Dromologinen resepti, ehkä

Annetaan tämän päivän kulttuuriteollisuudelle ja -käsityöläisyydelle kaksi nopeaa määrittäjää: joustavuus ja aika. Sekoitetaan, koetellaan. Olkoon tämä luonnos reseptiksi jollekin yhtäällä jo nimetylle, toisaalla vielä nimeämättömälle.

Japanilainen noise-artisti Merzbow on julkaissut uransa aikana yli 350 äänitettä. Pohjolan Merzbow'n, norjalaisen Lasse Marhaugin ja tämän maanmiehen John Hegren muodostama Jazzkammer (nyk. Jazkamer) julkaisi vuonna 2010 levytyksen per kuukausi – aivan samoin kuin kotimaisen runouden saralla Henriikka Tavi tekee Poesian kautta tänä vuonna; syyt ja motiivit vain tiettävästi eriävät (tietääkseni Jazkamerin kokeilu ei ollut luonteeltaan sosiaalipoliittinen). Mutta osataan muuallakin Suomessa: päivisin Kimmo Huusko on jotakuinkin tavallinen sähköasentaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin (ja automatkoilla) hän muuttuu suomiräpin luultavasti tuotteliaimmaksi mieheksi, Huge L:ksi. Vuodesta 2003 lähtien kaiketi yli 50 julkaisua tehtaillut Huge on itse asiassa niin nopea, ettei miehen julkisimpana julkaisijana tunnettu Monsp pysy perässä; vuosittaisen yhden tai kahden levyn lisäksi Huge L:n omakustanteita löytää esimerkiksi helsinkiläisestä Funkiest-levykaupasta, johon aika ajoin ilmestyy uusia levyjä sen enempää promoamatta. Ja laatu on aina korkea; huolimatta välikäsien puutteesta taso säilyy. Monet marginaalisemman musiikin tekijöistä Suomessakin käy päivätöissä, mutta julkaisevat musiikkia omin avuin kukin tahoillaan, kukin omia foorumejaan käyttäen. Monet tekijöistä ovat lohkollaan korkeatasoisia, mutta kaupallisessa mielessä esimerkiksi suomalainen noise on auttamatta tuomittu marginaaliin. On itse asiassa hyvin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Jaakko Vanhalan kasetit voisivat soida muzakina yhdessäkään ostoskeskuksessa – tai säännöllisesti yhdelläkään radioasemalla.

Esimerkit ovat musiikin saralta ja musiikkiakin tehdään eri tarpeisiin, erilaisista syistä. Osasta taiteentekijöistä ei yksinkertaisesti ole joksikin Reckless Loven Olli Hermanniksi, joka etumus epämääräisesti pullotellen virnistelisi vahvaria astuen ja yleisöön vedoten, että oliko sitä hyvää meininkiä vai mitä. Eikä tarvitsekaan olla, sillä taiteen tekemistä pelkästään viihtymistarpeisiin ei kai tulisi kohottaa kaiken esteettisen tekemisen peruslähtökohdaksi. Mutta samalla on päivänselvää, ettei Suomessa tehdyllä noisella elä, sillä – kuten todettu – se on muotokielensä vuoksi tuomittu vähemmistöihin; se ei tule koskaan saamaan Suomen kokoisessa maassa niin suurta hyväksyvää massaa taakseen, että toisin tapahtuisi. Vaikka on yleisöä kosiskelevissa musiikin muodoissakin tämä nielty tosiasiana; eivät edes maamme näkyvät muusikot tekemisillään elä.

Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan aloittaa yhtäkään keskustelua taiteen taloudellisesta kannattavuudesta tai taiteilijoiden toimeentulosta – tai osallistua sellaiseen. Nostan sanottuun tukeutuen pöydälle kuitenkin yhden hennon hypoteesin: monet muusikot näyttävät tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät – kirjailijat, kirjoittajat – eivät ole suostuneet vielä hyväksymään: on tuhlattava aikaa päivätöissä, jotta saa tehdä mitä tahtoo. Mutta siinä missä en näe Huge L:ää oman elämänsä Olli Hermannina, en myöskään näe häntä nauttimassa apurahasta (ja kuten jokainen apurahojen kanssa puljannut tietää, ”nauttiminen” on tässä tietysti varauksella sanottua). Eräs kulttuurintuotannon segmenteistä tuottavimmista, populaarimusiikki, näyttää näet muusikoiden kohdalla melko harvakseltaan ponnistavan apurahoitetusta maaperästä (poikkeuksiakin kai on). Jostakin syystä myöskään Jaakko Vanhala ja Henriikka Tavi eivät ole apurahajärjestelmän näkökulmasta samalla viivalla. Runoudella on tässä maassa sentään jonkinlaista (institutionaalista) painoa, noisella paljon vähemmän. Silti aika ajoin kiihtyvä napina vähälevikkisestä kulttuurituotannosta, sen ansioista ja hyödyttömyyksistä, sen arvosta, nousee juuri kirjallisuuden suunnalta, vaikka juuri runoilijat ja kirjailijat ovat tässä – ja ehkä vain tässä – mielessä noise-artisteja paremmissa asemissa. 50–500 kappaleen uniikkipainoksia työstävien dronentekijöiden horisontti taas on aivan sees, vaikka nämä sarallaan arvostettuja olisivatkin. Heille kysymystä käsityöläisyyden toimeentulosta ei näytäkään edes nousevan, enkä hetkeäkään epäile, etteivätkö he tekisi tosissaan mitä tekevät.

Monet muusikot näyttävätkin tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät vielä arpailevat eivätkä suostu hyväksymään, sillä kirjallisuudella instituutiona on edelleen oma historiallinen painolastinsa. Aivan kuin runoilijat ja kirjailijat eivät vain yksinkertaisesti vieläkään suostuisi hyväksymään osin muuttuneita olosuhteita. Muistan Timo Vihavaisen kirjoittaneen Länsimaiden tuhossaan (2009) länsimaisen populaarikulttuurin syntyneen kuin tyhjästä, mutta näinhän ei suinkaan ole; sillä on monia historiallisesti edeltäviä traditioita (ajateltakoon vaikkapa bluesia, gospelia ja roots-musiikkia rockin esiasteena; sen kieltäminen olisi toden totta länsimaiselle elämänmuodolle kovin tyypillistä paikallisuuden väheksymistä, olkootkin, että tänään Suvilahden vuotuisa irvistelykilpailu, siis Tuska-festivaali, näyttää olevan siitä valovuosien päässä), mutta siinä mielessä Vihavaisen huomio on kiinnostava, että sen avulla luodaan havainto jostakin jota ei tue historiallis-taloudellis-sosiaalinen instituutio; jostakin joka kulkee edelleen rockin liepeissä, kuin sääski, täi tai joku muu riesaeliö. Tämä jokin on juuri noise ja muut marginaalisen populaarikulttuurin muodot, jotka harvemmin ovat murtautuneet valtavirtaan tai saaneet laajempia tuotanto- ja markkinointikoneistoja taakseen. Kirjallisuudella on aina viime vuosiin asti tällainen koneisto ollut ja edelleen tällainen kaksoisajattelu on jossain mielessä voimissaan. Edelleen on nuoria kirjoittajia, jotka haluavat kirjailijoiksi kuin mitkäkin päätalot, ja edelleen on koneistoja, jotka seulovat kaikenmoisista karvahatuista debytantteja. Internet on tietysti sekoittanut pakkaa ja tulee sekoittamaan jatkossakin; tämä on johtanut ainakin siihen, etteivät jäykät ja hitaat instituutiot kuten sanomalehdet ja kustantamot ole kaikilta osin pysyneet perässä. Aika ajoin näyttääkin siltä kuin juuri sanomalehdet ja kustantamot olisivat näissä suurissa pakansekoittajaisissa suurimpia häviäjiä myös näkyvyyden ja tavoitettavuuden mielessä; ehkei tarvitakaan enää niin paljoa, että ihmiset lukevat tai kuuntelevat, ehkä tarvitaan vain onnea ja oikeat teot oikeaan aikaan.

En silti lakkaa ihmettelemästä, miten loppujen lopuksi vähän kirjoittajat ovat tämän mahdollisuuden edessä tehneet. Tiedän tietysti jopa omasta kokemuksesta, miten vaikeaa jonkin asioiden saaminen monien nähtäville voi olla (ja jos se on yksi toiminnan motiiveista) – mutta yhtä lailla, se voi olla myös suunnattoman helppoa. On itse asiassa häkellyttävän typerryttävää ajatella, miten paljon taidetta ihmiset voisivat tuosta vain koneiltaan jakaa; pdf on yhtä yksinkertaista laittaa verkkoon kuin mp3:kin. Tai blogit: on itse asiassa aina vain häkellyttävämpää, miten pienellä vaivalla blogin voisi koota, miten pienellä onnenkantamoisella se voisi saada vieraan lukijan. Jos kerran Suomessa yhä useammat pyrkivät kirjoittajakoulutuksiin ja kirjoittavat, miksi uusia wordpress- ja blogspot-osoitteita ei synny kuin sieniä tai bandcampeja sateella? Vai enkö itse vain tiedä niistä?

Joudun tässä kohtaa kuitenkin myöntämään vanhanaikaisuuteni. Olen konkreettisen kirjan, konkreettisen vinyylilevyn, jopa konkreettisen CD-r:n ystävä – en lukisi lukemasta päästyäni kymmeniä, satoja blogspot-sivustoja ellei minulla olisi mahdollisuus saada myös jotain konkreettista käteeni. Esine. Manallinen, tehty esine. Muistojälki, teknologinen merkki. Seuraavaksi(kin) puhun vain omasta puolestani, enkä tiedä, miten joku muu asiasta arvelee.

Tuotannon joustavoitumisen – siitä olen edellä puhunut – kääntöpuolena kuluttaja saa kuolevan ja aina jo ohitse kiitäneen ajan. Esineetön, immateriaalinen taidekulttuuri on kyllä ajan ja tilan määrittämää, mutta oikein mitään ei jää käteen. Hikoilevat sormenpäät, punottavat korvat, väsyneet silmät, yksi ihminen läppärinsä ääressä. En silti väitä, ettäkö ulkopuolisin silmin ipadiaan bussissa sormeileva eroaisi jotenkin erityisellä tavalla kirjaansa lehteilevästä. Mutta huomaan tämän: ruudulta katsottu voi kiihdyttää ajan kokemusta. Kohdallani kirjallisuus, jota luetaan sidotuilta sivuilta, on näet vieläkin sitä hidasta, jopa puuduttavan hidasta, työlästä ja vaivalloista askaretta; koneelta katsoessa liian paljon on auki, liian monet mahdollisuudet käyttämättä. Tietysti luen välillä miten sattuu; pompin sanojen yli, silmäilen kärsimättömästi kappaleen, menen menojani – ja kaiken aikaa tunnistan silti hitaan lukemisen palkitsevuuden, mikä saa minut harjoittelemaan sitä, lukemaan vieläkin hitaammin, kuten Roland Barthes taisi viime vuosinaan mainita. Lue hitaammin, lue vieläkin hitaammin.

Enkä saata olla ajattelematta, mitä esimerkiksi elokuva tekee ihmiselle – ja elokuva nimenomaan kestona. Sen ensilukeminen ei vie kuin parisen tuntia, saatan ajatella sitä jokusen hetken, ehkä palata siihen seuraavana päivänä, mutta se yhtä kaikki on nopeasti ohitettu, elämä jatkuu. Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow'ta (1973) luen kymmeniä tunteja, välillä raivonkin partaalla, mutta enimmäkseen ihastuneen sanoihin, lauseisiin, ilmaisuihin, valtaviin etäisyyksiin ja lukemisella tehtävän konstruoinnin työläyteenkin. Ja kuitenkin, niin kerettiläistä kuin tänään saattaa ollakin sanoa tämä, elokuva ei koskaan kestonsa puolesta taida pystyä tarjoamaan vastaavaa. Vaikka silläkin on poikkeuksensa: ajattelen jälleen Hans-Jürgen Syberbergiä ja Béla Tarria.

Ja kuitenkin, nämäkin sanat lausuu huonolla keskittymiskyvyllä varustettu lukija, ihminen joka vain harvoin lukisi kuin Roman Ingarden haluaisi: yhtä soittoa koko teksti, mieluummin kahteen kertaan, sillä niin tärkeää on uudelleenlukemisen mukanaan tuoma reflektio, kriittinen näkökulma, ensimmäisen lukukerran mahdollistama keskittyminen toisiin tekijöihin ja elementteihin tekstissä. Mutta juuri aika – yhdistettynä teknostressin turboahtamaan keskittymiskyvyttömyyteen – jättää meidät: kun olisi joustavuutta, ei ole aikaa – ja kun olisi aikaa, tekisi aikaa, ei ole enää keskittymiskykyä. Tuhannet taiteet odottavat löytäjiään. Historiallinen siirtyminen intensiivisestä lukijuudesta ekstensiivisyyteen (uskon, että sellainen oli) ei ollut kivuton, mutta mikä tärkeintä, se juuri mahdollisti myös kuluttajalukijan kiihdyttämisen: miksi lukisin yhtäkään tekstiä uudestaan, kun voin lukea jo toisen, kolmannen, aina vain yhden enemmän, ja lopulta en yhtäkään, kaikkia vain vähän, silmäillen, kirjanmerkkeihin tallettaen?

Helppous on toisin sanoen suurin uhka – ei tuotannon tai sisällön helppous, vaan nimenomaan käyttämisen helppous. Tuotannon helpottuminen, yksinkertaistuminen, välikäsien poistuminen, näyttää antaneen meille sen kuuluisan runsauden anarkian, mutta oikeampi kysymys tässä kohtaa kai olisi, maltammeko keskittyä sen seasta poimituista yhteenkään kunnolla, vai tuhoammeko kuluttajanasenteella, ekstensiivisellä lukutavalla myös omat mahdollisuutemme minkään esteettisesti arvokkaan kokemiseen; kokemiseen, johon useimmiten on liittynyt juuri vaivannäkö, intensiivisyys, tosissaan ottaminen, sietäminen, kestäminen ja pysähtyminen?

Olohuone vapaalle toimitukselle

Virta-lehdelle on näin viidennen numeron ilmestymisen kynnyksellä luotu oma keskustelualue, jonka tarkoituksena on edistää - ja palauttaa - vireää keskustelukulttuuria verkkoon sekä mahdollistaa myös muunlainen "sisällöntuotanto". Kaikille kiinnostuneille - keskustelunavauksineen tai ilman - toivotan lämpimästi tervetuloa!

Tunnustuksia ja uneliaita viivoja II

Se kaluaa samaa luutaa - blogin Maaria ojensi Arte y pico -blogipalkinnon Koiranmutkille. Palkinnot ovat totta kai mukavia responsseja siitä, että verkkoon sysätyt ajatukset todella synnyttävät vastakaikua, tunteita ja jopa holtittoman pitkiä vastineita. Tiedän, että Koiranmutkiin on eksynyt silloin tällöin toinen toistaan ihastuttavampia olentoja, jotka valitettavan harvoin jättävät merkkejään tai jätöksiään näihin ojiin; senkin takia olen pyrkinyt luomaan sopivaa tasapainosuhdetta henkilökohtaisuuden ja yleisyyden välillä - jotta tuntematonkin lukija voisi saada ojanpohjilta jotain mukaansa.

Entäs ne blogista toiseen kiertävät palkinnot? Niiden suurin arvo on varmasti, että siten nuo satunnaiset konttailijatkin löytävät rihmoja ja kytkeytymismahdollisuuksia toisaalle, luovat siten erilaisia konstellaatioita, jotka kiihottavat, kiinnostavat, närästävät, harmittavat. Verkko on parhaimmillaan ja pahimmillaan täynnä ihastuttavia asioita ja ansoja, mutta tärkeintä on yrittää luovia ja etsiä ne itsen kannalta rehellisimmät vaihtoehdot. Toki on selvää, että mieluiten tutustuisin kaikkiin näihin viittailtuihin ja sivuttuihin kirjoittajiin myös oikeassa elämässä, en vain verkkoympäristössä.

Arte y Picon säännöt kuitenkin ovat seuraavat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.

3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.

4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Neljään viimeiseen kohtaan ei tarvinne kiinnittää sen enempää huomiota, mutta ensimmäinen aiheuttaa tietenkin pienoista vertailua ja asemointia. Koska jo taannoin sain useammaltakin taholta (kiitokset vielä Koskikara, Noora Koi ja V. S. Luoma-aho) samantyyppisiä kiitoksia, yritän tällä kertaa väistää silloin palkitsemani ansiokkaat blogit. Tämänkertaiset valiot ovat kuitenkin seuraavat:

Jussi Rautaniemen mainio Attempt of understanding sisältää hurjat määrät kiinnostavia tulosuuntia eri elokuviin ja mediakulttuurin tuotteisiin sekä ajoittain myös sähäkkää, samastumispinnallista mesoamista muista ajankohtaisista ilmiöistä.

En ole erityisemmin paneutunut runoblogeihin, sillä mediumina runo on ennen kaikkea minusta parhaimmillaan runoteoksen sivuilla. Silti nautin aina käydessäni lukemassa Jonimatti Joutsijärven Vapaasti tilkittyä ja Olli-Pekka Tennilän Valkeaa kohinaa.

Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka ja Ajatuksia ensimmäisestä maailmasta ovat molemmat ansiokkaita entiteettejä, joiden poliittiset ruumiillistumat vetävät minua säännöllisesti puoleensa. Kummankin blogin taustalla vaikuttavan kirjoittajan erityisenä ansiona pidän, että he tietävät (tai ainakin näyttävät tietävän) faktoja esitystensä tueksi, siinä missä esimerkiksi allekirjoittanut on liikkeellä puhtaan pathoksen ja polvien kestävyyden voimin.

Informaatio, blogit ja sodankäynti

Kun kirjoittaminen alkaa takuta, alkaa myös monella eri taholla alamäki, mitä tunnelmiin ja tuntemuksiin tulee. Sanalla sanoen: demonit tulevat, iskevät heti kun päästää itsensä perusvireensä alapuolelle. Ja ne tulevat leegioittain: ensin harmistuminen, sitten tuskastuminen tuntemamme maailman eri ilmiöiden edessä, lopulta kateus, inho ja puistatus, monenlaiset erilaiset tuntemukset.

Olen esimerkiksi seurannut viime päivinä jokseenkin vaihtelevalla nuutumuksella erilaisia ja erisisältöisiä blogeja – foorumia, jota olen tässäkin blogissa puolustanut useampaan kertaan. Tällä kertaa teema taisi nousta esiin Neliapinan blogissa esitetyistä huomioista ja toisaalta esimerkiksi Maarian erillisestä, joskin edelliseen kytkeytyneestä merkinnästä aiheeseen. Olen todennäköisesti väärillä jäljillä, mutta missään vaiheessa en ole tietoisesti halunnut pyrkiä luomaan mitään ”älyllisen” blogin mukaelmaa omastani, vaikka se sellaisena jollekulle saattaisikin näyttäytyä. Kirjoitan ja kirjoitan suhteessa ehkä paljon, mutta kirjoitan, koska – niin typerältä kuin se kuulostaakin – saan ajatukseni aiheesta kuin aiheesta paremmin kasaan kirjoittamalla ne suhteelliseen luettavaan muotoon. Ehkä jossain määrin tietenkin pyrin myös kommunikaatioon – siitähän kirjoitin aiemmin, kuinka blogit ovat teoriassa yhtä varteenotettava keskustelu-, uutis- ja ilmiöfoorumi siinä missä ”valtavirtamediakin” – tai sitten kirjoitukseni ovat puoliksi tiedostamattomien, puoliksi tietoisten koherenssiin pyrkivien todellisuuskäsitysteni heijastusta (tähän tekstin koherenssin vaatimukseen kirjoittamiseni tässä eilettäin tyrehtyikin). En ole liiemmin kiinnostunut ”affektiivisuudesta”, sillä nähdäkseni se on niinikään yksi tapa mukautua huomiotalouden mekaniikkaan, joka itsessään on kaikkea muuta kuin terveellistä mielensisällöille ja –toiminnoille. Blogien ongelma on juuri siinä, että ne antavat kenelle tahansa vallan ja oikeudet kirjoittaa mistä tahansa, oman kompetenssinsa nojalla ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että niitä on lisättävä ja niiden laatua parannettava, jotta ne toimisivat vastavoimina kaiken maailman kolumnisteille valtavirtamediassa, nopeasti niistä muodostuu verkkoja, jotka eivät oikeastaan palvele kuin pienen piirin hymistelijöitä.

Blogit ovat hyviä ja merkittäviä, en kirjoita tätä suoranaisesti ketään vastaan, minua vain häiritsee, että muodostaessaan tuollaisia glokaaleja uusheimoja yksittäisten blogien lukijakunta on aika pitkälti samat intressit jakavaa, omissa mehuissaan muhivaa väestöä. Jos sitä vastoin luovin huolettomasti ja menen esimerkiksi nimeltä mainitsemattomien maahanmuuttopolitiikkaa, ”ituhippejä” ja perinteistä vasemmistoa ”kritisoivia” blogeja lukemaan, en millään voi käsittää sellaista ajattelua. Yksittäisten kirjoittajien huomiot muodostavat varsin nopeasti toisten kirjoittajien kanssa yhdyskuntia, joiden ongelma on, että ne eivät ole rakentavia, jos ne eivät tavoita erilaisia ihmisiä ja altista heitä keskustelun mahdollisuudelle. On tietenkin oma vikani, jos en kirjoita em. blogeihin kommentteja, jolloin ainakin keskustelisin asianomaisten kanssa tietyistä käsityksistä. Sen lajin blogeissa vallitsee vain niin suuria vihantuntoja ”meikäläisiä” kohtaan, että en mielelläni altista itseäni sellaiseen tulimyrskyyn. Sama pätee ”omassa”, kulttuuria ja tietynlaisia punamustavihreitä arvoja vaalivassa blogikulttuurissakin: sekin on täynnä vihaa ja patoutunutta raivoa, joka enimmäkseen näyttäytyy hallituksen silmittömänä kritisoimisena ja jossain määrin myös ylimielisenä asenteena, mitä pinttyneisiin tapoihin, kauan seisseisiin instituutioihin ja toisaalta uudistusmieliseen kokoomustodellisuuteen. Huolimatta hyvistä aikeistaan ja näennäisestä tasaveroisuudestaan blogit eivät ole erityisen kirjavia, koska myöskään niiden lukijakunta ei sitä ole.

En tarkoita, etteikö olisi tärkeää ”sanoa sanottavaansa”, kritisoida asiasta ja hyvällä syyllä. Tämä maailma on minun silmissäni aika lailla sijoiltaan vääntynyt, täynnä hulluutta, ylimielisyyttä ja ahneutta, ja kaikessa tässä on paljon parantamisen varaa. Kansallisen edun, brändin, jopa ilmastonmuutoksen nimissä tehdään järjettömiä asioita. Ihmisessä on kuitenkin niin paljon hyvää ja jopa puhdasta, että sen edistämiseen olisi kohdistettava paitsi verovaroja myös ylenmääräistä huolenpitoa. Mutta niin kauan kuin on sellaisia konserneja kuin Patria, niin kauan kuin ajattelemme päivittäisissä rutiineissa, että pohjimmiltaan olemme vietillisiä eläimiä, joiden velvollisuus on puolustaa omaisuuttaan ja toisaalta pyrkiä hillitsemään sisässään elävää petoa, ei tuo hyvä ja lähtökohtainen iloluontoisuus ja onnellisuus pääse esiin. Päivittäin satsaamme voimavarojamme itsemme puolustamiseen sen fyysisissä, mentaalisissa kuin kansallisissakin näyttäytymismuodoissa sen sijaan, että löysäisimme hiukan ja tarkastelisimme sitä, mikä oikeasti olisi tärkeää: rauhan, onnellisuuden, tyytymisen, luopumisen ja iloluontoisuuden edistäminen. Kilpailuttaminen, kontrollointi ja arvokkaan elämän polkeminen eivät todellakaan edistä tätä. Myös nykyisen elintason ylläpitäminen ja puolustaminen on yksistään aika lailla mieletöntä, varsinkin kun tiedämme varastavamme ja tappavamme päivittäin.

En kuitenkaan halua täysin kieltää sodan mahdollisuutta, jota Patria, itsepuolustuslajit ja ajoittaiset konfliktit eri todellisuuskäsitysten välillä ilmentävät. Ymmärrän, että joskus yksilön elämässä ”jumalan kuolema” ja siihen liittyvä sosiaalinen sodankäynti yksilöiden välillä on aika lailla välttämätöntä ja tervettä, jotta tämä voi irtaantua rutiineistaan ja uudistua, mutta tappaminen ja elämän poisottaminen jonkin korkeamman instanssin ohjeistamana ei voi olla kuin väärin. Olisin totta kai valmis puolustamaan itseäni ja perhettäni, jos välitöntä elinpiiriäni uhattaisiin väkivalloin, mutta sen sijaan en tiedä, olisinko valmis puolustamaan maatani, etenkään kaiken sen ihmis- ja eläinoikeusrikollisuuden jälkeen, mitä meidänkin valtionhallinto harjoittaa. Kansallinen etu merkitsee tänä päivänä automarkettien ja keskittyvien hallintojen totalitarismia, jossa hyvinvoinnin tasapuolinen jakautuminen ja mielekäs, tyytymiseen ja elintason alentamiseen tähtäävä kehitys eivät kohtaa. Länsimainen globaali imperiumi liikuttaa tunnetusti talouden rattaita, jos sekään, eikä monessakaan suhteessa todellista kansallista etua edes ole olemassa – lähialuetuotantoa ja –hallintoa ei niinikään tueta Suomessa oikein millään tavalla. Valta keskittyy yhä kauemmas kuluttajakansalaisista ja poliitikkoihin kohdistuva päätöksiä tehdään sen perusteella, onko Alexander Stubb maratonkunnossa vai ei. Kun vaikuttamisen mahdollisuudet ovat näinkin surkastuneet ja puoluejärjestelmä ilmiselvässä umpimarinoituneessa kriisissä, en näe kovinkaan montaa syytä puoltaa kansallisen sodan mahdollisuutta tai siihen osanottamista missään nykyisessä tilanteessa.

Eräs keskeinen ongelma on tietenkin informaation päivittäinen saanti. Se ja kyky ottaa vastaan eivät kohtaa, mikä johtaa siihen, että koska informaatio lisääntyy koko ajan ja kaikkialla ja minäkin tätä kirjoittaessani sitä lisään, tulee entistä tärkeämmäksi pystyä valikoimaan itsen kannalta tärkein informaatio. Minulle tämän kirjoittamisesta on hyötyä, mutta onko sinulle tämän lukemisesta? Olisiko hyödyllisempää perehtyä Georgian sodan taustatekijöihin kuin lukea Koiranmutkia? Keskeinen alue, josta saamme vaikutteita, on tietenkin mediakulttuuri: lehdet, sanomalehdet, televisio ja internet joiltain osin – en tosin tiedä, pitäisikö nämä tällaiset blogit laskea mediakulttuurin piiriin. Toinen alue on ihmissuhteiden alue, ne kanssaihmiset joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä, joiden todellisuuksia kohtaan pyrimme tuntemaan empatiaa, joita pyrimme ymmärtämään. Kolmas alue on kaikki muu todellisuuden eri ilmiöt, kuten ruoka-ainekset, pöytä, sohva, sää ja niin edelleen. Luulen, että näistä kolmesta (muitakin varmasti on) mediakulttuurin osuus on siinä mielessä harmillinen, että sieltä tuleva informaatioaines on liian täyteen pakattua tai monilta osin turhaa höttöä. Olen jo aiemmin ollut huolissani siitä, miksi tiedän, kuka on Vernon Wells ja en tiedä, millaiset tekijät oikeasti vaikuttavat maailmantalouteen tai mikä on nimeltään ojanpientareella kasvava vaaleanpunainen kukka, joita näin kymmenittäin toissapäivänä juoksulenkilläni. Paitsi ihmisen tiedontarve myös määrä, jota ihminen voi käsitellä, on aika lailla rajallinen. Ekspansiivinen tiedonkeruu ei hyödytä, koska koko ajan jotakin vuotaa pois. Faustin tragedia on, että hän on identiteettinsä kadottanut Sisyfos.

Jossain määrin keskitymme siis aika lailla vääriin asioihin, mitä tulee tiedontarpeisiimme. Todellisuudesta vieraantuminen alkaa siitä, kun tuntee Guybrush Threepwoodin paremmin kuin oman isänsä tai kasvattamansa kukat. Sen vuoksi en myöskään tiedä, onko kenellekään mitään iloa siitä, että joku tuntee fiktiivisen Santeri Nemon – hyödyllisempää, loputtomasti hyödyllisempää olisi oppia tuntemaan itsensä. Sen vuoksi bloginkirjoittajan on jatkuvasti mietittävä osallisuuttaan globaalissa hulluudessa, joka samanaikaisesti auttaa lukijaa ymmärtämään itseään ja ympäröivää todellisuutta siinä missä Helsingin Sanomatkin ja toisaalta turmelee tätä typerällä, hyödyttömällä informaatiolla. Onko nimittäin mitään surullisempaa kuin yksin ruutunsa ääressä höpöttävä fiktiivinen hahmo, jota joku uskoo?

Omien tekemistensä ja vastuunsa reflektointi auttaa siis tekstintuottajaa käsittämään kirjoittamisen kahtalaisuuden, toisaalta itsekkään halun kirjoittaa tekstiä, jota joku mahdollisesti lukee, toisaalta tiedon, että kirjoittaminen tässä informaatioräjähdyksen näkökulmassa on väärin, sillä siten edistetään turtumusta ja ravinneköyhästä informaatiosta johtuvaa henkistä kuivumista – infomaatiohan on tunnettu siitä, kuinka se imee huomion, imee elinvoimaa meistä tiedontarvitsijoista. Yhtä lailla minulla, kuten varmasti kymmenillä ja sadoilla muilla blogikirjoittajilla, on tunne, että kansalaisaktiivinen blogikirjoittelu on kuitenkin omanlaisensa vapaan kansalaisuuden edellytys ja sillä omalla tavallaan edistää mikrotason demokratiaa. Kirjoittajan on kuitenkin ymmärrettävä, että tekstiä on koeteltava myös niissä piireissä, jotka eivät ymmärrä, sillä vasta siellä niillä on todella vaikutusta: jos tekstiä ei tuoteta koskaan myös valtavirtamediaan, hintaa ei todella olla valmiita maksamaan. Valtavirtamedia on likasanko, jossa oikeanlainen informaatio ei pesi, mutta on välttämätöntä kirjoittaa myös niille foorumeille, koska suuri osa meistä on päivittäin tuon likasangon äärellä tarpeineen – ja parempi omaksua sieltä edes varjoja niistä teemoista, joita näissä blogeissa käsitellään, kuin tyytyä nykyiseen jätteeseen ja myrkkyyn, jota esimerkiksi mainostelevisio on pullollaan.

Kirjoittamisen ongelma vain on, että se täytyy alituiseen pystyä oikeuttamaan jollain tavalla. Olen edellä esittänyt kaikenlaisia enemmän tai vähemmän heppoisia perusteita, miksi, mutta en oikeastaan tiedä, miksi jatkan aina vain. Jos siis etsin hetkellistä yhteyttä teihin, lukijani, miksi valitsen foorumin, jossa monikaan ei vastaa, moni lukee ja pitää suunsa? Miksi kirjoitan eräälle lukupiirille, joka otaksuu jo tuntevansa Santeri Nemon, enkä tilaan, jossa minua ei voida ohittaa, jossa keskustelua ei voida ohittaa ja jossa minä senhetkisine ominaisuuksineni edustan jotain täysin käsittämätöntä ihmistyyppiä? Ehkä siksi, että koen yhteisön muodostamisen ja siinä tapahtumisen käsitysten uusintamisen muiden ihmisten koettelua tärkeämmäksi. Koska etsin yhteyttä, jolla edistetään myötämielisyyttä ja onnellisuutta ihmisten välillä ja koska joskus sen toteuttaminen välikäsien kautta on mahdollisempaa. Asenteet ja asemat muuttuvat alituiseen, ja siinä missä tietty blogipiiri toimii nykyisin eräänlaisena turvapaikkana kirjavalta mielipidekeskustelulta, se myös käsittääkseni vahvistaa sellaisia yhteisiä arvoja, joiden soveltaminen kunkin omaan arkielämään oikeine ihmisineen on siten luontevampaa. Internetin ryhmät ja heimot siis tukevat välillisesti niitä arkielämän käytäntöjä, joissa kohtaamme ihmisiä. Siksi olisi erityisen tärkeää, että pääsisimme eroon vihasta ja kaunasta kriittisyyttä unohtamatta, mutta blogimaailman yleinen sävy olisi ymmärtävämpi ja toisaalta tavoitteellisempi. Empaattisuus ja henkinen ryhti voisivat lopettaa sodat, mutta siihen tarvittaisiin valtava määrä erilaisten ihmisten tukea.

Yhteisöllisten verkkopalvelujen vetovoimasta ja tehtävästä

Pitkällisen harkinnan ja vatvomisen jälkeen päätin kuitenkin liittyä Facebook-yhteisöön. Karmea paikka, kehnot kemut. Tai ehkei sentään: ideaalin tasolla ajattelin, kuten varmasti niin monet muutkin viattomat ja hyväntahtoiset, että palvelun avulla voisin "pitää yhteyttä" niihin ihmisiin, joihin en täältä käsin tule oltua niin aktiivisesti yhteydessä. Myös ystävien arjesta lukeminen auttaa ymmärtämään ja lähentämään meitä toisiimme tai ainakin ylläpitämään tuota läheisyyttä. On mukava selailla ystävän valokuvakansiota lomamatkalta. On mukava tietää, mitä ystävä lukee, tai tekee näinä päivinä. No, tiedämmehän lopputuloksen. Palvelu koostuu näennäisyksilöllisistä sivuista, joille kokoamme identiteettiämme koossapitäviä merkitsijöitä: lukemiamme kirjoja, levyjä joita olemme kuunnelleet, elokuvia joita olemme katsoneet viime aikoina. Teemme mahdollisesti hömppätestejä ja lisäämme sivullemme itsellemme tärkeitä palstoja, jotka jotenkin kuvaavat meitä. Kiitos kaunis ja kirveestä perään. MR kiinnitti jo taannoin huomiota tuohon räätälöinniksi puettuun yhdenmukaistamiseen, jota internet jatkuvasti uusintaa erilaisine palveluineen (mukaan lukien blogit) mikä itseni kohdalla herättää sekä naiivia innostusta (kerrankin "itse tehty" voi olemattomilla koodaustaidolla varustetullekin olla näyttävää) että piripintaista raivoa ("vapaus" on valintaa annettujen vaihtoehtojen väliltä ja sisältö kutistuu koko ajan).

Innostusta lisää se, että Facebookin "suosikkikirjat"-palstat ovat käytännössä samaa jatkumoa sille, kun vuosia sitten listasin ensimmäisille kotisivuilleni luettuja kirjoja jne. Jo silloin web-sivujen täyttömahdollisuudet tuntuivat rajallisilta: päiväkirja, kuvia, omia tietoja, suosikkikapistuksia, runoja, siinä se. Silloinkin mielikuvitus tuntui rajalliselta, mitä käyttömahdollisuuksiin tuli. Nyt Facebookin myötä olemme tulleet siihen pisteeseen verkkosisältöjen tuottamista ohjaavissa toiminnoissa, että sitä, mikä ennen oli vain kömpelömpää viestittelyä vastaa nyt toisen heitteleminen pandoilla tai liittyminen johonkin hauskasti nimettyyn "ryhmään". Tämä kehityskäyrä ei välttämättä ole niin latistava kuin se voisi olla, mutta eittämättä alkaa näyttää siltä, että huonompaan suuntaan ollaan menossa. Esimerkki: IRC-aikoina formaatti oli jo yksin niin ruma, että vaikka keskustelun taso ei monilla kanavilla korkealle päässytkään, muoto ei itsessään vedonnut siinä määrin kuin mitä se nyt tekee. Nyt muoto sinänsä on paljon vetovoimaisempi ja aistielimiä kiihottavampi, millä sidotaan käyttäjä entistä tiukemmin sisällöllisiin päättömyyksiin. Muoto ja sisältö eivät ole aina eroteltavissa, muoto nimittäin lausuu sisällön, mutta jo pintatason struktuureja tarkastelemalla huomaa sen (sisällöllisen) syvyyden poissaolon, jota postmoderniksikin tavataan kutsua.

On tietenkin erityisen kaksinaismoralistista valittaa formaatista nyt kun olen siihen vielä kaiken lisäksi liittynyt. Olen harannut jo vuosikausia vastaavia palveluja vastaan ja nyt kuitenkin olen osa sen käyttäjäkuntaa. Jo vuosia sitten ihmettelin, miksi Myspace vetää puoleensa myös ei-muusikoita: mitä he sieltä hakevat jos eivät kerran lataa musiikkiaan ihmisille kuultavaksi ja miksi palvelu ei salli järkevää keskustelua, vaan on järjestetty siten, että käyttäjä kirjoittaa toisen seinälle, ja tämä kirjoittaa ensimmäisen seinälle vastauksen? Vieraskirjakeskustelut (joku muistaa vielä Freebokin?) ovat tarjonneet minulle vuosien saatossa paljon iloa, ja käyn niitä vieläkin, mutta noiden - Myspacen ja siitä jalostetun Facebookin - palveluiden funktio on jäänyt minulta osin pimentoon. Olisi nimittäin lopultakin liian helppoa väittää, että kyseessä on tapa pitää yhteyttä ystäviin. Olen toki tuntenut ne ihmiset, joiden kanssa eniten internetissä aikaa vietän, alunperinkin internetin kautta: he ovat muuttuneet vuosien myötä tosielämän ystäviksi ja siten internet ja aktuaalinen kokemusmaailma ovat palvelleet toisiaan. Olenkin siksi kiitollinen internetille, joka soi minulle paremmat edellytykset tutustua mahtaviin ihmisiin ensin itseilmaisun kautta, tilassa ja avaruudessa jossa voimme esittää syvällisempiäkin huomioita monista eri asioista, sitten aktuaalisessa maailmassa joissa noita tietoja on täydennetty ja mahdollisuuksien mukaan tehty arkisemmiksi ja luontevammiksi. Olen arkielämässä aika ujo, vaikeasti lähestyttävä ja vaikeasti lähestyvä, enkä niin ollen tutustu ihmisiin kovinkaan helposti ja siinä mielessä internet on kaatanut monenlaisia rajoja, etenkin jos ajattelee, että tuo nykyinen ystäväpiiri koostuu entisistä "pahoista pojista" (yläastediskurssissa) joihin tutustuminen aktuaalisessa elämässä olisi ollut sitäkin vaikeampaa ja joihin en itse mielestäni ikinä lukeutunut. Siten internet soi puitteet tutustua ja löytää, että pahatkin pojat ovat oikeita ihmisiä, joiden kanssa voi viettää verratonta aikaa - ja pahojenkin poikien takaa paljastuu inhimillisiä tunteita, vaaleaa valoa ja hyväntahtoisuutta, ei pelkkää juopottelua, strike a pose -tulikomentoja ja corpsepaint-irvistyksiä.

Mutta Facebook ei ole ainoastaan tapa pitää yhteyttä ihmisiin. Se on ennen kaikkea ajankäyttöä, jossa vietetään aikaa yksin, tietoisuutta häiritsevien toimintojen äärellä. Se aika on itsessään koko ajan muualta pois. Se ei vastaa oikeaa tapaamista ystävän kanssa, se ei vastaa vaikkapa kirjan lukemista. Ennen kaikkea: se vie ihmisten huomion pois yksityisistä ja yhteisistä asioista väittämällä itseään "yhteisölliseksi". Haluamatta kuulostaa paranoidilta tohdin väittää, että kysymyksessä on eräs tapa saada ihmiset olemaan kiinnittämättä huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, omaan orjuuteensa, näennäisdemokratiaan ja siihen, että suuri osa ihmisen sairauksista, oiretiloista ja tukkeutumista on ihmisen mielensisällöissä tapahtuvaa kuonankerrostumista (jota Facebook tietenkin vain kiihdyttää). Yksinkertaisesti jos ihmiset käyttäisivät puoletkaan siitä ajasta, jonka viettävät Facebookissa meditoiden tai vain istuen hiljaa, tapahtuisi näkyviä muutoksia myös ihmisissä. Energiaa ainakin säästyisi (ks. HS 18.7.2008).