Perussuomalaiset julkaisivat eilettäin eduskuntavaaliohjelmansa, jonka eräs yksittäinen linjaus herätti monissa kauhunsekaista huvitusta: ”Perussuomalaiset linjaavat, että koulujen historiantunneilla 'on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta'” (HS 26.2). Kouluopetukseen osittain liittyen valtion myöntämää kulttuuritukea on ohjattava uuteen suuntaan. On tuettava ”kansallista” taidetta, taidetta joka vahvistaa suomalaista identiteettiä. Esimerkkejä tällaisesta taiteesta on Jean Sibeliuksen musiikki ja Albert Edelfeltin ja Akseli Gallén-Kallelan maalaustaiteet. Sen sijaan ”tekotaiteellisia postmodernistisia kokeiluja” ei tulisi tukea. Suora lainaus itse ohjelmasta:”Niin ikään suomalaisen kuva- ja musiikkitaiteen tärkeimmät teokset ovat syntyneet parin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat ovat kansainvälisesti arvostettuja, mutta niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Taide on kaikissa muodoissaan yksi kulttuurin peruselementeistä. Suomalainen taide, esittävä ja ei esittävä, on ollut perinteisesti arvostettua. Kirjallisuutemme, arkkitehtuurimme, kuvataiteemme, muotoilumme, säveltaiteemme jne. ponnistavat vankalta pohjalta. Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. ”
Itsessään tämä tiedonanto on tietysti kaikkea muuta kuin kohun arvoinen. Kaikki tiesivät tämän. Kaikki osasivat odottaa tätä. Luuliko joku muka tosissaan, että Perussuomalaiset haluaisivat edistää taiteentekemistä Suomessa, lisätä kulttuuritukia ja vaalia moninaisuutta? Ei. Yhtenäiskulttuuri! Kansallinen taide! Suomen kansa! 1939–1945! Mutta nyt asia on sanottu ääneen, joten se voidaan jättää sikseen.
Tai ehkei ihan vielä. Puuttumatta varsinaisesti siihen, mitä Perussuomalaiset tarkoittavat ”tekotaiteella” tai ”postmoderneilla kokeiluilla” – kaksi käsitettä joista etenkin ensimmäistä käytetään toistuvasti perustelematonta mielipidettä edistävänä poliittisena lyömäaseena, ja joku voisi näyttää ainakin minulle, mitä on tekotaide ja perustella miksi se sellaista on, kuuntelisin mielelläni – on hyvä huomauttaa, että tällä linjauksella Perussuomalaiset alkavat itse asiassa muistuttaa niin kovasti pelkäämäänsä Neuvostoliittoa.
Dmitri Šostakovitšin oopperasta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethista (1932) muodostui hänen uransa käännekohta. Sitä ehdittiin juhlia useamman vuoden ajan sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa, kunnes itse Isä aurinkoinen näki sen tammikuussa 1936. Vain paria päivää myöhemmin puolueen virallisessa äänenkannattaja Pravdassa ilmestyi artikkeli ”Sekasotkua musiikin asemesta”, jossa mainitaan mm. seuraavaa: ”Kuulijaa typerryttää oopperan ensimmäisestä hetkestä alkaen tarkoituksellisen tökerö ja sekava sointien virtailu. Melodian katkelmat ja musiikillisten fraasien sikiöt hukkuvat ja katoavat toinen toisensa jälkeen rysähdyksiin, kirskuntaan ja kirkunaan. Tämän 'musiikin' seuraaminen on vaikeaa, muistaminen mahdotonta.” (Dmitri Šostakovitšin muistelmat, koonnut Solomon Volkov. 1979/1980. Suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava. s. 22.)
Stalinin vainojen ollessa paraikaa käynnissä, tämä yleisesti ottaen olisi merkinnyt hengenlähtöä. Šostakovitš kuitenkin säilyi ihmeen kaupalla hengissä, kaiketi siksi, että yhtäältä Stalin halusi tehdä hänestä varoittavan esimerkin ja toisaalta Stalinin ja Šostakovitšin välillä oli eräänlainen, historiallista painolastia kantava ”tsaarin ja jurodivyin” epämääräinen suhde (tämä on toki Solkovin näkemys asiasta). Jurodivyi, jonka voisi kääntää suomeksi Jumalan/Kristuksen tähden houkaksi, on omanlaisensa venäläinen perinne, jota on yleisluontoisesti vaikea kuvailla, mutta kyse on Jumalan hulluista. Pyhistä ihmisistä, jotka ovat paitsi eläneet vapaaehtoisesti köyhyydessä ja mitä uskomattomimmissa paikoissa myös käyttäytyneet tavalla – yleensä uskoonsa nojautuen – joka on sotinut perinteitä vastaan. Solkov kuvaa esipuheessa jurodivyita kovin maallistuneesti: ”Jurodivyilla on lahja nähdä ja kuulla sellaista, mistä muut eivät tiedä mitään. Mutta hän kertoo maailmalle näyistään tarkoituksellisesti paradoksaalisella tavalla, peitekieltä puhuen. Hän näyttelee heikkomielistä, mutta on tosiasiallisesti elävä muistutus kaikesta pahuudesta ja vääryydestä. Jurodivyi on anarkisti ja individualisti, joka ulkoisessa esiintymisessään rikkoo yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymisen 'moraalilakeja' ja pilkkaa perinnäistapoja. Itselleen hän asettaa kuitenkin ankarat rajoitukset, säännöt ja tabut.” (emt., 19.)
Toisaalta Solkovin mainitsema ”tsaarin ja jurodivyin” suhde viittaa suoraan viimeisen tsaariperheen ja Grigori Rasputinin hämmentävään suhteeseen.
Šostakovitš oli jurodivyi. Se ei ollut vain häneen lyöty leima, vaan hän myös itse käytti itsestään tätä nimitystä. Olennaista on, että luultavasti Stalinin itsensä laatiman Pravda-artikkelin myötä tämä termi sai vain entisestään traagista hohdetta. Jos kuuntelee Šostakovitšin sinfonioita tästä eteenpäin aina Stalinin kuolemaan 1953 saakka, voi ymmärtää, mistä jurodivyissa on kyse. Peitekielestä. Sinfoniat puhuvat kaksoisrekisterissä. Silloin niitä pidettiin ylistyksenä Neuvostoliitolle ja kunnianarvoiselle Johtajalle.
Pravda-artikkelin kuvaavin piirre kuitenkin on, että tämän myötä käynnistyi kampanja ”formalismia” vastaan. Alunperin hyvinkin olennaisesta tieteellisestä painotuksesta korostaa taiteen ominaiskieltä erotuksena esimerkiksi normaalipuhunnasta (ja korostaa tekstin rakenteita olennaisena seikkana niiden tulkinnan kannalta) muodostui haukkumasana ja Stalinin hallitsemassa valtakunnassa kokonainen kuolemantuomiot mahdollistava syytekirjelmien joukko. Mutta mitä formalismi merkitsi esimerkiksi Stalinille? Otetaan yksi esimerkki: ”Formalismi on neuvostokansalle vihamielisen porvarillisen ideologian ilmaisu taiteessa” (emt., 330).
Kun ideologia korostuu, alkaa myös kulttuurin rajoittaminen. 1930-luvun Saksan liikehdintä Entartete Kunstia, rappiotaidetta vastaan on toinen hyvä esimerkki samasta asiasta. Natsit tietysti tuomitsivat kaiken impressionismista surrealismin kautta dadaan. Ja tietenkin jazzin. Tähän eurooppalaisen historian pimeään yöhön ei kuitenkaan ole tarvis mennä tämän pidemmälle, riittää että toteamme, että hyväksi taiteeksi natsit korottivat ”saksalaisen taiteen”. Tällaista hyvää taidetta oli sen sijaan Bach, Wagner – ja Sibelius.
Tarkoitus ei tietenkään ole millään muotoa tuomita kaikkia näitä taiteilijoita. Itsekin rakastan Bachin, Wagnerin ja Sibeliuksen musiikkia – ja pidän Edelfeltin ja Gallén-Kallelan maalaustaiteesta. Yhtä lailla arvostan juutalaista taidetta ja postmodernismia. Itse taiteen sisällöillä ei ole kuitenkaan tässä niin suuri merkitys: suurempi merkitys on sillä, miten taidetta käytetään.
Perussuomalaiset pelaavat siis vaarallista peliä. Tai populistista peliä, miten vain. Pelaavat kuitenkin. Ylipäätään koko puolueen eduskuntavaaliohjelmassa haiskahtaa vastenmielisyys eliittejä, elitistejä, Euroopan unionia, menestyjiä, amerikkalaisuutta kohtaan. Samalla pelätään kommunismeja – ihan hitusen ainakin. Osa näistä vastenmielisyyden pärskeistä on tietenkin oikeutettuja, jopa oikeita, mutta ne muotoillaan huonosti ja ponnettomasti. Kritiikin pinnan alla ei ole mitään. Tyhjät tynnyrit kolisevat. Mutta Perussuomalaiset ovat kansan asialla. Tavallisen kansan.
Kritiikissä ei tietenkään ole mitään uutta. Koko Perussuomalaisten puolue perustuu kolmeen suureen ja vähän muihinkin puolueisiin pettyneiden ihmisten ruikutukseen, jota Soinin kaltaiset populistit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Rasistisessa vihamielisyydessään Perussuomalaiset eivät ole vielä vaarallisimmasta päästä, mutta periaatteessa sillä on kaikki edellytykset siihen. On toki ilkeää panettelua rinnastaa tämä kotimainen pölhöpuolue ja lähihistorian raaimpien etnisten puhdistusten toimeenpanneet puolueet, mutta vaaran momentti on olemassa. Kansalaisten, myös Perussuomalaisten äänestäjien tulisi ymmärtää se. Ja kun taiteen tekemisen sisältöjä aletaan valtapolitiikassa tuomita, karsia ja ohjata puolueen haluamiin suuntiin, ollaan erään ja jo ennestään tutun synkän tien alkupäässä.