Valitse vege ja jätä possut rauhaan

Joskus totta vie todellisuus on tarua ihmeellisempää. Maa- ja metsätalousministeriö tuki tässä taannoin 257 000 eurolla hanketta sianlihan kulutuksen edistämiseksi. Tuloksena on possupedia, joka muissa oloissa olisi hyvinkin sympaattisesti nimetty. Nyt tulos lähinnä oksettaa: mainostoimiston käärimät rahat vielä ymmärtäisi, jos sivusto ei loistaisi ihan noin karmein aikomuksin ja iljettävin krumeluurein. Jo se, että porsasta nimitetään tässä yhteydessä toistuvasti possuksi, eikä siaksi, on selvää imagonrakentamista, sillä kaikki informaatio, mitä eläimestä sivulla annetaan, koskee kuollutta eläintä lautasellasi. Kaikki. Sikojen oloista, elämästä ja tehomaataloushelvetistä vaietaan visusti ja miksikäs ei vaiettaisi, sehän veisi monilta ruokahalun. Tämähän on tietenkin tuttua jo ennestään: tarjoamalla ihmisille yksipuolista tietoa ruoasta Suomen suurimmat elintarvikejätit paitsi sumuttavat ihmisiä ja ajavat näitä epäterveelliseen ruokavalioon ja moraalittomaan käytökseen (ylläpitämällä tehomaataloutta), myös tahkoavat voittoa. Kilpailukyky on säilytettävä, ja mielellään sitä on parannettava, eikä se sikojen totuudenmukaisella kuvauksella kohoa.

Maan mittakaavassa lihansyönti kasvoi viimekin vuonna. Nyt yksittäinen suomalainen syö keskimäärin lähes 77 kiloa lihaa vuodessa. Puolet tästä määrästä on sikaa, mutta Satafoodin tiedotteen mukaan suomalainen ei oikein arvosta sikaa ruokapöydässä. Sianruhon syöminen ei ole trendikästä, vaan kovin kovin ikävystyttävän arkista. Siksi hankkeen "erityiseksi tavoitteeksi on asetettu trendikkään, terveellisen ja helppokäyttöisen imagon rakentaminen porsaanlihan ympärille." Porsaanlihan ympärille? Terveellisen? Paljon riittää sarkaa. Kun jo nyt suomalainen ruokavalio on täysin kestämättömällä pohjalla, on moraalisesti riittävän tuomittavaa yllyttää kansalaisia lisäämään lihaa lautasellaan. Eiköhän sikafarmarit, olisi jo aika vaihtaa siat kuituhamppuun?

Ja vaikkei olisikaan omaa lehmää ojassa, täytyy sanoa, että esimerkiksi Valitse vege!, joka on toteutettu yli 25 kertaa pienemmällä budjetilla, on huomattavasti monipuolisemmin toteutettu ja tarjoaa paljon enemmän syömiseen ja terveyteen liittyvää tietoutta ruoasta. Jos possupedian toteuttajat olisivat tarpeeksi suoraselkäisiä, he kertoisivat sivuillaan myös esimerkiksi sianlihan tuotantoa koskevista tosiasioista, joita nyt löytää vain näistä kahdesta vain Valitse vegen sivuilta, ymmärrettävistä syistä – todistamisen taakan uskotaan edelleen olevan kasvisruokavalion valinneilla, ei sekasyöjillä. Näissä oloissa sianlihantuotannolla on vieläkin niin hegemoninen asema kotimaisessa maataloudessa, että siitä jopa paikallisuuden nimissä puhutaan terveenä, kotimaisena ruokana, mutta ekologiset, eläinten kohteluun liittyvät ja terveydelliset seikat huomioon ottaen, jos jollakulla, niin nimenomaan Satafoodilla ja sen yhteistyökumppaneilla tässä on oikeasti sitä todistettavaa. Ja siinä riittää tekemistä. Pelkällä hymyileviä putteja viljelevällä possupedialla ja neljännesmiljoonalla se ei tule onnistumaan.

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.

Onko luonnossa sotaa?

Terrence Malickin Thin Red Line (1998) on pitkään kuulunut yhdeksi suosikeistani. Muistan kyllä, että ensimmäisellä katsomiskerralla en päässyt elokuvaan sisään, niin konventioiden vastaista sen kerronta oli. Olin niinikään ennakko-odotusten vanki: odotin monien suosittujen näyttelijöiden koossa pitämää, selvää kerrontaa - ja taustaksi olin katsonut - tai joutunut katsomaan - liian monta sotaelokuvaa. 90-luvulla ilmestyi nimittäin useampiakin amerikkalaisia sotaelokuvia, joista Thin Red Line kuitenkin erottautuu edukseen, se kun keskittyy sotaan huomattavasti tovereitaan vähemmän. Vaikka monet sen otoksista ovatkin melko perinteisiä, jopa laskeskelevia (esim. turhankin kritiikitön suhtautuminen amerikkalaiseen hyökkääjyyteen ja japanilaisten joukkojen vieraannutettu esittäminen), Thin Red Linen vahvuus on lopulta kuvien runoudessa ja sotatilan ja luonnon asettamisessa samaan kuvaan, kysymyksenasettelusta.

Tähtinäyttelijät ovat lähinnä hauska kuriositeetti, näiden roolisuoritukset nimittäin koostuvat useimmiten vain yhdestä kohtauksesta. Jared Leton näyttelemä sotilas esimerkiksi jauhaa purkkaa kahdessa kohtauksessa, viittoo parille ryhmäläisille, nousee ja kuolee. George Clooney on nostettu Suomessa julkaistun DVD:n takakanteen, vaikka tämä näyttäytyy ensimmäisen ja ainoan kerran elokuvan viimeisen puolituntisen aikana - ja tällöinkin Sean Pennin esittämän kersantti Welshin sisäinen, murheellinen ja kyynistynyt monologi peittää valtaosan Clooneyn patrioottisesta möyhäämisestä. Sen sijaan muutamaa muuta sotilasta kerronta tarkkailee huomattavasti intensiivisemmin. James Caviezelin näyttelemä Witt on malicklaisen tuijottelun lippulaiva, onnellinen häkeltynyt, tarkkaileva, valtaa vailla oleva katse. Tallin (Nick Nolte) hahmo on sitä vastoin aivan mahtavan ristivalottunut: miehen elokuvan alkupuolella jurnuttamat sisäiset monologit sotilashierarkian järjettömyydestä ja siitä kuinka hän on joutunut uhrautumaan ja alenemaan sotilasarvoissa asettuvat erityiseen kontrastiin tämän myöhemmille, machoille ja pitkälti täysin järjettömille purskauksille. Thin Red Line tuntuukin piirtävän erityisen byrokraattisen linjan, joka kulkee sotilasarvosta toiseen, alaspäin. Sodassa purkautuva paha olo valuu muutoinkin alaspäin: ihmisestä tulee "koira" ja järki alentuu tavoittelemaan lähinnä menestystä taisteluissa ja arvomerkkien määrässä.

Kunnon taideteoksen tapaan elokuva koostuu kolmesta varsinaisesta osasta tai näytöksestä: alun ja lopun rauhallisemmat jaksot erottaa toisistaan pitkä Guadalcanalilla sijaitsevan kukkulan valloitusta kuvaava hyökkäysjakso. Keskimmäinen osa on tietenkin sitä "räjähtävää toimintaa", mitä sotaelokuviin turtuneet ovat tulleet hakemaan, mutta tämänkin näytöksen alla kulkee alituiseen outo, kiihkeä jännite, joka tekee jaksosta muullakin tavoin tavattoman voimakkaan. Ratkaisevaa on etenkin sotilaallinen tottelemattomuus, johon joukkueenjohtajana toimiva kapteeni Staros (Elias Koteas) ryhtyy kieltäytyessään tottelemasta Tallin käskyä. Tässä kohtaa hierarkkinen ketju katkeaa ja Staros säästää sekä joukkueensa että katsojan kahta kauheammalta verilöylyltä - mikä on ratkaiseva momentti koko elokuvan intensiteetin kannalta. Tämän jälkeen hyökkäys kyllä jatkuu, eri tavalla kuin Tall suunnitteli ja päättyy valtaajien kannalta suotuisasti, vaikka itse tottelemisen ketju on lyöty katki. Kun elokuvan viimeisessä osassa Staroksen korvannut kokematon ja epäröivä joukkueenjohtaja määrää tiedusteluun joukkueen kaikkein heikoimmat yksilöt, katsoja äkkää viimeistään, että jotain on peruuttamattomasti hajonnut sotilasyksikön organismissa. Sen eheys perustui tottelevaisuuteen ja kun Staros kieltäytyi tottelemasta, organismi sairastui entisestään. Tietenkin sotilasyksikön organismi on jo alkujaan muilla mittareilla sairas organismi, mutta omassaan se on tehokas toimiva kone, militantin märkä uni. Näkökulman voi kääntää toisinkin päin: sotilasorganismin hajoaminen merkitsee sen sotilaallisten asenteiden ja mielikuvien häviötä ja universaalin pasifismin nousua. Kun tottelemattomuus lisääntyy, sen osan, jossa tottelemattomuutta on noussut esiin, muissakin jäsenissä - tässä tapauksessa Staroksen ryhmäläisissä - alkaa esiintyä haluttomuutta, kurittomuutta ja sanalla sanoen: tervettä asennetta sodan mielettömyyteen.

Staroksen henkistä aisaparia Wittiä ei voi varsinaisesti lukea mukaan taisteluihin. Ensimmäisessä osassa tämä on sotilaskarkuri ja toisessa edellisestä rangaistukseksi paarinkantajaksi siirretty sotilas. Kolmannessa hän ilmoittautuu vapaaehtoisena tuohon surulliseen tiedustelukolmikkoon ja - kuten arvata saattaa - kuolee piirityksessä. Täysin en sisäistä vieläkään Wittin halua olla mukana sodassa, halua hakeutua pahimpiin paikkoihin - alun paratiisimukaelmat Wittin elämästä paikallisen heimon keskuudessa ja tämän puheet "toisesta maailmasta" saavat minut kuitenkin ajattelemaan, että Witt haluaa pelastaa mahdollisimman monet sodan todellisuudelta - tai ainakin nähdä sen äärimmäisen rajan, jossa sota yltyy ja vihdoin tyyntyy. Varsinaisesti Witt kuitenkin vain keskittyy tuijottamiseen, onnellisin koiransilmin ihailemaan luontoa ja ihmettelemään luonnossa riehuvaa sotaa. Analoginen on myös toisen osan lopussa oleva kohtaus, jossa amerikkalaiset hyökkäävät vauhdilla kylään ja ottavat paikallisia vangeiksi - siinä nimittäin on yksi erityisen tärkeä kuva, jossa keskellä amerikkalaisten ja japanilaisten - ottajien ja antautujien - nahistelun tuoksinaa istuu japanilainen meditoimassa. Tuossa yksittäisessä kuvassa tiivistyy jotain tavoittamatonta koko sodan todellisuudesta, se on kuin jonkinlainen veitsi joka vetää kirkkaalla valontäyteläisellä viillollaan tuon todellisuuden halki.

Luonto jos jokin on Thin Red Linen varsinainen päähenkilö. Se on todellisuus, joka liian usein jätetään pelkiksi sodan kulisseiksi, jonka keskeisyyttä ymmärretään aivan liian harvoin. Paitsi ensimmäisen ja kolmannen osan rikkaissa yksityiskohdissa, keskimmäisessä näytöksessä olennaisempia kuin sotilaat ja näiden pyrkimykset näyttääkin olevan vehreä luonto ja heinän tavaton kahina, joka peittää ajoittain jopa räjähdysten ja konetuliaseiden äänet. Wittin monologi elokuvan alussa kysyykin: onko sota kiinteä osa luontoa?

Niin, onko se? Ihmisen perspektiivistä perustelemme usein tappamisen osana luonnollisuuttamme. Luonto on täynnä tappamista, ajattelemme. Mutta tarkemmin katsoessamme huomaamme, että (muut) eläimet tappavat toisiaan vain tarpeesta, petoeläin nappaa mahdollisesti laumasta yhden ja jättää lauman muut jäsenet rauhaan. Toisin on ihmisen laita. Ihminen tappaa paitsi tarpeeseensa, myös huvikseen ja halustaan laajentaa, ottaa, suojella valtaamaansa. Sota on tässä mielessä klassinen esimerkki väkisin ottamisesta, kuviteltujen rajojen murtamisesta ja toisten alueelle tunkeutumisesta. Daniel Quinnin romaanissa Ishmael (1992) samanniminen gorilla esittää toisen: Kainin veljesmurhassa on kyse tuntemamme agraarispohjaisen kulttuurin synnystä. Maanviljelylle perustava Kain tappaa Aabelin, joka on metsästäjä-keräilijä: valtaava, "ottava" ja paikoilleen jäävä elämänmuoto lyö kiertelevän elämänmuodon, jättämiseen perustuvan toiminnan. Sama tendenssi näkyy edelleen näinä aikoina suhtautumisessamme romaneihin, juutalaisiin ja muihin kiertolaisverta suonissaan kantaviin väestönosiin.

Maanviljelyyn perustuva kulttuuri onkin keskeinen erottava tekijä ihmisten ja muun luonnon välillä. Juuri maanviljelyyn pohjaa myös ajatus ihmisen ja luonnon erillisyydestä - mikä teollistumisen jälkeen on ollut tärkeä edellytys välineellisen järjen muotoutumiselle ja luonnon loputtomalle hyväksikäytölle. Sota muuta luomakuntaa, ts. hallittavia, vastaan on siis tässä suhteessa vain edellisen suora johdannainen. En kuitenkaan tunne eri eläinten käyttäytymistä niin hyvin, että voisin sanoa luonnossa olevan käytössä samankaltaiset sodan lait. Vaikka olemme valjastaneet itseemme asenteen, että luonnossa on meneillään "kaikkien sota kaikkia vastaan", minusta ei lainkaan näytä siltä. Monilla eläimillä on kyllä reviirinsä, joista ne pitävät kiinni, mutta niiden elämänmuoto ei millään tavalla pyri toisten eläimien - edes saman lajin muiden yksilöiden - reviirien valtaamiseen ja toisten eläinten tietoiseen hävittämiseen. Tietenkin eläimet käyvät keskenään kamppailuja, mutta niissäkin häviäjä siirtyy useimmiten muualle ja voittaja mahdollisesti hylkää sen seudun jolla eli sitä ennen. Eläimillä on pesänsä, mutta ne eivät ole viime kädessä vakituisia koteja, vaan usean lajin luonnollinen käyttäminen perustuu kiertelyyn.

Alkaakin näyttää siltä, että luonnossa sotaa ei ole kuin agraariseen elämänmuotoon sopeutuneen viljelijän mentaalisissa kerrostumissa. Tämän suhteen voitaneenkin ajatella, että niin kauan kuin tuota suhdetta maatalouteen itseensä ei korjata, vaan pidetään sellaisenaan oikeutettuna, sotia ilmenee maailmassa siellä ja täällä. Samalla kysymykseen tulevat väestösäätelyyn liittyvät seikat. Malickin elokuvassa Wittin voi hyvin nähdä metsästäjäkeräilijän henkisenä perillisenä, vetäytyneen elämänmuodon edustajana, nykyisen, valtaamiseen ja ottamiseen perustuvan vaitonaisena tarkkailijana. Todellisuus, jonka Witt on omien sanojensa mukaan nähnyt viittaa ennen muuta aboriginaalien elämään, joka kuten tiedämme, on vielä joiltakin osiin "jättäjien" kulttuuriin perustuvaa. Sen suhteen onkin kiintoisaa katsojana panna merkille, kuinka räikeä kontrasti on näiden kahden maailman välillä: sotaisan valkoihoisten valtaajien kulttuurin ja hiljaisen aboriginaalien "jättämiseen" perustuvan kulttuurin välinen juopa ei välttämättä olekaan veteen piirretty viiva, vaan se viiva on viljelysmaan raja - ja tuo viiva läpäisee jokaisen tajunnan.