödäkseen toisia eläimiä (joskin ihminen on tietenkin tämän arvostelun yläpuolella), muttei yleensä lajitovereitaan (ja edelleen: ihminen tekee molempia, tosin harvemmin asettuu kannibaaliksi). Kani on aina ja kaikkialla kasvinsyöjä, joten yleisellä petoeläinasteikolla se on väistämättä asetettava saaliin, ei saalistajan asemaan. Kani ei voi olla peto. Citykani syö kukkaistutukset, järsii pensaat, raatelee syreenit, ei se koske kuin kasvikuntaan, mutta se ei ole peto.

Ihmisen estetiikantajussa kasvikunta asettuu aika usein paljon eläinkuntaa korkeammalle, mikä suoraan sanoen tuntuu vähän takaperoiselta näkemykseltä, palvommehan samaan aikaan elämää sen eri muodoissa. Kun kukat on istutettu kauniiseen riviin, saatu hallintaan, tulevat puput ja tuhoavat järjestyksen. Kaoottisena rajaolentona pupu niin ollen ei anna lainkaan armoa - se syö elääkseen, eikä mieti, mikä mahtaa olla ihmisen (kauneus)käsitysten mukaista murkinaa. Toisaalta: pupu on todennäköisesti paljon eheämpi, kokonaisempi olento kuin vaikkapa minä, ja ymmärtää siten kaiken olevan sisäisen harmonian ja yhtenäisyyden. Kun me katsomme pupua, emme katso pupua maisemassa, kokonaisuutta, kaunista elämän kulkua, kaiken tapahtuvan luonnollisuutta. Sen sijaan havaitsemme olennon, joka uhkaa kulttuuriamme ja pahemmassa tapauksessa tuhoaa sitä. Näissä tilanteissa huomaamme, ettemme pysty kontrolloimaan “alempiamme” kuin voimakeinoin - ja kun näin huomaamme, toivoisin voimakeinojen sijaan ymmärrystä, silleenjättämistä.

Ilmiselväähän on, että verrattain paljon vaarallisempi ja pahempi “ympäristöongelma” on kaupunkimaiseman tuhoaminen pähkähullulla kaavoituksella, imbesillillä rakentamisvietillä ja totta kai mobilisoidulla teknohelvetillä, joka teitämme pitkin virtaa. Ylimääräinen kauppakeskus on paljon räväkämpää terroria kuin syöty pensas. Murkinoiva kani sen sijaan on yksi maailman suloisimmista näyistä. Jos kyseessä olisi välttämätön elinkeino (maanviljely) voisin paremmin ymmärtää citykaneihin kohdistunutta inhoa - nyt ongelmallisempaa kuitenkin on, että pupujussit aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan ylimääräisiä laskuja kaupungille ja kolauksia kaupunkilaisen estetiikkaan.