Pennittömän oppitunti kansallisesta ekoanarkismista

Jos vastustaa vähemmistökulttuurien integraatiota, sulautumista valtakulttuuriin, näyttäytyy helposti rasistina. Suomi utooppisen kilpailukyvyn airueena puoltaa tällaista muka-suvaitsevaa demokraattista kantaa, vaikkakaan ei välttämättä huomaa millaista terroria se itse demokratian, kilpailukyvyn ja muiden taika-sanojen nimissä harjoittaa. Saksalaisen kirjailijan ja ajattelijan Ernst Jüngerin mukaan juuri integraatio näivettää vähemmistöjen omaleimaisuuden ja elinvoiman ja syövyttää sen sisältäpäin (Pylkkö 2006, 164). Multikulturalismi on aina piilorasismia, varsinkin kun sen mittapuun ja aatteellisen ytimen tarjoaa eurooppalainen valtakulttuuri. Mukana tulevat aatteet ovat suvaitsevaisuus, demokratia, tasa-arvo ja "ihmisoikeudet", joiden legitimiteettiä ei kyseenalaisteta juuri millään tavalla. Erityisesti näyttää siltä, että valistuksesta jalostunut edistysusko ja kilpailukyky raiskaavat salakavalasti kaiken oman, vereen ja maahan kuuluvan.

Kun veri valuu maahan ja maa raiskataan, ruopataan tyhjiin, ihmisen Itsen ympäriltä katoaa kaikki merkityksellinen ja Itse joutuu kohtaamaan Nemonsa, sen ettei ole mitään, ettei voikaan enää määritellä itseään ominaisuuksiensa (niiden, jotka eivät ole lopultakaan hänen Itsensä, vaan veren ja maan) kautta. Persoona, joka nykyisin tarkoittaa ihmisen pysyvää minuutta, palautuu alkuperäiseen merkitykseensä: naamioksi, jota voidaan vaihtaa. Monille tämä voi olla liikaa. Toinen vaihtoehto on, että kun ihminen kadottaa maansa ja verensä, menee pitkään ennen kuin hän tajuaa olevansa kuollut. Siitä pitää huolen kuluttajuus. Toisille tämä paljastuminen tapahtuu kauhun intuitiivisena tunteena, jota paetaan pik'pikaa päihteisiin, erinäisiin alistussuhteisiin ja kuluttajuuteen. "On oltava jotain, josta pitää kiinni, on oltava jotain!"

Pauli Pylkkö kirjoittaa mainiossa Jünger-esseessään:

Kirjallisuus ja taide on äidinkielen kautta sidottu paikalliseen perinteeseen, ja aito ja elävä kulttuuri on aina alueellista ja kansallista.[…] Kansainväliset ideat ovat laadultaan heikkoja, korostavat yhtäläisyyksiä ja universaaleja piirteitä ja lamauttavat luovan hengen. […] Kansainvälinen henki on neutraalia ja helposti ennustettavaa, sisällöltään kevyttä, ohutta ja laimeaa. Demokratian (teknistetyn äänestys- ja puoluedemokratian) ja tasa-arvon (automaattisesti ja kvantitatiivisesti tasaavan tasa-arvon) ideat ovat sukua amerikkalaiselle massaviihteelle: demokratia nostaa valtaan suuret massat ja massojen mielistelijät joiden ajattelu on laadutonta, vivahteetonta, yksitoikkoista ja maku huonoa. Massatiedotusvälineet tekevät aidon keskustelun mahdottomaksi, ja niinpä julkista debattia hallitsevat iskulauseet ja latteudet, kun keskustelunaiheiksi on valittava ongelmia, jotka ovat niin helppoja, että kaikki käsittävät ne noin viidessätoista minuutissa. Koska joukkotiedotusvälineiden ohjailemassa demokraattisessa debatissa oikea ratkaisu on aina etukäteen tiedossa, on debatti oikeastaan turha - viime kädessä erään kansanvalistuksen eli propagandan muoto. (emt. 164-165)

Kovaa puhetta Pylköltä Jüngeriä seuraten. Olen pitkälti samaa mieltä, mutta kasvottoman massan ideaan en usko sellaisenaan, vaan oletuksena, vallitsevan asiaintilan ylläpitämisen metodina. Ylhäältä tuotekehittelyn ruutitorneista käsin kaikki vastaanottavat tahot oletetaan massaksi, tai tavallisiksi ihmisiksi. Massojen mielistelijät ovat laskelmoivia tuotteen tarjoajia ja kauppamiehiä: niitä, jotka olettavat, mikä on nyt in ja mikä on massojen mieleen. Samanlainen ohjaileva suhde levittäytyy myös kulttuurin saralle. 1980-luvulla Jean-François Lyotard esitti ylevän ja avantgarden (ja markkinatalouden) yhteyksiä eritellessään, kuinka taiteella ja kirjallisella etsinnällä on kaksi keskeistä uhkaa: kulttuuripolitiikka ja taide- ja kirjallisuusmarkkinat. Kulttuuripolitiikka suosii hänen mukaansa yleisön mieluisaksi tai "ajankohtaiseksi" kokemia aiheita (ja arvatenkin niitä kuvaamaan luotuja teoksia). Taide- ja kirjallisuusmarkkinat puolestaan asettavat kulttuurisen elämän keskustaan ne teokset, joissa yleisö tunnistaa mistä puhutaan, ymmärtää mitä esimerkiksi romaanilla tarkoitetaan sekä osaa näiden annettujen, tulkintayhteisöllisten kriteerien mukaan arvottaa teoksia. (1982/1986, 150.) Kulttuuripolitiikkaa ja markkinoita ei rajaseudut, avantgarde ja vaihtoehdot kiinnosta - ellei sitten rahasampoina. "Valtakulttuuriin" marginaalisuus ei kuitenkaan pääse latistumatta.

On syytä huomioida, että teoksen käsite voidaan tässä kohtaa laajentaa teoriassa mihin tahansa "päivänpolttavaan" aiheeseen, samaanhan Pylkkökin viittaa. Se mistä puhutaan, mistä tulisi puhua, riippuu tuotekehittelijöistä ja markkinataloudesta. Se, mikä myy, on tärkeää. Media on tiukassa yhteydessä talouteen, sen valta on talouden valtaa. Koska näin on, se ei käy keskustelua oikeutuksestaan, saati teknologian tai molempia tukevan lainsäädännön oikeutuksesta, vaan ohjaa tavallisen ihmisen katseen muualle, puhumaan, lörpöttelemään, syömään viihdettä, olemaan ajattelematta, "vaikuttamaan" korkeintaan kansanäänestyksissä (jotka Thoreaun mukaan ovat pikemminkin "laimeita tapoja ilmaista toiveensa, että oikeus voittaisi"(1843/1986, 22), eivät oikeita tekoja).

Kekkosen (vai Ahti Karjalaisen?) lentävä lause "Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan jatkuva liike" muuttuu modernissa mediatilassa irvikuvaksi. Niin kauan kuin massat säntäilevät, hösäävät, keskittyvät epäolennaisuuksiin, Suomi pinnistelee kilpailukyvyn kärkimaana. Muistaako kukaan kysyä, mikä on tämän kilpailukyvyn varjopuoli? Yleinen pahoinvointi, kokonaisvaltainen ihmisen ja luonnon (vapauden) riisto - muuan muassa. Etenkin jälkimmäistä, luonnon antropomorfista ja "metsätaloudellista" hyödyntämistä ei kyseenalaisteta millään tavalla, kun kyse on teknologiasta. (Riittää kun katsastaa suomalaisen metsäteollisuuden kehityksen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta). Sitä mukaa kun teknologian henki tyhjentää perinteisen ja kansallisen elämänmuodon merkityksistään (tai muuttaa sen mediakuviksi), ja "uuden teknis-demokraattisen kulttuurin tyhjiötä on vaikea täyttää sisällöllä, koska moderni kaupallinen elämäntyyli ei sisältöä siedä [vaikka tuottaakin alituiseen "sisältöä"] eikä laatua tunnista (Pylkkö 2006, 191), ihmisen sisäinen kauhu kasaantuu Itsen tielle. Itsen kohtaaminen on yhä kammottavampaa. Tähän merkitystyhjiöön, länsimaisen kyseenalaistamattoman demokratian rapauttamaan tilaan, oli jüngeriläisittäin vastauksena, demokratian muotona kansallissosialismi, "yritys pelastautua takaisin mielekkääseen elämään voimakkaan uuden uskonnonkaltaisen liikkeen avulla, missä uuspakanuus sulautuu esirationaaliseen haluun antautua vakuuttavalle auktoriteetille" (emt., 191). Tämä näkemys edeltää kriittisen teorian esittämiä teesejä valistuksen ja kansallisosialismin suorasta yhteydestä toisiinsa, eikä Wilhelm Reichin esityksetkään jää tästä kovinkaan etäälle.

Kysymys Itsestä liittyy tottakai luontoon, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen, potentiaaliseen harmoniaan. Ekoanarkismi on kiinteässä yhteydessä tähän. Anarkismi yleisemmin ei läheskään aina merkitse - kuten median meille välittämä ja arkijärkeen syöpynyt kuva väittää - sekasortoa, kaaosta, yleistä nihilismiä. Siihen usein kytkettävä terrorismin käsite häiriintyy käsittämään lähinnä rikollisen toiminnan, murhat, kaikenlaisen laittoman toiminnan, vaikka terroristi pyrkii ilmoittamaan symbolistisesti, mistä on kyse, mikä laissa on vikana, mikä poliittisissa elimissä on vikana. Terrorismi ei ole misantropiaa, vaan kenties yritys etsiä ratkaisua yhteisöttömän yhteisön pattitilanteeseen. Ymmärrän toki vastuuni, ja olen varovainen käyttäessäni sanaa 'terrorismi', mutta tässäkin tapauksessa arkijärkeen mediasta syöpyneet terrorismin merkitykset jäävät usein sen suuremmitta huomioitta (vrt. 1990-luvun suomalainen saatananpalvonta-diskurssi mediassa). Anarkismin suhteen postuloidaan useimmiten näkemys, jossa anarkia on totaalista kauhua, verenvuodatusta, barbariaa. Anarkistisissa yhteiskuntateoriassa se utopianakin kuitenkin pyrkii purkamaan valtasuhteita ja luomaan toisenlaista yhteisöllisyyttä, rihmastomaista, verkostomaista, yhteistä pientä ja lokaalia päätäntävaltaa ja omavaraisuutta. Vapaus, moraali ja ekologisuus olisivat ne jotka antaisivat tälle yhteisölle perustan. Jokaisen ihmisen aito oleminen, ainutlaatuisuus suhteessa muihin (ja relevantti suhde Itseen) tarjoaisi mielekkäät puitteet moraaliin kasvamiseen ja sitä kautta mielekkääseen yhteisöllisyyteen. Enenevissä määrinhän tämä tarkoittaisi myös tietynlaista asketismia, yksityisomaisuuden minimaalisuutta ellei poissaoloa. Yksinkertaisuus, yhteiset käyttöoikeudet ja luonnonmukaisuus olisivat niitä utopioita, joilla poistaa ihmisen omaisuuden kautta määrittyvä eksistenssi. Kapitalismi kuitenkin väistämättä pakottaa kuluttamaaan, omistamaan, omistaen olemaan.

Siinä missä anarkismi on yritystä vapautua hierarkisista ja autoritaarisistä valtasuhteista ihmisten kesken, ekoanarkismi on yritystä näiden lisäksi vapautua ihmisen antropomorfisesta luontosuhteesta, luonnon välineellistämisestä, ja yritystä saattaa ihmisen oleminen ja luonto keskinäiseen, lokaaliin harmoniaan. Ekoanarkismi filosofisena yhteiskuntateoriana hakee positiivisen auktoriteetin, huolehtivan ja suojelevan läheisen mahdollisuutta. Se ei tarkoita luonnon sokeaa palvomista, vaan kykyä luottaa siihen että useissa tapauksissa luonto tekee parhaimmat ratkaisut itse - siten se on nöyryyttä ja oman olemisen rajallisuuden tunnustamista suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tänä päivänähän vallitseva tapa toimia on kriisien sattuessa (kun "luonto" puuttuu peliin) joko kostaa jollekin taholle tai paeta - ongelman kohtaaminen Itse-lähtöiseksi jätetään uppoamaan tiedostamattomaan.

Pjotr Kropotkinin kehittämä mutualismi, keskinäistä avunantoa, ihmisen ja luonnon välistä harmoniaa edistävä anarkismin teoria kiistää tavallaan darwinistisen, ihmisen kilpailuun perustuvan luonteen. Pikemminkin kilpailu on seurausta kapitalistisen yhteiskunnan urbaanista olemuksesta, joka eristää ihmiset toisista ihmisistä ja luonnosta, ja pakottaen olettaa ihmisellä olevan velvollisuus taistella ja kilpailla muita ihmisiä ja luontoa vastaan.

Vaikka joudun elämään rahalla kaiken mittaavassa, itsekkäässä ja ahneessa yhteiskunnassa, pidän ekoanarkismia mielekkäänä utopiana. Tiedän, ettei se koskaan toteudu kuin korkeintaan lokaaleissa pienyhteisöissä (mitkä ovat jo pitkään olleet erityisen ihailuni kohteita), jossa myös demokratia voisi toteutua paremmin. Pienyhteisöissä yhdessätekeminen ja yhdessäpäättäminen korostuisivat paremmin kuin byrokraattisessa rosvo- ja virkamiesvaltiossa. Valtioita tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan, mutta oudolla tapaa kansallisuutta (verta ja maata) polkien. Niin kauan kuin valtion asettama laki on etäällä mielekkäästä, suhteellisuudentajuisesta moraalista, ei suuren mittakaavan demokratia toteudu, saati sitten piendemokratia. Kansallisuus ei välttämättä ole riippuvainen valtiosta, sen todistavat tahollaan pienet, hätää valtion kourissa kärsivät suomalais-ugrilaiset alkuperäisväestöt. Kieli, kulttuuri ja taide pitäisivät yllä yhteisön yhteistä merkityskenttää, jumalia, rituaaleja, koko todellisuuden mielekkyyttä. Missä siinä on byrokraattisen valtion paikka?


Kirjallisuus

LYOTARD, JEAN-FRANÇOIS (1982/1986): Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on? Suom. Martti Berger. Teoksessa Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.
PYLKKÖ, PAULI (2006): Lemuurien yö - Ernst Jünger ja kansallissosialismi. Teoksessa Jünger, Ernst: Marmorijyrkänteillä. Suom. Saul Boman. Helsinki: Uuni.
THOREAU, HENRY DAVID (1843/1986): Kansalaistottelemattomuus. Teoksessa Kansalaistottelemattomuudesta. Toim. Outi Lauhakangas. Helsinki: Otava.
VILKKA, LEENA (1999): Mustavihreä filosofia - Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija.

Judas Priest, vihreys ja hevin ylevyys

Mitä henkilöhistoriassani sitten onkaan tapahtunut, voin häpeilemättä myöntää, että Judas Priest pelasti minut kerran. Hevi pelasti minut heviltä. Meilläpäin elettiin pitkään pelkkien C-kasettien varassa, nauhoiteltiin, treidattiin, joku saattoi joskus ostaa levyn, mutta kirjoittamaton laki oli, että samaa levyä ei saanut ostaa. Järjetön laki. Joten jos lähtökuopissa soi Metallica, seuraavassa mutkassa soi Sepultura, ja sen jälkeen paluuta ei ollut; mutkasta tietä näkymättömmiin. Perehdyin melko tavalla äärimetallin alakulttuureihin, tilailin demoja, tilailin zinejä. Kuten kunnon avantgardisti ainakin, minäkin käännyin itseeni ja kuljin aurinko lyhtynäni yhä syvemmälle, sinne jonnekin kuuntelemaan Abruptumia, Nokturnal Mortumia, Tulusta, jotain suttua.

Vasta sitten, kesken kaikkein vimmaisimman teini-iän tulin ymmärtäneeksi Judas Priestin hengen. Kuuntelin Painkiller-levyä, kuuntelin Turbo-levyä, kuuntelin British Steel-levyä, jotain kokoelmia, kaikkea mitä kirjastoista löysin, paloin, höyrysin, paloin. Oli alkukesä, vihreä puissa ahdistavan läpitunkeva, ahdas. Kuten kunnon teinipoika, sydänalaa kalvoi tukahtunut kaipaus, puna, koulut olivat päättyneet, en juonut viinaa, olin hiljaa. Judas Priest aloitti sitten liikkeen poispäin, ulospäin, opetti nauramaan, nauttimaan, opetti ettei hevin tarvitse - eikä pidäkään - olla kuolemanvakavaa, eikä mustan tarvitse olla upottavan mustaa, se voi kuultaa, kuin nahka ainakin. Myös punaisia nahkahousuja voi käyttää vakavastiotettava hevimuusikko.

Kun muutama vuosi sitten Rob Halford palasi Judas Priestiin, en reagoinut juuri mitenkään. Ehkä olin vain hiukan innostunut. Noihin aikoihin näin kuitenkin televisiosta Revolution-videon, joka silloin vaikutti perusvarmalta puurtamiselta, kiiltävältä, ehkä aavistuksen elähtäneeltä. Olin kuitenkin väärässä. Kesällä 2006 olin sitten kotiseuduilla ja lainasin kaupunginkirjastosta muiden levyjen ohessa Judas Priestin Angel of Retributionin. Missä ovat kotiseutuni, ihmiset siellä eivät ymmärrä käyttää kirjastoa. Judas Priestin lainaaminen oli lähinnä huvittava kuriositeetti ja mukava muisto lapsuudesta.

Kaikenlaisen yleisen puuhastelun lomassa Angel of Retribution sai kuitenkin yhä enemmän tilaa, enimmäkseen tiskatessa. Jos ottaa huomioon, millaisia lyriikoita Halford kirjoitti soolourallaan, ei voi kuin ihmetellä, miten hän on pystynyt pusertamaan noinkin klassista JP-antia. Rivitolkulla upealta kuulostavia käsittämättömyyksiä, juuri sitä mistä kunnon hevissä on kyse!

Itsetietoiset kolme ensimmäistä kappaletta - sen jälkeen ei vain ole paluuta! Demonizeria edeltävä Worth Fighting for ja seuraava Wheels of Fire ovat teoksen dramatiikan kannalta pakollisia väliteoksia (paskan lomittuminen kultaan), mutta viimeistään Angel, nolostuttavan sentimentaalinen balladi, vakuuttaa kuulijan kuin kuulijan, että kyse on klassisten Judas Priest-teosten kaltaisesta mestariehdokkaasta, olen varma siitä. Kun kuulin Angelin ensimmäisen kerran, muistin musertavan vihreän ja kyynelehdin. Ruumiin äärellä. Angelia seuraavan rymistelyn, Hellriderin dynamiikka vetää helposti vertoja Painkillerin nimikkokappaleelle. Teoksen huipentaa kymmenminuuttinen Loch Ness, jossa ei ole sekuntiakaan liikaa. Megalomaaninen, pullisteleva, tuskainen, ikuinen ja kaikki ylisanat päälle. Vielä 2000-luvullakin Judas Priest pystyy näyttämään kaapin paikan yksi siunattu kiljahtelija etunenässä.

Tänä päivänä on tietenkin samanaikaisen junttia ja trendikästä kirjoittaa hevistä, tänä päivänä kun kaikki mahdolliset "hipsterhevin" kaltaiset idioottimaiset käsitteet on jo keksitty ja pikkuoravat laulavat Kissiä. Voisin kuitenkin vaikka vannoa, että perinteisen heavyn ylevyyttä eivät edes mediat tavoita, niin välineellistäviä kuin ovatkin. Heavy metallin ydin näyttäytyy mediassa aina naurettavana, "joku macho nahka-asuinen heppu näyttää vakavalta, keikkuu oudoissa mahtipontisissa asennoissa ja kiljahtelee naisellisesti". Kuitenkin hevi-käsitteen sisäiset informaatiolähteet eivät tätä nykyä näytä useinkaan eroavan toisistaan juuri millään tavalla, on kymmeniä metalcore -bändejä, satoja death metal -bändejä ja kai tuhansia black metal -bändejä. Bändikuvassa vain jonkun poseeraajan housut voivat viedä huomion, ja rumpali on kuunnellut Mahavishnu Orchestraa Opethin lomassa. Yliopistossakin on ehkä piipahdettu, mutta se "todellisuudesta vieraantuneita kusipäitä täynnä". Mytologioiden pintapuolinen tuntemus, viha kristinuskoa ja ihmisten turmeltuneisuutta kohtaan on jo vanhaa kauraa. Kaikkia näyttää yhdistävän joko viha ja aggressiivisuus jotain instanssia kohtaan tai juopunut humoristisuus kaikkea kohtaan. Kaikki tai ei-mitään.

Kuvani - joka toki voi olla täysin väärä - Judas Priestistä ei millään muotoa asetu näihin muotteihin. En kertakaikkiaan voi edes kuvitella Metallijumalaa olutpullo kädessä takahuoneeseen. Minun mielessäni Rob Halford häipyy aina - kuten kunnon nahkakapinallinen ainakin - savuun, yön pimeyteen, auringonlaskuun, kulkee tulen läpi, sydän säkenöiden, kaikkeuden rajalle. Muunlaista informaatiota en kertakaikkiaan pysty prosessoimaan ylikuumentumatta.

Naurussa jota nauretaan Judas Priestia kohtaan pesii tuskan kokemus. "Miksi en ymmärrä?" "Mitä voit nähdä tässä?" "Miten kukaan voi kuunnella tätä vakavissaan?", "Tää on tylsää", "Tää on naurettavaa, kuuntelen mieluummin musaa, joka koskettaa." Konventioista piittaamattomat jättävät Judas Priestin rauhaan, koska se on enimmäkseen käsittämätöntä, huonoa, naurettavaa. Miksi? Piittaamattomat kääntävät aina selkänsä avantgardelle, kun, jos se tapahtuu(?). Kun "kaikki on sanottu", Judas Priest sinnittelee vielä silloinkin, tapahtuu aina omassa merkityksettömyydessään.

"I'd be all things that might have been"

Sanotaan, että ensivaikutelmaan kannattaa panostaa. Ihminen muodostaa perustavan kuvan toisesta ihmisestä jonkin alustavan vaikutelman mukaan. Usein tämän kuvan muotoutuminen tarkkailijan tiedostamattomassa osassa mieltä käy varsin tahattomasti: tietynlaiset housut, tietynlaiset kulttuuriset mieltymykset, änkytys, ärrä-vika, hiljentyminen ryhmässä. Tämän perustavan alkukuvan muokkaaminen on mahdollista, joskin sen eteen on (itse kunkin) tehtävä töitä, jos haluaa todella tutustua ihmiseen itseensä eikä vain tämän makuun, työnkuvaan, kuulumisiin tai aatteeseen.

Silti edes aate ei kerro ihmisestä itsestään välttämättä mitään. Voi olla, että vasemmistonuori myöhemmällä iällä huomaa, että tuli alun perin mukaan ryhmään ihastuttavan tytön takia, tai kuka-tahansa huomaa, että oppi pitämään klassisesta musiikista koska opiskeliakaveritkin kuuntelivat ja kehuivat ja itse halusi käyttäytyä yhtä sofistikoituneesti kuin he. Jonkun toisen tahon suorittaman toiminnan imitoiminen voi näyttää hyvinkin pitkälti yltäpäältä iljettävältä, mutta on lopulta varsin luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä. Omia motiivejaan ja pinttymyksiään, tapojaan ja perinteitään voi kuitenkin tarkkailla haastamalla ne, astumalla niistä ulos, miettiä itseään niiden suorittajana, itse itseään itsensä ulkopuolelta. Vasta pitkällisen, oikeastaan jatkuvan tarkkailun virrassa voi sitten päättää mielessään (toki muistaen ajan ja tilan), millaisista ominaisuuksista ja tavoista kannattaa pitää kiinni, millaisia vahvistaa ja millaisia pitää kurissa. Sisäisen tasapainon vaaliminen on kuitenkin tärkeää, eikä repimällä repiminen, jonkin omaisuuden pakonomainen hylkääminen välttämättä tee kovinkaan hyvää mielen muille osille, oli ominaisuus sitten kuinka iljettävä tahaan. Tällöin on suotavaa myös arvioida huolellisesti, onko se "taho" joka pitää jotakin, jonkin roolin ominaisuutta iljettävänä jonkun toisen roolin dominoima mieli vai peräti Itse silleen.

Ihmisen mieli leviää monelle taholle, moniin erilaisiin rooleihin, joiden itsenäinen toteuttaminen ja jalostaminen (mutta ei välttämättä toisten kustannuksella) on elämisen ja olemisen kannalta olennaista. Eräänlaisena rihmastona se sinänsä on keskukseton ja jotkin roolit muodostavat toisina aikoina toisissa tiloissa mielen keskeisen sisällön ja suunnan. Opettajan uralle astunut entinen opiskelija voi kokea kaikkein mielekkäimpänä roolinaan opettajan roolin ja unohtaa siksi tiskata vuorollaan ja auttaa miestään kotitöissä. Fanaattinen tv-sarja-fani ei suostu tapaamaan ystäviään ja tuttaviaan sarjan kanssa päällekkäin menevässä elävän musiikin tapahtumassa. Kuitenkin opettajan on kesälomalla tai sijaisuuksien päätyttyä tarkkailtava uudestaan omien rooliensa risteileviä virtoja kuten on tv-sarja-faninkin mietittävä samaa televisionsa hajottua tai sarjan jätettyä hyvästit katsojilleen. Keskeistä on, että ihmisen työstäessään elämästään kertomusta, vaikkakin katkonaista, pulppuilevaa, sykkivää, on muistettava myös sen varjo, (kaikkien mahdollisten roolien lisäksi) kaikkien mahdollisten rooliensa varjot - mitä jos tämä rooli olisikin jäänyt aktuaalistumatta, entä jos nämä roolit olisivat ottaneet minussa lasteni isänä vallan? Vasta 'mitä jos' voi auttaa ymmärtämään, mikä on oman elämän kannalta mielekästä ja merkityksellistä.

Juuri roolien pinnalle heijastuu myös mielen muille ihmisille projisoiden tarjoama ensivaikutelma. Opettaja on mukava, jos hän antaa vähän läksyjä ja on puoleensavetävä retoriikantajunsa ja outojen maneeriensa takia, voi ajatella keskiverto-oppilas. Hiljainen, kuoreensa vetäytyvä tupakaveri voi vaikuttaa tyypiltä, jota ei kannata ärsyttää, sillä "se on aina vihainen". Tupakaveri itse voi olla joko liian keskittynyt itseensä miettiäkseen muiden mielipiteitä ja vaikutelmia hänestä tai mielestään myötämielisen hiljainen, innostunut kuuntelemaan, mutta tietämätön toisten kielenkäyttötavoista ja koodistosta ja juuri siksi hiljaa (mutta valmis oppimaan toisilta). "Pakanallisten kielten" eripuraisuus tuottaa juuri ikävimmät sosiaaliset tilanteet, minkä vuoksi kulttuurista kiinnostunut runotyttö ei juurikaan ole tekemisissä putkimiesten kanssa, paitsi myyjä-asiakas-suhteessa, mikä ei ole luonnollisen kanssakäymisen muoto eikä sosiaalisessa katsannossa kuin edistä (väärän) ensivaikutelman vahvistumista. Runotyttö pysyy runotyttönä eikä hänen emotionaalinen tietokenttänsä pysty näyttäytymään, ja vessassa kiroileva putkimies pysyy makkaraa syövänä köriläänä, eikä hänen perehtyneisyytensä muistamisen mysteereihin erity millään tavalla runotytölle.

Tällaisen ensivaikutelman merkittävyyden ymmärtäminen voi johtaa kohtaamisten välittömään lukkiutumiseen tai tehdä observoijan yltiövarovaiseksi. Kieltäytyminen tälle polulle astumisesta merkinnee kuitenkin valmiiden, totuttujen tapojen ylläpitämistä, jossa jokainen uusi sosiaalinen tilanne tarjoaa yhä vähemmän virikkeitä, oppimateriaalia ja vähentää ajan saatossa ihmisen ymmärrystä muista ihmisistä ja yhteisöllisyydestä (tai pitää sen yhtä vajavaisena). Silloin pysytään toisen hämmästelyn noidankehässä, kategorisointien ja ennakkoluulojen syömässä kokemuksellisuuden kadossa. Kuva, jonka tulee antaneeksi itsestä muille ihmisille on kuitenkin yhtä tärkeä osa minuutta ja mieltä kuin se keskeisten intressien kenttä jota ihannoi itsessään viimeiseen asti. Itse asiassa, jopa tärkeämpi. Päiväunelmointi ja egomania ei vie kovinkaan pitkälle. Sen sijaan lähimmäisten ymmärtäminen ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden kunnioittaminen ja niihin osallistuminen voi edistää itseymmärrystä paljon paremmin kuin loputon samanlaisia intressejä jakavan sosiaalisen ryhmittymän itsenpalvonta (me tiedämme, me osaamme) ja puuhastelu.