Jokapoika ja itsekkyys

Nyt kun ensimmäiset kritiikit Ylen Mannerheim-elokuvasta ovat ilmestyneet eri medioissa, on jälleen hyvä syy tehdä pieni silmäys mitä suomalaisen kulttuurin kentällä tapahtuu ja ennen kaikkea siihen, miten esimerkiksi elokuvia ja muuta kulttuuria Suomessa tehdään. Ajattelen JP Siilin – etabloitumaan päin olevan suomalaisohjaajan – Härmä-elokuvaa (2011), joka yrittää kovasti olla suomalainen western ja sitä onkin, mutta josta kolme neljännestä on saman teeman ja samojen henkilöasetelmien luuppausta. Hidastukset vain puuttuvat (minkä saattaisi korvata värimäärittely, jos sillä vain heltiäisi elokuvan kestoon lisäsekunteja). Silti minulla on tunne, että työryhmä on ihan tosissaan yrittänyt tehdä toimivan elokuvan, ja mikäli katsojia on uskominen, sellaisessa on myös jotenkin onnistuttu.

Ei silti kysytä, miksi elokuva on epäonnistunut tai miksi joku satunnainen arvostelijanrääpäle sitä sellaisena pitää. Kysytään ennemmin jotain työn tekemisen motiiveista. Tämä luonnollisesti koskee kirjoittamista ja elokuvantekoa siinä missä muutakin kuin kulttuurityötä, sanokaamme venerakennusta, mainoksen suunnitelua, puhelinliittymän myyntiä tai bussikuskin toimea. On – kuten tiedettyä – välittömiä ja välillisiä palveluammatteja: bussikuski on työssään jatkuvasti välittömästi palveluammatissa, kun taas JP Siili työryhmineen operoi aineiston parissa, josta haluaa puristaa kasaan yleisöä palvelevan ja viihdearvoa sisältävän hyödykkeen. Itse palvelu toteutuu siis vasta ehkä kuukausien päästä elokuvan valmistumisesta. Työn arvon määrittäköön tässä kukin itse: voidaan kuitenkin retorisesti kysellä, tarvitseeko suomalainen kuluttaja edes yhtäkään westerniä – tai tarvitseeko hän jonkun, joka veisi hänet linja-autolla Jyväskylästä Iisalmeen tai Kannelmäestä Rautatientorille. Ei näitä töitä kannata samalle viivalle laittaa, mutta joskus kai tällaistakin on kysyttävä. Käykö mikä tahansa työ, kunhan se vain tehdään – tai kunhan se vain tehdään sydämellä ja hyvin? Onko esimerkiksi työskentely mainostoimistossa kunniallinen ammatti jokaisella mittarilla?

Kysytään yhtä kaikki jotain välillisistä palveluammateista. Oletetaan kirjoittaja, joka haluaisi tulla jotenkin toimeen kirjoittamisellaan, kirjoittaa ja kirjoittaa, saa jotain valmiiksi. Oletetaan työryhmä, joka hitsautuu projektin kuluessa (enemmän tai vähemmän) yhteen ja vie sen loppuun, ja lopputuloksena on tyylipuhdas elokuva. Oletetaan vielä, ettei kumpaakaan – ei kirjoittajaa eikä työryhmää – aja liikkeeseen ensisijaisesti yleisön miellyttäminen, vaan itse projekti, itse työ. Tämän oletuksen nojalla kumpaistakin ajaa siis kaiketi jokin itsekäs syy: tämä asia kiinnostaa minua, haluan tehdä tätä. Tässä asiassa haluan kehittyä, siksi teen tätä. Jos onnistun tämän asian kanssa, voin saada tästä mainetta tai rahaa, tai ehkä molempia. Teen tätä, jotta toipuisin; tarvitsen tätä, jotta saisin elämäniloni takaisin, jotta saisin ajateltua, jotta kasvaisin ihmisenä.

Nostan Härmä-elokuvan oheen kirjan, joka sai minut elokuvan ohella tarttumaan aiheeseen. Kirja on Nalle Östermanin Härmägeddön. Vuoteni suomirockissa (2011). Internetin aikakaudella suuret kustantamot ovat heränneet verkon olemassaoloon toisinaan siirtämällä esimerkiksi rock-artistin tai kolumnistin blogeissa ja kotisivuillaan julkaisemat kolumnit ja päiväkirjat kansien väliin. Östermanin kirja on lenkki samassa ketjussa. Kustantaja mainostaa Östermania ”Suomen Hunter S. Thompsoniksi” ja ”hampaattoman rockjournalismin tuhoksi”. Kirja perustuu Östermanin Rumba-lehteen kirjoittamiin blogiteksteihin, joissa kirjoittaja fyysisesti osaa ottaen ja epäilemättä paljon antaen käy niin Antti Tuiskun ja Yön kuin The Heartburnsin ja The Sörsselssönsin keikoilla, tapaa ties mitä suuruuksia ja ilakoi, toistelee sanontoja, sanailee nasevasti.

Se siinä missä Härmäkin saa minut tarttumaan aiheeseen, sillä molempien kohdalla minulle katsojana ja lukijana tulee olo, että elämänlaatuni heikkenee dramaattisesti, jos olen tekemisissä näiden kulttuurituotteiden kanssa. Näyttää näet siltä, että työhön liittyvät ihanteeni eivät kohtaa niitä käytäntöjä, joita Härmä ja Härmägeddön (”sattumaako?” sanoisi Österman vielä kerran) tuntuvat ilmentävän.

Östermanin rock-kirjassa on kuitenkin kappale, joka paitsi ravistelee myös sivuaa aihetta vielä täsmällisemmin. Siinä hän esittelee kirjaan nimeenkin päätyneen käsitteen:

Se [härmägeddön] koittaa, kun tulevaisuus on vedetty kurkusta alas, nappeina naamariin, savuna keuhkoihin, pulverina nenään ja ruiskeena ränniin. Kun lahjakkaiden ja innostuneiden musikanttien teini-iässä aloittama harmiton bailaus ja viihdekäyttö on riistäytynyt käsistä ja muuttunut päihderiippuvuudeksi. Kun takana on loistava tulevaisuus ja edessä päihteiden täyttämä tyhjiö, jossa vanhat muistot elävät suureellisina saavutuksina ja elämän merkkipaaluina kun taas todellisuus on arkista kurjuutta velvollisuuksineen, vastuineen ja aikuistumisineen. (Österman 2011, 242.)

En tahdo moralisoida. En tahdo julistaa jotain kirjoittajan etiikkaa. Mutta hyvä ja aiheellinen kysymys mielestäni on, ovatko Österman ja Siilin työryhmä tietoisia siitä, millaisia seurauksia heidän lopputuloksillaan on mahdollisesti heidän yleisöissään? Eivät tietenkään, sillä kukapa on. Tekijä voi aina vetäytyä vastuusta, sillä tekstit luovat muodollaan aina omat yleisönsä ja lukijoiden, katsojien ja kuluttajien tehtäväksi jää suhteutua tähän lukijarooliin. Tai lukea miten mielii. Mutta tässä mielessä Östermanin kirja on piirun verran eettisempi tapaus, sillä se sentään sisältää konkreettisen varoituksen (ks. yllä); varoituksen, josta Härmä puolestaan vaikenee (toisaalta, minkälaisen disclaimerin tai varoituksen Siilin elokuva voisi sitten sisältää?).

Tietysti voidaan aina viisastella, etten ole oikeaa kohderyhmää. Varmasti Östermanin kirjalle ja Siilin ohjaamalle elokuvalle on molemmille yleisönsä ja monet varmasti suorastaan rakastavat Härmägeddöniä ja Härmää. Eivätkä nämä ihmiset ole millään muotoa huonompia tai makunsa suhteen retuperällä. Mutta kysymys siitä, miksi vaikkapa Neil Straussin avustama ja Mötley Crüe -yhtyeen vaiheita käsittelevä The Dirt –Törkytehdas (2005), on noussut suoranaisen kultin kohteeksi, on jossain määrin aiheellinen. Miksi haluamme lukea villistä ja vallattomasta rock 'n' roll -elämästä? Valittelin joskus taannoin yhtä lailla, miksi Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (1998/2003) on täytynyt kääntää suomeksi. Niin, miksi? Miksi miksi miksi. Arvannemme syyn: menestymisen ja rappion kohtalonyhteys kiehtoo meitä. Seksi, väkivalta, päihteet kiehtovat meitä. Ei Härmä yritä tarjota jotain opetuksia elämästä – ei sen kuuluisikaan. Ei taiteella ja muilla kulttuurituotteilla tarvitse ehdottomasti olla mitään pedagogista tai valistuksellista elementtiä muodossaan. Ei tietenkään. Mutta toisaalta pelkkä ”hyvä genressään” -näkemyskään ei yksin riitä. On varmasti hyvin tehtyä snuffiakin (jos puheet Lentiiran torilla pitävät paikkansa), emmekä me siitä sano, että ”onpas hyvää lajissaan”. Ehkä on annettava itselleen mahdollisuus useaan, samanaikaiseen lukutapaan, ehkä niin on välttämätöntä.

Tekijältä taas emme saisi perätä oikeutta. Silti pitäisin mahdollisena ja arvokkaana, että tekemisessään palvelun ammattilainen ottaisi tarkemmin huomioon, millaisia lopputuloksia ”itsekkyydessään” antaa julki. Ymmärrän tietysti hyvin kaikki ne mahdolliset syyt, miksi vaikkapa Härmä meni tuotantona vikaan – tai miksi se ei mennyt. Aleksi Mäkeläkin on vuosikausia tehnyt selvästi kaveripiirinsä kanssa oman kivan elokuvia, vaikka joku voisi ehkä sanoa hänelle kasvokkain ja suoraan, että kokeilisi muutakin. Sama koskee toista menestysohjaajaa, Dome Karukoskea, joka näyttää elokuva toisensa jälkeen pestaavan samat näyttelijät, vaikka ne eivät lopputuloksen kannalta palvelisikaan aina ohjaajaa itseään uusille urille puskevaaa päämäärää (vaikkakaan en tiedä, miksi Karukoski tekee elokuvia ja haluaako hän esimerkiksi kehittyä ohjaajana vai vain saada asuntolainansa maksettua). Mutta muistetaan vielä, mitä sanoin; ihmiset pitävät Härmästä, he pitävät Aleksi Mäkelän elokuvista, he pitävät Dome Karukosken elokuvista. Kunnia heille, kunnia jokamiehelle. Ja tekijän on tietysti näissä asioissa luotettava itseensä, omaan vaistoonsa ja intuitioonsa, omaan näkemykseensä. Joskus vain helpoin tie ei ole se kaikkein näkemyksellisin. Joskus pelkkä itsekkyys ei riitä.

Raamatut Jalluiksi

Jos kristillinen kirkko on hukassa, niin sen vastavoimana toimivat vapaa-ajattelijat ovat olleet jo pitkään niin kuutamolla, että päätä huimaa. Tänään "Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestävät tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan pornolehtiin". Tempaus toteutetaan Kolmen sepän aukiolla Helsingissä. Tiedotteen mukaan "tempauksen tavoitteena on arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle". Yhä enemmän alkaa kuitenkin näyttää siltä, että kaikkein olennaisimmat kielteisyydet elävät vapaa-ajattelijoiden itsensä päissä, sillä pitkään, pitkään aikaan kristinusko varsinkaan ei ole toiminut minkäänlaisena seksuaaliauktoriteettina. Sen sijaan yhteiskunnalliseen järjestäytymiseemme muilla tavoin lukeutuvat sanomattomat säännöt voivat toimia joissain määrin seksuaalisuutta kieltävänä, rajoittavana ja poissulkevana määreinä - joskin samaan hengenvetoon on todettava, että aikamme on selvästi yliseksualisoitunutta, mikä näkyy pornoa mediassa, mainonnassa ja muussa tuotannossa jatkuvasti hyödyntävänä trendinä.

Lammasmaisesti jotain useamman vuosikymmenen takaista kristillisyyttä vastustavana instanssina vapaa-ajattelijat yrittävät siis toisin sanoen kitkeä uskonnollisuutta Suomesta, koska se heidän mukaansa rajoittaa sananvapautta, ihmisoikeuksia ja vapaata huoletonta elämää. Täydennetään: elämää kapitalismissa, löysäläisen selkärangatonta ja patologista elämää kapitalismissa. Maailmasta tulisi nähtävästi "rennompi ja mukavampi paikka, jos ihmiset vaihtaisivat 'pyhät' kirjansa pornoon". Rennompi ja mukavampi? Hyvä, myönnetään: osa lukuisista maailmanhistoriallisista sodista ja konflikteista (tälläkin hetkellä) ovat sidoksissa uskontoihin (johon sisältyvät myös tiede ja poliittiset ideologiat), mutta jos nykyisiä ja tulevia konflikteja ajatellaan (ja konfliktien kauttahan vapaa-ajattelijat jatkuvasti määrittelevät vihamielistä suhdettaan uskontoihin: kristinusko on verinen uskonto jne.), niin selvästi suuri osa miehityksistä pohjaavat commonsien ja luonnonresurssien valtaamiselle ja hallinnalle; öljy näistä commonseista on tietenkin ylitse muiden ja mikseipä olisi, onhan se kapitalismin ehkä keskeisin polttoaine (eikä länsimainen demokratia sodan oheisena vientituotteena ole sekään pekkaa pahempi). Vapaa-ajattelijoita tämä ei tietenkään kiinnosta, koska he haluavat rennomman ja mukavamman paikan maailmasta, mikä suomeksi tarkoittaa siis öljypohjaisen kulutuksen ja "hyvän olon" maailmaa.

Koska vapaa-ajattelijat käytännössä näyttävät valitsevan uskonnoista vain ne puolet, jotka tukevat heidän omia käsityksiään uskonnoista manipuloivina ja väkivaltaisina instituutioina, he hylkäävät ne "pyhissä kirjoissa" esiintyvät eettiset doktriinit (ks. esim. vuorisaarna), joiden kunnioittamisesta ja noudattamisesta jokaiselle olisi edelleen hyötyä. Hustler ja Jallu tarjoavat kuitenkin nähtävästi sellaisia eettisiä kehotuksia, jotka tekevät maailmasta rennomman ja mukavamman. Ainakin seksi kuuluu olevan "monella tavalla hyväksi terveydelle ja mielialalle".

Vapaa-ajattelijoiden pääteesi on, että "uskontojen nimissä ja niiden "pyhiin" kirjoihin vedoten on pyritty, ja pyritään yhä, kontrolloimaan ihmisten yksityiselämää ja seksuaalisuutta." Näin joiltain osin epäilemättä onkin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että siihen on syynsä. Uskontojen tarjoamaa etiikkaa ja ohjeistusta kuuntelemalla ja noudattamalla ihminen voi jalostaa itseään kohti korkeampia päämääriä. Seksuaalisuuteen yllyttäminen päinvastoin kahlitsee ihmisen edelleen eläimen tasolle, omien viettiensä kohtuuttomaksi toteuttajaksi - ja kuka tai mikä hyötyy tästä ihmisen näennäisestä "hyvästä olosta": ne yhteiskuntajärjestelmälliset rakenteet, joiden mukaan ihmisen on hyvä elää muuttamatta vallitsevia, sortavia ja rakenteellista väkivaltaa tuottavia käytäntöjään. Toisin sanoen: vapaa-ajattelijat haluavat sysätä ihmisen vieläkin pahempaan lume-uneen kuin mitä uskonto voi ehkä ikinä tarjota. Ja lisätään vielä: se, että uskontoja on käytetty manipulatiivisessa mielessä hyväksi massojen kontrolloimiseksi, ei tarkoita, että uskonnot ja niiden sisältämät "pyhät" kirjat sopisi heittää noin vain kaivoon - jokainen vähänkään historiaansa lukenut tietää, ettei tämä maailma ole todellakaan kuunnellut Jeesuksen sanoja, vaan käyttänyt niitä omia tarkoitusperiään ajaakseen.

Eli: vapaa-ajattelijat tarjoavat "tervehenkisen" vaihtoehdon uskonnolliselle kirjallisuuden tarjoamalla nipun Jalluja. Hyvä meno. Provosoivasti yhdistys on päättänyt vaihtaa raamattuja hustlereihin nimenomaan sen vuoksi, että "porno edustaa heidän mielestään täysin vastakkaista ajattelutapaa tyypilliselle uskonnollisille seksuaalinormeille" ja jatkaa toteamalla, ettei pornoa käyttävä ihminen ole moraaliton ja huono, eikä hänen tarvitse hävetä. Myönnän tässä olevan perää. Hän ei ole moraaliton, mutta voidaan miettiä, voisikohan hän käyttää omaa (seksuaali)energiaansa (jalostamalla) johonkin yhteisöelämää hyödyttävämpään toimintaan kuin toistuvaan itsetyydytykseen. Ajatellaan siis jotain sosiaalisesti ujoa ihmistä, jolla ei ole juurikaan seksuaalikokemuksia, mitä nyt kännissä on väkisin suudellut tyttöä baarissa. Kuten Timo Hännikäinen kuvaili Ilman-pamfletissaan (ja Michel Houellebecq), nykyisessä yhteiskunnassa saattaa olla kapitalistista nokkimisjärjestystä vastaava seksuaalinen nokkimisjärjestys. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se, jolla on bemari, saa eniten pesää, vaan että joillakin ihmisillä näyttää olevan sellaisia sosiaalisia (tai muita) taitoja, joiden avulla he voivat saavuttaa enemmän ja erilaisia seksuaalikokemuksia siinä missä sosiaalisesti ujo ihmisemme. Tähän ongelmaan vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan puutu: he vain vaihtavat raamatut pornolehtiin. Runkatkoon niiden kanssa, ei sen parittelu meidän ongelmamme ole. Sosiaalisten kohtaamisten latistuminen tai poisjääminen, pornolehtien edistämä seksuaalikäytäntöjen yhdenmukaistuminen parittelukeskeisyydeksi ja pornon julistama ihmiskuva ovat kaikki paljon pulmallisempia seikkoja kuin nykyisen kristillisyyden olematon seksuaaliauktoriteetti. Vain täysin jälkeenjäänyt voikin kuvitella, että kirkko olisi keskeinen ohjeistaja hänen hahmotellessaan seksuaalietiikkaansa.

"Laillisesti ja eettisesti tuotetussa pornossa ei ole mitään pahaa". Turkistarhauskin on (vielä) laillista, eikä siinä ole turkistuottajien mielestä mitään pahaa. Vapaa-ajattelijat kuitenkin jatkavat seuraavalla kaneetilla:

"Porno on tällöin verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoimintaan. Sen tuottaminen, levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin. Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia. Yhteiskunnallisesti seksuaalinen vapautuminen kulkee käsi kädessä tasa-arvon kanssa."

Neljä lausetta, joissa on tavattomasti kätkettyä ja jopa keskenään ristiriitaista käsitesisältöä. 1) Jos porno on verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoiminnan piiriin, se on olennaisesti kapitalistista tuotantoa, sitä edistävää ja sen sääntöjä ja normeja noudattavaa. Jokainen elinkeinotoiminta joka mukailee ja edistää kapitalismia, ylläpitää kapitalismin perustavia olemuksellisia ongelmia (nykyisessä mielessä kulutus, luonnon tuhoaminen, kolmannen maailman ja tuotantoeläinten riisto, vieraantuminen ja mikä ehkä tärkeintä ihmisen sisäinen onttoutuminen). Ihmisten sisäisyyden lamaantuminen onkin luonnollisesti se tila, johon vapaa-ajattelijat haluavat "rennommalla elämällä" kuluttajat ajaa. Kapitalismia vain hyödyttäisi jos se saisi tehtyä työntekijöistä tuotantoeläimiä.

2) Jos pornon levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin, voidaan kysyä mitä oikeasti rakentavaa saavutetaan tällä sananvapaudella. Sama kuin Muhammed-pilakuvien kanssa: länsimaiseen tieteeseen ja rationaalisuuteen sokeasti uskova ja kaikkia muita uskonelämän muotoja syrjivä länkkäri (muistetaan, että Helsingin Vapaa-ajattelijoidenkin "toiminnan tarkoitus on edistää tieteellistä ja rationaalista ajattelua dogmaattisen sekä kritiikittömän uskomisen vastapainona", mikä käytännössä tarkoittaa loputonta eurooppa-keskeisyyttä, tieteen, tekniikan ja tekniikan etiikan läpiviemistä, minkä voisi aivan hyvin lukea kulttuuri-imperialismina) mahtailee uskonnottomuudellaan ja rohkeudellaan, mutta oman uskonnollisuutensa suhteen hänen ei tarvitse edes kieltäytyä, koska ei hän näe sitä, vaan pitää globaaliksi ja objektiiviseksi kätkeytyvän, olennaisesti länsimaisen tieteen paremmuutta itsestään selvänä ja kyseenalaistamattomana faktana.

3) Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, mutta edellä kuvatusta syystä kaikki eivät voi olla tyytyväisiä seksielämäänsä, koska esimerkiksi edellä niinikään kuvatut pornolehdet eivät suinkaan tyydytä seksielämää, vaan ruokkivat sitä, antavat armopaloja, luovat rooleja, roolimalleja, skenaarioita jotka "voisivat toteutua oikeasti". Ja kun tarpeeksi pitkälle mennään, ne pannaan toteutumaan oikeasti, vaikka sitten väkisin, vaikka oman henkisen köyhtymisen hinnalla. Lisäksi voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että kun vapaa-ajattelijat puhuvat samassa kappaleessa elinkeinotoiminnasta ja hyvinvoinnista, alkaa puhe kuulostaa jo kusetukselta. Tämä pätee myös viimeiseen lauseeseen, 4) jossa kätketysti oletetaan kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluva elinkeinotoiminta, seksuaalinen vapautuminen ja tasa-arvo kietoutumaan yhteen. Mikä ihmeen seksuaalinen vapautuminen? Tässä kyse ei ole niinkään seksuaalivähemmistöjen paranevan aseman ajamisesta, minkä kannalla olen täysin, vaan jostakin yksilöllisestä taistelusta homehtuneita kristillisiä arvoja vastaan, mahdollisuudesta paneskella ristiin ja rastiin, estotta, ilotalot vaan tavaratalon mutkaan ja kaikille kaikkea, kyllä porno meistä parempia ihmisiä tekee. Tasa-arvosta näyttääkin siis tulevan lähinnä väline, jolla pornoa trendikkäästi ja vakaumuksella käyttävät erilaiset ihmiset samanlaistetaan taloudellisesti hyödylliseksi massaksi ja jolla pornosta tehdään normi: pornosta kieltäytymisestä ja seksuaalisen ja parittelukeskeisen olemisen karsastamisesta tulee paheksuttavaa, noloa ja totisesti: kristillistä.

Etiikka, ylemmyys ja vegaanin ego

Muusikko-kirjailija A. W. Yrjänä aloitti vuoden 2009 loppupuolella Helsingin Sanomien kolumnistina. ”Ruokaräyhä” -teemalla kulkevan palstan ilmeisenä tarkoituksena on toimia jonkinlaisena turpean sekasyöjäkulinaristin viimeisenä linnakkeena, jonka takaa voi nälviä terveysintoilijoita, vegaaneita ja muita elintarvikefasisteja. Selvästi kyse on hätähuudosta, joka on verrattavissa valtakulttuurin pakonomaiseen tarpeeseen puolustaa omaa, todistetusti kestämätöntä elämäntapaansa. ”Me emme halua muuttua, me haluamme makkaramme”.

Tästä lähtökohdasta Yrjänän kolumni vegaaneista (HS 18.2.) on täysin samassa linjassa hänen edellisten tekstiensä kanssa. Vegaani on Yrjänän mukaan ylimielinen ja jotenkin sekasyöjää henkisempi olento, joka osoittamalla (ruoka)poliittisilla päätöksillään haluamattomuutensa eläinkunnan tuotteisiin paljastaa samalla vihansa vetelysmäistä barbaaria ja tämän elämäntapaa kohtaan.

Mutta onko näin? Perustuuko vegaaninen identiteetti juuri erottautumiselle, vihalle tai ylemmyydentunnolle? Samoin kuin monet kansalaisaktivistit myös vegaani on aina vaarassa korostaa liiaksi omaa egoaan ajetun muutoshalun kustannuksella. Jos kiellän itseltäni jotain, se on aina poliittinen päätös ja kouriintuntuvimpaa silloin, kun istun samaan pöytään sekasyöjän kanssa. Kun lähtökohtainen ruokakulttuurimme Suomessa on edelleen sekasyöjiä suosiva, osoittaa vegaani kieltäytymisellään tai vaihtoehdon tarjoamisellaan, ettei hän hyväksy paitsi ruokapöydän antimia myöskään ruoan tarjoajan identiteettiä kokonaisuudessaan. Tosin, kenen identiteetin kukaan meistä hyväksyy kokonaisuudessaan?

Mikäli Yrjänä on oikeassa, ylemmyydentunto ja jopa suoranainen viha ovat huonoja välineitä tulosten saavuttamiseksi. Vaikka muutkin kuin vegaanit rakastavat vihaamista ja inhoamista, jos vegaanisessa elämäntavassa on todella kyse väkivallattoman kulttuurin edistämisestä ja rakenteellisen väkivallan lakkauttamisesta, reagoiminen väkivallalla väkivaltaan ei saa ketään muuttamaan elämäänsä vegaaniseksi.

Totta on, että vegaanilla on kaikki syyt valittaa, raivota ja kihistä vegaaniystäviensä kanssa. Jos kuitenkin on tavoiteltava todellisia muutoksia sekä paikallisella että yleisellä kuluttajien tasolla, on etsittävä avaimia jonkinlaisesta empatian ja kieltäytymisen mahdottomalta kuulostavasta synteesistä.

Yrjänä pelkää kiihkoilua ja ihan syystä. Silti näinä aikoina me todella tarvitsemme kiihkoilua, tarvitsemme mesoamista ja periaatteita. Juuri ei-kiihkoilu, siis konsensuksellinen elämäntapammehan tässä synnyttää rakenteellista väkivaltaa! Koska sekasyöjän ravinto on pitkälti tottumus- ja makukysymys, on eläinoikeustoiminnan kamppailtava juuri sen puolesta, että nostamme kulutuksen keskiöön muutakin kuin maun tai tottumuksen. Edes vegaanisen ruoan helppous ja terveellisyys eivät saa olla ainoita vaihtoehtoja, miksi tekisimme hamppupihvejä rasvaisten kyljysten sijaan.

Havainnollistetaan esimerkillä. Kapitalismin yksi suurimpia saavutuksia on, että saamme lähikaupassa valita viiden eri leipäpaketin väliltä. Kuitenkin jos leivon leipäni itse, leivotulla leivällä on selvä lisäarvo Vaasan Ruispaloihin nähden. Vaikka leipäni säilyvyys tai ulkonäkö eivät olisikaan lähikaupan leipien tasoa, leivässä selvästi maistuu sen ei-teollisuus, jonka itse miellän laadukkaan ruoan kriteeriksi. Leivotulla leivällä on siis selvä kilpailuetu – käyttääkseni Euro-Suomen iskusanoja – eikä leivän arvo määräydy puhtaasti sen maun, säilyvyyden tai helppouden, vaan enemmänkin sen eettisyyden kautta. Leivän rakennekin on sivuseikka.

Leipäesimerkissä kyse on selvästi myös viitseliäisyydestä. Kiihtyvän ajan ja kiireen yhteiskunnassa monet ovat alkaneet jo arvostaa hitautta ja itse tekemistä. Tässä kulutustavaran eettisyys näyttäytyy potentiaalisena ja tarjoaa myös vegaanille toivoa. Mahdollisuudet siihen, että eettisyys ruoan valitsemisen ja tuottamisen keskeisenä periaatteena nousisi vähintäänkin maun ja tottumuksen rinnalle ovat siis olemassa. Jo nyt ihmiset puheissaan haluavat valita esimerkiksi luomua – kunpa tämä näkyisi pian myös käytännössä!

On kuitenkin eräs ongelma. Jopa Sirkka-Liisa Anttila haluaa panostaa ”tuotantoeläinten” eettiseen kohteluun. Tiedämme seuraukset ja sen tason, jota hän pitää eettisenä ja johon voidaan vielä yhdistää kilpailukykyinen bisnes. Jos aktiivista ja toisinaan radikaaliakin eläinoikeustoimintaa ei toteutettaisi, kukaan tuskin lotkauttaisi korvaansa tuotantoeläinten suuntaan, kukaan kuluttajista tuskin edes tietäisi siitä, miten eläimiä kohdellaan. Mutta vegaanin argumentti painottaa koko eläinten tuotannollisen piirteen hävittämistä. Ei auta, jos ”tuotantoeläinten” oloja parannetaan vähän, kun koko ala tulisi lakkauttaa. Kokonaisvaltaisen etiikan näkökulmasta Anttilan etiikka onkin siis auttamattoman puutteellista, jopa valheellista, eihän tehotuotanto ja etiikka kerta kaikkiaan ole yhteensovitettavissa.

Siten jos eettisyys on olemassa jo mahdollisuutena, joka vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseemme, myös Yrjänän kaltaiset kulinaristit puhuvat etiikasta päästyään juuri voivottelemasta ankkapuristimen puutetta. Jos vegaani kuvittelee – kuten Yrjänä uskoo – olevansa eettisesti korkeammalla tasolla, miten hän voi suvaita sekasyöjän, Anttilan ja Yrjänän etiikkaa ja silti kehottaa näitä omaksumaan omansa? Onko vedottava järkeen, tunteeseen, syyllisyydentunteeseen vai puhtaasti makuhermoihin tarjoamalla upeaa, ravinteikasta ja maukasta vegaaniruokaa?

Eikö muuten ole mitään turhauttavampaa kuin enimmäkseen Yrjänän ikäisten miesten selvä katumattomuus? Yrjänähän esittää nykyisen etiikkansa pohjan: ”Ei ole väärin, että eläimiä kasvatetaan ravinnoksi”. Jos kyse on jostain valitsemisesta oikean ja väärän välillä, miten kulinaristisen nautinnon asettaminen eläimen elämän keskeiseksi merkitykseksi, etenkään nykyoloissa, olisi oikein? Klassista esimerkkiä pikkulapsen ja vasikan asettamisesta rinnakkain tässä vain hiukan sivuten: millä perusteella voimme asettaa ulkopäin ja ennalta yhdenkään elävän olennon elämän ja määrittää sen itseemme nähden? Samaisissa nykyoloissa pidämme ihmisiä, jotka ovat teljenneet lapsia vuosikausiksi vangeikseen, totaalisina hirviöinä. Jopa populaarikulttuurin kuvastoissa liian ehdottomasti lapsensa kasvattamat militantti-isät suistavat aikuistuvat nuoret sekopäiksi tai tuhoamaan elämänsä. Sama logiikka on kuitenkin ”oikein”, ”ei-väärin”, kun kyse on ”tuotantoeläimistä”.

Sekasyöjän etiikka ei tietenkään nojaa pelkästään ”tuotantoeläimiin”. Vaikka Yrjänäkin tuomitsee eläinten huonon kohtelun, metsästämisessä on kyse jostakin hyvin arkaaisesta ja kunnioitettavasta taidosta. ”Jonkun mielestä metsästäminen on turhaa eliittiurheilua. Eikä ole. Se on ihmislajin vanhin taito”. Totta on, että se on ollut selviytymistaito. Totta on, että metsästäminen on jollain mittarilla myös eettisempää (ja ainakin ekologisempaa) kulutusta kuin tehotuotannon tukeminen, mutta väistämättä tulee miettineeksi, milloin nämä samat möhömahat oikeasti oppivat kulkemaan metsässä ilman asetta, kuten Henry David Thoreau esitti? Milloin eläimet lakkaavat olemasta jotain ihmistä varten, milloin eläimet jätetään silleen, omiin oloihinsa?

Nykyisinhän metsästyksessä ei ole kyse mistään muusta olekaan kuin eliittiurheilusta. Tai ei, metsästäjät eivät ole kuin oman elämänsä eliittiä ja urheilusta nyt ei metsästyksen yhteydessä voi puhua hyvänä päivänäkään. Enemminkin metsästys on Yrjänän kaltaisten miesten keino tuntea olevansa elossa, sillä heidän mielessään pedon luonto on ihmisen aistillisessa luonnossa keskeisellä sijalla. Yrjänäkin hehkuttelee legendaarisen antropologin Joseph Campbellin käsitystä:

”elämän tragedia ja jalous on siinä, että se ottaa elämänsä toisen elämästä. Luonto synnyttää meidät. Luonto syö meidät. Me olemme hampaita ja vatsoja yhtä paljon kuin henkiä ja sieluja. Me olemme petoja. Tietoisia ja myötätuntoisia petoja, jotka suunnittelevat tekonsa etukäteen.”

En tiedä, keneen Yrjänä viittaa ”meillä”, mutta arvelen hänen ajattelevan omaa viiteryhmäänsä. Taustalla on kuitenkin pari hämärää oletusta. Jos ”me” viittaa ihmisiin yleensä, on selvä painotus pitää ihmisiä petoina. Jos taas ”pedot” viittaavat tässä ihmisen eläinluontoon, millä perusteella valitsemme eläinluonnoksemme juuri petomaisuuden, emmekä esimerkiksi mainittua myötätuntoa tai kumppanuutta, halua yhteistyöhön, välittämistä? Nähtävästi Yrjänä on viiteryhmineen jonkin banaalidarwinismin lumoissa, josta ei halua edetä mihinkään suuntaan, vain toteuttaa valitsemaansa luontoa. Me totisesti haluamme makkaramme, ja koska olemme petoja, meillä on oikeus makkaraan.

Kuluttajan paradoksi: ostaa kaupasta riistaa ja puhua ylistävään sävyyn metsästyksen oikeutuksesta. Mitä nykykuluttaja edes tietää tuosta ”ihmisten vanhimmasta taidosta”, varsinkaan kun hän ei metsästä henkensä uhalla henkensä pitimiksi, vaan huvikseen, piristyäkseen, liikkuakseen metsässä kaveriporukalla ja päissään? Myönnän itsekin arvostavani loputtomasti enemmän alkuperäiskansojen metsästäjäkeräilijöitä kuin henkisesti plösöjä hintavertailijoita – enkä siksi, että ensimmäiset uskalsivat tappaa, vaan siksi että he tekivät sen selvitäkseen. Hintavertailija ei todellakaan tee valintaa oman elämänsä ja kuolemansa välillä valitessaan halvemman broilerisuikalepaketin, vaan sen, saako hän ylijäävällä osuudella vielä pussin makeisia. Hintavertailijalla ei ole tarvetta tehdä kuin valinta, montako eläintä hän ostoksellaan uhraa, mutta hänen oma selviämisensä ei ole siitä kiinni, onko lautasella lihaa vai palkokasveja.

Jos yhtäkaikki suurin osa meistä on riippuvaisia lähikaupastaan, eikä esimerkiksi viljele maata aktiivisesti, elä jonkinasteisessa omavaraistaloudessa tai edes tapa eläimiä henkensä pitimiksi, miksi hänen ylipäätään pitäisi tehdä valintaa eri lihavaihtoehtojen kohdalla? Jokainen eläinperäinen tuote kaupan hyllyllä on nykyoloissa silkkaa väkivaltaa muovikääreessä, joten miksi ottaa kantaakseen murhaamisen ja murhaamisen edistämisen taakka pelkän ostosvalinnan perusteella? Tappaisimme edes itse ja henkemme pitimiksi.

Tietenkin asioiminen kaupassa on jokaisen kansalaisen poliittisista aktioista tärkein. Jos kuluttaminen todella ohjaa järjestelmämme kehittymistä ja jos toivomme sen kehittyvän eettisempään ja väkivallattomampaan suuntaan, ostosvalintamme ovat avainasemassa. Miksi siis edes pelata arpapeliä, onko yksittäisen tuotteen tuottamisessa tapettu eläimiä kymmenittäin vai sadoittain tai elävätkö eläimet yhden ainoan purkin takia jatkuvassa kärsimyksessä? Miksi pelata arpapeliä, jos voi valita sen vaihtoehdon, jonka tuotannossa ei ole käytetty eläimiä, edes välillisesti?

Leipäesimerkkiin palaten olisikin oikeutetumpaa hakeutua elämänmuotoihin, joissa ruoka on tuotettu itse tai jonka tuottamisessa on oltu mukana. Silloin sillä todella olisi lisarvo, eettinen ja näkymätön kilpailuetu, joka selvästi näyttäisi, kuinka mieletöntä esimerkiksi lihatiskillä asioiminen todella onkaan. Tietenkin olisimme huonompia kuluttajia, mutta eikö juuri kulutuksen radikaali leikkaaminen myös luonnollistaisi suhdettamme eläimiin ja murtaisi tehotuotannon valtaa?

Myönnetään: todella laajan etiikan silmissä yksikään ruoantuotannon muoto ei ole täysin väkivallaton. Kuitenkin väittäisin, että nykyisessä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa meillä on kaikki eettiset mahdollisuudet välttää tappamista ja eläinten hyväksikäyttöä. Se toden totta on helpompaa kuin ennen. Onkin pitkälti juuri kapitalismin väistämättömän etenemisen tulosta, että meillä on kaupassa ylipäätään mahdollista valita erilaisia kasviperäisiä tuotteita. Samalla kehitys kulkee järjestelmän mukaisesti päinvastaiseen suuntaan, ennen kaikkea kohti eläinten huonompaa kohtelua ja epäluonnollisempaa elämää. Ennen kaikkea se muuttaa jatkuvasti suhdettamme luontoon ja vie sitä entistä laskelmoivampaan suuntaan.

Mitä tekee suomalainen vegaani tulevaisuudessa, jos esimerkiksi öljynkulutukseen perustuva moderni yhteiskunta joutuu paikallistumaan, eikä näitä erilaisia kasviperäisiä tuotteita ole enää samalla tavalla saatavilla? Yrjänän kaltaisten metsästäjäperinteen hehkuttajien on helppo hymähtää ja käpertyä omaan ylemmyyteensä, miten ekologista ja paikallista ravintoa riista on. Ehkei ole tarvetta kehitellä jotain kurjuutta pursuavia pettuleipävisioita, sillä nykyisen ravintotietämyksemme pohjalta voimme hyödyntää monipuolisesti kotimaisia kasvejamme. Tässä tilanteessa vegaanin on kuitenkin myönnyttävä, kuten sekasyöjän nyt: meidän on asetettava ruoan eettisyys samalle tasolle sen maun kanssa – vaikka rakastaisimmekin vegaanista maitosuklaata tai saksalaista vegaanimakkaraa.

Jos siis todella haluamme eläinten parempaa kohtelua, kapitalistisessa järjestelmässä se ei valitettavasti taida olla mahdollista. Teknisenä aikana saamaamme tietoutta voimme – itse asiassa meidän täytyy – kuitenkin käyttää hyväksemme, jotta voisimme välttää myös metsästämisen välttämättömyyden ja saadaksemme siinä sivussa yrjänät ymmälleen. Kun ja jos tekninen aikakautemme alkaa käydä iltahämäräänsä.

Palaan kuitenkin kysymykseen vegaanin egosta. Mikäli kyse on väittelystä Yrjänän kaltaisen miehen kanssa, on pyrittävä pitämään ego pois tieltä. Vegaanisuudessa ei tule olla mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti korkeampitasoista tai ylempiarvoista, sen ei tule luoda eroja, vaan yhtäläisyyksiä. On pyrittävä luomaan tunne yhteisyydestä, samanlaisuudesta ja kuitenkin korostettava, että vegaanisuudella tarjotaan toisentyyppinen etiikka, jossa kyse ei ole elämän kieltämisestä, vaan sen sallimisesta – niin eläimille kuin itsellekin. Ja kukapa ei haluaisi olla monipuolisempi?

Kapitalismi riistosuhteena

Jos kapitalistinen järjestelmä ei jätä jälkiä massamurhien ja joukkotuhojen muodossa tai ilmastonmuutos ei olekaan totta, miksi välittää? Eikö elämä tällaisenaan voisi jatkua näinkin? Miksi ylipäätään huolestua? Meidän tehtävänämmehän pitäisi olla edistää demokratiaa, ihmisoikeuksia ja toisaalta poistamaa yhteiskunnistamme epäoikeudenmukaisuutta ja väkivallan muotoja, eikä jatkuvasti nillittää kapitalismista abstraktiona. Kapitalismista onkin toki muodostunut iskulause, johon vedotaan silloinkin, kun argumentit kevenevät. Listataan kuitenkin muutama keskeinen seikka, joita kapitalismi abstraktina viitekehyksenäkin tuo elämäämme.

1. Jos kapitalismi on pelkästään omistusjärjestelmä, se tarkoittaa suoraan ihmisten omistajuutta raaka-aineisiin, pääomaan tai tuotteisiin. Koska raaka-aineita on kuitenkin rajallisesti ja niiden liikuteltavuuteen tarvitaan pääomaa ja (teollista) energiaa, ei omistajuuskaan jakaudu tasaisesti. Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että naapurillamme on komeampi auto - tai jopa kaksi autoa - vaan sitä, että tietyn elintason saavuttaneissa maissa kaikilla on auto. Taistelua käydään käytännössä lisäarvosta, siis siitä minkä merkkinen ja kuinka kallis auto kullakin on, mitä sellaisia ominaisuuksia sillä on, että se tekee jostakin toisesta autosta heikomman. Tämä synnyttää meissä vihaa ns. porvareita kohtaan, joilla on enemmän kuin meillä.

2. Koska raaka-aineet ja tuotanto eivät jakaudu tasaisesti joka maahan, vaan kapitalistinen järjestelmä järjestää tuotannon niille alueille, joissa se on halvinta tai halvempaa, tarkoittaa tämä käytännössä, että tuotantoa ylläpitävä työvoima ei tule niin kalliiksi tuotantoyhtiölle niin paljon kuin jossakin toisessa maassa. Yksinkertaista: tälle työvoimalle ei tarvitse maksaa niin paljoa, mikä tarkemmin ottaen tarkoittaa sitä, ettei elintaso ole tässä maassa niin korkea kuin jossakin toisessa maassa. Mitä siitäkään tulisi, jos vaateteollisuuden hikipajojen työläiset alkaisivat vaatia yhtäkkiä 2500 euroa vastaavaa paikallista kuukausipalkkaa?

3. "Elintaso" on alueen tai alueella käydyn historiallisen toiminnan tulosta. Raaka-aineet ja pitkälti tuotantokin tulee alueilta, joiden historiallinen "kehitys" on jostain syystä tyssännyt. Useimmiten nämä alueet ovat maita, joilla on pitkä imperialistinen historia, maita joissa tuotanto on valjastettu painottumaan esimerkiksi yhteen raaka-aineeseen, ja joka maana niin ollen ei ole pystynyt kehittämään riittävää monimuotoisuutta selvitäkseen. Tämän tietää jokainen historiankirjansa lukenut: Euroopan maat hallitsivat monia ulkoeurooppalaisia alueita vuosisatojen ajan. Kun imperialistinen valta sitten jonkin solidaarisuuden ja ihmisyyden tunnustamisen myötä mureni, ei näiden maiden kehittyminen ollut kuitenkaan varmaa, ja siksi myöhemmin hyvänäpahana isonaveljenä onkin häärännyt esim. IMF eli kansainvälinen valuuttarahasto, joka antaa tarvittaessa taloudellista luottoa maille, joiden taloudessa on häiriöitä. Monet näistä alueista ovat niin velkaantuneita, että niillä ei käytännössä ole mahdollisuuksia kehittää tuotantoaan ja toimintaansa omavaraiseen suuntaan tai edes "elintasoon". Esimerkkinä tästä vaikkapa Haiti, joka on tällä hetkellä yksin IMF:llä velkaa n. 165 miljoonaa dollaria, mistä se esimerkiksi viime vuonna pystyi maksamaan n. miljoonan. (Kokonaisuudessaan ulkomaanvelka on noin 890 miljoonaa dollaria).

4. Tämä kolmen edellisen kohdan yhdistelmänä synnyttää rakenteellista väkivaltaa, joka ei kuitenkaan aiheuta näkyviä muutoksia omassa elämäntavassamme. Totta on, että pihoihimme on ilmestynyt toinen auto ja kotimme on entistä ehompi, luksusta, täynnä viihde- ja kodinkone-elektroniikkaa. Olemme tehneet töitä ja siksi mielestämme ansaitsemme ostamamme; se on meidän "sadonkorjuutamme". Taustalla on kuitenkin paljon monisyisempi ja kavalampi mekaniikka. Tekemällä elämästämme parempaa, mikä monilta osin tarkoittaa rentouttavia lomamatkoja, illan rientoja, kenties leivänpaahdinta ja hienompia vaatteita, tuemme kulutuksellamme järjestelmää, joka ei perustu tasaamiseen vaan kasaantumiseen. Mitä enemmän tuote myy, sitä halvemmalla sitä on tuotettava. Ja koska raaka-aineet ja tuotanto ovat alueilla, joilla ei ole samaa "elintasoa" jopakait sen ihmisillä sitten mahdollisuutta valita toisin kuin meillä, tarkoittaa tämä käytännössä veristä kilpailua työpaikoista alueilla, joita emme näe. Koska suurimmat ja painavimmat poliittiset käytännöt toteutuvat tällä hetkellä supermarketeissa ja ostoskeskuksissa, tämä on erittäin vakava asia.

5. Konsumerismi sinänsä tarkoittaa tuotteen käyttöä, eikä siinä ole mitään vikaa. Me käytämme asioita päivittäin, elimme kapitalismissa tai emme. Ongelma on kuitenkin tässä kahtaalla. Ensinnäkin tuotteen käyttöiän ratkaisee sen kestävyys ja toisaalta kiehtovuus. On todistettu, että esimerkiksi autoteollisuudessa on jo kauan sitten otettu käyttöön ns. "suunniteltu hajoaminen", joka tarkoittaa auton osien hajoamista tietyllä aikahaarukalla. Tämä takaa sen, että joudumme huoltamaan autoamme tai parhaassa tapauksessa ostamaan uuden, ja niin ollen merkitsee tuotteen elämän jatkamista. Tuotteiden ei siis ole tarkoitus kestää, vaan hajota. Toisaalta elintason noustua tarpeeksi korkealle, tätä prosessia on kiihdytettävä, ja ihmisiä on saatava ostamaan asioita a.) joita eivät tarvitse ja b.) joissa on silminnähden enemmän lisäarvoa. Siksi ihmiset esimerkiksi vaihtavat nykyään puhelimiaan niin usein. Tästä päästään ongelman toiseen puoleen. Toimintamme muistuttaakin siis lapsen toimintaa, joka leikkii yhdellä lelulla pari minuuttia, heittää sen syrjään, ottaa toisen ja leikkii sillä toiset pari minuuttia. Jano on sammumaton ja kyllästymme leluihimme entistä nopeammin, nähdessämme millaisia muita leluja voisi olla tarjolla. Tässä janossa emme kuitenkaan huomaa, että jätämme taaksemme valtavan tuhlatun energian ja tuhlattujen resurssien vuoren. Se on muuttunut jätteeksi, mutta ikävä kyllä, nämä tuotteet eivät hajoa luontoon, palaa osaksi luonnolliseksi elämän kiertoa. Tiedämme tämän hyvin, sillä olemmehan kulkeneet metsissä, löytäneet sieltä pesukoneita, tietokoneita, autoja, televisioita, kaikenlaista rojua, johon on tuhlattu paitsi valtavat määrät öljyä myös valtavat määrät työvoiman mahdollistamaa energiaa. Asenteemme kuluttaa uutta on kuitenkin niin syvälle juurtunutta, että voimme lepyttää omaatuntoamme luonnonsuojelujärjestön jäsenmaksulla, mutta emme omia elämäntapojamme muuttamalla.

6. Koska elämme kulttuurissa, jossa edellä kuvattua kapitalistista järjestelmää täytyy ylläpitää paitsi työllä - mikä tarkoittaa esimerkiksi Suomessa entistä enemmän tietotyötä ja sisällöntuotantoa laitteisiin, jotka joku muu jollain toisella alueella on toteuttanut - myös vapaa-ajalla. Vapaa-aika luonnollisesti tarkoittaa paitsi elpymistä työstä, myös em. sadonkorjuuaikaa. Jotta satoa voitaisiin korjata, täytyy satoa olla saatavilla. Siksi sadosta on tiedotettava ja sitä on tuotava esille. Siksi laitteet, joihin olemme tuottaneet päivän ajan sisältöä, antavat meille lisää tietoa potentiaalisista sadoista, sadoista jotka kuuluvat meille, olemmehan ne ansainneet. Rahalla saa, ja rahaa saa, kun tekee töitä. Ja vaikkei tekisikään, onneksi valtio mahdollistaa työttömillekin ja vähäosaisille pienet joskaan ei olemattomat mahdollisuudet korjata satoa, vaikka sitten työnhaun aiheuttamista ponnistuksista. Tässä mielessä elämämme on siis lähes käytännössä edellä kuvatun lapsenomaisen kulutuksen mahdollistamaa.

7. Laitteet, joihin tuotamme sisältöä, tarjoavat myös muuta informaatiota. Suurin osa uutisista tulee luonnollisesti eurooppalais-amerikkalaiselta alueelta, joskin myös Aasian suurista maista kuulemme aika ajoin. Syrjäisimmät kolkat eivät saa juurikaan huomiotamme, ja miksipä saisivat, niillä tuskin on mitään mielekästä annettavaa meille, mitä nyt korkeintaan massaturismin ja resurssien tasolla. Toisenlaisista informaatioista kenties ylivoimaisin tällä hetkellä on ns. ilmastonmuutos, jolla tarkoitetaan arki- ja mediapuheessa ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Suomalainen kuitenkin katsoo ulos ja tokaisee kuudetta viikkoa jatkuvaa pakkaskautta katsellessaan, että hourailevat, pirulaiset. Ilmastonmuutosta ei ole, ja entäs sitten, vaikka olisikin. On myös ääniä, jotka esittävät, että kyseessä on lähinnä salajuoni, jolla saadaan ihmiset kuluttamaan kalliimpia tuotteita. Voi olla. Tai voi olla, että koko keskustelu ilmastonmuutoksesta on saanut tahallisen typerryttävän sävyn, etenkin kun on saatu myös todisteita, että IPCC:n väki olisi sormeillut ennustekäyriä ja mediaan tihkuu niin ristiriitaista tietoa, jopa niin ristiriitaista, että sillä on saatu käännettyä katse pois kaikista muista maailmalla tapahtuvista, luontoakin koskevista ongelmista ja katastrofeista. Tarkoitan siis esimerkiksi saastumista, monimuotoisuuden häviämistä, valtavia metsähakkuita, makean veden kriisiä ja tuhansia sukupuuttoja. Nämä asiat eivät ilmastoskeptikkoakaan huoleta, sillä häntä kiinnostaa vain etsiä todisteita siitä, kuinka rikkaat käärivät rahaa taskuihinsa, ja kuinka hän itse voi jatkaa öljymäistä elämäänsä luopumatta mistään. Sivumennen sanoen tämä ei näytä kuin egon tuntemalta kauhulta sitä kohtaan, että joutuisi luopumaan vallastaan.

8. Ehkäpä kaikkein ongelmallisin ja poleemisin seikka, jonka kapitalismi synnyttää on, mitä tapahtuu sisäiselle luonnollemme, aisteillemme, sille kokemukselle joka yhtenee luonnon kanssa? Tästä eivät kovinkaan monet jaksa olla huolissaan, vaikka kärjekkäästi voisikin väittää, että vaikkapa viimeaikaiset surmatyötkin ovat toimia, joissa luonto pyristelee eroon koteloidusta olemuksestaan - näyttää, miten luonto näyttäytyy, kun sitä kohtaan syntyy kunnioitusta. Tämä seikka kuitenkin koskee meitä kaikkia ja se olennaisesti merkitsee paitsi luontosuhteemme myös elinvoimamme ja kokonaisvaltaisen ihmisyytemme hiljaista näivettymistä. Miten? Ohjaamalla aisteja ja kokemusta tiettyyn suuntaan, tiettyyn muottiin, joka on massakulttuurin laimennettu, keskiarvotettu ja monimuotoisuutta hävittävä, yhdenvertaistava muotti, kapitalistisen järjestelmän lonkerot - media tässä tapauksessa ehkä päällimmäisenä, mutta yhtä lailla työ, etiikka jne. - kietoutuvat ihmisyytemme ympärille. Tässä voisi tietysti esittää vastalauseen: internet ja mediahan lisäävät monimuotoisuutta, sillä erilaiset äänet pääsevät kuuluviin ja jokainen löytää verkosta omansa. Kyllä, media jossain määrin monimuotoistuu, mutta samalla se kuin tiedostamattaan räätälöityy tietynlaiselle kokemukselle, kokemisen tavalle myönteiseksi. Siten syvätasolla kaikki mediat koulivat etiikkaamme ja kokemustamme demokraattiseksi, uteliaaksi, suvaitsevaiseksi ja mikä tärkeintä, kiinnostuneeksi siitä itsestään ja teknologiasta ylipäätään. Tässä mielessä teknologia ja etiikka ovat erottamattomassa liitossa keskenään.

Ajattelijat hunningolla

"Tosiasia, että näiden merkittävien työkalujen kehittelijä oli ensin natsi ja sitten raukkamainen teeskentelijä, tarjoaa meille, jotka haluamme jatkaa Heideggerin työkalupakin penkomista, vain yhden lisäesimerkin historian ironiasta. Toivoisimme tosiasian olevan toinen. Samantapainen toiveajattelu säestää myös ihailuamme muita ajattelijoita kohtaan: toivomme, että Carnap olisi noudattanut Sidney Hookin hyvää neuvoa eikä olisi leikkinyt Stalinin narria Waldorf-rauhanneuvottelun edistäjänä vuonna 1948. Toivomme, että Sartre olisi rikkonut välinsä puolueeseen jo ennen vuotta 1956. Toivomme, että Yeats ja Shaw eivät olisi antautuneet Mussolinin vieteltäviksi, ennen kuin heille lopulta selvisi, mitä hänen poliittisille vangeilleen oikein tapahtui. Toivomme niin ikään, ettei uusi vasemmisto olisi 60-luvulla sokeasti ihaillut Castroa ja Maoa, ennen kuin sille puolestaan selvisi, miten heidän poliittisille vangeilleen kävi. Silti sivuutamme näiden hätiköivien intomielten poliittiset aloitteet ja pidämme niitä epäoleellisina verrattuna kaikkeen siihen, mitä olemme heiltä perineet." (Richard Rorty: Eräs mahdollinen maailma. Teoksessa Arto Haapala (toim.): Heidegger. Ristiriitojen filosofi. 1997.)

Miksi ajattelijat heilastelevat totalitarististen hirmuhallintojen kanssa? Kysymys nousee aina silloin tällöin esiin, ja on asia, joka selvästi jakaa ihmisiä. Massojen lumoutumisen ymmärtäisi, mutta että filosofit! Ennen kuin kadunmies poistaa varmistimen ja alkaa pilkata, kuinka todellisuudesta vieraantuneita filosofit ovat ja kuinka juuri heiltä itse asiassa parhaiten luonnistuu tavallisen ihmisen halveksiminen ja siten antidemokraattisuus, yritetään lähestyä aihetta hiukan laajemmasta perspektiivistä.

Vaikka esimerkiksi Heidegger vaikeni kolme vuotta kestäneestä kuulumisestaan kansallissosialistiseen puolueeseen, 1930-luvun vuosistaan Freiburgin yliopiston rehtorina - kuuluisaa rehtorinpuhetta toistetaankin usein todisteena, kuinka iljettävä natsi Heidegger oli - eikä osoittanut toisen maailmansodan jälkeen näkyvää katumusta, pyytänyt anteeksi tai mitään vastaavaa, Heideggerin ajattelun leimaaminen kelvottomaksi tämän perusteella olisi vähintäänkin epäreilua. Itse katson, että kotiseuturakkautensa lisäksi Heideggerilla oli selvät syynsä nähdä tulevaisuutta natsien pyrkimyksissä, eivätkä nämä syyt edes tyhjene hänen filosofiansa hienovaraiseen teknologiavastaisuuteen ja puhtaan (kielellisen) olemisen tavoitteluun. Jos asiaa raottaa hiukan enemmän, esimerkiksi kansainvälistyminen, metropolielämäntavan yleistyminen ja luonnonyhteyden katkeaminen olivat varmaankin asioita, jotka näkyvät sekä Heideggerin ajattelussa että poliittisessa toiminnassa (sikäli kuin näitä voidaan edes erottaa toisistaan). Heideggerin tapauksessa natsien toiminnan hyväksymisestä merkittävää tekee myös hänen uskonsa Saksan kulttuurin erikoisasemaan Euroopassa.

Jälkeenpäin voimme hymähdellä tälle ajatukselle käänteisrasistisesti, mutta samaan aikaan hyväksymme länsimaisessa demokratiassa eläessämme myös ajatuksen, että oman kulttuurin varjeleminen on meistä jotenkin luonnollisesti tärkeää ja mielekästä. Tämä tietenkin avaa loputtoman määrän uusia kysymyksiä, mutta puutun tässä vain yhteen: mitä on se kulttuuri, jota niin innokkaasti haluamme suojella, samaan aikaan kun hyväksymme päivittäin keskellämme vellovan mediakulttuurin, poliittisen päätöksenteon, konsumerismin ja teknologisen edistyksen usvan. Kaikki neljä edellä mainittua ovat ideoina ainakin teoriassa peräisin Euroopasta, eivätkä esimerkiksi Suomen itärajan takaa, Aasiasta; taustasta joka olisi suomalaisille etnisesti vähintään yhtä merkityksellinen kuin eurooppalainenkin. Riippumatta siitä, missä nämä ideat nykyisin pannaan käytäntöön, niiden alkuperä on eurooppalaisessa historiassa. Tässä sinänsä ei ole mitään ylimielistä, pikemminkin se on valitettava tosiasia, sillä samaiselta kielialueelta tuleva teknologis-kehityksellinen elämänvisio on levittäytynyt eri muodoissaan ympäri maailmaa, raivaten tieltään myös lukemattomia paikallisia pienkulttuureita.

Suomessakin tämä on tarkoittanut lähinnä suomalaisuuden tuhoamista. Sivistys on tuotu Suomeen paikallisia perinteitä kitkemällä, paikallista elämänasennetta koulien. (Muistutan jälleen Kiven Seitsemän veljeksen osuvuudesta.) Siinä mielessä on paradoksaalista, että esimerkiksi isänmaallisuus ei ole millään muotoa suomalaista, vaan eurooppalainen projekti, jonka nimissä on tehty yhtä sun toista sellaista, mistä minun tuskin tarvitsee ketään muistuttaa. Se on kuitenkin raivannut puolestaan tietä kapitalismin moderneille käytännöille ja länsimaisen demokratian ihanteille.

Slavoj Žižek mainitsee Violence-kirjassaan (2009), kuinka mielenkiintoista on, että samaan aikaan kun vasemmistojärjestelmille on haettu kiivaasti syypäitä ja ilmentymiä aina Kommunistisesta manifestista Stalinin gulageihin, kapitalistiselle järjestelmälle ei tahdo löytyä vastaavia, ei ole Kapitalistista manifestia, eikä länsimaisen demokratian nimissä tehtyjä joukkotuhoja (esim. Kongo, jonka sodassa vielä viime vuosikymmenen aikana kuoli n. 4 miljoonaa ihmistä) mielellään tunnisteta (Kongon sodan taustallakin on käsittääkseni teollisuusmaiden tuki, jolla tuotiin maahan yksipuoluejärjestelmä taistelussa kommunismia vastaan). (Toinen hyvä esimerkki on tällä hetkellä median keskiössä oleva Haiti, josta ei ehkä kerrota valtamedioissa tämänkaltaisia taustoja.) Kuitenkin juuri kapitalismi on tiettävästi kaikkein tuhoisin poliittinen järjestelmä: sen lisäksi, että se on kurjistanut ja surmannut miljoonia ihmisiä (ja elää edelleen kehitysmaiden ihmisten kurjuudesta), sen rakenteeseen sisältyvät edistyksen, teknologian ja etiikan ideaalit tappavat kovaa vauhtia tuhansia kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon. Nykyisen poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen eliitin vaatiminen tilille joukkotuhoista näyttäisikin tästä perspektiivistä täysin järkeenkäyvältä, joskin em. ideaalit hyväksyneelle tällainen syytös ei juolahtaisi edes mieleen. Roolit ovat periaatteessa ihan samat kuin natsismissa, eikä jälkimmäinen enää tästä tulosuunnasta näytä niin radikaalilta kiepahdukselta, kuin mitä Adorno ja Horkheimer esittivät Valistuksen dialektiikassaan (1947). Eliitti johtaa, massat katselevat sivusta ja antavat myöntymisellään siunauksen tyytyen elämään elämäänsä, jonka käytännöt ovat teknisen edistyksen ja demokraattisen etiikan sanelemia. Kuitenkin juuri molempien järjestelmien rakenteet pakottavat ihmiset tähän - ja vaikka länsimainen, BicMac suussa ja öljyä nivelissä hytkyvä, demokratian ja ihmisoikeudet ylitse muiden kohottava kansalainen mitä tahansa ajattelisikin, heittäisin, että vähintään 75 % hänen päivittäisistä rutiineistaan lopultakin edistää kapitalismin leviämistä. Jo yksistään se, miten paljon tavaraa omistamme ja kuinka suuren osan päivästämme vietämme nykyteknologian parissa, pitäisi olla selvää näyttöä siitä. Joku meitä kauan ennen elänyt pitäisikin hohtavan näytön ääressä kököttävää, mukavuudenhaluista ja koristautunutta apinaa täysin mielipuolena.

Edellä esitetyn valossa esimerkiksi Heideggerin samastumista natseihin ei kannata liikaa kauhistella. Jokainen meistä on suhteettoman samastunut omaan järjestelmäänsä ja vain tietoinen ponnistelu ja käytännön toimiminen voi auttaa häntä saamaan perspektiiviä ja ehkä jopa muuntamaan kokemustaan vähemmän tuhoavaan ja vähemmän kapitalistiseen suuntaan. Mitä siis onkaan kolme vuotta natsipuolueessa, jos olemme eläneet vastaavassa jo kolmekymmentä vuotta, tai kukin oman ikänsä ajan? Tietenkään näiden ajattelijoiden liittoutumista totalitarismin kanssa ei sovi vähätellä tai palauttaa puhtaaseen muutoshaluun, ja niihin voi kehittää kriittisen suhteen, mutta ei sovi unohtaa, että myös ajattelijat ovat haluavia, kokevia olentoja, joiden harkintakykyä ja päätöksentekoa ei läheskään aina järki sanele. Ja sehän se vasta vaarallista olisikin!

"Suomi on kuollut" tai kuolemassa

En liiemmin pidä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanonisoiduista tulkinnoista. Itse romaani on kelvollinen, samoin Rauni Mollbergin elokuvaversio, mutta niissä määrin kuin kansallinen tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta perustuu Edvin Laineen aavistuksen liian isänmaalliseen versioon, jälkipolvien kokonaiskuva tästä teosjatkumosta uhkaa pysähtyä näkyvyyttä tähän jokaisena itsenäisyyspäivänä saavaan ensimmäiseen elokuvamukaelmaan.
Pari vuotta sitten Tuntemattomien sotilaiden pitkään ketjuun liittyi uusi tekijä. Kannuksiaan mm. Teatteri Takomossa ja sittemmin Kajaanin kaupunginteatterin johtajana hankkinut Kristian Smeds sai kunnian ohjata Linnan romaanista teatteriversion, joka tuotiinkin Kansallisteatterin lavalle kovalla volyymilla ja ylistävien arvosteluiden kera. Lisää häkää pyttyyn löi Smedsin produktion tiimoilta noussut mediakeskustelu, joka koski lähinnä teokseen ympättyjä moderneja aineksia, eritoten monien mielestä hälyttävää loppua, jossa lavan takaosan valkokankaalle juoksutetaan peräperää kansallisia ikoneita, minkä jälkeen kuuluu laukaus ja heidän kasvoillensa ilmestyy veripursketta.

Koska teoksen lopussa ammuttiin mm. Tarja Halonen ja Matti Vanhanen, konservatiivinen lehdistö ja poliittinen siipi sydämistyi. Valtiosihteeri Risto Volasen nimiin on ilmeisesti liitetty myös aiheen "näkemättä paska" -argumentti, jota Maaria käsittelee blogissaan. Maaria lainaa Volasen puheita, joissa tämä pelottelee teoksen ruokkivan ihmisiä vihaan ja lähenevän kouluampumisia. Mikäli nämä lainaukset todella ovat Volasen suusta, en voi kuin hämmästellä, kuinka oikeaan Volanen osuu.

Kyse ei kuitenkaan ole Smedsin Tuntemattomasta, vaan siitä historiallisesta painolastista, joka teosjatkumolla on. Tosiasiassa Smedsin tulkinta Tuntemattomasta on varsin orjallinen, jopa pliisu suhteessa aiempiin. Olenkin sen suhteen pettynyt, sillä Smedsin Kainuu-trilogiaan (Huutavan ääni korvessa, Woyzeck, Kolme sisarta) verrattuna Tuntemattomasta puuttuu terävä moraalinen kärki ja radikalismi, jolla noin kanonisoituun teokseen olisi syytä ollut tarttua. Syntyi siis mediakohu, jolla ei ole perusteita: Smedsin produktio ei ole raju tai ristiriitainen teos suhteessa esikuviinsa. Ja silloinkin kun se alkaa käsitellä tärkeitä elementtejä, kuten rasismia ja kaikenlaista sortoa, Smedsin teos palaa nopeasti takaisin alkuperäisversion juonenkuljetukseen.

Tuntematonta sotilasta on hyödynnetty 1900-luvun jälkipuoliskolla etenkin suurten ikäpolvien parissa vahvasti kansallista identiteettiä työstävänä teoksena. Onko siis ihme, että kärjekkäimmät reaktiot Smedsin produktiolta tulevat juuri suurilta ikäluokilta? Suuret ikäluokat, joilla ei rehellisesti ottaen ole muita suhteita sotaan kuin mitä ovat vanhemmiltaan kuulleet, ovat elätelleet mielessään Tuntematonta sotilasta eräänlaisena prismana, joka tiivistää kaikki kansalliset äänet yhdeksi sulavaksi harmoniaksi. Veikeä sotilashuumori, piinaavat sotakokemukset, sodan henki - kaikki tiivistyvät oivallisella tavalla paitsi Linnan romaanissa myös etenkin Laineen elokuvaversiossa. Nyt kun tiedämme, että kaikkia näitä elementtejä leimaa ainakin jossain määrin Suomessa harjoitettu runsas huumausaineiden käyttö, alkaa konservatiivinen suomalaisuus saada vähintäänkin epämiellyttäviä - jopa koomisia - sävyjä.

Oli miten oli, kanonisoitu Tuntematon perustuu erontekoon ja siinä mielessä kuin sen ydin on sodassa, se perustuu myös sortoon, väkivaltaan, hyökkäyssodan oikeellisuuteen. Kanonisoitu Tuntematon sotilas joko pitää häpeällisinä niitä tekijöitä, joille sota näyttäytyy järjettömänä ja moraalittomana, tai vaikenee niistä täysin: pitkässä jatkumossa vain Mollbergin version "Inariin susia naimaan" menevä partasuu saa sympatiani - karkuruus on lopulta kuitenkin kunnioitettavampi toiminnan muoto kuin eettisesti mielettömään orjatoimintaan mukautuminen.

Sen sijaan todellista moraalia suomalaiselle on kuitenkin puolustaa Suomea aseellisesti - vaikka kyseessä ei siis olekaan puolustaminen, vaan hyökkäyssota Venäjän puolelle. Henkilöhahmojen esittäminen velikultina toimii siis metaforana, joilla Suomen kansa tavoittaa yhteisöllisyytensä ja luo rajansa. Tuon rajan taakse jätetään Riitaojat sekä muut pelkurit ja vähämieliset. Smedsin tulkinnassa osuvin kohtaus onkin fasistisen Lammion ja kehitysvammaisen Honkajoen välinen sortosuhde, jossa Lammio nöyryyttää Honkajokea kaatamalla tämän rullatuolin ja pakottamalla tämän edelleen nousemaan seisomaan. Tässä kohtaa kansallisteatterin yleisö on vaiti, keski-ikäiset ja oikeammin kaikki muutkin huokaisevat ja ovat aavistuksen järkyttyneitä. Miksi? Kohtaus koskettaa suurimman osan etiikantajua, mutta monikaan ei osaa liittää tätä tulkintaan omasta suomalaisuudestaan. Ja kuitenkin: suomalaisuus perustuu juuri tälle eronteolle, tälle alistussuhteelle, jossa normaaliksi kelpaava aines normalisoidaan ja loput suljetaan ulkopuolelle. Suomalaisina olemme aina Lammion puolella. Smeds vain tuo julki tuon kansallisen identiteetin väistämättömän sivujuonteen.

Toki Smedsin produktio on täynnä huutamista, tetsausta, armeijakuria - kaikkea sitä, minkä hyväksymme sodan puitteissa, sillä se valmistaa meitä puolustamaan isänmaatamme ja on oikeutettavissa sitä kautta. Lammio on fasisti, johon emme halua samastua, mutta joka on ainakin jossain määrin oikea henkilö johtajana - mitä siitäkään tulisi jos Riitaoja ja Lammio vaihtaisivat paikkaa? Tämä on kuitenkin askel, jota Smeds ei tohdi ottaa, vaikka sitä yrittääkin roolittamalla Petri Mannisen esittämään sekä Lehtoa (Lammion rahvasta vastinetta) että Honkajokea.

Tuntematon sotilas teatterina on varsin toimivaa ja teos järkyttää vain siinä, kun se tuo kansalliset myytit nykypäivään, todemmaksi, sekä yrittää tavoittaa ne pohjavirrat, joita kanonisoituihin tulkintoihin on uurtunut. Volasen viittaamiin kouluampumisiin liittyen on melko patologista, että kun muistaakseni Kauhajoen ampumisten yhteydessä Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa kirjoitettiin suomalaisen armeijakulttuurin ja kouluampumisten välisestä kytköksestä, väite kiellettiin välittömästi ja vaiettiin nopeasti. Suomi on edelleenkin täynnä nuorukaisia, jotka ovat työstäneet itselleen kansallisen identiteetin samoista aineksista kuin vanhempansa ja siinä missä suomalainen armeijalaitos on edelleenkin velvollisuus jokaiselle suomalaiselle nuorellemiehelle, samaa narratiivia uusinnetaan käytännössä päivittäin suomalaisilla kasarmeilla, kulttuuriteollisuudessa ja koululaitoksissa. En väitä, että kaikki patriotismi olisi pahasta, mutta siinä määrin kuin se perustuu huolimattomaan näkemyksiin ja punnitsemattomiin sivumerkityksiin suhteessa toisiin ihmisiin ja etnisyyksiin, se estää meitä tuntemasta samuutta toisiimme. Kansallinen identiteetti onkin aina erojen luomista samuuden kustannuksella.

"Was hat er denn übels getan?"

Toivon mukaan mahdollisimman monella on jonkinlainen kosketus J. S. Bachin Matteus-passioon. Joka vuosi pääsiäisen aikoihin se on mahdollista kuulla jossain tai nähdä televisiossa. Passio kestää runsaat kolmisen tuntia, mutta on pohjimmiltaan sen verran dynaaminen, että librettoa seuraamalla ja musiikkiin paneutuen aika vierähtää varsin nopeasti.

En kylläkään ole yksiäänisten aarioiden ylin ystävä. Se onkin ongelma, sillä Matteus-passio järjestyy yhdestä näkökulmasta evankelistan tarinankuljetusta katkovien aarioiden varaan. Koko teoksessa moniäänisiä aarioita on vain muutamia, mutta valtaosa niistä jakaantuu yksin sopraanon, alton, tenorin ja basson kesken. Aarioita edeltävät resitatiivit toimivat aina luonnollisina sulkeutumisina kertomuksesta, johdatuksina aarioihin, eräänlaisina rituaalinomaisina siirtymisinä ajan ulkopuolelle. Itse aariat puolustavat myös Matteus-passiossa paikkaansa, joten ehkä kyse on vääränlaisesta orientaatiosta. Kun aariat kohtaa teoksen tematiikkaa peilaavina "meditaatioina", myös kokonaisuus järjestäytyy ymmärrettävämmäksi, vaikka tulvii silti kuulijan tietoisuuteen paikoin jopa murskaavalla voimalla.

Vastapainon aarioille tarjoavat hienot koraalit, joissa volyymi luonnollisesti kasvaa kuoron ottaessa johtavan roolin. Myönnän: hiukan nolostuttavaa, mutta olen aina pitänyt klassisessa musiikissa enemmän kovasta volyymista, sieluun asti käyvästä soinnista kuin hiljaisista, keräilevistä osioista.

Symmetristä rakennetta korostaa myös järjestys, jossa Pilatuksen kääntymys ("Was hat er denn übels getan?", "Mitä pahaa hän on tehnyt?") kansan edessä, kansanjohtajan luovuttaminen ja käsien peseminen, asettuu koko teoksen keskipisteeseen. Siten Pilatus asettuu keskeiseen valintatilanteeseen, joka kuvaa yleisinhimillistä päätöksentekoa suhteessa eettiseen. Jos Pilatus olisi kieltäytynyt demokratiasta ja toiminut autoritaarisen valtiomiehen tavoin, saattaisi olla, ettei Jeesusta olisi ristiinnaulittu - siinä määrin Pilatus nimittäin empii ja antaa siksi kansalle vallan. Pilatuksen luopumista vallasta on edeltänyt Öljymäen tapahtumien kuvaus, Jeesuksen vangitseminen ja kiusaaminen. Sitä seuraa luonnollisesti kärsimystragedian viimeisten, Golgatan tapahtumien kuvaus sekä mielestäni oivallinen päätös, jossa Jeesus viedään hautaan, Pilatus käskee vielä vartijat haudalle ja viimeinen resitatiivi ja kuoroosuus päättävät passion dramaattiseen, aavistuksen toivontäyteiseen siunaukseen "Ruhe sanfte, sanfte ruh'! Ruht ihr ausgesognen Glieder, ruhet sanfte, ruhet wohl!" ("Suloista rauhaa! Levätkää, piinatut jäsenet, levätkää suloisesti, levätkää hyvin!"), jossa kuoro etääntyy tapahtumista ja samastuu kaikkiin pääsiäisen tapahtumien seuraajiin, niihin jotka jäävät todistamaan toisen kuolemaa.

Sekulaarilla aikakaudellamme Matteus-passio voi olla monelle liian puhdasoppinen ja alleviivaavan luterilainen. Kyseessähän ei ole millään muotoa mikään Wagnerin Parsifal, jossa tulkinnallista liikkumatilaa on paljon enemmän, vaan hyvin konservatiivinen kuvaus hengellisyydestä, joka tulee täyttymykseensä Ihmisen pojan kuolemassa, Kristuksen kärsimysnäytelmässä. En kuitenkaan malttaisi olla hylkäämättä passiota ilmeisen kristillisyytensä vuoksi, sillä teos näyttää tarjoavan myös yleisinhimillisiä ulottuvuuksia ja kontemplaation kohteita elämäämme. Esimerkiksi viimeisessä bassoaariassa lauletaan: "Mache dich, mein Herze rein, ich will Jesum selbst begraben, denn er soll nunmehr in mir für und für, für und für seine süsse Ruhe haben. Welt, geh aus, lass Jesum ein!" ("Puhdistu, sydämeni, tahdon Jeesuksen itse haudata, sillä hänen tulee minussa nyt aina, aina, aina suloinen rauhansa saada. Poistu maailma, päästä Jeesus tänne!") On selvää, että Jeesuksessa sinänsä voi nähdä hyvin selvästi paljon muutakin kuin kristillisen Jumalan pojan. Oikeammin kyse on myös tietoisuudesta, joka alkaa vaalia tiettyjä prinsiippejä ja tavoittelee elämää, joka sinänsä kohoaa arjen kärsimysten ja tietoisuuksien kuonavanojen tuolle puolen. Aarian viimeisen säkeen voisi jopa kääntää: "Poistu ego, päästä tarkkailijaitse tänne!"

Sen sijaan ego vaatii aina verta, mikä tiivistyy kuoron kuvatessa kansan ääntä: "Sein Blut komme über uns, und unsre Kinder!" ("Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle") - se on itse asetettu kirous, jonka ihminen langettaa itselleen annettuaan vallan oikkuiselle, kateelliselle ja katkeralle, kärsimyksentäyteiselle egolleen. Ego janoaa aistiärsykkeitä ja vahingoniloa niin kauan kuin se on ja elää vahvana meissä.

Nämä eivät suinkaan ole oikeaoppisia tai -kielisiä tulkintoja Bachin passiosta mutta ainakin itselleni ne tarjoavat paljon lohtua ja toisaalta solidaarisuutta heitä kohtaan, joille pääsiäisen kärsimysnäytelmä on suuremman surun aihe. Olen useampana vuonna nyt itkeskellyt Parsifalin ja Arvo Pärtin Passion parissa ja nyt näiden tärkeiden teosten joukkoon tulee lukeutumaan myös Matteus-passio. Vuodesta toiseen ne tarjoavat kysymyksiä, joita kannattaa kysellä, ja kieltä, joka pureutuu syvälle ja ravistaa sielua juuria myöten.

Hyvää joulua kristillis-kokoomuslaisittain

"Koulujen joulujuhlien järjestämistä arkaileva maa saa vaipuakin "lenkkimakkarataikinaa muistuttavaan löysään, hengettömään helvettiin, johon se niin näyttää kaipaavan", jyrisee muusikko A. W. Yrjänä.
"Luovutaan kaikista perinteistä ja vaihdetaan ne mainoksiin ja lässytykseen. Ai, niinhän me ollaankin jo tehty." (HS, 19.12.2008)

Vuosittainen konsumerismin ja tekopyhyyden hääjuhla on täällä taas. Kuten hyvin tiedämme, suuri osa suomalaisista ei tarvitse mitään, mutta lahjoja ostetaan, hankitaan ja annetaan silti. Kasapäin. Murto-osa näistä lahjoista on käsityötä tai ei-materiaalisia lahjoituksia. Jokunen aika sitten luin taantumaan syöksyvän kotimaamme kuluttajista, kuinka nämä tahtoisivat joululahjaksi televisioita, puhelimia, pelikoneita, uusinta teknologiaa. Hämmästelin jo tuolloin sitä todellisuutta, jossa he elävät ja kuinka se eroaa siitä, jossa itse elän. Olen tänä jouluna välttänyt tyystin myös jouluostokset ja polttelevin kontribuutioni "shoppailulle" on ollut postilaatikolla asioiminen. Se on ollut minulle hyväksi ja vaikka olenkin orientoitunut jo jouluun ja joulunseutuun kaikessa moninaisuudessaan, en ole nähnyt lähellekään pahinta. Muistelen näinä hetkinä esimerkiksi aikojani Tampereella ja kuhinaa arki-iltaisin tai lauantaisin Hämeenkadulla ja minua puistattaa. En uskalla edes ajatella, miltä Helsingin keskusta näyttää valmistautuessaan jouluun.

Onko jouluun sitten tarpeen "valmistautua"? Martti Turusen sävellys "Me käymme joulun viettohon" on pinnoiltaan kovin teennäinen, mutta jos me kuluttajat hetkeksikään, vaikka siellä Kauneimmissa joululauluissa, pysähtyisimme kuulemaan, kuinka Maunu Isolan sanoitukset resonoivat meissä, voisi sillä kenties olla positiivinen vaikutus hiljentyvään sieluumme. Liian usein kuitenkin vain tiedostamme, että on "väärin" ostaa joululahjoja ja "pitäisi" keskittyä joulun henkiseen puoleen, mutta teemmekö niin? Emme. Joulurauha tarkoittaa käytännössä, että jouluaamuna saa nukkua vähän pidempään. Jouluaattoa ei käytetä meditaatioon tai rukoukseen, vaan järjestetyn ohjelman läpisuorittamiseen. Lisäksi lasten eniten odottama hetki, lahjojen saanti, vaikuttaa kasautuvasti kaikkeen sitä edeltävään tekemiseen - paremminkin voisi sanoa hetken, jolloin joulupukki sulkee ulko-oven ja poistuu (loskaiseen) pimeään olevan koko joulun kliimaksi ja länsimaisen teennäisyyden monumentti. Tuohon saakka olemme eläneet epävarmuudessa, mitä lahjoja saamme, ovatko antamani lahjat hyviä ja kelpoja, ei kai kukaan sellainen anna meille lahjaa jos meillä ei ole mitään annettavaa hänelle ja ennen kaikkea onko joulumme hyvä ja onnistunut? Hyvä on, kärjistän. Maiset mietteet, joihin Isola tekstissään viittaa, täyttävät rikkaiden ja köyhien mielet, yhteiskuntaluokasta riippumatta. Kristinusko teki aikoinaan voitavansa tuodakseen "joulun sanoman" vanhojen pakanallisten talvipäivänseisausmenojen rinnalle. Myöhemmin se joutui puolestaan taipumaan markkinataloudelle ja joululle vuosittaisena piikkinä talouskasvuun. Uskontoa ja politiikkaa ei saa kuulemma sekoittaa keskenään, mutta mitä muuta joulu on kuin uskonnon ja kulutuspolitiikan sekoittumaa? Joulun "perinteet" ovatkin ihmeellinen hetki länsimaisessa todellisuudessa, jossa lähes skitsofreenisesti orientoidutaan hyväksymään hetkeksi kristilliset tavat ja toisaalta vaalimaan lahja- ja kulutuspolitiikkaa, koska "se kuuluu jouluun" - ja Jeesuskin sai lahjoja. Tuo kahtalaisuus estää kuitenkin myös kristityltä mahdollisuuden hiljentyä rukoukseen (viedä "kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo") ja synnyttää Kristus-lapsi ihmisessä itsessään, periaatteena ja metaforana universaalille rakkaudelle, luonnonmukaisuudelle ja todelliselle laupeudelle, ihmisen jumalistumiselle. Ongelma on juuri tämä: kristinusko on läpi historiansa kieltänyt oman potentiaalisen, mystisen elementtinsä, so. ihmisen ja Jumalan mystisen kohtaamisen, ihmisen henkisen kasvun ja Jumalan valtakunnan mahdollisen tämänpuoleisuuden. Isolan teksti tavoittaa jotain olennaista siinäkin mielessä, että Jouluna meillä olisi ainakin mahdollisuus hävittää luokkarajat, mutta käytämme ja kulutamme sen ohitsemme "maisin miettehin". Kääntymällä kohti hengellisyyttä saattaisi tuo "joulu maallinen" oikeasti olla "alku joulun taivaisen".

Mutta mitä tekee Suomi? Lässyttää, A. W. Yrjänän sanoin. Puhuu ja ajattelee kotonaan hyvää lähimmäisistään. Kodilla on kuitenkin rajat. Saatamme antaa rahaa Pelastusarmeijan joulupata-keräykseen tai kehitysapuun, mutta kuinka moni meistä on valmis tempaisemaan kadunmiehen kotiimme viettämään joulua? Myönnän kuitenkin, että jouluaattoiltaisilla kävelyilläni olen pitänyt ihastuttavana piirteenä katsoa ulkopuolisena ikkunoista, kuinka perheet käpertyvät toistensa läheisyyteen. Yllättyisin kyllä, jos joku pihallaan askaroiva kutsuisi minut nauttimaan kotinsa antimista ja ihmisten seurasta. Viisaat tietäjätkin saivat tulla Jeesuksen yhdistettyyn syntymä- ja joulujuhlaan, vaikka ventovieraita olivatkin - ja kaiken lisäksi idästä ja ilmeisesti myös astrologeja. Nykyinen joulurauha ei kuitenkaan tarkoita muun todellisuuden hyväksymistä ja mukaan ottamista, vaan siitä eristäytymistä. Sillä tavalla yhteisyyttä, kestävää yhteisöllistä arvomaailmaa ei välttämättä synny. Kun Suomi astuu ulos joulurauhasta, voidaan palata kilpailutodellisuuteen, unohtaa joulun sanoma, kumppanuus, rakkaus ja paremman elämän koostaminen.

Mutta Suomi lässyttää. Ja kaiken lisäksi kylvää kansalaisilleen eripuraa, ylimielisyyttä ja yt-neuvotteluja. Kotiseudullani jaetaan kyselemättä paikallista sanomalehteä jokaiseen kotiin, jos mukana on mainos- tai jokin kotiseutua koskeva liite. Tietääkseni joissain osissa Suomea esimerkiksi seurakuntalehden ilmaisjakelu on uskonvapaudesta johtuen lopetettu. Itse en ole kiihkeä enkä edes ateisti, mutta minusta on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta, että kotiini jaetaan paikallisen sanomalehden mukana myös kirkollisia uutisia. Viime yönä posti toi kuitenkin kenties ihmeellisimmän, mahdollisesti antikristillisimmän julkaisun, mitä aikoihin nähnyt: Ilouutiset. Ilouutiset on "lehti sinulle, joka etsit elämääsi suuntaa" sekä "joulunajan lukemista jokaiseen kotiin". Kannen värit ovat sininen ja valkoinen, ja kun em. tekstit yhdistää väriskaalaan nousee lehteä vilkaisevassakin outoja, selkäpiitä karmivia tuntemuksia. Kyllä, niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, kyseessä tuntuu olevan huolimattomasti peitelty kokoomus-kristillinen julkaisu. Lehden ensimmäisellä sivulla on työterveyshuollon erikoislääkäri Hannu Hurrin pääkirjoitus, josta lainaan pätkän:

"Suomalaisilla on keskimäärin asiat hyvin, vaikka liian moni meistäkin elää toimeentulon rajamailla. Liian moni perhe päätyy hajalle, toisaalta liian moni perhe jää jopa syntymättä. Aikamme suosii asioita, mitä menneisyydessä ei voitu edes kuvitella mahdolliseksi. Elämme vääristyneen vapauden aikaa, ei tarvitse sitoutua avioliittoon, ei tarvitse huomioida kanssaihmisiä, ei tarvitse välttämättä nähdä vaivaa hankkiakseen toimeentulon. Voimme sukeltaa parhaaseen katseluaikaan tv-kanavan porno-ohjelmaan, mikä onkin nykyään aikuisviihdettä. Vielä pahempaa on , että pienetkin lapsemme voivat tehdä saman ilman kontrollia. Kouluissamme on elämän lujat perusarvot jo pitkälti ulkoistettu. On kielletty rohkaisemasta oppilaita etsimään raamatun aina kestäviä, tervehenkisiä elämänohjeita. Jeesus-sanaa ei saa kunnolla mainita uskonnonopetuksessa. Sen sijaan lähes mitä tahansa itämaista, mystistä oppia saa levittää vapaasti"

Kuinka mukavaa, että Hurri on tiedostanut osan maailman tilasta! Mutta jos pääkirjoituksen implikaatiot - ja suorat viittaukset - ovat tuota luokkaa, mitä voi odottaa muulta lehdeltä? Kotiseudullani toteutuu vuodenvaihteessa usean kunnan kuntaliitos, jonka tuloksena kotikaupunkini kasvaa noin 90 000 asukkaaseen. Varsinainen ydin on Kokoomusjohtoinen kauppiaiden ja maanpuolustuksen luvattu kantakaupunki. Paitsi esittäessään, kuinka "Olemme valinneet päättäjämme, jotka tehköön viisaita ratkaisuja kaupunkimme parhaaksi. Tässäkin lehdessä moni heistä esittää näkemyksiään" ja kuinka "pieni lehtemme on ollut avoin foorumi lähes kaikille keskeisille päättäjille", Hurri toteaakin tätä kuntaliitosta riemuiten vastaanottaen, että eräs raamatun kehotus tiivistää myös tulevan suurkunnan ilmapiirin:

"ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestyksenne on teidän menestyksenne.
Jos ei Herra huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo", sanoo psalminkirjoittaja."

Tällaisten joululahjojen kannustamana alan tosissani uskoa, ettei toivoa ole. Kun talouskasvua ja Raamattua naitetaan näin "tehokkaasti" keskenään ja sitä vielä kaikille kaupunkilaisille jaetaan, usko menee vähemmästäkin. Hurrin pääkirjoitusta seuraa paljon vastaavanlaista materiaalia. Seuraavalla sivulla on puolustusministeri Jyri Häkämiehen ja Itä-Suomen sotilasläänin komentajan kenraalimajuri Jukka Pennasen erilliset tervehdykset. Tässäkö ovat ne Hurrin mainostamat "keskeiset päättäjät"?

Puolet lehdestä, joka uskoo noin vahvasti edustavansa kristillisiä arvoja, on kuitenkin mainoksia. Tätä kimaraa rytmittää "tavallisten" ihmisten hurskaat tarinat, kuinka työ vapauttaa ja yrittäjyys palkitaan, muutosjohtajien psyykkauspuheet tulevan suurkunnan mahdollisuuksista, "ääniharva Jari Lindströmin, kolmannen polven paperimiehen toive: "Kateuden määrä saisi vähetä"" ja kaiken kruununa täysin käsittämätön artikkeli "Suomi on kristitty maa... vai onko?", jossa esitetään "tiesitkö, että.."-tietoiskujen muodossa, noh, kaikenlaisia "totuuksia", kuten "monet mystiset hoitomuodot ovat yleisin tie johtamaan ihmisiä sidoksiin, joilla on kielteisiä hengellisiä vaikutuksia". Suhteellisen neutraalin joogaa, buddhalaisuutta, Jehovan todistajia ja saatananpalvojia koskevan litanian jälkeen "...vai onko?"-osuus päättyy lihavoituun tietoiskuun: "Tiesitkö, että ylläolevilla Luojasta puhuvilla hoitomuodoilla ei ole mitään tekemistä Raamatun Jumalan ja Pyhän Hengen parantavan voiman kanssa."

Oikeastaan en jaksa edes kimmastua aiheesta - huolimatta siitä, viimeinen tietoisku sisältää noinkin kohtuuttoman ja ronskin piiloviestin. En vain kerta kaikkiaan käsitä, miksi jokaiseen kotikaupunkini kotiin täytyy jakaa noin polyfonista ja silti yksinuottista, kristillisiä perusarvoja ja kokoomuslaista yrittäjyyttä ylistävää lehteä, jolla kaikkein iljettävimpänä ominaisuutena on halu esitellä itsensä suvaitsemattomana ja ylimielisenä? (Myönnän, että itsekin olen esimerkiksi vegaanisen elämäntavan suhteen melko kireä ja paikoin ylimielinen, mutta siinä on kysymys enemmänkin väkivallattomuuden etiikasta kuin uskosta sinänsä. Se seikkana asettaa veganismin ja kristinuskon eri tasoille.)

Uskon, että kaupunkimme moninaisuudessa on silti tiettyjä osia, jotka eivät välitä kovinkaan paljon kristillisestä sanomasta ja on osia jotka välittävät mutta eivät pidä julistavista tahoista. Jälkimmäisenä kannustaisinkin Ilouutisten toimittajakuntaa keskittymään tulevana jouluna meditaatioon tai rukoukseen, jotta nihkeys, ylimielisyys ja egon varjelu löysäisivät heistä edes hitusen otettaan. Samaa toivon tietysti kaikille muillekin. Joulun ydinsanomahan on oikeastaan, kuinka meissä voisi syntyä rakkauden ja ymmärtäväisyyden liekki, joka ilmentyessään nuolee meistä egoistisen kuonan ja ohjaa meitä eettisesti kestävämpään olemiseen.

Tämän johdosta toivotankin kaikille lukijoille hiljentyneisyydelle altista joulua. Käykää rauhassa ja palatkaa terveempinä takaisin.

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.