Rap, itsekorostus ja myötätunto

Palaan räppiin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin genre elää Suomessa kukoistustaan ja vaikuttaa paitsi kasvavaan nuorisoon myös varttuneeseen polveen aiempaa enemmän. Toiseksi genre kuhisee taitavia tekijöitä, joka käyttää kirjoittamisenergiaansa muuhunkin kuin munahaukoista, kosteista juhlista ja nopeista autoista sanailuun. Osa on tietysti aloittanut aiemmin, osa myöhemmin ja tällaisen edessä sitä aina vain nöyrtyy: moni on työstänyt vuosia materiaalia pelkästä tekemisen ilosta, biitin ja sanan yhdistelemisestä itsessään, ja äkkiä yhden suosiosta ja huomiosta saa osansa toinenkin. Biittejä on pöytälaatikossa, kassuilla, jopa kirjojen välissä, ja äkkiä niiden ympärillä kuhisee, vanhat nauhat tekevät uusia tulemisia. Tästä valtavassa määrässä ääninauhoja on kiteitä, sekunteja, säkeitä, joilla on sielunhoidollinen merkitys paitsi tekijöilleen myös kuulijoilleen. Näillä kiteillä tuntuu olevan myös possen tai kaveriporukan siunaus – ja se kuuluu.

Palaan räppiin, sillä puhelauluun on kuulunut egon ja omien tekemisten korostaminen alusta lähtien. Kaveriporukan myötäsynnyttämät luovat ja sosiaaliset virrat suuntautuvat ulospäin: kun tukea on, ihmiset ovat rentoja ja välittömiä, eivätkä juurikaan välitä, mitä ulkopuoliset heistä ajattelevat. Se tuo tekemisiin erityistä auraa. Silloin materiaalia syntyy, mutta myös itsevarmuus kasvaa – ja kiihtyy hetkittäin uhoksi asti.

Räpin muotokieleen sisältyvä itsekorostuksen tendenssi on viime vuosien Suomessa yhdistynyt monien teksteissä entistä enemmän julkisuuteen ja suosioon, mutta tavalla, joka on luonteeltaan kriittinen ja pohdiskeleva. Populaarikulttuurissa tämä on tietysti jokseenkin kaluttu luu, mutta niin vain uudet rap-äänitteet tulevat useimmiten lisänneeksi palettiin jotain uudenkarheaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Pyhimyksen Paranoidista (2011) ja Teflon Brotherista samoja itsekorostuksen ja sen kiihdytetyn version, menestyksen aiheita sivuten, mutta joukkoon voisi lisätä esimerkiksi tuoreen, vaikkakin kaupoista julkaisupäivänään poisvedetyn Steve iVanderin Olen mustan (2013), Ruger Hauerin Erectuksen (2012) ja Euro Crackin (vuonna 2012 julkaistu samanniminen EP ja näytebiisien perusteella myös tuleva Huume, 2013). Esimerkkejä on pilvin pimein, sillä lähes jokainen tyylin artisti sivunnee aihetta ainakin jossain kohtaa tuotantoaan. Tekstejä ammentuu omasta elämästä ja säkeisiin eksyy silloin tällöin havainnoiva subjekti.

Todettakoon siksikin, että oma hiphop-tuntemukseni on lähinnä edistyvää: en nuoruusvuosinani kuunnellut ysäriräppiä, vaan aloin lähestyä genreä vuosituhannen vaihteessa ja etenin käsipohjaa vähin erin ja ennen muuta tekstilähtöisesti. Biitintaju – jos sellaista voi sanoa olevan – tuli jälkijunassa. Siksi koko kysymyksenasettelu – miksi räpissä puhutaan niin paljon itsestä – voi tuntua räpin altaissa minua intensiivisemmin kauhoneesta lukijasta vähintäänkin naiivilta. Yritän kuitenkin seuraavassa selventää ja tarkentaa, miksi kysymys, olkoot kuinka vanha ja kulunut tahansa, vaikuttaa olevan edelleen akuutti ja jopa aiempaa kipeämmin erilaisia vastauksia kaipaava.

*

Euro Crack -EP:n ilmestyminen tuntui aluksi pettymykseltä. Julma Henri oli lyöttäytynyt yhteen Ceebrolistics-, Murmurecordings- ja Serkkupojat-yhteyksistään tutun RPK:n kanssa ja julkaissut ”Henri”-äänitteen (2010), jota voisi hyvällä syyllä sanoa vähintäänkin tietoiseksi: koko levy käsitteli tietoisuutta ja mielenmuutosta. Sitä ennen artisti oli käynyt erinäisiä kehitysasteita läpi ja toiminut siinä sivussa syrjäytyneiden, ruhjottujen ja laitapuolilaisten puolestapuhujana. (Olen kirjoittanut aiheesta suhteellisen kattavan analyysin aiemmin, joten en uppoudu sivupolulle tällä kertaa tämän enempää.) Euro Crack ilmensi kuitenkin kumpaisenkin – sekä Julman Henrin että RPK:n – kohdalla toisenlaista lähestymistapaa genreen. Ilmaisu muuttui. Sosiaalisen ja pohdiskelevan kritiikin korvasi voimakas, rehentelevä itsekorostus, jota tehtiin naivismiin asti hölmön sukkelan huume-metaforan valossa: auton peräloosteri on auki ja luukutus käynnissä, tietoisuutta, euro crackia kaupataan minigrip-pusseissa. Alun pitäen olen kokenut nimen tehokkaaksi – huume yhdistyy eurokriisiin – mutta konseptin toteutusta olen hitusen vierastanut. Vähitellen se on kuitenkin alkanut avautua, tehota ja koukuttaa.

Jää arvailujen varaan, millainen henkilöhistoriallinen tausta Julmalla Henrillä ja RPK:lla on huumeidenkäytön suhteen. Enemmän konsepti kuitenkin on genren historiasta tuttujen päihdeylistysten kommentaari. Siinä missä Asa totesi vuosia sitten auringonvalon olevan se suurin pärisyttäjä, Ameeba, J Riskit ja monet muut ovat sivunneet läsnäolon merkitystä: elämä on, kliseeksi asti ja jos sen oikein oivaltaa, sitä parasta huumetta, jos osaa ja ymmärtää olla läsnä. Tämän perusteella olisi tietysti yksinkertaista pensselöidä kovin puhtoista kuvaa kustakin, mutta kuten sanottu, henkilöhistoria ja artistin henkilökohtainen päihteidenkäyttö eivät kuulu kuulijalle saati ole edes erityisen kiinnostava komponentti kokonaisuudessa.

Euro Crackin tapauksessa pojat ovat palanneet huudeille, mutta pusseissa on nyt erilaista kamaa kuin saattaisi luulla. Tekstien pintataso korostaa lähes joka käänteessä luukuttamista ja kamankäyttöä, mutta hitaimmallekin kuulijalle luulisi olevan selvää, että Julma Henri ja RPK tarkastelevat huumetta sinänsä, toisin sanoen asioita jotka vetävät meitä riippuvuuksiin ja tekniikkoja, joilla niistä pääsee irti. Julman Henrin tapauksessa linja tietysti pitää. Jossain haastattelussa tämä taisikin todeta, että paljon on paskaa päästetty ja filtteröity pois, joten nyt on tullut aika tehdä muuta. Tämä on sitä muuta.

Ruger Hauerin Erectus, Teflon Brothers ja Steve iVander taas löytävät kaikki yhteisen nimittäjänsä Pyhimyksestä, mutta eivät palaudu häneen. Kaikissa äänitteissä vilisee kuitenkin viittauksia menestyksen ja sosiaalisen olemisen kääntöpuoleen, rappioon, lakastumiseen, krapulaan ja yleiseen tulehtuneisuuteen. Siinä missä Ruger Hauerin kiitelty debyytti Se syvenee syksyltä (2010) oli monilta osin poliittisen todellisuuden kommentaari, Erectus painottaa ensi näkemältä liiaksikin yhtyeen nopeasti kasvanutta suosiota kappaleineen Elvis sanoo ei, Mä haluun kuolla ennen Bonoo ja Iso paha susi, mutta antaa äkkiarvaamatta myös keväisiin, lumen alta paljastuviin leikkipuistoihin, kohmeloisiin aamuherätyksiin, lääketokkuroihin ja sosiaalisiin medioihin. ”Lue mulle mun oikeudet pizzamainoksesta, kun nousen sängystä kuin chileläisest kaivoksesta”, tiputtelee Paperi-T kappaleessa Palaaks lusikka?, ja siinä on enemmän totta kuin mitä ehkä on aiottu alun pitäen sanoa. Mieleen muodostuu näkymä pizzalaatikoiden täyttämästä törkyisestä miesluolasta, lokerosta jollaisiin ihmiset kaupungeissa tapaavat pakkautua. ”Mä en oo olemas, tai oon ehkä Faces”, kuuluu vuorostaan Pyhimyksen säe Antimateria-kappaleessa. Jostain nämäkin aina kertovat.

Päivien ajan olen kuitenkin jo miettinyt ja katsonut uudelleen ja uudelleen Steve iVanderin musiikkivideota Raha ei tekeytymällä lopu. Siinä tiivistyy käytännössä moni aiheen kannalta olennainen seikka samalla kun muotokieli lähestyy kömpelössä nerokkuudessaan esimerkiksi STP- eli SinäTuubaPaska -nettimateriaalia, josta V. S. Luoma-aho kiteyttikin parisen vuotta sitten jotakuinkin olennaisen. Rap-musiikille ominainen lainaaminen ja päälleliimaaminen hakevat videossa vastakaikupohjaa nimenomaan verkosta ja niistä kokemuspinnoista, joita lapsesta asti nettiä käyttäneelle on muodostunut. Sinänsähän video kuvamateriaaliltaan ei enää edes hätkähdytä, sillä edes parisen vuotta immateriaalisen aalloilla surffanut ja uteliaisuudelleen antautunut verkonkäyttäjä on jo nähnyt käytännössä kaiken, mitä tarvitsee nähdä. Se kokemus – että on nähnyt kaiken mitä tarvitsee nähdä – yhdistääkin kolmen pennin julkkista ja jokamiestä toisiinsa. Kaikki järjetön, vastenmielinen, kamala ja uskomaton, mitä voi vain kuvitella, on jo tehty ja todisteita löytää kaikkialta verkosta ja sosiaalisista tiloista. Googleta vain. Juuri se kokemuksessa onkin tavallaan hätkähdyttävintä.

Samalla kun ihminen fyysisesti käpertyy miesluolaansa, hän pääsee yksinkertaisesti selaimen avaamalla entistä voimakkaammin osalliseksi järjettömistä, vastenmielisistä, kamalista ja uskomattomista kokemuksista, toisin sanoen kiihdytetystä sosiaalisuudesta. Kiihdytetty sosiaalisuus merkitsee tässä sitä sosiaalisen olemisen avaruutta, jossa tuntoa tavataan, jossa yhteisiä, yleisiä ja jaettuja asioita tunnustellaan ja jossa vastavuoroisesti henkilökohtaista tuntoa stimuloidaan erilaisin ärsykkein. Silpomis- ja ruumissivustojen ja Seiskan järjestämien juhlien vertaaminen toisiinsa on epäilemättä loukkaavaa, mutta analogiassa voi silti olla yhtymäkohtiakin: herkkyys siinä menee, usko siinä menee. Sekään ei paranna asiaa, että ”turhat julkkikset” ovat alkaneet aina ennen pitkää muistuttaa vieraita ulkoavaruudesta tai yksinkertaisesti zombeja. Kokemuksellisesti sekä menestys että nettisurffaus ovat kuitenkin ennen muuta addiktoivia: mikään ei todellakaan riitä, mikään ei hätkähdytä, mies katsoo metrossa pornoa älypuhelimesta tyhjin katsein. Narkomaanisen ruumiin aukot päästävät ulos itsensä sielun kaikessa sen herkkyydessä ja moninaisissa tunnoissa. Sellainen kuuluu hyvin usein myös Pyhimyksen yhtyeiden viime vuosien äänitteissä, samoin kuin Julma-Henrin & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finlandilla (2007). Levyissä on likaa, ruoantähteitä, kebabpaskanhajua, liikaa kahvia juoneen pistävänhajuista virtsaa. Kaikesta tästä alaspäin, viemäriin vetävästä ja fumigoidusta aineksesta huolimatta seassa on säkeitä, joita ajaa toivo kohoamisesta, toivo paremmasta, lohtu, empatia ja armo. Ruumis makaa kaakeleilla, vähän tuntoa jäsenissään.

*

Vaikuttaa siltä, että sekä Pyhimys yhtyeineen että Julma Henri RPK:n kanssa tekevät ennen muuta sitä tärkeää työtä, jota jokaisen kulttuurintuotannon parissa tekevän tulisi ainakin jossain vaiheessa uraansa tehdä: ottavat huomioon paitsi paikalliset aikalaisolosuhteet myös muotokielen, joka on tekemisen lähtökohta, historioineen päivineen ja ammentavat siitä itsetietoisesti jotain uutta ja muuta. Tietysti kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin, mutta jotain on siltikin tehtävä. Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin kuvaama vaikutuksen ahdistus on polttoainetta luomistyössä.

Eräällä ystävälläni on tapana rap-videoita katsoessaan tai -kappaleita kuullessaan kiinnittää kriittistä huomiota siihen, posmitetaanko niissä nimenomaan räppäämisestä. ”Mä oon tässä, nyt mä tuun täältä, nää kamat mulla on, kattokaa mua.” Pidemmän päälle tällainen flow alkaa eittämättä närästää, mutta tänään, tosi-tv:n ja sosiaalisten medioiden kaltaisten ”narsismigeneraattorien” vaikutuksen lisäännyttyä ei toisaalta ole järin suuri ihme, että ”kattokaa mua” on entistä useamman huulilla. Varsinainen kysymys kehiikin käytännössä sen ympärillä, mitä käyttöä tällaisella narsismilla on itselle ja laajemmin kulttuurintuotannolle.

Sinänsähän itsetietoisuudessa ja narsismissa ei ole niin mitään uutta. Tieteenfilosofi Paul Feyerabend kirjoitti vuosia sitten, että hyvä filosofi ymmärtää sisällyttää sanomisiinsa väärinymmärryksiä välttävän ja väärinkäytöksiltä suojaavan kaneetin, oli se sitten vitsi tai itsepuolustus tyyliin ”vitustako minä tiedän, miten nämä asiat oikeasti ovat”. Tosikko sanoma ei anna liikkumavaraa ja varmana esitetty kerää kenties vain kärjekkäimpiä reaktioita, huomiota kyllä, mutta ei niinkään totuutta, varsinkaan jos totuutta on lähestyminen ristiriidoissa, sommitelmissa ja dialektiikoissa. Taideteoksiksi puetut manifestit ovat nekin useimmiten vain ikävystyttäviä.

Feyerabendin väite soveltuu myös tämän päivän suomalaisen ”tiedostavan räpin” siipeen: äänitteet julistavat, mutta sisältävät riittävän määrän sisäistä ristiriitaa, jotta niistä varisee manifestinomaisuus. Niissä on huumoria, kevennyksiä, maton vetämistä vakavasti esitetyn alta. Mutta kuvia, vaikka sitten varjojen leikkiä ne ovat. Ajasta. Sosiaalisesta olemisesta. Suojaava kaneetti ja itsetietoisuus ylipäätään ovatkin luultavammin ehdottoman välttämättömiä tilanraivaamisen eleitä: ei siksi, että muut huomaisivat, vaan siksi, että oma sanominen löytäisi edes jonkinlaisen paikan, liittymäpinnan. Jossain on seistävä, jotakin kohti oltava. Mutta totuus, merkitys, mieli liukuu, väistää ja kaikki mitä täydestä sydämestä yritetään sanoa on toisesta asemasta, toisesta katsannosta käsin aina roskaa ja valetta vain.

Tämä ei ole tiedollinen kysymys, vaan tunnon, empatian ja aistimellisen. Päivittäin ihminen tulee olleeksi tekemisissä yhä suuremman informaatiomäärän kanssa, mutta vastaanottoreseptorit leikkavat kiinni jo pienestä määrästä, jos reseptoreita ei harjaannuteta – ja vaikka harjaannutetaankin; liikaa on liikaa. Silloin jää vain ähkyä, paniikkia, stressiä ja tunnepohjaisia reaktioita. Ja siitä sosiaalisessa olemisessa on yhä enemmän kyse. Tieto itsessään ei ole enää aikoihiin vapahtanut: päinvastoin, nyt raaka data vain pahimmillaan vääristää olemista ja yksipuolistaa tuntoista ruumista. Koululaitos yksinänsä kannustaa tietojen ja taitojen hankkimiseen, mutta tunne- ja tuntopuoli jäävät helposti puolitiehen. Miten paljon nuori joutuukaan opiskelemaan koulun opetusohjelman ulkopuolella – ihastuessaan, kohdatessaan kiusaajia, erilaisuutta, sosiaalista painetta? Kokeissa olisi pärjättävä, mutta välitunneilla harjoitellaan sosiaalisia järjestyksiä eikä niissä arvosanoja tai aina edes tukiopetusta kysellä. Sama peli jatkuu aikuisiässä.

Luulen, että itsetietoisuuden ja oman tunnollisen opiskeleminen on myös tänään kaiken onnistuneen edustuksellisen olemisen edellytys. Ja jokainenhan edustaa, tuo tiettyjä puolia itsestään, tapahtui se sitten koulun pihalla, töissä, harrastuksissa, kadulla tai verkossa. Jopa positiivisina aiotut, elämää ylistävät status-, blogi- ja twitter-päivitykset voivat muuttua toisen silmissä vain irvokkaiksi narsismin eleiksi, kun niitä lukee toistuvasti tarpeeksi usein. Vaikein taidoista on myötätunto. Monet mediat ja välittäjät, joiden lähtökohtana pidetään sosiaalisuutta, tosiasiassa eristävätkin ihmisiä toisistaan korostamalla pelkästään edustuksellisen olemisen puolia ihmisessä; siinä on aina saumoja katkeruudelle ja kateudelle. Sosiaalistavat kannustimet jättävät aina joitakin sivuun – ja vaikkeivät jättäisikään, siltä saattaa tuntua. Tätä tuntoa ei voi eikä saa aliarvioida. Tällä tavoin vieraannuttavassa sosiaalisessa todellisuudessa onkin ylipäänsä jatkuva mahdollisuus yksinäisen tunnon tilojen synnylle. Muureja nousee näiden tilojen ympärille: syntyy käsitys siitä, ettei toisia oikeastaan ole. Tietysti toisia on – kilpailijoina, leivänryöstäjinä – mutta jos esillä on vain edustuksellisen olemisen puolia, heikot, rikkinäiset ja elävät ihmiset niiden taustalla ovat reaalisessa vaarassa syrjäytyä. Mistä? Todellisuudesta itsestään. Ja tällainen syrjäytyminen on vähintään yhtä kipeä ongelma tämän päivän sukupolville kuin työelämästä syrjäytyminen.

Edustajien tuolla puolen ei ole ihmistä. On vain eleitä, esittämistä, yhtä jatkuvaa teatteria. Jos julkisen eläimen tragedia on, että yhtäältä on suosion nimissä sanottava mitä vain ja käytävä jos minkälaisissa kissanristiäisissä ja toisaalta taas varottava sanojaan ettei ajaudu vallan katveisiin, arkisessa elämässäkin sosiaalinen oleminen varautuu. Ihastuksen edessäkin sitä yrittää sanoa jotain osuvaa eikä päästele mitä vain, mutta samalla – ainakin jollain tasolla – tiedostaa, että ensialkuun ihastuminen on omiin ominaisuuksiin – kaipauksiin, haluihin, toiveisiin – ihastumista ja vasta sitten toisen ihmisen avautumista. Halu vetää meitä yhteen, mutta myötätunto toiseen kehittyy toisinaan vasta hyvän matkaa jälkijunassa. Ja silti ihaninta kai olisi, jos myötätunnon harjoittaminen johtaisi kateuden, riitelemisenhalun, syrjäytetyksi tulemisen tunteiden vähenemiseen ja siten siihen, että ensimmäinen olisi itsetietoisuutena läsnä sosiaalisessa olemisessa silloinkin kun järkineen ei voi olla samaa mieltä toisten kanssa.

*

Tiedän kokemuksesta, kuinka paljon hyvää ensimmäisen persoonan kerronta ja egoboostaus voi tehdä, olkoot se kuinka väkinäistä ja vastenmielistä toisesta vinkkelistä tahansa. Kuinka se parantaa askelta ja itsetuntoa. Liioittelen, mutta sallittakoon tämän kerran: syy, miksi rap on tänään niin suosittua johtuu osin samoista syistä kuin se, miksi hummerit olivat (ainakin vielä joku vuosi sitten) maailmalla suosittuja ajoneuvoja; miksi kotia sisustetaan, miksi meikataan, leikataan hiuksia. Etsimme turvaa, suojaa, sielunhoitoa. Olemme kaikki rikkinäisiä. Syrjäytyneisyyden ja psyykenlääkkeiden, koulu- ja työpaikkakiusaamisen, stressin ja burnoutien keskellä entistä useampi kolhiutuu, mutta kolhittuja me olemme jo syntymästä. Ja kyllä, kiihdytettynä tämäkin puu kantaa outoa hedelmää.

Pyhimys ei palaa teksteissään vain omaan asemaansa esiintyjänä vaan hahmosta lähtee aina rihmoja kuulijoiden, jokanaisen ja -miehen kokemusmaailmaan, mikä taas on pahimmillaan entistä solipsistisempi ja yksinäisempi. Myös esiintymistä merkitsevien eleiden tällä puolen on yksinäisyyttä. Sosiaalinen oleminen ja esiintyminen ovat erottamaton osa rapin olemusta, sillä ne ovat ja koostavat sitä metafyysistä kenttää, jolla ihmisiä yhdistellään toisiinsa ja erotellaan. Siinä mielessä itsetietoinen muotokieli – itsestä räppääminen – ovat sillä kentällä käymistä, jossa yhteyksiä luodaan ja ihmisiä jää sivuun. Silloin ”kattokaa mua” tulisi herättää meissä, vastaavanlaisina yksinäisinä, särkyneinä ja äärimmäisen itsetietoisina olentoina välitöntä myötätuntoa.

"Kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä"

Kirjoitin jokin aika sitten Teflon Brothersista, Heikki Kuulasta ja Pyhimyksestä. Palaan aiheeseen, tällä haavaa Pyhimyksen viimeiseen levyyn Paranoidiin (2011), sillä jotain tuntuu jääneen sanomatta. Paranoidissa kulminoituu näet jotain pitkälti ajateltua, pitkään kypsyteltyä, elementtejä jotka toistuvat pitkin Pyhimyksen tuotantoa, mutta joita ei voi tarpeeksi alleviivata. Harvalla suomalaisella musiikkijulkaisulla tavoitetaan yhtä paljon yhtäältä nuoren aikuisen aikalaiskokemuksesta 2000-luvulla ja toisaalta työn tai taiteen tekemisen ilmeisestä mahdottomuudesta, kaikista niistä kriiseistä ja tunnoista joiden kanssa artisti, ihminen, jokainen vähänkään elämässään mitään yrittävä joutuu tämän tästä elämään.

Päällisin puolin Paranoid on tietysti eräänlainen äärimmilleen pingotettu omakuva ainakin osittain menestyneestä rap-artistista, joka purkaa nyt kuuntelijoilleen kaiken artistisen pahan olon. Ystäväni kuvaili taannoin Swansin Michael Giraa katkeraksi mieheksi, joka haluaa oksentaa kaikkien päälle. Samaa voitaisiin sanoa siitä fiktiivisestä Pyhimyksestä, joka esiintyy Paranoidilla. Aiemmilla levyillään sama hahmo oli näyttäytynyt toisena, ensin ehkä haaveilijana, sitten maailmasta huolestuneena filosofina (ajattelen Vesa-Matti Loirin Eino Leino -tulkintaa Vesa-Matti Loirin Filosofeeraavasta ylioppilaasta), mutta nyt kuuntelijoiden edessä oli vihainen, turhautunut ja epäonnistunut artisti, narkkari, lääkepallero ja mitä ikinä. Ei kuitenkaan välttämättä syrjäytynyt, ainoastaan tavanomaista, jotenkin merkityksetöntä elämää kiikun kaakun elävä suomalainen nuori.

Monista tekijöistä päätellen voisi toki ajatella, että Pyhimys on artistina kaikkea muuta kuin epäonnistunut. Tiettävästi hän on yksi Suomen lahjakkaimpia rap-artisteja. Ilmeisesti hänellä on suhteellisen suuri kuulijakunta ja hänen levynsä ovat saaneet jotakuinkin aina kiittäviä arvosteluja. Mutta se, miten yksi katsoo toista, ei tietenkään vastaudu omaan kokemukseen. ”Miten vois selittää mummolle / et mä oon vaan netis hahmo / se on mun ura aulabaarissa / Habbo-hotellissa pakkopaita mainoskatko / eikä todellakaan jatkoon”, lasketellaan Paranoid #2:ssa (levyn jokainen kappale on nimetty Paranoidiksi). Sen lisäksi, että nuori polvi vaikuttaa kohtaavan jatkuvasti työelämän muuttuneesta luonteesta johtuvia implisiittisiä syytöksiä – ”mitä työtä se tuollainen on?” – ja ymmärtämättömyyttä, se verrattain usein imee niitä myös itseensä. Vallitseva todellisuusperiaate kannustaa instituutioidensa – koulutus, media, työelämä – kautta menestymään aitoamerikkalaiseessa hengessä, eikä Pyhimys ole tämän kokijana yksin, vaikkakin osin eri asemassa kuin satunnainen parikymppinen nuori. Kuten sanottu, joillain mittareilla Pyhimys on oikeasti menestynyt. Se ei kuitenkaan vähennä kokemuksen tuskaisuutta, sillä kukaan ei menesty tarpeeksi koskaan. Jos näet onni, hyvä elämä ja itsetunto ripustetaan työn lopputuloksiin ja menestykseen, mikään ei koskaan riitä. Näin sanottu on tietysti helposti sanottu, mutta kahta vaikeampi uskoa ja elää todeksi: kukapa ei kamppailisi edes joskus arvottomuudentunteiden parissa, sen tunnon ettei kelpaa kenellekään – vaikka yksi minuus ihoni alla vakuuttelisi jo seuraavan sisäänhengityksen aikana, että mitä väliä, ei vieraiden tunnustusta edes kaipaa jos ainakin lähimmäiset välittävät. ”Sä et oo mitään, ja tajuut vihdoin et se mitä halusit olla, susta ei koskaan tuu sitä” (Paranoid #6). On ylpistymisen ja katkeroitumisen teitä, joita valita, mutta on kolmaskin: totuuden henki, johda sinä meitä. Valaiskoon se, ettei kaikki tämä nahanalinen kuhina, mielikuvien, näkemysten, luulottelujen ja arvotusten vuo meitä harhakuvien hemmettiin mukanaan vetäisi, vaan päästäisi pois, päästäisi pois, tuntoon kiinni, ja tolkkuun.

Rap-fantasioissa arvottomuuden ja katkeruuden tunteilla on tietysti omat käänteiskuvansa rapakontakaisessa utopian horisontissa, mutta Suomessa konkreettisempi haave taitaa olla vain tulla edes jotakuinkin toimeen. Sellainen nykyisen musiikkiteollisuuden aikana on alati vaikeampaa, ja käsittääkseni Pyhimyskin on puinut samaaomassa blogissaan joskus taannoin, ja vieläpä ilman sarvia hampaita. Cheekin kaltaiset artistit lienevät oma lukunsa, harvoja lajissaan, vaikka ei hänkään taida kartanossa asua autojen ja bikinipimujen kanssa. ”Ehdotan et: / perustetaan oma vitun Polis, täydellises maailmas ei räppiä olis / Perille pääseminen aina hyperbolist, katseesta näät miten kokkeli kolis / vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viiva yli!” (Paranoid #7). Ehdotus otettu vastaan: jätän unelman menestymisestä, mitä se sitten ikinä kohdallani tarkoittaakaan.

2000-luvun Suomessa elää yhtä kaikki ihmisiä, joiden on työlästä sovittaa yhteen se, mitä tahtoo tehdä, ja se, miten tulla toimeen. Kulttuurityössä vain määrä ja päälakea hellästi taputtava käsi ratkaisevat. Suhteellinenkaan menestys ei välttämättä riitä. Ottaen huomioon, millainen menekki nuorisomusiikiksi usein lasketulla rap-musiikilla Suomessa on (ja semminkin kun ”nuoriso” muodostaa laajimman mahdollisen ostajaryhmän) tuntuu vaikealta hyväksyä, että siltikin ”räppäri elää kädestä suuhun”. Leveä ei tiettävästi ole leipä muillakaan kulttuurialoilla, mutta sitä, leveää leipää, tuskin moni on todellisuudessa edes hakemassa. Pelkkä toimeentulo riittäisi, ja vapaus ja aika tehdä. Oma lukunsa tietysti on, pitäisikö kulttuurityö nähdä palveluammattina. Onko marginaalisella kirjailijalla, joka työstää vähälevikkistä romaaniaan kymmenen vuotta, saa sen vihdoin julkaistua, jonka jälkeen romaani saa yksi kaksi hassua arvostelua ja pienen lukijakunnan, oikeus leipäänsä, tai siihen, mitä hän tekee? Jos kokoomus- tai perussuomalaiselta poliitikolta kysytään, ei varmaankaan. Monelle tällainen marginaalinen puuhastelu on pahimmanlaatuista loiselämistä, jota eletään ”korkeakulttuurisen arvostuksen” varjolla. Rap-musiikin rooli, ajateltakoon jälleen Pyhimystä, on osin sama: aina löytyy joku, joka kysyy: ”mitä helvettiä?” Taatusti Pyhimystä, Ruger Haueria tai Teflon Brothersia kuuntelee marginaalikirjallisuutta lukevaa useampi, mutta kaikki eivät sitä arvosta. Vaikka ehkä pitäisi.

Immateriaalisuutta kohti kääntyvä myöhäiskapitalismi kääntäisi mielellään vastavuoroisesti kaiken käsiinsä saaman takaisin talousmetafysiikan kielelle. Sen rinnalla yskii kuitenkin vanhempi kapitalistinen kone, joka ei vieläkään aivan oikein usko, että uusi työ olisi vanhan veroista. Näkyvä hyöty, myyntiluvut, fanikunnat, ratkaisevat. Olisi ihanaa muuntaa taiteellista itseilmaisua, kokemuksia ja tuntoja kilinäksi kassavirroissa, jos se vain aina olisi mahdollista. Mutta kysymys laajemmasta, yhteiskunnallisesta hyödystä kulttuurialoilla on aina jotenkin sutiva. Taiteesta ei saa muuta välitöntä hyötyä kuin elämyksiä ja elämyksiä on toisinaan hankala muuntaa rahaksi. Keikkailu, johon levymyynnin lasku tiettävästi artisteja yhä kipeämmin pakottaa, on tietysti nähtävissä sellaisena, mutta mittavia osinkoja siitäkään tuskin kolmannet osapuolet kahmivat, ainakaan suomalaisen räp-musiikin piirissä. Kaikki tämä koskettelee siis lähinnä artistia, fania ja tapahtumajärjestäjää, mutta laajemmassa, suomalaista kansantaloutta koskevassa kontekstissa rap-artistikin on, niin luulen, jonkin sortin kummajainen, loinen ja sanaseppo eikä ainakaan ”oikeissa töissä”.

Tiedetysti työ on jotain, joka tuottaa yhteisöllistä ja yksilöllistä arvoa. Mutta arvo ei aina käänny rahaksi. Lukemattomia töitä tehdään ilman, että niistä koskaan saadaan rahallista korvausta. Tämän todellisuusperiaatteen piirissä on helppo kokea, että osa työstä on ”oikeaa”, osa vain välttämätöntä pahaa, jota on tehtävä, vapaa-ajalla. Vapaaehtoistyö ja hoivatyö ovat nekin sattuneissa yhteyksissä ”oikeaa työtä”: niistä jopa joillekin maksetaan. Kaikenlaisen yrittämisen ja ”puuhastelun”, kaikenlaisen osaamisen edistämisen, kaikenlaisen kulttuurityön kohdalla on niin ikään kysyttävä, mikä oikeastaan on arvokasta? Miten arvo määräytyy? William Gaddisin haastattelussa vuonna 1980 kirjailija sivusi teemaa: 

No, except as any writer may have days or weeks or months of doubt about whether or not what he is doing is worth doing. That is central concern of mine in both books: the question of what is worth doing. Gibbs says in J R, ”There's never been a time in the world when there were so many opportunities to do so many things that were not worth doing.” A corollary is: there's nothing more miserable than failing at something that wasn't worth doing in the first place. In our time, that's real problem, for so many people fail in just this way. Because of the Protestant ethic, free enterprise, democracy, and all of the high-sounding – and profoundly marvelous – concepts we started out with, everyone is supposed to have the chance to succeed. If you fail, it is your fault that you fail, with no notice of advantages or disadvantages.

Niin, mitä on mielekästä tehdä, miten arvokasta on tehdä jotain? Jos arvoa aletaan määrätä hyvien palautteiden, arvostelujen, kritiikkien tai selkääntaputtelun kautta, se ei, kuten sanottu, vakiinnu koskaan. Loppuviimein jokainen ymmärtää tämän. Kokemuksen syvyys ei ole käännettävissä. Vaikuttuneimmat ovat usein niitä, joilla ei ole suoraa pääsyä kertomaan julkisesti, miten hienoa työtä on tehty, ja vaikka olisikin, näkemykset voivat heittää häränpyllyä ja heijastavat subjektiivisia tuntoja, sellaisia joihin vaikuttaa samanaikaisesti moni muukin asia kuin Pyhimyksen levy. Itsekin kirjoitan tätä tekstiä osittain flunssassa, aamulla, eilisestä tohkeissani, mutta tunnelmissa jotka palauttivat mieleen Paranoidin, minkä vuoksi päädyin levyä kuuntelemaan. Eivät nämä ihmisen itsetunnot ja hyvät hetket ole useinkaan juuri kummemmasta kiinni. Kuinka pysyä tolkuissaan on se elämisen kysymys.

Ja kuten todettua, tolkun elämään ei aina hevin pääse kiinni. Liian moni jää puolitiehen eikä saa otetta. Aina jokin iestää. Yksinäisyys. Ulkonäköpaineet. Tavallisuus. Vanhemmat. Tuttavat. Poliitikot. Ne välittävät elimet, sosiaaliset mediat, jotka tuottavat etäisyyttä ihmisten väliin, jättävät tulkinnan varaa, ohjeistavat lukemaan ilmausta jonain muuna kuin se on. Ja kuitenkaan se, mitä joku sanoo, ja miten, ei ole niin ratkaisevaa kuin se, miten moni sanoo ja miten. Kritiikkisisällöt kasautuvat, meneväiset menevät yksiin, tähdet muodostavat kuvioita. Uutissyötteet ovat kaikilta osin skitsofreenisiä, ihmisiä ja tuntoja erilleen repiviä. Uteliaita rangaistaan. Hupipäivitystä seuraa poliittinen mielipide, lehtien luetuimpia nettiartikkeleita ovat ne, joissa mainitaan tissit ja tussut, ja ne muut ihmisiä alimmalla mahdollisella nimittäjällä viettelevät ”uutiset”.

En syytä sosiaalisia medioita tai lehdistöä, totean vain että ne eivät sovi kaikille, ei ainakaan niille, joilla ei ole taitoa käsitellä, haarukoida ja jättää huomiota; niille joiden herkkyyttä sellaiset mediat iestävät. Koen myös, että jollain tasolla Pyhimyksen Paranoid kertoo nimenomaan tästä, vaikka levy ei teemallisesti sitä sivuakaan. Miten koen itseni, miten koen toiset? Miten suhteudun muiden minuun kohdistamiin odotuksiin? Mistä löydän elämääni merkitystä ja mieltä? Mikä on arvokasta? Vanhoja, iättömiä kysymyksiä tietysti kaikki, mutta yllättäen räpin konteksti laajenee Paranoidilla kohti suomalais-eurooppalaisen nuoren mielenmaisemaa, joka on läpeensä medioitunut.

Sun mielest mikään duuni ei oo oikein sopivaa, ei mitään rotia, oot sosiaalimotissa /

Kasoittain turhaa tavaraa pienessä kopissa, sun asuntos se ei muistuta kotia /

Sua vituttaa kun jengi tulee käymään, mut sit sua vituttaa kun ketään ei viikkoon näykään /

Vapaapäivät voisi järkevämmin käyttää kun vain tv:stä ei tuu mitään, niin se iisiin illat täyttää /

Pitäis olkapää leikkaa, saigonii sheikkaa, mut sit ei voi pelaa pleikkaa /

Jos sun pitäis omaa elinikääs veikkaa, niin ei ois enää edes monta keikkaa/

Sul on mielipiteit, muut saa tussuja. Loppujen lopuksi vaan sohvalla lussutat /

mut turhaan sä siel mussutat, netissä nuoret nykyaikana tutustuvat //

Kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä (Paranoid # 6.)

Ja kaiken tämän jälkeen, tuntoon kiinni pääseminen on kaikkein haastavinta. Kun artisti purkautuu, ”hänellä on sanottavaa” kuten tavataan todeta, sitä harvemmin oikeastaan otetaan tosissaan. Paha olo, kärsimys, tuska ja turhautuminen ovat kuitenkin teoksessa syystä. Yksinäisyys on elämisen ikävää. Miltä hänestä tuntuu, miltä minusta tuntuu, ovat kysymyksiä joita ei oteta vakavasti, ne käännetään adjektiivien kielelle, mutta niitä ei sen kummemmin myötäeletä. Ja kuitenkin juuri näin taidetta koetaan, sitä tunnetaan ja tunnustellaan – jos sellainen jätetään huomiotta kritiikeissä, sen pahempi niille. Uskon kuitenkin, että harrastajat, vannoutuneet kuulijat, musiikin ystävät pääsevät lähelle; levy viipyy soittimessa ja lyriikoita kuunnellaan. Ja saatan vain uneksia, miten paljon tärkeää työtä Pyhimys on työllään, etenkin Paranoid-levyllä tehnyt, miten paljon myötäelämistä hän on nuorissa herättänyt. Miten ihmiset löytävät toisiaan, ovat toisilleen, läsnä, yhdessä eivätkä yksin. Jos oma kokemukseni, omat nuoruudenkokemukseni musiikin terapeuttisista mahdollisuuksista, yhtään, edes vähäisissä määrin vertautuvat heidän vastaaviin, ei suomalaisilla nuorilla ole hädän päivää. Suomalaisella musiikkikentällä on yhtä enemmän ajankohtaista, kouriintuntuvan todellista sanottavaa, jos se vain otetaan vakavasti ja muunakin kuin pontimena bailaukselle. Tällaiset peilit apunamme meillä on kaikki edellytykset selviytyä. Ne auttavat meidät ylös sohvalta, mutta eivät enää läppärin ääreen, vaan toistemme tykö.

Yksinäisyyden välittäjäaineet

Kaksi nuorta, naispuolista toimittajaa istuivat bussissa Helsingistä Turkuun ja paskoivat housuunsa. Ylioppilaslehti julkaisi reportaasin, ihmiset lukivat ja jakoivat sosiaalisissa medioissa. Teflon Brothers julkaisi kolmannen levynsä Valkoisten dyynien ratsastajat (2013). Levy löi läskiksi 2010-luvun klubiräpin ja ylitulkitsi sen sanomaa, ihmiset kuuntelivat ja jakoivat yhtyeen videoita sosiaalisissa medioissa. Yleisölle annettiin mahdollisuus äänestää vuoden parasta elokuvaa ja se äänesti yleisö-Jussin saajaksi Nightmare – painajainen merellä -elokuvan (2012), suositun Salatut elämät -tv-sarjan johdannaisen. Ihmiset, he katsoivat ja ihmettelivät.

Jos yhteisiä nimittäjiä näille kolmelle tapahtumalle on, ne ovat kaiketi tunteissa. Jokainen kolmesta herättää tunteita, ihastusta, vihastusta, äimistystä, raivoa, turhautumista. Ilmeinen reaktio peittää kuitenkin näkyvistä muutakin, nimittäin sen, että jos jostakin, niin Ylioppilaslehdestä, suosituimmista elokuvista ja suomiräpistä on löydettävissä se tunneside, joka koskettaa kaikkein syvimmältä nuorta ihmistä tämän päivän Suomessa.

Jokin aika sitten Docpointissa, Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla sai ensi-iltansa Virpi Suutarin dokumentti Hilton! Täällä ollaan elämä (2013), kuvaus Helsingin Herttoniemen nuorisosäätiön vuokratalossa asuvista nuorista 2010-luvun Suomessa, nuorista joita viimeaikaisen keskustelun perusteella saattaisi tehdä mieli kutsua syrjäytyneiksi (ks. traileri). Dokumentti seuraa neljää 20–30 -vuotiasta nuorta ja yhtä vanhempaa eri elämäntilanteissa sen enempää suoraan kantaa ottamatta, (ja hyvä niin,) mutta elämäntilanteita kytkee toisiinsa samantyyppiset tilat, nimittäin yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja erilläänolon tilat, joille ironisesti nimetty Hilton antaa vain seinät ja katon. Rypemisen ja osoittelun sijaan Hilton! keskittyy kuvaamaan nuorten halua ja tarvetta pitää toisistaan huolta. Yhteyden saaminen toiseen tuntuu tärkeältä.

Hilton! tulee teatterilevitykseen maaliskuussa ja toivon totisesti sen saavan katsojia. Muodoltaan dokumentti on toki lähtökohtaisesti haastava: jos tavaksi on ottanut katsoa hyvän mielen elokuvia ja mukaansatempaavaa viihdettä, ei nimellisenkään pahoinvoinnin seuraaminen varsinaisesti houkuttele. Jos kuitenkin jotakin, Hilton! välittää katsojalleen tietyssä mielessä samaa tunnesisältöä kuin paitsi Teflon Brothersin uusin levy myös yhtyeessä vaikuttavien Pyhimyksen ja Heikki Kuulan viimeaikaiset tekemiset (esim. Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki: Katuvisioita, 2012; Pyhimys: Paranoid, 2011; Heikki Kuula: Blacksuami, 2010). Tehkäämme tässä vaiheessa sivuloikka niiden suuntaan.

Katsomalla esimerkiksi Pyhimyksen Medium-levyn (2011) Nyt-kappaleen videon tai kuuntelemalla satunnaisen raidan Blacksuamelta ei saa kokonaiskuvaa, mistä levyt oikeastaan kertovat. Blacksuami esimerkiksi on elokuvallinen kertomus Kalliosta, jossa kohtaavat niin nimettömäksi jäävä kertoja ja ilotyttö Tatjana kuin tämän sutenöörikin, Kallio-Herska. Osassa lauluista kertoja kuvailee suhdetta väkivaltaiseen äitiinsä ja poissaolevaan isäänsä, osassa äänessä ovat muut. Oikeastaan levyn kompastuskivi on juuri elokuvallisuus – useat teokset, niin romaanikirjallisuudessa kuin musiikissakin tuppaavat tänä päivänä usein uskollisen mimeettisesti jäljittelemään kuvallista ilmaisua, jolloin vaihtoehtoisten ilmaisutapojen hedelmällisyys unohtuu. Blacksuami näet viittaa tietoisesti elokuvallisuuteen – levyn kansissakin on kuvia ja viittauksia siihen – ennen kaikkea lainaamalla kertomuskehikkonsa ja siihen kieputetut elämänkohtalot Scorsesen Taksikuskin (1976) kaltaisista maailmoista. Ongelma ei ole siinä, onko tällaisen miljöön hivuttaminen Helsingin Kallioon ongelmallista – sillä se ei ole –, vaan siinä, että kuuntelijan ja kerrottavan väliin jää liiaksi tilaa. Empatian tunnetta ei synny. Sukkasaippuan saaminen äidiltä ei harmistuta meitä kertojan puolesta, koska hahmojen väliset suhteet eivät tunnu tuoreilta lähestyttäviltä. Äidin pahoinpitelemä ja isän hylkäämä poika ei pysty luomaan tervettä suhdetta edes prostituoituun, jonka sutenööri, nihilistinen luukuttaja päätyy sittemmin surmaamaan kertojan – ei tällainen kosketa. Näitä ihmisiä emme tapaa Harjuntorin saunassa tai Piritorilta, nämä ihmiset ovat liian elokuvallisia.

Katuvisioilla uskottavuusongelma väistetään ja hienosti väistetäänkin. Kuula ja Pyhimys – siis Perhosveitsi-Heikki ja Lika-Aki – mainitsivat eräässä haastattelussa, että hahmot ovat osittain spekulaatioista heistä itsestään: jos he olisivat tehneet huonoja valintoja, tällaisia heistä olisi ehkä tullut. Osittain taas hahmot ovat juurikin niitä kadotettujen ja kadonneiden lähiöiden murheellisia hahmoja, joita ihan aikuisten oikeasti on olemassa. Tiedämme omasta kokemuksesta ihmisiä, joiden – ollakseni rehellinen mutta julma – sosiaalisen elämän huippu ajoittui yläasteeseen, minkä jälkeen lähes kaikki tuntuu yhdeltä ja samalta alamäeltä, sinnittelyltä, hivuttautumiselta kohti...no, kohti.

Vaikka Katuvisioita vaikuttaa olleen monelle pettymys musiikkinsa puolesta, kerronnalliselta muodoltaan se on paljon esimerkiksi Blacksuamea kiinnostavampi. Nyt kokemus, mielentila ja elämäntapa kuvataan esineiden ja kiinteiden ihmissuhteiden kautta. Myllyverrarit-laulu kuvaa Perhosveitsen tyylin kautta hänen suhdettaan muihin ihmisiin ja etenkin vastakkaiseen sukupuoleen – samaa teemaa jatketaan Vaipoissa, jossa Perhosveitsen pressalla, vaimolla ja äidillä on vaipat: white trash -tyylistään tietoinen Perhosveitsi ei tunne minkäänlaista empatiaa naissukupuolta ja heidän kuukautisvaivojaan kohtaan. Hän ja Aki ovat sitä polvea, joka haluaa kaiken ja nyt, eikä se polvi ota vastaan moitteita. Vastaavasti järjettömältä vaikuttava Sukkatemput kertoo tägejä tussilla kirjoittavasta Perhosveitsi-Heikistä, turhautuneen miehen ajantappoharrastuksesta, jolla kerätä paitsi suosiota myös lohtua. ”Raiskaan seinän, se on terapiaa”, jupisee sossua olohuoneenaan pitävä Heikki.

Yllättävästi loppua kohden, etenkin Nimi muutettu -kappaleen ja Outron myötä kerrontaa etäännytetään Heikin ja Akin perspektiivistä yleisemmälle tasolle. ”Ei voi olla liikaa pyydetty / mulle heti kaikki nyt” on tätä nykyä tietysti jo klisee, etenkin sellaisenaan sanottuna, mutta seitsemää sitä edeltänyttä laulua vasten klisee saa taakseen voimaa. Parissa viime sukupolvessa on varttunut ihmisiä, jotka varmasti todentavat tätä ideologiaa, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Katuvisioita tarjoaa kaksi erilaista vastausta: Lika-Akin perspektiivistä riittäisi, jos hän vain peseytyisi, viitsisi peseytyä. Hän menestyisi, pääsisi töihin, saisi elämää aluilleen. Kyynisemmän Perhosveitsen näkökulmasta hän ihmisenä taas on selvästi tuudittautunut ajatukseen, että jos hänen ja hänen ”likkansa” lapsi ei tukehdu energiajuomaansa, lapsen dna:han on joka tapauksessa pinttynyt lika ja siksi ”sukupuuhun hirtetään valkosta roskaa” (Lika). Lika ei lähde jynssäämällä, ei sitä saa pois. Kun Perhosveitsen näkökulmaan palataan vielä levyn nimikappaleessa, tämä toteaa suoraan: ”ja en mä bamlaiskaan näistä muuten / mut siitä puhe mistä puute, / mul ei typyy, mul ei fygyy, mul ei oo kykyy muuttaa mun maailmaa”. Ironisesti hän kuitenkin kuittaa seuraavassa säkeistössä typyntavoittelunsa lekkeripeliksi, naiset nyrkkimagneeteiksi, patjaksi lihaa, lortoiksi ja vastaaviksi, kun ”kunto ei kestä puumamummoo”. Tämän myötä näkökulma etääntyy näistä vaimonhakkaajista, nilkeistä ja oman elämänsä luusereista lähiöstä pois muuttaneisiin, jotka katsovat taakseen. Lähiöromanttinen nostalgia ja kaikki edelläsanottu virittää Katuvisioihin hyvin ambivalentin jännitteen. Itse asiassa levyn käynnistävä Aakkoset, sananmukaisesti nistien ja kriminaalien kieliopin esittely, on kyllä sisäänkäynti Perhosveitsi-Heikin ja Lika-Akin maailmaan, mutta muistuttaa luonnoltaan vielä Blacksuamen Kallio-maisemaa.

Entä sitten Teflon Brothers ja Valkoisten dyynien ratsastajat? Entä Hilton? Jos jälkimmäisen välittämä tunnesisältö vastautuu osin Katuvisioiden maailmaan, Valkoisten dyynien ratsastajat on jälleen tietoinen etäännytys tästä, ehkä askel lähemmäs ei-syrjäytyneen, opiskelevan, työssäkäyvän nykynuoren kokemusta. Se on muodoltaan kaupallinen levy, mutta korvakarkkipaperin alta paljastuu aika lailla toisenlaisia makeisia – kaupallisuuden alla on tavattoman synkkä ja saastainen pohjavire. Tarina on tietysti tuttu, liiankin tuttu: kiivainkin krebaus loppuu aikanaan, juhlimista seuraa krapula ja suruisa on coituksen jälkeinen eläin. Tästä kaavasta klubiräpissä on yleensä jälkimmäinen puolisko saksittu pois: kuka oikeastaan edes vetäisi sokan irti, jos kannusteena olisi dagen efter? Mutta Teflon Brothersin parodian alla on vielä yhdenlaisia tunnesisältöjä: levyllä ei räpätä vain nousuista ja laskuista, vaan niistä tunteista joiden pohjalta nousuihin syöksytään.

1990-luvulla kosketuksen keskeiseen sukupolvikokemukseen sai avaamalla Music Televisionin. Tänään on paitsi vietettävä aikaa sosiaalisissa medioissa myös perehdyttävä räppiin, joka on Suomessa kai suositumpaa kuin koskaan. Kulttuurisen rappion valittelun sijaan – sellaisestahan timovihavaiset ja vastaavat kulttuurikonservatiivit mielellään tässä kohtaa saarnaisivat – olisi hedelmällisempää kiinnittää huomiota siihen, mitä tämän päivän räpillä pyritään itse asiassa välittämään, millaisten tunteiden ja aatteiden kanavoimista se muotona ilmentää. Teflon Brothersin, mutta myös Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Ruger Hauerin (sekin Pyhimyksen yhtye) kautta välittyykin kuulijalle ennen muuta musiikillisen hauskanpidon ohella myös armottoman yksinäinen, yhteydetön tunnelataus.

Seuraa kaksi erilaista tulkinnallista linjaa: ensinnäkin parodia ja kyynisyys ovat levyillä keinoja tulla toimeen itsensä yksinäisyyden ja yhteydettömyyden kanssa – päihteet ja seksuaaliset pakkomielteet ovat niissä puoliksi tietoisia ratkaisuyrityksiä sydänalaa kalvavaan kauhuun, oli tämä kauhu sitten sukupolvikokemus tai yleis-eksistentialistinen tunne. Välittyy siis kuva pakonomaisesti eteenpäin kauhovasta haluolennosta, joka yrittää mennä elämästä läpi ja löytää vielä matkalla merkityksiä, elämyksiä, tuntonsa, herkkyyden, hyvän kauniin totuuden mitä nyt ikinä. Toisaalta taas bilettäminen on parodisessa muodossaankin tyytymistä eläinluontoon, sillä mitään korkeampaa, hyveellisempää elämäntapaa tai -muotoa ei kai katsota olevan. Ja kun mitään ylevämpää ei ole, on yksi ja sama bailata ja peitellä samalla kyynisyydellään omaa tyhjyyttään. Se tekee Teflon Brothersin, Perhosveitsi-Heikin & Lika-Akin, Ruger Hauerin ja vastaavien kuuntelemisesta niin vaikeaa: ei ole lopulta kovinkaan yksinkertaista erottaa, onko pohjalla sittenkään moraalia tai mitään vakavaa sanomaa, tai onko vastenmielisiin rooleihin syventyminen itse asiassa rooleista nauttimista?

Kärjistetysti: nämä kaksi tulkinnan linjaa – pelastuksellinen ja nihilistinen – etenevät luonnolllisesti eri suuntiin: yksi yrittää ylös, yrittää selvittää tilannetta, yrittää tavoittaa mielen kaiken hulluuden keskeltä tarttumalla käsilläolevaan, ja yrittää tavoittaa yhteyden toiseen ihmiseen – toinen taas painaa alas, on jo lannistunut, eikä etsi muuta kuin ajantappamista ja turtumusta; sille jokainen selvä hetki on itsessään kauhua.

Miksi sitten paskoa housuun? Eikö se ole ilmeinen osoitus siitä, että toivoa ei ole? Että tämän päivän ihminen ei ole eläintä kummempi? Mutta housuunpaskomisreppari ilmentänee kuitenkin samoja tendenssiä kuin Teflon Brothersin levykin: täysin järjettömältä tuntuvan toiminnan alla on paitsi parodinen ja ahdistunut suhde itseensä muotoon (klubiräp, reportaasi) myös sama yksinäisen ja eksyksissä olevan ihmisen avunhuuto ja yhteydenotto. Ja mikä tärkeämpää, kuten todettua, parodisuus on itsessään yritys saada yhteys, yritys luoda sellaista merkitystä ja merkityksellistä tarttumapintaa johon toisetkin voisivat kiinnittyä. Sen voi nähdä yrityksenä luoda subjektiviteettia yleisemmin, edes hetkellinen ja häilyvä sellainen, mutta se myös purkaa sitä mitä nyt jo on, purkaa käsillä olevaa. Vasta sen alla on ”sanoma”: me haluamme tästä elämäntavasta eroon, me haluamme toiseen, parempaan, terveelliseen ja palkitsevampaan mutta vielä meillä ei ole tarpeeksi voimia.

En kuitenkaan tarkoita, että housuunpaskojat olisivat yksinäisiä idiootteja, jotka kerjäävät huomiota. Heitäkin suomalaisiin medioihin tietysti mahtuu, ja silloinkin heidänkin sanomaansa on luettava ainakin osin samojen tunnesisältöjen ilmentyminä. Mutta tahdon sanoa, että housuunpaskojat ovat loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä, eivät sen yksinäisempiä kuin minä tai sinä. Facebook-kavereilla ja jokapäivän ihmissuhteilla mitattuna he voivat hyvin olla sosiaalisesti suosittuja. Suhteiden määrä ei kuitenkaan poista yksinäisyyttä, sillä yksinäisyys on medioituneen jokapäivän peruskokemus. Ja yksinäisyys ei automaattisesti tarkoita isoa egoa, vaan avuttomuutta, mitättömyyden tunteita, suuria tai pieniä luuloja, epärealistista kuvaa ”todellisuudesta” ja toisista ihmisistä. Ennen vanhaan tästä käytettiin termiä ”vieraantuneisuus”. Nyt infosfääri tuottaa lakkaamatta uudestaan kokemusta, että meidän ja toisten ihmisten välissä on ja on oltava erinäisiä välittäjiä, jotta kokemukset itsessään, jaetutkin, olisivat todellisia, aitoja ja mieleenpainuvia, tai edes tuntuisivat sellaisilta. Vieraantuneisuus tällä tasolla on ennen kaikkea yksinäisyyttä – sitä samaa, josta nuoret yrittivät pois lähtemällä kaupungille, ostarille, etsimään seuraa, tuttuja, ketä tahansa. Nyt mielekkäämmältä tuntuu odottaa, että joku tykkäisi toiminnasta, kuvastani, joku laittaisi chat-viestin.

Entä sitten Nightmare – painajainen merellä? Yleisö-Jussi kertoo kai eniten siitä, kuinka toivottoman kaukana me toisistamme olemme. Minä ja miljoona Salkkari-fania. Lähes kaikissa arvosteluissa elokuva on haukuttu pystyyn, mutta se ei ole katsojia häirinnyt: Nightmare oli Suomen kahdeksaksi katsotuin suomalainen elokuva ja keräsi vain kuukaudessa lähes 108 000 katsojaa. Arvostelujen perusteella se kuitenkin on huono kauhuelokuva, joka ei pelota kuin surkeudellaan. Siksi on kysyttävä: mikä vetoaa elokuvassa, joka ei ole geneerisesti kovinkaan hyvä? Se, että Nightmare on suositun päivittäissarjan laajentuma elokuvaan? Tutut hahmot?

Etäisyyden ei saa antaa hämätä: ei ”kansa” välttämättä tyhmää ole. Ehkä – helvetin iso ehkä tietenkin – Nightmaren tahaton camp-luonne on se varsinainen syy, joka on vetänyt ihmisiä – oletettavasti nuoria eritoten – teattereihin. Ehkä Nightmarea katsotaan tänään samasta syystä kuin aikanaan Kemmon veljesten Ponterosaa (2001) – sen huonouden takia. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä, ehkä huonouden arvostaminen – ironisen huono maku – valtaa alaa mutta ilmentää muutakin kuin huonoa makua ja ehkä, niin ehkä se juuri on sitä samaa yksinäisyyden ja eriytyneisyyden avunhuutoa, jonka voimalla paskotaan housuun ja syötetään se suklaana toisille: ottaisit vastaan, edes tämän...