Kirjailija toisen varjossa

Tommi Melender kirjoittaa mainiossa lukijuutta tematisoivassa esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat (2013) muun muassa yhdestä ja toisesta amerikkalaiskirjailijasta, joista ensimmäistä lähes jumaloi ja toista puntaroi muuten, suhde kun häilyy. Nämä kirjailijat ovat, kuten Melenderin esseet lukeneet osaavat varmasti arvata, David Foster Wallace ja Jonathan Franzen, ystävät, työtoverit, keskenään kilpailijat.

Eräs ajatuksen itu, jonka esseisti lukijalleen välittää, koskee tapaa jolla esseen minä etsii Jonathan Franzenin takaa Wallacea: mitä uutta Wallacesta Franzenin proosa välittää, miksi kahden maultaan ja romaanimuodoiltaan niin erilaisen kirjailijan välille kehittyi ystävyys? Itu kerää kasteen ja alkaa itää: viimeisen vuoden aikana olen itsekin lukenut Franzenilta Epämukavuusalueen (2012, The Discomfort Zone, 2006), Vapauden (2011, Freedom, 2010) ja nyt Yksin ja kaukana -esseekokoelman (2012, Farther away, 2012) pohtien monesti samaa. On kirjailijoita ja on kirjailijoita. Toisia lukee itsenäisesti, toisia toisten takana. Toisille hakee tämän tästä verrokkeja, selättäjiä tai oppilaita. Franzen ei hänkään tunnu pärjäävän itsenään, jos on vähääkään lukenut hänen ystävänsä proosaa. The Correctionsin (2001) ja How to Be Alonenkin (2002) olen ollut monet kerrat aikeissa ostaa, vaikken varsinaista syytä oikeastaan tiedäkään, enhän pidä Franzenia erityisen mestarillisena kirjailijana, mutten toisaalta usko lukevani häntä mistään velvollisuudentunnostakaan. Puoleensavetäviä sävyjä hänessä silti on – ja toivottavasti myös DFW:sta riippumatonta sellaista, kun vain tietäisi mistä etsiä, ja löytäisi.

Vapaus, Franzenin toistaiseksi menestynein romaani, oli selväpiirteisen klassillinen, hetkittäin jopa laskelmoiva romaani, ja yhdyn monilta osin Melenderin osuviin huomioihin siitä. Se on silmiinpistävästi yritys kirjoittaa vielä kerran suuri lukuromaani ja sellaisena se jossain määrin tietysti onnistuukin, mutta on kysyttävä, jälleen, vielä kerran, samaan hengenvetoon, miksi oikeastaan edes yrittää lypsää mahoa lehmää. Ei sillä, ei Franzen selvästikään ole mikään laskelmoija – vaikka pyrkikin toisinaan, näin sivumennen sanoen, muuntamaan erikoista kokemustaan viihdyttäväksi tarinaksi (Yksin ja kaukana, s. 154). Hänen kirjallinen makunsa vain yksinkertaisesti tuntuu likenevän lukuromaaneja. Franzen haluaa kirjoittaa luettavia, viihdyttäviä, syvällisiä, elähdyttäviä romaaneja – mutta tietyissä rajoissa, tiettyjä muotoseikkoja noudattaen (sisältäen Leo Tolstoihin ja moniin 1800-luvun venäläiskirjailijoihin sekä vaikkapa Thomas Manniin verrattavan seikkaperäisyyden). Enkä voi syyttää: kaikenlaisten kokeilujen ohella palaan itsekin silloin tällöin mielelläni sellaisten romaanien ääreen, jotka kirkasotsaisuudessaan vaikuttavat välittävän lukijalleen kaikessa perinpohjaisuudessaan, oudossa ei-historiallisessa (tai ainakin ei-enää-ajankohtaisessa), ilmettyä universaaliutta tavoittelevassa lohdullisuudessaan kokemuksia asioista, joita olisi luultavasti luonnollisinta nimittää ”suuriksi totuuksiksi”. Tiedostan kuitenkin, että tällainen, vaikka sitten ajoittainenkin tarve vastaa kohdallani eräänlaista makua ja tiedostaa suurien totuuksien tietynlaisen välittämisen välttämättömän keinotekoisuuden.

Sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi Wallacen Infinite Jest (1996) pystyisi samaan – kyllä, luultavasti juuri tahallisen perinpohjaisuutensa (alaviitteineen päivineen ja liian tarkkoine yksityiskohtineen), vilpittömän lohduttavuutensa ja itsetietoisuutensa ansiosta se on suuri romaani, jonka hienous nimenomaan kruunautuu sellaisilla muodollisilla valinnoilla, jotka tulivat ajankohtaisiksi ja mielekkäiksi ehkä vasta, no, 1990-luvulla. Siinä mielessä, juuri kaunokirjallisuutena, Infinite Jest kertoo monia kertoja enemmän ja täsmällisemmin meille meistä itsestämme, ajastamme ja paljosta muusta kuin esimerkiksi Vapaus. Myös Infinite Jest osaa olla viihdyttävä ja kiehtova teos, vaikka tietysti osin puuduttavakin (tosin eri syistä kuin Franzenin Tolstoit) – ja kuitenkin juuri historiallisen itseymmärryksensä ansiosta Infinite Jest on tämän päivän suuri romaani, siinä missä Vapaus ei ole.

**

Yritettäköön kuitenkin luopua vertailun välttämättömyydestä. Hyväksyn ilmeisen tosiasian, että Franzen on halunnut ajatella ja tehdä toisin. Hän on eri yhteyksissä korostanut romaanitaiteellista konservatiivisuuttaan, eikä häntä siitä pidä tuomittaman. Hän saa tehdä toisin. Vapaus on näet kaikesta huolimatta hyvä ja toimiva romaani – ja Franzenin esseet ovat hyviä esseitä. Olen kirjoittanut paljon takakireää ja penseää suomalaisesta esseistiikasta viime vuosina ja voi olla, että sokeudun näissä asioissa pääosin maantieteellis-kulttuurisista syistä, mutta toistan: Franzenin esseet ovat hyviä esseitä. Ne soljuvat, lohduttavat ja tietystä laskelmoivuudestaan ja ajattelun keskinkertaisuudesta huolimatta niille uskaltaa luvata kaunokirjallisen leiman. Niiden jälkeen on jotenkin vain tuskallista lukea kotimaista esseistiikkaa, jossa toistuvasti päivitellään liikaa, uhotaan liikaa tai vain läyrytään ylipitkien ja pikkukivojen kolumnien hengessä päivänkohtaisuuksia. Sanotaan tämä kuitenkin varauksella: takakireyteni ei johdu (penis)kateudesta, vaan läkähtymisestä. Uutiset, sanomalehdet, kolumnit, blogit, jopa monet esseet väsyttävät eivätkä nosta – voi nostaa – päivänkohtaisuuksien yläpuolelle, tältä päivältä huomaamattomiin. Samasta syystä vain harmittaa, että Siltala-kustantamo on laatinut Yksin ja kaukanan takakanteen kuvauksen, joka päättyy lauseeseen ”Yksin ja kaukana on merkittävä, provokatiivinen ja välttämätön kirja”. Jossakin reaalimaailmalle rinnakkaisessa kirjakauppatodellisuudessa tällaiselle lausunnolle voisi ehkä laskea jotain arvoakin, mutta täällä, jos joksikin niin provokatiiviseksi Franzenin esseekokoelmaa en oikein kutsuisi.

Sanotaan kuitenkin myös tämä varauksella. Ymmärrän, että Franzen on varmasti eräänlainen suuren maailman Anu Silfverberg: taitava kirjoittaja, mutta siinä mielessä särmätön, että jos vähääkään kokee itsensä aatemaailmaltaan liberaaliksi, voi esseitä lukiessa enintään nyökytellä (ja jakaa sitten sosiaalisessa mediassa). Sellainen maneeri esseen minää korostavassa muodossa ei kai ole erityinen meriitti. Varaus on paikallaan siksi, että on oletettava myös minussa elävän lukijana joitakin samoista liberaaleista tendensseistä, jolloin en aina yksinkertaisesti tunnista provokaatiota. Suomalaisen on päivänkohtaisuuksien yhteiskunnassa elävänä toki helpompi tunnistaa provokaatio juuri Silfverbergin sanankäänteistä kuin amerikanserkun, mutta aina joitakin kuolleita kulmia molempien kohdalle jää. Siksi kummankin ilmeinen arvoliberaalius luultavasti ärsyttää ja kiihottaa enintään niitä, joille ajattelun tulokulmat ovat vieraita. Joka ne on ajatellut, nyökyttelee – tai vain väsyy.

Asian valaisemiseksi kannattaa vielä sivuta Jonathan Safran Foerin parin vuoden takaista kirjaa Eating Animals (2009, Eläinten syömisestä, 2011). Niin maailmalla kuin Suomessa se keräsi verrattain paljon lukijoita, jopa niissä määrin että tuli pakottaneeksi joitakin heistä alkamaan kasvissyöjiksi tai ainakin arvioimaan uudelleen päivittäisiä tottumuksiaan. Miten tahansa kirjan kuvaileman asian, tarkat kuvaukset, retoriikan, tyylin, syyt ja seuraukset näkeekin, lukijoiden joukossa oli taatusti ihmisiä, joille nämä asiat tulivat uusina. Lukijoita, joille Foerin proosa tuli paljastaneeksi jotain sellaista päivittäisestä todellisuudesta minkä jälkeen tuntui yksinkertaisesti kestämättömältä jatkaa osaa sen käytännöistä. Kaunokirjallisen hapuilun vaikutuksista voidaan löytää suomalaisesta esseistiikastakin esimerkki: Antti Nylén kertoo Tunnustuskirjassa (2013) hämmästyksestään tavattuaan esikoisesseekokoelmansa lukijoita, jotka kertoivat alkaneensa kasvissyöjiksi luettuaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Molempien kirjojen kohdalla se oli luultavammin provokatiivinen tai muutoin kiihottava retoriikka, ja tyylikeinot ylipäänsä, jotka työnsivät lukijoita muuttumaan ihmisinä. Omakohtaisuuden korottaminen pelkkien tosiasioiden rinnalle tai ohitse vaikutti, esseen minä teki sen – mutta jälleen, asiaa jo ennestään ajatelleet tyytyivät luultavasti vain nyökyttelemään.

Toisaalta jos ei ole ajatellut jotain asiaa, sellaisesta lukeminen voi provosoida tyylistä riippumatta. Jos taas on ajatellut, se voi tuntua yksinkertaisesti suoralta ja vilpittömältä. Tiedostan luonnollisesti, että toisinaan provokaatio on kuin onkin vain liioittelua, kärjistämistä ja yhden tulokulman korottamista ylitse muiden; retorista menettelyä, jolla on selvä tilaus tämän päivän vihateollisuudessa kaikkine kohuineen ja kohkauksineen, eikä tällä ole juuri niin mitään tekemistä sen kanssa, osaako lukija huomata provokaation, onko hänellä riittävästi kompetenssia ja medialukutaitoa sen ymmärtämiseksi. Joskus – usein – kohkataan vain kohkaamisen (ja huomion) vuoksi. Rehellisyys itsessään – ja uskon, että niin Nylén ja Silfverberg kuin Franzenkin kirjoittavat rehellisesti ja ovat onnistuneet sisällyttämään tyyliinsä rehellisyyttä ymmärtävän mallilukijan – rehellisyys voi kuitenkin myös ärsyttää, esitti sen sitten miten hyvänsä. Tällöin vain lukija, joka yrittää vilpittömästi ymmärtää, herkistyä, olla avoin mutta myös kohdata oman närkästyksensä, saattaa päästä näennäisten provokaatioiden ohitse.

Kun lintuharrastustaan toistuvasti esiin tuova Franzen esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten viidestä miljardista muuttolinnusta lähes miljardi tapetaan tietoisesti ja tahallaan Välimeren maissa, erityisesti Maltalla, asiasisältö voi tulla uutena, mutta muoto ja lähtökohtainen asenne ilmiöön ovat arvoliberaalin ajattelun luotsaamaa: salametsästys ei ole oikein, viattomien pikkulintujen tappaminen tuntuu kaiken kaikkiaan väärältä – ja näistä lähtökohdista Franzen luonnon- ja lintujensuojelijana kirjoittaa. Ehkä suomalaisesta metsästyksenharrastajasta myös tämä on provosointia – onhan pelkkä metsästyksen kritisoiminen tai kohteleminen tarpeettomana monelle suomalaiselle yksinkertaisesti punainen vaate, ja kaupunkilaisten hössötyksiä. Räkättirastaskin on roskalintu eikä sellaisen tappamisella makustelu liikauta meissä erityistä myötätuntoa luontokappaletta kohtaan saati tunnu eettisesti arveluttavalta. Silti asia kääntyy myös toisinkin päin. Ylipäänsä toisen ihmisen, toisenlaisen ajattelun ja kokemuksen kohtaaminen voi olla avartavaa, mutta myös äärimmäisen kivuliasta omalle minäkuvalle ja siten kaikkea muuta kuin mieluisaa – jo se, eräänlaisena esikokemuksellisena tilkitsijänä synnyttää usein defenssinomaisen tarpeen provosoitua ja jättää huomiotta. Toisinaan reaalinen on vain yksinkertaisesti liian raakaa. Nämä tekijät korostuvat julkisessa tilassa.

**

Kiinnostavampi kirjailija näissä oloissa olisi luultavasti romaanitaidekäsityksiltään liberaali ja ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ei toisinpäin, ei sellainen kuin Franzen – taidekäsityksineen konservatiivinen, maailmankuvaltaan arvoliberaali. Se ravistelisi meitä. Tietysti se lietsoisi myös vihateollisuutta, mutta voisi myös herkistää toisenlaisille kokemusmaailmoille (vrt. Timo Hännikäisen Ilman, 2009, ja sen saama julkisuus). Minunkin on vaikea ottaa kuluneella viikolla julkistettua Kokoomusnuorten tavoiteohjelmaa muuna kuin vitsinä ja korkeintaan metapoliittisena täkynä, jolla pakotetaan koko poliittista kenttää tiettyyn suuntaan – ja silti, kuitenkin, kaikesta huolimatta oletan, että jossakin on reaalinen olento, joka haluaa nähdä ainakin osan noista tavoitteista käytännössä. Samalla kuitenkin oletan, että syrjäänvetäytyvänä minulla olisi tällaisen olennon kanssa melko vähän puhuttavaa. Silloin kokemukset eivät kohtaisi ja ainakin toisen kohdalla solipsismi vain syvenisi.

Siinä mielessä minusta on vain lohdullista, että saatan ja voin paeta näitä olentoja ja heidän kokemusmaailmojaan kaunokirjallisuuteen – vain kohdatakseni heitä turvallisissa ympäristöissä. Tämä ei tarkoita, ettäkö tieten tahtoen välttelisin näitä olentoja – ei, kuuntelisin heitä ”tosielämässä” mieluustikin, mutta riitaa, kiistaa, kärhämää en mielelläni alkaisi heidän kanssaan kehitellä. Ja jos tässä jokin ongelma on, se on nimenomaan siinä, että olettavasti en ole yksin. Monet tahtovat toimia kuten minä: harvat haluavat kasvotusten provosoida ja riidellä, mutta samanmielisten piireissä ja verkkokirjoitteluissa sellainen on huomattavasti helpompaa, ja jopa toivottavaa. Solipsismiin taipuvaisille tai muutoin yksinäisille syntyykin kuva maailmasta, joka on jossain jokapäiväisten kohtaamisten tuolla puolen kylmä, raaka ja kilpailulle altis – jossa alituiseen pelataan vihanteolla ja etu- ja viiteryhmien keskinäisillä kamppailuilla. Ja samat yksinäiset saattavat toisinaan kuitenkin kohdata aivan päinvastaisia tilanteita, arkipäivän sankareita, huomaavaisuutta, avuliaisuutta ja inhimillistä lämpöä. Harvemmat hakevat tietoisesti toisilleen pahaa.

Ja on kirjailijoita – sellaisia kuin Wallace ja Franzen – jotka uskovat kaunokirjallisuuteen voimana ja mahdollisuutena, joka saattaa nostaa ihmisiä solipsismistaan. Päivälleen viisi vuotta sitten, 12. syyskuuta 2008 itsemurhan tehneen Wallacen muistotilaisuudessa Franzen sanoi:

Mutta tuo äskeinen: ”päästä suhteellisen puolueettomalla maaperällä syvälliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa”. Me tulimme siihen tulokseen, että sitä varten kirjallisuus on olemassa. ”Ulospääsy yksinäisyydestä” kuului yhteisesti sovittu muotoilumme. (Yksin ja kaukana, s. 183).

Ystävän kuvaus niin muistopuheessa kuin kokoelman nimiesseessä koskettaa paljon enemmän kuin viime vuonna ilmestynyt D. T. Maxin kirjoittama elämänkerta Every Love Story is a Ghost Story: A Life of David Foster Wallace (2012). Ne eivät ole ulkokohtaisia saati liehitteleviä. Mutta samalla tulee tunne, että Franzen uuttaa paitsi kokemuksistaan myös heidän yhteisesti sovitusta muotoilustaan sellaisia sairauksia ja riippuvuuksia, joita yhä useampi elää joka päivä. Infinite Jest, joka oli ja on muun muassa eräänlainen addiktioiden ensyklopedia, siinä missä Wallacen muukin proosa kuvaa hyvin erilaisia hahmoja kuin Franzen – niin hyvä romaani kuin Vapaus onkin, sen henkilöhahmot ovat ongelmineen paljon keskiluokkaisempia ja tavanomaisempia kuin Wallacella, jonka kertomuksissa tuntuu tämän tästä korostuvan eri rekistereissä masennus, narsismi ja muut mielialahäiriöt. Sitä vastoin Franzenin patologiat ovat luultavasti jokamiehen ja -naisen silmin nähtynä huomattavasti tunnistettavampia ja samastuttavampia, nimittäin hölmöä kiintymystä Blackberryyn ja muihin puhelimiin, omien egoprojektien pönkittämistä Facebookissa, varsinaisia ensimmäisen maailman ongelmia. Tietysti näitä vasten piirtyy franzenilainen taustahorisontti, ”teknokulutusyhteiskunnan järjestys” (s. 13). Ja vielä eräs kattavampi tihentymä varhaisemmasta essestä:

Crackinkäyttäjä joka on stimuloinut mielihyväkeskustaan yhteen menoon kuusikymmentä tuntia, myyntimies joka on syönyt aamiaisensa, lounaansa ja päivällisensä videopokeriruutuun liimaantuneena, ajankulukseen naposteleva nainen joka on puolivälissä kahden litran suklaajäätelörasiaa, jatko-opiskelija joka on tuijottanut internetsivustoa housut kintuissa edellisillasta kello kahdeksasta lähtien ja homopoika, joka viettää pitkää viikonloppua valmistaen cocktaileja Viagrasta ja metamfetamiinista: he kaikki voivat kertoa meille (sikäli kuin saamme kiinnitettyä heidän huomionsa), että aivoja ja niitä stimuloivia aineita lukuun ottamatta mikään ei ole todellista” (s. 295).

Tässä mielessä Franzen kirjoittaa ajatuksellisesti paljon latteammin, mutta – luultavasti siksi – tavoittaa huomattavasti enemmän lukijoita. Sen vuoksi onkin hämmentävää vaikkakin luonnollista, että tiettyjen määreiden kautta – newyorkilainen, lintuharrastaja, älypuhelimensa ystävä, kirjailija, DFW:n ystävä – itseään esseiksi uuttava kirjailija on jo pelkillä aihevalinnoillaan vienyt kirjailijakuvaansa sellaiseen suuntaan, että nekin lukijat, jotka löytävät Wallacen nimenomaan Franzenin esseiden myötä, alkavat jossain vaiheessa empiä, pääseekö kirjailija koskaan ystävänsä varjosta. Tieten tahtoenko hän ei halua astua Wallacen takaa? Onko se oman menestymisen myötäsynnyttämä mekanismi; halu yhtäältä nostaa edesmenneen ystävänsä kirjallista tuotantoa ja toisaalta kätkeytyä hänen taakseen?

Franzenin kunniaksi on toki sanottava, ettei hän sanottavasti kuitenkaan vertaile tuotantoaan ystävänsä kirjallisiin teoksiin – ja hyvä niin – sekä toiseksi se, että Franzen kirjoittaa myös muista vaikuttajista ja lukemistaan kirjailijoista kiitettävän paljon ja myönteiseen sävyyn. Lisäksi Yksin ja kaukana on selvästi enemmänkin myynnin edistämistä varten laadittu tuote kuin itsenäinen kokoelma esseitä: joukossa on näet puheita, esitelmiä, kritiikkejä; hyviä tekstejä kyllä, mutta ei sellaisia jotka oikein tukisivat tekstikokonaisuutta kirjaksi. Ne esseet taas, jotka soljuvat – uudemmat, pidemmät – lähinnä tahriintuvatkin, kun kirjaa lukee pidemmälle, vanhempien, lyhyempien eikä aina niin taidokkaiden tekstien saadessa enemmän tilaa loppua kohden. Siten Franzenia ei ehkä edes pitäisi lukea esseistinä – ja silloin myös osa Franzenin viittauksista ystäväänsä, nimiesseetä lukuunottamatta, jäisi vähemmälle huomiolle, ei muodostuisi kuvaa kirjailijasta toisen varjossa. Kirjakauppavetoinen rinnakkaistodellisuus ja siihen samaistuminenko sen Wallacen varjon Franzenin ylle siis heittääkin?

Täkyn, jonka tulkitsen tämän vastavoimaksi – samalla tavalla kuin Franzenille rakkaus on kuluttajuuden vastavoima, se näet paljastaa valheen – ja jonka tähden ehdottomasti arvostan kirjailijaa, Franzen heittää omaelämänkerrallista romaanikirjallisuutta käsittelevässä esitelmässään:

Kirjailija on nykypäivänä lukijoilleen velkaa sen, että hän asettaa itselleen vaikeimman haasteen, josta vielä voi toivoa jollain lailla selviytyvänsä. Jokaisen kirjan kohdalla on kaivauduttava niin syvälle kuin mahdollista ja kurotettava niin kauas kuin mahdollista. Ja jos kirjailija tekee näin, ja jos hän onnistuu saamaan aikaan jotensakin hyvän kirjan, se merkitsee, että kun hän seuraavan kerran yrittää kirjoittaa kirjan, hänen on kaivauduttava entistä syvemmälle ja kurotettava entistä kauemmas, tai muutoin se ei taaskaan ole kirjoittamisen arvoinen. Tämä taas merkitsee käytännössä sitä, että voidakseen kirjoittaa seuraavan kirjan hänestä on tultava eri ihminen. Se ihminen, joka hän jo on, on jo kirjoittanut parhaan kirjan jonka on pystynyt. Hänen on mahdoton päästä pitemmälle, ellei hän muutu. Toisin sanoen ellei hän paiski töitä elämäntarinansa kanssa. Siis omaelämäkertansa kanssa. (s. 145–146.)

Sama taitaa koskea lukijaa – ja jos tämä lukija jotakin saattaa vielä toivoa, on se kaiketi se, että syvemmälle ja kauemmaksi menemisen sijasta – tai vähintäänkin sen ohella – eläisi kyky myötäelää sitä, mikä on pinnalla ja tässä; että yksin ja kaukana olemisen ohella eläisi edelleenkin kyky elää yhdessä ja lähellä.

Katkolla todellisuudesta

Harmony Korinen Spring Breakers (2012) ei ole kaikkea ironisoiva teos. Eikä se moralisoi. Jokainen, joka katsoo elokuvan näistä näkökulmista – joko niin, että näkee sen läpeensä ironisena, tai vastaavasti pinnallisuutta ylistävänä kuvauksena hukassa olevista teineistä – on liian vanha Spring Breakersille. Niin ikään kaikenlainen puhe spektaakkeleista menee ohi pystyen käsittämään kokonaisuudesta korkeintaan murto-osan. Halpahintaiset väittämät seksismistä voi jättää huomiotta. Toki Korinen elokuvat ovat Kids-debyytistä (1995) lähtien olleet rohkeita, mutta Spring Breakersin kohdalla väite seksismistä kertoo kyllä vain enemmän katsojasta kuin katsomisen kohteesta, vaikka saman poliittisen horisontin piirissä ovatkin.

Kahden ensin mainitun lähestymistavan onnettomuudelle on syitäkin. Halpa ironisointi (tai sellaisena jonkin näkeminen) tiedetysti etäännyttää. Kankaalla tapahtuva ei näytä omalta elämältä, niiltä kokemuksilta ja niiltä tunnoilta, joita itsellä on. Saman tekee moralisointi: sekään ei suostu ottamaan osaa, yhtymään siihen tuntoon, jota kankaalle kuvatuilla tytöillä ja pojilla on. Spring Breakers on realistinen elokuva. Se on rehellisen mimeettinen kuvaus nuorten tunnoista, mutta muoto hämärtyy, jos ei pääse yli näennäisen räikeästä ja yliampuvasta esitystavasta.

Korinen elokuva kertoo neljästä ulkonäöstään tietoisesta teinitytöstä, jotka ryöstävät paikallisen ravintolan päästäkseen kevätlomalle (spring break, jota vastannee Suomessa hiihtoloma) Floridan aurinkoon. Seuraa Jersey Shoresta, Music Televisionista ja high school -komedioista tuttua rantalomabiletystä lisänään ylen määrin viinaa, kokaiinia ja puolialastomia nais- ja miesvartaloita. Paljon paljaita rintoja (ja Skrillexiä). Poliisiratsiassa tytöt kuitenkin pidätetään ja rahattomina he ovat vaarassa joutua viettämään bikineissään vielä useamman vuorokauden putkassa. Kaikeksi onneksi heihin iskee silmänsä paikallinen gangstaräppäri Alien (James Franco), joka maksaa takuut ja tuo tytöt kotiinsa. Varsinainen opiskelijoiden spring break on tässä vaiheessa ohi ja tyttöjen jatkoaika alkamassa. Alienin ja tämän lapsuudenystävän ja nykyisen vihamiehen Archien kiristyvät välit vetävät tytöt uusiin tilanteisiin.

Juonikuvaus ei kuitenkaan anna elokuvan välittämistä tunnoista juuri minkäänlaista kuvaa, kuten eivät traileritkaan. Ylisanat latistavat sen. Jos Spring Breakers ei ole moralisoiva eikä läpeensä ironinen, olisi yhtä lattean tunnotonta sanoa sen kuvaavan ”vinksahtanutta invididualismia” tai nykynuorten hedonismia. Ajankuva elokuva toki on, mutta tässä tapauksessa kaikenlaista holhoamista tulisi välttää. Sen juonikuvaus ehkä välittää, että lähtökohtaisen vaikutelman pohjalta olisi paikallaan sanoa, että tytöt ovat väärässä paikassa, väärään aikaan ja jollain tapaa uhreja. Mutta ei. Tytöt ovat nimenomaan siellä missä haluavat ja tekevät täsmälleen mitä haluavat. Uhrejakaan heistä ei saa. Ristiriita itsenäisten teinitytöntahtojen ja vaivoin bikineihin verhottujen nuorten vartaloiden välillä on valtava. Miehet vonkaavat, mutta tytöt eivät lähde sekavina panemaan, edes maailmanlopunkännissä. Viinaa he juovat, ja kokaiinia sniffaavat, mutta lähes kaikessa heillä oman kehonsa ja ajatustensa suhteen päätäntävalta. Edes Alienin näennäinen valta tyttöihin ei estä heitä, päinvastoin; osaa tytöistä se vain rohkaisee kääntämään asetelmia nurinkurin. He eivät lähde hänen mukaansa, koska Alien taitaisi viettelyn – ei – vaan siksi että he haluavat. Elokuvan muoto karkoittanee suuren osan niistäkin katsojista, jotka tämän tästä voivottelevat vahvojen naisten puutetta elokuvateollisuudessa. Tässä niitä nyt olisi.

Spring break on tietysti paitsi katko opiskeluun myös tauko todellisuudesta. Metaforan pohjalta olisi mahdollista vetää se johtopäätös, että edellä sanomani on kuin onkin roskaa: Korinen elokuva ei ole realistinen, vaan eskapistinen ja siksi ei-reaalinen. Mutta realismi on (myös tänään) aktuaalisen koetun yhä voimakkaampaa sekoittumista toiveiden, halujen ja nautintojen haavemaailmaan – paon maailmaan. Jersey Shoren katsominen on realismia. Haaveet, toiveet ja nautinnot ovat täyttä totta, konkreettiseen toimintaan sysääviä tunnon merkitsijöitä. Jos Spring Breakers on illuusio, me kaikki elämme yhtä loputonta illuusiota. Jälleen itseään muodosta etäännyttävä tietoisuus mielisi puhua vitsistä, mutta silloin olisi myönnettävä, että vitsiähän tämä koko myöhäismoderni olemassaolokin on. Ja vitsiä tai ei, ”kaupallinen viihdemaailma” on täysintä totta – niillekin jotka eivät ota sitä totena – ja siksi tavattoman suuri osa tämän päivän elämänmuotoja. Totta helvetissä Korinen elokuva havainnollistaa simulakrumia ja spektaakkelin yhteiskuntaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että simulakrumissakin elää tuntevia, tuntoisia ihmisiä, joille asiat ovat kuin ovatkin totisinta totta, elämässä pyristely työ ja tehtävä ja mielekkyyden hahmottaminen jotain, jota ei vain kerta kaikkiaan voi lyödä läskiksi – edes rannalla bailaavat tytöt ja pojat eivät lyö. Ja jos merkitys löytyy juhlimisesta, varakkuudesta ja hauskanpidosta, on vain ylimielistä puhua tyttöjen vääristä illuusioista, harhaanjohtavaa eristää itsensä toisista, semminkin kun oman kokemisen pohjalla useimmiten on se sama mielekkyyden peruste: jos jokin on tai edes tuntuu mielekkäältä, se on mielekästä.

**

Vähänpä tiesin, kun Britney Spearsin debyytti Oops... I Did It Again (1998) ilmestyi. Vähänpä ymmärsin, kun tuomitsin sen tyhjänpäiväisten, laulajan pikkutuhmalla neitsytimagolla ryyditettyjen pop-laulujen kokoelmana. Spring Breakersissa Spearsin kappaleet soivat kahdessakin erityisen merkitityksellisessä kohtauksessa. Ensinnäkin tytöt alkavat laulaa debyyttilevyn nimikappaletta erään floridalaisen marketin parkkipaikalla, pimenevänä kesäiltana. Kohtauksessa tiivistyy jotain, jota harva nuorisokuvaus tavoittaa: yhteislaulussa kumuaa senlaatuinen ystävyyden sidos, joihin sanat eivät yllä – sama nuoruuden kipeys, joka niin monessa nuorisokuvauksessa tapaa usein jäädä ulkokohtaiseksi.

Toisessa kohtauksessa Alien alkaa laulaa Everytime-kappaletta kartanonsa takapihalla, vasten mereen laskevaa ilta-aurinkoa ja säestää lauluaan pianolla. Aseita kannattelevat, pinkkeihin kommandopipoihin pukeutuneet tytöt – edelleen bikineissä – Alienin ympärillä yhtyvät lauluun. Jälleen Korine pelaa ristiriitaisilla viesteillä, mutta tavalla, jolle tunnolle avautunut katsoja voi vain hyvin mielin sydämistyä. ”Everytime I try to fly I fall / Without my wings / I feel so small / I guess I need you baby / and everytime I see / you in my dreams / i see your face / it's haunting me / I guess I need you baby” ei kai ole koskettanut koskaan yhtä paljon. Laulun oheen on montaasiksi leikattu joukko kuvia tyttöjen asetansseista ja heidän ryöstelystään Alienin kanssa. Kuvat ovat yhtä aikaa fantastisia ja kuviteltavissa olevia, sillä kontekstin perusteella sopii olettaa, että lainkierrolla ja pikkurikoksilla pätäkkää haaliva Alien saa ryöstelyn makuun päässeet neidot mukaan arkeensa. Tämän näennäisen kuvallisen ristiriidan pitäisikin vain alleviivata edellä sanottua: arkinen menee jatkuvasti haaveiltavan lomi, sekoittuu. Haaveet ovat jatkuvasti elämässä läsnä, näkyvillä tavoilla, ja monesti toimiemme pontimia.

Mutta naama näkkärillä: hauskanpito on elimellinen osa tuntoherkkää, onnelliseksi tunnusteltua elämää. Siihen tavan takaa ympätään päihteet, joiden osuutta sitten paheksutaan: eikö sitä osata pitää hauskaa ilman alkoholia? Miksi juoda humalahakuisesti? Osa päihteistä tietysti eristää ihmisiä sosiaalisesta todellisuudesta ja turruttaa aisteja, osa taas herkistää, jopa terävöittää, ja tuo todellisuutta lähemmäs. Tietoisuuden ja todellisuuden rajat sumentuvat. Ystävyys, toiset ihmiset, sosiaalisuus hauskanpidossa taas saavat Spring Breakersin tytöt toteamaan moneen otteeseen, kuinka loma oikeastaan muistuttaa hengellistä kokemusta. Eräässä kohtauksessa tytöistä nuorin, Faith (Selan Gomez) haaveilee uima-altaalla kahden muun tytön kanssa, josko todellisuuden ja ajan vain voisi pysäyttää tähän hetkeen, tähän ihanaan, syvään ja koskettavaan, onnelliseen aikaan. Katsojan on helppo yhtyä tunteeseen. Ja vaikka viittaus ”hengelliseen kokemukseen” on luettavissa kuvia vasten myös ilmeisen ironisena, se on myös totinen: juhliminen alkaa todella jossain kohtaa muistuttaa uskonnollista hurmosta.

Uskonnollisiin traditioihin nojaavien ja/tai henkisiksi itsensä mieltävien ihmisten olisi tässä vaiheessa kai kaikki syyt närkästyä. Eroottisen, alaspäin vetävän energian ylistäminen, ”pinnan palvominen” ja materialla mälläily (eräässä keskeisessä kohtauksessa Alien pauhaa silmin nähden onnellisena, mitä kaikkia tavaroita hänellä on) ovat maailmallisuutta sitä pahinta laatua. Miten tällainen ristiriita olisikaan soviteltavissa? Yhtä kaikki se, että ruumis palautetaan myös Spring Breakersissa hengellisen kokemuksen keskiöön, on merkitsevää. Sen avulla todellisuutta tunnusteleva nuori, ehkä kasvukipuinenkin, hormoneihinsa heräävä nuori on ehkä syvällä maailmallisuuden mudassa, mutta näkee samanaikaisesti usean todellisuuden eri kerrostuman lävitse. Todellisuutta tunnusteleva, tunnolle avautuva nuori vartalo tietää enemmän kuin (sitä yliotteessan pitävä) mieli tai aikuiset ymmärtävät. Heille teinitytön bikinivartalossa on aina jotain peiteltävää, sillä siinä ei näy niinkään orastava seksuaalisuus kuin totuus, jonka he itse ovat jollain tasolla kadonneet, josta he itse ovat langenneet.

Faithin väite ”This is the most spiritual place I've ever been” tuntuukin vetävän puoleensa jonkinasteista gnostilaisuutta. Toisessa kohtauksessa tytöt puhuvat spring breakista ”täydellisenä maailmana”, mikä antaa selvästi ymmärtää, että se maailma, josta tytöt lähtivät, ei sellainen ollut. Siirtymä itsessään, jokin joka veti heidät Floridan aurinkoon ja kytkee heidät ystävinä yhteen, on eräänlaista maailmallisuuden ja arkisen tietoisuuden mudasta ylös nostavaa tietoa. Muistetaan myös tämä: tytöt eivät ylistä vain hauskanpitoa. Kun he vakavoituvat, he selittävät yksityisyydessä, yksin perheilleen soittaessaan, että kyse ei ole yksin hauskanpidosta vaan oikeammin siitä, että he haluavat olla parempia ihmisiä. Nämä hetket katsojan tulisikin oivaltaa niin kuin ne ovat: vaikka nauru ystävien kanssa raikaa ja ihmiset hymyilevät, ilmassa väreilee kehojen eroottinen energia, kun ihminen hiljentyy, tunnetusti hän päästää esiin sisimpiä tuntojaan, sellaisia jotka eivät välttämättä väkijoukoissa tule esiin. Näinä hetkinä tytöt eivät siunaile amerikkalaisen unelman ihanuutta – sitä hokevat vain elokuvan hömelöt gangstat – vaan näkevät yhdessäolon ja hauskanpidon lävitse syvempiä eksistentialistisia, jopa hengellisiä totuuksia ja paljastavat niitä.

Ja kun nuori oli, mitkä olivat niitä parhaimpia hetkiä? Matkat, reissut, hetket ystävien kanssa – niiden aikana tunsi olevansa jotenkin eniten läsnä, koki eniten, tunsi tunnon ja olemisen paljauden. Ja kun retkiltään palasi, aamuöinä ja sunnuntaina, itku siinä oli herkässä – aivan kuten Faithilla ja muilla tytöillä, kun he vuoron perään katkoltaan palaavat. Se oli täydellinen maailma, kokemisen paljaus, ja sitten tuli lankeemus. Sieltä, sellaisesta paratiisista lähdettyään vain maailmallisuuteen pahimmalla tavalla kiintynyt saattaisi syyttää Spring Breakersia pinnalliseksi.

Mistä Tamin asu kertoo?

Jääkiekkoilu on tunnetusti näytösluontoista ja spektaakkelia. Joka kevät suomalaisen väen valtaa yhteen liittävä, joskin myös erilleen vetävä voimien joukko: pelataan SM-liigan voitosta, pelataan MM-kisat, kannustetaan, juhlitaan, petytään. Muutama vuosi sitten arvokisahistoriansa toisen MM-kullan voittanut Suomen joukkue sai kansan sanan mukaisesti sekaisin. Pontus Purokuru kirjoitti Väen tunto -kokoelmassa (2012) aihetta sivuten jotenkin satuttavan osuvasti:

Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa MM-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. (…) Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheissa. (…) Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan. (2012, 14.)

En itse muista tarkasti tuntojani keväällä 2011. Sen muistan, että minut valtasi välinpitämättömyys ja jonkinlainen pettymys. Torilta ei minua tavattu, en mennyt edes katsomaan, mitä kaduilla tapahtuu. Olin pieni poika, kun Suomi voitti ensimmäisen kultansa ja oletan, että voitto synnytti paitsi ikäisissäni myös monissa muissa suomalaisissa palavamman kiinnostuksen jääkiekon seuraamiseen. Olennaista kuitenkin oli, että erinäisistä saavutuksista huolimatta MM- ja olympiakisoissa kultaa ei saatu vuosiin. Kahden voiton välissä on kuusitoista vuotta. Se on pitkä, pitkä aika odottavalle.

Tommi Melender kirjoitti Kuka nauttii eniten -esseekokoelmansa (2010) jääkiekkoa käsittelevässä esseessään muistaakseni jotakin sen suuntaista, että hänelle jääkiekon seuraamisessa kyse on ollut pääasiassa juurikin pettymyksistä ja niiden käsittelystä. Voittamisen kulttuuri on hänelle katsojana vieras, onhan Melender sitä sukupolvea, joka on nähnyt ne vuodet, jolloin Suomen joukkue ei menestynyt. Tänään suomalainen on suhteellisen tyytyväinen, jos hänen joukkueensa yltää mitalisijoihin, sillä sellaista on sopinut ja voinut odottaa. Monena vuonna mitalipeleissä onkin kisattu, kaiken kaikkiaan kymmenissä MM-kisoissa sitten vuoden 1995.

Kuudentoista vuoden aikahaarukassa on tapahtunut paljon. Pettymyksen tunteeni keväällä 2011 johtui luultavasti siitä, että jotain oli jo saavutettu, eikä jääkiekkojoukkueen kannustaminen sinänsä kiinnostanut minua enää juurikaan. Kuusitoista vuotta on sikälikin paljon, että vuoden 2011 mestaruusjoukkueessa olleet olivat juuri niitä kaltaisiani nassikoita, jotka seurasivat kuusitoista vuotta aiemmin pelejä televisiosta ja muistavat taatusti Ville Peltosen hattutempun, Timo Jutilan maalin, Jukka Tammen tuuletukset ja... yleisen, innostuneen viattomuuden, jolla aika kultasi muistot.

Purokurua mukaillen vuoden 1995 suomalaiseen jääkiekkoon kietoutuva subjektiivisuus olikin koko lailla erilainen näky kuin se, joka otti suomalaiset kiekkofanit pihteihinsä kuusitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 2011 mestaruusjuhlat muistamme ennen muuta itse juhlista: humalaisesta joukkueesta, Pasi Nurmisen kaatumisesta, Jutilan jurrisesta televisiohaastattelusta, Petri Nygårdista, Jaresta & VilleGallesta ja muusta oheisesta. Kokonaiskuva on paljon raadollisempi, ehkä jotenkin... aidompi. Toki myös Mikael Granlundin ilmaveivi muistetaan, mutta itse finaalin maaleja ei oikein – kokonaisuudessaanhan peli oli jotenkin helppo voitto, kiihkeän taipaleen mahalasku. Merkitsevää on, että finaalien jälkeen ja kultajuhlien tienoilla – jollen aivan väärin muista – televisiossa erikseen vieläpä uusittiin vuoden 1995 jääkiekkofinaali; toimenpide joka ei tullut vuosien 1996–2010 välillä liiemmin kysymykseen. Tarve muistojen verestämiselle tuli vasta, kun kulta saatiin uusittua.

Jotain suomalaisen jääkiekkokansan subjektiivisuudesta kertoo sekin, että kuudentoista vuoden aikana joukkuetta kannustettiin, mutta samanaikaisesti voimaa ammennettiin nimenomaan häviämisestä: kultaa ei uskottu tulevan helpolla ja vaikka NHL-apuja kaipailtiin ja niitä saatiin, mukana kannustamisessa oli aina ripaus katkeruutta. Meillä ei ole paras mahdollinen joukkue, maalivahtipeli takkuaa, ei löydy maalintekijiöitä, ratkaisijat puuttuvat. Eikä me suomalaiset tässä lajissa koskaan voiteta...

Mutta uusiminen, toisinto, toisto näyttää tehneen itsestään suomalaisesta MM-tason jääkiekosta muussakin mielessä jotenkin epäkiinnostavaa. Toki edelleen kiekkofanit kerääntyvät jäähallille kannustamaan omiaan. Toki suomalaiset katsovat televisioruuduiltaan ja päätteiltään lätkää, mene ja tiedä, ehkä enemmän kuin koskaan. Itse pelaaminen on jo kuitenkin joissain määrin sivuseikka.

Silti jääkiekkoa oltiin ja ollaan henkeen ja vereen. Muutama vuosi sitten jonkinlaiset kansallisen kriisitilan ainekset olivat jo kasassa, kun MTV ilmoitti ostaneensa Yleltä televisiointioikeudet vuosille 2012–2017. Kansa hätääntyi: miten käy Antero Mertarannan? Miten käy tuttujen ja hyviksi havaittujen puitteiden? Eikö mikään ole enää pyhää? Miksi petätte suomalaisen jääkiekon? Mertaranta selostajana on niin kiinteä osa suomalaista kiekkohistoriaa, että mies vaikuttaa olevan asialta pääsemättömissä. Suomalainen jääkiekko nousee ja kaatuu Mertarannan mukana, saattaisikin joku uhota. Ei maailma kuitenkaan loppunut oikeuksien vaihtuessa. Mertaranta pysyi ja vaikka mainoskatkot ihmisiä etukäteen pelottivatkin, nekin saatiin suhteellisen juohevasti upotettua pelikatkoihin.

Aiempaa selvemmän mainonnan myötä eräs piirre kiekkoilussa yhtä kaikki korostui. Jos jääkiekon seuraaminen oli jo ennestään spektaakkelin seuraamista, mainonta yhdistettynä arvokisavoittoon alkoi tuottaa entistä räikeämmällä tavalla toisteisia elementtejä. Kaksi keskeistä esimerkkiä ovat Gigantin mainokset, joihin työllistettiin koko kansaa 90-luvulla naurattanut Kummeli-mies Heikki Silvennoinen, ja Timo Jutilan, edellisen MM-kultaikonin presenssi kiekkoilua rytmittävissä makkaramainoksissa. Yhdistäviä tekijöitä näille kahdelle voisi tietysti halutessaan kehitellä leveästä Tampereen murteesta, Tampereesta perinteisenä kiekkokaupunkina ja molempien miesten myötätuntoa ja huumorintajua säteilevästä olemuksesta.

Näin tullaan tekijään, joka käytännössä mahdollistaa jääkiekon toisteisuuden korostumisen. Tämä tekijä on suomalaisen naamanvääntelyn ja komiikan pitkä perinne. Lama-ajan suomalaiset viihdyttäjät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala sekä Kummeli Tampereelta pelasivat verrattain vaatimattomilla pelinappuloilla – lähinnähän niissäkin pari miestä peruukeissa ja hauskoissa asuissa vain laitettiin vääntelemään naamaansa kameran eteen. 2010-luvun ylivoimaisesti suosituin ja luultavasti jääkiekon ohella suomalaisia eniten yhdistävä televisio-ohjelma taas lienee MTV:llä kuluvana vuonna jo neljättä kertaa pyörähtänyt Putous. Sen muistettavin ja jatkumoa luova osuus on luonnollisesti kisa vuoden sketsihahmosta.

Itseäni kiinnostavin seikka Putouksessa, jonka tulin panneeksi merkille vasta joku tovi sitten, ei silti ole sen menestys vaan se hybridinen ja monimediainen koneisto, jolla menestystä tuotetaan. Yksi tv-ohjelma levittäytyy niin kirjallisuuden kuin elokuvan ja ääniteteollisuudenkin tontille, sosiaalisia medioita unohtamatta. Putousta on käsikirjoittanut sellainenkin suomalainen menestyskirjailija kuin Miika Nousiainen. Voittaneet sketsihahmot ovat kiertäneet vuoden päivät kaupunkeja ja maakuntia esiintymässä hassuine hokemineen, tehneet levyjä, musiikkivideoita, tv-sarjoja ja jopa elokuvia. Kassakone kilisee ja sketsihahmoista on kunakin vuonna otettu kaikki irti. Tässä mielessä on selvää, ettei ole ollut kuin ajan kysymys, milloin Putous yhdistettäisiin suomalaisuutensa kautta moderneista ikoneista kai pyhimpään, Leijoniin, tekijään jonka välityksellä suomalaiset yhä kai kokevat olevansa isänmaallisessa mielessä suomalaisia. Vuoden 2011 Putouksessa toiseksi tullut rakennusmestari Timo Harjakainen (Aku Hirviniemi) oli samana keväänä MTV:n mukana Slovakian Bratislavassa pelattavissa MM-kisoissa ja toimi siellä erikoiskirjeenvaihtajana. Keväällä 2013 saman näyttelijän uudempi hahmo, Samppa Linna taas on tehnyt kannustuslaulun Leijonille ja mukana kaikista mahdollisista hahmoista on tietysti Timo Jutila ”Ny rillataan” -hokemineen. Konsepti on tietysti tuttu jo vuosituhannen taitteesta, jolloin A-tyyppi teki Antero Mertarannan kanssa kammottavan ”Ihanaa Leijonat, Ihanaa” -äänitteen (2000). Mertarantaa ei tässä tapauksessa voi juurikaan nimetä laulajaksi, sillä yksinkertaisen biitin päälle rakentuva laulu on vain miksattu yhteen pitkälti Mertarannan selostuksista. Sama pätee ”Taivas varjeleen”, jota soitettiin käytännössä jokaisessa mahdollisessa paikassa ja saumassa mestaruusjuhlien myötä. Ja sama pätee Samppa Linnaan - eikä kukaan oletakaan Putouksen sketsihahmojen olevan laulajia. Ei sarjan vanavedessä tulevissa äänitteissä ja musiikkivideoissa ole kyse musiikista, vaan viihteestä laajemmin, ilmiöstä sekä muista elementeistä joita en äkkiseltään osaa nimetä. Hahmon kuuluu vain kerätä katsojia ja kuulijoita ja mitä tahansa hahmo sitten tekeekin, se on hauskaa, koska hahmoa pidetään hauskana – kiitos hokeman, hauskan asun ja naamannykimisen. Koska ilmiö, koska alaston keisari jonka seurassa nauretaan.

Yhtä kaikki, tämän päivän jääkiekossa yhdistyy entistä tanakammin humoristinen euro house, naamanvääntely ja sketsiviihde korostuneeseen, jopa kiihdytettyyn itsetietoisuuteen. Näiden viikkojen aikana otteluiden katkoilla esitetään makkaramainossarjaa Timo Jutilasta intiaanipäällikkönä hikimajassa (tietenkin: ”Ny rillataan”). Vastaavasti erätauoilla kommentteja kysytään Juhani Tammiselta, jonka tyyli on ehtinyt herättää ihailtavan paljon huomiota iltapäivälehdissä. Puolet Suomen kiekkokansasta katselleekin ilta illan jälkeen Tamin asuvalintoja nauraen, kauhuissaan ja ihmetellen ”mitä sillä on päällä”. Sellainen luo odotuksia ja sarjautumisia: itseänikin hieman kiinnostaa, mihin Tami huomenissa puetaan. Enkä saata olla enää varma, onko tämä hivenen, paljon vai vähän ironista vai vain läpeensä laskelmoitua viihdettä koko kansalle. Vähän sillä on itse jääkiekkoilun kanssa tekemistä, mutta turhauttavan hauskaa se hetkittäin tuppaa olemaan.

Jääkiekkoon enää nimellisesti yhdistyvän karnevalistisen humun toisteisuus tulee siis eräässä mieleessä ironisoineeksi, lyöneensä lekkeriksi itsensä suomalaisuuden (olkoot havainnon toteaminen sitten kuinka jälkeenjäänyttä tahaan). Kun Jani Volanen alkoi mainion Ihmebantu-sarjansa (2009) jälkeen käsikirjoittamaan Putouksen ensimmäistä kautta, en voinut olla miettimättä, nauraako tässä Volanen nyt itse asiassa suomalaisille, halpaa naamannykimistä nauraville ihmisille vai onko hän vain myynyt tinkimättömyytensä – oliko edellisen huipentanut ”Äpäti” naula suomalaisen sketsiviihteen arkkuun vai pelkkää täytettä? Ja kun mediakoneistot jääkiekon ympärillä alkoivat kierrättää , kiihdyttää ja ironisoida ikoneitaan sekä ammentaa täydellä voimallaan vuotuisista hokemista, häviöistä ja voitoista, tuliko se tosiasiassa vittuilleeksi suoraan ja tahallaan juuri heille, jotka totisin tai edes puolitotisin ilmein jääkiekkoon, suomalaisuuteen ja sen ikoneihin suhtautuvat? Kumpi tässä lopulta olikaan se naurun aihe, Tamin asu vai me ilmeinemme, eleinemme ja pelipaitoinemme?

Nuori, tavoittamaton tajunta – nuorisokuvausten uskottavuudesta

Filmiaura-yhdistys palkitsi vuoden parhaan ohjauksen ja vuoden parhaan elokuvan Jusseilla Maarit Lallin Kohta 18:n, vieden keskeiset pystit ennakkosuosikkien, Aku Louhimiehen (Vuosaari, 2012) ja Antti J. Jokisen (Puhdistus, 2012) nenien edestä. Veli-Pekka Lehtonen arveli päivän Helsingin Sanomissa (HS 5.2.2013) säälin ja ilon vieneen voiton: inhimillinen puoli – Lallin kova työ ja elokuvan perhetyönomaisuus – vakuutti Jussi-päättäjät ja synkkien ja väkivaltaisten elokuvien sijasta haluttiin suosia teosta, joka tekee ”matkaa ulos ahdistavasta” ja ”kohti iloa”.

Periaatteessa Lehtosen näkemykseen on helppo yhtyä. Vaikka Louhimiehen ja Jokisen elokuvat ovatkin teknisesti laadukkaita, ne ovat eetokseltaan vähintäänkin arveluttavia. Laadukas suomalainen elokuva on usein synkkää ja ahdistavaa; Louhimies etenkin näyttää jumittuneen tarpeettomaan rankkuuteen. Vakavan aiheen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa väkivaltaa, eksplisiittistä seksiä, riitelyä ja huumeidenkäyttöä.

Aivan auvoa tosin ei Kohta 18:kaan ole, oikeastaan kaikkea muuta. Siinä mielessä Lehtonen liioittelee. Kohta 18 on episodimuodossaan ja semidokumentaarisella otteellaan tietysti pirteä, mutta jälleen hankaluuksia tulee uskottavuuden kanssa – mikä taas alkaa ennen pitkää ilmentää jotakuinkin samantyyppistä ahdistusta ja synkkyyttä kuin Louhimiehen ja Jokisen elokuvat. Sanon ”jälleen”, sillä viime vuosien nuorisokuvauksissa vain harvat ovat pystyneet kätkemään käsikirjoituksen ja tulemaan lähelle nuorta: Sisko tahtoisin jäädä (2010) ja Miss Farkku-Suomi (2012) olivat jotakuinkin onnistuneita siinä missä Elokuu (2011) ja Kielletty hedelmä (2009) eivät niinkään.

Asetettakoon allekirjoittaneen asema tässä kohtaa tietoisella tavalla kyseenalaiseksi: uskottavuuskysymykset ovat lähes aina ainakin jossain määrin kokemuksellisia kysymyksiä. Jos en tunnista Elokuun henkilöistä sellaista, joka tulee minua liki, se kai on minun ongelmani? Varmasti Elokuu puhuttelee jotakuta – mutta tällöin on kai oletettava, että hänen ”elämishistoriansa”, hänen kompetenssinsa tuntea empatiaa henkilöitä kohtaan on kehittynyt eri reittejä kuin esimerkiksi omani. Tunnesisältö on kuitenkin ratkaisevaa: jos sen välittäminen onnistuu, vieraskin tietoisuus voi tuntua seurattavalta.

Sanottakoon sitten: Kohta 18:n tunnetasollinen kylmä etäisyys johtuu (jälleen kerran) siitä, ettei viisi nuortamiestä, joita elokuva kuvaa, ovat paitsi liian komeita myös ongelmineen kaukana rahvaasta. Samat uskottavuusongelmat ovat läsnä myös Elokuussa, joka tuntuu kokoomusnuoren fantastiselta pakomatkalta, ja Kielletyssä hedelmässä, jossa nuoret tytöt pakenevat primitiivisen pahaa ja kahlitsevaa lestadiolaisuutta siideripöhnään uima-altaan reunalle. Hyvä on, Kohta 18:n nuoret ovat nuoria, heillä on finnejäkin, mutta episodit lähtevät liikkeelle harmittavan usein sellaisista ongelmista, joiden on kai tarkoitus heijastella nuorten kasvukipuja. Siksi vain kaksi ensimmäistä episodia elokuvasta on tuoreella tavalla osuvia: taksikuskiäiti on poikansa ajo-opettaja, toisen pojan omaan perheeseen tulee lisäystä ja pojan tyttöystävänsä kanssa tekemä abortti järkyttää. Muissakin episodeissa on hyviä hetkiä, mutta myöhemmissä alituisena vaarana on liioitteluun ja tympeään elokuvallisuuteen lipsahtaminen: pilvenpolttokokeilut ja avioeroperheessä eläminen ovat monelle nuorelle reaalisia, mutta strippaaminen, yhden yön suhteet tai kevytkenkäinen äiti vähemmän, toki mahdollisia kylläkin. Näitä tarpeettomia lisäyksiä kunkin nuoren taustoittamiseksi tehdään siitäkin huolimatta. Vähemmän näet riittäisi: kasvukipuihin ei tarvita kriisejä ja traumoja, vaan yksin arkikin, ihastuminen, sosiaalisen aseman horjuminen riittää.

Lisättäköön sitten: omasta nuoruudestani on aikaa. En ajanut isäni autolla, en polttanut pilveä, en stripannut, en tehnyt aborttia – en paennut viikkokausiksi maaseudulle enkä juonut siideriä uima-altaan reunalla. Päihteet ja seksuaaliset halut eivät yhdistäneet minua toisiin, vaan eristivät. Sen sijaan olin epävarma, katsoin ikkunasta kahvikuppi kädessä, vietin nuoruuttani peiton alla. Tunsin itseni hylkiöksi. Etsin apua kipuihini kirjallisuudesta, elokuvista ja musiikista, en blaadannut, en sekoillut. Erilaisia tragedioita tietysti oli. Kun tänään katson esimerkiksi Richard Linklaterin tai John Hughesin elokuvia, tavoitan niistä sellaisia kokemuksia ja tunnesisältöjä, jotka vastaavat ja auttavat omiani. Amerikkalaiset nuoruutta käsittelevät indie-elokuvat koskettavat minua enemmän kuin monikaan suomalainen.

Voi tietysti olla, että aika on ajanut allekirjoittaneesta ohi. Silloin kritiikin sana ei paljoa paina. Onhan Kohta 18:ssa myös uskomattoman liikuttavia kohtauksia, vaikka sitten vain hetkittäin. Nuoret heräävät krapulassa puistonpenkiltä leikkipuistossa. On aamu, ja kylmä. Nuori sulkeutuu huoneeseensa, kun vanhemmat riitelevät. Nuori kohtaa äitinsä portailla, kertoo niistä tunteista kun huomaa, että äidin pyhyys on lakannut, äiti pettää isää kuten kaikki muutkin ihmiset toisiaan toisaalla. Isoveli puhuu pikkuveljelle joulupukista, Jumalasta, äidin rakkaudesta. Kaikki hienoja hetkiä. Jopa poikien saunaillassa tavoitetaan jotain, vaikka monien ongelmat niputetaankin samassa kohtauksessa tarpeettoman alleviivatusti: yksi jätetään, toisen isä kuolee, kolmas raivostuu kun neljäs mainitsee hänen äitinsä kevytkenkäisyydestä.

Kritiikin sana ei paljoa paina, jos me kaikki eläisimme samaa elämää. Sehän on kai vain omaa vikaani, jos en ole samaa kokenut? Tietenkin henkilöt olisivat vailla särmiä tällöin; jos kaikilla katsojilla olisi heihin joku samastumispinta, ei henkilöissä mitään kiinnostavaa olisi.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vielä tänäänkin yläasteilla ja lukioissa elää vahvana vanha ja sama roolitus: on urheilijapoikia, räppäreitä, pissiksiä, nörttejä ja hylkiöitä. Yhdestä Kohta 18:n pojastakin arvellaan nörttiä, toinen on liikuttavan erillinen isäsuhteineen, mutta uskottavuusongelmaisten tilojen kautta hahmottuu jollain tapaa vääristävä kuva kokonaisuudesta. Kaikki pojista tulkitsevat samaa sosiaalista roolia, mikä on ilmeistä, samaa kaveriporukkaahan he ovat. Silloin Kohta 18 ei kerro nuorten kasvukivuista riittävän monipuolisesti: se kertoo vain tietynlaisen sosiaalisen aseman nuorista. Näinhän oli myös Elokuun kohdalla: oli vaikea samastua henkilöön, joka esineiden, tilojen ja sosiaalisen aseman kautta kuvattuna tuntui melko vieraalta. Kaikki nuoret eivät muutenkaan vapaudu – sehän kantava eetos usein on – ajamalla pakoon autolla (olkoot tämä kuinka fantastinen elementti tahansa, ”märkä uni”) tai karkaamalla kaupunkiin. Toiset jumittavat kaupungeissa kesät, hajoavat, itkevät suruunsa peittojen alla, pakenevat kiusaajiaan, koettavat käydä ihastuksiaan liki.

Tämä tietysti on vain henkilökohtainen toive: sosiaaliset hylkiöt tarvitaan takaisin nuorisokuvauksiin! En tahdo vähätellä Kohta 18:n nuorten kokemuksia – heillä on samoja ongelmia kuin muillakin. Asetelma itsessään ei vain ole riittävän monipuolinen. Kohta 18:n kuvauksen rinnalle tarvitsemme tietenkin myös kuvia nuorista naisista, heidän tunteistaan, mutta spektriä olisi syytä laajentaa etenkin roolirajojen suuntaan. Hughesin The Breakfast Clubista (1985) teki niin idioottimaisen nerokkaan ja rakastettavan juuri rooleilla pelaaminen: yhdessä yönä hiusten kampaaminen voi muuttaa kummajaisen kaunottareksi. Sopisi kysyä, tavoittaako monikaan suomalainen nuorisokuvaus mitään samasta roolileikistä ja identiteetin etsinnästä, vai keskittyykö se liiankin paljon erittelemään, millaisia (elokuvallisia) ongelmia nuorilla voikaan olla? Dramaturgisesti on tietysti ymmärrettävää liittää siirtymäriitit matkoihin, pakoihin, maaseudulle, kaupunkiin ja vastaaviin tiloihin – toisinaan ymmärrys syntyy etäisyydestä ja irtiotoista –, mutta vähintään yhtä suuri, ellei suurempi, osuus nuoren itseymmärryksestä ja kasvusta tapahtuu arjessa, koulupäivien sarjallisuudessa ja vastaavassa. Toisto luo nyansseja kokemuksia ja herkistää.

Tähän kaikkeen ei oikein Kohta 18:kaan puutu: emme näe poikia koulussa, vaan viikonlopun riennoissa, ajo-opetuksessa, sauna-illassa ja juhlahumussa Toki on kesä, mutta ei kesä ihmistä välttämättä sen enempää muuta kuin syksy, talvi tai kevätkään. Ja nuoruudessa sisäiset muutokset tapahtuvat vuodenaikoja kyselemättä, aika hidastuu, lukuvuosi tuntuu iäisyydeltä. Siihen olisi tarttuminen, jotta päästäisiin lähemmäs tämänkin päivän nuorten tunnesisältöjä. Tällaisiin teemoihin Kohta 18 ei kuitenkaan lähde mukaan.

Mutta keskeinen kysymys kuuluu: jos kritiikin sana ei paljoa paina, onko nuorten itsensä sitten tartuttava kynään? Odotan ja toivon sitä. Tällöin oletuksena kuitenkin on, että radikaalin historismin ja psykologismin vuoksi tulkinnassa emme tavoita teosten alkuperäisiä merkityksiä, sillä historiallisten olosuhteiden ohella oma yksilöllisyytemme erottaa meitä toisistaan. Aika on ajanut ohi. Toisin sanoen: 2010-luvun 17-vuotiaat kokevat todellisuuden aika lailla toisin kuin minä samanikäinen ollessani. Moni asia onkin muuttunut tai voimistunut, yhtenä keskeisimpänä varmasti internetin mukaantulo osaksi arkea, sen merkityksen korostuminen; internet sosiaalisine medioineen korvaa television ensisijaisena kokemisen mediumina. Silloin myös käytännöt muuttuvat. Kerrotaan esimerkiksi, että ”koulukiusaaminen” käy tänään älypuhelimin – ja oletettava on, että orastavia ihmissuhteitakin koetellaan samoin välinein, kaveriksi pyytämällä, toisen toimintoja stalkkaamalla. Se eristää, sillä tänään yhä useampi inhimillinen toiminto edellyttää välittäjiä. Yksinäisyys ja solipsismi ovat mediumin sisäänrakennettuja tunnesisältöjä.

Sitten on kuitenkin sanottava, etteivät internetin kaltaiset välittäjäelimet ole syntyneet tyhjästä vaan jatkumoissa. Silloin samat tunnesisällöt ovat olleet olemassa jo aiemmin. Vaikka toisinaan saattaakin tuntua, että liian moni asia on muuttunut pelkästään kahdessakymmenessä vuodessa ja nuoriso on rappiolla, on ennemminkin luultavaa, että nuoriso on yhtä rappiolla kuin aiemmin – tai yhtä kehityskelpoista. Materiaalisia olosuhteita ei kannata kuitenkaan vähätellä: varmasti eri mediumit edesauttavat kasvukipujen uusintumista ja niitä eristäytyneisyyden tunteita, joita myös Kohta 18:n nuoret hetkittäin tuntevat. Jos näin on, vaaditaankin työryhmältä erityistä herkkyyttä, että tätä voitaisiin elokuvassa kuvata ja luodata – joko sitten yksittäisen sosiaalisen asemaa elävän kaveriporukan tai laajempien sosiaalisten dynamiikkojen kautta. Silloin Lallin elokuvan ”fantasmaattiset” elementit – tuollaistako haluaisin nuoruuteni olevan, tuollainen, noinko komea nuori mies voisin olla – on siirrettävä syrjään ja mentävä syvemmälle reaaliseen. Vain se voi opastaa nuorta ja ikäistäni unelmoimaan itsemme ja toisemme tielle täältä ulos ja ”kohti iloa”.

Meitä täytyy muistuttaa

Keskiviikko-ilta. Valot sammuvat, tulee lähikuvia merestä, vedenpinnasta. Kohinaa. Ranta, hiekkaa, ihmisiä. Pienellä Henuan saarella Tyynellämerellä, Papua-Uudessa-Guineassa asuu suhteellisen pieni, muulta maailmalta eristäytynyt tuhatvuotinen perinnekulttuuri, joka elää lähinnä kalastuksella ja taarojen viljelemisellä. Pari kertaa vuodessa, muutaman sadan kilometrin päästä mantereelta saapuu vain muutaman päivän varoitusajalla tukialus tuomaan elintarvikkeita, apua, mitä nyt tarvitaan. Toisinaan saapuva alus on kovinkin kaivattu, sillä merenpinnan nousun myötä suolavesi uhkaa tuhota taaroviljelmät ja siten leikata selvästi yhteisön elinkeinomahdollisuuksia. Pelissä on kuitenkin paljon enemmän: koko kulttuurin on hakattava irti juurensa ja muutettava pois, sillä saari tulee vuosien kuluessa vähä vähältä jollei kokonaan hukkumaan niin ainakin pienenemään radikaalisti. Papua-Uuden-Guinean, ennestään köyhän maan hallitus on luvannut siirtää kansan mantereelle, uuden elämän pariin, mutta miten tässä lopulta käy, mitä tässä sitten voi tehdä? Molempi pahempi. Ilmastonmuutoksen vuoksi vedenpinta nousee, eikä mene moniakaan vuosia, että elintila saarella kutistuu olemattomiin ja elämä vaikeutuu entisestään; yhteisön jäsenten lapsille maata ei jää edes perinnöksi. Mantereella taas odottaa sitoutuminen rahaan, palkkatyöhön ja merettömyyteen  –  aivan toisenlaiseen elämään kuin on totuttu. Hallitus on köyhä ja byrokraattinen, eikä tällainen väestön joukkosiirto tapahdu hetkessä. Uusille asukkaille olisi osoitettava elintilaa, maata, paikka rakentaa koti, mutta mistä sellaista maata nyitään?

Aurinko porottaa, ihmisillä on kirjavia t-paitoja, meri tuoksuu. Saarelle saapuu kaksi tiedemiestä selventämään kyläläisille, mitä on tapahtumassa. Osa Takuu-kansasta aikoo jäädä niille sijoilleen, osa rukoilee Jumalaa, osa esi-isiä, osa koettaa saada muitakin lähtemään. Tilanne elää, vesi nousee, aallot loiskuvat talojen pieliin, ovista sisään. Märkiä koulukirjoja nostellaan pinoon, joukko lapsia hyppii puista mereen. Mietin pimeässä teatterissa, miksi katsomo ei ole täysi, miksi ihmiset eivät katso näitä dokumentteja, miten meiltä voikaan jäädä huomaamatta se tosiasia, että emme elä siinä ekosysteemissä, joka kärsii ensimmäisenä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista vaurioista elonkehässä. Ilmastopakolaisuus alkaa päiväntasaajalta. Muista maapallon osista on löydyttävä uusia asuin- ja viljelysmaita ja samaan aikaan me täällä pimeässä ja kylmässä ja sielua jäätävässä itsekeskeisyydessämme märehdimme, mitä loisijoita ja raiskaajia maahamme tulviikaan. Häpeäisitte. Toinen There Once was an island -dokumentissa (2010) esiintyvistä tutkijoista huomauttaa dokumentin lopussa, että jotta voisimme ylipäätään yrittää samastua Takuu-kansan ahdinkoon, meidän olisi yritettävä käsittää miten vastaava katastrofi vaikuttaisi meihin ja kerrottava se sitten kymmenellä. ”Me kun voimme ajatella muuttavamme jonnekin toisaalle, mutta saarelaisilta katoaa atollien mukana kaikki: elämäntapa, kulttuuri – koko maailma”, kirjoittaa tiedetoimittaja Pasi Toiviainen elokuvasta. Oikeastaan parempi kysymys – ja aina ajankohtainen – olisi, voimmeko ylipäätään kuvitella kapitalistisen ja länsimaisen elämäntavan täydellisen katoamisen? Jatkumot ja kuplat sumentavat elämäämme ja jo yksin itä-suomalainen perinnekulttuuri alkaa haalistua muistoissamme. Ne perinteet eivät välity; välittyvät perinteet ovat jo nyt toisenlaisia: töitä on tehtävä, mukisematta mentävä, omista asioista pidettävä huoli.

Keskiviikko-ilta. Myöhempi ajankohta. Valot sammuvat ja seuraavan parin tunnin ajan näen keltaista. Keltaisia muotoja, pyöreitä muotoja, appelsiineja. Jaffa-merkin tarina, poliittinen historia. Alussa oli... ei ollut, jossain kohtaa oli, palestiinalaisten ja juutalaisten yhteisiä viljelmiä, yhteistyötä, keskinäistä avunantoa, palkallisuutta puolin jos toisin. Kuvissa toistui orientalistinen tulkinta myyttisistä appelsiineista, eksotiikka. Vähitellen sionismin nousun myötä mainonnassa alkoi painottua appelsiinin ja pyhän maan kohtalonyhteys, punakat hymyilevät juutalaisnaisenkasvot, tanssivat nuoret viljelmillä. Eksotiikkaa sekin. Vuonna 1948 Jaffa tuhotaan, palestiinalaisväestö pakkosiirretään ja osa palestiinalaisista viljelijöistä häädetään tiloiltaan, mutta palkataan pian takaisin omille tiloilleen, koska maahan immigroituneet juutalaiset eivät vielä taida appelsiininviljelyn perinteitä. Palestiinalaisten mielissä brändi alkaakin purkautua toisenlaiseksi kuvastoksi: kellervä punertuu, appelsiinista tulee katkeran symboli, riiston ja surun ikoni. Kankaalla vanhat, ruttuuntuneet viljelijät kertovat menneistä vuosista, mutta eivät halua muistella vuotta 1948. Kuumottuneet tutkijat ja taidekriitikot selittävät kuva kuvalta mainoksiin sisältyviä ideologisia viestejä.

Eyal Sivan tekee häikäilemättömän poliittista dokumenttia, eikä Jaffa, the Orange's Clockwork (2009) ole teos joka kaihtaisi puolen ottamista. Itseään vihaava juutalainen, on sanottu hänestä. Maanpetturi. Luopio. Ohjaajan selvä tavoite on nimittäin kyseenalaistaa israelilaisten kollektiivisen muisti ja se on nähtävissä lähes hänen jokaisessa elokuvassaan – ja miten tärkeitä osia muisti ja tradition painolasti näyttelevätkään juutalaisuudessa! Jaffassa keskeinen oivallus kehiikin sen ympärillä, miten palestiinalaisten osuus appelsiininviljelyssä ja siihen liittyvässä mainonnassa de-konstruoidaan, rakennetaan pois, muistellaan pois. Esimerkiksi Jaffan tapauksessa ympäri maailman näytetyissä ”Israel-tietoiskuissa” nimittäin rakennettiin systemaattisesti mielikuvaa viljelemättömästä ja kuihtuneesta jättömaasta, joka myös Pyhänä maana tunnetaan ja jonka juutalaisten hiki ja kova työ vasta on virvoittava vehreäksi, vihreäksi vehmaaksi. Sen jumalaisin kiteytymä on appelsiini. Arabiväestö näytettiin kömpelönä, oman maansa tuhonneena tumpelona kansantapaisena.

Torstai-ilta. Valot sammuvat, kamputsealainen toimittaja alkaa puhua itsestään. Hän on kymmenen vuoden ajan työnsä ohella ravannut viikonloput maaseudulla, maakunnissa ja tutustunut vähitellen ihmisiin, jotka olivat vuosina 1975–1979 osallisina punakhmerien masinoimissa ja maanviljelijöiden toteuttamissa kansanmurhassa. Maaseudun hampaattomat, köyhät viljelijät istuvat penkereellä ja puhelevat, kamera vaeltaa riisipelloilla, joihin viljelijöiden mukaan satoja, ehkä tuhansia ihmisiä on haudattu. Eräs mies esittelee muoviveitsen kanssa, miten kurkkuja viillettiin auki. Pol Potin oikea käsi, veli numero kaksi, Nuon Chean, joka vangitaan dokumentin päätteeksi, ehtii hänkin kertoa, mitä tapahtumista ajattelee, mutta vasta pitkän suostuttelun päätteeksi. Enemmän kuin se, mitä hän sanoo, minua koskettaa kuitenkin ympäristö, maja jossa Nuon Chean asuu. Viimeistään tämä vakuuttaa minut siitä illuusiosta, jolla nämä dokumentit operoivat ja joka eroaa elokuvan illusionaarisuudesta sinänsä. Tosi, totuus on referenssi. Se mitä näytetään viittaa johonkin, joka on todella totta. Ihmiset puhuvat, mutta ihminen alallaan, kameran edessä, tuntuu näissä elokuvissa viittaavan alati omassa epätodessaan siihen, mikä on totta, mitä oikeasti tapahtuu, mitä oikeasti on tapahtunut. Fiktiivisyyden tai näyttelyn suoma ero tai etäisyys ei kosketa – se koskettaa, että nämä ihmiset puhuvat minulle kuin kenelle tahansa, kuin sukulainen joka kertoo minulle, miten tältä paikalta, katso! tuolta! minä löysin ruumiin, luut, tuossa on se kohta johon setävainaa laski köyttä ja kuuli ääniä. Samanaikaisesti tunne hävettää minua: en halua tirkistellä, mutta haluan ymmärtää näitä ihmisiä, kuulla heidän kohtaloistaan kuitenkaan kyynistymättä, menettämättä uskoani ihmisen kykyyn muuttaa käytöstään, välttää väkivallan- ja pahantekoja. Olen sieni, joka imee, imee ja käsittelee.

Perjantai-ilta. Valot sammuvat taas. Saavun Tahririn aukiolle tammikuussa 2010. Lukemattomia ihmisiä, huutoa, keskusteluja, maassa nukkuvia kehoja. Juoksevia ihmisiä, keski-ikäiset miehet hajottavat putkenpätkillä ja sorkkaraudoilla katukiveystä saadakseen kiviä. Lisää juoksevia ihmisiä, verta, ihmisiä teippaamassa toistensa päihin pahvista ja kaikesta, mitä nyt vain käsiin saavat, kypäriä, suojia. Aukion viereisestä kerrostalon katolta sataa kiviä. Ihmiset pitävät puheita. Tulee päivä, tulee yö. Toinen, kolmas, lukemattomia päiviä ja öitä menee. Tämä on aseeton vallankumous, ihmiset toistelevat, laulavat, lietsovat toisiaan. Näin syntyy subjektiviteetti, kollektiivinen tahto joka uhkaa Hosni Mubarakin valtaa. Kamera seuraa kaikkea, tulee iholle. Kun Mubarak ilmoittaa erostaan, osa väestä jää aukiolla sillä heidän mukaansa ei ole takeita, etteikö Mubarak palaisi. Koska armeija on ollut ihmisten puolella, he kysyvät. Vuotta myöhemmin, jalkapallo-ottelusta alkaneen mellakoinnin (ja marraskuisen maailmalle vuotaneen kuvamateriaalin, jossa armeija pieksää kansalaisia kuin niitä kuuluisia vieraita sikoja) myötä voidaankin kysyä, olisiko aseetonta vallankumousta vain pitänyt jatkaa – takeita ei ollut, ja näyttää siltä, että ojasta päädyttiin vähintäänkin allikkoon.

Perjantai-ilta, myöhempi ajankohta. Valot sammuvat jälleen. Pimeälle kankaalle ilmestyvät hämärät kasvot, jotka alkavat puhua. Unissakävelijän kasvot. Irakista vuonna 2009 palanneet sotilaat kertovat tunteistaan, kohtaamistaan tilanteistaan.... tai ei, ei kyseessä ole sotilaat, vaan heitä näyttelevät näyttelijät. Kun näyttelijä esittää kertovansa sitä, miten asiat oikeasti tapahtuivat, miten ihminen koki ajan Irakissa, tilanne muuttuu; se, mitä puhutaan, kadottaa referentiaalisuutensa. The Somnabulists (2011) ei olekaan dokumentti, mutta vangitseva se on. 97 minuuttia miehiä ja naisia yksin, läheltä ja kauempaa, mustaa taustaa vasten. Hämärät, yölliset kasvot. Kuuntelen heitä epäuskoisesti, sillä tiedän, että he, he eivät ole näitä asioita itse kokeneet, he vain puhuvat asioista joista heille on kerrottu, josta ovat lukeneet; asioista joita he ovat kuvitelleet näiden ihmisten kokeneen ja tunteneen. Vaikuttavuudestaan huolimatta elokuva rikkookin dokumentaarisen illuusion sarjan. Referenssi puuttuu, puhutaan miehestä joka on kuullut miehestä, joka on käynyt siellä kaupungissa.

Lauantai-aamupäivä. Valot sammuvat. Tyhjä oikeussali, tyhjä syytetyn koppi. Virkaatekevä vartija tulee koppiin ja järjestää paperit, kynän paikoilleen, istuu sitten kopin viereen odottamaan. Adolf Eichmann asettuu paikoilleen, on vuosi 1961 jerusalemilaisessa oikeussalissa. Seuraa yli kaksi tuntia Eichmannin hyppyytystä – Eichmann istuu ja kun hän saa vastata hän nousee ylös vastatakseen, minkä jälkeen hän istuutuu taas – rykimistä, vihaisia oikeudenkäynnin seuraajia jotka poistetaan salista, huutoja, tivaamista, ja mikä tärkeintä, Eichmannin loogista, mitättömyyksiin asti menevää oman aseman korostamista, joka pysyy tässä puhunnassa syyttömyytenä: hän on periaatteessa syytön, koska hän toimi kuten järjestelmä edellytti; hän ei syyllistynyt rikokseen, koska kaikki syyllistyivät. Hän ei poikennut säännöstä, poikkeuksellisissa olosuhteissa ei niin voinut tehdä, eikä uskaltanut. Kuitenkin kun dokumentin päätteeksi häneltä tivataan, onko hän omasta mielestään syyllinen, Eichmann toteaa, että varmasti kyseessä on yksi maailmanhistorian raskauttavimmista rikoksista ja siinä mielessä hän todella on syyllinen koska on ollut osallisena siinä, mutta syyllinen hän ei missään nimessä ole yksin. Varsinkaan hän ei ollut yksin vastuussa: jos kansallissosialismi koneena toimi kuten toimi, hän toimi koneen osana, ei enempää ei vähempää. Kun kaikki olivat rikollisia, yksikään ei ollut vastuussa. Sivan nostaa tärkeän teeman esiin: 

”Tavallisten ihmisten tekemät hirvittävät sotarikokset, kuten Adolf Eichmannin natsirikokset, eivät saisi vihjata, että potentiaalisina rikollisina olisimme kaikki syyllisiä. Jos tämän potentiaalisen rikollisuuden sekoittaa todelliseen, oikeudenmukaisuus tulee hylätyksi.”

Kun Eichmann on sanonut viimeiset sanansa, kaiuttimista alkaa soida Tom Waitsin The Russian Dance – laulu joka liittyy aivan erilaiseen kontekstiin, mutta saa tässä yhteydessä aivan toisenlaisen sävyn. Toimii. Mykistää. Puutuneisuuteenkin asti byrokraattinen väittely saa surumielisen, herättävän päätöksen. Juuri Waitsin kappaleen takia dokumentti jää vaivaamaan minua päiväkausiksi.

Lauantai-päivä. Sivan saa jatkaa, valot sammuvat nyt toisessa teatterissa. On kevät Israelissa, lapset laulavat. Lapset kasvavat, lapsia haastatellaan, kamera kehii viiden eri juutalaisen juhlapäivän ympärillä, kuvaa juhlia, juhliin valmistautumista, niihin osallistuvien nuorten tuntoja. Kohtauksia rytmittää israelilaisen professorin Yeshayahu Leibowitzin haastattelut. Vanha mies istuu ahtaan huoneen perällä ja kritisoi sionismia, sen tapaa rakentaa muistia. Kokonaisuudesta piirtyy esiin israelilainen koulutusjärjestelmä, jossa lapset kasvatetaan käsitykseen, että muut maat ovat heitä vastaan, että he ovat aina ja iäti uhreja, mikä oikeuttaa heidän asemansa, heidän toimensa. Armeijan merkitys korostuu, elokuva päättyy sotilaiden muistojuhlaan. En malta olla ajattelematta viime tammikuun lopulla tuhottua rauhankeskus Beit Arabiyaa ja sen merkitystä osana kokonaisuutta: Israelin armeija on vuodesta 1967 tuhonnut miehittämillään alueilla yli 26 000 palestiinalaisen kodin piittaamatta siitä, että se rikkoo näin toistuvasti neljättä Geneven sopimusta. Tämä toistuva valtion harjoittama terrori, joka on miehitettyjen alueiden juutalaistamisen raakaa käytäntöä, tuleekin nähdä akuuttina ongelmana, ja saattaa myös Sivan jo 22 vuotta vanhan dokumentin vain entistä ajankohtaisempaan valoon. Israel on maailman militarisoitunein maa ja sen tueksi tarvitaan paljon muutakin kuin asekauppoja. Uhri-ideologia ja koulutusjärjestelmä käyvät sellaisista.

Kuuden dokumentin ja yhden elokuvan jälkeen olen helpottunut. Silmiäni verestää. Nämä ovat tärkeitä asioita. Meitä täytyy muistuttaa.