torstaina, maaliskuuta 14, 2013

Jäätävä rakkaus


Michael Haneken Amour (2012) on voittanut lukuisia palkintoja ympäri maailmaa, mm. Kultaisen palmun ja vieraskielisen elokuvan Oscarin. Sitä on kehuttu yhdeksi vuosikymmenen parhaista elokuvista eikä muitakaan ylistyksen määreitä ole vältetty.

Helsingin Maximin alakerran aulassa on keskiviikkoillasta yllättävän paljon keski-iän ohittaneita iäkkäämpiä naisia ja miehiä. Tunnen Haneken tuotannon, mutta etukäteisarveluni perusteella olen alkanut odottaa 71-vuotiaan itävaltalaisohjaajan tuotannossa seestymistä ja elokuva ”rakkaudesta ja luopumisesta” antaa mielikuvissa sellaiselle odotukselle siunauksenkin. Toisin kuitenkin käy. Toisin kuin esimerkiksi Esko Rautakorpi kirjoittaa, Amour ei tarkastele ”arkaa aihettaan hellyydellä ja lämmöllä”. Kaikkea muuta. Haneken kuvakieleen on aina kuulunut kylmyys ja ankaruus eikä Amour tee poikkeusta. Kiinnostavaa kuitenkin on, että kuten Rautakorvelle, monille muillekin Haneken myöhäisteos on humaani, liikuttava ja hellä. Toivottavasti kanssakatsojatkin kokivat niin.

En tarkoita sanoa, että tunnesisällöltään Amour jotenkin epäonnistuisi. Näyttää vain, että sen emotionaalinen viesti synnyttää keskenään ristiriitaisia affekteja. Rautakorpikin äityy arvelemaan, että elokuva on ”pelottava ja luotaantyöntävä kokemus” niille, ”joilla ei vielä ole kokemusta siitä, että elämä on lopulta luopumista”. Minulle se ei ole kumpaakaan. Kokemus tai sen puute ei tee Amourista silti vähääkään lämpimämpää elokuvaa. Sen juonessa on kaikki ainekset liikutukselle eikä kuolevaa ja hänen kuolemaansa todistamaan jäävää ihmistä sitova rakkaus ja huolenpito ole millään muotoa piilotettuja elementtejä kokonaisuudessa. Hämäävä ja tarinaan nähden jopa ristiriitainen sen sijaan on nimenomaan Haneken vanhastaan tuttu, etäännytetty kuvakieli ja leikkauksen ankaruus. Toisin sanoen se, miten Haneken kuvakieli suhteutuu juoneen, poikkeaa melko radikaalisti niistä potentiaalisista teoksista, joita sama juoni toisissa käsissä koostaisi.

Anne (Emmanuel Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignat) ovat kaksin elävä pariskunta. Elokuvan alkupuolella Anne saa kaulavaltimontukoksen, sitten toisen kohtauksen ja pitkin elokuvaa hänen tilansa huononee. On selvää, että edessä on toisen kuolema. Tällainen determinismi tuntuu silti tunnevastaiselta: taidelajin hengessä ylipäänsä saattaisi tässäkin toivoa, että pariskunnan hiipuvia yhteisiä hetkiä sävyttäisi rakkaudentunnustus tai muutoin herkkä, koskettava viimeinen hetki. Mutta lähestyvä kuolema ei odota eikä Haneke lähde mukaan unelmatehtailuun. Kaitapuolet elämät kuljeskelevat muistojensa täyttämässä asunnossa, lespaavat sitten kunnes lähtevät, ja asunto on tyhjä.

Ensin Anne halvaantuu oikealta puolelta. Sitten Annesta tulee petipotilas, jota syötetään, hoivataan ja pestään. Kateeksi ei käy todistamaan jääviä, ei Georgesia, ei heidän lapsiaan joista itsekeskisyys vähitellen karisee: omat asuntohuolet tai työkuviot eivät enää paljoa paina, kun Annen puhe muuttuu puolustuskyvyttömän lapsen raakkumiseksi ja vuorovaikutteisuus siitä häviää. Anne hokee ”mal”, ”sattuu” eikä liioin muuta. Georges taas kulkee kyynelittä rinnalla. Näyttää kuin hän olisi käynyt toisen kuoleman jo moneen kertaan läpi mielessään, kuin tietäisi ettei itkeminen enää auta, että surutyötä tehdään jo hiipuvan elämän aikana. Emme jää seuraamaan Georgesin aikaa Annen kuoleman jälkeen – sellaiseen sentimentaalisuuteen ei Haneke taivu.

Vaikea onkin rakastaa Haneken elokuvaa. Siitä on helppo pitää; myös Amour on kaikilta osin tasokasta, omaäänistä elokuvaa. Mutta niin paljon kuin elokuvassa onkin realismia vaipanvaihtoineen ja syöttämisineen, lähelle tai iholle ei ikinä tulla. Mitä tarkoitusta kuvakielen ankaruus yhdistettynä koskettavaan tarinaan oikeastaan ajaa, on varsinainen kysymys. Haneke ei manipuloi – ainakaan totuttuun suuntaan. Hän ei yritä sanoa, että elämä on kaunis, että tällaista sen ehtoopuoli on, että lopulta kaikki sammuu ja sillä siisti. Eikä katsojakaan odota tai elättele toiveita, että kaikki päättyisi jotenkin kauniisti, että kaiken tämän elämisen pimeyden jälkeen astuttaisiin valoon. Elämisen näkökulmasta poistuminen on lähes aina jollain tasolla synkkää, vaikka tietysti Amourissa Annen kuolema onkin kaikille jo helpotus. Mutta stabiili kamera, tahallisen pitkät ja kaukaa kuvatut koruttomat kohtaukset sekä elliptiset hypyt tekevät yhdessä kokonaisuuden eron ja etäisyyden. Jos aihe koskettaakin meitä kaikkia – me kaikki kuolemme – on kuin Haneke kieltäisi meiltä, jälleen, tapojensa ja metailujensa mukaisesti, liikutuksen. Koko kuvakieli tähtää siihen, ettei katsoja vahingossakaan toisi kuolemiseen minkäänlaista sentimentaalisuutta. Älkää liikuttuko, sanoo Haneke, liikuttukaa vasta omalla ajallanne, vasta kun itse elätte tätä jos sittenkään.

Siitähän Haneken elokuvat ovat tunnettuja. Niiden visuaalisuutta ja elokuvaa käsittelevä kritiikki on toisinaan ollut heppoista juuri muodollisuutensa vuoksi – Haneken metakritiikki häipyy obskuuriin teosmuotoon eikä useinkaan kasva yhtään itseään edemmäs. Amourkin alkaa hyvin ohjaajalle ominaiseen tapaan: näemme suoraan edestä, lavalta käsin katsomon, jossa ihmiset asettuvat paikoilleen ja orientoituvat näytökseen. Kun se alkaa, he taputtavat. Mutta se, mikä katsojalle alkaa, ei kaipaa aplodeja. Siinä on hyvin vähän juhlaa, mutta arvostusta sitäkin enemmän. Vahinko vain, tällaista osoittelua Haneke ei useinkaan nokita mitenkään: katsojalle osoitetaan kielto, mutta häntä ei rökitetä. Hänelle osoitetaan huomio, että katsojuus tekee kaikesta tästä vastenmielistä – ja siitä taas on helppo pitää. Jääkin vaikutelma ikään kuin Haneke vain oikeuttaisi työnsä elokuvan parissa sisällyttämällä siihen pienen, vaikka sitten hennon itsekritiikin oraan ja katsojasyytöksen. Minä olen tehnyt tämän, koska tällaisia teoksia on tehty ja tarvitaan toisien vastapainoksi – ja te katsotte tämän, koska te pidätte tästä. Se on ehkä muodollista sadomasokismia, mutta enää tällainen osoittelu ei riitä saatika vakuuta, pikemminkin harhauttaa ja hajauttaa huomiota. Das Weiße Bandin (2009) jälkeen Amour onkin tässä valossa hienoinen pettymys. Vaikka se ei varsinaisesti käsittelekään visuaalisia medioita tai amerikkalaista elokuvaa, joiltain osin sentimentaalisuuden kieltämisestä kielivä alleviivailu on tarpeetonta.

Ja silti jää nimenomaan tunne, että Amour on enemmän kommentti sentimentaalisesta elokuvasta ja romantiikkaa kaipaavasta katsojuudesta kuin elokuva ihmisistä rakkauksineen ja huolenpitoineen. Siinä mielessä minulla tulee sääli kanssakatsojiani. Kuvakielen jäätävyys jättää hyvin vähän tilaa sille kolmannelle, joka haluaisi seurata neljännen seinän seasta ihmissuhteita ja niissä eläviä suuria kysymyksiä, rakkautta ja kuolemaa. Kuin katsojuudesta esiin manipuloitu myötätunto olisi Hanekelle vain yksi valheellinen ja esineellistävä minä, yksi elokuvallinen eristäjä jonka elokuva muotona tuottaa. Sellaista sanomaa vasten elokuva ei meille mitään opeta saatika välitä eikä sen ehkä kuulukaan. Haneken elokuva rakkaudesta ja kuolemasta on elokuva rakkaudesta ja kuolemasta, johon meillä ei ole katsojina pääsyä. Ne tietysti eletään ja koetaan eläviksi ja kuolleiksi aivan muualla kuin katsojien kanssa pimeässä.

perjantaina, maaliskuuta 08, 2013

"Kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä"


Kirjoitin jokin aika sitten Teflon Brothersista, Heikki Kuulasta ja Pyhimyksestä. Palaan aiheeseen, tällä haavaa Pyhimyksen viimeiseen levyyn Paranoidiin (2011), sillä jotain tuntuu jääneen sanomatta. Paranoidissa kulminoituu näet jotain pitkälti ajateltua, pitkään kypsyteltyä, elementtejä jotka toistuvat pitkin Pyhimyksen tuotantoa, mutta joita ei voi tarpeeksi alleviivata. Harvalla suomalaisella musiikkijulkaisulla tavoitetaan yhtä paljon yhtäältä nuoren aikuisen aikalaiskokemuksesta 2000-luvulla ja toisaalta työn tai taiteen tekemisen ilmeisestä mahdottomuudesta, kaikista niistä kriiseistä ja tunnoista joiden kanssa artisti, ihminen, jokainen vähänkään elämässään mitään yrittävä joutuu tämän tästä elämään.

Päällisin puolin Paranoid on tietysti eräänlainen äärimmilleen pingotettu omakuva ainakin osittain menestyneestä rap-artistista, joka purkaa nyt kuuntelijoilleen kaiken artistisen pahan olon. Ystäväni kuvaili taannoin Swansin Michael Giraa katkeraksi mieheksi, joka haluaa oksentaa kaikkien päälle. Samaa voitaisiin sanoa siitä fiktiivisestä Pyhimyksestä, joka esiintyy Paranoidilla. Aiemmilla levyillään sama hahmo oli näyttäytynyt toisena, ensin ehkä haaveilijana, sitten maailmasta huolestuneena filosofina (ajattelen Vesa-Matti Loirin Eino Leino -tulkintaa Vesa-Matti Loirin Filosofeeraavasta ylioppilaasta), mutta nyt kuuntelijoiden edessä oli vihainen, turhautunut ja epäonnistunut artisti, narkkari, lääkepallero ja mitä ikinä. Ei kuitenkaan välttämättä syrjäytynyt, ainoastaan tavanomaista, jotenkin merkityksetöntä elämää kiikun kaakun elävä suomalainen nuori.

Monista tekijöistä päätellen voisi toki ajatella, että Pyhimys on artistina kaikkea muuta kuin epäonnistunut. Tiettävästi hän on yksi Suomen lahjakkaimpia rap-artisteja. Ilmeisesti hänellä on suhteellisen suuri kuulijakunta ja hänen levynsä ovat saaneet jotakuinkin aina kiittäviä arvosteluja. Mutta se, miten yksi katsoo toista, ei tietenkään vastaudu omaan kokemukseen. ”Miten vois selittää mummolle / et mä oon vaan netis hahmo / se on mun ura aulabaarissa / Habbo-hotellissa pakkopaita mainoskatko / eikä todellakaan jatkoon”, lasketellaan Paranoid #2:ssa (levyn jokainen kappale on nimetty Paranoidiksi). Sen lisäksi, että nuori polvi vaikuttaa kohtaavan jatkuvasti työelämän muuttuneesta luonteesta johtuvia implisiittisiä syytöksiä – ”mitä työtä se tuollainen on?” – ja ymmärtämättömyyttä, se verrattain usein imee niitä myös itseensä. Vallitseva todellisuusperiaate kannustaa instituutioidensa – koulutus, media, työelämä – kautta menestymään aitoamerikkalaiseessa hengessä, eikä Pyhimys ole tämän kokijana yksin, vaikkakin osin eri asemassa kuin satunnainen parikymppinen nuori. Kuten sanottu, joillain mittareilla Pyhimys on oikeasti menestynyt. Se ei kuitenkaan vähennä kokemuksen tuskaisuutta, sillä kukaan ei menesty tarpeeksi koskaan. Jos näet onni, hyvä elämä ja itsetunto ripustetaan työn lopputuloksiin ja menestykseen, mikään ei koskaan riitä. Näin sanottu on tietysti helposti sanottu, mutta kahta vaikeampi uskoa ja elää todeksi: kukapa ei kamppailisi edes joskus arvottomuudentunteiden parissa, sen tunnon ettei kelpaa kenellekään – vaikka yksi minuus ihoni alla vakuuttelisi jo seuraavan sisäänhengityksen aikana, että mitä väliä, ei vieraiden tunnustusta edes kaipaa jos ainakin lähimmäiset välittävät. ”Sä et oo mitään, ja tajuut vihdoin et se mitä halusit olla, susta ei koskaan tuu sitä” (Paranoid #6). On ylpistymisen ja katkeroitumisen teitä, joita valita, mutta on kolmaskin: totuuden henki, johda sinä meitä. Valaiskoon se, ettei kaikki tämä nahanalinen kuhina, mielikuvien, näkemysten, luulottelujen ja arvotusten vuo meitä harhakuvien hemmettiin mukanaan vetäisi, vaan päästäisi pois, päästäisi pois, tuntoon kiinni, ja tolkkuun.

Rap-fantasioissa arvottomuuden ja katkeruuden tunteilla on tietysti omat käänteiskuvansa rapakontakaisessa utopian horisontissa, mutta Suomessa konkreettisempi haave taitaa olla vain tulla edes jotakuinkin toimeen. Sellainen nykyisen musiikkiteollisuuden aikana on alati vaikeampaa, ja käsittääkseni Pyhimyskin on puinut samaaomassa blogissaan joskus taannoin, ja vieläpä ilman sarvia hampaita. Cheekin kaltaiset artistit lienevät oma lukunsa, harvoja lajissaan, vaikka ei hänkään taida kartanossa asua autojen ja bikinipimujen kanssa. ”Ehdotan et: / perustetaan oma vitun Polis, täydellises maailmas ei räppiä olis / Perille pääseminen aina hyperbolist, katseesta näät miten kokkeli kolis / vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viiva yli!” (Paranoid #7). Ehdotus otettu vastaan: jätän unelman menestymisestä, mitä se sitten ikinä kohdallani tarkoittaakaan.

2000-luvun Suomessa elää yhtä kaikki ihmisiä, joiden on työlästä sovittaa yhteen se, mitä tahtoo tehdä, ja se, miten tulla toimeen. Kulttuurityössä vain määrä ja päälakea hellästi taputtava käsi ratkaisevat. Suhteellinenkaan menestys ei välttämättä riitä. Ottaen huomioon, millainen menekki nuorisomusiikiksi usein lasketulla rap-musiikilla Suomessa on (ja semminkin kun ”nuoriso” muodostaa laajimman mahdollisen ostajaryhmän) tuntuu vaikealta hyväksyä, että siltikin ”räppäri elää kädestä suuhun”. Leveä ei tiettävästi ole leipä muillakaan kulttuurialoilla, mutta sitä, leveää leipää, tuskin moni on todellisuudessa edes hakemassa. Pelkkä toimeentulo riittäisi, ja vapaus ja aika tehdä. Oma lukunsa tietysti on, pitäisikö kulttuurityö nähdä palveluammattina. Onko marginaalisella kirjailijalla, joka työstää vähälevikkistä romaaniaan kymmenen vuotta, saa sen vihdoin julkaistua, jonka jälkeen romaani saa yksi kaksi hassua arvostelua ja pienen lukijakunnan, oikeus leipäänsä, tai siihen, mitä hän tekee? Jos kokoomus- tai perussuomalaiselta poliitikolta kysytään, ei varmaankaan. Monelle tällainen marginaalinen puuhastelu on pahimmanlaatuista loiselämistä, jota eletään ”korkeakulttuurisen arvostuksen” varjolla. Rap-musiikin rooli, ajateltakoon jälleen Pyhimystä, on osin sama: aina löytyy joku, joka kysyy: ”mitä helvettiä?” Taatusti Pyhimystä, Ruger Haueria tai Teflon Brothersia kuuntelee marginaalikirjallisuutta lukevaa useampi, mutta kaikki eivät sitä arvosta. Vaikka ehkä pitäisi.

Immateriaalisuutta kohti kääntyvä myöhäiskapitalismi kääntäisi mielellään vastavuoroisesti kaiken käsiinsä saaman takaisin talousmetafysiikan kielelle. Sen rinnalla yskii kuitenkin vanhempi kapitalistinen kone, joka ei vieläkään aivan oikein usko, että uusi työ olisi vanhan veroista. Näkyvä hyöty, myyntiluvut, fanikunnat, ratkaisevat. Olisi ihanaa muuntaa taiteellista itseilmaisua, kokemuksia ja tuntoja kilinäksi kassavirroissa, jos se vain aina olisi mahdollista. Mutta kysymys laajemmasta, yhteiskunnallisesta hyödystä kulttuurialoilla on aina jotenkin sutiva. Taiteesta ei saa muuta välitöntä hyötyä kuin elämyksiä ja elämyksiä on toisinaan hankala muuntaa rahaksi. Keikkailu, johon levymyynnin lasku tiettävästi artisteja yhä kipeämmin pakottaa, on tietysti nähtävissä sellaisena, mutta mittavia osinkoja siitäkään tuskin kolmannet osapuolet kahmivat, ainakaan suomalaisen räp-musiikin piirissä. Kaikki tämä koskettelee siis lähinnä artistia, fania ja tapahtumajärjestäjää, mutta laajemmassa, suomalaista kansantaloutta koskevassa kontekstissa rap-artistikin on, niin luulen, jonkin sortin kummajainen, loinen ja sanaseppo eikä ainakaan ”oikeissa töissä”.

Tiedetysti työ on jotain, joka tuottaa yhteisöllistä ja yksilöllistä arvoa. Mutta arvo ei aina käänny rahaksi. Lukemattomia töitä tehdään ilman, että niistä koskaan saadaan rahallista korvausta. Tämän todellisuusperiaatteen piirissä on helppo kokea, että osa työstä on ”oikeaa”, osa vain välttämätöntä pahaa, jota on tehtävä, vapaa-ajalla. Vapaaehtoistyö ja hoivatyö ovat nekin sattuneissa yhteyksissä ”oikeaa työtä”: niistä jopa joillekin maksetaan. Kaikenlaisen yrittämisen ja ”puuhastelun”, kaikenlaisen osaamisen edistämisen, kaikenlaisen kulttuurityön kohdalla on niin ikään kysyttävä, mikä oikeastaan on arvokasta? Miten arvo määräytyy? William Gaddisin haastattelussa vuonna 1980 kirjailija sivusi teemaa: 
No, except as any writer may have days or weeks or months of doubt about whether or not what he is doing is worth doing. That is central concern of mine in both books: the question of what is worth doing. Gibbs says in J R, ”There's never been a time in the world when there were so many opportunities to do so many things that were not worth doing.” A corollary is: there's nothing more miserable than failing at something that wasn't worth doing in the first place. In our time, that's real problem, for so many people fail in just this way. Because of the Protestant ethic, free enterprise, democracy, and all of the high-sounding – and profoundly marvelous – concepts we started out with, everyone is supposed to have the chance to succeed. If you fail, it is your fault that you fail, with no notice of advantages or disadvantages.
Niin, mitä on mielekästä tehdä, miten arvokasta on tehdä jotain? Jos arvoa aletaan määrätä hyvien palautteiden, arvostelujen, kritiikkien tai selkääntaputtelun kautta, se ei, kuten sanottu, vakiinnu koskaan. Loppuviimein jokainen ymmärtää tämän. Kokemuksen syvyys ei ole käännettävissä. Vaikuttuneimmat ovat usein niitä, joilla ei ole suoraa pääsyä kertomaan julkisesti, miten hienoa työtä on tehty, ja vaikka olisikin, näkemykset voivat heittää häränpyllyä ja heijastavat subjektiivisia tuntoja, sellaisia joihin vaikuttaa samanaikaisesti moni muukin asia kuin Pyhimyksen levy. Itsekin kirjoitan tätä tekstiä osittain flunssassa, aamulla, eilisestä tohkeissani, mutta tunnelmissa jotka palauttivat mieleen Paranoidin, minkä vuoksi päädyin levyä kuuntelemaan. Eivät nämä ihmisen itsetunnot ja hyvät hetket ole useinkaan juuri kummemmasta kiinni. Kuinka pysyä tolkuissaan on se elämisen kysymys.

Ja kuten todettua, tolkun elämään ei aina hevin pääse kiinni. Liian moni jää puolitiehen eikä saa otetta. Aina jokin iestää. Yksinäisyys. Ulkonäköpaineet. Tavallisuus. Vanhemmat. Tuttavat. Poliitikot. Ne välittävät elimet, sosiaaliset mediat, jotka tuottavat etäisyyttä ihmisten väliin, jättävät tulkinnan varaa, ohjeistavat lukemaan ilmausta jonain muuna kuin se on. Ja kuitenkaan se, mitä joku sanoo, ja miten, ei ole niin ratkaisevaa kuin se, miten moni sanoo ja miten. Kritiikkisisällöt kasautuvat, meneväiset menevät yksiin, tähdet muodostavat kuvioita. Uutissyötteet ovat kaikilta osin skitsofreenisiä, ihmisiä ja tuntoja erilleen repiviä. Uteliaita rangaistaan. Hupipäivitystä seuraa poliittinen mielipide, lehtien luetuimpia nettiartikkeleita ovat ne, joissa mainitaan tissit ja tussut, ja ne muut ihmisiä alimmalla mahdollisella nimittäjällä viettelevät ”uutiset”.

En syytä sosiaalisia medioita tai lehdistöä, totean vain että ne eivät sovi kaikille, ei ainakaan niille, joilla ei ole taitoa käsitellä, haarukoida ja jättää huomiota; niille joiden herkkyyttä sellaiset mediat iestävät. Koen myös, että jollain tasolla Pyhimyksen Paranoid kertoo nimenomaan tästä, vaikka levy ei teemallisesti sitä sivuakaan. Miten koen itseni, miten koen toiset? Miten suhteudun muiden minuun kohdistamiin odotuksiin? Mistä löydän elämääni merkitystä ja mieltä? Mikä on arvokasta? Vanhoja, iättömiä kysymyksiä tietysti kaikki, mutta yllättäen räpin konteksti laajenee Paranoidilla kohti suomalais-eurooppalaisen nuoren mielenmaisemaa, joka on läpeensä medioitunut.
Sun mielest mikään duuni ei oo oikein sopivaa, ei mitään rotia, oot sosiaalimotissa /
Kasoittain turhaa tavaraa pienessä kopissa, sun asuntos se ei muistuta kotia /
Sua vituttaa kun jengi tulee käymään, mut sit sua vituttaa kun ketään ei viikkoon näykään /
Vapaapäivät voisi järkevämmin käyttää kun vain tv:stä ei tuu mitään, niin se iisiin illat täyttää /
Pitäis olkapää leikkaa, saigonii sheikkaa, mut sit ei voi pelaa pleikkaa /
Jos sun pitäis omaa elinikääs veikkaa, niin ei ois enää edes monta keikkaa/
Sul on mielipiteit, muut saa tussuja. Loppujen lopuksi vaan sohvalla lussutat /
mut turhaan sä siel mussutat, netissä nuoret nykyaikana tutustuvat //
Kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä (Paranoid # 6.)
Ja kaiken tämän jälkeen, tuntoon kiinni pääseminen on kaikkein haastavinta. Kun artisti purkautuu, ”hänellä on sanottavaa” kuten tavataan todeta, sitä harvemmin oikeastaan otetaan tosissaan. Paha olo, kärsimys, tuska ja turhautuminen ovat kuitenkin teoksessa syystä. Yksinäisyys on elämisen ikävää. Miltä hänestä tuntuu, miltä minusta tuntuu, ovat kysymyksiä joita ei oteta vakavasti, ne käännetään adjektiivien kielelle, mutta niitä ei sen kummemmin myötäeletä. Ja kuitenkin juuri näin taidetta koetaan, sitä tunnetaan ja tunnustellaan – jos sellainen jätetään huomiotta kritiikeissä, sen pahempi niille. Uskon kuitenkin, että harrastajat, vannoutuneet kuulijat, musiikin ystävät pääsevät lähelle; levy viipyy soittimessa ja lyriikoita kuunnellaan. Ja saatan vain uneksia, miten paljon tärkeää työtä Pyhimys on työllään, etenkin Paranoid-levyllä tehnyt, miten paljon myötäelämistä hän on nuorissa herättänyt. Miten ihmiset löytävät toisiaan, ovat toisilleen, läsnä, yhdessä eivätkä yksin. Jos oma kokemukseni, omat nuoruudenkokemukseni musiikin terapeuttisista mahdollisuuksista, yhtään, edes vähäisissä määrin vertautuvat heidän vastaaviin, ei suomalaisilla nuorilla ole hädän päivää. Suomalaisella musiikkikentällä on yhtä enemmän ajankohtaista, kouriintuntuvan todellista sanottavaa, jos se vain otetaan vakavasti ja muunakin kuin pontimena bailaukselle. Tällaiset peilit apunamme meillä on kaikki edellytykset selviytyä. Ne auttavat meidät ylös sohvalta, mutta eivät enää läppärin ääreen, vaan toistemme tykö.