Pitäkää tunkkinne

Kulttuurikonservatiivien ajatuksia lukiessani pulpahtaa mieleen kerta toisensa jälkeen mm. Johan Fornäsin, Michael Hardtin ja Antonio Negrin toistama väite antimodernisteista nimenomaan moderniteetin synnyttämänä ajattelun suuntana. Nyt kun Timo Hännikäisen (fiktiivinen) hahmokin näyttää vihdoin ja viimein saaneen päänsä pois perseestään ja ryhdistäytyneen – hän on toisin sanoen lakannut kuulostamasta siltä kaunaiselta reppanalta joka hikoillen ja kynä tutisten pohtii paperille vastaantulleen neekerin myyttisiä mittoja saavan mulkun kokoa ja sen kuvitteellista vaikutusta hänen "markkina-arvoonsa" – saatamme ehkä piakkoin päästä lukemaan tekstiä, joka ”herättää ajatuksia” eikä vain myötähäpeää ja puistatusta. Sehän on ollut Hännikäisen kirjoittajahahmon helmisynti aiemminkin: pinnistellen hän pääsee aika ajoin ilahduttavaan viileyteen ja viileydessään älykkääseen analyysiin, mutta heti muistaessaan henkilökohtaisuuden (ja useimmiten hänen alkaessa morkata vastapuolta) alkaa lööperi, jota sävyttää kai tahatonkin katkeruus ja kauna. Ilahduttava ilmaus Hännikäisen hahmon petraamisesta on toissapäivänä hänen blogissaan ilmestynyt teesiluonnostelu tämän päivän konservatiiveille. Palaan siihen tuota pikaa.

Vähän aiemmin Voima-lehdessä (3/2012) ilmestyi Maaria Pääjärven essee Ähäkutti, eivaiskaa, joka käsitteli ”Suomen konservatiivista älymystöä”, lähinnä siis Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseidensä ja blogiensa kautta luonnostelemia hahmoja, jotka kaiketi turhan usein pakenevat fiktion kaavun taakse heti kun lukijakunta heistä innostuu. Molemmat ovat käsittääkseni rajoittaneet myös blogiensa kommentointimahdollisuutta – Melender on ainakin ilmaissut kyllästyneisyytensä (netti)keskusteluihin. Ymmärrän syyn. Essee lienee siihen, tyrkyttäviin yksinpuheluihin, sopivampi laji, ja esseiden ketjuuntuessa muodostuu helposti hahmo, joka elää elämäänsä. Sen taakse voi kätkeytyä, sen taakse on luontevaa kätkeytyä, etenkin jos hahmon ulkonäkö, habitus ja piirteet vakiintuvat. Kukaan aktuaalista Melenderiä tai Hännikäistä tuskin mihinkään tappeluun – edes sanan säilän heilutteluun – nyt on kutsumassakaan, hyvä vain että kirjoittavat ja kirjoittavatkin hyvin. Pitäköön hahmonsa. Pääjärven essee nostaa kuitenkin viimeistään pöydälle jokusen teeman, jotka näin Melenderin ja Hännikäisen yhteispamfletin – Liberalismin petos – julkaisun alla, on hyvä panna merkille.

Ensinnäkin Pääjärvi kirjoittaa molempien kirjoittajien humanisminvastaisuudesta. Melender ja Hännikäinen näet mollaavat kautta linjan tuota ihmisen luontaiseen tai perimmäiseen hyvyyteen uskovaa höppänää, jota humanistiksi joskus tavataan kutsua. Arkikielessä termillä on tietenkin löysän lihan lätkeinen kaiku: työttömistä ituhipeistä koostuva rupusakki järjestää milloin minkin vastaisia mielenosoituksia, haluaa aseet pois ihmisiltä, puolustaa eläinten oikeuksia ja vaatii maailmanrauhaa, tai mitä ikinä, kunhan vaatii. Nämä tiedetään. Termin toinen kerros on sen sijaan vakaassa uskossa ihmiseen ammatista, luokasta ja sivistystasosta riippumatta. Se on uskoa ihmisen lajilliseen merkitykseen, hänen kykyynsä muokata ja uudistaa maailmaa. Esteitä ei ole (paitsi ehkä konservatiivien poliittisista ruumiista koostuvat pölkkypinot). Insinööritkin jakavat uskon humanismiin siinä missä kulttuurintutkijatkin, eikä minkäänmoinen jako kahteen kulttuuriin ole humanismin suhteen paikallaan. Se aika on mennyttä, jos sitä ikinä olikaan. Pääjärvi mainitsee Melenderin ”tapahumanismiin” kohdistaman kritiikin ja siteeraa: 

”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, jonka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä.”

Olkootkin retorista koruneulontaa, mutta paskapuhetta se on silti. Melender – aivan kuten Hännikäinen – rakentelee vastustajikseen olkinukkeja, sillä kovin harvassa ovat näin sinisilmäiset ja ponnettomat aikuiset lapset loppujen lopuksi. En näet jaksa uskoa, että tuolla ulkona pyyhältää yhtäkään ihmistä, joka kaiken aikaa hellisi hullunhouretta siitä, että tietyt esteet tai rajoitukset poistamalla ja kapitalistinen todellisuusperiaate nujertamalla ihmisen luontainen hyvyys johtaisi ihmiskunnan tietä paratiisiin tai mihin ikinä. Kaikki uskovat ihmisen "pahuuteen", mutta joissakin puhunnoissa tätä pahuutta heijastetaan retoriikan tasolla rakenteisiin, systeemiin. Ihmisen on kuitenkin niin tuskallista nähdä pahuus itsessään – ja toivoisihan sitä, etteivät arvon esseistit ohittaisi näin perustavanlaatuista opetusta, joka taotaan päähän jo ensimmäisellä kyökkipsykologian peruskurssilla. Mutta niin vain tuntuvat ohittavan. 

Kokonaan toinen asia on hyvyyden utooppisuus, joka on ennen kaikkea toiminnan suunta, ajankohtaisen politiikan vaihtoehto johon pyritään mutta jota ei luultavasti saavuteta kuuna päivänä. Joskus ihmiset ihan oikeasti näet oppivat matkan varrella uusia temppuja (sitä kutsutaan dialektiseksi ajatteluksi). Hännikäisenkin silloin tällöin väläyttelemä ”realismi” – ihminen on paha luontojaan, eikä muuttumiseen ole syytä, koska tyhjät on kaikki joutavia – on lopulta älyllistä itsemurhaa juustohöylällä ja johtaa korkeintaan siihen reaktiiviseen päivittelyyn, lässytykseen ja tuskalliseen marinaan, jotka esseeksi tai kolumniksi usein tavataan pukea. Tällainen kuva ravuista ämpärissä vetämässä toisiaan alas ei merkittävästi eroa suurkapitalistien (tulen niihin tuota pikaa) ylläpitämästä ihmiskuvasta. Kun ihmisen pahuutta näet korostetaan utopiana tai toiminnan lähtökohtana, ihmisen käytännön toiminta alkaa muistuttaa sitä yhä enemmän. Kyynisyys johtaa myrkyttämään traditionalistienkin kunnioittamat Hyvyyden, Kauneuden ja Totuuden.

Totta kai molemmat esseistit nimeävät inhimilliseen hyvään uskovat milloin vasemmistolaisiksi, liberaaleiksi, kuluttajiksi, risuparroiksi, rastapäiksi, mokuttajiksi, suvaitsevaistoksi ja ties miksi, mitä nyt piuka milloinkin saattaa päähän pistää, mutta mitä lopulta tällainen auttaa? Mitä auttaa sekään, että halvimmalla mahdollisella tavalla kerta toisensa jälkeen langetaan vastustajan mollaamiseen mielikuvien tasolla? Kirjallisuutta siten tietysti saadaan aikaan, muttei aina kovinkaan kiitollista ja hyvää sellaista. Kuten Vesa Kyllönen totesi viime keväänä Kritiikki-lehden (2011, IV) arvostelussaan, monet kotimaisista esseististä pyörivät vimmatusti päivittelyn kehällä itseä ja omaa kirjoittajaminäänsä vihoviimeiseen asti varjellen; varjelu toteutetaan vastapuolen kauhisteluna jolloin pidemmälle ei päästä, ei etenkään siihen että essee olisi sekä tekijäänsä että lukijaansa muuntava kokemus.

Totta kuitenkin on, kuten Pääjärvi toteaa artikkelissaan, että 

”esseen lajiin kuuluu voimakas autofiktiivisyys eli tekijän minän voimakas läsnäolo tekstissä. Ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva, yhteiskunnallista keskustelua käynnistelevä ja perustaltaan argumentoiva esseetyyppi on täysveristä mielipidekirjallisuutta. Sen ajatuksia nostattava arvo ylittää sen esteettisen arvon, joka nojautuu esseissä puhuvaan minään.”

Hännikäinen totesi joku aika takaperin – niin, hetkinen, toissapäivänä! – ettei hänellä oikeastaan ole halua ajautua keskusteluun. Ymmärrän tämän hyvin. Siksi Melender ja Hännikäinen haluavat Liberalismin petoksellaankin herättää ajatuksia, ei keskusteluja. Pysykää siis miehet (pojat) perhana sentäs pois niiltä kirjamessuilta, ettei vaan tule lässytystä ja kusenkellervää lätinää! Älkää osallistuko paneeleihin, älkääkä antako haastatteluja. Yhtä kaikki, ymmärrän yskän. Ymmärrän, etteivät Hännikäinen ja Melender halua politikoida – ainakaan sen nykyisissä tiloissa – sillä heistä ainakin ensimmäinen uskoo poliittiseen viholliseen, siis siihen, etteivät ihmiset välttämättä koskaan ole edes eikä varsinkaan syvätasolla yksimielisiä asiasta, johon yhdet haluavat toisia suksutella. Haistakaa vaan ihan ite ja pitäkää tunkkinne, puolueetonta maaperää ei ole – eikä tule. Minä kai kaikkein vähiten tässä mitään keskustelua kerjään, yritän vain kirjoittaa auki autonomiselta näyttäviä tiloja, luoda umpihankea. Tulee ken tahtoo, menee kai monikin.

Toisaalta ymmärrän myös sen höppänyyden, jolla Hännikäisen hahmo näyttää sosiaaliseen elämään suhtautuvan. Kelläpä ei olisi ollut tällaisia unelmia:

”Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.”

Otaksun, että Hännikäisen hahmo pitää jonkinlaisessa arvossa John Boormanin elokuvaa Zardoz (1974), joka kuvaa yllättävän terävästi sitä, mitä Hännikäisen hahmo itse on ja sitä, mitä hän kaiken aikaa kritisoi (nämä eivät ole yksi ja sama asia; Hännikäinen ei useinkaan vaivaannu itsekritiikkiin). Elokuvan maailman keskellä on rajattu vyöhyke, jossa yläluokka elää ikuista, onnen täyttämää elämäänsä. Sääntöjen rikkojia rangaistaan uusilla ikävuosilla. Vyöhykkeen ulkopuolelle on sysitty seksi ja kuolema ja väkivalta; ja siitä, että nämä myös pysyvät ulkopuolella pitävät huolen suuri leijuva Zardoz-jumalan pää ja vyöhykkeen vartijat. Utopiakirjallisuudesta tuttu asetelma tämä tietysti on, mutta en saata olla ajattelematta, että niinköhän kenenkään mielestä yhteiskunnassa, mutta ei yhteiskunnasta elämistä parempi vaihtoehto olisi lopulta tällainen eristäytyminen ”suojelualueelle”. Kaverit messiin ja paskapäitä pakoon, kyllä tästä vielä kunnon sisäsiittola saadaan, vai kuinka? Loppujen lopuksi kaikki olennainen (ja ihmistä itseään muuntava) tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Oli miten oli, palaamme siihen, miksi tehdä politiikkaa, jos se on jatkuvaa jaarittelua, venymistä, vanumista, lontustelua kompromissista toiseen. Kommunikatiivisen järjen mahdollisuuksia ei sovi liioitella.

”Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.”

Näin kirjoittaa Hännikäinen. Olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. ”Minun” ja ”heidän” välillään on toisinaan levenevä, toisinaan taas kapeneva ymmärryksen kuilu. Saattaa tietysti olla, että tämä tilanne, joka tuntuu minusta eräänlaiselta koanilta, uskomattoman syvällistä viisautta sisältävältä paradoksilta johon ei järki riitä vaan joka vaatii sen ylittämistä, on asia, jonka kohdatessaan Hännikäinen ja Melender herkeävät pilkkalauluunsa; se synnyttää heissä raivoa, nostaa esiin vihollisia, typeryksiä, hyödyllisiä idiootteja. Kuilu edessäni on kuitenkin kuin seinä, jota vasten taon päätäni tai kuin pudotus, jossa lakkaan, luovutan, jättäydyn toisen armoille. En koe, että tässä tilanteessa poiskääntyminen olisi edes vaihtoehto. Sitä on uskon utooppisuus; ei välttämättä hyvyyden fasismia tai lumoutumista kommunikatiivisesta järjestä (järjen asia se näet ei ole), vaan sinnikkyyttä ja sitkeyttä hakeutua tilanteisiin jotka ovat ikäviä ja vittumaisia. Ei keskustelun aina tarvitse olla toisen pakottamista omaan kantaan; sehän nimenomaan on jakamista, sovittelua, omien kantojen itsereflektiota mutta myös toisen kantojen kunnioitusta, niiden kritiikkiä – ja viime kädessä uskoa siihen, että minulla on ohikiitävän ajan mahdollisuus todella ymmärtää mitä tuo olento sanoo, mitä hän haluaa, mistä hän tulee ja onko hänellä kenties kusihätäkin.

Toiseksi – palaan vihdoin takaisin Pääjärven artikkelin pointteihin – Hännikäinen ja Melender esseehahmoina puolustavat perinteitä ja traditioita sen vesittäjiä – ns. älymystöä ja kuluttajia – vastaan. Puolustus on aiheellinen, hyvä vain että puolustavat, kun ei me tavan tollukat paremmasta – vanhasta, eikä etenkään siitä Hännikäisen viimeisimmässä kirjassaan intoilemasta läskisoosista – ymmärretä. Ensimmäinen tekee jopa teesiensä tiimoilta linjauksen, että konservatiivien on pyrittävä määrittelemään, mikä traditiossa on olennaista ja mikä taas triviaalia (korvissani kaikuvat Fornäsin, Hardtin ja Negrin sanat; voi voi noita moderniteettiin uskovia). Vaikka en menisi kutsumaan itseäni traditionalistiseksi konservatiiviksi – papukaijamaisen paskanjauhuun posetiivariksi korkeintaan – on vaikea ymmärtää, miksi tämän liiton ”ihmisaineksen” pitäisi ”vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja” – etenkin kun Hännikäinen vain vähän myöhemmin suuntaa kritiikkinsä vihollisiaan, ”Björn Wahlroosin kaltaisia plutokraatteja, kansainvälisiä suuryrityksiä, korporaatioita, suurkapitalisteja” vastaan, joiden hyödyllisiä idiootteja ”mokuttajat” ovat. Arvelen kyseessä olevan tahaton aivopieru, vaikka totta puhuen olen jo aikaa sitten lopen kyllästynyt määrittelemään yhtään ketään tai yhtään mitään. Sitä – määrittelyä, joka käytännössä tarkoittaa sosiaaliseen kanssakäymiseen nojaavaa käsitteiden merkityksen vakiinnuttamista ja tavallaan juuri siksi myös keskustelevaa politiikkaa – Hännikäinenkin kai halusi välttää. Niin, mitä sitä kieltämään: politiiikka on väsyttävää.

Yhtä kaikki, muodostaessaan traditionalististen konservatiivien rintamaa Hännikäinen mainitsee kunnioittavansa enemmän islamilaista fundamentalistia kuin länsimaista arvoliberaalia, ”sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille.” Kritikki on kovaa, mutta retoriikkansa vuoksi se myös vuotaa. En hetkeäkään usko, etteikö arvoliberaali uskoisi johonkin häntä itseään suurempaan; hänhän nimenomaan uskoo lännen omaksumiin arvoihin, siihen perinteeseen jota Hännikäinen ei tahdo nähdä ensisijaisesti länsimaisena vaan vasemmistolaisen ajattelun aiheuttamana syöpäläisenä, ei-traditiona. Ilmeisesti tämä on sitä Hännikäisen penäämää oikeutta määritellä itse, mitkä osat traditiosta koetaan arvokkaiksi ja mitkä taas eivät. Valikointi on tietysti sallittua, mutta valikoimalla ei traditiota säilytetä, vaan sitä nimenomaan mädätetään, hävitetään, poljetaan linttaan. Ja mikä tärkeintä, jotta traditio ylittäisi yhden ihmisen, menisi hänen ylitseen, tämä vaatii kollektiivisia kokemuksia, muistoja, yhteistä pohdintaa, ehkä neuvotteluakin – tai sitten autoritaarista ja ylhäältä alas tulevaa dogmatiikkaa, johon traditionalisti kai muitta mutkitta mukautuu.

Tiedän, ettei stereotyyppisessä arvoliberaalissa ole liiaksi kunnioittamista. Traditionalistin näkökulmasta hän varmasti joustaa arvoistaan. On kuitenkin hämmästyttävää, ketä modernissa Suomessa elävä modernin länsimaisen elämän nimiin vannova moderni traditionalisti sitten oikein pitää arvoliberaalina? Ihmistä, joka valitsee menneisyydestä ja nykyisyydestä ne perinteet, joita traditionalistimme ei valitse? Vai kenties ihminen, joka tunnustaa aseettomuutensa vieraiden perinteiden ja kulttuurien edessä, suvaitsee niitä, koska kokee ne a) kiinnostavina itsessään, b) kunnioitettavina itsessään tai c) itsensä, omien mielipiteittensä ja kantojensa epävarmoiksi kokemisen johdosta vain yksinkertaisesti toisina, eikä välttämättä parempina tai huonompina perinteinä ja kulttuureina? Tämän vuoksiko esimerkiksi Julius Evola kirjoitti lukuisia kirjoja eri traditioista – ymmärtääkseen niitä niistä itsestään käsin?

Mutta Hännikäinen tuskin tarkoittaa tätä. Arvoliberaali on lyömäase sitä ihmisainesta kohtaan, joka halveksii esimerkiksi suomalaista kulttuuria oman edistyksellisyytensä ja uutuudenpalvontansa takia. Liberaalin ja konservatiivisen elämäntavan keskeinen ero on Pääjärven mukaan aivan oikein siinä, että ”liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen”. Mutta todellisuus ei taivu rautalankamalleihin; se on aivan liian kiehtova ja niin monista dialektisista jännitteistä koostuva, etten ihmettele yhtään, miksi Hännikäinenkin elättelee itseni tavoin aika ajoin, miten pääsisi suojelualueelle, kauas nykyajan kiroista. Monimutkaisuuden vuoksi traditionalismin ei tarvitsisi jäädä edistyksen jarruksi, siiveksi joka vain raahautuu naristen mukana. Sillä on kaikki mahdollisuudet tuottaa subjektiviteetteja ja sitä kautta poliittisia muutoksia. Vaivaavaa mallissa kuitenkin on se, että jos konservatiivit vastustavat uudistuksia, edistystä, länsimaisten yhteiskuntien pakonomaista tarvetta luoda nahkaansa, kilpailla ja jopa kääntää jokainen orastava kriisikin loppuviimein hyödykseen, miksi he eivät keskitä kritiikkiään juuri niihin staattisiin osiin kulttuuri(tuotanto)a, joiden varassa yhteiskuntamme lepäävät. Edistykselliset osat näet ovat suuriin massoihin ja tuotantoon nähden marginaalisia; siksi ne ovat siipiä, koska ne eivät ole jyrääviä muutosvoimia itsessään, vaan suksuttelun, juonittelun ja poliittisen aktivismin, so. kovan työn takana.

Toisin sanoen, sen sijaan, että arvokonservatiivit keskittyisivät purkamaan kaunaansa vasemmistolaisia kamppailuja kohtaan, jotka kapitalistiset yhteiskunnat ovat sulauttaneet osaksi itseään ja kääntäneet voitoikseen – kaiken pahan alku ja juuri, 1960-luku ja sen seuraukset länsimaiselle aistielämälle ja kulutukselle on kelpo esimerkki – he voisivat suunnata tarmonsa nimenomaan niihin perinteen osiin, joita pitävät staattisina – tai ainakin suhteellisen staattisina. Valtaosa ihmisistä ei kulje edistyksellisten siipien peesissä – tai jos kulkee, vasta paljon paljon niitä jäljessä. Pikemminkin he nojaavat nimenomaan staattisiin osiin perinteitä, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi. Siksi tuolla kulkee edelleen ihmisiä, jotka eivät näe uuden työn tuloa, vaan elättelee vieläkin uskoa koko työuran mittaiseen virkaan. Paitsi kapitalismin logiikka myös länsimaisten kulttuurien eettiset – ja sen tekniikkaan nojaavat – juuret tässä kaipaavat tarkkaavaista analyysiä. Mutta juuri jälkimmäistä ja sen vakiintuneimpia ilmenemismuotoja traditionalistit niin kiivaasti puolustavat.

Kolmas Pääjärven pointti – hahmojen fiktiivisyys – summaa hyvin, miksi puheensorina tulee jatkumaan: he, me ja muut esseistit ja kuluttajat ja lukijat ja kaikenkarvaiset kuraperseet tulemme jatkossakin ihmettelemään – tai pitäisikö sanoa: reaktiivisesti päivittelemään – näitä hahmoja, joita taitavat esseistimme niin mielellään parsivat kasaan. Olkinukkeja nekin tietysti ovat, mutta niin vain joku aina niidenkin taakse kätkeytyy. Tämä taas on ilmiön kaikkein ikävystyttävin puoli. Itsen korostaminen, mielipiteet, hahmot joita esitellään omilla naamoilla. Ketä kiinnostaa Antti Nylén, Ville-Juhani Sutinen, Hännikäinen, Melender, ketä näitä nyt on? Jaana Seppänen! Hänen esseekokoelmastaan (Carmenin silmät, 2011) iloitsin, sillä se erottautui edukseen Savukeitaan mullikuorosta ennen kaikkea siksi, että itse esseistä huokui vilpittömyys, lämpö, luopuminen... aivan kuin kokoelma olisi todellakin onnistunut luomaan toisenlaisen tilan – Pääjärvi viittaa Seppäseen ja tämän kommenttiin ”kokeilevasta mielipiteestä” – johon lukija voi käydä sisään joutumatta jatkuvasti olemaan kananlihalla.

Totta tietysti, ettei tällainen haihattelu johda välttämättä sellaisten suurien ongelmien ratkeamiseen, joista Hännikäinen ja Melender ovat kiinnostuneita. Ei aina tarvitse tai pidä olla hymysuin – tai teeskennellä, ettei ongelmia, kipupisteitä, patoumia, vihaa ja poliittisia vihollisia olisi. Kyllä niitä on, mikä vain todistaa siitä, että usko ihmisen hyvyyteen uskovien ihmisten olemassaoloon alkaa olla aika kortilla, aika ohkaista että siitä voisi vielä yhden esseen riipiä kokoon. Toisinaan – pahoittelen latteutta – pieni on kuitenkin merkityksellistä, mutta pienempää merkityksellisempää on ele, jolla se esitetään. Päästän sen siis suustani kuin pitkäpiimaisen pierun takapuolesta: jos essee on autofiktiota, en pidä siitä. En hyväksy sitä, en allekirjoita sitä, en halua lukea sitä. En kertakaikkiaan pidä esseistä ilmaistuina mielipiteinä. Hittoon mielipiteet! Hittoon roolipelit!

Tiedän; tämäkin teksti on mielipideistä kokoon kursittu, hät'hätää, takki päälle ja juoponnappiin vieläpä. Väitän kuitenkin, että vaikkei se tekstistä potentiaaliselle lukijalle välittyisi, kirjoitan tätä aivan samoin kuin seisoin vain hetkeä aiemmin mielessäni ”heidän” edessään, mahdottoman keskustelun aloittamista yrittääkseni. Ja kuten ei keskustelu ei myöskään tämän kirjoittaminen ole järjen asia, vaan tunteen, kaipauksen, ikävän ilmauksia, monenmuotoinen vyyhti inhimillistä olemassaoloa. Kirjoitan, tai pyrin keskusteluun, koska tunnen niissä inhimillisyyden rajan – voisi jopa sanoa, humanismini rajan. Ei poispäin, vaan suinpäin, kohti.

Sillä – yrittäen nyt väistää turhan hämäräperäisyyden – mitä muuta keskusteluun antautuminen lopulta on kuin luopumisen, liukenemisen mahdollisuutta? On se muutakin; ainakin sen tiedostamista, että oleminen on kaikkea muuta kuin mielipiteiden hallussapitoa. Mutta se on samalla niistä luopumista, niiden luovuttamista, antamista muiden käyttöön tai kuraveteen, viemäriin, poispäin pimentoon. Rukoilua. Tämän vuoksi esseistiikan lähtökohtana otettu autofiktion vaatimus on läpikotaisin humanistinen, ja jos minä Hännikäinen olisin, määrittelisin sen kyllä kiireen vilkkaa triviaaliksi, ohimeneväksi, ja menisin siitä menojani, tulisin kohti.