Matopoikia, antikristuksia, ihmisiä, vain ihmisiä

Yhdeksänkymmentäluku oli outoa aikaa amerikkalaisessa rock-kulttuurissa. Elettiin vielä jonkinlaisen satanistisen paniikin aikaa; 1980-luvulla rehottanut Satanic Ritual Abuse -paniikki oli tuoreessa muistissa. Ja vielä löytyi ihmisiä, useimmiten fundamentalistikristittyjä, jotka olivat huolestuneita lastensa kuuntelemasta musiikista, angstisesta rockista, joka avoimesti flirttaili kuoleman, itsetuhon, pahan olon ja saatanan kanssa. Vettä myllyynsä he saivat taas vuonna 1996, kun Marilyn Manson julkaisi läpimurtolevynsä Antichrist Superstar. Manson yhdistettiin paria vuotta myöhemmin jopa Columbinen koulusurmiin, minkä yhteydessä artistia syytettiin suoranaisesta kiihottamisesta surmaamiseen: nuoret olivat ensitietojen mukaan kuunnelleet Mansonin musiikkia, ammentaneet kai innoitusta. Samanlaista ajojahtia esiintyi myöhemmin mm. Ranskassa. (90-luvun loppuun mennessä tämä huoli oli ehättänyt Suomeenkin saaden eri kohteita.)

Mansonin toinen levy oli täysiverinen teemalevy ja ilmeisen onnistunut, sillä ajankohtaisuutta sillä vaikuttaa olevan vieläkin – olkootkin että artistina Mansonin juna näyttää menneen jo aikapäiviä sitten. Se, mikä erotti Mansonin lukemattomista muista sen ajan ns. industrial rockin ja nu metallin esittäjistä oli tapa kytkeä henkilökohtainen angsti laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Jos vaikkapa Nine Inch Nails -yhtyeen arvo länsimaiselle populaarimusiikille oli tietynlaisten soundien testaamisessa ja vakiinnuttamisessa, Mansonin ansiot olivat toisaalla. Edelleenkään Mansonin musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa. Se on rock-musiikkia ja sellaisenaan aika joutavanpäiväistä. 2000-luvulla elävän silmin Mansonin shokeerauksetkaan eivät juuri hätkäytä.

Ennen 9/11-välikohtausta oli kuitenkin vara kukkoilla ja shokeerata. Tässäkin – ja etenkin amerikkalaisen arvomaailman tapauksessa – syyskuun 11. päivä oli jonkinlainen vedenjakaja. Tämän jälkeen perinteiset arvot nousivat (ainakin hetkellisesti) takaisin tapetille ja ehkä siinä rytäkässä itseviha ja misantropiakin sai väistyä. Jokin ero hengessä yleisesti ottaen muutenkin on, jos vertaa keskenään 90-luvun lopun amerikkalaisia rock-yhtyeitä ja 2000-luvun emo- ja screamo- ja mitä näitä nyt on, musiikkityylisuuntia. Näyttää kuin aiemmin angstilla olisi ollut edes jonkinlainen substanssi. Artistit raivosivat lavoilla ”tätäkö te todella haluatte, tätäkö?”, mutta tänään musiikista on tullut pelkkää tyhjää näytöstä, omaksutun tyylin uskollista esittämistä (jopa Manson itse näyttää päätyneen jäljittelemään omaa tyyliä ja kadottanut matkan varrella sanottavansa). Tai ehkä tänään eletään vain toisenlaista vaihetta – jos silmäilee industrial rockin ja nu metallin edeltäjiä – grungea ja sitä edeltänyttä hard- ja glam rockia – saattaa havaita siinäkin jonkinlaisen vastakkaisuuksien jatkumon; kuka tietää, ehkä me vain elämme uuden Manson-messiaan odotuksen aikaa....

Yhtä kaikki Antichrist Superstar ilmestyi. Yksi Mansonin maneereista oli jo tuolloin flirttailla avoimesti fasistisen ja Aleister Crowleyyn liittyvän kuvaston kanssa – ja eittämättä sekin shokeerasi – mutta ketä sekään tänään enää hätkähdyttää? Okkultismia löytyy joka hevilevyn kansisivuilta ja natseista tehdään suuren budjetin komedioita. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt Mansonin levylleen kirjoittama lyyrinen kuvaus prosessista, jossa tietynlainen ympäristö pystyy tuottamaan ensin pahan olon musiikkia, omat syntipukkinsa, joista sitten kehittyy ihmisiä joita pelätä, uusia fasistisia johtajia. Levyn toinen raita sen jo kiteytti: ”Capitalism has made it this way, / Old-fashioned fascism will take it away” (Beautiful People).

Levyn käynnistää nimensä mukaisesti vastuuton vihanylistys (Irresponsible Hate Anthem). Ensimmäinen säe (”I am so all-american. I'd sell you suicide”) tuo kuulijan korviin paitsi puitteet myös sen, mitä on luvassa, mutta olennaisempaa on luvassa: ”Hey victim / you were the one who put the stick in my hand / I am the ism, my hate's a prism / Let's just kill everyone and let your god sort them out”. Olemme ”jokainen jonkun toisen neekereitä” maailmassa, jossa Jumala on jätetty (tuolle?) jollekulle toiselle ja ismeistä on tullut pelkkää tyyli- ja kauppatavaraa – paitsi tietysti kapitalismi ja fasismi, jotka näyttävät edustavat Mansonin hahmolle tärkeimpiä pohjahorisontteja myöhäismodernin all-amerikkalaisuuden todellisuudessa: ensimmäinen taipuu lopulta jälkimmäiseksi.

Tätä vihanpurskautusta seuraa viidentoista kappaleen verran prosessinkuvausta, jossa itsemurhaa teineille kauppaavasta artistista tulee ensin syntipukki, uusi käärme, matopoika, supertähti, enkeli, antikristus ja viimein uusi Jumala tai vain se mies jota eniten pelkäämme. ”We're on the other side, the screen is us and we're tv. /[...] You've poisoned all of your children to camouflage your scars / […] When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed” (Man that you fear) tiivistävät hyvin paitsi tietynlaisen sukupolvikokemuksen myös 90-luvun yleisemmät yhteiskunnalliset olosuhteet, erään metaforisen maailmanlopun. Sen jälkeen on vain pullopostia tuleville (piiloraita):

”Go ahead and build a better messiah, we can dig another grave
This is your calling.
If you are hearing this, there is nothing I can do
Something has grown in my chest.
And I have seen it.
It is hard and cold.
It's been dormant for many years.
I have tried to save you, but I cannot come to save you
But this is what you deserve
This is what we deserve
This is something that we have brought upon ourselves
We are not a victim, you are not a victim
We are not a victim, you are not a victim
God will grovel before me.
God will crawl at my feet.
These are the dying years.
These are the dying years.
When you are suffering, know that I have betrayed you."

Syvemmälle levyn yksityiskohtiin ei tällä haavaa ole tarvis mennä. 90-luvun Amerikkaa näyttää hallinneen (edellämainittuun satanistiseen paniikkiin viitaten) syyttelyn ja syyllisen löytämisen kulttuuri, joka tietysti huipentuu Osama Bin Laden -ajojahtiin 2000-luvulla. Saman ajattelutavan saadessa nyt jalansijaa myös terroritekojen ja koulusurmien Euroopassa näyttää siltä, että Mansonin sanoma on vieläkin monilta osin akuutti. Viikontakaisen Hyvinkään ampumisten jälkeenkin ovat nousseet vanhat kysymykset esille: tietokonepelit, internet, suomalainen asekulttuuri, poikien kasvatus, muumit... Jokainen tietysti ymmärtää, ettei yksittäisiä seikkoja korjaamalla tulevia julkisia väkivallantekoja voida poistaa, ei edes ehkäistä. Silti tuntuu, että ”jotain on tehtävä”.

Ennemminkin näitä julkisia väkivallantekoja on odotettavissa vain lisää. Ei siksi, että nuoret olisivat välttämättä tavallista enemmän sekaisin tai psyykkisesti sairaita; ei siksi, että aselakia ei tiukenneta, ettei asioille tehdä mitään, vaan koska julkiset väkivallanteot ovat jo – ja etenkin Suomessa – kasvaneet meemiksi. Muistan itsekin 90-luvun kouluajoiltani, ettei ihmisviha ja angsti olleet mitenkään vieraita tunteita yläastetta käyvälle sulkeutuneelle nuorukaiselle; silti ei tullut mieleenkään, että jotain Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään kaltaista voisi tehdä. Tänään tulee: joku on näyttänyt mallia. Ja ihminen on siitä surkea olento, että niin hyvässä kuin pahassa se on loputtoman taitava ja kiintynyt jäljittelemään toisten käytöstä. Me menemme mukaan, kunhan vain joku menee ensin. Tässä on se kiehtova paradoksi, joka luo samanaikaisesti tulevaisuudennäkymiimme sekä toivoa että toivottomuuta. Voimme oppia tästä pois, mutta on mahdollista, että nämä tragediat vain replikoituvat tulevaisuudessa. Enkä ihmettelisi, jos vastaisuuden auviset ja saaret eivät tietäisi sitäkään vähää, miksi tekivät mitä tekivät. Tiedämmekö mekään aina selvästi, miksi ja millaisin motiivein menimme mukaan – oli kyseessä sitten uusi tyyli, satunnainen tapahtuma, opinahjo? Harva meistä alituiseen tietoisesti elää ja toimii.

Mansonin konseptilevyn eetokseen voisikin tehdä pienen korjausliikkeen. Supertähtien aika on ohi, populaarikulttuurin sisältä nousevalle rankiajattelulle aikamme on aivan liian fragmentoitunut. Taiteilijat eivät saa taakseen massoja, erikokoisia ryhmiä vain, eikä sukupolvikokemuksen tulkkeja laajassa mielessä enää välttämättä tule. Sellainen kulttuuri ei kuori matopojista antikristuksia, jotka häpäisisivät musiikillaan amerikkalaiset arvot tai sikäläisen (täkäläisen) elämäntavan. Ei ole julkkista, jota syyttää. Tai ehkä niitäkin on vain liikaa.

Mutta ainakin meillä on toisemme. Jos kapitalismi Mansonin sanoin valmisteli tien, länsimaisen kulttuurin kehitys on 2000-luvulla johtanut siihen, että toisen neekereitä on nyt entistä enemmän. Esimerkiksi Slavoj Žižek monien muiden tavoin näkee konkreettisena, kapitalismin piiristä nousevana tulevaisuuden uhkana uusien näkymättömien muurien ja apartheidien mahdollisuuden. Ihmisiä erotellaan, heidän kulkuaan ja elämäntapaansa rajoitetaan, aivan kuin vähä vähältä heitä käännettäisiin toinen toistaan vastaan. Poliiseja korvataan julkisten tilojen valvonnan suhteen yhä enemmän vartijoilla, yksityisten firmojen työntekijöillä. Näillä on vain paljon lyhyempi koulutus tehtäviin, joita aiemmin annettiin poliiseille, joten rahaa säästyy tai mikä ikinä se pohjimmainen peruste tälle prosessille nyt sitten onkaan. Virkavallan korvautuminen vartijavallalla ei yhtä kaikki ole ihmisten ja demokratian kannalta suotuisaa, mutta kapitalistisen kehityksen näkökulmasta tietenkin luontevaa.

Samanaikaisesti politiikka on valonnopeaa. On reagoitava, ei arssinoitava, pohdittava, mietittävä. Ei ole aikaa. Ja kun aikaa ei ole, on toimittava nopeasti, mieluiten varmistellen: ”There's no time to discriminate, / Hate every motherfucker / That's in your way” (Beautiful people).

Jatkuva kiire ja entisestään mutkistuvat ihmissuhteet eivät ainakaan edesauta tulevien tragedioitten, tulevien antikristusten tulemisten ehkäisyä. Antichrist Superstarin oivaltavuus oli myös tämän näkemisessä: tv:n on ehkä korvannut toinen mediumi, mutta periaate on sama. Olemme toisiimme, mutta myös rakastamiimme julkimoihin yhteydessä eri mediumien välityksellä. Jos antikristukset ovat tullakseen, ne nousevat itsestään etäisyyksistä, joita ihmisten välille syntyy mediumien ansiosta. Matopojat ovat tämänkin suhteen oivaltava metafora. Internetin kehitys ja sen käyttämisen arkipäiväistyminen ei esimerkiksi kaikilta osin merkitse narsismin tai egoismin kasvua, vaan vain jonkinlaisten kuoriaislasten multiploitumista, olentojen jotka eristyvät omaan solipsistiseen kuplaansa. On vain omat tunteet, omat aistit ja yhteydettömyys, outo uusi yksinäisyys, joka ei edes tunnu yksinäisyydeltä.

Tarkoitukseni ei ole ollut saarnata, ei edes maailmanlopusta tai tuomiosta tai nuorison rappeutumisesta. Tarkoitukseni on ollut yrittää välittää jotain siitä, millaisena Antichrist Superstarin eetos voi näyttäytyä, jos sitä katselee tietystä vinkkelistä. Sehän Mansonissa parin vuoden ajan oli niin hienoa: vihattunakin hän välitti musiikillaan jotain totuudellista, jotain punnitsemisen arvoista. Se on tietysti raskas osa, ja kuuleman mukaan Mansonin viime vuodet ovat olleet pelkkää alkoholin ja huumeiden täyttämää tyhjää rokkitähden elämää, alas viettävää kierrettä. Nihilismin rajalla tosissaan sanottu kadottaa niin nopeasti sekä merkityksensä että sanojansa.

Mutta pitäisikö angstirokille lausua sitten synninpäästö? En tiedä. Paljon sitä enemmän puhutaan tänään julkisuudesta, siitä miten nuoret haluavat rokkitähdiksi, laulajiksi, miksi nyt ikinä. Useimmasta matopojasta ei koskaan tule julkisuuden henkilöä – paitsi tietysti niistä, jotka seuraavat tätä alusta alkaen surullista koulusurmameemiä. Itsetuhosta ja kuolemasta laulaminen on varmasti paitsi sydämestä nousevaa myös terapeuttista, mutta kyse on myös jostain laajemmasta: Marilyn Mansonin nihilismiin taipuvaa musiikkia yhdistää moniin muihin kulttuurimme ilmiöihin sen ilmeinen jalansijattomuus ja orpous, joka ilmenee nyt vain Mansonin kohdalla ilmenee inhona ja vihana ja tuhon kutsumisena – Sinkkuelämää-tv-sarja ja siitä tehdyt elokuvat sen sijaan saattavat kieliä täsmälleen samasta tunteesta, joka on vain muuntunut rakkauden ja tuotemerkkien (”labels & love”, mainitsee sarjan päähenkilö alkuperäisiksi syikseen muuttaa New Yorkiin) janoamiseksi. On luottamuksen menettäminen, pettymys, ja elämä on monilta osin niin helvetin merkityksetöntä, vain ihmisen kokoista...

Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Skininuori liikuttuu

Tony Kayenin ohjaama ja David McKennan käsikirjoittama American History X (1998) on siitä harvinainen elokuva, että se omassa kastissaan onnistuu liikuttamaan – syystä, jota on oikeastaan hiukan vaikea ymmärtää. Aloitetaan tästä: elokuvat on jaettavissa periaatteessa (jako on täysin älytön, mutta se ehkä tässä kohtaa palvelee meitä jossain määrin) kolmeen eri tyyppiin. Ensimmäinen yrittää yltää taiteeksi (oikeasti), se suuntii muuallekin kuin pelkkään viihdyttämiseen ja tarinankerrontaan. Toisen tyypin elokuvat painottavat tarinaa: elokuva on kertomus, jonka tarkoitus on tarjota katsojalle jokin tarina. Kolmas ja ilmeisin on sitten elokuva viihteen välineenä: elokuvan pääasiallinen tarkoitus on viihdyttää ja siihen tarkoitukseen kelpaa kaikki pieruvitseistä nopean leikkauksen tusinatrilleriin.

Tyypeistä toinen saattaa olla se kiinnostavin. Jos elokuvantekijät panostavat kertomukseen, he haluavat kertoa hyvän tarinan, silloin he useimmiten tekevät sen hyvin. Esimerkistä käy Arto Halosen Prinsessa (2010), jossa ei toisen tyypin elokuvana ole periaatteessa juurikaan moitittavaa. Tämän tyypin elokuva on kuitenkin vain elokuva, se ei välttämättä auta ratkaisemaan mitään eksistentiaalisia tai eettisiä ongelmia ja siinä piilee sen ongelma elokuvana: kuka esimerkiksi jaksaa katsoa Halosen Prinsessaa kovinkaan montaa kertaa uudelleen, niin “ok” kuin se onkin?

American History X sijoittuu tähän ryhmään siinä mielessä, että senkin tekijät ovat selvästikin halunneet kertoa liikuttavan tarinan rasismista ja ääriajattelusta, kahden veljeksen läpikäymästä murroksesta. Sen liikuttavuudessa on kuitenkin – toisin kuin monissa muissa liikuttavissa toisen tyypin elokuvissa – puoli, joka selvästikin pyrkii liittämään sitä elokuvana ensimmäiseen tyyppiin. Ei, Kayen elokuvassa ei ole ansioita, joita liittäisin määreen “taide” alle. Ja sanotaan se nyt tässä: “taide” ei tässä tarkoita mitään elitististä, ymmärrän sen tässä yhteydessä vain alueena, joka avautuu katsojan ja tekstin yhteispelissä siten, että katsoja tuntee voivansa etsiä pelistä ratkaisun avaimia erilaisiin ongelmiin, tunteisiin, kokemuksiin jne. “Taide” tarkoittaa tässä (ja vain tässä) yhteydessä sitä, että luettavassa tekstissä on paljon erilaisia mahdollisuuksia: vastausta tiettyyn ongelmaan ei ole sidottu yhteen, tarjottavaan näkökulmaan (kuten viihteessä – kolmannen tyypin elokuvissa – usein tavataan puolestaan tehdä). Oli miten oli, American History X:n mielenkiintoisuus on siinä, että emotionaalisessa vaikutuksessaan se sysää katsojan ajattelemaan lähinnä, ettei rasismissa ole mitään järkeä, se rikkoo elämän, ihmissuhteet, tukahduttaa ihmisen vihaan. Tulee tunne, että juuri viha, turhat kuolemat, oma mitättömyys ja kyvyttömyys vaikuttaa alueen etnisiin ristiriitoihin ovat niin inhottava asia, että jokaisen velvollisuus olisi taistella sisimmässään ja ympäristössään, ettei vastaavaa enää ilmenisi; että kaikki tämä viha saataisiin sammumaan.

Samalla katsoja jää kyllä vähän ymmälle, mistä tämä tunne syntyy? Jatkuvastihan omassakin elämässämme sattuu asioita kaoottisella tavalla (johtuen pitkälti siitä, ettemme hallitse omaa itseämme – emme tunne itseämme), emmekä voi niille mitään, tunnemme oman mitättömyytemme, emme pysty pysäyttämään vihan ja kaunanpidon kierteitä, jotka ovat saattaneet alkaa jo sukupolvia sitten... joten miksi American History X:n rasismi olisi yhtään järjettömämpää? Vastaus on valitettava: useimmille meistä ei käy niin, että veljemme ammutaan koulussa, tai että tumma mies vie (kuten bunch of white boys ajattelee) sossurahojamme, työpaikkaamme ja naisiamme (ei, vaikka kuinka siitä fantasioisimme). Ehkä elokuvallisin keinoin ilmaistu, mahdollisen parannuksen tehneen veljen periaatteessa turha kuolema on nimenomaan se tekijä, joka liikuttaa meitä. Sen me muistamme. Ja Derek Vinyardin (Edward Norton) vankilakertomuksen.


Derek tuomitaan kahdesta taposta – pikkuveli kirjoittaa kouluesseeseensä, että tämä olisi saanut elinkautisen, jos hän olisi todistanut sen, minkä mekin takaumissa näemme – ja vankilassa hän melko pian pääsee muiden valkolaisten suojelukseen. Asiat kuitenkin saavat hänen kertomansa mukaan uuden käänteen, kun vuoden istumisen jälkeen hän huomaa toisen skinin tekevän palveluksia latinoille. Pienimuotoista treidausta, huumekauppaa, ruohoa, asia jää hivenen auki. Koska Derek jo ennen vankila-aikaa on kokenut olevansa periaatteen ihminen, ja ruoho on hänen mielestään ollut “nekrujen hommaa”, hän irrottautuu porukasta, etenkin kun vankilaskinien ilmeinen johtohahmo on antanut treidaavalle skinille suojeluksensa ja kehottanut Derekiä ottamaan rauhallisemmin, katsomaan läpi sormien. Derekin irrottautumista seuraa kuitenkin välirikko vankilaskinien kanssa, minkä huipentumana voidaan pitää ensinnäkin Derekin joukkoraiskausta ja toiseksi Derekin avointa erottautumista vankilaskineistä asettumalla syömään erilleen vankilan ruokalassa. Kun Derekin tummaihoinen työpari – Derek työskentelee päivisin vankilassa viikkaamalla alushousuja ja lakanoita – huomaa tämän, hän varoittaa Derekiä, että tämän jälkeen hänen veljensä raiskaisivat, pahoinpitelisivät ja tappaisivat hänet, uudelleen ja loputtomasti, sillä sitä elämä vankilassa ilman suojelusta on, varsinkin tunnustukselliselle nekrunvihaajalle, miehelle jonka sydämen päälle on tatuoitu valtava hakaristi.

Loppuajan vankilassa Derek elää pelossa – on kauheaa herätä joka aamu uskoon, että tietää kuolevansa tänään – ja kuin haamu. Vapauttamispäivänään hän hyvästelee työparinsa, ja katsojalle paljastuu, samoin kuin Derekillekin, että on nimenomaan työparin ansiota, että hän kävelee vapaana ja elävänä miehenä pois. Nähtävästi työpari on puhunut veljilleen Derekin koskemattomuuden puolesta.


Derekin vankilakertomus näyttää saavan isoveljeään tolkuttomasti ihailevan pikkuveljen (Edward Furlong) niiinikään luopumaan aatteesta. Mutta miksi? Pitääkö hän vastenmielisenä sitä, että “omat” raiskasivat Derekin? Pitääkö hän kunnioitettavana sitä, että musta mies otti hänen Derekinsä suojelukseensa? On vielä kolmas vaihtoehto. Derek ja Danny ovat englanninopettajansa mukaan todella fiksuja poikia, mutta he hengailevat tyhjäpäiden kanssa, väärien ihmisten seurassa. Tosiasiassa näyttää, että Derek saa Dannyn puolelleen siinä kertomuksen kohdassa, jossa hän kertoo, miten kävelee erilleen vankilaskinien joukosta vankilan pihalla – kohdassa jossa treidaava skini nostaa kätensä Derekille natsitervehdykseen: ele on – tietenkin – ironinen ja todistus siitä, että Derek näyttää olevan ainoa, joka on tosissaan aatteensa kanssa; muille vankilaskineille uusnatsismi on kuin tyyli, tapa koristautua, eikä lainkaan ideologinen tai identiteettiä tukeva elementti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että viimeistään joukkoraiskauksen jälkeen Derek ymmärtää, ettei jengitoiminta – ja jengejähän skinit kiven sisässä ja kiven ulkopuolella elokuvassa ovat – salli yksilöllisyyttä, fiksuutta, tapaa mennä miten oma mieli vaatii. Raiskauksen jälkeinen aika vankilassa on hänelle pelon aikaa, koska hän ei kuulu enää mihinkään ryhmään, ei mihinkään jengiin – paikassa, jossa jengiin kuuluminen on välttämätöntä (niin meidän ainakin rivien välistä annetaan ymmärtää). Ja kun Derek pääsee vankilasta, häntä odottaa toinen jengi: jengi, jossa hänen läheisensä – veli, tyttöystävä – selittävät, miten organisoituja he nyt ovat, miten vahvoja he nyt ovat, miten ei-fiksuja he nyt ovat. Heillä on voimaa, muttei viisautta.

Vaikkei fiksuus tietenkään tarkoita viisautta. Ei tarvitse olla viisas ollakseen kuulumatta arjalaisjengiin. Vankilassa Derekin aate kääntyy häntä vastaan: hän on tosissaan sen kanssa, mutta kukaan muu ei ole. Vankilan ulkopuolella tilanne on puolestaan täysin menetetty: kaikki muut ovat tosissaan sen kanssa, ja hänkin on, mutta nyt täysin eri tavalla. Hän ei sano, ettei hän olisi enää rasisti – hän sanoo, ettei halua olla tekemisissä jengien kanssa, ei tuon toiminnan. Meille välittyy kuitenkin vaikutelma, että Derek luopuu rasismistaan – ja toivotaan niin, että hän oikeasti luopui, tuossa elokuvan todellisuudessa. Tai sanotaan näin: vankilassa Derek luopuu vihasta. Hän lakkaa takertumasta isäänsä (joka näyttää pikkuveljen kertomuksen mukaan välittäneen pojilleen rasismin aatteensa), hän ymmärtää vastuunsa, ymmärtää englanninopettajansa sanat “mitä sellaista olet tehnyt joka on ollut sinulle hyväksi”. Opettajan sanat ovat – ja tämä saattaa yllättää – kuin lähetyskäsky. Eikö se olekin versio (kristillisestä) kultaisesta käskystä tai Immanuel Kantin eettisestä periaatteesta ”Toimi vain sen maksiimin mukaan, jonka kautta samalla saatat tahtoa, että se tulisi yleiseksi laiksi”? Eikö Derekin purskahtaminen itkuun tässä kohtaa merkitse, että hän pyyhkii vihan sisimmästään ja korvaa sen lähimmäisenrakkaudella? Ja eikö Derekin suostuminen puhumaan vielä kerran – henkensäkin uhalla – entiselle jengilleen, kun hänen englanninopettajansa sitä häneltä myöhemmin pyytää, ole saman päätöksen kaiku, saman anteeksiantamisen akti?

Shane Meadowsin This is England (2006) lukeutuu samaan, tämän esseen puitteissa esitettyyn toisen tyypin elokuvaan, siis elokuvaan jonka painopiste on kertomuksessa. Siitä kuitenkin puuttuvat liikuttamiseen pyrkivät keinot, tai jos niitä on, ne jäävät oudon valjuiksi: This is England ei pyri vakuuttamaan katsojaa skiniyden tai rasismin järjettömyydestä. Suhteessa American History X:ään sen tulosuunta on kuitenkin yhtälailla kiinnostava. Elokuvan keskiössä on pieni, tuskin murrosikään ehtinyt poika, Shaun, joka ystävystyy paikallisten skininuorten kanssa. Vuosi on 1983. Näissä skineissä ei ole alkujaan mitään rasistista, mistä kertoo elokuvan ensimmäinen skinien ryhmittämä kohtaus lähiön alikulkutunnelissa: joukossa on osittain jamaikalaistaustainen Milky, musta poika, joka selvästi kuuluu joukkoon siinä missä muutkin nuoret. Nuorina he selvästi ovat ottaneet tyylinsä ja elämäntapansa alkuperäisestä, ei-rasistisesta skinhead-kulttuurista, jonka merkitsevänä piirteenä olivat työläisnuoret, jotka yhdistelivät pukeutumis-, hius- ja musiikkityylejä sikäläisen työväenluokan arvomaailmaan, jossa korostuivat maskuliinisuus, pub-elämä ja kova työnteko. Ensimmäisten skinhead-sukupolvien tapauksessa vuorovaikutus maahanmuuttajien kanssa oli jatkuvaa ja hedelmällistä.


This is Englandin konteksti on Margaret Thatcherin uusliberalismille myöntyväinen Britannia. Jo 70-luvun puolella skinhead-liike alkoi saada rasistisia piirteitä, osin punkin, osin maahanmuuttovastaisten ryhmien saatua skinejä puolelleen hankalan taloudellisen tilanteen alla. Tähän murrosvaiheeseen Meadowsin elokuva sijoittuu ja kuten tavallista, koska elokuva sijoittuu Englannin maaseudulle, kaikki virtaukset tulevat hiukan myöhässä periferiaan – jos keskuksena pitää vaikkapa Lontoota, josta This is Englandissa puhutaan ihaillen, esimerkiksi kohtauksessa jossa Shaun hankkii äitinsä kanssa kenkiä ja päätyy Doc Martenseista Tompkinseihin, pitkälti äitinsä ja kenkäkaupan myyjän painostuksesta.

Toisin kuin American History X:n Derek, Shaun ei ole missään vaiheessa tosissaan. Tosissaanolo on elokuvan puitteissa tietysti ymmärrettävä tietyllä tavalla: Shaun ja muut skininuoret ovat selvästikin omaksuneet tyylin, oleskelun, elämäntavat joita voisi pitää alkuperäisinä skinikulttuurin piirteinä. Kun tämän lapsuuden auran rikkoo sitten Shaunin suojatikseen ottaman Woodyn ystävä Combo, joka palaa kolmen vuoden vankilareissulta kaupunkiin ja ottaa hyvin nopeasti haltuunsa poikien skinipiirit. Combo, epätasapainoinen ja turhautunut nuori aikuinen, tuo mukanaan orastavan rasismin, joka on elokuvan dynamiikan kannalta olennaisessa asemassa – jälleen kerran. Ja dynamiikka alkaa muotoutua hiljalleen paitsi Combon ja Milkyn välille, myös Combon ja Shaun välille. Tähän saakka poikien touhut ovat olleet selvästikin poikien leikkejä, autiotaloissa riehumista, kaljanjuontia, naureskelua. Ensimmäisistä kohtaamisista lähtien Combo ottaa kuitenkin Milkyn pihteihinsä, kyselee tämän taustoista, välillä suorasukaisesti haukkuu tätä neekeriksi. Combon rasismi ei ole kuitenkaan selvästi verrannollinen Derek Vinyardin systemaattiseen vihaan, joskin molempien taustoiksi tuntuu kelpaavan huono työllisyystilanne, perhetausta (Combon isästä ei muistaakseni puhuta, mutta katsoja saa siitä jonkinlaisen käsityksen elokuvan aikana: hän lienee yksinhuoltajan lapsi) ja sama argumentaatio: maahanmuuttajat vievät työmme, elävät meidän rahoillamme. Combo nimittäin heittelehtii: välillä aidosti näyttää, että Combo haluaa olla Milkyn ystävä, arvostaa tätä, ja hän näyttää yrittävän. On kuitenkin kuin vieras aate, tai olento, ottaisi Combosta ajoittain vallan: hän totisesti on nimensä mukainen, yhdistelmä erilaisia tuntoja, erilaisia luontoja.


Combon myötä myös itse skiniliike pikkukaupungissa alkaa saada yhä ääripoliittisempia sävyjä. Combo messuaa kiinnostavalla tavalla siitä, kuinka maahanmuuttajille annetaan kaikki asunnot, työttömyys kasvaa jne., mutta kiinnostavuus ei ole messun sisällössä, vaan siinä, mihin messu viittaa: se selvästikin osoittaa kohti Thatcherin ja sikäläisen Englannin harjoittamaa sisä- ja ulkopolitiikkaa. Eikä liene perätöntä sanoa, että This is England kuvaa tavallaan arjen tasolla niitä mahdollisia seurauksia, joita uusliberalistisella politiikalla ainakin Britanniassa oli. Ketjun päässä ovat ihmiset ja näiden ihmisten mielissä kytee viha, joka etsii purkautumiskeinoa.

Kun tulee valinnan hetki, aika jolloin on valittava kumpaa seurata, Comboa vai Woodya – ja tämä on kohtalon hetki -, ainoat jotka poistuvat ovat Woody, tämän tyttöystävä ja Milky. Näistä ainoana Milky palaa kuitenkin Combon sakkiin myöhemmin, kohtalokkain seurauksin. Kaikki muut valitsevat Combon tien, sodan ja taistelun tien. Tämän jälkeen elokuvan looginen kehityskulku kulkee veljesvalan ja agitoinnin kautta lähikaupan terrorisointiin ja edelleen pahoinpitelyihin.

Shaun on liian nuori ymmärtämään tämän poliittisen agitoinnin sisällön. Hän ymmärtää ainoastaan Combon sanat taistelun jatkamisesta, koska niin (sodassa kuollut) isäkin olisi jatkanut. Ja Shaun kunnioittaa isäänsä: jo elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Shaun herää ja katsoo yöpöydällään olevaa isänsä kuvaa pitkään ja merkitsevästi. Vaikka Shaun on kuitenkin ikäisekseen yllättävän kypsä ja hänessä lapsenomaisuus on vielä vihan ja turhautumisen – jotka selvästi merkitsevät muutamaa muuta, Shaunista vähän vanhempaa skiniä – edellä ja tilalla, jotakin hyvin ristiriitaista hänessä silti on. Hän ei ole enää siinä mielessä lapsi, etteikö hän puheidensa puolesta tietäisi mitä on tekemässä. Samalla hän ei ole kuitenkaan vielä ihminen, joka ottaa sydämellään täyden vastuun elämästään. Koko ajan katsojalla onkin tunne kuin Shaun yrittäisi pitää samalla tavalla hauskaa – joukossa, joka ei enää pyri hauskanpitoon, vaan poliittiseen toimintaan. Shaun nauraa, iloitsee, itkee, tuntee kuin lapsi; hänessä on jotain paljon puhtaampaa ja kajoamattompaa kuin yhdessäkään vanhemmassa skinissä. Vaikka tämä ei katsojaa saakaan ajattelemaan, että Shaun olisi pahoilla teillä tai väärissä piireissä – merkitsevä kohtaus on, että kun Shaunin äiti näkee elokuvan alkupuolella poikansa nutipäänä, hän menee Shaun kanssa pubiin, jossa puhuttelee vanhempia nuoria, mutta hyväksyy sitten näiden seuran, koska “Shaun pitää teistä” - Shaunin elehdintä elokuvan aikana saa katsojan vähintäänkin mietteliääksi.

Kuten American History X:n taiteelliset kuvat lapsista meren rannalla, This is England päättyy konkreettisesti samaan kuvaan. Shaun seisoo englannin lippu kädessään rannalla – Milky makaa sairaalassa pahasti mukiloituna – ja tässä, nimenomaan tässä kohtauksessa tuntuu olevan ainoa hetki koko elokuvassa, jolloin Shaunin kasvoilta paistaa viha. Ja sekin kestää vain hetken, vain hetken jona hän heittää lipun mereen. Sitten Shaun katsoo lippua jotenkin lapsenomaisen apaattisesti – täytyy sanoa, että Thomas Turgoosen roolisuoritus on uskomattoman hyvä – ja sitten kameraan. Elokuva päättyy.


Kuva lapsesta – tai itse asiassa kenestä tahansa – meren rannalla on tietenkin uskomattoman kulunut ja hölmö. Ainoa, mikä kohtauksessa liikuttaa ja mikä tekee siitä merkitsevän, on Shaunin katse kameraan. Se on kuin käänteiskuva American History X:n niistä takautumista, jossa Danny näkee Derekin yöllisellä kadulla päällään pelkät bokserit ja maiharit kävelemässä kohti kameraa ja kohti taloa ja kohti toista puolustuskyvytöntä uhriaan (kohtauksen muistaa varmasti jokainen elokuvan nähnyt, sillä se lienee ehkä yksi elokuvahistorian vaikuttavimpia – ja vastenmielisimpiä). Derekin silmissä on vihaa, kiihkeää ja pimeää vihaa, joka suuntautuu mustiin jenginuoriin, joille hän on langettanut koripallopelin tiimoilta tehdyssä herrasmiessopimuksessa häädön ja jotka nyt ovat ryöstäneet hänen (kuolleen, mustan narkomaanin tappaman) isänsä auton. Shaunin silmissä vihaa ei ole. Se on kadonnut. Tilalla on kuin jotain surua kadotetusta, samaa tunnetta joka aikuisella on kun hän muistaa hetken, jona kadotti lapsuutensa ja viattomuutensa. Shaun ei ole ollut viaton pitkään aikaan ja hän tietää sen, mutta katseessa meitä puhutteleekin lähinnä se, että ennen kuin viha – se viha, joka kohdistuisi esimerkiksi Comboon – edes ehtii syttyä, hän on jo päättänyt luopua siitä. Englannin lipun heittäminen mereen on vain ele, jolla hän hylkää ne seuraukset, joille hän on uskonut isänsä antaneen siunauksen: hän hylkää Combon, rasistisen skinikulttuurin ja vihan. Tätä seuraava katse ei ole tämän hylkäämisen sinetti, vaan jo jotain muuta: Shaun katsoo minua, sinua, meitä, ja odottaa. Katse on kysyvä.

Ajattelijat hunningolla

"Tosiasia, että näiden merkittävien työkalujen kehittelijä oli ensin natsi ja sitten raukkamainen teeskentelijä, tarjoaa meille, jotka haluamme jatkaa Heideggerin työkalupakin penkomista, vain yhden lisäesimerkin historian ironiasta. Toivoisimme tosiasian olevan toinen. Samantapainen toiveajattelu säestää myös ihailuamme muita ajattelijoita kohtaan: toivomme, että Carnap olisi noudattanut Sidney Hookin hyvää neuvoa eikä olisi leikkinyt Stalinin narria Waldorf-rauhanneuvottelun edistäjänä vuonna 1948. Toivomme, että Sartre olisi rikkonut välinsä puolueeseen jo ennen vuotta 1956. Toivomme, että Yeats ja Shaw eivät olisi antautuneet Mussolinin vieteltäviksi, ennen kuin heille lopulta selvisi, mitä hänen poliittisille vangeilleen oikein tapahtui. Toivomme niin ikään, ettei uusi vasemmisto olisi 60-luvulla sokeasti ihaillut Castroa ja Maoa, ennen kuin sille puolestaan selvisi, miten heidän poliittisille vangeilleen kävi. Silti sivuutamme näiden hätiköivien intomielten poliittiset aloitteet ja pidämme niitä epäoleellisina verrattuna kaikkeen siihen, mitä olemme heiltä perineet." (Richard Rorty: Eräs mahdollinen maailma. Teoksessa Arto Haapala (toim.): Heidegger. Ristiriitojen filosofi. 1997.)

Miksi ajattelijat heilastelevat totalitarististen hirmuhallintojen kanssa? Kysymys nousee aina silloin tällöin esiin, ja on asia, joka selvästi jakaa ihmisiä. Massojen lumoutumisen ymmärtäisi, mutta että filosofit! Ennen kuin kadunmies poistaa varmistimen ja alkaa pilkata, kuinka todellisuudesta vieraantuneita filosofit ovat ja kuinka juuri heiltä itse asiassa parhaiten luonnistuu tavallisen ihmisen halveksiminen ja siten antidemokraattisuus, yritetään lähestyä aihetta hiukan laajemmasta perspektiivistä.

Vaikka esimerkiksi Heidegger vaikeni kolme vuotta kestäneestä kuulumisestaan kansallissosialistiseen puolueeseen, 1930-luvun vuosistaan Freiburgin yliopiston rehtorina - kuuluisaa rehtorinpuhetta toistetaankin usein todisteena, kuinka iljettävä natsi Heidegger oli - eikä osoittanut toisen maailmansodan jälkeen näkyvää katumusta, pyytänyt anteeksi tai mitään vastaavaa, Heideggerin ajattelun leimaaminen kelvottomaksi tämän perusteella olisi vähintäänkin epäreilua. Itse katson, että kotiseuturakkautensa lisäksi Heideggerilla oli selvät syynsä nähdä tulevaisuutta natsien pyrkimyksissä, eivätkä nämä syyt edes tyhjene hänen filosofiansa hienovaraiseen teknologiavastaisuuteen ja puhtaan (kielellisen) olemisen tavoitteluun. Jos asiaa raottaa hiukan enemmän, esimerkiksi kansainvälistyminen, metropolielämäntavan yleistyminen ja luonnonyhteyden katkeaminen olivat varmaankin asioita, jotka näkyvät sekä Heideggerin ajattelussa että poliittisessa toiminnassa (sikäli kuin näitä voidaan edes erottaa toisistaan). Heideggerin tapauksessa natsien toiminnan hyväksymisestä merkittävää tekee myös hänen uskonsa Saksan kulttuurin erikoisasemaan Euroopassa.

Jälkeenpäin voimme hymähdellä tälle ajatukselle käänteisrasistisesti, mutta samaan aikaan hyväksymme länsimaisessa demokratiassa eläessämme myös ajatuksen, että oman kulttuurin varjeleminen on meistä jotenkin luonnollisesti tärkeää ja mielekästä. Tämä tietenkin avaa loputtoman määrän uusia kysymyksiä, mutta puutun tässä vain yhteen: mitä on se kulttuuri, jota niin innokkaasti haluamme suojella, samaan aikaan kun hyväksymme päivittäin keskellämme vellovan mediakulttuurin, poliittisen päätöksenteon, konsumerismin ja teknologisen edistyksen usvan. Kaikki neljä edellä mainittua ovat ideoina ainakin teoriassa peräisin Euroopasta, eivätkä esimerkiksi Suomen itärajan takaa, Aasiasta; taustasta joka olisi suomalaisille etnisesti vähintään yhtä merkityksellinen kuin eurooppalainenkin. Riippumatta siitä, missä nämä ideat nykyisin pannaan käytäntöön, niiden alkuperä on eurooppalaisessa historiassa. Tässä sinänsä ei ole mitään ylimielistä, pikemminkin se on valitettava tosiasia, sillä samaiselta kielialueelta tuleva teknologis-kehityksellinen elämänvisio on levittäytynyt eri muodoissaan ympäri maailmaa, raivaten tieltään myös lukemattomia paikallisia pienkulttuureita.

Suomessakin tämä on tarkoittanut lähinnä suomalaisuuden tuhoamista. Sivistys on tuotu Suomeen paikallisia perinteitä kitkemällä, paikallista elämänasennetta koulien. (Muistutan jälleen Kiven Seitsemän veljeksen osuvuudesta.) Siinä mielessä on paradoksaalista, että esimerkiksi isänmaallisuus ei ole millään muotoa suomalaista, vaan eurooppalainen projekti, jonka nimissä on tehty yhtä sun toista sellaista, mistä minun tuskin tarvitsee ketään muistuttaa. Se on kuitenkin raivannut puolestaan tietä kapitalismin moderneille käytännöille ja länsimaisen demokratian ihanteille.

Slavoj Žižek mainitsee Violence-kirjassaan (2009), kuinka mielenkiintoista on, että samaan aikaan kun vasemmistojärjestelmille on haettu kiivaasti syypäitä ja ilmentymiä aina Kommunistisesta manifestista Stalinin gulageihin, kapitalistiselle järjestelmälle ei tahdo löytyä vastaavia, ei ole Kapitalistista manifestia, eikä länsimaisen demokratian nimissä tehtyjä joukkotuhoja (esim. Kongo, jonka sodassa vielä viime vuosikymmenen aikana kuoli n. 4 miljoonaa ihmistä) mielellään tunnisteta (Kongon sodan taustallakin on käsittääkseni teollisuusmaiden tuki, jolla tuotiin maahan yksipuoluejärjestelmä taistelussa kommunismia vastaan). (Toinen hyvä esimerkki on tällä hetkellä median keskiössä oleva Haiti, josta ei ehkä kerrota valtamedioissa tämänkaltaisia taustoja.) Kuitenkin juuri kapitalismi on tiettävästi kaikkein tuhoisin poliittinen järjestelmä: sen lisäksi, että se on kurjistanut ja surmannut miljoonia ihmisiä (ja elää edelleen kehitysmaiden ihmisten kurjuudesta), sen rakenteeseen sisältyvät edistyksen, teknologian ja etiikan ideaalit tappavat kovaa vauhtia tuhansia kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon. Nykyisen poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen eliitin vaatiminen tilille joukkotuhoista näyttäisikin tästä perspektiivistä täysin järkeenkäyvältä, joskin em. ideaalit hyväksyneelle tällainen syytös ei juolahtaisi edes mieleen. Roolit ovat periaatteessa ihan samat kuin natsismissa, eikä jälkimmäinen enää tästä tulosuunnasta näytä niin radikaalilta kiepahdukselta, kuin mitä Adorno ja Horkheimer esittivät Valistuksen dialektiikassaan (1947). Eliitti johtaa, massat katselevat sivusta ja antavat myöntymisellään siunauksen tyytyen elämään elämäänsä, jonka käytännöt ovat teknisen edistyksen ja demokraattisen etiikan sanelemia. Kuitenkin juuri molempien järjestelmien rakenteet pakottavat ihmiset tähän - ja vaikka länsimainen, BicMac suussa ja öljyä nivelissä hytkyvä, demokratian ja ihmisoikeudet ylitse muiden kohottava kansalainen mitä tahansa ajattelisikin, heittäisin, että vähintään 75 % hänen päivittäisistä rutiineistaan lopultakin edistää kapitalismin leviämistä. Jo yksistään se, miten paljon tavaraa omistamme ja kuinka suuren osan päivästämme vietämme nykyteknologian parissa, pitäisi olla selvää näyttöä siitä. Joku meitä kauan ennen elänyt pitäisikin hohtavan näytön ääressä kököttävää, mukavuudenhaluista ja koristautunutta apinaa täysin mielipuolena.

Edellä esitetyn valossa esimerkiksi Heideggerin samastumista natseihin ei kannata liikaa kauhistella. Jokainen meistä on suhteettoman samastunut omaan järjestelmäänsä ja vain tietoinen ponnistelu ja käytännön toimiminen voi auttaa häntä saamaan perspektiiviä ja ehkä jopa muuntamaan kokemustaan vähemmän tuhoavaan ja vähemmän kapitalistiseen suuntaan. Mitä siis onkaan kolme vuotta natsipuolueessa, jos olemme eläneet vastaavassa jo kolmekymmentä vuotta, tai kukin oman ikänsä ajan? Tietenkään näiden ajattelijoiden liittoutumista totalitarismin kanssa ei sovi vähätellä tai palauttaa puhtaaseen muutoshaluun, ja niihin voi kehittää kriittisen suhteen, mutta ei sovi unohtaa, että myös ajattelijat ovat haluavia, kokevia olentoja, joiden harkintakykyä ja päätöksentekoa ei läheskään aina järki sanele. Ja sehän se vasta vaarallista olisikin!

"Suomi on kuollut" tai kuolemassa

En liiemmin pidä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanonisoiduista tulkinnoista. Itse romaani on kelvollinen, samoin Rauni Mollbergin elokuvaversio, mutta niissä määrin kuin kansallinen tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta perustuu Edvin Laineen aavistuksen liian isänmaalliseen versioon, jälkipolvien kokonaiskuva tästä teosjatkumosta uhkaa pysähtyä näkyvyyttä tähän jokaisena itsenäisyyspäivänä saavaan ensimmäiseen elokuvamukaelmaan.
Pari vuotta sitten Tuntemattomien sotilaiden pitkään ketjuun liittyi uusi tekijä. Kannuksiaan mm. Teatteri Takomossa ja sittemmin Kajaanin kaupunginteatterin johtajana hankkinut Kristian Smeds sai kunnian ohjata Linnan romaanista teatteriversion, joka tuotiinkin Kansallisteatterin lavalle kovalla volyymilla ja ylistävien arvosteluiden kera. Lisää häkää pyttyyn löi Smedsin produktion tiimoilta noussut mediakeskustelu, joka koski lähinnä teokseen ympättyjä moderneja aineksia, eritoten monien mielestä hälyttävää loppua, jossa lavan takaosan valkokankaalle juoksutetaan peräperää kansallisia ikoneita, minkä jälkeen kuuluu laukaus ja heidän kasvoillensa ilmestyy veripursketta.

Koska teoksen lopussa ammuttiin mm. Tarja Halonen ja Matti Vanhanen, konservatiivinen lehdistö ja poliittinen siipi sydämistyi. Valtiosihteeri Risto Volasen nimiin on ilmeisesti liitetty myös aiheen "näkemättä paska" -argumentti, jota Maaria käsittelee blogissaan. Maaria lainaa Volasen puheita, joissa tämä pelottelee teoksen ruokkivan ihmisiä vihaan ja lähenevän kouluampumisia. Mikäli nämä lainaukset todella ovat Volasen suusta, en voi kuin hämmästellä, kuinka oikeaan Volanen osuu.

Kyse ei kuitenkaan ole Smedsin Tuntemattomasta, vaan siitä historiallisesta painolastista, joka teosjatkumolla on. Tosiasiassa Smedsin tulkinta Tuntemattomasta on varsin orjallinen, jopa pliisu suhteessa aiempiin. Olenkin sen suhteen pettynyt, sillä Smedsin Kainuu-trilogiaan (Huutavan ääni korvessa, Woyzeck, Kolme sisarta) verrattuna Tuntemattomasta puuttuu terävä moraalinen kärki ja radikalismi, jolla noin kanonisoituun teokseen olisi syytä ollut tarttua. Syntyi siis mediakohu, jolla ei ole perusteita: Smedsin produktio ei ole raju tai ristiriitainen teos suhteessa esikuviinsa. Ja silloinkin kun se alkaa käsitellä tärkeitä elementtejä, kuten rasismia ja kaikenlaista sortoa, Smedsin teos palaa nopeasti takaisin alkuperäisversion juonenkuljetukseen.

Tuntematonta sotilasta on hyödynnetty 1900-luvun jälkipuoliskolla etenkin suurten ikäpolvien parissa vahvasti kansallista identiteettiä työstävänä teoksena. Onko siis ihme, että kärjekkäimmät reaktiot Smedsin produktiolta tulevat juuri suurilta ikäluokilta? Suuret ikäluokat, joilla ei rehellisesti ottaen ole muita suhteita sotaan kuin mitä ovat vanhemmiltaan kuulleet, ovat elätelleet mielessään Tuntematonta sotilasta eräänlaisena prismana, joka tiivistää kaikki kansalliset äänet yhdeksi sulavaksi harmoniaksi. Veikeä sotilashuumori, piinaavat sotakokemukset, sodan henki - kaikki tiivistyvät oivallisella tavalla paitsi Linnan romaanissa myös etenkin Laineen elokuvaversiossa. Nyt kun tiedämme, että kaikkia näitä elementtejä leimaa ainakin jossain määrin Suomessa harjoitettu runsas huumausaineiden käyttö, alkaa konservatiivinen suomalaisuus saada vähintäänkin epämiellyttäviä - jopa koomisia - sävyjä.

Oli miten oli, kanonisoitu Tuntematon perustuu erontekoon ja siinä mielessä kuin sen ydin on sodassa, se perustuu myös sortoon, väkivaltaan, hyökkäyssodan oikeellisuuteen. Kanonisoitu Tuntematon sotilas joko pitää häpeällisinä niitä tekijöitä, joille sota näyttäytyy järjettömänä ja moraalittomana, tai vaikenee niistä täysin: pitkässä jatkumossa vain Mollbergin version "Inariin susia naimaan" menevä partasuu saa sympatiani - karkuruus on lopulta kuitenkin kunnioitettavampi toiminnan muoto kuin eettisesti mielettömään orjatoimintaan mukautuminen.

Sen sijaan todellista moraalia suomalaiselle on kuitenkin puolustaa Suomea aseellisesti - vaikka kyseessä ei siis olekaan puolustaminen, vaan hyökkäyssota Venäjän puolelle. Henkilöhahmojen esittäminen velikultina toimii siis metaforana, joilla Suomen kansa tavoittaa yhteisöllisyytensä ja luo rajansa. Tuon rajan taakse jätetään Riitaojat sekä muut pelkurit ja vähämieliset. Smedsin tulkinnassa osuvin kohtaus onkin fasistisen Lammion ja kehitysvammaisen Honkajoen välinen sortosuhde, jossa Lammio nöyryyttää Honkajokea kaatamalla tämän rullatuolin ja pakottamalla tämän edelleen nousemaan seisomaan. Tässä kohtaa kansallisteatterin yleisö on vaiti, keski-ikäiset ja oikeammin kaikki muutkin huokaisevat ja ovat aavistuksen järkyttyneitä. Miksi? Kohtaus koskettaa suurimman osan etiikantajua, mutta monikaan ei osaa liittää tätä tulkintaan omasta suomalaisuudestaan. Ja kuitenkin: suomalaisuus perustuu juuri tälle eronteolle, tälle alistussuhteelle, jossa normaaliksi kelpaava aines normalisoidaan ja loput suljetaan ulkopuolelle. Suomalaisina olemme aina Lammion puolella. Smeds vain tuo julki tuon kansallisen identiteetin väistämättömän sivujuonteen.

Toki Smedsin produktio on täynnä huutamista, tetsausta, armeijakuria - kaikkea sitä, minkä hyväksymme sodan puitteissa, sillä se valmistaa meitä puolustamaan isänmaatamme ja on oikeutettavissa sitä kautta. Lammio on fasisti, johon emme halua samastua, mutta joka on ainakin jossain määrin oikea henkilö johtajana - mitä siitäkään tulisi jos Riitaoja ja Lammio vaihtaisivat paikkaa? Tämä on kuitenkin askel, jota Smeds ei tohdi ottaa, vaikka sitä yrittääkin roolittamalla Petri Mannisen esittämään sekä Lehtoa (Lammion rahvasta vastinetta) että Honkajokea.

Tuntematon sotilas teatterina on varsin toimivaa ja teos järkyttää vain siinä, kun se tuo kansalliset myytit nykypäivään, todemmaksi, sekä yrittää tavoittaa ne pohjavirrat, joita kanonisoituihin tulkintoihin on uurtunut. Volasen viittaamiin kouluampumisiin liittyen on melko patologista, että kun muistaakseni Kauhajoen ampumisten yhteydessä Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa kirjoitettiin suomalaisen armeijakulttuurin ja kouluampumisten välisestä kytköksestä, väite kiellettiin välittömästi ja vaiettiin nopeasti. Suomi on edelleenkin täynnä nuorukaisia, jotka ovat työstäneet itselleen kansallisen identiteetin samoista aineksista kuin vanhempansa ja siinä missä suomalainen armeijalaitos on edelleenkin velvollisuus jokaiselle suomalaiselle nuorellemiehelle, samaa narratiivia uusinnetaan käytännössä päivittäin suomalaisilla kasarmeilla, kulttuuriteollisuudessa ja koululaitoksissa. En väitä, että kaikki patriotismi olisi pahasta, mutta siinä määrin kuin se perustuu huolimattomaan näkemyksiin ja punnitsemattomiin sivumerkityksiin suhteessa toisiin ihmisiin ja etnisyyksiin, se estää meitä tuntemasta samuutta toisiimme. Kansallinen identiteetti onkin aina erojen luomista samuuden kustannuksella.

Tyhjät merkit ja jäätyneet ulosteet

Primo Levin Se Questo è un uomo (1947, suom. Tällainenko on ihminen, 1962/2006) saattaa olla kenties merkittävin todistajalausunto Auschwitzin keskitysleirien todellisuudesta. Se ei ole runoutta, vaan kemistin kirjoittama, koruton, asiat sellaisenaan esittävä pikku kirjanen. Italialainen Levi oli 25-vuotias tullessaan Auschwitziin. Hän vietti siellä 10 kuukautta ja oli ilmeisesti yksi niistä kahdestakymmenestä, jotka selvisivät hengissä.

Se hämmästys, joka syntyy kun leviläisiä "heitä" lyödään ensimmäisen kerran! "Tapaus oli niin uusi ja käsittämätön, ettemme tunteneet tuskaa, emme ruumiillisesti emmekä sielullisesti. Seurauksena oli rajaton ällistys: kuinka ihminen voi lyödä toista ilman vihaa?" (Levi 2006, 13). Usein spekuloidaan, miksi juutalaiset olivat niin alistuvaisia keskitysleirien hirveyksiin, miksi kukaan aikalaistaho ei reagoinut riittävän voimakkaasti, ei pysäyttänyt kansanmurhan arkipäivää kapinoin ja vastarinnoin? En lähde samaan psykologisointiin mukaan nyt, riittää, että todetaan tuon Auschwitz-koneen edellyttäneen epäinhimillisyyksiä paitsi natsibyrokratian myös juutalaisvankien taholta. Keskitysleiriin päätyneet olivat kuin hiljaisia merkkejä: näytti siltä kuin byrokraatit olisivat vain hoitaneet tehotuotannon kaltaista konetta, jossa juutalaiset olivat täysin epäinhimillisiä muotoja, ihmisarvottomia tekemisen kohteita - olentoja joilla oli paikka, jonka he itse olivat valinneet.

Levi kuvaa verrattain hyvin arkisesti sitä tuskaa, nälkää ja kipua, josta oli muodostua oma kielensä, kieli jota kodeissa tuskaa tuntevat, tyhjyydestä kärsivät modernit yksilöt eivät voi ymmärtää.

"Ihmisen luonto on sellainen, että kärsityt kivut ja tuskat eivät muodosta summaa mielessämme, vaan pienimmät piiloutuvat suurempien sisälle suhteellisuuden lain mukaan. Tämä on välttämätön edellytys sille, että voi elää keskitysleirissä. Ja tästä johtuu sekin, että vapaudessa elävä ihminen ei koskaan ole tyytyväinen: koska ihmisellä ei ole tietoa siitä, mikä on täydellisen tyytyväisyyden tila, varsinkaan ei ole tietoa siitä mitkä sen luovat, sillä syitä on paljon ja ne ovat limittäisiä ja niille annetaan yhteinen nimi suurimman aiheuttajansa mukaan, eikä ihminen huomaa, että tunnettu syy on saattanut olla vähäisimpiä, ja voi olla että hän saa katkerasti todeta, että syyn sisällä on ollut toinenkin syy ja todellisuudessa useita muita syitä." (emt., 2006, 102.)

Sivustakatsojat ja jälkipolvet ovat tottuneet leimaamaan natsien organisoiman kansanmurhan raakalaismaisena. Leviläinen "me" - viitaten keskitysleirivankeihin - tuo kuitenkin tähän toisen näkökulman.

"Emme usko kaikkein ilmeisintä ja helpointa päätelmää: että ihminen olisi pohjimmiltaan raaka, itsekäs ja typerä, kuten hänen voi selittää käyttäytyvän, kun sivistyksen ulkokuori on poistettu, ja että keskitysleirin vangit eivät olisi siis muuta kuin estoitta toimivia ihmisiä. Ajattelemme paremminkin, koska mitään muuta tulosta ei voi pitää oikeana, että perustarvikkeiden puuttuessa ja ruumiillisen puutteen ahdistaessa monien yhteiskunnallisten vaistojen ilmenemismuodot lakkaavat." (emt., 124.)

Ja toisin kuin voisi luulla, natsien vääryyksiä teksti sivuaa oikeastaan varsin vähän - raadollisempi kuvaus alkaa vasta, kun saksalaiset lähtevät keskitysleireiltä, kun sota on jo hävitty, kun keskitysleirivangit jäävät yksin kylmeneviin raunioihin -20 asteen pakkasessa ilman ruokaa ja lämpöä. Siten edellinen kuvaus on eräänlainen ennekuva tälle: kun keskitysleirivangeilta poistetaan työ, kuri ja alituinen pelko - sivistyksen ulkokuori - yhteiskunnalliset vaistot lakkaavat ja vangit alkavat toimia suunnattoman hädän ajamina. Kyse ei siis ole petomaisuudesta, vaan humanismin kyseenalaistumisesta.

Auschwitzin kohdalla tilanne oli se, että varsinaiset vangit saksalaiset ottivat mukaansa marssiessaan pois keskitysleireiltä. "Heitä lienee ollut suunnilleen kaksikymmentätuhatta eri keskitysleireistä. Melkein joka ainoa heistä katosi tyhjennysmarssin aikana." (emt., 226.) Keskitysleirin lähellä sijaitsevan Ka-Be -sairaalan potilaat, sairastuneet vangit jätettiin sitä vastoin virumaan sairaalaan tautisina, heikkoina ja nälkiintyneinä.

Saksalaiset ovat lähteneet, venäläiset eivät ole vielä tulleet. Keskitysleiristä on syntynyt siten tyhjä, tuppisuinen tila, joka odottaa, josta elämä näyttää paenneen.

"Keskitysleiri näytti kuolleelta ja jopa mätänevältä. Ei enää vettä eikä sähköä. Ikkunat ja ovet heiluivat tuulessa, telttojen liepeet läpättivät ja tulipalon tuhka lensi kauas ja korkealle. Pommien lisäksi olivat ihmiset olleet toimessa: ryysyisiä, kaatuilevia, luurankomaisia liikkumaan pystyviä potilaita marssiskeli kuka mihinkin suuntaan jäisellä maalla kuin matojen hyökkäysjoukko. He olivat ryöstäneet kaikista tyhjistä parakeista ruokaa ja polttopuuta. He olivat turmelleet raivoissaan vihattujen parakkien esimiesten asunnot. Useat olivat hullunkurisesti puettuja. He olivat ottaneet haltuunsa nämä asunnot ja olivat lianneet lumen ulkopuolella, vaikka se nyt oli ainoa vesi, mitä leirissä saisi." (emt., 231.)

Vangit löytävät perunoita ja yrittävät käyttää kaiken liikenevän lumen saadakseen keittoa, ryöstettyään ensin kaminan. "Puoliksi kuolleet" pitää jättää ilman, että edes joku säästyisi.

"Toisaalta oli kaikissa parakeissa edelleen ruumiita, jotka olivat jäätyneet vuoteisiinsa koviksi kuin puupökkelöt. Heitä ei kukaan ollut hoitanut eikä poistanut ruumiita. Maa oli liikaa jäässä, jotta me olisimme voineet kaivaa siihen hautoja. Monet ruumiit vietiin hautakaivantoon, mutta jo ensimmäisten päivien jälkeen röykkiö kasvoi laidan yläpuolelle ja oli näkyvissä ikkunastamme.
Vain ohut lautaseinä erotti meidät ripulia sairastavista. Monet heistä olivat kuolemaisillaan ja toiset olivat jo kuolleet. Lattia oli täynnä jäätyneitä ulosteita. Kenelläkään ei ollut enää voimaa nousta peitteen alta etsimään käymäläastiaa, ja ensimmäinen, joka niin teki, ei palannut auttamaan tovereitaan. Samassa vuoteessa makasi monta yhdessä kestääkseen paremmin kylmää." (emt., 242.)

Hämmentävintä on, että tämän epäinhimillisyyden ja äärimmäisen luonnollisuuden keskellä alkaa kukoistaa kulttuurinen vaihto. Levi kuvaa ryöstelyn lisäksi alkeellista kaupankäyntiä, jossa löydettyä tavaraa tai räätälintaitoa vaihdetaan ruokaan ja muuhun ensisijaiseen. Keskellä tuhoa ja kuolemaa syntyi jopa "kynttiläteollisuus, jonka tuotteissa oli boorihappoon kastetut sydämet; kynttilät oli valettu pahvilaatikoissa. Parakki 14:n rikkaat ostivat koko tuotantomme maksaen siitä rasvalla ja jauhoilla." (emt., 248.)
Tästä huolimatta Levi kirjoittaa päivästä ennen neuvostojoukkojen saapumista seuraavasti:

"Elämme kuin kuolleet tai kuin madot. Viimeinenkin sivistyksen merkki on kadonnut meistä. Voittoisien saksalaisten aloittama toiminta meidän saattamiseksemme petojen tasolle on täydennetty hävinneiden saksalaisten voimilla." (emt., 251.)

Levi ei siis kirjoita äärimmäisen hädän ja alistuneisuuden päivänäkään saksalaisista varsinaisena petoina, vaan toteaa heidän koneistonsa toimintaperiaatteen varsin jäätävästi. Vaikka pakkasessa kouristelevat ruumiit ovatkin alkaneet suhteutua yhteiskunnan alkumuodoksi, heidän lohduttomuutensa samanaikaisesti sekä lakaisee heidän ihmisyytensä pois että pelastaa heidät ihmisinä.

Toistaiseksi. Selviydyttyään Auschwitzista Levi selvisi 42 vuoden ajan, sairastaen vakavaa masennusta ja nähden keskitysleirivankien riutuneita kasvonmuotoja äidissäänkin. Huhtikuun 11. päivänä 1987 hän pudottautui kotinsa kolmannesta kerroksesta.

Sibelius-kritiikin inhimillinen ulottuvuus

Melko tuoreessa Adorno-antologiassa Kätkettyjä hahmoja. Tekstejä Theodor W. Adornosta (2008) Olli-Pekka Moisio huomioi suomalaisesta Adorno-tutkimuksesta mm. seuraavaa:

"Adornosta käyty akateeminen keskustelu on ainakin kerran saavuttanut suomalaisen median. Vuonna 2000 Sibelius-talon johtaja Antti Vihinen (2000) puolusti väitöskirjaansa Adornon Sibeliusta koskevista kriittisistä huomioista. Kyseinen väitöskirja, jossa syytettiin Adornon teoriaa nationalistiseksi, sovinistiseksi ja jopa rasistiseksi, sai osakseen huomiota lehdistössä ja televisiossa. Väitöskirja oli kuitenkin osoitus asenteellisesta tutkimuksesta ja Vihisen Adorno tuntemus on paikoitellen luvattoman heikkoa. Useat ylitseampuvan kriittiset kuvaukset Adornon tuotannosta niin meillä kuin muuallakin maailmassa ovat omiaan hankaloittamaan Adornon filosofian asettumista suomalaiseen kulttuuriseen keskusteluyhteyteen. Toisaalta tätä seikkaa voidaan paradoksaalisesti pitää hyvänä asiana, koska Adorno ei koskaan ajattelun lankeavan saumattomasti yhteen objektinsa kanssa." (Moisio 2008, 18.)

Merkillistä huomiossa on se, että Adornosta alkaa tutkimuskohteena nousta entistä omittavampi särmä esiin. Moisio tulee synnyttäneeksi pelin - tai pikemminkin jatkaneeksi peliä, jonka Vihinen ja Vihisen lähteet ovat aloittaneet, joka on: "minun on puolustettava Sibeliusta, jota Adorno pilkkasi - minun on puolustettava Adornoa, jota Vihinen pilkkasi".

Selitän hiukan. Vihisen väitöskirjan Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus (2000) perusteesi on se, että Adornon tuomio Sibeliuksesta vaikeutti tai oikeammin tyrehdytti Sibeliuksen reseption klassisen musiikin pyhällä maalla, Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa. Tämä taas johtui Vihisen mukaan pitkälti Adornon musiikkisosiologisesta teoriasta, joka nivoutuu tiukasti Adornon persoonaan ja etenkin tämän juutalaisuuteen. Adorno oli yksi niistä intellektuelleista, jotka pakenivat Saksasta natsien noustua valtaan. Adornon Sibeliukseen kohdistama suoranainen inho juontuu Vihisen mukaan taas natsi-Saksan harjoittamasta klassisen musiikin politisoinnista (tyypillisimpänä esimerkkinä tietenkin Richard Wagner, jonka natsit korottivat lähes jumalan asemaan), jossa kansallinen musiikki oli pitkälti tonaalista, romanttista ja mielellään luontoaiheista. Adornolla atonaalinen, uusi musiikki on puolestaan totuudellisesti arvokkainta musiikkia, universaalia. Sen natsi-Saksa kuitenkin lyttäsi musiikkibolsevismina.

Vihinen pyrkii selvästi puhdistamaan ja puolustamaan Sibeliusta Adornoa vastaan vetoamalla lopulta samoihin seikkoihin kuin Adorno (sitaattien perusteella) Sibelius-kritiikissään: etnisyyteen, alkuperään, kulttuuritaustaan. Kiinnostavinta onkin, että samalla Vihinen innostuu luonnehtimaan sivutolkulla natsi-Saksan musiikkipolitiikkaa ja eri natsien harjoittamaa säveltäjien arjalaistamispyrkimyksiä, mutta toisaalta kritisoimaan Adornon musiikinsosiologiaa, kuitenkin siten, että jättää itse tutkimuskohteen, Sibeliuksen koskemattomaksi.

Oliko Sibelius sitten poliittinen toimija tai onko hänen musiikistaan luettavissa elementtejä joita voidaan huolellisesti tarkasteltuna samastaa natsi-Saksan politisoimispyrkimyksiin? Ensimmäisen kysymyksen kohdalla Vihinen ainakin nojaa pitkälti siihen, että vaikka Sibelius käväisi Lapuan liikkeen tilaisuuksissa ja oli mieltynyt oikeistolaisuuteen, Jeanin vaimo Aino oli häntä huomattavasti äärioikeistolaisempi ja Sibeliuksen päiväkirjojen perusteella hienoiset saksalaissympatiat ja puheet Suomen ja Saksan "kohtalonyhteydestä" olivat pelkkää erehdystä. En tarkoita, että Sibeliuksesta pitäisi nyt onkia esiin jokin salattu natsipuoli, mutta kysymys kannattaa tässä yhteydessä kuitenkin muistaa: sekä Suomessa että Saksassa tuohon aikaan Sibelius-myyttiä oli alettu jo työstää kansallisen ja etnisen identiteetin vahvistamiseksi. Kun Sibelius täytti 80 vuotta, Martti Similän kirjoittamassa juhlajulkaisussa Sibeliana (1945) säveltäjän arkisiakin toimia kuvattiin seuraavaan sävyyn:

"Maistelimme mokkaa ja tupruttelimme havannoitamme. Kaikessa rauhassa. Silloin yhtäkkiä, tuntui ihan keskellä ajatusta, hän nousi ylös ja käveli kiivaasti muutaman kerran huoneen nurkasta nurkkaan. Ei se totisesti ollut mitään vanhan rovastin leppoisaa mietiskelyä. Ei, kuin leijona hän astui" (Vihinen 2000, 197.)

Olkoon tämä vain anekdootinomainen esimerkki siitä, millaisiin mittasuhteisiin Sibeliusta on koostettu. Ja nimenomaan koostettu: säveltäjä on ollut pitkällisen uurtamisen ja myytinrakentamisen kohde, joka henkilönä uhkaa jo kadota myytin taa. Sibeliuksesta on tullut samanlainen brändi kuin suomalaisesta sisusta. Tämän takia olisi oivaltavaa lähestyä miestä ennenmmin kuin myyttiä ja siten edesauttaa kansallisen identiteetin väkinäisen ja keinotekoisen elämän alasajoa ja ihmisen vapauttamista kanonisoiduista maailmantulkinnoista.

Tähän liittyen Eero Tarasti on luonnostellut postkolonialistista musiikintutkimusta, jossa Suomea on pidettävä klassisen musiikkikulttuurin kannalta perifeerisenä alueena, joka on joutunut kolonialisoinnin kohteeksi osin tahtoen, osin tahtomattaan (Sen suhteen on hämmentävää, että Vihisen Adorno-tulkinnasta nousi kohu, koska nimenomaan Tarasti esitti saman jo aiemmin - ja Vihinen pohjaa teesinsä pitkälti juuri Tarastin luonnostelmiin). Adornon Sibelius-kritiikki nojaa myös Tarastin mukaan samaan asetelmaan, jossa keskieurooppalaisesta musiikkikulttuurista on kummunnut merkittävänä pidettävä musiikki, joka on sittemmin tullut universaaliksi, kun taas musiikinkulttuurin takamailla sävelletty musiikki on tarkoituksella jätetty marginaaliin ja todettu kehnoksi, apinoivaksi ja takapajuiseksi. Joskus periferiasta tullut musiikki on vaiettu, mutta joskus se on päässyt esiinkin. Tuolloin keskeinen metodi käsitellä ja kontrolloida musiikkia, joka operoi "eri kielellä" kuin kanonisoitu ja oikeana pidetty musiikinkieli, on ollut luonnehtia sitä eksoottiseksi. Tämä on ollut myös Sibeliuksen musiikin kohtalo: "Kun Sibeliuksen musiikissa ilmeni "jokin uusi, eurooppalaisen 'rationaliteetin' kannalta esteettinen kvaliteetti", sitä ei osattu nimetä muuksi kuin "luonnon ääneksi" (Vihinen 2000, 186).

Tässä kohdassa joudunkin sitten ymmälleni. Sanani loppuvat. Minäkin lähden - olen aina lähtenyt - kuuntelemaan Sibeliusta luonnonläheisenä, romanttisena musiikkina, joka koskettelee suomalaista identiteettiäni. Tästä tulosuunnasta on lopulta aika vaikea päästä eroon. Ymmärrän silti täydellisesti Tarastin huomion ja jään kauas adornolaisesta "hyvästä kuuntelijasta". Klassisen musiikin kuunteleminen on kuitenkin sikäli kuin vieraan kielen opiskelua, että järjen, analyysin ja kieliopin omaksumiseen voi mennä aikaa. Voi tosin olla, ettei Sibeliuksenkaan kuuntelemisessa ole kyse analyysista, vaan tuntemisesta, kokemisesta. Sitä voisikin verrata esoteeriseen totuuteen siinä määrin kuin esoteeriset totuudet ovat vain subjektiivisuuden diskurssin kuvailtavissa, määrittyvät paitsi päämäärän myös niiden tekniikoiden ja lähestymistapojen kautta, joilla päämäärään on pyritty.

Ryssäviha ja viina

Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja Aktivistit. Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina (2006) kattaa kotimaisen aktivismin historian sadan vuoden ajalta. Metsämäki ja Nisula ovat tehneet teoksestaan sikäli erittäin helposti lähestyttävän, että jokainen tietyn ajankohdan liikehdintä kuvataan virtausten leikkauspisteenä yhdestä tietystä aktivistista käsin. Tämän yksittäishenkilön kautta avautuu siis laajempi kuva, mistä vaikkapa taistolaisuudessa oli kyse, ja kuvaa vahvistetaan vielä jokaisen aktivistikuvauksen jälkeisellä yleisemmällä historiaosiolla.

Mielenkiintoisinta antia Metsämäen ja Nisulan historiikissa ovat itse asiassa 1900-luvun alkupuoliskon oikeistolaiset aktivismirupeamat. Nimetäkseni keskeiset: Bobi Sivén ja jääkäriliike, Elmo Kaila ja AKS, Vihtori Kosola ja Lapuan liike. Tässä kohtaa kirjan sommittelu hiukan ontuu: muodostuu nimittäin kuva, että näiden liikkeiden vastavoimina, jokaista oikeistopyrkimystä seuraavalla vuosikymmenellä olisi toiminut jokin tietty vasemmistolainen aktivistisuuntaus (kirjan alkupuoli koostuu siis tavallaan oikeisto- ja vasemmistoaktivismin vuorottelusta) – näin ei suinkaan ollut, vaan Suomessa vallitsi koko 1900-luvun alkupuoliskon ajan (ja siitäkin eteenpäin) lopulta hyvin keskustalais-oikeistolainen aatemaailma, joihin aika ajoin tuli lovia mm. sosialismin myötä.

Oikeistolaisuus on helppo ymmärtää muihin Euroopan maihin suhteutettuna: kansallinen identiteetti koostettiin pitkälti juuri 1900-luvun alkupuolella ja se muuntui vähitellen ”sääntöjenmukaiseksi” puoluetoiminnaksi (IKL) ja toisaalta avoimen fasistiseksi. Siinä missä itäinen naapurimaamme kunnostautui (sittemmin) neuvostokommunistisissa puhdistuksissa, osattiin myös oikeistolaisessa Suomessa: sekä Bobi Sivénin ajan oikeistoradikaalit että Lapuan liike olivat avoimen väkivaltaisia ja vihalla käyviä suuntauksia. Sivénin isä esimerkiksi liittyi 1904 perustettuun Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen, joka suunnitteli ja toteutti terroritekoja: ”Aktivistipuolueen päämäärä oli selvä ja toimintastrategia tyly: Pyritään murhilla ja pelon lietsonnalla lamaannuttamaan Suomen ylin hallinto. Luodaan terrorilla ja propagandalla kapinalle ja aseelliselle itsenäisyystaistolle suotuisa mieliala.” (2006, 15.)

Nuoren Suomen itsenäisyysaktivistien ja Lapuan Liikkeen välissä on linkki, joka näyttävästi jatkoi tätä perinnettä, ainakin samassa hengessä: AKS:n ja sittemmin IKL:n salaisena johtona toiminut Vihan Veljet. Viha kohdistui luonnollisesti ryssiin ja ryssäläisiin. Vihan Veljet oli Metsämäen ja Nisulan mukaan (huomattakoon tämä): ”Suomen historian kaikkien aikojen merkittävimmän poliittisen opiskelijaliikkeen, Akateemisen Karjala-Seuran, ydinryhmä” (emt., 72). Tämä kieltä ja heimoa vaalinut seura dominoi pitkälti myös Helsingin yliopistoa ja suuri osa suomalaisista vaikuttajista nousi sen piiristä. Ei tarvitse olla paranoidi huomatakseen, että kansallisen identiteetin uusintamisessa AKS:lla ja sen johdannaisilla oli merkittävä rooli – ja monet sen jäsenistä ovat haluten tai haluamattaan sanelleet merkittävän osan suomalaisesta poliittisesta historiasta näihin päiviin saakka.

Lapuan liike puolestaan näyttää olleen jonkinlainen kotimaisen ruokitun, uusinnetun ja alituiseen työstetyn ryssävihan looginen kulminaatiopiste: liike muilutti myös sellaisia kommunismista irtisanoutuneita hahmoja kuten Arndt Pekurinen (josta on tullut kotimaisen pasifismin ikoni – ja syystä) ja tappoi ainakin kolme ihmistä muilutuksissaan aiheuttaen ohessa pelkoa ja harmia sadoissa ellei tuhansissa ihmisissä.
Tämän suhteen on kuvaavaa, että Lapuan liikkeen ensimmäinen uhri oli Loimaan kauppalanvaltuuston entinen kommunistijäsen Yrjö Holm. Liikkeen onnistua voitelemaan virkavaltaa niinkin paljon, että syylliset jäivät lopulta rankaisematta.

”Kun Holmin tapausta tutkinut Turun ja Porin lääninrikosetsivä Karl Brynolf Hilli uskalsi pidättää todennäköisenä ampujana Paavo Markkulan, Loimaan iskujoukko sydämistyi. Se ilmiantoi Hillin ”punaisena” ja järjesti mielenosoituksen, jonka jälkeen sisäministeri Erkki Kuokkanen vapautti Markkulan tutkintovankeudesta ja Hillin tehtävistään. Kuokkanen määräsi lisäksi tutkinnan siitä, oliko Hilli käyttäytynyt kyllin ritarillisesti Loimaan lapualaisia kohtaan. Ei ollut, ja Hilli joutui virkakieltoon. Tapausta tutki vielä tusina rikostutkijaa, joista tiettävästi vain yksi selvisi tehtävästä ilman vakavia henkilökohtaisia seurauksia ja pystyi jatkamaan poliisiuralla.” (emt., 134.)

Onnistuisiko vastaava voitelu vasemmistoaktivisteilta? Tuskin. Kun Suomen poliittinen aatepohja on koko 1900-luvun pohjautunut sellaisen identiteetin koostamiseen, joka eroaa Neuvostoliiton marxilais-leninismistä ja joka pitää itseään koossa nimenomaan vastustamalla aktiivisesti tai passiivisesti (liian radikaalia) vasemmistoa, on selvää, että järjestystä ylläpitävät kansanryhmät ja instituutiot, byrokraatit ja virkavalta, ovat tämän identiteetin koostamisen suhteen avainasemassa. Suomalainen identiteetti on näiltä osin ollut niin patologinen, että esimerkiksi armeijan suhteen vaihtoehtoja ei ole (ollut) olemassa: siksi Pekurinen ammuttiin – ja pelkäänpä, että samanlaiseen vankilakurimukseen ja rangaistuskierteeseen joutuisivat sodan oloissa myös nykyiset totaalit (toivoa tietenkin sopii, että ilmapiiri on tullut suopeammaksi). Tämä siis suhteutettuna nimenomaan armeijaan instituutiona: sen ja poliisin kyseenalaistaminen eivät kuulu suomalaiseen identiteetin kulmakiviin ja siksi sydämistyminen on kyseenalaistajia kohdeltaessa hyvinkin todennäköistä. Pasifistien toimimisessa onkin kyse kollektiivisen subjektiviteetin murentamisesta.

On muuten kiintoisaa, kuinka Suomessa oli heroiininkäytössä 1930–50-luvuilla maailman kärkimaita. Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat viime sunnuntaina Mikko Ylikankaan tuoreen kirjan tiimoilta (ks. myös Vallankumouksen hedelmiä). Mitä asiasta pitäisi päätellä? Ainakin se, että kuuluisa ”talvisodan henki” taidettiin pumpata suomalaisiin muilla keinoin kuin pelkällä sisulla ja psyykkaamisella – eikä siinä siten taida olla mitään ylistettävää. Edelleen kiinnostavaa on myös, että Metsämäki ja Nisula toistelevat kirjassaan, kuinka Lapuan Liike ja Vihtori Kosola sen ydinhahmona harjoitti hyvinkin aktiivista alkoholinkäyttöä. Ryssäviha ja viina, siitäkö on suomalaisuus todella tehty?
Sotien jälkeen suomalainen ilmapiiri vapautui ja hiljalleen aktivismin keskiöön alkoivat nousta uusvasemmistolaisuus, vihreä liike, eläinoikeusfilosofia ja globalisaatiokriittinen aktivismi. Tästä voitaneen päätellä, että oikeistolainen arvomaailma toisin sanoen juurtui sodissa siinä määrin suomalaisuuteen ja suomalaiseen yhteiskuntaan, että ainoat tahot joilla oli muutoshaluja, alkoivat nousta joko vasemmalta tai puoluekentän sivusta.

Huolimatta fanaattisuudestaan voitaneen oikeistoaktivismia kiittää ainakin ponnisteluista suomalaisen identiteetin koostamiseksi – myöhempi aika tosin koostaa tätä Linnan Tuntemattoman sotilaan suuntaan kumartaen mieluummin kuin hellii muistoja kotimaisesta fasismista. Mihin asti tämä suomalainen, tässä suhteessa keinotekoinen identiteetti sitten kantaa ja mistä lähteistä se vastaisuudessa ammentaa, on eri asia.