Esimiesten kesken

Otso Kantokorpi ilmoitti muutama päivä sitten katkaisseensa avustajasopimukset päivälehtiin, joihin oli vuosikausia kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja. Syyksi hän ilmoitti kulttuurijournalismin moninaisuutta polkevan avustajasopimuksen ja lehtitalojen lisääntyneen yhteistyön, jonka tuloksena kriitikko kirjoittaa tänään samalla vanhalla mitättömällä palkalla mutta jatkuvasti suuremmalle yleisölle.

Tänään sitten Hesarikin hoksasi saumansa ja kävi käsiksi limppuun. Kulttuurisivujen ykkösartikkelina on kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen ”HS-analyysi” suurella otsikolla ”Kuka kaipaa kriitikkoa”. Tekstissään Lyytinen lainaa Niklas Herlinin ”kapitalistin näkökulmaa” (”Jos joku free kulttuurintoimittaja tekee sellaisia juttuja, että ihmiset ryntäävät sutena niitä lukemaan, niin palkkaakin tulee aika paljon enemmän kuin satanen per kritiikki. Monimutkaista?”), Suomen kulttuurirahaston yliasiamiestä Antti Arjavaa ja Matti Apusta. Nimet ovat merkitseviä, rajaavat tilaa. Muuten analyysi keskittyy erittelemään, millaisia ”uusia mahdollisuuksia” median murros sanomalehtikritiikille tarjoaa, ja siinä sivussa kehumaan Hesaria. Optimistista on. ”Aidosti avaudutaan” yleisön suuntaan”, jolloin ”ihmiset tulevatkin jo sutena niitä lukemaan”. Näkee, että Kantokorpea ei ole asiassa kuunneltu, valjastettu vain samaisen kapitalismin keppihevoseksi, jota hän nyt rohkeni kieltäytyä palvelemasta.

Aihe jatkuu seuraavalla sivulla. Käännän sen suurin odotuksin ja saan eteeni kahdeksan eri lehden vastaavan päätoimittajan tai esimiehen kommentit, joissa käydään läpi millä tavalla ”median murros vaikuttaa kulttuurikritiikkiin”. Kahdeksan. Päätoimittajan. Ja kuten Lyytisen tekstistä, myös kommenteista saa vaikutelman, että jokainen äänen saanut käyttää mahdollisuutensa – ja kehuu lehteään.

Vastaan siis kysymykseen Lyytisen puolesta: kukaan ei kaipaa kriitikkoa. Tai jos kaipaa, niin nimenomaan Hesari ja muut päivälehdet lukijoista kamppaillessaan. Mistä saisi mediahuoria halvalla? En tiedä, kuinka kujalla kulttuuritoimituksessa todellisuudessa ollaan, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko koko Hesarin tuleminen mukaan keskusteluun todellakin näin suoranaista vittuilua yhdelle ammattiryhmälle (kriitikot ja toimittajat) ja luokalle (freelancerit)? Käykö se tosiaankin keskustelua kritiikistä keskenään antamatta yhdellekään asianomaiselle – siis kriitikolle – sanan sijaa tässä asiassa? Miten sillä on pokkaa?

Kuvaavaa on, että ainoa vieras ääni, joka mukaan päästetään, on toimittajan Elina Grundströmin Facebook-kommentti. Se tosin on pelkkä parahdus: tilanne on freekuille huono. Nämä ”nimekkäät freelancerit” vaikuttaisivat kuitenkin olevan juuri niitä, joilla Hesarikin mielisi ratsastaa. Auktoriteetin aseman pönkittäminen ”ammattilaisilla” ja ”nimekkyyksillä” on sen ainoa ase vapaan tai riippumattoman julkaisemisen versoja vastaan. Parilla sanankäänteellä Lyytinenkin onnistuu tekemään eron laadukkaan sanomalehtikritiikin ja harrastelijoiden puuhastelun välillä:

Verkkopalvelut, kuten musiikkimedia Nuorgam, ovat tuoneet perinteisten välineiden rinnalle valtavasti uutta tarjontaa ja kekseliäitä kerronnan keinoja.

Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?

Se onkin se kysymys. Sellaisessa tilanteessa ei vain auta, että kuvitellaan ”ammattilaiset”, asiantuntijat, nämä jotka vallan kahvassa tai lehtitalon ovissa kynsin hampain kiikkuvat, ja sitten nämä muut, vapaaehtoiset, karvalakkiosasto. Silloin ääni olisi annettava muillekin kuin esimiehille.

Vaikka on myös epäselvää, haluaako mikään sanomalehti lopultakaan keskustella kritiikistä tai sen sisällöistä. Lyytisen possekin mielisi ”ylläpitää moniäänisyyttä myös omien sivujemme sisällä”, mutta jos totta puhutaan, kulttuuritoimituksen kohdalla näyttää ikävä kyllä siltä, että eniten jaloissa ovat juuri nämä lehtitalojen omat, vakituiset toimittajat ja kriitikot. Kyllä, he ovat ”ammattilaisia” mutta pääosin kahdesta syystä: palkka juoksee ja kritiikin taso laskee suhteessa vakituisten työvuosien kasvuun. ”Moniäänisyys” on vain taikasana: vakituiset toimittajat seisovat sen tiellä. Silloin Lyytinen voi vain kaunistella ja sanoa:

Jos emme käsittele myös vähemmän kaupallista ja pienilevikkistä suomalaista kulttuuria ja sen tärkeitä teoksia, sitä ei välttämättä tee kukaan muukaan.Tästä maaperästä voivat nousta tulevaisuuden klassikot.

Klassikoita syntyy, jos Hesari antaa niiden syntyä, jos se vain pystyy säilyttämään asemansa. Muuten kukaan ei tiedä mitään ja vehmas menee kesannolle, kukaan ei huomaa. Sama pätee kritiikkikeskusteluunkin. Sellainen on alettu ja niin kauan kuin Hesari tuntee olevansa sen kärkikahinoissa sellaista käydään, ikään kuin ensimmäistä kertaa ihka oikeaa keskustelua, muuten se vaietaan, muuten sitä ei ole.

Huvittavinta tässäkin gatessa kai loppuviimein on, että se antaa kulttuuritoimituksen esimiehelle mahdollisuuden ivata kulttuuripiirejä ja paljastaa, kuinka paljon se pohjimmiltaan vihaa kulttuurin tekijöitä: 

En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista poliitiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheen luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.

Kyllä, luopumisen tuskastahan ne tietysti kertovat. Samoista syistähän Hesariakin sopii pilkata: se jos mikä elää menneessä ja kärvistelee, tappelee alituiseen selvitäkseen. Sanomalehtikritiikki ja sen alas ajaminen ovatkin perinteisille medioille uusi mahdollisuus yrittää osoittaa voimansa. Viimeinen erä.

Elämä kelteisillään

Toisenkin katsomisrupeaman jälkeen uskaltaa sanoa O.C.:n olevan erityisen onnistunut nuorisosarja. Neljään tuotantokauteen mahtuu tietysti heikkojakin, paikallaan junnaavia jaksoja, mutta kokonaisuudessaan itse matkana sarja kehittyy, kasvaa ja tarjoaa monenlaisia esteettisiä mahdollisuuksia käsitellä kasvua, tunteita, elämässä kohdattavia haasteita. Muistan alkaneeni aikoinaan, marraskuussa 2004, seurata sarjaa lähinnä omituisen tv-sarja-konnotaation vuoksi: Maikkarilla pyörinyt mainosvideo sarjasta toi mieleen särmättömän version Taavi Kassilan hienosta Autovaras-minisarjasta (1991). O.C. tietysti laajeni kertomaan yleisemmin teini-ikäisistä ja heidän vanhemmistaan Newport Beachin hienostoalueella Kaliforniassa. Vesipooloilevista urheilijanuorista, muotia seuraavista diivaprinsessoista, nörttipojista ja surffaavista outcasteista löytää kuitenkin yhtymäkohtia omaansa moni täkäläinenkin nuori, sopisi arvella. Nuoret aikuisuuden kynnyksellä, viimeiset vuodet kotikaupungissa, orastavat parisuhteet – kliseisyydestään huolimatta sarjan asetelma on niin olennainen, että sitä sopisi kuvata televisiossa ja elokuvassa paljon enemmänkin.

George Lucasin American Graffitista (1973), John Hughesin Breakfast Clubista (1985) ja Richard Linklaterin Dazed and Confusedista (1993) ja etenkin Suburbiasta (1996) on vierähtänyt jo tovi. Viimeisen kesän teemaa on koetettu lähestyä Suomessakin: Oskari Sipolan Elokuu (2011) on yritys, Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä (2010) sekin eräänlainen. Varsinaisia valmistujaisyön elokuvia on vähemmän. Usein tunnelman raskaus, joka päättäjäisyön intensiteettiin tarvitaan, muodostuukin pitkällä tähtäimellä, kolmen vuoden kuluessa. O.C. on monilta osin nimenomaan onnistunut tässä: se kattaa kaikki parhaat vuodet. Kolme ensimmäistä kautta kuvaavat vuosia high schoolissa, mutta neljäs, yllättäen, alkaa kantaa vieraampaa hedelmää: kun kolmannen kauden lopussa monen täytyi heittää hyvästit ja viimeinen vuosi päättyi, alkoikin välttämätön uuden aika. Monelle nuorelle valmistumista ei seuraa elämän muuttuminen uuden opiskelukaupungin muodossa, vaan elämä heittelee: välivuodet ovat tavallisia, jopa toivottuja. Marissan kuolema – todellinen, jo ennestään intensiivisen päättäjäisyön ja dramaattinen huipentuma – sysää lähes jokaisen hänen lähipiiristään uudelle kiertoradalle ja kestää kauan, että elämälle annetaan taas lupa jatkua. Sarja seuraa myös tuskallista kaukorakkautta Sethin (Adam Brody) jäädessä kotiin ja Summerin (Rachel Bilson) opiskellessa Brownissa. Jälkimmäinen tuntuu löytäneen aktivisti-identiteettinsä, monen silmään täysin vieraan minuuden.

Jälkeenpäin on kiitollinen olo. Kiitollinen siksi, että on saanut olla osa sarjaa, päässyt noinkin vieraan ja amerikkalaisen fiktion kautta syvälle omaan ja yhteiseen, jakamaan ja myötäelämään kasvamisen kokemuksia uudelleen. Ei se silti nostalgiaa ole: päivääkään jälkeenpäin ei vaihtaisi pois. Merkityksellistä on O.C.:n kaavoissaan elävä, muodollinen elementti, joka sallii sen kiihkeimmän romanttis-eksistentialistisen intensiteetin: jokainen kuvattu hetki tulee arvokkaaksi. Jokainen väli- ja ruokatunti, jokainen hetki jolloin kaksi ihminen kohtaa, latautuu. Arki sähköistyy: päivät koostuvat eri askareista, mutta niitä rytmittävät toiset ihmiset. Se saa itsenkin arvostamaan nimenomaan hetkiä itsessään elämässä: jos etäisyyttä ei ole, on vaikea ymmärtää miltä jää paitsi jos ei näin olisi. Siksikin ihmiset matkailevat: huomatakseen merkityksiä, huomatakseen miksi toisen kanssa on hyvä. Ja siksi ihmiset seuraavat tv-sarjoja.

Erityisesti nuoressa ihmisessä, näin arvelen, elää voimakkaana läsnäolon ja poissaolon muotopuoli parittelu. Aina ei ole kivaa. Ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa on, mutta ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa ei voi olla koko ajan. Päätyy sitten yksinään, kohmeloissaan, kahvikupin kanssa ikkunan ääreen muistelemaan, odottamaan uusia. Muisteleminen ja etäisyys ovat osaltaan riutumista, mutta riutumisen tila on intohimon tila: tietää se, mitä ilman nyt on. Kun elämä myöhemmällä iällä ehkä sitten vakiintuu ja on hyvää, riutuminen vähenee sillä ei tunne, että mitään enää samalla tavalla puuttuisi. On löytänyt ystävänsä, on löytänyt rakkaansa, arkea asuttaa vähintään kaksin. O.C. toimii väylänä takaisin tähän, suoraan keskeltä läpi: ei riutumiseen, vaan siihen, että osaa ja muistaa arvostaa arjessaan niitä hetkiä, joita joskus ymmärsi vain riutumisen kautta. Niitä on jatkuvasti. Valon tapa tulla, toisen outo asento aamuvarhaisella, tapaaminen sattumalta lumisateessa, toisen nukkavieru olemus, elämä kelteisillään.

Näyttää siltä, että toisinaan kiinnostus sarjoihin alkaa henkilökohtaisesta tuntumasta. Kärjistetysti: lääkärisarja nuoresta naisesta työelämässä koskettaa, jos on nuori nainen työelämässä. Se vuorostaan, että ikäihminen seuraa nuorisosarjaa, tulkitaan kuitenkin liian kärkkäästi nostalgiaksi. Nuorisosarjan kai kuuluisi olla nuorille vain. Totta on, että vuodet kerrostuvat ihmiseen ja jokainen päättäjäisyön kokenut varjelee kokemaansa ja mieluusti eläisi sen uudelleenkin. On siinä ripaus sellaistakin. Mutta yhtä lailla totta on, että viimeiset vuodet kotikaupungissa merkitsevät muutakin: elämässä on samanlaisia muutoksia läpi elämän, mutta ehkä vain yhteen aikaan niihin liittyvät tunnot ovat terävimmillään. Jos omastaan yhtään muistaa, se on juuri kokemisen voimakkuus; kokemisen joka kirkastui riutumisen kautta. Tapahtumilla ei ole väliä, tunnolla on. Ja se tunto eräässä mielessä menetetään, kun ihminen muuttaa pois, alkaa uuden elämän, päätyy työelämään, kasvaa aikuiseksi niin kuin sanotaan. Oleminen, siltäkin osin, unohtuu. On liian kiire, liian paljon asioita tehtävänä, jotta ehtisi tunnustella. Onkin oltava itselleen ja elämälle kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka tajuaa olla valveilla, avoimena hetkelle ja toiselle.

Miltä ystävyys tuntuu? Miltä rakastuminen tuntuu? Miltä eroaminen tuntuu? Miltä suhde isään tai äitiin tuntuu? Mitä vanhemmat merkitsevät, mitä ensirakkaus, mitä ystävät?

Kelat ovat vanhoja ja turha niissä on rypeä ja turha niihin on haikailla. O.C.:n luoja Josh Schwartz taisi todeta neljännestä kaudesta, että Marissan (Mischa Barton) kuolema ja siten yhden keskeisen henkilöhahmon poistuminen sarjasta antoi sarjan ideoimiseen itse asiassa vain uusia mahdollisuuksia, vaikka katsojaluvut laskivatkin. Muita lyhyempänä se ei ole kuitenkaan millään muotoa jämä. Kuolemaa seurasi sarjassa tietysti surutyö, mutta surutyön myötä esimerkiksi Ryanille (Ben McKenzie) tuntui koittavan sarjassa todella toisenlaisia näkymiä. Kaikilla oli nahoissaan haavoja ja kodeissaan ongelmanuoren haamuja, mutta muutakin elämään tuli. Marissan kuolema antoi vapaat kädet luovemmille ideoille, mutta mikä tärkeintä, mahdollisuuden jakaa sen, mitä kai jokainen nuori ja jokainen ihminen muutenkin kohtaa jossain kohtaa: elämä jatkuu päättäjäisyön jälkeen - kun kotikaupungistaan muuttaa pois ja lomillaan sitten palaa takaisin, on vain haamuja, kunnes jonain päivänä jokin vihdoin muuttuu. On muuta. On oma elämä, on irti päästäminen. Siksikin O.C. onnistuu: se ei lopu valmistujaisiin kuten niin monet elokuvat, vaan jatkaa kuudentoista jakson verran siitä, mitä sitten. Neljännellä kaudella muutaman jakson jälkeen tunnelma muutenkin keventyy: on aivan toisenlaisia, vähemmän synkkiä selkkauksia, on iloa ja väärinkäsityksiä, on siipien koettelua, on itsensä löytämistä ja sen, mitä pitää tehdä.

Ne asiat, joita Newportin teini kokee, ovat asioita, joita me koemme. Parisuhteen hyvät hetket ja kriisit, ystävyydet koetuksella, kivi joka lähtee pyörimään inhimillisestä erehdyksestä johtuen väärään suuntaan... me koemme ja elämme niitä. Syitä esimerkiksi sille, miksi puolet avioliitoista Suomessa päätyy eroon, ei tietenkään ole mieltä palauttaa mihinkään tekijöihin, mutta on myös perätöntä väittää, etteikö laskelmoiduksi ja halvaksi luultu amerikkalaisviihde voisi auttaa katsojaa arvioimaan omia kokemuksiaan tai tunnustelemaan toisin. Toisen kuunteleminen, toisesta välittäminen, pienet sanat, huomion osoittaminen – kaikki ne kysyvät harjoittelua. Jopa nauttiminen on harjoittelua, sekin kysyy taitoa. Rakkauskaan ei ole sokea samalla tavoin kuin hullaantuminen ja ihastus; rakkaus on tietyssä mielessä sääliä, toisen löytämistä itsen takaa. Jos rakkaus sellaisenaan hylätään, on elämäkin helposti pelkkää peliä paremman puutteessa. Ja pari- ja ystävyyssuhteet voivat toisinaan olla yhtä ja samaa pakoa nekin, semminkään jos ei tiedä mitä elämässään tekisi. Silloin toisen on vaikeaa arvioida ja arvostella totuudellisesti ja vailla tarkoitusperiä, mitä yhden pitäisi tehdä. Silloin tämäntyyppiset dynaamiset, harkintaa ja etenkin tunnollisuutta kysyvät asetelmat tekevät myös amerikkalaisesta nuorisosarjasta oivaltamaan auttavan peilin omille tunnoille. Täysiverisen taideteoksen, yhtään kainostelematta.

Dromologinen resepti, ehkä

Annetaan tämän päivän kulttuuriteollisuudelle ja -käsityöläisyydelle kaksi nopeaa määrittäjää: joustavuus ja aika. Sekoitetaan, koetellaan. Olkoon tämä luonnos reseptiksi jollekin yhtäällä jo nimetylle, toisaalla vielä nimeämättömälle.

Japanilainen noise-artisti Merzbow on julkaissut uransa aikana yli 350 äänitettä. Pohjolan Merzbow'n, norjalaisen Lasse Marhaugin ja tämän maanmiehen John Hegren muodostama Jazzkammer (nyk. Jazkamer) julkaisi vuonna 2010 levytyksen per kuukausi – aivan samoin kuin kotimaisen runouden saralla Henriikka Tavi tekee Poesian kautta tänä vuonna; syyt ja motiivit vain tiettävästi eriävät (tietääkseni Jazkamerin kokeilu ei ollut luonteeltaan sosiaalipoliittinen). Mutta osataan muuallakin Suomessa: päivisin Kimmo Huusko on jotakuinkin tavallinen sähköasentaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin (ja automatkoilla) hän muuttuu suomiräpin luultavasti tuotteliaimmaksi mieheksi, Huge L:ksi. Vuodesta 2003 lähtien kaiketi yli 50 julkaisua tehtaillut Huge on itse asiassa niin nopea, ettei miehen julkisimpana julkaisijana tunnettu Monsp pysy perässä; vuosittaisen yhden tai kahden levyn lisäksi Huge L:n omakustanteita löytää esimerkiksi helsinkiläisestä Funkiest-levykaupasta, johon aika ajoin ilmestyy uusia levyjä sen enempää promoamatta. Ja laatu on aina korkea; huolimatta välikäsien puutteesta taso säilyy. Monet marginaalisemman musiikin tekijöistä Suomessakin käy päivätöissä, mutta julkaisevat musiikkia omin avuin kukin tahoillaan, kukin omia foorumejaan käyttäen. Monet tekijöistä ovat lohkollaan korkeatasoisia, mutta kaupallisessa mielessä esimerkiksi suomalainen noise on auttamatta tuomittu marginaaliin. On itse asiassa hyvin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Jaakko Vanhalan kasetit voisivat soida muzakina yhdessäkään ostoskeskuksessa – tai säännöllisesti yhdelläkään radioasemalla.

Esimerkit ovat musiikin saralta ja musiikkiakin tehdään eri tarpeisiin, erilaisista syistä. Osasta taiteentekijöistä ei yksinkertaisesti ole joksikin Reckless Loven Olli Hermanniksi, joka etumus epämääräisesti pullotellen virnistelisi vahvaria astuen ja yleisöön vedoten, että oliko sitä hyvää meininkiä vai mitä. Eikä tarvitsekaan olla, sillä taiteen tekemistä pelkästään viihtymistarpeisiin ei kai tulisi kohottaa kaiken esteettisen tekemisen peruslähtökohdaksi. Mutta samalla on päivänselvää, ettei Suomessa tehdyllä noisella elä, sillä – kuten todettu – se on muotokielensä vuoksi tuomittu vähemmistöihin; se ei tule koskaan saamaan Suomen kokoisessa maassa niin suurta hyväksyvää massaa taakseen, että toisin tapahtuisi. Vaikka on yleisöä kosiskelevissa musiikin muodoissakin tämä nielty tosiasiana; eivät edes maamme näkyvät muusikot tekemisillään elä.

Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan aloittaa yhtäkään keskustelua taiteen taloudellisesta kannattavuudesta tai taiteilijoiden toimeentulosta – tai osallistua sellaiseen. Nostan sanottuun tukeutuen pöydälle kuitenkin yhden hennon hypoteesin: monet muusikot näyttävät tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät – kirjailijat, kirjoittajat – eivät ole suostuneet vielä hyväksymään: on tuhlattava aikaa päivätöissä, jotta saa tehdä mitä tahtoo. Mutta siinä missä en näe Huge L:ää oman elämänsä Olli Hermannina, en myöskään näe häntä nauttimassa apurahasta (ja kuten jokainen apurahojen kanssa puljannut tietää, ”nauttiminen” on tässä tietysti varauksella sanottua). Eräs kulttuurintuotannon segmenteistä tuottavimmista, populaarimusiikki, näyttää näet muusikoiden kohdalla melko harvakseltaan ponnistavan apurahoitetusta maaperästä (poikkeuksiakin kai on). Jostakin syystä myöskään Jaakko Vanhala ja Henriikka Tavi eivät ole apurahajärjestelmän näkökulmasta samalla viivalla. Runoudella on tässä maassa sentään jonkinlaista (institutionaalista) painoa, noisella paljon vähemmän. Silti aika ajoin kiihtyvä napina vähälevikkisestä kulttuurituotannosta, sen ansioista ja hyödyttömyyksistä, sen arvosta, nousee juuri kirjallisuuden suunnalta, vaikka juuri runoilijat ja kirjailijat ovat tässä – ja ehkä vain tässä – mielessä noise-artisteja paremmissa asemissa. 50–500 kappaleen uniikkipainoksia työstävien dronentekijöiden horisontti taas on aivan sees, vaikka nämä sarallaan arvostettuja olisivatkin. Heille kysymystä käsityöläisyyden toimeentulosta ei näytäkään edes nousevan, enkä hetkeäkään epäile, etteivätkö he tekisi tosissaan mitä tekevät.

Monet muusikot näyttävätkin tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät vielä arpailevat eivätkä suostu hyväksymään, sillä kirjallisuudella instituutiona on edelleen oma historiallinen painolastinsa. Aivan kuin runoilijat ja kirjailijat eivät vain yksinkertaisesti vieläkään suostuisi hyväksymään osin muuttuneita olosuhteita. Muistan Timo Vihavaisen kirjoittaneen Länsimaiden tuhossaan (2009) länsimaisen populaarikulttuurin syntyneen kuin tyhjästä, mutta näinhän ei suinkaan ole; sillä on monia historiallisesti edeltäviä traditioita (ajateltakoon vaikkapa bluesia, gospelia ja roots-musiikkia rockin esiasteena; sen kieltäminen olisi toden totta länsimaiselle elämänmuodolle kovin tyypillistä paikallisuuden väheksymistä, olkootkin, että tänään Suvilahden vuotuisa irvistelykilpailu, siis Tuska-festivaali, näyttää olevan siitä valovuosien päässä), mutta siinä mielessä Vihavaisen huomio on kiinnostava, että sen avulla luodaan havainto jostakin jota ei tue historiallis-taloudellis-sosiaalinen instituutio; jostakin joka kulkee edelleen rockin liepeissä, kuin sääski, täi tai joku muu riesaeliö. Tämä jokin on juuri noise ja muut marginaalisen populaarikulttuurin muodot, jotka harvemmin ovat murtautuneet valtavirtaan tai saaneet laajempia tuotanto- ja markkinointikoneistoja taakseen. Kirjallisuudella on aina viime vuosiin asti tällainen koneisto ollut ja edelleen tällainen kaksoisajattelu on jossain mielessä voimissaan. Edelleen on nuoria kirjoittajia, jotka haluavat kirjailijoiksi kuin mitkäkin päätalot, ja edelleen on koneistoja, jotka seulovat kaikenmoisista karvahatuista debytantteja. Internet on tietysti sekoittanut pakkaa ja tulee sekoittamaan jatkossakin; tämä on johtanut ainakin siihen, etteivät jäykät ja hitaat instituutiot kuten sanomalehdet ja kustantamot ole kaikilta osin pysyneet perässä. Aika ajoin näyttääkin siltä kuin juuri sanomalehdet ja kustantamot olisivat näissä suurissa pakansekoittajaisissa suurimpia häviäjiä myös näkyvyyden ja tavoitettavuuden mielessä; ehkei tarvitakaan enää niin paljoa, että ihmiset lukevat tai kuuntelevat, ehkä tarvitaan vain onnea ja oikeat teot oikeaan aikaan.

En silti lakkaa ihmettelemästä, miten loppujen lopuksi vähän kirjoittajat ovat tämän mahdollisuuden edessä tehneet. Tiedän tietysti jopa omasta kokemuksesta, miten vaikeaa jonkin asioiden saaminen monien nähtäville voi olla (ja jos se on yksi toiminnan motiiveista) – mutta yhtä lailla, se voi olla myös suunnattoman helppoa. On itse asiassa häkellyttävän typerryttävää ajatella, miten paljon taidetta ihmiset voisivat tuosta vain koneiltaan jakaa; pdf on yhtä yksinkertaista laittaa verkkoon kuin mp3:kin. Tai blogit: on itse asiassa aina vain häkellyttävämpää, miten pienellä vaivalla blogin voisi koota, miten pienellä onnenkantamoisella se voisi saada vieraan lukijan. Jos kerran Suomessa yhä useammat pyrkivät kirjoittajakoulutuksiin ja kirjoittavat, miksi uusia wordpress- ja blogspot-osoitteita ei synny kuin sieniä tai bandcampeja sateella? Vai enkö itse vain tiedä niistä?

Joudun tässä kohtaa kuitenkin myöntämään vanhanaikaisuuteni. Olen konkreettisen kirjan, konkreettisen vinyylilevyn, jopa konkreettisen CD-r:n ystävä – en lukisi lukemasta päästyäni kymmeniä, satoja blogspot-sivustoja ellei minulla olisi mahdollisuus saada myös jotain konkreettista käteeni. Esine. Manallinen, tehty esine. Muistojälki, teknologinen merkki. Seuraavaksi(kin) puhun vain omasta puolestani, enkä tiedä, miten joku muu asiasta arvelee.

Tuotannon joustavoitumisen – siitä olen edellä puhunut – kääntöpuolena kuluttaja saa kuolevan ja aina jo ohitse kiitäneen ajan. Esineetön, immateriaalinen taidekulttuuri on kyllä ajan ja tilan määrittämää, mutta oikein mitään ei jää käteen. Hikoilevat sormenpäät, punottavat korvat, väsyneet silmät, yksi ihminen läppärinsä ääressä. En silti väitä, ettäkö ulkopuolisin silmin ipadiaan bussissa sormeileva eroaisi jotenkin erityisellä tavalla kirjaansa lehteilevästä. Mutta huomaan tämän: ruudulta katsottu voi kiihdyttää ajan kokemusta. Kohdallani kirjallisuus, jota luetaan sidotuilta sivuilta, on näet vieläkin sitä hidasta, jopa puuduttavan hidasta, työlästä ja vaivalloista askaretta; koneelta katsoessa liian paljon on auki, liian monet mahdollisuudet käyttämättä. Tietysti luen välillä miten sattuu; pompin sanojen yli, silmäilen kärsimättömästi kappaleen, menen menojani – ja kaiken aikaa tunnistan silti hitaan lukemisen palkitsevuuden, mikä saa minut harjoittelemaan sitä, lukemaan vieläkin hitaammin, kuten Roland Barthes taisi viime vuosinaan mainita. Lue hitaammin, lue vieläkin hitaammin.

Enkä saata olla ajattelematta, mitä esimerkiksi elokuva tekee ihmiselle – ja elokuva nimenomaan kestona. Sen ensilukeminen ei vie kuin parisen tuntia, saatan ajatella sitä jokusen hetken, ehkä palata siihen seuraavana päivänä, mutta se yhtä kaikki on nopeasti ohitettu, elämä jatkuu. Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow'ta (1973) luen kymmeniä tunteja, välillä raivonkin partaalla, mutta enimmäkseen ihastuneen sanoihin, lauseisiin, ilmaisuihin, valtaviin etäisyyksiin ja lukemisella tehtävän konstruoinnin työläyteenkin. Ja kuitenkin, niin kerettiläistä kuin tänään saattaa ollakin sanoa tämä, elokuva ei koskaan kestonsa puolesta taida pystyä tarjoamaan vastaavaa. Vaikka silläkin on poikkeuksensa: ajattelen jälleen Hans-Jürgen Syberbergiä ja Béla Tarria.

Ja kuitenkin, nämäkin sanat lausuu huonolla keskittymiskyvyllä varustettu lukija, ihminen joka vain harvoin lukisi kuin Roman Ingarden haluaisi: yhtä soittoa koko teksti, mieluummin kahteen kertaan, sillä niin tärkeää on uudelleenlukemisen mukanaan tuoma reflektio, kriittinen näkökulma, ensimmäisen lukukerran mahdollistama keskittyminen toisiin tekijöihin ja elementteihin tekstissä. Mutta juuri aika – yhdistettynä teknostressin turboahtamaan keskittymiskyvyttömyyteen – jättää meidät: kun olisi joustavuutta, ei ole aikaa – ja kun olisi aikaa, tekisi aikaa, ei ole enää keskittymiskykyä. Tuhannet taiteet odottavat löytäjiään. Historiallinen siirtyminen intensiivisestä lukijuudesta ekstensiivisyyteen (uskon, että sellainen oli) ei ollut kivuton, mutta mikä tärkeintä, se juuri mahdollisti myös kuluttajalukijan kiihdyttämisen: miksi lukisin yhtäkään tekstiä uudestaan, kun voin lukea jo toisen, kolmannen, aina vain yhden enemmän, ja lopulta en yhtäkään, kaikkia vain vähän, silmäillen, kirjanmerkkeihin tallettaen?

Helppous on toisin sanoen suurin uhka – ei tuotannon tai sisällön helppous, vaan nimenomaan käyttämisen helppous. Tuotannon helpottuminen, yksinkertaistuminen, välikäsien poistuminen, näyttää antaneen meille sen kuuluisan runsauden anarkian, mutta oikeampi kysymys tässä kohtaa kai olisi, maltammeko keskittyä sen seasta poimituista yhteenkään kunnolla, vai tuhoammeko kuluttajanasenteella, ekstensiivisellä lukutavalla myös omat mahdollisuutemme minkään esteettisesti arvokkaan kokemiseen; kokemiseen, johon useimmiten on liittynyt juuri vaivannäkö, intensiivisyys, tosissaan ottaminen, sietäminen, kestäminen ja pysähtyminen?

Olentoja hakojen suilla eli taiteen sekularisoinnista

Kuten osa blogin lukijoista on varmaankin huomannut, julkaisutahti on vähentynyt viime kuukausina. Syy on seuraava: olen tietoisesti yrittänyt vähentää reaktiivisuutta, joka useimmiten, nopeasti purettuna, muuttuu pelkäksi pärskeeksi. Itsessään reaktiivisuus ei ole ongelma, mutta julkiseen tilaan tuotuna, aukikirjoitettuna, se on vain – niin luulen – pahan olon eteenpäinviemistä, liikkeen jatkamista. Jokaisella meistä on omat pahat olomme, omat tuohtumuksemme ja se sallittakoon, mutta reaktiivisen pärskeen sävyttämän tekstin jakaminen ei itsessään auta meitä kehittymään ihmisinä. Siksi tuohtumus on parempi niellä kotosalla, yksityisesti. Katson, että loppuviimein on parempi muuntaa kaikessa rauhassa tuota tuohtumusta – jos se nimittäin tuohtumusta on – parempaan suuntaan, punnita sitä ja sen värjäämiä tiloja. ”Pahan kierre” on siinä, ettei osaa kääntää toista poskea.

Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa merkittävässä esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään (2010) mm. seuraavaa:

”Ongelmia voi tulla tilanteessa, jossa vaikkapa meditaation mieltä tarkkaileva prosessi katkaisee tai heikentää kirjoittajan yhteyden assosioivaan mieleensä. Estetiikan kehittyminen vaatii paljon assosiaatioita, vaikka pelkästään niiden varassa taide muuttuu polttopisteettömäksi. Olen kokenut, että olemiseen keskittyminen voi joskus pelkistää ilmaisua tavalla, joka tekee kirjoituksesta hedelmätöntä – sellaista, mikä koskettaa lähinnä ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa pelkän olemisen tilassa, mikä on usein vain harha, omaksuttu rooli ja tapa puhua.” (2010, 110.)

Juuri herännyt ja päivän rupeamiin valmistautuva mieli tulkitsee kappaletta tänään – ja ehkä nimenomaan vain tänään – seuraavasti: vaikka Joutsijärvi kirjoittaa tässä kohdassa enemmänkin toisentyyppisestä esteettisestä, analogioiden sävyttämästä (runo)kirjoittamisesta, on sanottu sovellettavissa myös muuhun kirjoittamiseen, siihenkin joka pyrkii pelkästään kieltä hyväksikäyttämällä kuvaamaan yksityisen ihmisen ajatuksia, jotka toivon mukaan yhdistyvät muiden ihmisten ajatuksiin ja synnyttävät siten yhteistä toimintaa, ajattelu käynnistyy, ihmisissä tapahtuu jotain, jotain kussakin. Tai pikemminkin: olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen puhdistaa mieltä niistä vihan ja katkeruuden aineksista, jotka niin usein tuntuvat olevan monenlaisen kirjoittamisen lähtökohtana (katsottakoon vaikkapa kotimaista esseistiikkaa ja Savukeitaan usein vähämieliseltä vaikuttavaa mullikuoroa; siinä suhteessa Joutsijärven järkälemäinen tekstikokoelma on ihailtava poikkeus, joka on suotta jäänyt melko vähälle huomiolle). Näiden prosessien seurauksena narsistinen tarve päästää ääneen, saada äänensä kuuluviin, esittää mielipide tai vihanpurkaus vähenee.

Tunnistan itsessäni kaksi erityistä motiivia sen lajin kirjoittamiselle, jota tässä blogissa on viljelty viime vuosien aikana. Ensinnäkin on juurikin reaktiivisuuden motivoima nopea kirjoittaminen: siinä ihminen kirjoittaa nopeasti, kuin jonkin vihollisen ajamana. Tuloksena syntyy kitkaista, provosoivaa, jopa vihamielistä kirjoittelua, jossa on vain paloja, pieniä oivalluksia jatkokehittelyjä varten. Toiseksi on aprikoinnin, lapsekkaan ihmettelyn ja kysynnän motivoima hidas kirjoittaminen, jota toivon mukaan saan jatkossa enemmän esiin. Siinä ihminen käy sen tyyppiselle kirjoittamiselle, jossa myös esteettisyys painottuu enemmän kuin pelkkä päivittely ja toranteko. Painopiste on kuitenkin siinä, että kirjoittaminen on sellaisen mielen maastonkäyntiä, kuljeskelua, joka ei halua vahingoittaa ympäristöään, joka enemmänkin palvelee yleisöjään ja yhteisöjään kysymällä ja tuomalla asioita keskustelun alle pelkän kränäämisen ja sekapäisenä huutamisen sijaan. Vain öykkärit kulkevat metsissä porukalla, mölisten ja torrakka kainalossa – metsää oppivat menevät hiljaa.

On nimittäin niin, ettei yhden ihmisen mielipiteellä ole piirunkaan väliä. Internet on täynnä ihmisiä, jotka huutavat ja meluavat omia mielipiteitään – kuin mieltä vailla, sokeina. Facebook on vain lisännyt tämän prosessin kiihtymistä, ei synnyttänyt sitä: ihmisessä kun on kaikki idut tämän tarpeen toteuttamiselle. Lehdet ovat täynnä uutisia ja mikä tärkeintä, kolumneja, toimittajan reunahuomautuksia, jotka eivät ole muuta kuin uutista tutummaksi tekeviä tunteenpurkauksia. ”Mitä ajattelin tänään” - kysymisen sijaan olisikin kaiketi syytä painottaa enemmän kysymystä ”Mitä olin tänään” tai ”miten olin tänään”, jotta kirjoittaja voisi huomata, mikä häntä ajaa – ja mitä hän ajaa.

”Jos omakohtainen suhde taiteeseen jää kehittymättä ja olemisen pelkkyys valtaa kaiken huomion, voi olla, että taidemaailman narsistiseen vallanhimoon kyllästynyt mietiskelijä lopettaa kokonaan taiteen tekemisen”, kirjoittaa Joutsijärvi (emt., 110). Jälleen sivusta lukien: kun olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen valtaa alaa, sitä vähemmän ihminen yleensäkin on edes kiinnostunut narsistisesta vallanhimosta tai sen ajamista ihmisistä. En tiedä, miten räikeää tämä on taidemaailmassa, mutta näen itsessäni ja ympärilläni, kaduilla ja kurveissa, ihmisiä, joille se jotakin merkitsee.

Mutta ennen kaikkea näen porukoita. Porukoituminen ei ole moite, muttei myöskään kehu. Sitä tapahtuu ja monille porukoituminen suo paljon hedelmällistä. On ihmisiä, jotka kieltävät kuuluvansa porukkaan ja siinähän kieltävät. Mutta enemmän kuin porukoita, näen ihmisiä jotka kytkeytyvät, tuntevat toisensa, tietävät toisensa. Se suo heille iloa, hyötyä, ehkä pitää heitä ajan tasalla. Toisinaan kaveriporukat tuottavat yhdessä jotain yhteistä, mutta tämä yhteinen jää useimmiten vain pienen piirin puuhasteeksi, askareeksi joka ei koskaan murtaudu laajempaan tietoisuuteen. Miten se voisikaan? Toisin ajattelevia on tuhansia. Silti kaikkein merkittävimmät kytkökset, kun ihminen kohtaa toisen ja yrittää tosissaan ymmärtää tätä, inspiroida ja inspiroitua, jäävät yksityisiksi. Olen pannut merkille, miten tärkeää ihmisille on esimerkiksi jakaa ajatuksiaan vaikkapa kävelyretkellä, puhua asioista jotka alkavat heidän päällimmäisistä ajatuksenkuluistaan mutta etenevät vaivihkaa, pienillä siirtymillä kohti laajempia yhteyksiä. Joskus toisen ihmisen pitää sanoa ajattelijalle jotain tietyllä tavalla, jotta tämä ymmärtäisi, näkisi itsensä ja toimenkuvansa ulkoa päin.

Tätä kirjoitusta ajaa osaltaan Andrei Tarkovskin Vangittu aika (1989), tärkeä kirja jota luen kaiketi ensimmäistä kertaa lähemmäs kymmeneen vuoteen. Edelleen se tuntuu olevan täynnä viisautta, mutta se on sen luontoista viisautta, että kyynisimpiä se kaiketi vain naurattaa. Kirja on niin ehdoton. Se on täynnä ajalleen epäuskollista taidepuhuntaa.

”On virhe sanoa, että taiteilija 'etsii' teemaansa. Teema kypsyy hänessä kuin hedelmä ja alkaa vaatia ilmaisuaan. Se on kuin synnytys... Runoilijalla ei ole mitään aihetta ylpeillä – hän ei ole tilanteen herra vaan palvelija. Luominen on hänelle ainoa mahdollinen olemassaolon muoto, ja hänen jokainen teoksensa on kuin teko, jota hän ei voi omavaltaisesti peruuttaa. Tajutakseen, että sellaisten tekojen ketju on oikea ja asiaankuuluva, että se lankeaa luonnostaan, hänen on uskottava ideaan, sillä vain usko kytkee toisiinsa kuvien järjestelmän (eli elämän järjestelmän).” (1989, 65.)

Toisaalta tällaisen puheen voisi myös sekularisoida: runoilijat runoilevat, taiteilijat taiteilevat toisilleen, jollekin tuntemattomalle lukijalle ja palvelevat siten yhteisöään. He välittävät lähinnä heissä elävän idean, tarina-aihion, ajatuksentapaisen. Taiteilijat eivät kuitenkaan näissä puitteissa ole minkään ”yli-inhimillisen” – transsendentista puhumattakaan – portteja, näkymättömän maailman portinvartijoita, olentoja hakojen suilla.

Taiteen sekularisointi, epäpyhäksi, maalliseksi, tavanomaiseksi (ja usein apuraharuljanssien mahdollistamaksi) puhteeksi laskeminen on minusta esimerkki eräänlaisesta henkisestä materialismista, joka – kuten näemme – muuntaa käytännössä immateriaaliset taideteokset ja niitä kannattelevat taide-ideat materiaalisiksi kulutustavaroiksi. Kulutustavaroiden seassa taas kirjoittajat helposti kyynistyvät tai toiminnan motiivi kadottaa merkityksensä jo ennen kuin huomaammekaan: tilalle astuu narsistinen itsetoteutus. Eikä sekään ole jonkin kulttuurisen kokonaisprosessin synnyttämää suoraan, vaan myös ihmisessä oleville luonnollisille taipumuksille antautumista. Siksikin on kysyttävä, miksi kirjoitamme.

Mutta on vielä tätäkin tärkeämpiä kysymyksiä. Emme edelleenkään kysy, mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Emmekä kysy, miten ihminen on. Kaiken tämän moskan keskellä ja taiteen muuntuessa yhä enemmän kulutustavaraksi – katsomme elokuvia, siirrymme seuraavaan, luemme kirjoja, siirrymme seuraavaan, pyhä ei kosketa meitä – ainakin minulta unohtaa usein tämä osviitta: ”Taiteen tehtävä on valmistaa ihmistä kuolemaan, muokata ja kuohkeuttaa hänen sieluaan ja saada se suuntautumaan hyvään” (emt., 73.)

Saada se suuntautumaan hyvään! Tarkovski merkitsi ihmisensä erityisellä moraalis-eettisellä rekisterillä ja siinä missä me edelleenkin silloin tällöin keskustelemme siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin ja mikä vain on, hänen teoksiensa voima on aina ollut minun mielestäni niiden uskonnollisissa, kohti absoluuttia kurottuvissa piirteissä. Tarkovski oli vakuuttuneempi Dostojevskista kuin Tolstoista ja sen näkee. Todellisen – ja tällaista ilmaustahan ei saisi kaiketi käyttää, mutta – todellisen taiteen merkitys on siinä, että se ylittää sen kyräilevän tietoisuuden, ne säntäilevät mielensisällöt joissa päivät pitkät vellomme, ja suuntautuu palvellakseen sitä, millä on merkitystä. Ei voi olla ajattelematta Shivapuri Babaa tai ortodoksisia kirkkoisiä tai vaikkapa vain Vaeltajan kertomuksia: kaiken toiminnan päämääränä Jumalaan suuntautuminen, kaiken tekeminen Hänen vuokseen. Toinen herkistyy enemmän keilaamiselle, toinen metsäretkille, mutta taiteen merkitys näinäkin aikoina saattaa olla siinä, kuinka se luo katkon, pysähtymän, tauon jossa hetken näemme selvästi mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Ja miten ihminen on ja miten koko elämä. Mutta tällainen taide on harvassa.

Katteen alla torassa luhistuma olentaan

Liiaksi hiottu teksti ei puhuttele. Se soljuu, valuu, sillä on liian selvä, huomaamaton rytmi. Se ei ole väliin raskasta, väliin keveää, vaan se on ohitsekiitävää, ohittavaa, kuluneita polkuja seurailevaa. Se ei enää suunnista, menee vain. Sen koti on kansallispuisto, poluista ja reiteistä parsittu.

Ravinteeksi kieli tarvitsee mutkia. Vaikeita sanajärjestyksiä, poukkoilevia rytmejä, liian pitkiä lauseita, liian lyhyitä lauseita. Eksymisiä. Koirankäyntejä. Kohtia, jotka täytyy lukea uudestaan, vain jotta soljuvaan rytmiin tottunut ei uppoa itsetyytyväisyyteensä. Narsismiiinsa. Ja vaikeita sanoja. Itsekeksittyjä sanoja, älyttömiä umpimielisiä outoja suuntimia, epämääräisyyttä, klenkkaavia kuvia, jopa väkivaltaa ilmiön ja sitä kuvaavan verbin välille.

Hyvä, sulava rytmi on toki nautinto. Sitä on nautinto lukea. Mutta kuka sanoi, että lukemisen pitäisi olla nautintoa, nautinnollista, hurmahenkistä? Sulavan sanan olennaisin vaara on kuitenkin, että se sulaa, katoaa, liukenee – että tekstistä sukeutuu peliä tai palloilua, jossa jokainen lause tarkoittaa jotain, tähtää yhteen päämäärään, yrittää upota sukkana sisään. Vaivattomasti. Helposti.

Vastaavasti mongertava kieli on pahimmillaan paitsi laiskaa myös epäselvää. Merkitystä on vaikea tavoittaa, on hankala päästä samalle taajuudelle tekstin kanssa. Hätäisesti pykättyä kieli on, kun sen hengestä tai luonnosta ei ole aistittavissa vilpittömyyttä, se tuntuu keskeneräiseltä, kodilta jonka kalusteet ovat sikinsokin eikä missään voi olla, kalusteet on vain tuotu sisään, kevätsateilta, sulavalta lumelta ja tuulilta suojaan.

Kieli itsessään halaa toraa. Ei se tarvitse enää sitä lisää. Mutkainen kieli torailee kyllä tarpeeksi, ei sitä tarvitse erikseen korostaa, kattaa vihalla ja kaunalla. Kate korostaa välinpitämättömyyttämme kieleen ja rakkauttamme itseemme.

Joskus on tavattu sanoa, että kieltä voidaan käyttää maskuliinisesti ja feminiinisesti. On feminiinistä kirjoitusta, on ekonomista koripalloproosaa. Kokeiltaisiinkos toisenlaista jakoa, joka avautuu kielen sukupuolisuuden kautta? Kieli biologisena olentana ja kieli sosiaalisesti tuotettuna genderinä. Hapuiluna.

Entä jos kielen tora elää koko ajan sisäisesti biologian ja sosiaalisuuden, luonnon ja ihmisen välissä, emmekä me edes muista ensimmäistä, torailemme vain torailemasta päästyämme toistemme kanssa – ja luulemme vankikoppia elämäksi? Entä jos kielen biologinen olenta – ja sen yhteys maahan, jalansijoihin, olemisen ontologioiden tosiolevaisuuksiin – vetäytyy, tai on ainakin vaiti, sillä aikaa kun me täällä kirjoitamme sulavia lauseita ja nautiskelemme tahikka torailemme niistä? Entä jos koko kirjoituksen mieli on tosiasiassa yhdistää olenta olentaan, yksilö yhteen eikä kaikkiin ja kuitenkin siten, että yksi on monta moninaisuuksissaan; kielen olenta on yhtä mutta meidän suissamme monta?

Arvaus ja epäily

Mitä enemmän lukee, sitä vähemmän tuntee ymmärtävänsä. Tai ymmärtäähän sitä aina jotain, mutta kuten mm. Paul Ricœur joskus mainitsi, E. D. Hirschiltä pontta saaneena, lukemisen metodologia on hapuilua, arvailua, empimistä. Siinä siis koettelemme, testaamme, erehdymme, onnistumme ja kritisoimme omia arvauksiamme suhteessa tekstiin. Sama tunne herää, kun lukee Alain Robbe-Grillet'n Le Voyeuria (1955), muistutus nousee taas mielen päälle.

Robbe-Grillet'hän nousi jo esikoisromaanillaan Les Gommes (1953) keskeiseen asemaan paitsi nouveau romanin myös salapoliisi- tai mysteerikertomuksen saroilla. Jälkimmäisen kohdalla monella meni varmasti pulla väärään kurkkuun, sillä niin rankalla kädellä Robbe-Grillet raakkasi genreä uuteen uskoon. Esimerkiksi rikoskirjailija ja biografisti Julian Symons ei olisi halunnut vielä Bloody Murder -kattauksensa toisessa painoksessaan (1985) ottaa Robbe-Grillet' esiin elleivät lukijat olisi sitä häneltä erikseen vaatineet.

Le Voyeur. Siitä tuntuu jäävän käteen ennen kaikkea tämä: on saarelle saapuva kellokauppias, tarkka tavaroistaan ja ajan vanki. Tämä kellokauppias, Mathias on syntynyt saarella, mutta tekstin ilmimerkityksistä on hieman hankalampi tavoittaa, muisteleeko hän useinkaan lapsuuttaan saarella. Enemmänkin näyttää siltä, että hän on muuttanut sieltä pois melko varhaisessa vaiheessa, äitinsä kuoleman jälkeen.

Mathias saapuu saarelle varhain aamulla tavoitteenaan kiertää mahdollisimman paljon taloja ja ehtiäkseen neljän tietämillä lähtevälle paluulinjalle. Seuraava laiva lähtee saarelta vasta perjantaina, parin päivän päästä. On tiistai. Jo ensimmäisten sivujen aikana lukija voi huomata, miten jatkuvasti kieli poukkoilee eri suuntiin; yksittäinen tilanne tai Mathiaksen kohtaama näky siirtää hänet – ja koko kuvauksen – ajassa eteen, taakse, edelleen eteen ja sitten taas taakse, satunnaisissa järjestyksissä. Sivukaupalla on esimerkiksi kuvausta siitä, miten lokki lentää taivaalla, miten Mathias katsoo sitä, miten nuori Mathias piirtää sitä huoneessaan, meriheinät kahisevat, miten laiva lähestyy laituria, miten ihmiset parveilevat laiturilla lähtöä odotellen...

Tähän poukkoiluun, siltä minusta näyttää, lukijan on totuttava, opeteltava lukemaan sitä, muutoin hän saattaa vain pettyä luennassaan. Ja kaikkein eniten hän pettyy, jos hän alkaa yrittää lukea sitä jatkuvasti kuin mitä tahansa salapoliisikertomusta. Kuitenkin Le Voyeur on nimellisesti salapoliisi- tai mysteerikertomus. Saarella sattuu pienen tytön kuolema – tai murha – Mathiaksen ollessa samaan aikaan kiertämässä taloja. Lukija saattaakin odottaa pitkin romaania selviä kuvauksia siitä, miten kaikki tapahtui – sehän salapoliisikertomuksen yleisin mahalasku on ja sitä lukijat yleensä odottavat; että kerrotaan, miten kaikki tapahtui, sitähän tässä on kuitenkin yritelty arvailla. Se on onnellisen genren itseensä tuudittautuva unelma.

Mutta Robbe-Grillet ei operoi näin. Ja kaiketi Le Voyeur on vielä yksi Robbe-Grillet'n tuotannon romaani helpoimmasta päästä! Sen sijaan paino laskeutuu yksin Mathiaksen kuvaukseen: hän vaikuttaa pedantilta, tutkii alituiseen kelloaan, ei osaa käyttäytyä kellokauppiaana... jatkuvasti aika muuttaa romaanissa muotoaan jollain ihmeellisellä tavalla. Se hidastuu, se nopeutuu, se etenee moneen suuntaan. Siitä johtuu myös Mathiaksen käytös, joka tuntuu sekin pakenevan määrittelyjä. Tätä kirjoittaessani en esimerkiksi osaa sanoa vieläkään varmasti, mikä Mathias on miehiään, millaisia ominaisuuksia tai piirteitä hänellä on (vai onko mitään) – ja siksi juuri Mathiaksen hahmo on niin kiehtovan uskottava. Se vuotaa roolista toiseen jatkuvasti. Juuri kun olemme varmoja voivamme sanoa, että hän on tarkka aikatauluistaan ja kaikin puolin skarpin oloinen kaveri, hän ei osaa tervehtiä, ei löydä sanoja ovella, nyökyttelee vain ja kaiken lisäksi myöhästyy vielä siitä saamarin laivastakin.

Robbe-Grillet on joskus kuvannut nouveau romania esittämällä, että siinä pyritään jatkuvasti keksimään, sepittämään uusia muotoja, jotka kurottavat kohti erilaisia merkityssysteemejä, joissa ymmärtäminen on mahdollista, mutta ei täydellistä. Siltä tosiaan tuntuu myös Le Voyeurin kohdalla. Se, mikä voisi kuitenkin yhdistää tämän kauden Robbe-Grillet'ä (mukaan lukien mm. Dans le labyrinthen, 1959) etenkin Nathalie Sarrauteen on kiintymys esineisiin. Niitä tunnutaan kuvaavan pitkään ja hartaasti. Mutta Robbe-Grillet ei tyydy myöskään vain tähän: lukijassa, tai ainakin minussa, heräsi luennan aikana tunne kuin Robbe-Grillet suhtautuisi kuvauksellaan kaikkeen muuhunkin, myös yksittäisiin tapahtumiin, kuin esineisiin. Eikä tämä ole moite. On kiehtovaa, miten kertoja ikään kuin palaa uudelleen ja uudelleen saman pöydän ääreen ja alkaa kuvata eri tavalla samaa tilannetta, vaikkapa tapaa jolla Mathias tötteröi jossakin talossa, yrittää kaupata kelloa, yleensä huonolla menestyksellä. Samaa tilannetta.

Yleensä tällainen teksti vain ärsyttäisi. Eihän näissä kirjoissa tapahdu saatana yhtään mitään! Mutta tapahtuuhan. Robbe-Grillet'n kieli suorastaan kihisee merkityksiä, purkautumisia ja on oikeastaan latistavinta, että parissa kohdassa Mathias huomattuaan kahvilatarjoilijan paljaan ranteen syöksyy muistamaan, miten sitoi pikkutytön ranteet. Ei tällaisia myönnytyksiä! Ymmärrämme – jos ymmärrämme – ilmankin. Toki varsinainen ”miten kaikki tapahtui” jäi ainakin minulta hieman pimentoon, mutta en osannut myöskään edes kaivata sitä, korkeintaan odotin, että hänen syyllisyytensä ymmärretään ja hänet pidätetään. Nyt tirkistelijäksi (ransk. le voyeur) jää vain katsoja – tai eräs poika, joka – näin oletan – on nähnyt Mathiaksen puuhat.

Mathiaksen puuhat – jos niitä ikinä tapahtuikaan. Tämä on se kaikkein hämmentävin osuus. Jos niitä ikinä tapahtuikaan. Silmitön pikkutytön kiduttaminen ja murhaaminen ei sovi lukijan ymmärrykseen Mathiaksen luonnekuvaukseen. Pedantti mies, jolla tuntuu olevan kova kiire saada talot kierrettyä, pyörä reistailee, ei ole aikaa – missä kohdassa Mathias olisi antaumuksella heittäytynyt kiduttamaan (käsittääkseni) tuntematonta pikkutyttöä – ja ennen kaikkea miksi? Halpaa psykologisointia on turha odottaa.

Sen sijaan romaanin loppupuolella esiintyvät viittaukset, miten Mathias jäi katsomaan pikkutyttöä sidottuna, miten hän toimi tilanteessa, eivät edes tunnu todellisilta. Ne tuntuvat keksityiltä – aivan kuin Mathias yrittäisi – syystä jota emme tunne – samastua, keksiä, arvata, mitä todella tapahtui. Tuntuu kuin Robbe-Grillet'n romaani tekisikin tässä jonkinlaisen täyskäännöksen: sen sijaan että se esittelisi murhaajan luonnetta – sellaisenahan kirjaa varmasti voi lukea ja se on luontevaa – ennemminkin se esittää lukijaa, sivustakatsojaa, jotakuta tavan ihmistä, joka yrittää kuultuaan kuolemasta, miettiä kaikkia niitä kaameita tapoja kuolla, tapoja kiduttaa, tapoja murhata, joita lukija yleensäkin salapoliisiromaania lukiessaan tapaa miettiä. Sitä matematiikkaa. Sitä järjestystä. Asioiden rekonstruktiota abduktiivisen päättelyn avulla. Kysehän on lopulta kuitenkin vain enemmän tai vähemmän onnekkaista arvauksista, ei suinkaan totuudesta.

Muodon erotiikasta

1960-luvulla Susan Sontag kirjoitti klassikoksi muodostuneessa esseessään Against Interpretation (jonka V. S. Luoma-aho suomensi vastikään Nuoren Voiman numeroon 4–5/2009) auki joitakin niistä tendensseistä, jotka ovat vallalla modernina aikana. Teos pyritään hävittämään tulkitsemalla se, korvaamaan sen ilmisisältö piilosisällöllä. Pyritään selittämään se sosiologisesti, teologisesti, allegorisesti ja selittämään se ennen kaikkea tyhjiin – samasta ongelmasta mainitsi mm. Wolfgang Iser eräässä 1970-luvun kirjassaan (Der Akt des Lesens, 1976). Joillakin taiteen alueilla taide vielä onnistui puolustautumaan tältä ”poroporvarin” aggressiiviselta tyytymättömyydeltä ja hallitsemisen himolta – ja jos Sontagin sivusta mainitaan, myös pakenemaan merkityksineen lukijaa (tätä ideaahan kehitteli pidemmälle mm. Jacques Derrida).

Ilmeisimmän, avantgarden, rinnalle Sontag kohotti elokuvan. Joissakin elokuvissa, kuten Bergmanilla, Godardilla ja Truffaut'lla esiintyi teoksissaan ulottuvuuksia jotka muodollaan lumosivat siinä määrin katsojan, että teos ikään kuin potkiutui eroon poroporvarikatsojan himokkaasta syleilystä. Tätähän opetetaan itsepuolustuskursseillakin: kun vieras ihminen käy sinuun käsiksi, potkaise sitä munille tai tuikkaa sormilla lähelle silmiä – tuo hätkähtämisen hetki on se, jolloin voit vapautua otteesta.

Muodon lumo antaa siis muutakin analysoitavaa kuin vain sisällön. Tai paremminkin: kun yksittäiset kuvat häikäisevät meidät, emme edes tule ajatelleeksi tulkitsemista. Tätä on taiteen erotiikka.

Muodon korostaminen houkuttelisi viemään ajatuksiamme kohti ns. postmodernismia, mutta termin kulahdettua jo 20 vuotta sitten jonkinlaiseksi nukkavieruksi hansikkaaksi jolla loukata vastustajia, on ehkä parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä – tai välttää koko käsitettä. Sen verran kuitenkin palaan tähän kvartaalivuotiseen mediaspektaakkeliin, josta on kehkeytynyt monilta osin liioiteltua ja olemukseltaan infantiilia mekastamista ja joka siis kiertyy Perussuomalaisten taidepoliittisen ohjelmanjulistuksen ympärille, että lainaan Helsingin Sanomissa tänään (HS 4.3.) haastatellun Perussuomalaisten varapuheenjohtajan Vesa-Matti Saarakkalan vastauksia aiheesta. Niistä nimittäin paljastuu, kuinka hukassa suurin osa mekastamiseen mukaan lähteneistä on ollut, ja kuinka lopultakin kyseessä on jälleen kerran vain yksi typerryttävä puheenvuoro, josta hyeenamaiset, alati ihmisen pahuutta ja heikkouksia ympärillään näkevät reppanat saavat vettä myllyynsä. Äkkiähän kaikki näyttävät yhtyneen ”postmodernistisen taiteen” ylistykseen, vaikka muutoin pitäytyisivätkin omassa tusinaviihteessään tai modernismin klassikoissaan (joissa kummassakaan ei tietenkään ole mitään vikaa sinällään). Tämän kirjoituksen jälkeen vaikenen aiheesta.

Tietysti Saarakkalan vastaukset ovat ympäripyöreitä ja poliitikolle ominaisia latteuksia. Se on sitä samaa sopertelua, joka aina seuraa manifesteja. Myrsky syntyy usein siitä, että pienissä päissään yksittäinen, monilta osin todellisuudesta vieraantunut ja kaiketi omasta mielestään hyvinkin kekseliäs ryhmittymä kirjoittaa jonkinlaisen manifestin ja tätä sitten päivitellään viikkokaupalla mediassa. Tämän jälkeen on vain sopertelua: emme me käsittäneet, että tämä voisi kasvaa näin suureksi...

Manifesti on toiminnan filosofiaa. Jotain halutaan tapahtuvan. Kaivataan muutosta. Tai paremminkin: se on marssimisen filosofiaa. Yhteenkäyvät askeleet, tasainen rytmi, suorat rivit. Se väenpaljous, jolle manifestia sitten saarnaataan – saarnaamisestahan tässäkin on kyse – ei kuitenkaan välttämättä halua muuntua takaisin kansaksi ja alkaa marssia. Se suhtautuu julistajiin epäluuloisesti – kuten kuuluukin. Nämä ihmiset, jotka väittävät tietävänsä väkeä paremmin, mikä on meille kaikille parhaaksi, ovat luonnostaan epäilyttäviä. Toisaalta uskon, että on ihmisiä, joilla on enemmän esimerkiksi hengellistä ymmärrystä maailman luonteesta kuin minulla, mutta Veltto Virtanen ei ole yksi heistä.

Kun siis Perussuomalaiset tuovat esiin oman regeneroitumisen manifestinsa, moni tässä ajassa elävä ihminen ryntää lapsenomaisesti niiden tahojen helmoihin, joihin ei yleensä kiinnittäisi edes huomiota, tai jotka muutoin jopa tuomitsisi. Emme halua takaisin 50-luvulle – olkootkin, ettemme kaikki ole tuolloin vielä eläneetkään. Yhtä kaikki olemme äkkiä, kiitos median lietsonnan, pakotettuja ottamaan kantaa, muodostamaan mielipiteen ja kaiken tämän vastentahtoisenkin mekastamisen avulla saattelemme Perussuomalaisia hallitukseen – olkootkin, että toisin kuin pahimmat pärskijät uskovat, mitään diktatuuria tästä maasta ei tule, onhan politiikka eduskunnassa kuitenkin vain oman ohjelman eteenpäin hivuttamista ja kompromissia kompromissin perään.

Saarakkala mainitsee, että hän haluaisi enemmän sellaista taidetta, jossa tuodaan ”esille enemmän omaa näkemystä”, ”ei vain näkemystä sitä, mikä maailma on, vaan siitä mllaiseksi sen pitäisi muuttua”. Kuvailun sijaan siis myös rakentamista. Mikäpä siinä; itsekin jossain vaiheessa pidin erityisen tärkeänä tarjota vaihtoehtoja, siis juuri näitä ”omia näkemyksiä”. Toki Saarakkala on jossain määrin myös oikeassa. Esimerkiksi kotimainen proosakirjallisuus ei näyttäydy ainakaan minulle erityisen monitasoisena, kunnianhimoisena taiteen tekemisen alueena. Monilta osin tyydytäänkin ”vain” kuvailuun. Mutta kirjailijat eivät ole filosofeja saati yhteiskuntateoreetikkoja. En tiedä, pitäisikö heidän olla. Ainakin heidän tulisi olla taiteilijoita, mieluiten täysiverisiä sellaisia, itsensä haastavia, kunnianhimoisia, vaikeankin kautta meneviä. Omine kielineen, omine tapoineen tehdä. ”Omine näkemyksineen”.

Tietysti ”oma näkemys” voi tarkoittaa mitä tahansa, myös muodon korostamista – mikä kaiketi on Perussuomalaisten työryhmälle kauhistus, olkootkin että sen määrittely painottaa enemmän totuuksien katoamista ja anything goesia. Muoto on kuitenkin asia, johon voisi kiinnittää huomiota enemmänkin. Sontag oli väärässä kuvitellessaan, että tulkinta liittyy väistämättä sisältöön, eikä ilman sisältöä ole tulkintaakaan. Päinvastoin: myös muotojen lukeminen on tulkintaa. Tulkinnan ei myöskään tarvitse olla määrittelevää, sulkevaa, hallitsevaa, vaan ainoastaan kuvailee, omalle kielelle kääntävää. Tulkintahan on olemuksellisesti kääntämistä. Muoto puolestaan on tekstissä aina läsnä.

Väittäisinkin, että enemmän kuin sisällöllistä ”kuvailua” ja ”hämmentämistä” (Saarakkala: ”Me emme puolueena ole sellaisen taiteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen”), Perussuomalaiset puolustavat taidelinjauksessaan muodon samanlaistamisen ideaalia. He eivät halua erilaisia muotoja, sillä erilaisuus on muutoinkin se sana, jota he kavahtavat: erilaisuus toden totta voi hämmentää.

Sontag mainitsi myös esseessään, että aito taide ärsyttää, hiertää, eikä aina tunnu hyvältä. Sekin hämmentää. Näin ollen on pääteltävä, että Perussuomalaiset haluaisivat taidetta, joka sopisi heidän käsityksiinsä, ja joka nimenomaan silloin muuntuisi kulutustavaraksi. Taide joka uppoaa kuin se kuuluisa nyrkki perseeseen, on ajantäyttöä, viihtymistä, itsetyytyväistä pullukkaa rasittamatonta myhähtelyä. Taide, joka ei hämmennä, ei myöskään puhuttele, ja kun se ei puhuttele, se on pikkukivaa ja nopeasti ohitettavissa. Siinä mielessä ongelma ei ole, että Perussuomalaiset – mikäli siis Saarakkalan vastauksia on uskominen – haluavat ”kansallista taidetta”, vaan että he haluavat taidetta, joka tyydyttää heidän kapeaa käsitystään tietystä muodosta ja edelleen taidetta, joka ei hierrä, jonka voi ottaa haltuun ja ymmärtää (Sontagin sanoin ”tulkita”). Ja tällainen taidehan ei ole taidetta laisinkaan.

Olen toki samaa mieltä Saarakkalan kanssa siitä, että taiteessa tulee käsitellä myös ihmistä. Pohtia ihmistä. Olen myös samaa mieltä siinä, että pelkkää tyytymättömyyttä ”ylikansallisia systeemejä ja kiirettä” kohtaan on toistettu vähän liiankin kanssa, ja voisi olla paikallaan, etsiä tapoja päästä eteenpäin. Tavat muuntua löytyvät kuitenkin tästä päivästä, ja itse ainakin herään joka aamu siihen tunteeseen, etten tiedä missä olen, ja millaisessa maailmassa elän. Joitakin perusasioita luulen tietäväni, mutta en paljoakaan. Kirjallisuus ja taide yleisemminkin auttavat minua käsittämään siitä edes vähän, hengellisyys ja tiede hieman lisää. Ja ovathan esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, Sakset (2010) tai Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010) tarjonneet minullekin paljon. Saarakkalalle ne kaiketi ovat postmodernismia, minulle vain hyviä teoksia, eheitä ja jollain tavoin myös uutta suuntaa esittäviä. Ja kyllä, tietenkin ne ärsyttävät, hankautuvat vasten. Mutta toisin kuin Saarakkala ja Perussuomalaiset, minä tunnustan mielelläni heikkouteni.

Kritiikki ja uuslukutaidottomuus

Musiikkijournalismin taso puhuttelee minua toistuvasti. Sen kertakaikkinen surkeus. Etenkin kritiikeissä. Kirjoittaja käyttää usein valtaosan pienestä merkkimäärästään tyhjänpäiväisyyksiin ja mainitsee sitten arvostelun viimeisessä kappaleessa, että tällainen levy on tullut, siinä on tällaista musiikkia.

Monille lukijoille levyjen rankkaaminen tähdillä on hyvä tapa bongata uutuuksia. Kun tuttu artisti saa vähän tähtiä, sekin voi harmittaa: eikö kirjoittaja ole ymmärtänyt, mistä levyssä on kyse? Toisesta näkökulmasta tähditys kertoo vain köyhtyneestä taideymmärryksestä ja patologisesta tarpeesta vertailla taidetta keskenään. Taide ja ihminen kokemuksineen ovat niin kaukana toisistaan, että tämä voi tuntua jopa luonnolliselta. Laskeva järki hurraa.

Tuoreessa Voimassa (2/2011) on eräs arvio, joka kiinnittää samalla tavalla huomioni. Voima ei ole musiikkilehti ja monet sen kirja- ja musiikkiarvioista ovatkin pitkälti kaupallisessa tarkoituksessa sivuille painettuja – ja pitäähän lehdessä olla vaihtelua vakavien artikkelien seassakin. Menovinkkejä, pikkukaneetteja – ja levyarvioita. Jälkimmäiset ovat olleet lehdessä niin kauan kuin minä muistan, ja ne ovat joskus tuoneet esiin myös levyjä, joita varsinaisissa musiikkilehdissä ei ole pahemmin noteerattu. Se eduksi sanottakoon.

Huomion kiinnittänyt arvio on nimeltään Boyz n the Hood ja se käsittelee Julma-Henrin ja RPK:n uutta levyä (joko taas?). Kirjoitin aikoinaan graduni erääseen alaviitteeseen, että Umberto Econ Foucaultin heilurin suomennoksen takakansi vastaa hyvin vain markkinavetoisen kirjakauppatodellisuuden intressejä, mutta itse kertomuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kirjan kohdalla merkille pantavaa on, että takakansitekstistä vain yksi lause vastaa edes jotenkuten kertomusta. Tämä muistuu mieleeni, kun nyt luen Jari Tammisen arviota. Siinä ”tosia” lauseita saattaa olla jopa kaksi.

Esittelyarvostelu koostuu periaatteessa kolmesta osasta. Käsitellään kutakin kerrallaan. (1) Tamminen kertoo eläneensä Itä-Helsingissä lapsuutensa ja nuoruutensa. Koska Itä-Helsinki on monien suomalaisten mielestä jonkinlainen suomiräpin kehto, Tammiselle avautuu arviossa mahdollisuus egorunkkaukseen. Idän vaarallisuudesta hän kertookin yli puolet arviosta, neljän kappaleen verran. Lyhyesti: lähiössä on kurjaa, tapellaan, vedetään huumeita, poliisit ovat kintereillä. Toisaalta kuitenkin Jari Tammisen omat kokemukset ovat kovin erilaisia: pientaloalueita ja mummoja, vaarallisia tilanteita korkeintaan Itäkeskuksessa. Siellä Tammisen kokemus kohtaa tarinoiden Itä-Helsingin: ”nistit tykittävät ränniin keskellä päivää ja näkyvillä”.

(2) Tamminen kertoo, että Julma-Henri asuu nykyisin myös Itä-Helsingissä. Sitä seuraa koko arvostelun pysäyttävin lause: ”Uusi ”Henri”-albumi tursuaa ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia”. Miksi lause pysäyttää? Koska se ei puolestaan vastaa ollenkaan omaa käsitystäni levystä. Johonkin Popedaan tai Reckless Loveen tai mihin ikinä verrattuna Julma-Henrin lyriikat ovat toki rajumpia, mutta ahdistus ei ole se sana, joka niissä painottuu.

Jonkin verran levyyn syvennyttyäni olen huomannut, että levy tematisoi yksilön muutosta, yhteiskunnan muutosta ja näiden välistä suhdetta. Tavallaan levy on ikuisen paluun kiekko, jatkuvan tulemisen ja muutoksen kuvaus, jonka voi näkökulmasta lähtien aloittaa joko alusta tai loppupään Punaiselle-kappaleesta, jossa kertoja nousee puhujapönttöön ja alkaa saarnata. Levyn alkupuoli aina Naurua ja valoa -kappaleeseen asti on analyyttista itsen tarkkailun kuvausta, henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuuksien punnitsemista. Vaikka levyn alkupäässä on levyn loppupäähän verrattavaa yhteiskuntakritiikkiä (mikä tarkoittaa, että kun yksilö alkaa muuttua hän ensiksi kyseenalaistaa enemmän ympäristöään kuin itseään), oikeastaan olennaisin ulottuvuus alkaa hahmottua vasta kun kuulija suhteuttaa nämä kaksi alkua toisiinsa.

Eli levyn ensimmäinen kertomus menee seuraavasti: erään luupin päässä oleva ihminen alkaa havainnoida itseään, halujaan, ongelmiaan ja vähitellen, ensin muiden kanssa keskustellen, sitten yksinään ollessaan ymmärtää Totuuden. Tämän jälkeen hän palaa vuorelta kuin Zarathustra, mutta huomaa, ettei ”jengi tajuu vittuukaan”, nämä vain makaavat selällään ja rakastavat halujaan, minkä johdosta hän nousee turhautuneena puhujapönttöön ja alkaa messuta – aivan kuten niin monet häntä ennenkin. Saarnaajana hän on tietysti uusien etsijöiden pilkan ja raivon kohde. Ja yrittäessään välittää totuuden puhujanpöntöstä, hän alentuu käyttämään vanhaa kielenkäyttöään, koska sitä ihmiset voivat helpommin ymmärtää kuin hänen itsepohdiskelujaan.

Ja niin, onhan se kiintoisaa, että luultavasti Julma-Henrin levyn kuuntelijoista Ongelma ristii kädet ja Jumala on kuollut – nuo puhujapöntöstä lausutut kappaleet – ovat kaikkein helpoimmin avautuvia kappaleita. Sen sijaan levyn 13 ensimmäistä kappaletta ovat mielenmuutoksen jälkeistä ajattelua, jota on vaikeampi ymmärtää, jollei halua antaa jotain itsestäänkin, asettua alttiiksi muutoksen mahdollisuudelle.

Joten: levyllä on ”pahoinvointia” – jos niin haluaa nähdä, ehkä kahden kappaleen verran. Toisin kuin Tamminen haluaa antaa ymmärtää, se ei todellakaan tursua ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia. Tai ehkä Tamminen näkee enemmän kuin haluaisi: ehkä levyn kuunteleminen on ollut hänelle niin tuskallinen itsetiedostuksen prosessi, että haluamatta nähdä pahaa itsessään hän projisoi sen yhteiskuntaan. En minä, mutta kun ne muut...

Jari Tammisen arvosteluesittelyn toisen osan loppupuoli kertoo sitten lopulta itse levystä. On doomeja taustoja, dupstep-pulputusta ja dramaattisen läskejä bassoja. Mutta taas Tammisella tulee hätä: ”Kaikkea vihataan, ja kaikki on päin persettä”. Päinvastoin: kaikkea ei vihata, eikä kaikki ole päin persettä: kun ihminen keskittyy muuttumiseensa, monet asiat jäävät kelkasta, myös viha. Viha on tunne, joka vähenee, kun ihminen lähestyy Totuutta. Vihaa tihkuu ainoastaan kappale Kaikki vs. Kaikki, jonka alkupuoli haukkumanimityksineen on sanottu tavallaan halujen näkökulmasta: me pidämme hyvänä erottautua, luoda eroja, pilkata, koska se on tapa puolustautua ja puolustaa egoa – ja ego tarvitsee jatkuvasti itsekehua ja pönkittämisiä. Mutta ego on jollei valetta niin valheellisesti suuntautunutta. Erossa Totuudesta.

Tammisen aivopieru on kuitenkin eräänlainen silta arvostelun kolmanteen (3) osaan, jossa hän kertoo paitsi pakollisen tiedon – Al-Qaida Finland se vasta hurja levy olikin! - lisäksi että Julma-Henri ”on kuulemma vähän seestynyt noista päivistä, mutta sitä ei sanoituksista arvaisi”.

On ilkeämielistä panetella arvostelijaa, joka ei ole edes kuunnellut levyä. Tai oikeammin: juuri niin pitää tehdä. Tammisen faktat ovat niin pielessä, että on vaikea uskoa, ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä Julma-Henri levyllä latelee. Eivät ne tekstit nyt niin vaikeita ole! Seestyminen on silmiinpistävää. Pahimmankin puusilmän luulisi käsittävän, että artistin tekstien kehittyminen (jota olen kuvannut tekstissä ”Mitä mieltä Jumala ois?”) on päivänselvää eikä mitään akatemioiden analyysimateriaalia yksinoikeudella, eikä Tammisen luulisi lukeutuvan puusilmiin, hänhän vaikuttaa muiden Voima-artikkeliensa perusteella kuitenkin ihan järjen ihmiseltä. Mutta jos on totta, että hän oikeasti on perehtynyt levyyn ja kuunnellut sitä useammankin kuin kerran, voi vain todeta, ettei hän ymmärrä taiteesta vähääkään.

Mitenkäs ne tähdet? Tamminen antoi viisi tähteä. Täydet viisi tähteä! Bileet! Eihän tässä sitten pitäisi olla mitään nillittämistä?

Ongelma ei tietenkään Tammisen arviossa sinänsä. Olisi pikkusieluista keskittyä vain siihen, kun kyse on journalismia yleisesti vaivaavasta uuslukutaidottomuudesta. Lukijan ja lehdissä ilmestyvien kritiikkien välillä on suuri epäsuhta ja jokaisen lehden kohdalla on mietittävä pitkään, miksi tämä ja tämä kritiikki on kirjoitettu ja miten. Mitä tarkoitusta varten.

Ehkä kirjoittaja haluaa nostaa tärkeäksi kokemansa artistin tai kirjoittajan esiin, muuten sama, mitä itse arviossa sanotaan. Yksityisen ihmisen tekemää mainosta. Tai lehden haluamaa mainosta. En silti halua uskoa, että kaikki kriitikot ovat ääliöitä ja lukutaidottomia pässejä. Eivät ne ole. Silloin vaihtoehtoja jää (ainakin) kaksi: joko muoto pakottaa kirjoittajat kirjoittamaan mitä sattuu, mihin sisältyy se, että kritiikit asetetaan mainoksiksi lukijoille eikä kiinnostaviksi tekstin jatkeiksi tms., tai sitten kirjoittajat kirjoittavat liikaa kritiikkejä ja se on liukuhihnatyötä. Lyhyiden kritiikkien tekstit tuntuvatkin usein pakotetuilta ja jotenkin intohimottomilta. Tähdet ovat lukijoita varten, kirjoittajat ovat antaneet ne mekaanisesti.

Niissä toistuu usein myös tietty kaava, erityisesti musiikkiarvioissa. On kerrattava artistin aiemmat levyt. On tartuttava ulkomusiikillisiin asioihin, ehkä jopa omiin kokemuksiin. Toisaalta ulkomusiikillisissa puitteissa ei ole välttämättä mitään suoranaista haittaakaan, jos se tehdään muuten kuin kertomalla artistin aiemmasta päihderiippuvuudesta tai vastaavasta. Enemmänkin kaipaisin kritiikkejä, joissa tehtäisiin yllättäviä yhdistelmiä, kehiteltäisiin joitain tekstin ajatuksia pidemmälle. Jokainen osaa sanoa, onko jokin hyvää tai huonoa. Se ei ole mikään taito. Taitoa on punnita, miksi se on hyvää tai huonoa – ja edelleen: taitoa on löytää huonoonkin teokseen tulokulma, joka tekee siitä kiinnostavan. Tulokulman löytäminen puolestaan tuo nautinnon lukemiseen ja kuuntelemiseen ja toivon mukaan kritiikistäkin sitä kautta voi välittyä intohimo, tai edes kiinnostus ja paneutuneisuus asiaan.

"Mitä mieltä Jumala ois?"

Kotimaisen Julma-Henrin julkaisulista alkaa olla jo suhteellisen komea. Kulttihitti Al-Qaida Finland (2007) on saanut seuraajia jo, mitä, neljä, mutta edelleen kaikki suhteutetaan ensimmäiseen levyyn. Henri totesi uudehkossa Basso-lehden haastattelussa, että tuota levyä kuvaa tilanne, ettei näe mitään, kaikki on mustaa ja synkkää. Uusi, vasta ilmestynyt ”Henri” (2010) sen sijaan on nähtävä useamman vuoden kehityskulun seurauksena (ks. Redrum-187:n haastattelu).

Itsekin aloin tutustumiseni juuri tuosta Julma-Henrin varsin korkeatasoisesta debyytistä. Olin vuosikausia ollut kahden vaiheilla kotimaisen rapin suhteen, pitääkö vai eikö pitää, ja tuossa palossa etsin sitten tuoreita ääniä. Aluksi Al-Qaida Finland inhotti minua, tietenkin, ja miksei olisi: päihteet, huumeet, rienaaminen, väkivalta – ne eivät kerta kaikkiaan kuulu omaan elämääni ja yritän pysytellä parhaani mukaan niistä erossa. Tutustumiseni aikoihin aloin kuitenkin huomata levyn soivan myös paikallisten autojen stereoissa, toreilla, iltaisin. Se huolestutti minua. Tutustuin verkon kautta Julma-Henrin fanikuntaan (joka tuntuu kehivän erityisesti Basso-lehden foorumilla) ja asia alkoi huolestuttaa minua yhä enemmän. Mitenkään heitä ivaamatta minua ihmetytti eritoten se, mikä Julma-Henrissä vetosi juuri heihin?

Kaiketi juuri näiden seikkojen kautta aloin päästä Henrin sanoituksiin sisään. Kyse ei ole – tietenkään – siitä, että räpätään pelkästään pahoinvoinnista. Vihaa tihkuvat sanoitukset tuntuivat kielivän jostain muustakin. Ymmärsin, että selvästikin kyse oli siinä määrin korkeataiteesta, että Henrin musiikki asettui tavallaan sellaiselle spektrille, jossa toisessa päässä oli pinnallinen samastuminen tekstin kerroksiin ja toisessa sosiologinen kartoitus suomalaisesta todellisuudesta. Lähestymistavasta riippuen sitä pystyi siis kuuntelemaan monella eri tavalla.

Siten on ymmärrettävää, että monet syrjäytyneet – me työttömät, vähäosaiset, narkkarit, hintit, spurgut, kouluttautumattomat – saamme Henrin teksteistä lohtua. ”Jos oot syrjäytynyt, ylös!” oli RikRekin (240306, Rikosrekisteri) ohella eräänlainen levyn anthem tälle ajattelutavalle. Samalla levy kuitenkin todella oivaltavasti mahdollisti asettumisen tuosta näkökulmasta erilleen, kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka levyn sosiologiseksi ulottuvuudeksi. Henrin musiikin kautta meillä siis on pääsy niihin tuntoihin, joita syrjäytyneillä on, voimme ymmärtää heitä ja voimme ymmärtää, ettei heidän tekemisensä aina johdu heistä itsestään: taustalla voi olla ”huonoa seuraa”, lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä, huumeongelmia ja vastaavaa. Tässä mielessä Henrin musiikki selvästi pienentää kuilua ”meidän tavallisten” ja ”syrjäytyneiden” välillä. ”Normaali on enemmistö, entä sitten kun me ollaan enemmistö... sä oot heikoilla, poika, sitten me pannaan sut hoitoon” (091006). Ja kun tarpeeeksi pitkälle mennään, kukaan meistä ei ole tavallinen. Kaikki me olemme omalla tavallamme syrjäytyneitä. Ainakin joskus.

Viimeistään Al-Qaidaa seuranneen mixtapen, SRJTNT:n tiimoilta ymmärsin myös, että Henri hahmona edusti myös jotain muuta kuin pahoinvoinnin keulakuvaa, tai jotain muutakin kuin kansanmies-Henriä tai tutkija-Henriä. Taustalla, pienissä välähdyksissä, oli myös ns. heikko, Jumalan olemassaoloa peräävä Henri. Tällä korvalla aloin kuunnella muutakin Henrin tuotantoa ja paljastui, että tämä teema näyttää kulkevan jatkuvana linjana läpi Henrin levytysten, aina Al-Qaidasta lähtien.

Yleensä nämä tarinat tiedetään: syvälle saastaansa painunut ihminen kokee Jumalan ilmestyksen ja pam! tulee uskoon. Alkoholistit, huumeriippuvaiset, vangit... ennemmin tai myöhemmin suurin osa tästä porukasta näyttää löytävän Jumalan ja yleensä kaikkein härnäävimmällä tavalla; heistä tulee herännäisiä – ja herännäisethän ovat monien mielestä niitä kaikkein vastenmielisimpiä kristittyjä. Puhe Jeesuksesta kuulostaa heidän suustaan falskilta, olivatpa nämä kokeneet sitten mitä tahansa.

Julma-Henrin ”usko” tuntuu sen sijaan jotenkin paljon uskottavammalta. Se ei falskaa. Ja miksi ei? Se kytkeytyy laajempaan ”epäilevän uskon” traditioon, jonka tunnetuimpana ilmentymänä voisi pitää Dostojevskin romaaneissa esiintyviä hahmoja – tai Dostojevskia itseään. Tämä yhteys on liiankin ilmeinen: Karamazovin veljeksien tunnetuin teesi ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittu” muuntuu Henrillä muotoon ”Ja jos ei Jumalaa ois, niin mikä mua ennää estää tappamasta teitä?” (8)

Tämä SRJTNT-levyn viimeisen kappaleen viimeinen säe voisi oikeammin nähdä suurena käänteenä Henrin tuotannossa. Tämän jälkeen suhde Jumalaan alkaa muuttua vähä vähältä myönteisemmäksi. Myönteisyys ei tietenkään tarkoita kritiikin puutetta. Sekä Outo nauha-kuunnelmalla (2009) että tuoreella ”Henri”-levyllä on pintatasolla selvää uskontokriitikkiä, mutta Jumala on kuollut -kappaleen kaltaiset nimet kertovat enemmän kirkon kaltaisiin instituutioihin kohdistuvasta tuhahtelusta kuin yksilön suhteesta Jumalaan. ”Torilla ne vääntää oikeesta väärää”, räppää Henri uuden levyn Punaiselle-kappaleessa.

Kaiketi yhteystyöhön liittyvistä ongelmista suivaantunut Universtas, mies joka sävelsi, soitti, nauhoitti ja miksasi ansiokkaan Psykoterapia-levyn (2010), mainitsi vihapäissään, että Henrin teemat on pöllitty eri tahoilta, mm. Zeitgeist-liikkeen dokumenteista. Henri itsekin on lisännyt Zeitgeist-linkkejä sivuilleen. Tämänkin perusteella on ilmeistä, että erityisesti Outo Nauhan suuryrityskritiikki on sukua Zeitgeistille, jonka ensimmäisessä elokuvassa myös pistettiin uskonnot nippuun melko karkealla ja summittaisella tavalla. Outo nauha onkin nimensä mukaisesti outo poikkeus Henrin tuotannossa. Vaikka sekä ennen että jälkeen Outo nauhan joissain Henrin lyriikoissa vilahtelee käsitys kirkon kaltaisten instituutioiden epäkohdista, Outo nauhan kriittisyys kytkeytyy enemmän näkemykseen uskonnosta epäonnistuneena yrityksenä vastata yhteiskunnan epäkohtiin tai ihmisyyden ongelmiin. Tai oikeammin: kuunnelmassa pappi saarnaa tuskissaan siitä, että jokaisen on otettava vastuu elämästään, ettei pidä suostua vääryyteen, että tietoisuuden on noustava jotta näkisimme mikä on oikeaa ja mikä on väärin, mutta kirkossa istujat vain tottuneesti hokevat aamenta – kuin ne klassiset lampaat. Papin saarna itse asiassa tukee kuunnelman kokonaisväitettä: rahajärjestelmän vastustaminen, eliitin vastustaminen ja köyhälistön muodostumisen vastustaminen ovat paljon olennaisempia käytännön tekoja kuin kirkossa istuminen ja käsien ristiminen – tämä ei nähdäkseni kuitenkaan tarkoita, etteikö rukoukseen liittyvää ”hengellisyyttä” tulisi harjoittaa, nehän eivät sulje toisiaan pois. Kokonaisuuden kannalta kohtaukset kirkossa tai papin kanssa ovat kuriositeetteja, vaikka kuunnelmassa suoraan esitetäänkin, että kirkko on opetuksineen monilta osin vanhentunut eikä tarjoa enää vastauksia viihteellä turmeltujen ihmisten kysymyksiin. Papit perivät isänsä asekauppoja. Ontot moraalikoodit eivät enää tunnu pelastavilta. Vastauksia on etsittävä jostain muualta.

Tämä on ydinteesi: vastauksia on etsittävä jostain muualta ja itse. Al-Qaidalla on kohtia, joissa tämä on vielä hakusessa: nitkuissa sekoileva Henri haluaisi Jeesukselta apua:

”Jeesus tietää, missä mä asun, kerroin sille kadunnumeron ja että haluun
Että se tulis käymään tai lähettäis jengiä tänne, mut ne ei taida selvitä tänne
Enkelit raiskataan jo matkalla, ja totta Mooses toivoa ei oo” (170306)

Samalla ”doupeimmat douppi seivaa vai oliko se Jumala? Vai sama asia?” (200306) ja ”Jumala on humala tai aines, se kertoo et tänään sun pitäis kuolla ” (170306). Näissä valottuu hyvällä tavalla se kaksoisrekisteri, jota Henri käyttää jatkuvasti: toisaalta sen voi tulkita vihaisena vastauksena uskovaisille – tällaiset ovat realiteetit – ja toisaalta taas epätoivoisena rukouksena, että Jumalan paikalle löytyisi muutakin kuin huumeet. Al-Qaidan ahdistus kulminoituu oikeastaan 020107-kappaleessa, laulussa riivaajista, jossa Henri kantaa taakkaansa ”aukiolla niin kuin Jeesus aavikolla” - mieleen tulee klassinen kohtaus Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumista (1964), jossa paholainen kiusaa Jeesusta erämaassa, mutta tämä pitää päänsä. Henrin luoma kuva on tietysti jo itsessään häikäisevä: (esim. Helsingin tai muun suuren) kaupungin keskustassa yksin harhaileva nuori on aina alttiina mainonnalle, viihteelle, ilkeille ihmisille, pilkkaajille, riivaajille – turmelukselle ja synnille. Hän ei ole kuin Jeesus – hän on Jeesus.

Ja Al-Qaidan viimeinen, kertomuksen kertaava yhteensummaus lyö viimeistään nyrkin pöytään: elämäntapakritiikin – toinen olennainen linja Henrin tuotannossa – ohella yritetään tarjota vastaus:

”Älä usko minua, kaikki mitä sanon on valetta
kato itte, totuus on siellä, sisällä (KUUNTELE)
eikä kukaa oppis mitään jos vastaukset annettaisiin valamiiksi
ja vastaukset täytyy löytää itse
eihän ne muuten ois sun vastauksiasi
herra, luoja, allah, jumala
uskon asiaani uskon asialla
samaan paikkaan johtaa monta polkua
riippuen mistä oot tulossa
rikkinäisistä peileistä opittuja totuuksia
kukaan näistä homoista ei haluu jakaa omastaan (ei haluu)” (240107)

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jakaminen, toisestä välittäminen, tuntemattomankin rakastaminen – kaikki nämä eettiset ihanteet ovat loppujen lopuksi olemassa vain koska ihminen tavoittelee merkitystään, yhteyttä absoluuttiin. Eikä voida kieltää myöskään sitä, etteivätkö uskonnot tavoittelisi näitä samoja asioita; esimerkiksi kristinuskon parissa nämä ajatukset ovat olleet käytännössä koko uskonnon pohjana. Jeesus ei kuole ja ylösnouse itsessään, vaan meidän takiamme – tai paremminkin: Jeesus ei kuole ja ylösnouse yksinään, vaan me kuolemme ja ylösnousemme. Meidän kuolemamme, meidän ylösnousemuksemme. Ja muistetaan, mitä G. I. Gurdjieff esitti: oikea kristitty on kuin Jeesus, toimii kuin hän. On valmis jakamaan puolestaan, on valmis luopumaan omastaan toisen puolesta, on valmis rakastamaan vihollista. Näkee, mikä on oikein ja tähdellistä. Olemassaolo on lahja Jumalalle ja kättemme työt uhrauksia Jumalan puolesta Jumalalle.

Al-Qaida Finland on Julma-Henrin tähänastisen tuotannon rankin vaihe. Se on monilta osin tuskallista ja puistattavaa kuunneltavaa, mutta varsin kohtuullinen todellisuutensa kuva. Se auttaa meitä ymmärtämään. SRJTNT:llä kuullaan kuitenkin jo toisenlaista Henriä. Lukuunottamatta mixtapen ensimmäisiä kappaleita siinä esiintyy tutkivampi, empivämpi, selväpäisempi Henri. Dostojevski.

”Mun säkällä löydän itseni istumassa murhasta,
ja jumala onki olemassa ” (Avaa silmät)

”kaikki ongelmat päättyy aina kysymykseen, onko Jumala olemassa
uskon kuin lapsi, tai tapan itseni
pääsen taivaaseen, etkä pääse, tai kuolen
dokumentti, toivo, lasku kiitos, toivon valo” (Pimeessä hapuillen)

”Et voi tuntee ylintä ellet tunne alinta,
mut älä putoa mittaristolta (älä putoa!)
Ihmiset tulee järkiinsä ja lopettaa,
mikset vois olla järjissäs koko aikaa?” (lopeta!) (Avaa silmät)

Jälkimmäinen kielii jo pitkälti siitä, että ainakin osasta päihteistä on luovuttu. Henrikin mainitsikin Basson haastattelussa, ettei ole enää pahemmin baareissa pyörinyt – toisenlaista tukea löytyy ”Henri”-levyn ensimmäisestä raidasta, Mielen muutos -kappaleesta, jossa Henri perää tekstin Sinältä, miksi tämä pakenee itseään ja totuutta käyttämällä aineita, pulloja, pulvereita. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä korostaa – kuten jokaisen ymmärtävän ihmisen – ettei Henri viittaa tässä kirjoituksessa todelliseen henkilöön, siihen, joka elää kommandopipon tuolla puolen (Julma-Henrin kasvoja tai taustoja ei tunneta julkisuudessa, eikä se ole taideteoksen tulkinnan kannalta varsinaisesti edes relevanttia). Henri on fiktiivinen hahmo, henkilöhahmo, joka puhuu itsestään Julma-Henrinä. Se ei suinkaan tarkoita, että se, mistä hän kertoo olisi fiktiota, epätotta ,valetta, vaan että yksilön henkilöhistorialla ei ole näiden teemojen kannalta niin suurta merkitystä. Enemmän väliä on sillä, että asiat joista Henri räppää ovat todellisuutta. Vielä mielenkiintoisempia sävyjä Henri-hahmo saa uuden RPK:n kanssa tehdyn ”Henri”-levyn myötä, jossa Henri nimenä ja sanoittajana on jo heittomerkeissä. Heittomerkit taas kielivät enemmän siitä, ettei hahmo ole totta – ja levyn sisällöstä päätellen ”Henri” on enemmänkin ihmisen ego, valheellinen, himokas, syntinen olento. Se ei ole ihmisen todellinen luonne, vaan yhteiskunnallisiin vaikutuksiin – viihteeseen, puolueeseen, johonkin tiettyyn uskontoon, harrastuksiin, sosiaalisiin ominaisuuksiin – kiintynyt halujen kehikko joka kuvittelee olevansa todellinen. Sanotaan siis korostaen: Henri ei ole todellinen. ”Kaikki mitä sanon on valetta.” (240107)

Sama näkemys on olemassa jo aiemmin: ”ainoa joka kuuntelee on Jumala minun sisässä jolle olen minä enkä Henri” (Pimeessä hapuillen). Henri on joku josta puhutaan, josta me viihteen turruttamat pinnalliset ja hengettömät ihmiskoneet puhumme. Se on jotain, jota lokeroimme – ja Henrihän ei usko lokeroihin (mikä tulee esiin ainakin 3-4 kappaleessa pitkin uraa) – ja jota puhuttelemme, jonka varaan olento rakentaa identiteettinsä ja kuvittelee olevansa hereillä. Siksi myös kappale Avaa silmät. On herättävä.

Ja vielä toinen kohta, jossa Henrin valheellisuus tulee taitavasti esiin; Huonoa seuraa -kappaleen räppiosuus:

”Se otti vichyn varmaan polttanu savut,
tai vetäny nipsui, on liian hyvissä ja ei tarvi
Ei vittu ootsä selvinpäin?
Mitä vittuu ootsä selvinpäin?
Ota tosta mä tarjoon kossuu siihen vichyys,
bisse, isot lainit, nipsut, ota jotain
Miks vitussa sä oot selvinpäin?
Ota nyt vittu vai onks sust joku vitun hihhuli?

Mä kuulinkin jotain, mitä sä selität dinosaurukset?
Tiedätsä miten paljon ton nimissä on tapettu jengii?
Ota ny, mä tarjoon, Masalla on jatkot, se voi lainaa
sulle pari kirjaa, nii saat tietää lisää
Ei siellä rajan takana oikeesti oo mitään
Me ollaan eläimiä, nussitaan, juodaan, kuollaan ja that's it
Ota viskii, Jim Beamii, Jackkii Danielssii, mä tarjoon”

Tämä monille kieltäytyjille – absolutisteille, vegaaneille, toisinajattelijoille – tuttu tilanne tuo kaikesta arkisuudestaan huolimatta hyvin esiin egomme valheellisuuden. Ihmiset, me itse tietysti kaikkein eniten, olemme kiintyneet toistemme ulkoisiin ominaisuuksiin, totuttuun käytökseen. Kun käyttäytymisestä luovutaan, seuraa hätä. Samaa voisi arvuutella tämän bloginkin suhteen: lukijat, jotka ovat pitäneet Santeri Nemoa poliittisesti aktiivisena mediakriitikkona tai vastaavana höpertelijänä, saattavat olla hämmentyneitä muutaman tuoreimman postauksen ”tunnustuksellisuudesta” ja avoimista Jeesusta, rukousta ja uskonnollisuutta myötäilevistä peukutuksista. Koska kuitenkin ymmärrys asioista syntyy pitkällisen, ehkä tuskallisenkin tutustumisprosessin myötä – aivan kuten itse kohtasin Julma-Henrin tuotannon, inhosinhan sitä aluksi – voi olla paikallaan jatkaa eteenpäin. Tilanteet, joissa egomme joutuu vaivaannuttavaan tilanteeseen – jossa me tunnemme olemme epämukaviksi, suuttuneiksi, ärtyneiksi, itkuherkiksi – ovat niitä tilanteita, jotka kasvattavat meitä eniten, kohottavat meitä ylöspäin. Henri toistelee uudella levyllä termiä ”mukavuusalue”, jolta on hyvä lähteä välistä lipettiin.

Kokonaan oma lukunsa Julma-Henrin uskonnollisuuden kannalta on eräs suosikeistani, SRJTNT-mixtapen viimeinen kappale nimeltä 8. Se rakentuu toistettavan lainin ”mitä mieltä jumala ois?” ympärille ja lyyrisenä näytteenä se on selvästi yksi parhaista, moniulotteisimmasta runoista, joita Henri on saattanut julkisuuteen. Samalla on todettava, että kaiketi rapin muotokielestä johtuu, että monien räppääjien lyriikat ovat epäkeskoa suomea, ”väärää” kieltä, outoja lauseita, katkeilevia lauseita, subjektittomia lauseita, kuvien vyöryä ja vastaavaa. Tässä 8 on esimerkillinen. Kuvat vilisevät, jatkuvasti herää kysymyksiä.

Jumalan mielipiteen ohella siinä toistuu klassinen runokuva ympyrästä, kehästä, jatkuvasta paluusta. Ihmisen tehtävä on irrota siitä, nousta sen yläpuolelle:

”nousen pois, ruudukosta
mielen armoilta sattumanvarasta
kato ku raahaan paskani valoon
tässä ympyrässä on niin paljon keskeneräistä
matkalla jo sinänsä, olen päämäärässä”

Eikö tämä kuulosta jälleen sielun pimeältä yöltä? ”Kato ku raahaan paskani valoon”: syntinen ihminen Jumalan kasvojen edessä. Tämän jälkeen 8 muuntuu, totuuden saavuttaja näkee asiat eri tavoin silti samalla tavalla, hän näkee pimeässä rypevät ja yrittää auttaa. Saattaa totuuteen, ”tie totuuteen, mikä on tärkeää, rakkautesi, elämään”.

Se ei kuitenkaan riitä. Pelkkä totuuden näkeminen vaatii kumppanikseen avunannon, tekemisen, muuttamisen, aktivismin – jossa kuitenkin on hyvä pitää pää selvänä:

”Kiva nähdä taas, oon jo tulossa
vielä pari juttua, en myrkytä mielii, tyhjennän mielii
tyynellä merellä seilaa, luvattu maa
jota kukaan ei tunnusta, mitä mieltä Jumala ois
syön paskaani, hengitän paskaani
kierrätän roskani, tappamalla itseni
pelastan maailman sellaseen muotoon etten minä sinne enää mahdu
syö pullaa pilvilinnoissa, ei täällä oo pahaa nähty
sitä varmaan enää oo, mitä mieltä Jumala ois
työvoimatoimistossa, sossussa, leipäjonossa
mielenterveyshoidossa, myytte maani, yritykseni
mitä mieltä Jumala ois, muovipussien luvatussa maassa
tekopyhät menestyvät, ylhäältä auttavat, antavat almuja
olet aina ihanin, ja en haluais painaa liipasint
mut ne haluaa jauhaa lihasi ja ne nauraa minulle
tulee viel kalliiks, syntyy niin kauniiks
mitä mieltä Jumala ois, itken pois
enemmistö alistettu voiton tavottelun välineeksi”

Uskomaton säkeistö. Moniääninen. Monitahoinen. Monipolvinen. Taideteos jo itsessään. Samanaikainen Jumalan kieltäminen ja Jumalan kaipaaminen, vaatimus parantaa ihmisten elämää senkin uhalla että aina on vaara ”maailman pelastamiseen”, mikä jo itsessään voi viedä ihmiseltä toivon ja uskon. Pahaa on ja meidän on tehtävä töitä sen kitkemiseksi, paremman elämän saavuttamiseksi (muille), mutta mikä tärkeintä, meidän ei tule myrkyttää toistemme mieliä, vaan tyhjentää ne. Toistan isä Bartolomeosia: ”Niinpä uhrautumisen syvällisempi merkitys on kokemus vapaaehtoisesta itsen tyhjentymisestä, jonka tuloksena on täyttymys” (Bartolomeos 2008/2009, 106; ks. myös Uhri, rukous ja uskonnollinen taide). Meidän on edistettävä olosuhteita, että ihmiset voivat tyhjentää itsensä.

”älä poika imartele ittees, ku et sä totuutta tuhoo
ainoastaan oman näkemyksesi, itsesi, itsesi”

Siitä tästä on kysymys. Melumme sijaan meidän on tyhjennyttävä, annettava tilaa. Äärimmäistä aktivismia. Ja tätäkin parempaa on vielä tulossa. Suorin kädenojennus auttamisen puolesta tuli Outo nauhan jälkeen, kun Henri julkaisi yhdessä Universtaan kanssa tehdyn Psykoterapia-levyn. Se on musiikiltaan Kayo Dotin levyjen kaltainen matka, jonka päälle Henri latelee suoraa terapialuentoa, kekseliästä, polveilevaa, sulavaa. Ilmaista terapiaa niille, jotka eivät pääse hoitoon, vaikka haluaisivat. Tekona levy saattaakin juuri siksi olla voimakkaimpia ojennuksia 2000-luvun suomalaiselta kulttuurikentältä. Tekona se pyrkii nostamaan ylös – mikä on aina yksi hyvän taiteen tunnuspiirteistä.

Luentona se ei sisällä kuvauksia pahoinvoinnista – se tehtiin jo aiemmin – ei edes kirosanoja. Siksi se ei myöskään ole tuskallinen, vaan toivorikas levytys. Kaiketi juuri siksi sen sisältämät viittaukset uskoon ja uskomiseen ovat neutraaleja, eivätkä ironian värittämiä. Viimeistään tässä vaiheessa Jumala alkaa merkitä omien (lisä)merkitystensä ohella myös rakkautta lähimmäisiin, tuntemattomaan, maailmaan ja absoluuttiin sekä totuutta. ”Totuuden valo!”

Mutta kulttitaiteilijoilla on omanlaisensa ongelma. Kaiketi pienistä ekonomisista rahkeista johtuen ne jäävät pienen piirin asiaksi, eikä tämä piiri ole kaikilta osin täysin kompetentti taiteilijan tarjoamiin teoksiin nähden. Helmiä sioille. Ajatellaan raskaan musiikin saralla 1990-2000-luvun taitteessa vaikuttanutta Babylon Whoresia. Huonoa musiikkia, kömpelöä rock-musiikkia. Silti yhtyeen lyriikat ja koko olemassaolollinen konsepti on vertaansa vailla. Etenkin infantiilin hevimusiikin saralta on käytännössä mahdoton löytää vastaavia tapauksia, tekstejä joilla olisi yhtä korkealuokkaista potentiaa, tasoja, tuntemusta maailmankirjallisuudesta, filosofiasta tai aate- ja oppihistoriasta.

Henri potee samaa ongelmaa. Tämä ei tietenkään ole varsinaisesti Henrin syy; Henri tekee musiikkia ja Al-Qaida Finlandista lähtien hän on puhunut, ettei haluaisi edes tulla yhdistetyksi rap-musiikkiin. Mutta leima on pysyvä. Al-Qaida Finland on rap-kansan kaapin päällä. Torppaamaton, pyhä. Ja nyt kun viimeistään Henrin lyyrinen anti on noussut sille tasolle, että sillä on oikeasti muutakin annettavaa kuin lohtua, sehän on suorastaan filosofista runoutta, ei jotain musiikkia etkoille ja jatkoille, musiikkia jonka tahdissa ryypätä, kaukana siitä, niin nyt kultin puusilmäiset kuuntelijat keskittyvät epäolennaisuuksiin ja marmattavat, ettei kyseessä olekaan uusi Al-Qaida Finland. Tämä on tietysti kaiketi lähes jokaisen artistin ongelma. Mutta Henrin ja Babylon Whoresin erottaa monista muista artisteista se, että ne eivät taida koskaan tavoittaa niitä ihmisiä, jotka noita runouksia tarvitsisivat. Ja toivoisinhan minäkin: kylläpä olisi mukavaa, jos ihmiset kuuntelisivat näitä tyhjänpäiväisten pop-laulujen sijaan. Vakavan musiikin tekeminen viihteen saralla on kuitenkin toistuvasti tuomittu jäämään parin harvan ilahdukseksi.

Aika monen asian suhteuttamisessa ”Henri” nimittäin voisi auttaa. Tarttuminen Julma-Henrin ärsyttävään ääneen, välillä kömpelöön mutta lohkaremaiseen riimittelyyn tai RPK:n biitteihin väistää tosiasian, sen että taideteoksia voitaisiin ottaa vakavasti. Hyvä taideteos ei ole kulmaton. Se hankaa ja ärsyttää, puhuttelee, vittuilee, karahtaa joskus kivillekin. ”Henrissä” on halpojakin kielikuvia, karkeaa kielenkäyttöä, pauhausta, mutta myös mietiskeleviä sävyjä. Ja mikä olennaisinta, keskustelu on jatkuvasti minän, sinän, Henrin eri puolien ja joskus myös turuilla ja toreilla pyörivien julistajien kanssa käytäviä dialogeja. Enimmäkseen Henri kysyy Henriltä, kuka sinä olet, nimetön henki? Tämä korostaa entisestään, että Henri on fiktiota, jokin hahmo jonka kautta peilaamme itseämme, omien halujemme luontoa, oman ruumiimme ja mielemme luonnetta, sitä kuinka ne ovat meillä vain lainassa. Kokonaisuus muistuttaa minua esimerkiksi Patanjalin Joogasutrista.

Voi kuulostaa narsistiselta, vaikka kyseessä on oikeasti akuutti ongelma. Jos ihmisellä on tietoa, jonka hän haluaisi jakaa, koska se tieto on auttanut häntä pääsemään eteenpäin, tuonut onnellisuutta, rauhaa ja vastaavaa, miten kertoa siitä eteenpäin niille ilman että leimautuisi elitistiksi, moralistiksi tai kultinjohtajaksi? Tämä on olotila, jossa Julma-Henri artistina jatkuvasti tuntuu tasapainottelevan. Mikä ristiriita onkaan kommandopipon ja uuden videon puhujanpönttöjen välillä! Mikä ristiriita onkaan siinä, että Henri puhuu itsestään ja suurin osa ihmisistä ei kaiketi koskaan ymmärrä Henrin olevan mielemme kuva, rakenteeltaan ehkä objektiivisesti sama kuin me? Vaikka tulemmekin eri teiltä ja pyrimme eri päämääriin, jotkut ehkä samoihinkin, moni meistä kaipaa kaikesta huolimatta muutosta – ja muutosta nimenomaan parempaan, koski se sitten omaa tai yhteisön elämää. Viihdekulttuurin piirissä se on kuitenkin luvattoman pahankatkuinen ajatus, kukaan ei saisi muuttua paitsi tietysti kuulija/lukija, sillä artistin muuttuminen, se merkitsee ettei artistin teokset enää vastaa kuulijan odotuksia ja haluja.

Mutta ”Minä tiedän, että sinä haluat. Kerro kuka sinut omistaa!” (Halu)