Kirjailija toisen varjossa

Tommi Melender kirjoittaa mainiossa lukijuutta tematisoivassa esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat (2013) muun muassa yhdestä ja toisesta amerikkalaiskirjailijasta, joista ensimmäistä lähes jumaloi ja toista puntaroi muuten, suhde kun häilyy. Nämä kirjailijat ovat, kuten Melenderin esseet lukeneet osaavat varmasti arvata, David Foster Wallace ja Jonathan Franzen, ystävät, työtoverit, keskenään kilpailijat.

Eräs ajatuksen itu, jonka esseisti lukijalleen välittää, koskee tapaa jolla esseen minä etsii Jonathan Franzenin takaa Wallacea: mitä uutta Wallacesta Franzenin proosa välittää, miksi kahden maultaan ja romaanimuodoiltaan niin erilaisen kirjailijan välille kehittyi ystävyys? Itu kerää kasteen ja alkaa itää: viimeisen vuoden aikana olen itsekin lukenut Franzenilta Epämukavuusalueen (2012, The Discomfort Zone, 2006), Vapauden (2011, Freedom, 2010) ja nyt Yksin ja kaukana -esseekokoelman (2012, Farther away, 2012) pohtien monesti samaa. On kirjailijoita ja on kirjailijoita. Toisia lukee itsenäisesti, toisia toisten takana. Toisille hakee tämän tästä verrokkeja, selättäjiä tai oppilaita. Franzen ei hänkään tunnu pärjäävän itsenään, jos on vähääkään lukenut hänen ystävänsä proosaa. The Correctionsin (2001) ja How to Be Alonenkin (2002) olen ollut monet kerrat aikeissa ostaa, vaikken varsinaista syytä oikeastaan tiedäkään, enhän pidä Franzenia erityisen mestarillisena kirjailijana, mutten toisaalta usko lukevani häntä mistään velvollisuudentunnostakaan. Puoleensavetäviä sävyjä hänessä silti on – ja toivottavasti myös DFW:sta riippumatonta sellaista, kun vain tietäisi mistä etsiä, ja löytäisi.

Vapaus, Franzenin toistaiseksi menestynein romaani, oli selväpiirteisen klassillinen, hetkittäin jopa laskelmoiva romaani, ja yhdyn monilta osin Melenderin osuviin huomioihin siitä. Se on silmiinpistävästi yritys kirjoittaa vielä kerran suuri lukuromaani ja sellaisena se jossain määrin tietysti onnistuukin, mutta on kysyttävä, jälleen, vielä kerran, samaan hengenvetoon, miksi oikeastaan edes yrittää lypsää mahoa lehmää. Ei sillä, ei Franzen selvästikään ole mikään laskelmoija – vaikka pyrkikin toisinaan, näin sivumennen sanoen, muuntamaan erikoista kokemustaan viihdyttäväksi tarinaksi (Yksin ja kaukana, s. 154). Hänen kirjallinen makunsa vain yksinkertaisesti tuntuu likenevän lukuromaaneja. Franzen haluaa kirjoittaa luettavia, viihdyttäviä, syvällisiä, elähdyttäviä romaaneja – mutta tietyissä rajoissa, tiettyjä muotoseikkoja noudattaen (sisältäen Leo Tolstoihin ja moniin 1800-luvun venäläiskirjailijoihin sekä vaikkapa Thomas Manniin verrattavan seikkaperäisyyden). Enkä voi syyttää: kaikenlaisten kokeilujen ohella palaan itsekin silloin tällöin mielelläni sellaisten romaanien ääreen, jotka kirkasotsaisuudessaan vaikuttavat välittävän lukijalleen kaikessa perinpohjaisuudessaan, oudossa ei-historiallisessa (tai ainakin ei-enää-ajankohtaisessa), ilmettyä universaaliutta tavoittelevassa lohdullisuudessaan kokemuksia asioista, joita olisi luultavasti luonnollisinta nimittää ”suuriksi totuuksiksi”. Tiedostan kuitenkin, että tällainen, vaikka sitten ajoittainenkin tarve vastaa kohdallani eräänlaista makua ja tiedostaa suurien totuuksien tietynlaisen välittämisen välttämättömän keinotekoisuuden.

Sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi Wallacen Infinite Jest (1996) pystyisi samaan – kyllä, luultavasti juuri tahallisen perinpohjaisuutensa (alaviitteineen päivineen ja liian tarkkoine yksityiskohtineen), vilpittömän lohduttavuutensa ja itsetietoisuutensa ansiosta se on suuri romaani, jonka hienous nimenomaan kruunautuu sellaisilla muodollisilla valinnoilla, jotka tulivat ajankohtaisiksi ja mielekkäiksi ehkä vasta, no, 1990-luvulla. Siinä mielessä, juuri kaunokirjallisuutena, Infinite Jest kertoo monia kertoja enemmän ja täsmällisemmin meille meistä itsestämme, ajastamme ja paljosta muusta kuin esimerkiksi Vapaus. Myös Infinite Jest osaa olla viihdyttävä ja kiehtova teos, vaikka tietysti osin puuduttavakin (tosin eri syistä kuin Franzenin Tolstoit) – ja kuitenkin juuri historiallisen itseymmärryksensä ansiosta Infinite Jest on tämän päivän suuri romaani, siinä missä Vapaus ei ole.

**

Yritettäköön kuitenkin luopua vertailun välttämättömyydestä. Hyväksyn ilmeisen tosiasian, että Franzen on halunnut ajatella ja tehdä toisin. Hän on eri yhteyksissä korostanut romaanitaiteellista konservatiivisuuttaan, eikä häntä siitä pidä tuomittaman. Hän saa tehdä toisin. Vapaus on näet kaikesta huolimatta hyvä ja toimiva romaani – ja Franzenin esseet ovat hyviä esseitä. Olen kirjoittanut paljon takakireää ja penseää suomalaisesta esseistiikasta viime vuosina ja voi olla, että sokeudun näissä asioissa pääosin maantieteellis-kulttuurisista syistä, mutta toistan: Franzenin esseet ovat hyviä esseitä. Ne soljuvat, lohduttavat ja tietystä laskelmoivuudestaan ja ajattelun keskinkertaisuudesta huolimatta niille uskaltaa luvata kaunokirjallisen leiman. Niiden jälkeen on jotenkin vain tuskallista lukea kotimaista esseistiikkaa, jossa toistuvasti päivitellään liikaa, uhotaan liikaa tai vain läyrytään ylipitkien ja pikkukivojen kolumnien hengessä päivänkohtaisuuksia. Sanotaan tämä kuitenkin varauksella: takakireyteni ei johdu (penis)kateudesta, vaan läkähtymisestä. Uutiset, sanomalehdet, kolumnit, blogit, jopa monet esseet väsyttävät eivätkä nosta – voi nostaa – päivänkohtaisuuksien yläpuolelle, tältä päivältä huomaamattomiin. Samasta syystä vain harmittaa, että Siltala-kustantamo on laatinut Yksin ja kaukanan takakanteen kuvauksen, joka päättyy lauseeseen ”Yksin ja kaukana on merkittävä, provokatiivinen ja välttämätön kirja”. Jossakin reaalimaailmalle rinnakkaisessa kirjakauppatodellisuudessa tällaiselle lausunnolle voisi ehkä laskea jotain arvoakin, mutta täällä, jos joksikin niin provokatiiviseksi Franzenin esseekokoelmaa en oikein kutsuisi.

Sanotaan kuitenkin myös tämä varauksella. Ymmärrän, että Franzen on varmasti eräänlainen suuren maailman Anu Silfverberg: taitava kirjoittaja, mutta siinä mielessä särmätön, että jos vähääkään kokee itsensä aatemaailmaltaan liberaaliksi, voi esseitä lukiessa enintään nyökytellä (ja jakaa sitten sosiaalisessa mediassa). Sellainen maneeri esseen minää korostavassa muodossa ei kai ole erityinen meriitti. Varaus on paikallaan siksi, että on oletettava myös minussa elävän lukijana joitakin samoista liberaaleista tendensseistä, jolloin en aina yksinkertaisesti tunnista provokaatiota. Suomalaisen on päivänkohtaisuuksien yhteiskunnassa elävänä toki helpompi tunnistaa provokaatio juuri Silfverbergin sanankäänteistä kuin amerikanserkun, mutta aina joitakin kuolleita kulmia molempien kohdalle jää. Siksi kummankin ilmeinen arvoliberaalius luultavasti ärsyttää ja kiihottaa enintään niitä, joille ajattelun tulokulmat ovat vieraita. Joka ne on ajatellut, nyökyttelee – tai vain väsyy.

Asian valaisemiseksi kannattaa vielä sivuta Jonathan Safran Foerin parin vuoden takaista kirjaa Eating Animals (2009, Eläinten syömisestä, 2011). Niin maailmalla kuin Suomessa se keräsi verrattain paljon lukijoita, jopa niissä määrin että tuli pakottaneeksi joitakin heistä alkamaan kasvissyöjiksi tai ainakin arvioimaan uudelleen päivittäisiä tottumuksiaan. Miten tahansa kirjan kuvaileman asian, tarkat kuvaukset, retoriikan, tyylin, syyt ja seuraukset näkeekin, lukijoiden joukossa oli taatusti ihmisiä, joille nämä asiat tulivat uusina. Lukijoita, joille Foerin proosa tuli paljastaneeksi jotain sellaista päivittäisestä todellisuudesta minkä jälkeen tuntui yksinkertaisesti kestämättömältä jatkaa osaa sen käytännöistä. Kaunokirjallisen hapuilun vaikutuksista voidaan löytää suomalaisesta esseistiikastakin esimerkki: Antti Nylén kertoo Tunnustuskirjassa (2013) hämmästyksestään tavattuaan esikoisesseekokoelmansa lukijoita, jotka kertoivat alkaneensa kasvissyöjiksi luettuaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Molempien kirjojen kohdalla se oli luultavammin provokatiivinen tai muutoin kiihottava retoriikka, ja tyylikeinot ylipäänsä, jotka työnsivät lukijoita muuttumaan ihmisinä. Omakohtaisuuden korottaminen pelkkien tosiasioiden rinnalle tai ohitse vaikutti, esseen minä teki sen – mutta jälleen, asiaa jo ennestään ajatelleet tyytyivät luultavasti vain nyökyttelemään.

Toisaalta jos ei ole ajatellut jotain asiaa, sellaisesta lukeminen voi provosoida tyylistä riippumatta. Jos taas on ajatellut, se voi tuntua yksinkertaisesti suoralta ja vilpittömältä. Tiedostan luonnollisesti, että toisinaan provokaatio on kuin onkin vain liioittelua, kärjistämistä ja yhden tulokulman korottamista ylitse muiden; retorista menettelyä, jolla on selvä tilaus tämän päivän vihateollisuudessa kaikkine kohuineen ja kohkauksineen, eikä tällä ole juuri niin mitään tekemistä sen kanssa, osaako lukija huomata provokaation, onko hänellä riittävästi kompetenssia ja medialukutaitoa sen ymmärtämiseksi. Joskus – usein – kohkataan vain kohkaamisen (ja huomion) vuoksi. Rehellisyys itsessään – ja uskon, että niin Nylén ja Silfverberg kuin Franzenkin kirjoittavat rehellisesti ja ovat onnistuneet sisällyttämään tyyliinsä rehellisyyttä ymmärtävän mallilukijan – rehellisyys voi kuitenkin myös ärsyttää, esitti sen sitten miten hyvänsä. Tällöin vain lukija, joka yrittää vilpittömästi ymmärtää, herkistyä, olla avoin mutta myös kohdata oman närkästyksensä, saattaa päästä näennäisten provokaatioiden ohitse.

Kun lintuharrastustaan toistuvasti esiin tuova Franzen esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten viidestä miljardista muuttolinnusta lähes miljardi tapetaan tietoisesti ja tahallaan Välimeren maissa, erityisesti Maltalla, asiasisältö voi tulla uutena, mutta muoto ja lähtökohtainen asenne ilmiöön ovat arvoliberaalin ajattelun luotsaamaa: salametsästys ei ole oikein, viattomien pikkulintujen tappaminen tuntuu kaiken kaikkiaan väärältä – ja näistä lähtökohdista Franzen luonnon- ja lintujensuojelijana kirjoittaa. Ehkä suomalaisesta metsästyksenharrastajasta myös tämä on provosointia – onhan pelkkä metsästyksen kritisoiminen tai kohteleminen tarpeettomana monelle suomalaiselle yksinkertaisesti punainen vaate, ja kaupunkilaisten hössötyksiä. Räkättirastaskin on roskalintu eikä sellaisen tappamisella makustelu liikauta meissä erityistä myötätuntoa luontokappaletta kohtaan saati tunnu eettisesti arveluttavalta. Silti asia kääntyy myös toisinkin päin. Ylipäänsä toisen ihmisen, toisenlaisen ajattelun ja kokemuksen kohtaaminen voi olla avartavaa, mutta myös äärimmäisen kivuliasta omalle minäkuvalle ja siten kaikkea muuta kuin mieluisaa – jo se, eräänlaisena esikokemuksellisena tilkitsijänä synnyttää usein defenssinomaisen tarpeen provosoitua ja jättää huomiotta. Toisinaan reaalinen on vain yksinkertaisesti liian raakaa. Nämä tekijät korostuvat julkisessa tilassa.

**

Kiinnostavampi kirjailija näissä oloissa olisi luultavasti romaanitaidekäsityksiltään liberaali ja ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ei toisinpäin, ei sellainen kuin Franzen – taidekäsityksineen konservatiivinen, maailmankuvaltaan arvoliberaali. Se ravistelisi meitä. Tietysti se lietsoisi myös vihateollisuutta, mutta voisi myös herkistää toisenlaisille kokemusmaailmoille (vrt. Timo Hännikäisen Ilman, 2009, ja sen saama julkisuus). Minunkin on vaikea ottaa kuluneella viikolla julkistettua Kokoomusnuorten tavoiteohjelmaa muuna kuin vitsinä ja korkeintaan metapoliittisena täkynä, jolla pakotetaan koko poliittista kenttää tiettyyn suuntaan – ja silti, kuitenkin, kaikesta huolimatta oletan, että jossakin on reaalinen olento, joka haluaa nähdä ainakin osan noista tavoitteista käytännössä. Samalla kuitenkin oletan, että syrjäänvetäytyvänä minulla olisi tällaisen olennon kanssa melko vähän puhuttavaa. Silloin kokemukset eivät kohtaisi ja ainakin toisen kohdalla solipsismi vain syvenisi.

Siinä mielessä minusta on vain lohdullista, että saatan ja voin paeta näitä olentoja ja heidän kokemusmaailmojaan kaunokirjallisuuteen – vain kohdatakseni heitä turvallisissa ympäristöissä. Tämä ei tarkoita, ettäkö tieten tahtoen välttelisin näitä olentoja – ei, kuuntelisin heitä ”tosielämässä” mieluustikin, mutta riitaa, kiistaa, kärhämää en mielelläni alkaisi heidän kanssaan kehitellä. Ja jos tässä jokin ongelma on, se on nimenomaan siinä, että olettavasti en ole yksin. Monet tahtovat toimia kuten minä: harvat haluavat kasvotusten provosoida ja riidellä, mutta samanmielisten piireissä ja verkkokirjoitteluissa sellainen on huomattavasti helpompaa, ja jopa toivottavaa. Solipsismiin taipuvaisille tai muutoin yksinäisille syntyykin kuva maailmasta, joka on jossain jokapäiväisten kohtaamisten tuolla puolen kylmä, raaka ja kilpailulle altis – jossa alituiseen pelataan vihanteolla ja etu- ja viiteryhmien keskinäisillä kamppailuilla. Ja samat yksinäiset saattavat toisinaan kuitenkin kohdata aivan päinvastaisia tilanteita, arkipäivän sankareita, huomaavaisuutta, avuliaisuutta ja inhimillistä lämpöä. Harvemmat hakevat tietoisesti toisilleen pahaa.

Ja on kirjailijoita – sellaisia kuin Wallace ja Franzen – jotka uskovat kaunokirjallisuuteen voimana ja mahdollisuutena, joka saattaa nostaa ihmisiä solipsismistaan. Päivälleen viisi vuotta sitten, 12. syyskuuta 2008 itsemurhan tehneen Wallacen muistotilaisuudessa Franzen sanoi:

Mutta tuo äskeinen: ”päästä suhteellisen puolueettomalla maaperällä syvälliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa”. Me tulimme siihen tulokseen, että sitä varten kirjallisuus on olemassa. ”Ulospääsy yksinäisyydestä” kuului yhteisesti sovittu muotoilumme. (Yksin ja kaukana, s. 183).

Ystävän kuvaus niin muistopuheessa kuin kokoelman nimiesseessä koskettaa paljon enemmän kuin viime vuonna ilmestynyt D. T. Maxin kirjoittama elämänkerta Every Love Story is a Ghost Story: A Life of David Foster Wallace (2012). Ne eivät ole ulkokohtaisia saati liehitteleviä. Mutta samalla tulee tunne, että Franzen uuttaa paitsi kokemuksistaan myös heidän yhteisesti sovitusta muotoilustaan sellaisia sairauksia ja riippuvuuksia, joita yhä useampi elää joka päivä. Infinite Jest, joka oli ja on muun muassa eräänlainen addiktioiden ensyklopedia, siinä missä Wallacen muukin proosa kuvaa hyvin erilaisia hahmoja kuin Franzen – niin hyvä romaani kuin Vapaus onkin, sen henkilöhahmot ovat ongelmineen paljon keskiluokkaisempia ja tavanomaisempia kuin Wallacella, jonka kertomuksissa tuntuu tämän tästä korostuvan eri rekistereissä masennus, narsismi ja muut mielialahäiriöt. Sitä vastoin Franzenin patologiat ovat luultavasti jokamiehen ja -naisen silmin nähtynä huomattavasti tunnistettavampia ja samastuttavampia, nimittäin hölmöä kiintymystä Blackberryyn ja muihin puhelimiin, omien egoprojektien pönkittämistä Facebookissa, varsinaisia ensimmäisen maailman ongelmia. Tietysti näitä vasten piirtyy franzenilainen taustahorisontti, ”teknokulutusyhteiskunnan järjestys” (s. 13). Ja vielä eräs kattavampi tihentymä varhaisemmasta essestä:

Crackinkäyttäjä joka on stimuloinut mielihyväkeskustaan yhteen menoon kuusikymmentä tuntia, myyntimies joka on syönyt aamiaisensa, lounaansa ja päivällisensä videopokeriruutuun liimaantuneena, ajankulukseen naposteleva nainen joka on puolivälissä kahden litran suklaajäätelörasiaa, jatko-opiskelija joka on tuijottanut internetsivustoa housut kintuissa edellisillasta kello kahdeksasta lähtien ja homopoika, joka viettää pitkää viikonloppua valmistaen cocktaileja Viagrasta ja metamfetamiinista: he kaikki voivat kertoa meille (sikäli kuin saamme kiinnitettyä heidän huomionsa), että aivoja ja niitä stimuloivia aineita lukuun ottamatta mikään ei ole todellista” (s. 295).

Tässä mielessä Franzen kirjoittaa ajatuksellisesti paljon latteammin, mutta – luultavasti siksi – tavoittaa huomattavasti enemmän lukijoita. Sen vuoksi onkin hämmentävää vaikkakin luonnollista, että tiettyjen määreiden kautta – newyorkilainen, lintuharrastaja, älypuhelimensa ystävä, kirjailija, DFW:n ystävä – itseään esseiksi uuttava kirjailija on jo pelkillä aihevalinnoillaan vienyt kirjailijakuvaansa sellaiseen suuntaan, että nekin lukijat, jotka löytävät Wallacen nimenomaan Franzenin esseiden myötä, alkavat jossain vaiheessa empiä, pääseekö kirjailija koskaan ystävänsä varjosta. Tieten tahtoenko hän ei halua astua Wallacen takaa? Onko se oman menestymisen myötäsynnyttämä mekanismi; halu yhtäältä nostaa edesmenneen ystävänsä kirjallista tuotantoa ja toisaalta kätkeytyä hänen taakseen?

Franzenin kunniaksi on toki sanottava, ettei hän sanottavasti kuitenkaan vertaile tuotantoaan ystävänsä kirjallisiin teoksiin – ja hyvä niin – sekä toiseksi se, että Franzen kirjoittaa myös muista vaikuttajista ja lukemistaan kirjailijoista kiitettävän paljon ja myönteiseen sävyyn. Lisäksi Yksin ja kaukana on selvästi enemmänkin myynnin edistämistä varten laadittu tuote kuin itsenäinen kokoelma esseitä: joukossa on näet puheita, esitelmiä, kritiikkejä; hyviä tekstejä kyllä, mutta ei sellaisia jotka oikein tukisivat tekstikokonaisuutta kirjaksi. Ne esseet taas, jotka soljuvat – uudemmat, pidemmät – lähinnä tahriintuvatkin, kun kirjaa lukee pidemmälle, vanhempien, lyhyempien eikä aina niin taidokkaiden tekstien saadessa enemmän tilaa loppua kohden. Siten Franzenia ei ehkä edes pitäisi lukea esseistinä – ja silloin myös osa Franzenin viittauksista ystäväänsä, nimiesseetä lukuunottamatta, jäisi vähemmälle huomiolle, ei muodostuisi kuvaa kirjailijasta toisen varjossa. Kirjakauppavetoinen rinnakkaistodellisuus ja siihen samaistuminenko sen Wallacen varjon Franzenin ylle siis heittääkin?

Täkyn, jonka tulkitsen tämän vastavoimaksi – samalla tavalla kuin Franzenille rakkaus on kuluttajuuden vastavoima, se näet paljastaa valheen – ja jonka tähden ehdottomasti arvostan kirjailijaa, Franzen heittää omaelämänkerrallista romaanikirjallisuutta käsittelevässä esitelmässään:

Kirjailija on nykypäivänä lukijoilleen velkaa sen, että hän asettaa itselleen vaikeimman haasteen, josta vielä voi toivoa jollain lailla selviytyvänsä. Jokaisen kirjan kohdalla on kaivauduttava niin syvälle kuin mahdollista ja kurotettava niin kauas kuin mahdollista. Ja jos kirjailija tekee näin, ja jos hän onnistuu saamaan aikaan jotensakin hyvän kirjan, se merkitsee, että kun hän seuraavan kerran yrittää kirjoittaa kirjan, hänen on kaivauduttava entistä syvemmälle ja kurotettava entistä kauemmas, tai muutoin se ei taaskaan ole kirjoittamisen arvoinen. Tämä taas merkitsee käytännössä sitä, että voidakseen kirjoittaa seuraavan kirjan hänestä on tultava eri ihminen. Se ihminen, joka hän jo on, on jo kirjoittanut parhaan kirjan jonka on pystynyt. Hänen on mahdoton päästä pitemmälle, ellei hän muutu. Toisin sanoen ellei hän paiski töitä elämäntarinansa kanssa. Siis omaelämäkertansa kanssa. (s. 145–146.)

Sama taitaa koskea lukijaa – ja jos tämä lukija jotakin saattaa vielä toivoa, on se kaiketi se, että syvemmälle ja kauemmaksi menemisen sijasta – tai vähintäänkin sen ohella – eläisi kyky myötäelää sitä, mikä on pinnalla ja tässä; että yksin ja kaukana olemisen ohella eläisi edelleenkin kyky elää yhdessä ja lähellä.

Pitäkää tunkkinne

Kulttuurikonservatiivien ajatuksia lukiessani pulpahtaa mieleen kerta toisensa jälkeen mm. Johan Fornäsin, Michael Hardtin ja Antonio Negrin toistama väite antimodernisteista nimenomaan moderniteetin synnyttämänä ajattelun suuntana. Nyt kun Timo Hännikäisen (fiktiivinen) hahmokin näyttää vihdoin ja viimein saaneen päänsä pois perseestään ja ryhdistäytyneen – hän on toisin sanoen lakannut kuulostamasta siltä kaunaiselta reppanalta joka hikoillen ja kynä tutisten pohtii paperille vastaantulleen neekerin myyttisiä mittoja saavan mulkun kokoa ja sen kuvitteellista vaikutusta hänen "markkina-arvoonsa" – saatamme ehkä piakkoin päästä lukemaan tekstiä, joka ”herättää ajatuksia” eikä vain myötähäpeää ja puistatusta. Sehän on ollut Hännikäisen kirjoittajahahmon helmisynti aiemminkin: pinnistellen hän pääsee aika ajoin ilahduttavaan viileyteen ja viileydessään älykkääseen analyysiin, mutta heti muistaessaan henkilökohtaisuuden (ja useimmiten hänen alkaessa morkata vastapuolta) alkaa lööperi, jota sävyttää kai tahatonkin katkeruus ja kauna. Ilahduttava ilmaus Hännikäisen hahmon petraamisesta on toissapäivänä hänen blogissaan ilmestynyt teesiluonnostelu tämän päivän konservatiiveille. Palaan siihen tuota pikaa.

Vähän aiemmin Voima-lehdessä (3/2012) ilmestyi Maaria Pääjärven essee Ähäkutti, eivaiskaa, joka käsitteli ”Suomen konservatiivista älymystöä”, lähinnä siis Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseidensä ja blogiensa kautta luonnostelemia hahmoja, jotka kaiketi turhan usein pakenevat fiktion kaavun taakse heti kun lukijakunta heistä innostuu. Molemmat ovat käsittääkseni rajoittaneet myös blogiensa kommentointimahdollisuutta – Melender on ainakin ilmaissut kyllästyneisyytensä (netti)keskusteluihin. Ymmärrän syyn. Essee lienee siihen, tyrkyttäviin yksinpuheluihin, sopivampi laji, ja esseiden ketjuuntuessa muodostuu helposti hahmo, joka elää elämäänsä. Sen taakse voi kätkeytyä, sen taakse on luontevaa kätkeytyä, etenkin jos hahmon ulkonäkö, habitus ja piirteet vakiintuvat. Kukaan aktuaalista Melenderiä tai Hännikäistä tuskin mihinkään tappeluun – edes sanan säilän heilutteluun – nyt on kutsumassakaan, hyvä vain että kirjoittavat ja kirjoittavatkin hyvin. Pitäköön hahmonsa. Pääjärven essee nostaa kuitenkin viimeistään pöydälle jokusen teeman, jotka näin Melenderin ja Hännikäisen yhteispamfletin – Liberalismin petos – julkaisun alla, on hyvä panna merkille.

Ensinnäkin Pääjärvi kirjoittaa molempien kirjoittajien humanisminvastaisuudesta. Melender ja Hännikäinen näet mollaavat kautta linjan tuota ihmisen luontaiseen tai perimmäiseen hyvyyteen uskovaa höppänää, jota humanistiksi joskus tavataan kutsua. Arkikielessä termillä on tietenkin löysän lihan lätkeinen kaiku: työttömistä ituhipeistä koostuva rupusakki järjestää milloin minkin vastaisia mielenosoituksia, haluaa aseet pois ihmisiltä, puolustaa eläinten oikeuksia ja vaatii maailmanrauhaa, tai mitä ikinä, kunhan vaatii. Nämä tiedetään. Termin toinen kerros on sen sijaan vakaassa uskossa ihmiseen ammatista, luokasta ja sivistystasosta riippumatta. Se on uskoa ihmisen lajilliseen merkitykseen, hänen kykyynsä muokata ja uudistaa maailmaa. Esteitä ei ole (paitsi ehkä konservatiivien poliittisista ruumiista koostuvat pölkkypinot). Insinööritkin jakavat uskon humanismiin siinä missä kulttuurintutkijatkin, eikä minkäänmoinen jako kahteen kulttuuriin ole humanismin suhteen paikallaan. Se aika on mennyttä, jos sitä ikinä olikaan. Pääjärvi mainitsee Melenderin ”tapahumanismiin” kohdistaman kritiikin ja siteeraa: 

”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, jonka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä.”

Olkootkin retorista koruneulontaa, mutta paskapuhetta se on silti. Melender – aivan kuten Hännikäinen – rakentelee vastustajikseen olkinukkeja, sillä kovin harvassa ovat näin sinisilmäiset ja ponnettomat aikuiset lapset loppujen lopuksi. En näet jaksa uskoa, että tuolla ulkona pyyhältää yhtäkään ihmistä, joka kaiken aikaa hellisi hullunhouretta siitä, että tietyt esteet tai rajoitukset poistamalla ja kapitalistinen todellisuusperiaate nujertamalla ihmisen luontainen hyvyys johtaisi ihmiskunnan tietä paratiisiin tai mihin ikinä. Kaikki uskovat ihmisen "pahuuteen", mutta joissakin puhunnoissa tätä pahuutta heijastetaan retoriikan tasolla rakenteisiin, systeemiin. Ihmisen on kuitenkin niin tuskallista nähdä pahuus itsessään – ja toivoisihan sitä, etteivät arvon esseistit ohittaisi näin perustavanlaatuista opetusta, joka taotaan päähän jo ensimmäisellä kyökkipsykologian peruskurssilla. Mutta niin vain tuntuvat ohittavan. 

Kokonaan toinen asia on hyvyyden utooppisuus, joka on ennen kaikkea toiminnan suunta, ajankohtaisen politiikan vaihtoehto johon pyritään mutta jota ei luultavasti saavuteta kuuna päivänä. Joskus ihmiset ihan oikeasti näet oppivat matkan varrella uusia temppuja (sitä kutsutaan dialektiseksi ajatteluksi). Hännikäisenkin silloin tällöin väläyttelemä ”realismi” – ihminen on paha luontojaan, eikä muuttumiseen ole syytä, koska tyhjät on kaikki joutavia – on lopulta älyllistä itsemurhaa juustohöylällä ja johtaa korkeintaan siihen reaktiiviseen päivittelyyn, lässytykseen ja tuskalliseen marinaan, jotka esseeksi tai kolumniksi usein tavataan pukea. Tällainen kuva ravuista ämpärissä vetämässä toisiaan alas ei merkittävästi eroa suurkapitalistien (tulen niihin tuota pikaa) ylläpitämästä ihmiskuvasta. Kun ihmisen pahuutta näet korostetaan utopiana tai toiminnan lähtökohtana, ihmisen käytännön toiminta alkaa muistuttaa sitä yhä enemmän. Kyynisyys johtaa myrkyttämään traditionalistienkin kunnioittamat Hyvyyden, Kauneuden ja Totuuden.

Totta kai molemmat esseistit nimeävät inhimilliseen hyvään uskovat milloin vasemmistolaisiksi, liberaaleiksi, kuluttajiksi, risuparroiksi, rastapäiksi, mokuttajiksi, suvaitsevaistoksi ja ties miksi, mitä nyt piuka milloinkin saattaa päähän pistää, mutta mitä lopulta tällainen auttaa? Mitä auttaa sekään, että halvimmalla mahdollisella tavalla kerta toisensa jälkeen langetaan vastustajan mollaamiseen mielikuvien tasolla? Kirjallisuutta siten tietysti saadaan aikaan, muttei aina kovinkaan kiitollista ja hyvää sellaista. Kuten Vesa Kyllönen totesi viime keväänä Kritiikki-lehden (2011, IV) arvostelussaan, monet kotimaisista esseististä pyörivät vimmatusti päivittelyn kehällä itseä ja omaa kirjoittajaminäänsä vihoviimeiseen asti varjellen; varjelu toteutetaan vastapuolen kauhisteluna jolloin pidemmälle ei päästä, ei etenkään siihen että essee olisi sekä tekijäänsä että lukijaansa muuntava kokemus.

Totta kuitenkin on, kuten Pääjärvi toteaa artikkelissaan, että 

”esseen lajiin kuuluu voimakas autofiktiivisyys eli tekijän minän voimakas läsnäolo tekstissä. Ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva, yhteiskunnallista keskustelua käynnistelevä ja perustaltaan argumentoiva esseetyyppi on täysveristä mielipidekirjallisuutta. Sen ajatuksia nostattava arvo ylittää sen esteettisen arvon, joka nojautuu esseissä puhuvaan minään.”

Hännikäinen totesi joku aika takaperin – niin, hetkinen, toissapäivänä! – ettei hänellä oikeastaan ole halua ajautua keskusteluun. Ymmärrän tämän hyvin. Siksi Melender ja Hännikäinen haluavat Liberalismin petoksellaankin herättää ajatuksia, ei keskusteluja. Pysykää siis miehet (pojat) perhana sentäs pois niiltä kirjamessuilta, ettei vaan tule lässytystä ja kusenkellervää lätinää! Älkää osallistuko paneeleihin, älkääkä antako haastatteluja. Yhtä kaikki, ymmärrän yskän. Ymmärrän, etteivät Hännikäinen ja Melender halua politikoida – ainakaan sen nykyisissä tiloissa – sillä heistä ainakin ensimmäinen uskoo poliittiseen viholliseen, siis siihen, etteivät ihmiset välttämättä koskaan ole edes eikä varsinkaan syvätasolla yksimielisiä asiasta, johon yhdet haluavat toisia suksutella. Haistakaa vaan ihan ite ja pitäkää tunkkinne, puolueetonta maaperää ei ole – eikä tule. Minä kai kaikkein vähiten tässä mitään keskustelua kerjään, yritän vain kirjoittaa auki autonomiselta näyttäviä tiloja, luoda umpihankea. Tulee ken tahtoo, menee kai monikin.

Toisaalta ymmärrän myös sen höppänyyden, jolla Hännikäisen hahmo näyttää sosiaaliseen elämään suhtautuvan. Kelläpä ei olisi ollut tällaisia unelmia:

”Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.”

Otaksun, että Hännikäisen hahmo pitää jonkinlaisessa arvossa John Boormanin elokuvaa Zardoz (1974), joka kuvaa yllättävän terävästi sitä, mitä Hännikäisen hahmo itse on ja sitä, mitä hän kaiken aikaa kritisoi (nämä eivät ole yksi ja sama asia; Hännikäinen ei useinkaan vaivaannu itsekritiikkiin). Elokuvan maailman keskellä on rajattu vyöhyke, jossa yläluokka elää ikuista, onnen täyttämää elämäänsä. Sääntöjen rikkojia rangaistaan uusilla ikävuosilla. Vyöhykkeen ulkopuolelle on sysitty seksi ja kuolema ja väkivalta; ja siitä, että nämä myös pysyvät ulkopuolella pitävät huolen suuri leijuva Zardoz-jumalan pää ja vyöhykkeen vartijat. Utopiakirjallisuudesta tuttu asetelma tämä tietysti on, mutta en saata olla ajattelematta, että niinköhän kenenkään mielestä yhteiskunnassa, mutta ei yhteiskunnasta elämistä parempi vaihtoehto olisi lopulta tällainen eristäytyminen ”suojelualueelle”. Kaverit messiin ja paskapäitä pakoon, kyllä tästä vielä kunnon sisäsiittola saadaan, vai kuinka? Loppujen lopuksi kaikki olennainen (ja ihmistä itseään muuntava) tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Oli miten oli, palaamme siihen, miksi tehdä politiikkaa, jos se on jatkuvaa jaarittelua, venymistä, vanumista, lontustelua kompromissista toiseen. Kommunikatiivisen järjen mahdollisuuksia ei sovi liioitella.

”Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.”

Näin kirjoittaa Hännikäinen. Olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. ”Minun” ja ”heidän” välillään on toisinaan levenevä, toisinaan taas kapeneva ymmärryksen kuilu. Saattaa tietysti olla, että tämä tilanne, joka tuntuu minusta eräänlaiselta koanilta, uskomattoman syvällistä viisautta sisältävältä paradoksilta johon ei järki riitä vaan joka vaatii sen ylittämistä, on asia, jonka kohdatessaan Hännikäinen ja Melender herkeävät pilkkalauluunsa; se synnyttää heissä raivoa, nostaa esiin vihollisia, typeryksiä, hyödyllisiä idiootteja. Kuilu edessäni on kuitenkin kuin seinä, jota vasten taon päätäni tai kuin pudotus, jossa lakkaan, luovutan, jättäydyn toisen armoille. En koe, että tässä tilanteessa poiskääntyminen olisi edes vaihtoehto. Sitä on uskon utooppisuus; ei välttämättä hyvyyden fasismia tai lumoutumista kommunikatiivisesta järjestä (järjen asia se näet ei ole), vaan sinnikkyyttä ja sitkeyttä hakeutua tilanteisiin jotka ovat ikäviä ja vittumaisia. Ei keskustelun aina tarvitse olla toisen pakottamista omaan kantaan; sehän nimenomaan on jakamista, sovittelua, omien kantojen itsereflektiota mutta myös toisen kantojen kunnioitusta, niiden kritiikkiä – ja viime kädessä uskoa siihen, että minulla on ohikiitävän ajan mahdollisuus todella ymmärtää mitä tuo olento sanoo, mitä hän haluaa, mistä hän tulee ja onko hänellä kenties kusihätäkin.

Toiseksi – palaan vihdoin takaisin Pääjärven artikkelin pointteihin – Hännikäinen ja Melender esseehahmoina puolustavat perinteitä ja traditioita sen vesittäjiä – ns. älymystöä ja kuluttajia – vastaan. Puolustus on aiheellinen, hyvä vain että puolustavat, kun ei me tavan tollukat paremmasta – vanhasta, eikä etenkään siitä Hännikäisen viimeisimmässä kirjassaan intoilemasta läskisoosista – ymmärretä. Ensimmäinen tekee jopa teesiensä tiimoilta linjauksen, että konservatiivien on pyrittävä määrittelemään, mikä traditiossa on olennaista ja mikä taas triviaalia (korvissani kaikuvat Fornäsin, Hardtin ja Negrin sanat; voi voi noita moderniteettiin uskovia). Vaikka en menisi kutsumaan itseäni traditionalistiseksi konservatiiviksi – papukaijamaisen paskanjauhuun posetiivariksi korkeintaan – on vaikea ymmärtää, miksi tämän liiton ”ihmisaineksen” pitäisi ”vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja” – etenkin kun Hännikäinen vain vähän myöhemmin suuntaa kritiikkinsä vihollisiaan, ”Björn Wahlroosin kaltaisia plutokraatteja, kansainvälisiä suuryrityksiä, korporaatioita, suurkapitalisteja” vastaan, joiden hyödyllisiä idiootteja ”mokuttajat” ovat. Arvelen kyseessä olevan tahaton aivopieru, vaikka totta puhuen olen jo aikaa sitten lopen kyllästynyt määrittelemään yhtään ketään tai yhtään mitään. Sitä – määrittelyä, joka käytännössä tarkoittaa sosiaaliseen kanssakäymiseen nojaavaa käsitteiden merkityksen vakiinnuttamista ja tavallaan juuri siksi myös keskustelevaa politiikkaa – Hännikäinenkin kai halusi välttää. Niin, mitä sitä kieltämään: politiiikka on väsyttävää.

Yhtä kaikki, muodostaessaan traditionalististen konservatiivien rintamaa Hännikäinen mainitsee kunnioittavansa enemmän islamilaista fundamentalistia kuin länsimaista arvoliberaalia, ”sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille.” Kritikki on kovaa, mutta retoriikkansa vuoksi se myös vuotaa. En hetkeäkään usko, etteikö arvoliberaali uskoisi johonkin häntä itseään suurempaan; hänhän nimenomaan uskoo lännen omaksumiin arvoihin, siihen perinteeseen jota Hännikäinen ei tahdo nähdä ensisijaisesti länsimaisena vaan vasemmistolaisen ajattelun aiheuttamana syöpäläisenä, ei-traditiona. Ilmeisesti tämä on sitä Hännikäisen penäämää oikeutta määritellä itse, mitkä osat traditiosta koetaan arvokkaiksi ja mitkä taas eivät. Valikointi on tietysti sallittua, mutta valikoimalla ei traditiota säilytetä, vaan sitä nimenomaan mädätetään, hävitetään, poljetaan linttaan. Ja mikä tärkeintä, jotta traditio ylittäisi yhden ihmisen, menisi hänen ylitseen, tämä vaatii kollektiivisia kokemuksia, muistoja, yhteistä pohdintaa, ehkä neuvotteluakin – tai sitten autoritaarista ja ylhäältä alas tulevaa dogmatiikkaa, johon traditionalisti kai muitta mutkitta mukautuu.

Tiedän, ettei stereotyyppisessä arvoliberaalissa ole liiaksi kunnioittamista. Traditionalistin näkökulmasta hän varmasti joustaa arvoistaan. On kuitenkin hämmästyttävää, ketä modernissa Suomessa elävä modernin länsimaisen elämän nimiin vannova moderni traditionalisti sitten oikein pitää arvoliberaalina? Ihmistä, joka valitsee menneisyydestä ja nykyisyydestä ne perinteet, joita traditionalistimme ei valitse? Vai kenties ihminen, joka tunnustaa aseettomuutensa vieraiden perinteiden ja kulttuurien edessä, suvaitsee niitä, koska kokee ne a) kiinnostavina itsessään, b) kunnioitettavina itsessään tai c) itsensä, omien mielipiteittensä ja kantojensa epävarmoiksi kokemisen johdosta vain yksinkertaisesti toisina, eikä välttämättä parempina tai huonompina perinteinä ja kulttuureina? Tämän vuoksiko esimerkiksi Julius Evola kirjoitti lukuisia kirjoja eri traditioista – ymmärtääkseen niitä niistä itsestään käsin?

Mutta Hännikäinen tuskin tarkoittaa tätä. Arvoliberaali on lyömäase sitä ihmisainesta kohtaan, joka halveksii esimerkiksi suomalaista kulttuuria oman edistyksellisyytensä ja uutuudenpalvontansa takia. Liberaalin ja konservatiivisen elämäntavan keskeinen ero on Pääjärven mukaan aivan oikein siinä, että ”liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen”. Mutta todellisuus ei taivu rautalankamalleihin; se on aivan liian kiehtova ja niin monista dialektisista jännitteistä koostuva, etten ihmettele yhtään, miksi Hännikäinenkin elättelee itseni tavoin aika ajoin, miten pääsisi suojelualueelle, kauas nykyajan kiroista. Monimutkaisuuden vuoksi traditionalismin ei tarvitsisi jäädä edistyksen jarruksi, siiveksi joka vain raahautuu naristen mukana. Sillä on kaikki mahdollisuudet tuottaa subjektiviteetteja ja sitä kautta poliittisia muutoksia. Vaivaavaa mallissa kuitenkin on se, että jos konservatiivit vastustavat uudistuksia, edistystä, länsimaisten yhteiskuntien pakonomaista tarvetta luoda nahkaansa, kilpailla ja jopa kääntää jokainen orastava kriisikin loppuviimein hyödykseen, miksi he eivät keskitä kritiikkiään juuri niihin staattisiin osiin kulttuuri(tuotanto)a, joiden varassa yhteiskuntamme lepäävät. Edistykselliset osat näet ovat suuriin massoihin ja tuotantoon nähden marginaalisia; siksi ne ovat siipiä, koska ne eivät ole jyrääviä muutosvoimia itsessään, vaan suksuttelun, juonittelun ja poliittisen aktivismin, so. kovan työn takana.

Toisin sanoen, sen sijaan, että arvokonservatiivit keskittyisivät purkamaan kaunaansa vasemmistolaisia kamppailuja kohtaan, jotka kapitalistiset yhteiskunnat ovat sulauttaneet osaksi itseään ja kääntäneet voitoikseen – kaiken pahan alku ja juuri, 1960-luku ja sen seuraukset länsimaiselle aistielämälle ja kulutukselle on kelpo esimerkki – he voisivat suunnata tarmonsa nimenomaan niihin perinteen osiin, joita pitävät staattisina – tai ainakin suhteellisen staattisina. Valtaosa ihmisistä ei kulje edistyksellisten siipien peesissä – tai jos kulkee, vasta paljon paljon niitä jäljessä. Pikemminkin he nojaavat nimenomaan staattisiin osiin perinteitä, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi. Siksi tuolla kulkee edelleen ihmisiä, jotka eivät näe uuden työn tuloa, vaan elättelee vieläkin uskoa koko työuran mittaiseen virkaan. Paitsi kapitalismin logiikka myös länsimaisten kulttuurien eettiset – ja sen tekniikkaan nojaavat – juuret tässä kaipaavat tarkkaavaista analyysiä. Mutta juuri jälkimmäistä ja sen vakiintuneimpia ilmenemismuotoja traditionalistit niin kiivaasti puolustavat.

Kolmas Pääjärven pointti – hahmojen fiktiivisyys – summaa hyvin, miksi puheensorina tulee jatkumaan: he, me ja muut esseistit ja kuluttajat ja lukijat ja kaikenkarvaiset kuraperseet tulemme jatkossakin ihmettelemään – tai pitäisikö sanoa: reaktiivisesti päivittelemään – näitä hahmoja, joita taitavat esseistimme niin mielellään parsivat kasaan. Olkinukkeja nekin tietysti ovat, mutta niin vain joku aina niidenkin taakse kätkeytyy. Tämä taas on ilmiön kaikkein ikävystyttävin puoli. Itsen korostaminen, mielipiteet, hahmot joita esitellään omilla naamoilla. Ketä kiinnostaa Antti Nylén, Ville-Juhani Sutinen, Hännikäinen, Melender, ketä näitä nyt on? Jaana Seppänen! Hänen esseekokoelmastaan (Carmenin silmät, 2011) iloitsin, sillä se erottautui edukseen Savukeitaan mullikuorosta ennen kaikkea siksi, että itse esseistä huokui vilpittömyys, lämpö, luopuminen... aivan kuin kokoelma olisi todellakin onnistunut luomaan toisenlaisen tilan – Pääjärvi viittaa Seppäseen ja tämän kommenttiin ”kokeilevasta mielipiteestä” – johon lukija voi käydä sisään joutumatta jatkuvasti olemaan kananlihalla.

Totta tietysti, ettei tällainen haihattelu johda välttämättä sellaisten suurien ongelmien ratkeamiseen, joista Hännikäinen ja Melender ovat kiinnostuneita. Ei aina tarvitse tai pidä olla hymysuin – tai teeskennellä, ettei ongelmia, kipupisteitä, patoumia, vihaa ja poliittisia vihollisia olisi. Kyllä niitä on, mikä vain todistaa siitä, että usko ihmisen hyvyyteen uskovien ihmisten olemassaoloon alkaa olla aika kortilla, aika ohkaista että siitä voisi vielä yhden esseen riipiä kokoon. Toisinaan – pahoittelen latteutta – pieni on kuitenkin merkityksellistä, mutta pienempää merkityksellisempää on ele, jolla se esitetään. Päästän sen siis suustani kuin pitkäpiimaisen pierun takapuolesta: jos essee on autofiktiota, en pidä siitä. En hyväksy sitä, en allekirjoita sitä, en halua lukea sitä. En kertakaikkiaan pidä esseistä ilmaistuina mielipiteinä. Hittoon mielipiteet! Hittoon roolipelit!

Tiedän; tämäkin teksti on mielipideistä kokoon kursittu, hät'hätää, takki päälle ja juoponnappiin vieläpä. Väitän kuitenkin, että vaikkei se tekstistä potentiaaliselle lukijalle välittyisi, kirjoitan tätä aivan samoin kuin seisoin vain hetkeä aiemmin mielessäni ”heidän” edessään, mahdottoman keskustelun aloittamista yrittääkseni. Ja kuten ei keskustelu ei myöskään tämän kirjoittaminen ole järjen asia, vaan tunteen, kaipauksen, ikävän ilmauksia, monenmuotoinen vyyhti inhimillistä olemassaoloa. Kirjoitan, tai pyrin keskusteluun, koska tunnen niissä inhimillisyyden rajan – voisi jopa sanoa, humanismini rajan. Ei poispäin, vaan suinpäin, kohti.

Sillä – yrittäen nyt väistää turhan hämäräperäisyyden – mitä muuta keskusteluun antautuminen lopulta on kuin luopumisen, liukenemisen mahdollisuutta? On se muutakin; ainakin sen tiedostamista, että oleminen on kaikkea muuta kuin mielipiteiden hallussapitoa. Mutta se on samalla niistä luopumista, niiden luovuttamista, antamista muiden käyttöön tai kuraveteen, viemäriin, poispäin pimentoon. Rukoilua. Tämän vuoksi esseistiikan lähtökohtana otettu autofiktion vaatimus on läpikotaisin humanistinen, ja jos minä Hännikäinen olisin, määrittelisin sen kyllä kiireen vilkkaa triviaaliksi, ohimeneväksi, ja menisin siitä menojani, tulisin kohti.