Elämä kelteisillään

Toisenkin katsomisrupeaman jälkeen uskaltaa sanoa O.C.:n olevan erityisen onnistunut nuorisosarja. Neljään tuotantokauteen mahtuu tietysti heikkojakin, paikallaan junnaavia jaksoja, mutta kokonaisuudessaan itse matkana sarja kehittyy, kasvaa ja tarjoaa monenlaisia esteettisiä mahdollisuuksia käsitellä kasvua, tunteita, elämässä kohdattavia haasteita. Muistan alkaneeni aikoinaan, marraskuussa 2004, seurata sarjaa lähinnä omituisen tv-sarja-konnotaation vuoksi: Maikkarilla pyörinyt mainosvideo sarjasta toi mieleen särmättömän version Taavi Kassilan hienosta Autovaras-minisarjasta (1991). O.C. tietysti laajeni kertomaan yleisemmin teini-ikäisistä ja heidän vanhemmistaan Newport Beachin hienostoalueella Kaliforniassa. Vesipooloilevista urheilijanuorista, muotia seuraavista diivaprinsessoista, nörttipojista ja surffaavista outcasteista löytää kuitenkin yhtymäkohtia omaansa moni täkäläinenkin nuori, sopisi arvella. Nuoret aikuisuuden kynnyksellä, viimeiset vuodet kotikaupungissa, orastavat parisuhteet – kliseisyydestään huolimatta sarjan asetelma on niin olennainen, että sitä sopisi kuvata televisiossa ja elokuvassa paljon enemmänkin.

George Lucasin American Graffitista (1973), John Hughesin Breakfast Clubista (1985) ja Richard Linklaterin Dazed and Confusedista (1993) ja etenkin Suburbiasta (1996) on vierähtänyt jo tovi. Viimeisen kesän teemaa on koetettu lähestyä Suomessakin: Oskari Sipolan Elokuu (2011) on yritys, Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä (2010) sekin eräänlainen. Varsinaisia valmistujaisyön elokuvia on vähemmän. Usein tunnelman raskaus, joka päättäjäisyön intensiteettiin tarvitaan, muodostuukin pitkällä tähtäimellä, kolmen vuoden kuluessa. O.C. on monilta osin nimenomaan onnistunut tässä: se kattaa kaikki parhaat vuodet. Kolme ensimmäistä kautta kuvaavat vuosia high schoolissa, mutta neljäs, yllättäen, alkaa kantaa vieraampaa hedelmää: kun kolmannen kauden lopussa monen täytyi heittää hyvästit ja viimeinen vuosi päättyi, alkoikin välttämätön uuden aika. Monelle nuorelle valmistumista ei seuraa elämän muuttuminen uuden opiskelukaupungin muodossa, vaan elämä heittelee: välivuodet ovat tavallisia, jopa toivottuja. Marissan kuolema – todellinen, jo ennestään intensiivisen päättäjäisyön ja dramaattinen huipentuma – sysää lähes jokaisen hänen lähipiiristään uudelle kiertoradalle ja kestää kauan, että elämälle annetaan taas lupa jatkua. Sarja seuraa myös tuskallista kaukorakkautta Sethin (Adam Brody) jäädessä kotiin ja Summerin (Rachel Bilson) opiskellessa Brownissa. Jälkimmäinen tuntuu löytäneen aktivisti-identiteettinsä, monen silmään täysin vieraan minuuden.

Jälkeenpäin on kiitollinen olo. Kiitollinen siksi, että on saanut olla osa sarjaa, päässyt noinkin vieraan ja amerikkalaisen fiktion kautta syvälle omaan ja yhteiseen, jakamaan ja myötäelämään kasvamisen kokemuksia uudelleen. Ei se silti nostalgiaa ole: päivääkään jälkeenpäin ei vaihtaisi pois. Merkityksellistä on O.C.:n kaavoissaan elävä, muodollinen elementti, joka sallii sen kiihkeimmän romanttis-eksistentialistisen intensiteetin: jokainen kuvattu hetki tulee arvokkaaksi. Jokainen väli- ja ruokatunti, jokainen hetki jolloin kaksi ihminen kohtaa, latautuu. Arki sähköistyy: päivät koostuvat eri askareista, mutta niitä rytmittävät toiset ihmiset. Se saa itsenkin arvostamaan nimenomaan hetkiä itsessään elämässä: jos etäisyyttä ei ole, on vaikea ymmärtää miltä jää paitsi jos ei näin olisi. Siksikin ihmiset matkailevat: huomatakseen merkityksiä, huomatakseen miksi toisen kanssa on hyvä. Ja siksi ihmiset seuraavat tv-sarjoja.

Erityisesti nuoressa ihmisessä, näin arvelen, elää voimakkaana läsnäolon ja poissaolon muotopuoli parittelu. Aina ei ole kivaa. Ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa on, mutta ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa ei voi olla koko ajan. Päätyy sitten yksinään, kohmeloissaan, kahvikupin kanssa ikkunan ääreen muistelemaan, odottamaan uusia. Muisteleminen ja etäisyys ovat osaltaan riutumista, mutta riutumisen tila on intohimon tila: tietää se, mitä ilman nyt on. Kun elämä myöhemmällä iällä ehkä sitten vakiintuu ja on hyvää, riutuminen vähenee sillä ei tunne, että mitään enää samalla tavalla puuttuisi. On löytänyt ystävänsä, on löytänyt rakkaansa, arkea asuttaa vähintään kaksin. O.C. toimii väylänä takaisin tähän, suoraan keskeltä läpi: ei riutumiseen, vaan siihen, että osaa ja muistaa arvostaa arjessaan niitä hetkiä, joita joskus ymmärsi vain riutumisen kautta. Niitä on jatkuvasti. Valon tapa tulla, toisen outo asento aamuvarhaisella, tapaaminen sattumalta lumisateessa, toisen nukkavieru olemus, elämä kelteisillään.

Näyttää siltä, että toisinaan kiinnostus sarjoihin alkaa henkilökohtaisesta tuntumasta. Kärjistetysti: lääkärisarja nuoresta naisesta työelämässä koskettaa, jos on nuori nainen työelämässä. Se vuorostaan, että ikäihminen seuraa nuorisosarjaa, tulkitaan kuitenkin liian kärkkäästi nostalgiaksi. Nuorisosarjan kai kuuluisi olla nuorille vain. Totta on, että vuodet kerrostuvat ihmiseen ja jokainen päättäjäisyön kokenut varjelee kokemaansa ja mieluusti eläisi sen uudelleenkin. On siinä ripaus sellaistakin. Mutta yhtä lailla totta on, että viimeiset vuodet kotikaupungissa merkitsevät muutakin: elämässä on samanlaisia muutoksia läpi elämän, mutta ehkä vain yhteen aikaan niihin liittyvät tunnot ovat terävimmillään. Jos omastaan yhtään muistaa, se on juuri kokemisen voimakkuus; kokemisen joka kirkastui riutumisen kautta. Tapahtumilla ei ole väliä, tunnolla on. Ja se tunto eräässä mielessä menetetään, kun ihminen muuttaa pois, alkaa uuden elämän, päätyy työelämään, kasvaa aikuiseksi niin kuin sanotaan. Oleminen, siltäkin osin, unohtuu. On liian kiire, liian paljon asioita tehtävänä, jotta ehtisi tunnustella. Onkin oltava itselleen ja elämälle kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka tajuaa olla valveilla, avoimena hetkelle ja toiselle.

Miltä ystävyys tuntuu? Miltä rakastuminen tuntuu? Miltä eroaminen tuntuu? Miltä suhde isään tai äitiin tuntuu? Mitä vanhemmat merkitsevät, mitä ensirakkaus, mitä ystävät?

Kelat ovat vanhoja ja turha niissä on rypeä ja turha niihin on haikailla. O.C.:n luoja Josh Schwartz taisi todeta neljännestä kaudesta, että Marissan (Mischa Barton) kuolema ja siten yhden keskeisen henkilöhahmon poistuminen sarjasta antoi sarjan ideoimiseen itse asiassa vain uusia mahdollisuuksia, vaikka katsojaluvut laskivatkin. Muita lyhyempänä se ei ole kuitenkaan millään muotoa jämä. Kuolemaa seurasi sarjassa tietysti surutyö, mutta surutyön myötä esimerkiksi Ryanille (Ben McKenzie) tuntui koittavan sarjassa todella toisenlaisia näkymiä. Kaikilla oli nahoissaan haavoja ja kodeissaan ongelmanuoren haamuja, mutta muutakin elämään tuli. Marissan kuolema antoi vapaat kädet luovemmille ideoille, mutta mikä tärkeintä, mahdollisuuden jakaa sen, mitä kai jokainen nuori ja jokainen ihminen muutenkin kohtaa jossain kohtaa: elämä jatkuu päättäjäisyön jälkeen - kun kotikaupungistaan muuttaa pois ja lomillaan sitten palaa takaisin, on vain haamuja, kunnes jonain päivänä jokin vihdoin muuttuu. On muuta. On oma elämä, on irti päästäminen. Siksikin O.C. onnistuu: se ei lopu valmistujaisiin kuten niin monet elokuvat, vaan jatkaa kuudentoista jakson verran siitä, mitä sitten. Neljännellä kaudella muutaman jakson jälkeen tunnelma muutenkin keventyy: on aivan toisenlaisia, vähemmän synkkiä selkkauksia, on iloa ja väärinkäsityksiä, on siipien koettelua, on itsensä löytämistä ja sen, mitä pitää tehdä.

Ne asiat, joita Newportin teini kokee, ovat asioita, joita me koemme. Parisuhteen hyvät hetket ja kriisit, ystävyydet koetuksella, kivi joka lähtee pyörimään inhimillisestä erehdyksestä johtuen väärään suuntaan... me koemme ja elämme niitä. Syitä esimerkiksi sille, miksi puolet avioliitoista Suomessa päätyy eroon, ei tietenkään ole mieltä palauttaa mihinkään tekijöihin, mutta on myös perätöntä väittää, etteikö laskelmoiduksi ja halvaksi luultu amerikkalaisviihde voisi auttaa katsojaa arvioimaan omia kokemuksiaan tai tunnustelemaan toisin. Toisen kuunteleminen, toisesta välittäminen, pienet sanat, huomion osoittaminen – kaikki ne kysyvät harjoittelua. Jopa nauttiminen on harjoittelua, sekin kysyy taitoa. Rakkauskaan ei ole sokea samalla tavoin kuin hullaantuminen ja ihastus; rakkaus on tietyssä mielessä sääliä, toisen löytämistä itsen takaa. Jos rakkaus sellaisenaan hylätään, on elämäkin helposti pelkkää peliä paremman puutteessa. Ja pari- ja ystävyyssuhteet voivat toisinaan olla yhtä ja samaa pakoa nekin, semminkään jos ei tiedä mitä elämässään tekisi. Silloin toisen on vaikeaa arvioida ja arvostella totuudellisesti ja vailla tarkoitusperiä, mitä yhden pitäisi tehdä. Silloin tämäntyyppiset dynaamiset, harkintaa ja etenkin tunnollisuutta kysyvät asetelmat tekevät myös amerikkalaisesta nuorisosarjasta oivaltamaan auttavan peilin omille tunnoille. Täysiverisen taideteoksen, yhtään kainostelematta.

"Bäng!"

Neljännen tuotantokauden jälkeen suosittu tv-sarja O.C päättyi viimein. Katsoin yhtä jaksoa lukuunottamatta jokaisen osan, mistä tietenkin voidaan johtaa yksinkertainen kysymys: miksi? Miksi tuhlasin viikosta yhden tunnin tuijottaakseni tv-sarjaa, jonka sopivaa – tai ainakin oletettua – kohderyhmää lienevät teini-ikäiset tyttölapset ja muuten vain höttöiset nuoret? Syy on yksinkertainen: O.C vetosi minussa samoihin aineksiin kuin romanttiset komediat: mieltymykseeni sadunomaiseen, kiillotellun kauniiseen, ”siirappiseen” kulttuuriainekseen, jossa silti on säikeitä realismista, omista muistikuvistani ja totuuksistani. Alusta alkaen minua varmaankin miellytti O.C:ssa sarjan maailman tuonpuoleisuus, tietynlainen fantastisuus: Orange Countyn nuoret asuivat toteutuneessa amerikkalaisessa unelmassa, rikkaiden kakarat ja silti ja juuri siksi ongelmaiset. Mitä oikeutta heillä oli ihmissuhdeongelmiin? Koska ne ovat osa jokaisen teini-ikää. Tuon katsoin fantasian (väljässä mielessä) ja realismin leikkauspinnaksi. Toinen vastaava leikkauspinta oli oma kokemuksellinen minäni.

Vaikka sarjan kaari oli yhtä alamäkeä toisesta tuotantokaudesta ja Luken (Chris Carmack) poistumisesta lähtien, ja viimeinen tuotantokausi Bullitia (Gary Grubbs) lukuunottamatta suoraan sanoen ala-arvoinen, viimeinen jakso palautti kuitenkin mieleen, mistä koko sarjassa oli lopulta kyse ellei nuoruuden vereslihaisesta ja silti niin pyhästä halosta, ja jätti kuin jättikin sarjasta kokonaisuutena hyvän maun. Kun Ryan (Benjamin McKenzie) harhaili viimeisen kerran maanjäristyksen repimässä kotitalossaan, johon vieraana sarjan alussa otettiin, Cohenien ottopojaksi, näki hän nyt outoja haamuja ovien takana ja poistuessaan pihalta ellei ensi- niin tärkeimmän teinirakkautensa Marissan haalean muiston, O.C saattoi kurottautua syvemmälle kuin koskaan sarjan historiassa. Loppukimaraan liitetty sukupolvien jatkumo – rakennustyömaan päällikkö Ryan näkee maleksivassa pojassa itsensä nuorena – vain syvensi tuota kosketusta. Itse myönnän avoimesti herkistyneeni kyyneliin, sillä samaisia jatkumoita, haamuja ja outoja ovia olen minäkin – ja väittäisin että kuka tahansa – nuorena kolunnut ja kauhistunut silti tuntien outoa hyvänolon tunnetta veren virrasta ja elämän seestymättömästä uomasta. Jokainen aikuiseksi kasvanut on kadotettu, sillä hän on kadottanut jotakin: ensimmäiset kokemuksensa elämän pyhyydestä. Sen jälkeen kaikki, elämänmeno, tuntuu irvileukaisen menetetyltä ja hän itse – huonoina hetkinään – ikuisesti kirotulta.