Nimet ja naamat ja pannaan vielä kahvimuki kaupan päälle!

Helsingin Sanomat tempaisi, kerran vuodessahan se sen tekee, ja julkaisi kahdentoista sivun kirjallisuusliitteen sopivasti kirjamessujen alla. Kenellekään ei jää epäselväksi, miksi, mitä ja ketä. Ja tapojensa mukaisesti jokaiselle tarjoiltiin liitteessä jotakin: on Riikka Pulkkisen päiväkirjaa, Mick Jagger- ja Neil Young -elämänkertojen arvostelua, lastenkirjallisuutta ja tietokirjallisuutta (Suomen historiaa; Talvisotaa, kuinka ollakaan). Lisäksi lehti esittelee totuttuun tapaan vuoden esikoisesta kisaavat kirjailijat. Liepeissä on näkökulmaa ja esseetä, pikahaastatteluja aiheesta ”miksi kirjailija haluaa ulkomaille kirjoittamaan?”.

Pulkkinen, Sofi Oksanen, Anja Snellman, Jari Tervo, Riikka Ala-Harja, Mikko Rimminen... nimet ja naamat ovat tuttuja lehden lukijoille. Olemme tuttujen aiheiden ja tuttujen tunteiden äärellä. Keskeisin tunne, joka liitteestä jää näet mielen päälle on uteliaisuus. Jopa kirjallisuuspalkinnon finalisteilta on jo useamman vuoden ajan kyselty samat kysymykset: miksi kirjoitat? miksi juuri tämä kirja? sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen. minkä kirjan luit viimeksi? Lukijan luontoon osin kuuluva ja tämän mielellään harrastama tirkistely on pinttymä ja tapa jota uusinnetaan, koska, no, koska oi! taiteilijat! Sellaiseksi kirjallisuuskenttää on viime vuosikymmeninä myös yhä voimakkaammin haluttu brändätä. On kirjoja ja kirjailijoita, on tekstejä ja nimiä ja naamoja ja on Oksasen bondage-harrastus, jokaisella tietysti omansa, muttako ihan japanilaista sidontaseksiä! Nämä asiat meitä silti näyttävät viehättävän; että kirjailijat ovat ihmisiä, mutta taiteilijoita, meitä mutta kuitenkin heitä.

Miksi kirjoitat? Vaatinee esikoiskirjailijalta jo todellisia taidonnäytteitä vastata kysymykseeen tavalla, joka erottuisi muista edukseen. Matias Riikosen ”En tiedä” on tässä mielessä lähes täydellisyyttä hipova bartlebymainen vastaus. Jarmo Ihalaisen sama vastaus toisin muotoiluna synnyttää kuitenkin tässäkin uteliaassa lukijassa kutkuttavan ristivedon: joko tämä kaksikko ei vain halua paljastaa sisintään minulle – mikä on väärin sillä minulla on oikeus tietää – tai sitten he vain painelevat kuin unessa, mieltä vailla ja kynän kuin siittimen vietävinä, eivätkä totta tosiaan ole palkinnon arvoisia. Haluan kunnon vastauksia, viisauden sanoja!

Antti Majander sentään on kirjoittanut haastattelujen liepeeseen näkökulmansa, jossa hän puolustaa kirkkain silmin palkintoa. ”Voittajat ovat tulleet jäädäkseen alalle”, hän otsikoi – kahdestakymmenestä voittajasta ainakin kahdeksantoista kuuluu elävän hänen mukaansa kirjailijanelämää. Toisaalla – Pulkkisen päiväkirjassa – valottuu tarkkaavaisille lukijoille sitten tämä kirjailijanelämä: vaikka ”glamour on aina jossain muualla kuin minä” arki koostuu sinihomejuustosta, suklaakakusta, matkustelusta, kirjoitusrauhan tavoittelusta, kollegojen julkkareista ja säännöllisestä yhteistyöstä luotettavan kustannustoimittajan kanssa. Toimeentulokysymyksestä ei Pulkkinen mainitse, mutta yhdeksän kuukauden aikana hänellä ei vaikuta olevan siitä toisaalta murhetta. Ja totta puhuen, jaksaisivatko lukijat sitä marinaa kuunnella? Riittämättömyys, blokit, kaikki nämä ikävät asiat jäävät paljastamatta – silti mieltä painaa. Vai sittenkinkö juuri näitä asioita me vastauksista etsimme? Missä ne ovat? Eikö niitä ole? Tällaista normaalia elämääkö se kirjailijanelämä sittenkin on? Tietysti jokainen ymmärtää, että Pulkkinen on menestynyt kirjailija – joka jantteria ei Suomessa lueta tällä tavoin, näin paljon, ja harvemman teoksia käännetään muille kielille. Hän vaikuttaa kaikin puolin kunnon ihmiseltä.

Monet kirjailijat korostavat yksinäisyyden ja kirjoitusrauhan tärkeyttä. Loputtoman yksin he parraksilla silmiimme näyttävätkin olevan: ylimeikattuina, kömpelöissä asennoissa, tukka silmillä ja silmät harottaen, ole siinä sitten, jotenkin. Vai muodostaako tämä myyttinen kirjailijuus jonkinlaisen heikäläisten heimon, yksinäisten joukon, jota tuottaa ja uusintaa se etäisyys jonka takaa uteliaaksi arveltu lukija luulotautineen tirkistelee? Muodostaako oi! taiteilija! eron, jonka vuoksi kirjailijan yksinäisyydestä pitää erikseen tehdä niin tiliä? Entä poikkeaako tämä ero tai etäisyys, tai tämä yksinäisyys oletettujen meikäläisten tavanomaisista yrityksistä keskittyä johonkin? Jo kirjoitusrauha sanana sen sanoo: meillä muilla on vain työrauha. Heillä sen sijaan on yksinäisyyskin, ja maaginen kirjoitus.

Mutta sitten ovat nämä varkaat, nämä lainailijat, nämä toisten elämillä pelaajat! Jukka Petäjä toteaa esseessään: 

Kirjallinen käytäntö on, että elävä ihminen on kirjailijalle yhtä vapaata riistaa kuin kuollutkin ihminen, vaikka joskus toisin luullaan. Aikalaisside tekee kytkennästä moraalisesti aremman, mutta laki ei voi määritellä, mihin kirjailijan oma elämä loppuu ja mistä alkaa toisten elämä – se, jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.

Tämän Petäjä toteaa ja jatkaa, että kaunokirjallisuudella on kuulemma toisenlainen logiikka kuin tiedonvälityksellä, ”jossa lait estävät tunkeutumasta väkisin toisen henkilökohtaiseen elämään”. Siksi Helsingin Sanomatkin tyytyy kiertelemään kuin pahainen haaska kirjailijoiden ja kirjailijuuden ympärillä, yrittäen aina tilaisuuden (messujen) tullen nokkia oikeasta narusta. Helsingin Sanomat on korkean profiilin sanomalehti, se ei revittele kirjailijoiden yksityiselämillä. Se puhuu, kuten tavaksi on tullut, kirjallisista hahmoista, näistä ”kirjailijoista”, joita se kääntelee kuin Michael Bay naisnäyttelijöitään: kulmat on mietittävä, mutta aina jonkin asennossa on herätettävä lukijassa uteliaisuuden kiihkoa, sitä ilman esittämisessä ei ole mieltä.

Joten kun johonkin suuntaan on kuitenkin joka tapauksessa pyllistettävä, pyllistettäköön sitten näille ihmisille auransa takana. Kirjamessuilla tavataan!