Nimet ja naamat ja pannaan vielä kahvimuki kaupan päälle!

Helsingin Sanomat tempaisi, kerran vuodessahan se sen tekee, ja julkaisi kahdentoista sivun kirjallisuusliitteen sopivasti kirjamessujen alla. Kenellekään ei jää epäselväksi, miksi, mitä ja ketä. Ja tapojensa mukaisesti jokaiselle tarjoiltiin liitteessä jotakin: on Riikka Pulkkisen päiväkirjaa, Mick Jagger- ja Neil Young -elämänkertojen arvostelua, lastenkirjallisuutta ja tietokirjallisuutta (Suomen historiaa; Talvisotaa, kuinka ollakaan). Lisäksi lehti esittelee totuttuun tapaan vuoden esikoisesta kisaavat kirjailijat. Liepeissä on näkökulmaa ja esseetä, pikahaastatteluja aiheesta ”miksi kirjailija haluaa ulkomaille kirjoittamaan?”.

Pulkkinen, Sofi Oksanen, Anja Snellman, Jari Tervo, Riikka Ala-Harja, Mikko Rimminen... nimet ja naamat ovat tuttuja lehden lukijoille. Olemme tuttujen aiheiden ja tuttujen tunteiden äärellä. Keskeisin tunne, joka liitteestä jää näet mielen päälle on uteliaisuus. Jopa kirjallisuuspalkinnon finalisteilta on jo useamman vuoden ajan kyselty samat kysymykset: miksi kirjoitat? miksi juuri tämä kirja? sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen. minkä kirjan luit viimeksi? Lukijan luontoon osin kuuluva ja tämän mielellään harrastama tirkistely on pinttymä ja tapa jota uusinnetaan, koska, no, koska oi! taiteilijat! Sellaiseksi kirjallisuuskenttää on viime vuosikymmeninä myös yhä voimakkaammin haluttu brändätä. On kirjoja ja kirjailijoita, on tekstejä ja nimiä ja naamoja ja on Oksasen bondage-harrastus, jokaisella tietysti omansa, muttako ihan japanilaista sidontaseksiä! Nämä asiat meitä silti näyttävät viehättävän; että kirjailijat ovat ihmisiä, mutta taiteilijoita, meitä mutta kuitenkin heitä.

Miksi kirjoitat? Vaatinee esikoiskirjailijalta jo todellisia taidonnäytteitä vastata kysymykseeen tavalla, joka erottuisi muista edukseen. Matias Riikosen ”En tiedä” on tässä mielessä lähes täydellisyyttä hipova bartlebymainen vastaus. Jarmo Ihalaisen sama vastaus toisin muotoiluna synnyttää kuitenkin tässäkin uteliaassa lukijassa kutkuttavan ristivedon: joko tämä kaksikko ei vain halua paljastaa sisintään minulle – mikä on väärin sillä minulla on oikeus tietää – tai sitten he vain painelevat kuin unessa, mieltä vailla ja kynän kuin siittimen vietävinä, eivätkä totta tosiaan ole palkinnon arvoisia. Haluan kunnon vastauksia, viisauden sanoja!

Antti Majander sentään on kirjoittanut haastattelujen liepeeseen näkökulmansa, jossa hän puolustaa kirkkain silmin palkintoa. ”Voittajat ovat tulleet jäädäkseen alalle”, hän otsikoi – kahdestakymmenestä voittajasta ainakin kahdeksantoista kuuluu elävän hänen mukaansa kirjailijanelämää. Toisaalla – Pulkkisen päiväkirjassa – valottuu tarkkaavaisille lukijoille sitten tämä kirjailijanelämä: vaikka ”glamour on aina jossain muualla kuin minä” arki koostuu sinihomejuustosta, suklaakakusta, matkustelusta, kirjoitusrauhan tavoittelusta, kollegojen julkkareista ja säännöllisestä yhteistyöstä luotettavan kustannustoimittajan kanssa. Toimeentulokysymyksestä ei Pulkkinen mainitse, mutta yhdeksän kuukauden aikana hänellä ei vaikuta olevan siitä toisaalta murhetta. Ja totta puhuen, jaksaisivatko lukijat sitä marinaa kuunnella? Riittämättömyys, blokit, kaikki nämä ikävät asiat jäävät paljastamatta – silti mieltä painaa. Vai sittenkinkö juuri näitä asioita me vastauksista etsimme? Missä ne ovat? Eikö niitä ole? Tällaista normaalia elämääkö se kirjailijanelämä sittenkin on? Tietysti jokainen ymmärtää, että Pulkkinen on menestynyt kirjailija – joka jantteria ei Suomessa lueta tällä tavoin, näin paljon, ja harvemman teoksia käännetään muille kielille. Hän vaikuttaa kaikin puolin kunnon ihmiseltä.

Monet kirjailijat korostavat yksinäisyyden ja kirjoitusrauhan tärkeyttä. Loputtoman yksin he parraksilla silmiimme näyttävätkin olevan: ylimeikattuina, kömpelöissä asennoissa, tukka silmillä ja silmät harottaen, ole siinä sitten, jotenkin. Vai muodostaako tämä myyttinen kirjailijuus jonkinlaisen heikäläisten heimon, yksinäisten joukon, jota tuottaa ja uusintaa se etäisyys jonka takaa uteliaaksi arveltu lukija luulotautineen tirkistelee? Muodostaako oi! taiteilija! eron, jonka vuoksi kirjailijan yksinäisyydestä pitää erikseen tehdä niin tiliä? Entä poikkeaako tämä ero tai etäisyys, tai tämä yksinäisyys oletettujen meikäläisten tavanomaisista yrityksistä keskittyä johonkin? Jo kirjoitusrauha sanana sen sanoo: meillä muilla on vain työrauha. Heillä sen sijaan on yksinäisyyskin, ja maaginen kirjoitus.

Mutta sitten ovat nämä varkaat, nämä lainailijat, nämä toisten elämillä pelaajat! Jukka Petäjä toteaa esseessään: 

Kirjallinen käytäntö on, että elävä ihminen on kirjailijalle yhtä vapaata riistaa kuin kuollutkin ihminen, vaikka joskus toisin luullaan. Aikalaisside tekee kytkennästä moraalisesti aremman, mutta laki ei voi määritellä, mihin kirjailijan oma elämä loppuu ja mistä alkaa toisten elämä – se, jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.

Tämän Petäjä toteaa ja jatkaa, että kaunokirjallisuudella on kuulemma toisenlainen logiikka kuin tiedonvälityksellä, ”jossa lait estävät tunkeutumasta väkisin toisen henkilökohtaiseen elämään”. Siksi Helsingin Sanomatkin tyytyy kiertelemään kuin pahainen haaska kirjailijoiden ja kirjailijuuden ympärillä, yrittäen aina tilaisuuden (messujen) tullen nokkia oikeasta narusta. Helsingin Sanomat on korkean profiilin sanomalehti, se ei revittele kirjailijoiden yksityiselämillä. Se puhuu, kuten tavaksi on tullut, kirjallisista hahmoista, näistä ”kirjailijoista”, joita se kääntelee kuin Michael Bay naisnäyttelijöitään: kulmat on mietittävä, mutta aina jonkin asennossa on herätettävä lukijassa uteliaisuuden kiihkoa, sitä ilman esittämisessä ei ole mieltä.

Joten kun johonkin suuntaan on kuitenkin joka tapauksessa pyllistettävä, pyllistettäköön sitten näille ihmisille auransa takana. Kirjamessuilla tavataan!

Alkoholi ja yhteiskunnan lannistuneet raajat

Päihteiden- ja ennen muuta alkoholinkäyttö on täysin normaali ja hyväksytty osa ajankäyttöämme. Baarit kuuluvat itseoikeutetusti kaupunkiympäristöön ja viinakaupat ja kauppojen olutkäytävät kansantalouden moottoreina tunnustetaan. Mielikuvien tasolla alkoholi liittyykin vapaa-aikaan, joka on työstä erillistä, omaa aikaa. Sen lisäksi, että "loma" vastaa kuluttajuuden tasolla lähinnä "pirtukänniä lentokoneessa kolmannen maailman kustannuksella", mönkijällä ja moottoriveneellä sohlaamista ja thai-naisen suuhun paskantamista, on vaikea käsittää, miksei alkoholin mieltä ja merkitystä sinänsä laajemmin kyseenalaisteta. Tässä kohtaa voisi luulla, että avaintekijöitä olisivat eri alakulttuurit, systeeminvastaiset anarkistit, antikapitalistit, alkuperäiskansojen oikeuksia ajavat yhteenliittymät ja vasemmistolaiset. Kuitenkin jokainen näissä piireissä edes käväissyt tietää, ettei absolutismin määreellä näitä piirejä ainakaan voi kehaista. Straight Edgekin tuntuu olevan muisto vain. Joten esitetään kolme huomiota:

Baarien historiallinen olemassaolo perustuu pitkälti kapitalismin kehitykselle. Kaksi esimerkkiä: Kun teollinen tuotanto alkoi kasvaa 1800-luvulla Englannissa, tehtaiden omistajat perustivat baareja tehtaiden läheisyyteen nyhtääkseen työläisten palkat takaisin viikon päätteeksi. Vastaavasti esimerkiksi baarien perustaminen kalottialueille merkitsi alkuperäiskansojen elämäntavan alistamista kapitalistisille tuotantovoimille. Tarkemmin ottaen se kertoo tavasta, jolla baarit tekivät saamelaisista alkoholisteja (ks. esim. Koutokeinon kapina). Samankaltainen ilmiö tunnetaan myös Pohjois-Amerikan intiaanien tapauksessa: vieraat etniset kansat otettiin haltuun ja ajettiin rappioon koukuttamalla ne alkoholiin. Nykyisessä tilanteessa kulttuuri-imperialismi on puolestaan edennyt siihen pisteeseen, että ihmisten vapaa-aikaa, sosiaalisia suhteita ja pariutumista hallitsee pitkälti baarikäyttäytyminen kaikkine johdannaisineen - puhumattakaan rahankäytöstä, jossa vähävaraisetkin tuhlaavat vähiä rahojaan ylihinnoiteltuihin tuoppeihin ja drinkkeihin ja ylläpitävät siten kansantaloutta. Ilman alkoholin reipasta kulutusta sodanjälkeistä Suomeakaan tuskin oltaisi jälleenrakennettu nykyiseen muotoonsa.

Entä nykyiset baarit? Vain imbesilli tai täysin kapitalistisen järjestelmän lannistama reppana voi viihtyä baareissa, ahtaissa, metelin ja vilkkuvien valojen täyttämissä läävissä tai (eettisesti, ekologisesti ja henkisesti epäilyttävän) kerskakulutuksen ja huonon itsetunnon siunaamissa onneloissa. Nykyiset baarit on siis lähinnä suunniteltu sitä seikkaa silmälläpitäen, että asiakkaiden on joko oltava jo valmiiksi tolkuttomassa kännissä (lue: kulutuksellisesti vastuuttomassa tilassa) tai vähintään päihdyttävä nopeasti, jotta voisivat viettää baarissa iltaa. Jos ajattelee ihmisiä, jotka eivät käytä alkoholia, niin mitä baarit voivat tarjoa heille, vaikkapa nyt edes kurkunkostukkeeksi? Paskaa kahvia, paskaa (pussi)teetä tai hampaat, sielun ja terveyden tuhoavia virvoitusjuomia (joista osa on luonnollisesti epävegaanisia eli kapitalistisen väkivaltakoneiston oheistuotteita). Missä ovat ravinteikkaat pirtelöt, club mateet, kaakaot, itse tehdyt marjamehut?

Kolmanneksi näyttää siltä, että lähes jokainen yhteisötapahtuma perustuu yhdessä juodulle alkoholille. Miten kukaan voi kuvitella, että mitään tervettä, rakentavaa tai mielekästä yhteisöllisyyttä voi rakentua arvoille, jotka on valittu, koostettu ja muokattu kännissä, tilassa jossa ihminen ei ole oma normaali itsensä, vaan keinotekoisesti tuotetussa, hyvin toisentyyppisessä, esimerkiksi ylivilkkaassa tai yltiöväsyneessä tilassa? Ja pienissäkin kaupungeissa perustava ongelma säilyy: lapsille on leikkipuistoja, mutta missä aikuiset leikkivät ja seurustelevat jolleivät baareissa? Kaupunkien kaikille yhteiset tilat ovat kirkko, kirjastot, kaupat ja näihin vievät tilat (tiet ja väylät). Kesäisin käytettävissä on myös puistot, mutta harvemmin puistossa tehdään muuta kuin otetaan syrjäänvetäytyvästi aurinkoa tai juopotellaan. Jos siis halutaan välttyä ideologis-uskonnolliselta propagandalta (kirkko), mitä osa suomalaisista vierastaa, käytössä ovat lähinnä kirjastot ja kaupat. Siinä missä kirjastot eivät välttämättä ole kaikkein parhaimpia yhdessäolon tiloja, baarit näyttävät tarjoavan vapaamman ympäristön. Mutta vapaus on vain silmänlumetta. Baariin menevä ihminen myy oikeutensa omaan elämäänsä ja alistuu ostamaan muiden valitsemia tuotteita, alistuu kuulemaan muiden valitsemaa musiikkia, alistuu istumaan muiden valitsemilla tuoleilla ja alistuu henkisesti taannuttavaan, massoja silmälläpitävään ilmapiiriin, jossa perimmäisenä tarkoituksena on tuottaa voittoa baarille, saada ihmiset viihtymään eli suomeksi: saada ihmiset kuluttamaan.

Mitä mahdollisuuksia yksittäisellä ihmisellä on murtautua tämän noidankehän ulkopuolelle? Yksi mahdollisuus voisi olla perustaa itse yhteisiä, ei-kulutukseen perustuvia sosiaalisia tiloja. Valitettavaa tässä kuitenkin on, että jopa näihin tiloihin tulevat ihmiset ovat sieluiltaan ennen kaikkea kuluttajia, siis mistään kiinnostumattomia alkoholinkäyttäjiä, bilettäjiä ja vastaavia selkärangattomia lusmuja. Ymmärrän hyvin, että jokaisen yhteisön olemassaoloon liittyy - ja on hyvä liittyä - ajoittaista juhlimista, mutta koska yksittäiset ihmiset eivät sitoudu tämän yhteisön toimintaan kuin kausittain, mahdollisesti vain tapahtumien kautta, on heidän kuluttajina liiankin luontevaa tuoda tapahtumaan vain ne toiveet, halut ja intohimot, joiden purkamiseen juhliminen näyttää tarjoavan helpon väylän. Ovathan he kuitenkin muut ajat muiden yhteisöjen jäseniä, töissä, perheessä, koulussa jne. Tämä vaivaton siirtyminen yhteisöstä toiseen lamaannuttaa kuitenkin heidän toimintaansa ja itse asiassa heidän mukaantulonsa myötä nekin yhteisöt, jotka voisivat olla luomassa uutta vaihtoehtoa kapitalistisille kuluttajayhteisöille, alistuvat näin tärkeämpien, tuottavampien yhteisöjen ja kapitalistisen ajankäytön alaisuuteen. Näin ollen näistä yhteisöistä tulee vain juhlimisen tiloja, osaprojekteja, ei mitään täysipäiväistä, sitouttavaa, elämää pitkällä tähtäimellä ruokkivaa. Ja koska nämä yhteisöt ja tilat ovat jatkuvassa vaarassa jäädä pelkiksi juhlimisen muodoiksi, joihin olennaisesti näyttää liittyvän päihteiden käyttö, eivät ne sellaisenaan tule tarjoamaan mielekästä perustaa rakentavammalle, paremmalle ja eettisesti tasa-arvoisemmalle yhteisöelämälle, joka toimisi vaihtoehtona kapitalismille.

Syy tähän on luonnollinen: vääryyksien poistaminen, toisen ihmisen ymmärtävä kohteleminen, solidaarisuus, paikallisdemokratia vaativat jokapäiväistä työtä, arjen käytäntöjen muuttamista ja ennen kaikkea jatkuvaa itseen kohdistuvaa työskentelyä. Jos keskeiset tilanteet, joissa sovellamme itseen kohdistuvaa työskentelyämme käytännössä eli ihmisten parissa, tukeutuvat jatkuvaan alkoholinkäyttöön, stimulanttien käyttämiseen jossa itsetarkkailu ennemminkin lamaantuu kuin virkistyy, en usko, että mikään tulee muuttumaan. Alkoholi aineena siis selvästi tukee sitä jatkuvaa henkisen lamaannuksen tilaa, jolla ihmiset pysyvät kuluttajina ja joilla ruohonjuuritasolta nouseva kansalaistoiminta ei pysty toteuttamaan kaikkia mahdollisuuksiaan estyneisyytensä vuoksi.

Etiikka, ylemmyys ja vegaanin ego

Muusikko-kirjailija A. W. Yrjänä aloitti vuoden 2009 loppupuolella Helsingin Sanomien kolumnistina. ”Ruokaräyhä” -teemalla kulkevan palstan ilmeisenä tarkoituksena on toimia jonkinlaisena turpean sekasyöjäkulinaristin viimeisenä linnakkeena, jonka takaa voi nälviä terveysintoilijoita, vegaaneita ja muita elintarvikefasisteja. Selvästi kyse on hätähuudosta, joka on verrattavissa valtakulttuurin pakonomaiseen tarpeeseen puolustaa omaa, todistetusti kestämätöntä elämäntapaansa. ”Me emme halua muuttua, me haluamme makkaramme”.

Tästä lähtökohdasta Yrjänän kolumni vegaaneista (HS 18.2.) on täysin samassa linjassa hänen edellisten tekstiensä kanssa. Vegaani on Yrjänän mukaan ylimielinen ja jotenkin sekasyöjää henkisempi olento, joka osoittamalla (ruoka)poliittisilla päätöksillään haluamattomuutensa eläinkunnan tuotteisiin paljastaa samalla vihansa vetelysmäistä barbaaria ja tämän elämäntapaa kohtaan.

Mutta onko näin? Perustuuko vegaaninen identiteetti juuri erottautumiselle, vihalle tai ylemmyydentunnolle? Samoin kuin monet kansalaisaktivistit myös vegaani on aina vaarassa korostaa liiaksi omaa egoaan ajetun muutoshalun kustannuksella. Jos kiellän itseltäni jotain, se on aina poliittinen päätös ja kouriintuntuvimpaa silloin, kun istun samaan pöytään sekasyöjän kanssa. Kun lähtökohtainen ruokakulttuurimme Suomessa on edelleen sekasyöjiä suosiva, osoittaa vegaani kieltäytymisellään tai vaihtoehdon tarjoamisellaan, ettei hän hyväksy paitsi ruokapöydän antimia myöskään ruoan tarjoajan identiteettiä kokonaisuudessaan. Tosin, kenen identiteetin kukaan meistä hyväksyy kokonaisuudessaan?

Mikäli Yrjänä on oikeassa, ylemmyydentunto ja jopa suoranainen viha ovat huonoja välineitä tulosten saavuttamiseksi. Vaikka muutkin kuin vegaanit rakastavat vihaamista ja inhoamista, jos vegaanisessa elämäntavassa on todella kyse väkivallattoman kulttuurin edistämisestä ja rakenteellisen väkivallan lakkauttamisesta, reagoiminen väkivallalla väkivaltaan ei saa ketään muuttamaan elämäänsä vegaaniseksi.

Totta on, että vegaanilla on kaikki syyt valittaa, raivota ja kihistä vegaaniystäviensä kanssa. Jos kuitenkin on tavoiteltava todellisia muutoksia sekä paikallisella että yleisellä kuluttajien tasolla, on etsittävä avaimia jonkinlaisesta empatian ja kieltäytymisen mahdottomalta kuulostavasta synteesistä.

Yrjänä pelkää kiihkoilua ja ihan syystä. Silti näinä aikoina me todella tarvitsemme kiihkoilua, tarvitsemme mesoamista ja periaatteita. Juuri ei-kiihkoilu, siis konsensuksellinen elämäntapammehan tässä synnyttää rakenteellista väkivaltaa! Koska sekasyöjän ravinto on pitkälti tottumus- ja makukysymys, on eläinoikeustoiminnan kamppailtava juuri sen puolesta, että nostamme kulutuksen keskiöön muutakin kuin maun tai tottumuksen. Edes vegaanisen ruoan helppous ja terveellisyys eivät saa olla ainoita vaihtoehtoja, miksi tekisimme hamppupihvejä rasvaisten kyljysten sijaan.

Havainnollistetaan esimerkillä. Kapitalismin yksi suurimpia saavutuksia on, että saamme lähikaupassa valita viiden eri leipäpaketin väliltä. Kuitenkin jos leivon leipäni itse, leivotulla leivällä on selvä lisäarvo Vaasan Ruispaloihin nähden. Vaikka leipäni säilyvyys tai ulkonäkö eivät olisikaan lähikaupan leipien tasoa, leivässä selvästi maistuu sen ei-teollisuus, jonka itse miellän laadukkaan ruoan kriteeriksi. Leivotulla leivällä on siis selvä kilpailuetu – käyttääkseni Euro-Suomen iskusanoja – eikä leivän arvo määräydy puhtaasti sen maun, säilyvyyden tai helppouden, vaan enemmänkin sen eettisyyden kautta. Leivän rakennekin on sivuseikka.

Leipäesimerkissä kyse on selvästi myös viitseliäisyydestä. Kiihtyvän ajan ja kiireen yhteiskunnassa monet ovat alkaneet jo arvostaa hitautta ja itse tekemistä. Tässä kulutustavaran eettisyys näyttäytyy potentiaalisena ja tarjoaa myös vegaanille toivoa. Mahdollisuudet siihen, että eettisyys ruoan valitsemisen ja tuottamisen keskeisenä periaatteena nousisi vähintäänkin maun ja tottumuksen rinnalle ovat siis olemassa. Jo nyt ihmiset puheissaan haluavat valita esimerkiksi luomua – kunpa tämä näkyisi pian myös käytännössä!

On kuitenkin eräs ongelma. Jopa Sirkka-Liisa Anttila haluaa panostaa ”tuotantoeläinten” eettiseen kohteluun. Tiedämme seuraukset ja sen tason, jota hän pitää eettisenä ja johon voidaan vielä yhdistää kilpailukykyinen bisnes. Jos aktiivista ja toisinaan radikaaliakin eläinoikeustoimintaa ei toteutettaisi, kukaan tuskin lotkauttaisi korvaansa tuotantoeläinten suuntaan, kukaan kuluttajista tuskin edes tietäisi siitä, miten eläimiä kohdellaan. Mutta vegaanin argumentti painottaa koko eläinten tuotannollisen piirteen hävittämistä. Ei auta, jos ”tuotantoeläinten” oloja parannetaan vähän, kun koko ala tulisi lakkauttaa. Kokonaisvaltaisen etiikan näkökulmasta Anttilan etiikka onkin siis auttamattoman puutteellista, jopa valheellista, eihän tehotuotanto ja etiikka kerta kaikkiaan ole yhteensovitettavissa.

Siten jos eettisyys on olemassa jo mahdollisuutena, joka vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseemme, myös Yrjänän kaltaiset kulinaristit puhuvat etiikasta päästyään juuri voivottelemasta ankkapuristimen puutetta. Jos vegaani kuvittelee – kuten Yrjänä uskoo – olevansa eettisesti korkeammalla tasolla, miten hän voi suvaita sekasyöjän, Anttilan ja Yrjänän etiikkaa ja silti kehottaa näitä omaksumaan omansa? Onko vedottava järkeen, tunteeseen, syyllisyydentunteeseen vai puhtaasti makuhermoihin tarjoamalla upeaa, ravinteikasta ja maukasta vegaaniruokaa?

Eikö muuten ole mitään turhauttavampaa kuin enimmäkseen Yrjänän ikäisten miesten selvä katumattomuus? Yrjänähän esittää nykyisen etiikkansa pohjan: ”Ei ole väärin, että eläimiä kasvatetaan ravinnoksi”. Jos kyse on jostain valitsemisesta oikean ja väärän välillä, miten kulinaristisen nautinnon asettaminen eläimen elämän keskeiseksi merkitykseksi, etenkään nykyoloissa, olisi oikein? Klassista esimerkkiä pikkulapsen ja vasikan asettamisesta rinnakkain tässä vain hiukan sivuten: millä perusteella voimme asettaa ulkopäin ja ennalta yhdenkään elävän olennon elämän ja määrittää sen itseemme nähden? Samaisissa nykyoloissa pidämme ihmisiä, jotka ovat teljenneet lapsia vuosikausiksi vangeikseen, totaalisina hirviöinä. Jopa populaarikulttuurin kuvastoissa liian ehdottomasti lapsensa kasvattamat militantti-isät suistavat aikuistuvat nuoret sekopäiksi tai tuhoamaan elämänsä. Sama logiikka on kuitenkin ”oikein”, ”ei-väärin”, kun kyse on ”tuotantoeläimistä”.

Sekasyöjän etiikka ei tietenkään nojaa pelkästään ”tuotantoeläimiin”. Vaikka Yrjänäkin tuomitsee eläinten huonon kohtelun, metsästämisessä on kyse jostakin hyvin arkaaisesta ja kunnioitettavasta taidosta. ”Jonkun mielestä metsästäminen on turhaa eliittiurheilua. Eikä ole. Se on ihmislajin vanhin taito”. Totta on, että se on ollut selviytymistaito. Totta on, että metsästäminen on jollain mittarilla myös eettisempää (ja ainakin ekologisempaa) kulutusta kuin tehotuotannon tukeminen, mutta väistämättä tulee miettineeksi, milloin nämä samat möhömahat oikeasti oppivat kulkemaan metsässä ilman asetta, kuten Henry David Thoreau esitti? Milloin eläimet lakkaavat olemasta jotain ihmistä varten, milloin eläimet jätetään silleen, omiin oloihinsa?

Nykyisinhän metsästyksessä ei ole kyse mistään muusta olekaan kuin eliittiurheilusta. Tai ei, metsästäjät eivät ole kuin oman elämänsä eliittiä ja urheilusta nyt ei metsästyksen yhteydessä voi puhua hyvänä päivänäkään. Enemminkin metsästys on Yrjänän kaltaisten miesten keino tuntea olevansa elossa, sillä heidän mielessään pedon luonto on ihmisen aistillisessa luonnossa keskeisellä sijalla. Yrjänäkin hehkuttelee legendaarisen antropologin Joseph Campbellin käsitystä:

”elämän tragedia ja jalous on siinä, että se ottaa elämänsä toisen elämästä. Luonto synnyttää meidät. Luonto syö meidät. Me olemme hampaita ja vatsoja yhtä paljon kuin henkiä ja sieluja. Me olemme petoja. Tietoisia ja myötätuntoisia petoja, jotka suunnittelevat tekonsa etukäteen.”

En tiedä, keneen Yrjänä viittaa ”meillä”, mutta arvelen hänen ajattelevan omaa viiteryhmäänsä. Taustalla on kuitenkin pari hämärää oletusta. Jos ”me” viittaa ihmisiin yleensä, on selvä painotus pitää ihmisiä petoina. Jos taas ”pedot” viittaavat tässä ihmisen eläinluontoon, millä perusteella valitsemme eläinluonnoksemme juuri petomaisuuden, emmekä esimerkiksi mainittua myötätuntoa tai kumppanuutta, halua yhteistyöhön, välittämistä? Nähtävästi Yrjänä on viiteryhmineen jonkin banaalidarwinismin lumoissa, josta ei halua edetä mihinkään suuntaan, vain toteuttaa valitsemaansa luontoa. Me totisesti haluamme makkaramme, ja koska olemme petoja, meillä on oikeus makkaraan.

Kuluttajan paradoksi: ostaa kaupasta riistaa ja puhua ylistävään sävyyn metsästyksen oikeutuksesta. Mitä nykykuluttaja edes tietää tuosta ”ihmisten vanhimmasta taidosta”, varsinkaan kun hän ei metsästä henkensä uhalla henkensä pitimiksi, vaan huvikseen, piristyäkseen, liikkuakseen metsässä kaveriporukalla ja päissään? Myönnän itsekin arvostavani loputtomasti enemmän alkuperäiskansojen metsästäjäkeräilijöitä kuin henkisesti plösöjä hintavertailijoita – enkä siksi, että ensimmäiset uskalsivat tappaa, vaan siksi että he tekivät sen selvitäkseen. Hintavertailija ei todellakaan tee valintaa oman elämänsä ja kuolemansa välillä valitessaan halvemman broilerisuikalepaketin, vaan sen, saako hän ylijäävällä osuudella vielä pussin makeisia. Hintavertailijalla ei ole tarvetta tehdä kuin valinta, montako eläintä hän ostoksellaan uhraa, mutta hänen oma selviämisensä ei ole siitä kiinni, onko lautasella lihaa vai palkokasveja.

Jos yhtäkaikki suurin osa meistä on riippuvaisia lähikaupastaan, eikä esimerkiksi viljele maata aktiivisesti, elä jonkinasteisessa omavaraistaloudessa tai edes tapa eläimiä henkensä pitimiksi, miksi hänen ylipäätään pitäisi tehdä valintaa eri lihavaihtoehtojen kohdalla? Jokainen eläinperäinen tuote kaupan hyllyllä on nykyoloissa silkkaa väkivaltaa muovikääreessä, joten miksi ottaa kantaakseen murhaamisen ja murhaamisen edistämisen taakka pelkän ostosvalinnan perusteella? Tappaisimme edes itse ja henkemme pitimiksi.

Tietenkin asioiminen kaupassa on jokaisen kansalaisen poliittisista aktioista tärkein. Jos kuluttaminen todella ohjaa järjestelmämme kehittymistä ja jos toivomme sen kehittyvän eettisempään ja väkivallattomampaan suuntaan, ostosvalintamme ovat avainasemassa. Miksi siis edes pelata arpapeliä, onko yksittäisen tuotteen tuottamisessa tapettu eläimiä kymmenittäin vai sadoittain tai elävätkö eläimet yhden ainoan purkin takia jatkuvassa kärsimyksessä? Miksi pelata arpapeliä, jos voi valita sen vaihtoehdon, jonka tuotannossa ei ole käytetty eläimiä, edes välillisesti?

Leipäesimerkkiin palaten olisikin oikeutetumpaa hakeutua elämänmuotoihin, joissa ruoka on tuotettu itse tai jonka tuottamisessa on oltu mukana. Silloin sillä todella olisi lisarvo, eettinen ja näkymätön kilpailuetu, joka selvästi näyttäisi, kuinka mieletöntä esimerkiksi lihatiskillä asioiminen todella onkaan. Tietenkin olisimme huonompia kuluttajia, mutta eikö juuri kulutuksen radikaali leikkaaminen myös luonnollistaisi suhdettamme eläimiin ja murtaisi tehotuotannon valtaa?

Myönnetään: todella laajan etiikan silmissä yksikään ruoantuotannon muoto ei ole täysin väkivallaton. Kuitenkin väittäisin, että nykyisessä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa meillä on kaikki eettiset mahdollisuudet välttää tappamista ja eläinten hyväksikäyttöä. Se toden totta on helpompaa kuin ennen. Onkin pitkälti juuri kapitalismin väistämättömän etenemisen tulosta, että meillä on kaupassa ylipäätään mahdollista valita erilaisia kasviperäisiä tuotteita. Samalla kehitys kulkee järjestelmän mukaisesti päinvastaiseen suuntaan, ennen kaikkea kohti eläinten huonompaa kohtelua ja epäluonnollisempaa elämää. Ennen kaikkea se muuttaa jatkuvasti suhdettamme luontoon ja vie sitä entistä laskelmoivampaan suuntaan.

Mitä tekee suomalainen vegaani tulevaisuudessa, jos esimerkiksi öljynkulutukseen perustuva moderni yhteiskunta joutuu paikallistumaan, eikä näitä erilaisia kasviperäisiä tuotteita ole enää samalla tavalla saatavilla? Yrjänän kaltaisten metsästäjäperinteen hehkuttajien on helppo hymähtää ja käpertyä omaan ylemmyyteensä, miten ekologista ja paikallista ravintoa riista on. Ehkei ole tarvetta kehitellä jotain kurjuutta pursuavia pettuleipävisioita, sillä nykyisen ravintotietämyksemme pohjalta voimme hyödyntää monipuolisesti kotimaisia kasvejamme. Tässä tilanteessa vegaanin on kuitenkin myönnyttävä, kuten sekasyöjän nyt: meidän on asetettava ruoan eettisyys samalle tasolle sen maun kanssa – vaikka rakastaisimmekin vegaanista maitosuklaata tai saksalaista vegaanimakkaraa.

Jos siis todella haluamme eläinten parempaa kohtelua, kapitalistisessa järjestelmässä se ei valitettavasti taida olla mahdollista. Teknisenä aikana saamaamme tietoutta voimme – itse asiassa meidän täytyy – kuitenkin käyttää hyväksemme, jotta voisimme välttää myös metsästämisen välttämättömyyden ja saadaksemme siinä sivussa yrjänät ymmälleen. Kun ja jos tekninen aikakautemme alkaa käydä iltahämäräänsä.

Palaan kuitenkin kysymykseen vegaanin egosta. Mikäli kyse on väittelystä Yrjänän kaltaisen miehen kanssa, on pyrittävä pitämään ego pois tieltä. Vegaanisuudessa ei tule olla mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti korkeampitasoista tai ylempiarvoista, sen ei tule luoda eroja, vaan yhtäläisyyksiä. On pyrittävä luomaan tunne yhteisyydestä, samanlaisuudesta ja kuitenkin korostettava, että vegaanisuudella tarjotaan toisentyyppinen etiikka, jossa kyse ei ole elämän kieltämisestä, vaan sen sallimisesta – niin eläimille kuin itsellekin. Ja kukapa ei haluaisi olla monipuolisempi?

Kokemus kesannolla

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa informaatiota tuotetaan enemmän kuin kulutustavaroita. Näin ei Suomessa välttämättä ole, tietotyöläisethän eivät edusta enemmistöä suomalaisessa työväestössä. Sen sijaan totuudenmukaisempaa onkin sanoa, että teknologiaan sidottua tietoa tarvitaan nykyisin alalla kuin alalla, jopa niissä määrin, että varsinainen tuotannollinen osuus jää pienempään osaan kokonaistyömäärässä. Siksi tietoyhteiskunnassa työmäärä ei myöskään paradoksaalisesti vähene, vaan lisääntyy. Työn tuloksia on raportoitava, on kouluttauduttava, on päivitettävä työhön liittyvää teknologiaa, on vastattava sähköposteihin, luettava, kirjoitettava ja opeteltava uuden teknologian käyttämistä, jonka olisi määrä vähentää työtuntejamme. Tämä ei tietenkään koske vain toimittajaa ja tieteentekijää, vaan myös maatalousyrittäjää, terveydenhuollon ammattilaista ja kauppiasta.

Mihin tämä johtaa? Jo Väinö Linna pyrki tietoisesti pois Finlaysonin töistä kohti kirjailijan ammattia, jossa ei ole tarvetta olla tekemisissä ruumiillisen työn kanssa, vaan suunnitella, kirjoittaa, hoitaa yleensäkin kirjallisiin töihin liittyviä asioita. Luonnollista kehitystä, sanoisimme, siinä mielessä kuin itsekin haluamme mieluummin "siisteihin sisähommiin" kuin ulkoilmaan tai pajoihin, tehtaisiin, meluun ja pölyyn. Tietoyhteiskunnassa tästä onkin tulossa uskomattomalta tuntuva paradoksi: vaikka emme sanoissamme arvostakaan huonosti palkattuja paskaduuneja tai alkutuotannollista työtä, tunnemme sitä kohtaan siinä mielessä puhdasta ihailua, että tajuamme olevamme alkutuotannollisesta, ruumiillisesta työstä täysin riippuvaisia. Kaupunkia ei olisi ilman maataloutta, eikä kokopäivätoimista tietotyöläistä ilman tehomaatalousyrittäjää. Tässä tietysti on jossain määrin myös prekariaatin onni: niin kauan kuin maatilojen tilakokoja kasvatetaan, sitä enemmän väkeä teoriassa vapautetaan myöhäiskapitalistiseen työhön, mainosalalle, innovoimaan tai kirjoittamaan tupeksivia polemiikkeja kulttuurilehtiin - ja sitä enemmän meillä on työttömiä tohtoreita.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Moniin töihin tarvitaan asiantuntijuutta, eikä suuri osa ns. paskaduuneista ole alkutuotannollista työtä, vaan kapitalistista ylijäämää: toimistorakennusten siivoamista, hampurilaisravintolassa työskentelyä, työtä johon ei käytännössä tarvita pitkääkään perehdyttämisjaksoa, koska työ sinänsä on toisteista, rutiininomaista ja siinä ei tule toimia innovoivasti, vaan ainoastaan valvoa koneen työtä tai tehdä koneen työ. (Sinänsä mainion Food Inc -dokumentin eräs keskeinen huomio koskee juuri tätä: McDonaldsin merkittävin aikaansaannos ravintolabisneksessä oli tuoda fordistinen tehdasympäristö keittiöön ja taata siten, että pihvit maistuvat samanlaisilta niin San Franciscossa kuin Viljandissakin.) Kuitenkin jo lähtökohtaisesti on itsestään selvää, että päivittäinen työskentelymme näyttöpäätteellä on ylipäätään mahdollista, koska emme viljele maata tai valmista vaatteitamme ja kulutustavaroitamme itse, koska joku muu tekee tämän puolestamme. Niin, ketkä? Alipalkatut intialaiset esimerkiksi, pilkatut ja parjatut maaseutumme juntit, jalostamoissa ja isommissa yrityksissä työskentelevät ihmiset.

Viljely- ja käsityötaidot ovat taitoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiempien aikojen ihmisille. He eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä ympärillään sitä määrää rojua, mitä me haalimme itsellemme henkisen vimman ja tuskan hillitsemiseksi. Heille tavaran kahmiminen muuksi kuin jokapäiväiseksi käyttötavaraksi näyttäytyisi mielettömänä ja edustaisi todellista ahneutta. Meille haaliminen on luonnollista - jossain tapauksissa se jopa antaa meidän elämällämme lisäarvoa, että meillä on tavaraa, jota voimme tarvita ja jota voimme käyttää kun haluamme "luksusta".

Pari päivää sitten YLEn uutisissakin kerrottiin loistosilmäisestä tytöstä, joka tilasi internetistä vaatteita; vaatetusalaa tässä sen syvällisemmin tarkastelematta on sanottava alan elävän pitkälti juuri tästä tyhjästä himosta, jossa vaatteet eivät ole käyttöesineitä, joita pidetään yllä ja korjataan tarvittaessa, vaan niitä pidetään yllä juhlissa, jotta seuraavissa päällä voisi olla jokin toinen vaate. Esimerkkejä on tietenkin lukemattomia. Joku aika sitten vastasin kuluttajabarometriin, josta käteen jäi, että kunnon kuluttaja panostaa viihde-elektroniikkaan eikä esimerkiksi pakastimeen, johon säilöisi loppukesästä keräämänsä marjat. Yhtä kaikki, toisin kuin luulemme, nämä työt vaativat ehkä jonkin verran opettelua, mutta ovat lopulta opittavissa. Ne eivät vaadi saman luokan asiantuntemusta kuin sydänkirurgin toimi. Eri asia on, pidämmekö niiden opettelua millään tavalla arvokkaana - senpä tähden minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea ylipäätään käsittää niiden ihmisten aivoituksia, joille oikeat työt, so. kotityöt, käsityöt, tiskaaminen, siivoaminen, korjaaminen jne., tuntuvat vastenmielisemmiltä kuin ne työt, joita nämä ihmiset tekevät ns. työkseen, siis saadakseen palkkaa. Jos oma välitön eloonjääminen jää toisarvoiseen asemaan suhteessa kapitalistiseen keonmuodostamiseen, kertoo se jo melko paljon ihmisen itsenäisyydestä.

Kaupunkilaistuminen synnyttää muiden (kapitalististen) osatekijöiden (mainonta, viihde-elektroniikan kasvu, omistussuhteiden muutokset, vaurastuminen) tilanteen, jossa ruumiilliseksi kokemukseksi on laskettavissa selvästi enää iltalenkit, harrastukset, joogat ja arkiset kotityöt. Jälkimmäisiä ei mielellään enää edes työksi lasketa. Kun Martin Heidegger sanoi muistosanoissaan Konradin Kreuzerille, kuinka "nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista." (Silleenjättäminen, s. 15), tarkoitti hän oikeastaan myös sitä, että valitsemme nopeimman ja halvimman tien päästäksemme vapaa-ajalle - jonka käytämme yhä suuremmissa määrissä viihde-elektroniikan parissa, televisiota katsellen tai internetiä selaten. Jos aiemmin aikakausien ihmisille kehollinen toiminta oli olemassaolollinen toiminnan edellytys ja itsestäänselvyys, meille se on yhä useammin välttämätön paha tai jonkinlainen suorite, johon pitää erikseen satsata.

Käytännössä tämä johtaa väistämättä myös kokemuksen muuntumiseen. Siksipä ei liene kovinkaan perusteetonta väittää, että kokemuksemme elämästämme, ympäristöstämme, tunteistamme jne. painottuvat siihen, mitä näemme ja mitä ajattelemme. Muutos ei niinkään tarkoita, että meistä tulisi passiivisia (informaation)kuluttajia, vaan enemmänkin sitä, että lakkaamme olemasta maailmassa omalla ruumiillamme. Vain kapitalismin puitteissa suoritetut seksuaaliset riitit saavat meidät tuntemaan itsemme edes joskus olemassa oleviksi, mutta muuten olemme vain silmillä varustettuja affektikoneita, joilla on ehkä treenatut lihakset, mutta ympäristöönsä nähden juureton kokemuselämä. Toisinaan jopa nämä riitit riisutaan joko puhtaaksi katseeksi tai katseen kautta opituksi, eroottisen viihteen reaktiiviseksi jatkeeksi. Niinikään vaikka ennen modernia aikaa olemmekin todistaneet fakiireja ja voimamiehiä, vasta 1900-luvun kuluessa ruumiista on tullut kaupunkilaisyhteisöissä siinä mielessä erityinen itsensä korostamisen muoto, että kyse ei ole niinkään siitä, mihin ruumis pystyy, vaan miltä se näyttää.

Sanotaan vaikka näin: suhteemme omaan kokemukseemme on monimutkaistunut. Mitä on monimutkaisuus? Suomen kielessä se tarkoittaa, että jossakin on monia mutkia, että jokin on mutkainen. Monimutkainen tarkoittaa kielenkäytössämme myös usein vaikeaa. Jos jokin on mutkainen, se on vaikeaa, vain jos mutkaisuus on suhteessa liikkeeseen, jos liikkeen on mukauduttava mutkiin. Jos liike on jossain erityisessä suhteessa mutkiin, tarkoittaa se, että liike haluaisi jatkaa liikkumistaan mutkista välittämättä. Katsomme kuitenkin, että liikkeen on mukauduttava mutkiin, jolloin liike voi edetä kohti päämääräänsä vain jos se ottaa liikkeessään mutkat huomioon. Mutta - ja tässä piilee koko kysymyksen ydin - miksi meidän olisi ajateltava sitä, jossa on mutkia, liikkeen kautta? Miksi haluaisimme olla liikkeessä, edetä mutkat huomioon ottaen kohti päämäärää? Miksi emme voi pysähtyä, tai ehkä vain kulkea mutkista välittämättä? Rikommeko jotain, jos emme noudata mutkia?

Jokainen kävelevä ihminen tietää, että mutkien seuraaminen merkitsee sääntöjen noudattamista. Mutta kenen sääntöjä tässä oikein noudatetaan? Jos kävelen mutkaista tietä välittämättä mutkista, kävelen välillä ojassa. Ketä se häiritsee? Jotakuta sivustakatsojaa? Kenkiäni, jotka ehkä kastuvat? Rytmiäni, jota joudun muuttamaan pientareiden takia? Eli: jos minä kävelen välittämättä mutkista, jota "siinä" (tiessä) on, "sen" monimutkaisuus lakkaa olemasta, koska toimin ruumiillani, enkä todennäköisesti riko mitään eivätkä kävelyni kaarteet määritä "sitä", vaan minua, minun kävelyäni. Minä en siis ylläpidä "sen" monimutkaisuutta", vaan "se" ja siihen liittyvät uskomukset ylläpitävät sitä.

Jos emme osaa luopua tästä monimutkaisesta, nähdä toimintaamme ei-mutkaisena, kokemuksemme joutuu ennen pitkää (Heideggerin sanoin) kesannolle. Se jää käyttämättömäksi, kuten polku, jota ei ole aikoihin kuljettu. Heidegger on tässä toiveikas: hän uskoo, että se, mikä jää kesannolle, myös jää kesannolle. Päälle ei rakenneta ostoskeskusta, kesantoa ei asfaltoida, vaan se on turvassa moottoriteiltä ja toivosukareilta. Kokemus ei vain enää kiinnosta meitä sellaisena kuin se on, olemme paossa sitä, ja pakenemme sitä haluamalla esimerkiksi voimakkaampia kokemuksia. Tämä pako on lähes patologista: etsimme jatkuvasti kokemuksia ja toiminnan muotoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana tuosta kesannolle päätyneestä kokemuksesta. Tueksi haetaan extreme-termin alle menevää toimintaa, luksusta, uutta kulutustavaraa, maailmanmatkoja. Pysähtyminen paikoiltaan ei tunnu mielekkäältä, "siinähän ei ole mitään". Jopa zeniläisyys on kiinnostavampaa opeteltavana kokemuksena kuin siinä, mikä on, tai mitä olemme paossa.

Kuten oivaltava lukija on kenties huomannut, laajennan tässä Heideggerin myöhäiskauden kysymystä ajattelemisen asiasta kokemuksen suuntaan, jonka koen kenties jopa tärkeämpänä. Heideggerin sanoin tämän ajattelun laatu on siinä, "että kun suunnittelemme, tutkimme ja touhuamme, laskemme aina annettujen seikkojen mukaisesti. Me asetamme nämä seikat määrättyä päämäärää varten määrätystä tarkoituksesta laskettuna. Me laskemme ennakolta määrättyyn lopputulokseen." (emt., 16.) Laskeva ajattelu on kalkyloivaa, vaikka se ei koskisi numeroitakaan. Se ei ole koskaan hiljaa, ei mietiskele, vaan kiirehtii, ryntää aina mahdollisuudesta toiseen. Näin tekee myös kokemus, joka etsii - uskomatonta kyllä - ruumiillista kokemista itsensä ulkopuolelta, maanpaosta.

Kaupunkilaisella ei ole kunnollista kokemusta juuristaan, koska hän ei koe niitä kovinkaan mielekkäinä. Ne eivät anna hänelle mitään sellaista, josta olisi hänelle hyötyä ja joka tarjoaisi hänelle merkityksiä. Jossain oikussa kaupunkilainen myös samastaa juuret eurooppalaisen nationalismin ideaan ja pitää niin ollen "juurisuutta" isänmaallisena, "perisuomalaisena", jonain jossa monikulttuurisuus ja omanarvontunto eivät asetu samaan pöydän ääreen, vaan jossa jälkimmäinen pakottaa toisen lattialle muruja keräämään. Isänmaallisuus on pitkälti inhottavaa, mutta sillä ei käytännössä mitään tekemistä juurisuuden kanssa.

Ei pidä myöskään langeta oletukseen, että maalaiset ovat jotenkin paremmassa asemassa kuin kaupunkilaiset. He ovat tietoyhteiskunnassa aivan yhtä juurettomia kuin kaupunkilaiset, jopa kahta kauheammin:

"Jokaisen päivän jokaisena hetkenä he ovat radion ja television lumoissa. Viikoittain elokuva vie heidät tuntemattomaan, usein vain halpamaiseen mielikuvitussfääriin, joka antaa väärän käsityksen maailmasta, joka ei edes ole mikään maailma. Kaikkialla on saatavana "kuvalehtiä". Kaikki tämä, millä modernit tekniset tiedotusvälineet joka tunti houkuttelevat, valtaavat ja ympäröivät ihmisiä - kaikki tämä on nykyään jo valmiiksi paljon lähempänä ihmistä kuin aito pihaa ympäröivä pelto, lähempänä kuin taivas maan yllä, lähempänä kuin päivän ja yön kulku, lähempänä kuin kylän tapa ja moraali, lähempänä kuin perimätieto kotiseudun maailmasta. "(emt., 18-19).

Tämä tiedetään ja siitä puhutaan globalisaation nimellä. Globalisaation ongelmat tunnustetaan, mutta melko harvoin niitä liitetään kokemuksen kesannoitumiseen. Tänään ihanne on sekä oikealla että vasemmalla periaatteessa sama: globalisaatio on hyvä asia, koska se hajottaa kansalliset projektit ja vapauttaa ihmiset niistä. Hyvä on, se vapauttaa meidät ehkä isänmaallisuudesta, mutta vapauttaako se tietyn eurooppalaisen etiikan alaisuudesta? Ei, se sitoo meidät eurooppalaiseen, "maailmankansalaisetiikkaan" kahta tiukemmin ja pitää oletusarvoisina ihanteina mm. uteliaisuutta, hyväntahtoisuutta, kasvun ja valistuksen ideoita ja ihmisoikeuksia, joihin kärjekkäästi voidaan pian laskea jo kunnollinen omaisuus. Samalla sen väistämättömään logiikkaan kuuluu ajatus muiden ja etenkin ei-tuottavien kulttuurien heikompiasteisuudesta.

Heideggerin lopputulema oli, ettei ongelmallista niinkään ole se, että maailmasta on tulossa läpeensä tekninen, vaan se, ettei ihminen ole valmistautunut siihen. Tie teknisen ajan lävitse kulkee hänen mukaansa vain mietiskelevän ajattelun avulla. Ongelma kuitenkin on, että emme pysty päästämään teknisistä laitteista irti, koska emme pääse kovinkaan helpolla lähelle mietiskelevää ajattelua tai kysyvää kokemusta. Viime vuosina länkkärin suurimmaksi tragediaksi tuntuukin nousevan, kuinka olla jokin aika ilman puhelinta, internetiä, sähkövaloa, öljylämmitystä, autoa, mp3-soitinta, televisiota tai leivänpaahdinta, uunia, jääkaappia ja pakastinta. (Slavoj Žižek täydentäisi tätä sillä, että voimme oikeasti kuvitella maailmanlopun ennemmin kuin kapitalismin romahtamisen:) Jopa silloin, kun pidämme laitteitamme välttämättöminä pahoina, tiedämme olevamme todellisuudessa paitsi niistä riippuvaisia myös niistä lumoutuneita.

Käyrien valossa näyttää kuitenkin siltä, että tekninen aika saattaa olla piakkoin päättymässä. Kukaan ei tiedä, miten pian, ja jos joku tietääkin, hän mieluummin vaikenee. Niitä, jotka eivät vaikene, pidetään seonneina - tai heidät vaietaan. Maiden eliiteiltä ja tiedotusvälineiltä ei kannata odottaa tietoa. Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka kertoisi uutisensa puolueettomasti. Mutta esitetään kuitenkin teesi joidenkin arvausten pohjalta. Jos öljyhuippu saavutetaan lähivuosina tai on jo saavutettu, se tarkoittaa joko nopeaa tai lyhyttä romahdusta. Romahdus joka tapauksessa tulee. Joka tapauksessa. Jos öljyn historia on todella sidottu modernin yhteiskunnan historiaan ja jopa väestönkasvun historiaan (kuten Collapse-dokumentti haluaa osoittaa) ja elämme aikaa, jossa öljyn pumppaaminen alkaa syödä yhä enemmän energiaa, saattaa tämä tarkoittaa paitsi öljypohjaisen tuotannon vähenemistä myös modernin yhteiskunnan luhistumista ja väestönkasvukäyrien kääntymistä kenties jyrkkäänkin laskuun. Mene ja tiedä.

Öljy on - toistan tätä liioittelunkin uhalla - modernin yhteiskunnan resursseista ehdottomasti arvokkain. Sähköautot eivät pelasta meitä, koska nekin rakennetaan öljypohjaisia resursseja ja välineitä hyödyntäen. Samoin kaikenlainen louhinta. Ydinvoima ei ehdi meitä pelastamaan, jos siitä koskaan pelastajaksi olisikaan. Sellainen määrä energiaa, jota yhdenkään ydinvoimalan rakentamiseen menee, ei tule onnistumaan ilman öljyä. Ydinvoimaloiden korjaaminen, parantaminen, ehostaminen ja ylläpitäminen edellyttävät kaikki loputtomasti samaa energiaa. Sähkö on sähköä, mutta sillä ei voida korvata laitteita, joilla sähköä tuotetaan ja joiden lävitse sähköä tuotetaan.

Jos tekninen aika modernin yhteiskunnan tuntemassa mielessä on siis päättymässä tai ainakin käymässä iltahämäräänsä, vain kokemuksestamme voi löytyä se jalansija, joka mahdollistaa kulkemisemme ei-mutkaista olemistamme kohti. Se kätkeytyy, on kesannolla, mutta meidän on alettava kääntyä sitä kohti, annettava sen puhua meidän kautta Se on ainoa valomme ja turvamme, kun televisioruutu on pimennyt ja öljyyn perustuva ajattelumme ajautunut viimeiseen umpikujaansa.

Kapitalismi riistosuhteena

Jos kapitalistinen järjestelmä ei jätä jälkiä massamurhien ja joukkotuhojen muodossa tai ilmastonmuutos ei olekaan totta, miksi välittää? Eikö elämä tällaisenaan voisi jatkua näinkin? Miksi ylipäätään huolestua? Meidän tehtävänämmehän pitäisi olla edistää demokratiaa, ihmisoikeuksia ja toisaalta poistamaa yhteiskunnistamme epäoikeudenmukaisuutta ja väkivallan muotoja, eikä jatkuvasti nillittää kapitalismista abstraktiona. Kapitalismista onkin toki muodostunut iskulause, johon vedotaan silloinkin, kun argumentit kevenevät. Listataan kuitenkin muutama keskeinen seikka, joita kapitalismi abstraktina viitekehyksenäkin tuo elämäämme.

1. Jos kapitalismi on pelkästään omistusjärjestelmä, se tarkoittaa suoraan ihmisten omistajuutta raaka-aineisiin, pääomaan tai tuotteisiin. Koska raaka-aineita on kuitenkin rajallisesti ja niiden liikuteltavuuteen tarvitaan pääomaa ja (teollista) energiaa, ei omistajuuskaan jakaudu tasaisesti. Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että naapurillamme on komeampi auto - tai jopa kaksi autoa - vaan sitä, että tietyn elintason saavuttaneissa maissa kaikilla on auto. Taistelua käydään käytännössä lisäarvosta, siis siitä minkä merkkinen ja kuinka kallis auto kullakin on, mitä sellaisia ominaisuuksia sillä on, että se tekee jostakin toisesta autosta heikomman. Tämä synnyttää meissä vihaa ns. porvareita kohtaan, joilla on enemmän kuin meillä.

2. Koska raaka-aineet ja tuotanto eivät jakaudu tasaisesti joka maahan, vaan kapitalistinen järjestelmä järjestää tuotannon niille alueille, joissa se on halvinta tai halvempaa, tarkoittaa tämä käytännössä, että tuotantoa ylläpitävä työvoima ei tule niin kalliiksi tuotantoyhtiölle niin paljon kuin jossakin toisessa maassa. Yksinkertaista: tälle työvoimalle ei tarvitse maksaa niin paljoa, mikä tarkemmin ottaen tarkoittaa sitä, ettei elintaso ole tässä maassa niin korkea kuin jossakin toisessa maassa. Mitä siitäkään tulisi, jos vaateteollisuuden hikipajojen työläiset alkaisivat vaatia yhtäkkiä 2500 euroa vastaavaa paikallista kuukausipalkkaa?

3. "Elintaso" on alueen tai alueella käydyn historiallisen toiminnan tulosta. Raaka-aineet ja pitkälti tuotantokin tulee alueilta, joiden historiallinen "kehitys" on jostain syystä tyssännyt. Useimmiten nämä alueet ovat maita, joilla on pitkä imperialistinen historia, maita joissa tuotanto on valjastettu painottumaan esimerkiksi yhteen raaka-aineeseen, ja joka maana niin ollen ei ole pystynyt kehittämään riittävää monimuotoisuutta selvitäkseen. Tämän tietää jokainen historiankirjansa lukenut: Euroopan maat hallitsivat monia ulkoeurooppalaisia alueita vuosisatojen ajan. Kun imperialistinen valta sitten jonkin solidaarisuuden ja ihmisyyden tunnustamisen myötä mureni, ei näiden maiden kehittyminen ollut kuitenkaan varmaa, ja siksi myöhemmin hyvänäpahana isonaveljenä onkin häärännyt esim. IMF eli kansainvälinen valuuttarahasto, joka antaa tarvittaessa taloudellista luottoa maille, joiden taloudessa on häiriöitä. Monet näistä alueista ovat niin velkaantuneita, että niillä ei käytännössä ole mahdollisuuksia kehittää tuotantoaan ja toimintaansa omavaraiseen suuntaan tai edes "elintasoon". Esimerkkinä tästä vaikkapa Haiti, joka on tällä hetkellä yksin IMF:llä velkaa n. 165 miljoonaa dollaria, mistä se esimerkiksi viime vuonna pystyi maksamaan n. miljoonan. (Kokonaisuudessaan ulkomaanvelka on noin 890 miljoonaa dollaria).

4. Tämä kolmen edellisen kohdan yhdistelmänä synnyttää rakenteellista väkivaltaa, joka ei kuitenkaan aiheuta näkyviä muutoksia omassa elämäntavassamme. Totta on, että pihoihimme on ilmestynyt toinen auto ja kotimme on entistä ehompi, luksusta, täynnä viihde- ja kodinkone-elektroniikkaa. Olemme tehneet töitä ja siksi mielestämme ansaitsemme ostamamme; se on meidän "sadonkorjuutamme". Taustalla on kuitenkin paljon monisyisempi ja kavalampi mekaniikka. Tekemällä elämästämme parempaa, mikä monilta osin tarkoittaa rentouttavia lomamatkoja, illan rientoja, kenties leivänpaahdinta ja hienompia vaatteita, tuemme kulutuksellamme järjestelmää, joka ei perustu tasaamiseen vaan kasaantumiseen. Mitä enemmän tuote myy, sitä halvemmalla sitä on tuotettava. Ja koska raaka-aineet ja tuotanto ovat alueilla, joilla ei ole samaa "elintasoa" jopakait sen ihmisillä sitten mahdollisuutta valita toisin kuin meillä, tarkoittaa tämä käytännössä veristä kilpailua työpaikoista alueilla, joita emme näe. Koska suurimmat ja painavimmat poliittiset käytännöt toteutuvat tällä hetkellä supermarketeissa ja ostoskeskuksissa, tämä on erittäin vakava asia.

5. Konsumerismi sinänsä tarkoittaa tuotteen käyttöä, eikä siinä ole mitään vikaa. Me käytämme asioita päivittäin, elimme kapitalismissa tai emme. Ongelma on kuitenkin tässä kahtaalla. Ensinnäkin tuotteen käyttöiän ratkaisee sen kestävyys ja toisaalta kiehtovuus. On todistettu, että esimerkiksi autoteollisuudessa on jo kauan sitten otettu käyttöön ns. "suunniteltu hajoaminen", joka tarkoittaa auton osien hajoamista tietyllä aikahaarukalla. Tämä takaa sen, että joudumme huoltamaan autoamme tai parhaassa tapauksessa ostamaan uuden, ja niin ollen merkitsee tuotteen elämän jatkamista. Tuotteiden ei siis ole tarkoitus kestää, vaan hajota. Toisaalta elintason noustua tarpeeksi korkealle, tätä prosessia on kiihdytettävä, ja ihmisiä on saatava ostamaan asioita a.) joita eivät tarvitse ja b.) joissa on silminnähden enemmän lisäarvoa. Siksi ihmiset esimerkiksi vaihtavat nykyään puhelimiaan niin usein. Tästä päästään ongelman toiseen puoleen. Toimintamme muistuttaakin siis lapsen toimintaa, joka leikkii yhdellä lelulla pari minuuttia, heittää sen syrjään, ottaa toisen ja leikkii sillä toiset pari minuuttia. Jano on sammumaton ja kyllästymme leluihimme entistä nopeammin, nähdessämme millaisia muita leluja voisi olla tarjolla. Tässä janossa emme kuitenkaan huomaa, että jätämme taaksemme valtavan tuhlatun energian ja tuhlattujen resurssien vuoren. Se on muuttunut jätteeksi, mutta ikävä kyllä, nämä tuotteet eivät hajoa luontoon, palaa osaksi luonnolliseksi elämän kiertoa. Tiedämme tämän hyvin, sillä olemmehan kulkeneet metsissä, löytäneet sieltä pesukoneita, tietokoneita, autoja, televisioita, kaikenlaista rojua, johon on tuhlattu paitsi valtavat määrät öljyä myös valtavat määrät työvoiman mahdollistamaa energiaa. Asenteemme kuluttaa uutta on kuitenkin niin syvälle juurtunutta, että voimme lepyttää omaatuntoamme luonnonsuojelujärjestön jäsenmaksulla, mutta emme omia elämäntapojamme muuttamalla.

6. Koska elämme kulttuurissa, jossa edellä kuvattua kapitalistista järjestelmää täytyy ylläpitää paitsi työllä - mikä tarkoittaa esimerkiksi Suomessa entistä enemmän tietotyötä ja sisällöntuotantoa laitteisiin, jotka joku muu jollain toisella alueella on toteuttanut - myös vapaa-ajalla. Vapaa-aika luonnollisesti tarkoittaa paitsi elpymistä työstä, myös em. sadonkorjuuaikaa. Jotta satoa voitaisiin korjata, täytyy satoa olla saatavilla. Siksi sadosta on tiedotettava ja sitä on tuotava esille. Siksi laitteet, joihin olemme tuottaneet päivän ajan sisältöä, antavat meille lisää tietoa potentiaalisista sadoista, sadoista jotka kuuluvat meille, olemmehan ne ansainneet. Rahalla saa, ja rahaa saa, kun tekee töitä. Ja vaikkei tekisikään, onneksi valtio mahdollistaa työttömillekin ja vähäosaisille pienet joskaan ei olemattomat mahdollisuudet korjata satoa, vaikka sitten työnhaun aiheuttamista ponnistuksista. Tässä mielessä elämämme on siis lähes käytännössä edellä kuvatun lapsenomaisen kulutuksen mahdollistamaa.

7. Laitteet, joihin tuotamme sisältöä, tarjoavat myös muuta informaatiota. Suurin osa uutisista tulee luonnollisesti eurooppalais-amerikkalaiselta alueelta, joskin myös Aasian suurista maista kuulemme aika ajoin. Syrjäisimmät kolkat eivät saa juurikaan huomiotamme, ja miksipä saisivat, niillä tuskin on mitään mielekästä annettavaa meille, mitä nyt korkeintaan massaturismin ja resurssien tasolla. Toisenlaisista informaatioista kenties ylivoimaisin tällä hetkellä on ns. ilmastonmuutos, jolla tarkoitetaan arki- ja mediapuheessa ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Suomalainen kuitenkin katsoo ulos ja tokaisee kuudetta viikkoa jatkuvaa pakkaskautta katsellessaan, että hourailevat, pirulaiset. Ilmastonmuutosta ei ole, ja entäs sitten, vaikka olisikin. On myös ääniä, jotka esittävät, että kyseessä on lähinnä salajuoni, jolla saadaan ihmiset kuluttamaan kalliimpia tuotteita. Voi olla. Tai voi olla, että koko keskustelu ilmastonmuutoksesta on saanut tahallisen typerryttävän sävyn, etenkin kun on saatu myös todisteita, että IPCC:n väki olisi sormeillut ennustekäyriä ja mediaan tihkuu niin ristiriitaista tietoa, jopa niin ristiriitaista, että sillä on saatu käännettyä katse pois kaikista muista maailmalla tapahtuvista, luontoakin koskevista ongelmista ja katastrofeista. Tarkoitan siis esimerkiksi saastumista, monimuotoisuuden häviämistä, valtavia metsähakkuita, makean veden kriisiä ja tuhansia sukupuuttoja. Nämä asiat eivät ilmastoskeptikkoakaan huoleta, sillä häntä kiinnostaa vain etsiä todisteita siitä, kuinka rikkaat käärivät rahaa taskuihinsa, ja kuinka hän itse voi jatkaa öljymäistä elämäänsä luopumatta mistään. Sivumennen sanoen tämä ei näytä kuin egon tuntemalta kauhulta sitä kohtaan, että joutuisi luopumaan vallastaan.

8. Ehkäpä kaikkein ongelmallisin ja poleemisin seikka, jonka kapitalismi synnyttää on, mitä tapahtuu sisäiselle luonnollemme, aisteillemme, sille kokemukselle joka yhtenee luonnon kanssa? Tästä eivät kovinkaan monet jaksa olla huolissaan, vaikka kärjekkäästi voisikin väittää, että vaikkapa viimeaikaiset surmatyötkin ovat toimia, joissa luonto pyristelee eroon koteloidusta olemuksestaan - näyttää, miten luonto näyttäytyy, kun sitä kohtaan syntyy kunnioitusta. Tämä seikka kuitenkin koskee meitä kaikkia ja se olennaisesti merkitsee paitsi luontosuhteemme myös elinvoimamme ja kokonaisvaltaisen ihmisyytemme hiljaista näivettymistä. Miten? Ohjaamalla aisteja ja kokemusta tiettyyn suuntaan, tiettyyn muottiin, joka on massakulttuurin laimennettu, keskiarvotettu ja monimuotoisuutta hävittävä, yhdenvertaistava muotti, kapitalistisen järjestelmän lonkerot - media tässä tapauksessa ehkä päällimmäisenä, mutta yhtä lailla työ, etiikka jne. - kietoutuvat ihmisyytemme ympärille. Tässä voisi tietysti esittää vastalauseen: internet ja mediahan lisäävät monimuotoisuutta, sillä erilaiset äänet pääsevät kuuluviin ja jokainen löytää verkosta omansa. Kyllä, media jossain määrin monimuotoistuu, mutta samalla se kuin tiedostamattaan räätälöityy tietynlaiselle kokemukselle, kokemisen tavalle myönteiseksi. Siten syvätasolla kaikki mediat koulivat etiikkaamme ja kokemustamme demokraattiseksi, uteliaaksi, suvaitsevaiseksi ja mikä tärkeintä, kiinnostuneeksi siitä itsestään ja teknologiasta ylipäätään. Tässä mielessä teknologia ja etiikka ovat erottamattomassa liitossa keskenään.

Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

"Minun nimeni on leegio"

Keskiluokka toden totta tulee tuhoamaan meidät. Uudenvuoden vaihtumiseen on liittynyt suomalaisessa sodanjälkeisessä perinteessä vahva yksityisen kulutuksen tendenssi, joka huipentaa joulun ajan konsumerismin uudenvuoden raketteihin ja muihin ongelmajätteisiin. Ilotulitteissa - mikä käsitteenä kertoo melko paljon kansantajunnasta - suomalainen näyttää typerryttävällä tavalla maksimoivan oman elämäntapansa mielettömyyden tuikkaamalla liekin räjähteeseensä sytytyslankaan kuin viiden euron setelin kulmaan ja äimistelemällä heti perään räjähteen laatua, väriskaaloja ja ääntä.

Suomalaisen vaurastumisen näkee tässä kohtaa varsin selvänä. Ei ole kulunut montaa vuotta, kun oman kotitaloni - joka sijaitsee harmillisen symmetrisellä alemman keskiluokan omakotitaloalueella - lähiympäristössä ilotulitteiden yksityiskäyttö oli verrattain pienimuotoisempaa. Vertailua eiliseen taukoamattomaan paukuttamiseen viidentoista vuoden takainen satunnainen poksuttelu ei oikein kestä. Asuinkannan vaihduttua, ikäisteni muutettua toisaalle tai saatua jälkikasvua, olen kuitenkin huomannut, että yksin nämä eivät voi olla selviä tekijöitä ilotulittamisen kasvuun. Alueella ei edes asu lapsia enää samalla tavalla kuin minun aikoinani, mistä johtuen meidän on kai tehtävä seuraava johtopäätös: ilotulittajat ovat sekä aiempaa iäkkäämpiä että aiempaa varakkaampia.

Jotain kai hyvinvointi-Suomesta kertoo sekin, että kansalaiset eivät eurodeliriumissaan enää tunnu ymmärtävän rahan arvoa, kun sitä on vara eurokaupalla lyödä taivaalle. Ja kunnat näyttävät esimerkkiä: sen sijaan, että kotikuntani laittaisi rahaa esimerkiksi joukkoliikenteen parantamiseen, se käytti vuoden vaihtuessa kuntaliitosjuhlintaan - ja pelkästään kaupungin järjestämään ilotulitukseen - 400 000 euroa. Käyttöä vastaavalle summalle keksisi kyllä helposti muualtakin. Vastaavasti Citymarketin henkilökuntalainen kertoi muikeana tv-uutisissa pari päivää sitten, että suurin yksityiskäyttäjän kertaostos ylitti 1300 euroa. Lokakuussa kotikunnassani järjesti isä 18-vuotiaalle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi oman, massiivisen ilotulituksen (keskellä yötä) - samaisen kotikuntani eräs pankki teki kuulemma vastaavan rahakkaimmalle asiakkaalleen. Olen tiedostanut jo kauan, että olen näiltä(kin) osin kalkkeutunut fossiili näiden ihmisten silmissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään ilmiötä. Ymmärrän yhden tai kahden raketin ampumisen, mutta en eurokaupalla haalittua ilotulitusarsenaalia.

Aattoillan ajan leikittelinkin ajatuksella, paljonko rahaa vapautettaisiin niiden kuuluisien veronmaksajien rahoista, jos ne summat, joita käytetään ilotulitteisiin koottaisiin yhteen. Samaa mietin jouluna joululahjojen, koristeiden ja joulutunnelman luomisen kohdalla. Teen tässä pienen poikkeuksen yleisessä asenteessani, sillä en mielelläni yleensä ajattele rahaa, en halua lähteä sen haalimiseen mukaan. Pankit iljettävät minua ja lainoja, korkoja, pörssejä ja arvopapereita en ajattele kuin kirosanoissa. Pääoman kierto itsessään kiinnostaa minua teorian tasolla, mutta käytännössä näiden aiheiden ajattelu tuottaa lähinnä päänsärkyä.

Jotta ilotulitteiden ostoa voisi kuitenkin jotenkin yrittää ymmärtää - oikeuttaa sitä ei voi - eräs lähestymistapa voisi olla juuri tässä asennoitumisessa rahaan. Kun ostamme ilotulitteita, haluamme sulkea mielestämme pois ajatuksen, että kyseessä on äärimmäinen tuhlauksen muoto. Tuhlauksen sijaan ajattelemmekin, että vaihdamme siinä rehellisellä työnteolla saamamme pääoman siihen empatiaan, jota tunnemme, kun näemme lapsemme ilakoivan räjähdyksissä syntyvien äänien ja värien alla - ja kukapa meistä ei haluaisi nähdä iloista lasta? Luulen kuitenkin, että lapsi voi saada muullakin tavoin elämyksiä, eikä siis eri kehitysvaiheissakaan välttämättä tarvitse ilotulitteita.

Toinen syy ilotulitteiden ostoon voi olla aikuisten halu tulla lapsiksi jälleen. Siinä mielessä ne ovat vain yksi elämyshakuisuuden luvallinen muoto. Keskiluokka irrottelee vain silloin kun se on sallittua. Huomasin - varsin poroporvarillisesti - olevani oikeasti harmissani, kun jannut paukuttelivat raketteja jo useita päiviä ennen 31. päivän kello kuutta. No, sama anarkisti seisoo liikennevaloissa ja pitää niitä yhteisöllisen kohteliaisuuden viimeisenä rajana. Ennen kaikkea ilotulitteista haettava elämyksellisyys tuntuu kyllä varsin köyhältä ja kertoo enemmän ihmisen sisimmän rapistumisesta kuin hänen aistillisuudestaan. Tällöin logiikaksi tuleekin: mitä näyttävämpi räjähde, sitä hienompi elämys - ja mitä näyttävämpi räjähde, sitä korkeampi hinta. Jollekulle, joka koskaan ei ole nähnyt yhtäkään ilotulitetta, pienikin räjähde voi tuntua suurelta elämykseltä.

Länsimaalainen keskiluokka on kuitenkin iät päivät seissyt katsomassa kaupungin ilotulituksia ja nähnyt siinä sivussa yksityisiä raketteja, joten sen usko elämykselliseen on samaa kaipuuta, jota tuntee teini-iän ylittänyt nuori aikuinen, joka yrittää saada vielä itsessään heräämään ne vahvat tunteet, jotka muodostivat esimerkiksi heidän ensi-ihastumisensa perustan. Tuo tunne on kuitenkin iäksi mennyt ja keskiluokka karkotettu paratiisistaan. Nyt nouseekin esiin kaikkein epätoivoisin yritys: jospa ilotulitteiden määrä korvaisi yhden ja ensimmäisen laadun! Lopputuloksen näkee, kun katsoo aattoiltana ulos ikkunasta. Koirat tietävät sen parhaiten.

Olisi helppo ehdottaa, että ilotulitteet vastaavat räjähdyksistä nousevaan iloon, että ilotulitteet olisivat jonkinlainen vastaus ihmisen tuhoviettiin. Ilotulitteet kyllä toimivat länsimaisen kulttuurimme tuhoavuuden eräänä oireena, mutta itsessään ne eivät tuhoa (paitsi pääomaa ja lasten käsissä usein myös kodin irtaimistoa) samalla tavalla kuin sotimisessa tai esim. maansiirtotyössä käytettävät räjähteet. Useimmat ilotulitteet suunnataan myös taivaalle. Korkeintaan pienet lapset tuntevat vetoa kiinanpommeihin, jotka lähinnä tupsahtavat jättäen mustan ruutijäljen hangelle - varttuneempia ne eivät kiinnosta kuin em. irtaimistontuhoamisen apuvälineenä.

Ilotulitteita ja muita räjähteitä yhdistää toisiinsa kuitenkin vaarallisuuden kokemus, mikä tuntuisi nitovan edellä esitetyt syyt yhteen. Uutena vuonna keskiluokkakin saa olla tekemisissä vaaran kanssa, kunhan noudattaa turvallisuusohjeita. Eräs vanha tuttavani kyseli minua ennen joulua heidän uudenvuodenkemuihinsa, joissa olisi "luvassa ainakin räjähteiden holtitonta käsittelyä". "Extreme Duudsonit teki jotain mun pääkopalle / nyt mun tekee mieli tönii jengii metron alle", kuten Julma-Henri irvailee. Itsensä vahingoittaminen puolestaan on jonkinlaista apaattista post-kristillisyyttä, jossa ruumiillisessa kulttuurissa elävät yrittävät tärvellä omaa kehoa elämyksien toivossa, vaikka samalla siihen yhdistyy vanha kristillinen konsepti hengen ylivertaisuudesta alhaiseen ruumiiseen nähden, jota on syytäkin piiskata ja halveksua. Tuolla Extreme Duudsonien ja muiden imbesillien lanseeraamalla kivulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hengellisen kilvoittelun kanssa, sillä siitä puuttuu kaikki hartaus. Tyhjät tynnyrit kumisevat. Ehkä näissä "aikuisten leikeissä" opitaan jotain kivusta, mutta sen hakuisuutena muuttuessa addiktioksi Duudsonit ja heidänlaisensa eivät ole narkkaria ihmeellisempiä. Vaikka keskiluokalle tekisi ehkä hyvää saada yksi ainoa LSD-trippi, en usko että itsensä tärviölle piikittäneen nistin säännöllinen seuraaminen olisi jotenkin mieltäylentävää ja kohottavaa.

Älä kuitenkaan kokeile tätä kotona, eikä keskiluokka tietenkään kokeile. Muina aikoina se yrittää samastua Duudsonien tuskakokemuksiin ja käsitellä kivun kokemusta nauramalla, mutta uutena vuonna se saa luvan kanssa etsiä elämyksiä. Millaisessa kurimuksessa ja orjuudessa keskiluokka elääkään! Kansalliset juhlapäivät ovat ylhäältä päin annettuja käyttäytymiskaavoja, jolloin keskiluokka voi poiketa normaalista ja käyttäytyä kuitenkin kuten kaikki muutkin. Yrittäessään kovasti kasvaa itsenäisiksi kansalaisiksi keskiluokan ponnistukset kuitenkin kaatuvat juuri uuteen vuoteen: jopa yksityisiksi elämyksiksi aiotut ilotulitteet osoittautuvat homogeeniseksi elämysteollisuudeksi, omakotitalollisen kateudeksi komeamman raketin toivossa ja elämysköyhän yön jälkeiseksi pettyneen ja elämässä lähes nujerretun ihmisen krapula-aamuksi. Vuosi on kiertynyt umpeen ja kaikki kiipiminen ja hännystely (ja siinä sivussa ympäristön tuhoaminen) on aloitettava taas alusta.

Toivoisin kuitenkin, etteivät nuo kohmeloiset koskaan palaisi arkeen. Heidän elämysjanonsa ja tyytymättömyytensä rikkaan väestönosan välittömässä peesissä tulee tuhoamaan paitsi luontomme, myös meidät, sillä keskiluokka; "minun nimeni on leegio".

Hyvää joulua kristillis-kokoomuslaisittain

"Koulujen joulujuhlien järjestämistä arkaileva maa saa vaipuakin "lenkkimakkarataikinaa muistuttavaan löysään, hengettömään helvettiin, johon se niin näyttää kaipaavan", jyrisee muusikko A. W. Yrjänä.
"Luovutaan kaikista perinteistä ja vaihdetaan ne mainoksiin ja lässytykseen. Ai, niinhän me ollaankin jo tehty." (HS, 19.12.2008)

Vuosittainen konsumerismin ja tekopyhyyden hääjuhla on täällä taas. Kuten hyvin tiedämme, suuri osa suomalaisista ei tarvitse mitään, mutta lahjoja ostetaan, hankitaan ja annetaan silti. Kasapäin. Murto-osa näistä lahjoista on käsityötä tai ei-materiaalisia lahjoituksia. Jokunen aika sitten luin taantumaan syöksyvän kotimaamme kuluttajista, kuinka nämä tahtoisivat joululahjaksi televisioita, puhelimia, pelikoneita, uusinta teknologiaa. Hämmästelin jo tuolloin sitä todellisuutta, jossa he elävät ja kuinka se eroaa siitä, jossa itse elän. Olen tänä jouluna välttänyt tyystin myös jouluostokset ja polttelevin kontribuutioni "shoppailulle" on ollut postilaatikolla asioiminen. Se on ollut minulle hyväksi ja vaikka olenkin orientoitunut jo jouluun ja joulunseutuun kaikessa moninaisuudessaan, en ole nähnyt lähellekään pahinta. Muistelen näinä hetkinä esimerkiksi aikojani Tampereella ja kuhinaa arki-iltaisin tai lauantaisin Hämeenkadulla ja minua puistattaa. En uskalla edes ajatella, miltä Helsingin keskusta näyttää valmistautuessaan jouluun.

Onko jouluun sitten tarpeen "valmistautua"? Martti Turusen sävellys "Me käymme joulun viettohon" on pinnoiltaan kovin teennäinen, mutta jos me kuluttajat hetkeksikään, vaikka siellä Kauneimmissa joululauluissa, pysähtyisimme kuulemaan, kuinka Maunu Isolan sanoitukset resonoivat meissä, voisi sillä kenties olla positiivinen vaikutus hiljentyvään sieluumme. Liian usein kuitenkin vain tiedostamme, että on "väärin" ostaa joululahjoja ja "pitäisi" keskittyä joulun henkiseen puoleen, mutta teemmekö niin? Emme. Joulurauha tarkoittaa käytännössä, että jouluaamuna saa nukkua vähän pidempään. Jouluaattoa ei käytetä meditaatioon tai rukoukseen, vaan järjestetyn ohjelman läpisuorittamiseen. Lisäksi lasten eniten odottama hetki, lahjojen saanti, vaikuttaa kasautuvasti kaikkeen sitä edeltävään tekemiseen - paremminkin voisi sanoa hetken, jolloin joulupukki sulkee ulko-oven ja poistuu (loskaiseen) pimeään olevan koko joulun kliimaksi ja länsimaisen teennäisyyden monumentti. Tuohon saakka olemme eläneet epävarmuudessa, mitä lahjoja saamme, ovatko antamani lahjat hyviä ja kelpoja, ei kai kukaan sellainen anna meille lahjaa jos meillä ei ole mitään annettavaa hänelle ja ennen kaikkea onko joulumme hyvä ja onnistunut? Hyvä on, kärjistän. Maiset mietteet, joihin Isola tekstissään viittaa, täyttävät rikkaiden ja köyhien mielet, yhteiskuntaluokasta riippumatta. Kristinusko teki aikoinaan voitavansa tuodakseen "joulun sanoman" vanhojen pakanallisten talvipäivänseisausmenojen rinnalle. Myöhemmin se joutui puolestaan taipumaan markkinataloudelle ja joululle vuosittaisena piikkinä talouskasvuun. Uskontoa ja politiikkaa ei saa kuulemma sekoittaa keskenään, mutta mitä muuta joulu on kuin uskonnon ja kulutuspolitiikan sekoittumaa? Joulun "perinteet" ovatkin ihmeellinen hetki länsimaisessa todellisuudessa, jossa lähes skitsofreenisesti orientoidutaan hyväksymään hetkeksi kristilliset tavat ja toisaalta vaalimaan lahja- ja kulutuspolitiikkaa, koska "se kuuluu jouluun" - ja Jeesuskin sai lahjoja. Tuo kahtalaisuus estää kuitenkin myös kristityltä mahdollisuuden hiljentyä rukoukseen (viedä "kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo") ja synnyttää Kristus-lapsi ihmisessä itsessään, periaatteena ja metaforana universaalille rakkaudelle, luonnonmukaisuudelle ja todelliselle laupeudelle, ihmisen jumalistumiselle. Ongelma on juuri tämä: kristinusko on läpi historiansa kieltänyt oman potentiaalisen, mystisen elementtinsä, so. ihmisen ja Jumalan mystisen kohtaamisen, ihmisen henkisen kasvun ja Jumalan valtakunnan mahdollisen tämänpuoleisuuden. Isolan teksti tavoittaa jotain olennaista siinäkin mielessä, että Jouluna meillä olisi ainakin mahdollisuus hävittää luokkarajat, mutta käytämme ja kulutamme sen ohitsemme "maisin miettehin". Kääntymällä kohti hengellisyyttä saattaisi tuo "joulu maallinen" oikeasti olla "alku joulun taivaisen".

Mutta mitä tekee Suomi? Lässyttää, A. W. Yrjänän sanoin. Puhuu ja ajattelee kotonaan hyvää lähimmäisistään. Kodilla on kuitenkin rajat. Saatamme antaa rahaa Pelastusarmeijan joulupata-keräykseen tai kehitysapuun, mutta kuinka moni meistä on valmis tempaisemaan kadunmiehen kotiimme viettämään joulua? Myönnän kuitenkin, että jouluaattoiltaisilla kävelyilläni olen pitänyt ihastuttavana piirteenä katsoa ulkopuolisena ikkunoista, kuinka perheet käpertyvät toistensa läheisyyteen. Yllättyisin kyllä, jos joku pihallaan askaroiva kutsuisi minut nauttimaan kotinsa antimista ja ihmisten seurasta. Viisaat tietäjätkin saivat tulla Jeesuksen yhdistettyyn syntymä- ja joulujuhlaan, vaikka ventovieraita olivatkin - ja kaiken lisäksi idästä ja ilmeisesti myös astrologeja. Nykyinen joulurauha ei kuitenkaan tarkoita muun todellisuuden hyväksymistä ja mukaan ottamista, vaan siitä eristäytymistä. Sillä tavalla yhteisyyttä, kestävää yhteisöllistä arvomaailmaa ei välttämättä synny. Kun Suomi astuu ulos joulurauhasta, voidaan palata kilpailutodellisuuteen, unohtaa joulun sanoma, kumppanuus, rakkaus ja paremman elämän koostaminen.

Mutta Suomi lässyttää. Ja kaiken lisäksi kylvää kansalaisilleen eripuraa, ylimielisyyttä ja yt-neuvotteluja. Kotiseudullani jaetaan kyselemättä paikallista sanomalehteä jokaiseen kotiin, jos mukana on mainos- tai jokin kotiseutua koskeva liite. Tietääkseni joissain osissa Suomea esimerkiksi seurakuntalehden ilmaisjakelu on uskonvapaudesta johtuen lopetettu. Itse en ole kiihkeä enkä edes ateisti, mutta minusta on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta, että kotiini jaetaan paikallisen sanomalehden mukana myös kirkollisia uutisia. Viime yönä posti toi kuitenkin kenties ihmeellisimmän, mahdollisesti antikristillisimmän julkaisun, mitä aikoihin nähnyt: Ilouutiset. Ilouutiset on "lehti sinulle, joka etsit elämääsi suuntaa" sekä "joulunajan lukemista jokaiseen kotiin". Kannen värit ovat sininen ja valkoinen, ja kun em. tekstit yhdistää väriskaalaan nousee lehteä vilkaisevassakin outoja, selkäpiitä karmivia tuntemuksia. Kyllä, niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, kyseessä tuntuu olevan huolimattomasti peitelty kokoomus-kristillinen julkaisu. Lehden ensimmäisellä sivulla on työterveyshuollon erikoislääkäri Hannu Hurrin pääkirjoitus, josta lainaan pätkän:

"Suomalaisilla on keskimäärin asiat hyvin, vaikka liian moni meistäkin elää toimeentulon rajamailla. Liian moni perhe päätyy hajalle, toisaalta liian moni perhe jää jopa syntymättä. Aikamme suosii asioita, mitä menneisyydessä ei voitu edes kuvitella mahdolliseksi. Elämme vääristyneen vapauden aikaa, ei tarvitse sitoutua avioliittoon, ei tarvitse huomioida kanssaihmisiä, ei tarvitse välttämättä nähdä vaivaa hankkiakseen toimeentulon. Voimme sukeltaa parhaaseen katseluaikaan tv-kanavan porno-ohjelmaan, mikä onkin nykyään aikuisviihdettä. Vielä pahempaa on , että pienetkin lapsemme voivat tehdä saman ilman kontrollia. Kouluissamme on elämän lujat perusarvot jo pitkälti ulkoistettu. On kielletty rohkaisemasta oppilaita etsimään raamatun aina kestäviä, tervehenkisiä elämänohjeita. Jeesus-sanaa ei saa kunnolla mainita uskonnonopetuksessa. Sen sijaan lähes mitä tahansa itämaista, mystistä oppia saa levittää vapaasti"

Kuinka mukavaa, että Hurri on tiedostanut osan maailman tilasta! Mutta jos pääkirjoituksen implikaatiot - ja suorat viittaukset - ovat tuota luokkaa, mitä voi odottaa muulta lehdeltä? Kotiseudullani toteutuu vuodenvaihteessa usean kunnan kuntaliitos, jonka tuloksena kotikaupunkini kasvaa noin 90 000 asukkaaseen. Varsinainen ydin on Kokoomusjohtoinen kauppiaiden ja maanpuolustuksen luvattu kantakaupunki. Paitsi esittäessään, kuinka "Olemme valinneet päättäjämme, jotka tehköön viisaita ratkaisuja kaupunkimme parhaaksi. Tässäkin lehdessä moni heistä esittää näkemyksiään" ja kuinka "pieni lehtemme on ollut avoin foorumi lähes kaikille keskeisille päättäjille", Hurri toteaakin tätä kuntaliitosta riemuiten vastaanottaen, että eräs raamatun kehotus tiivistää myös tulevan suurkunnan ilmapiirin:

"ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestyksenne on teidän menestyksenne.
Jos ei Herra huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo", sanoo psalminkirjoittaja."

Tällaisten joululahjojen kannustamana alan tosissani uskoa, ettei toivoa ole. Kun talouskasvua ja Raamattua naitetaan näin "tehokkaasti" keskenään ja sitä vielä kaikille kaupunkilaisille jaetaan, usko menee vähemmästäkin. Hurrin pääkirjoitusta seuraa paljon vastaavanlaista materiaalia. Seuraavalla sivulla on puolustusministeri Jyri Häkämiehen ja Itä-Suomen sotilasläänin komentajan kenraalimajuri Jukka Pennasen erilliset tervehdykset. Tässäkö ovat ne Hurrin mainostamat "keskeiset päättäjät"?

Puolet lehdestä, joka uskoo noin vahvasti edustavansa kristillisiä arvoja, on kuitenkin mainoksia. Tätä kimaraa rytmittää "tavallisten" ihmisten hurskaat tarinat, kuinka työ vapauttaa ja yrittäjyys palkitaan, muutosjohtajien psyykkauspuheet tulevan suurkunnan mahdollisuuksista, "ääniharva Jari Lindströmin, kolmannen polven paperimiehen toive: "Kateuden määrä saisi vähetä"" ja kaiken kruununa täysin käsittämätön artikkeli "Suomi on kristitty maa... vai onko?", jossa esitetään "tiesitkö, että.."-tietoiskujen muodossa, noh, kaikenlaisia "totuuksia", kuten "monet mystiset hoitomuodot ovat yleisin tie johtamaan ihmisiä sidoksiin, joilla on kielteisiä hengellisiä vaikutuksia". Suhteellisen neutraalin joogaa, buddhalaisuutta, Jehovan todistajia ja saatananpalvojia koskevan litanian jälkeen "...vai onko?"-osuus päättyy lihavoituun tietoiskuun: "Tiesitkö, että ylläolevilla Luojasta puhuvilla hoitomuodoilla ei ole mitään tekemistä Raamatun Jumalan ja Pyhän Hengen parantavan voiman kanssa."

Oikeastaan en jaksa edes kimmastua aiheesta - huolimatta siitä, viimeinen tietoisku sisältää noinkin kohtuuttoman ja ronskin piiloviestin. En vain kerta kaikkiaan käsitä, miksi jokaiseen kotikaupunkini kotiin täytyy jakaa noin polyfonista ja silti yksinuottista, kristillisiä perusarvoja ja kokoomuslaista yrittäjyyttä ylistävää lehteä, jolla kaikkein iljettävimpänä ominaisuutena on halu esitellä itsensä suvaitsemattomana ja ylimielisenä? (Myönnän, että itsekin olen esimerkiksi vegaanisen elämäntavan suhteen melko kireä ja paikoin ylimielinen, mutta siinä on kysymys enemmänkin väkivallattomuuden etiikasta kuin uskosta sinänsä. Se seikkana asettaa veganismin ja kristinuskon eri tasoille.)

Uskon, että kaupunkimme moninaisuudessa on silti tiettyjä osia, jotka eivät välitä kovinkaan paljon kristillisestä sanomasta ja on osia jotka välittävät mutta eivät pidä julistavista tahoista. Jälkimmäisenä kannustaisinkin Ilouutisten toimittajakuntaa keskittymään tulevana jouluna meditaatioon tai rukoukseen, jotta nihkeys, ylimielisyys ja egon varjelu löysäisivät heistä edes hitusen otettaan. Samaa toivon tietysti kaikille muillekin. Joulun ydinsanomahan on oikeastaan, kuinka meissä voisi syntyä rakkauden ja ymmärtäväisyyden liekki, joka ilmentyessään nuolee meistä egoistisen kuonan ja ohjaa meitä eettisesti kestävämpään olemiseen.

Tämän johdosta toivotankin kaikille lukijoille hiljentyneisyydelle altista joulua. Käykää rauhassa ja palatkaa terveempinä takaisin.

Kirosanat

Kuluttajalla ei ole muita oikeuksia kuin kuluttaa. Kuluttamattomuuteen pyrkivä toiminta näyttäytyy vastuuttomuutena, "köyhäilynä" ja bilettelynä", ja parhaansa mukaan talouselämä pyrkii tunkeutumaan sillekin elämän osa-alueelle. Aidosti kammottavinta on, että kuluttajista - en tohdi enää maamme asukkaista määrettä 'kansalainen' koska siihen liittyviä oikeuksia ja vapauksia ei ole - monikaan ei päivittäin kytkeydy yhteiskunnallisiin instituutioihin muualla kuin ruokakaupassa. Mittavin paradoksi onkin: kuinka irrottautua instituutioista ja niiden vallasta ja silti vaikuttaa yhteisölliseen toimintaan? Niinikään samanaikaisesti talouselämä edellyttää, että me eristäydymme toisistamme asuntoihimme ja kotipihoillemme. 1970-luvun keskeinen metafora tälle oli orapihlaja-aita, nyt se taitaa olla viihde-elektroniikka: ahtautuminen suurempiin kaupunkeihin pienentää pihoja ja tekee niistä ainoastaan näennäisiä - mieluummin töiden jälkeen laitamme verhot kiinni, jotta näemme paremmin mitähän tallensimmekaan digiboxille edellisenä iltana.

Eristäytyminen kotiin ja viikonloppuinen juhliminen samanhenkisten ihmisten kanssa on rakenteellisesti yksilöä vääristävä voima. Selviä luokka- tai puoluejakoja ei Suomessa ole, koska talouskasvun ideaali on itsestään selvänä pidetty, kaikkien jakama yksi totuus. Emme tunne kuin omamme, muut ihmiset ovat oletuksia, tyyppejä, joita yhdistelemme mediasta, keskustelupalstoilta, irrallisista kuluttajan yhteyksistä.

Teknokraattisen yhteiskunnan alasajo ei tule kysymykseen, koska uskomme vilpittömästi hallitsevamme teknologiaa. Talouden suhteen uskomme ei ole aivan yhtä vilpitön, mutta tyydymme siihen, koska se tuo meille niin paljon materiaalista hyvää, takaa ns. "hyvinvointimme". Yleisemmin kysymys tyytymisestä näyttäytyy eksklusiivisena, mitä tulee yksilön hyvinvointiin ja oletettuihin oikeuksiin.

Niin ollen on melko turhaa väitellä puoluepolitiikasta, tietyn puolueen tai poliitikon edesottamuksista, koska sillä alueella tapahtuva on mädännäinen yksilöiden yhteenliittymän hartioilla. Valtiotason politikointi on orjuuden alku. Marxismin ideaalit ovat vuosisadassa osittain toteutuneet, kuten Michael Hardt ja Antonio Negri osoittivat teoksessaan Empire (2000): kansallisvaltiot ovat murentuneet niiden lipuessa kohti keskiarvottavaa, keskusohjautuvaa, panoptista liittovaltio-konseptia. Kehitys on kuitenkin täysin päinvastainen, mitä tulee kansalaisvapauteen ja yhteiseen päätöksentekoon: vallan keskittyessä Brysseliin ja EU-komission valiokuntiin yksilölle ei jää muuta kuin totteleminen ja kuluttaminen. Hän tyytyy, mutta väärässä mielessä. Hänen tyytymisensä ei lähde hänestä itsestään, vaan siitä, että takaamalla tarpeeksi korkean elintason osalle alaisistaan globaali talous saa alaisen unohtamaan häntä itseään yhteisön jäsenenä koskettavat asiat, korkeintaan kanavoimaan ne puoluepolitiikkaan, joka sinänsä tapahtuu kuitenkin transsendentissa: televisioruudulla, sanomalehden sivuilla. Mutta yksilön arkipäiväisen toiminnan kannalta sillä ei ole muuta merkitystä kuin kallistuuko ruoka vai pysyvätkö hinnat paikallaan. Ja jos todella on niin, että äänestämme, vaikutamme yhteisiin asioihin ainoastaan kukkaroillamme, miksi suhteemme ostamiseen on täysin pinnallista? Miksi kauppakäyttäytymisemme on hektistä hösäämistä, kiirehtimistä hyllyltä toiselle jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti viettämään laatu-aikaa (lue: kuluttamaan ostamaamme viihde-elektroniikkaa)? Missä ovat keskusteluryhmät, iltamat? Tämän lisäksi emme edes todella nauti tuotteista, joita kulutamme - nautimme siitä odotuksesta, jotta saisimme tuotteen kauppakassiimme, lupauksesta jonka tuote tarjoaa, eikä sitten muuta.

Työ on pettänyt meidät, mutta silti me luotamme työn autuaaksitekevään voimaan ja pidämme työttömiä uneksijoina ja luusereina. Totuus kuitenkin on, että työ on jo vuosikymmeniä sitten irtaantunut tarpeellisista puitteista, että yhteisöllisyyttä ylläpitävä työ voitaisiin organisoida vähemmin resurssein, jakamalla ja osittamalla aidosti yhteishyvällistä työtä. Näin monen yksilön viikoittainen työrupeama pienenisi vähintään siihen marxilaiseen ideaaliin, jossa noin neljä tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olisi yksilön panostus yhteishyvään - loppuaika jäisi hänen vapaalle itsensä toteuttamiselle, oikealle elämälle. Silti monille suomalaisille ajatus kansalaispalkasta on täysin järjetön, koska suuri osa heistä on täysin ehdollistunut siihen, että liiallinen työn tekeminen on todellisuudessa itsensä toteuttamisen muoto; että jollei kuluttaja tee työtä ja tuota, hänellä ei ole mitään oikeuksia (kuluttaa), eikä ihmisarvoa.

Uskonto on pettänyt meidät, ja kohdistamme siihen vihamme, koska se näyttäytyy tiedostamattomasti parempana syntipukkina kuin kaikkivoipa talouselämä. Kirkko on pahojen pedofiilipappien pystyyn kuollut instituutio, joka on turmellut myös henkisyyden ja uskonnollisuuden, ja mikä tärkeintä, olemme ymmärtäneet, että uskonnollisesta elämästä ei ole hyötyä, ja siksi voimme myös luopua myös siitä. Olennaisempaa kuitenkin on, että kirkko yhteiskunnan instituutiona ajettaisiin alas ja tilalle kohotettaisiin mysteerilaitos ja rukouspiirit. Uskonnollisuuden tuominen nykyaikaisen valtion ja sitä hallinnoivan globaalin talouden yhteyteen on uskonnollisen elämän rappio. Juurettomina meillä on yhä suppeampi ymmärrys siitä, mitä henkinen kehitys on. Nykyaikaisesta näkökulmasta se on ennen kaikkea tyytymistä.

Niinikään se mahdollisuus, että saman kadun yksilöt synnyttäisivät paikallistalouksia, jotka operoisivat rahan ulkopuolella, tavoittelematta voittoa ja keskinäistä solidaarisuutta edistävästi, ei sekään kuulu olevan yksilöiden työmoraalin kannalta suotavaa. Jopa naapuruussuhteet on alistettava vapaa-ajan hulvattomaksi yhdessä tekemiseksi tai palvelun tarjoaja - asiakas -suhteeseen. Puhtaaseen vaihtoon perustuvana kädentaitojen ja henkisiä arvoja vaalivan toiminnallisuuden tasa-arvoisena vaihtosuhteena se ei tietenkään voi näyttäytyä, silloinhan se uhkaisi globaalia taloutta.

Tämän hegemonian alla myös kansalaistottelemattomuus ja omaisuussabotaasi ovat auttamatta väärin, anarkistista, pahaa toimintaa, josta on rangaistava. Jää kuitenkin huomaamatta, että asianomaisten globaaleihin yritysten julkisivuun kohdistama toiminta ei ole väkivaltaa. Jos kaupunki häätää asukkaat vanhoista puutaloista, repii ne maan tasalle ja rakentaa tilalle kerrostalohirviöitä, sitäkään ei kutsuta väkivallaksi. Sen sijaan yritysten haarakonttoreista vastaavat työntekijät, ja media kiinnittyy heihin - aivan kuin omaisuussabotaasi kohdistuisi heihin, vaikka tosiasiassa tuo transsendentti voima, joka on pukeutunut yrityksen nimen ja brändin taakse paitsi orjuuttaa heitä myös tekee heistä surkeita virkamiehiä, oman keskitysleirinsä paperinpyörittäjiä. Mutta kun uhri on työntekijä, olkoonkin kaupungin haarakonttorin johtaja, ei brändin maantieteellisesti arbitraari muoto, sabotaasi on ehdottoman rangaistava teko.

Julkista tilaa hallitsee talous ja kaikenlainen yksilön aktiivisuus leimataan anarkismiksi, töhryilyksi, juopotteluksi ja kaikenlaiseksi halveksittavaksi toiminnaksi. Vaikka julkisia tiloja ovat tätä nykyä enemmän automarkettien aulat ja parkkipaikat sekä moottoritiet, perinteiset keskustan toripaikat, kadut ja aukiot ovat nekin täynnä mädännäisyyden merkkejä: tarjouksia, tuote-esittelijöitä, valotauluja ja logoja. Kaikki nuo merkit ovat syöpyneet kollektiiviseen kuluttajatajuntaamme halutihentymiksi, jolloin pelkkä Mustan Pörssin nimi riittää laukaisemaan meissä kasvavan halun kuluttaa kaikkea sitä, mitä Musta Pörssi tuotevalikoima-arsenaalillaan voi mielikuvissamme tarjota. Vastaavasti olemme ehdollistuneet myös siihen, että suhteessa kauppojen nimiin muuntajapömpeliin teipattu keikka- tai paremmassa tapauksessa aktivismi-juliste on jotain alempiarvoista, "töhry", epämääräistä saastaa joka pilaa katukuvan. Ja tietenkin tuotemerkin on oltava mahdollisimman suurin merkein esillä, muuten ohikiitävästä autosta sitä ei ehdi huomata. Merkkiviljely ei meitä häiritse, päinvastoin: rakastamme sitä, koska se korreloi käsitykseemme sivistyksestä. Ristijärvellä ei ole enää kuin ABC-asema, kiitos ABC-aseman, mutta juuri ABC-asema tekee kyläpahasesta jotain, kahvinmittaisen pysäkin. Gigantin tulo keskisuureen kaupunkiin on tapaus, edistäähän se paitsi kaupunkilaisten hyvinvointia, tuo myös työpaikkoja ja lisää sivistystasoa. Ylläpitämällä keskisuuria ja suuria yrityksiä todistamme olevamme kaupunkilaisia, sivistyneitä, jotain aivan muuta kuin metsäläiset esi-isämme, oikeita EU-kansalaisia.

Luonto ja pienen mittakaavan yhteistoiminta ovat meille niinikään kirosanoja. Kammoamme niitä, pidämme joko uhkaavana tai näpertelynä. Kaupunkilaisen on oltava suureellinen! Meillä menee hyvin, se pitää todistaa. Jos "palaamme luontoon", otamme mukaan uuden moottoriveneemme. Nykymökeillä ei ole mitään tekemistä mökkien kanssa, eikä mediadiskurssi ole niistä pitkään aikaan mökkeinä puhunutkaan, vaan kesäasuntoina. Kesäasunnolla onnistuu myös työnteko, eihän kunnon kansalainen jätä töitä kesäksikään - tai jos jättää, mukaan kannattaa varata muutama tuore DVD-levy ja langaton laajakaista, muuten käy huonosti, saattaa mökkihöperöityä. Pyöräily, kävely, soutaminen, luonnossa liikkuminen eivät tule kysymykseen, koska aika on se, jolla kaikki mitataan, eikä lomalaisella ole aikaa koskaan liikaa. Siksi pitää liikkua nopeasti. Pitää olla tehokas.

Sama tehokkuusajattelu on tunnetusti syöpynyt jopa sinänsä viattomiin puhteisiin. Olen talvesta lähtien kerännyt niitä kirjoja, jotka aion kesälomalla lukea, sitten kun minulla on aikaa. Marjoja aion poimia kymmeniä litroja, täytynee hankkia toinen pakastin, jotta saan kaikki mahtumaan. Olin mökillä perjantaista sunnuntaihin, maanantaina piti olla jo kavereiden kanssa grillaamassa. Saunahalot moteittain, ruokavarannot kylmälaukuittain.

Kirosanat ovat voimasanoja. Alunperin voimasanoissa oli takana maasta, juurista, aitoudesta nousevaa yli-inhimillistä voimaa. Emme kristillisen kasvatuksen saaneina pidä kiroamista kovinkaan sivistyneenä käytöksenä, mitä se ei tavallaan olekaan - ennen kaikkea kirosanat kuitenkin määräävät paikan, ne ovat kategorioimista ja samanaikaisesti korkeammalla taholle suunnattu toive. Jos katsoo yhteiskuntaa ja yrittää muodostaa siitä jonkinlaista, koherenttia kokonaiskuvaa, edes yksilön perspektiivistä, huomaa pian, että voimasanojen käyttö on paitsi välttämätöntä, myös toivottavaa. Ne lähtökohtaiset vääryydet joita yhteiskunnassa lain nojalla harjoitetaan, ansaitsevat tulla kirotuiksi ja niitä vastaan meidän on taisteltava. Ymmärrän hyvin, jos keskusteluyhteys usein katkeaa: on vaikea keskustella sellaisessa ryhmässä, jossa muut osapuolet ottavat itsestäänselvyytenä sen, minkä laki hyväksyy ja mihin globaali talous kannustaa, ymmärtämättä todella sitä etiikkaa, joka nousee ihmisestä ja hänen vapaudestaan, ei valtiosta ja sen tahdosta. Se on vaikeaa, mutta altavastaajan on oltava rehellinen, on tuotava esiin se, minkä kokee tärkeäksi ja totuudelliseksi - se on aidossa demokratiassa oikeus ja velvollisuus. Mahdollinen muutos on näkymätöntä, mutta jaksan uskoa, että neljänkymmenen vuoden päästä moni pieni asia näyttää paremmalta kuin nyt. Siksikin tätä ilmastonmuutosta on kiihdytettävä: sopivassa suhteessa siitä on oltava hiljaa ja siitä on puhuttava.