Pinkin Suomen puolesta

On myönnettävä: Leijonasydän (2013) lienee Dome Karukosken onnistunein elokuva. Erinomainen se ei ole, mutta häävi. Silti on ilmeistä, mitkä kaksi tekijää muodostavat ongelmallisimman osan Karukosken elokuvien estetiikasta. Niiden takia se vaipuu syvemmälle syteen – tai jos tahtoa on, niiden ansiosta se nousee sieltä.

Ensinnäkin Karukosken estetiikalle on ominaista leimallinen asetelmallisuus, joka sellaisenaan lähinnä uusintaa toiseutta. Tämä on myös ideologinen merkitsijä monissa Karukosken elokuvissa: liian ilmeiset draamalliset vastakkainasettelut, joiden alleviivaavana tehtävänä on korostaa modernin, suvaitsevaisen elämän autuutta, tuottavat poliittisia väittämiä. Silti esimerkiksi Kielletty hedelmä (2009) pyrkii paitsi realismin rekisteriin myös ilmaisemaan itseään jotenkin neutraalina kertomuksen välittäjänä. Katsojalle tahdotaan kertoa koskettavaksi aiottu kertomus, mutta sellaisenaan, tähän tapaan koostettuna sillä on lopulta hyvin vähän tekemistä tuntemiemme todellisuuksien, tunteiden ja tietojen kanssa – illuusiona ja mielen teatterina elokuvalla on siihen tietysti kaikki oikeudet. Mutta tällä tavalla hyvääkin tarkoittava elokuva politisoituu, ja etenkin koostaessaan vastakkainasetteluja – draamaa.

Siinä missä Kielletyssä hedelmässä lestadiolaisyhteisö nähtiin olennaisesti (näennäisen) suvaitsevan punavihreän helsinkiläisen silmin ja sen vastapoolina (mitä se joiltain osin onkin), kymiläiset skinit ovat Leijonasydämessä elimellisesti saman ajattelutavan pohjalta uutettuja karikatyyrejä. Niitä ei voida ymmärtää, maakunnat, ajattelutavat ja tunnesisällöt ovat yksinkertaisesti liian kaukana. Silloin voidaan esittää vain merkitsijät (Kielletyssä hedelmässä televisiottomuus, maailmallisuuden vastustaminen, päihteettömyys, paapova polkupyöräseurue, autoritaarinen uskonnollisuus; Leijonasydämessä pilottitakit, kaljut päät, hakaristit, tatuoinnit, väkivaltaisuus). Silloin toimijoilla on kyllä kuvat ja symbolit ja eleet, mutta ei inhimillisyyttä, ei väen moninaisuutta, ei tapojen kirjoa. Kun siis on päätetty, että skinit ovat työttömiä luusereita, joilla ei ole sydämessään kuin vihaa, sellaisia he ovat. Kun on päätettty, että lestadiolaiset vastustavat maailmallisuutta, vietäköön heiltä nekin viimeiset piirteet jotka kielisivät siitä tosiasiasta, että he ovat kuin kuka tahansa meistä, että heissä on paljon samaa kuin kaikissa muissakin (siksikin katsoja saa eteensä idyllisiä kuvia käsi kädessä hampaidenpesulle rientävistä lapsosista). Tietysti tämä on kärjistys, mutta samaan tapaan Leijonasydämessäkin työstetään henkilöhahmoja.

Tarinallisten vastakkainasettelujen ja yleensäkin draaman kannalta henkilöhahmojen yksiulotteistaminen ajaa tietysti tärkeää asiaa, nimittäin kotimaista menestyselokuvaa, mutta tunnetasoltaan se on pääosin köyhää, lapsekasta ja reaktiivista, käytännössä samaa kärjistämisen, trollauksen ja mollaamisen metapolitiikkaa, jota puoluetasolla, medioissa ja kansalaiskeskusteluissa ajetaan jo kylliksi. Sitäkö Karukosken elokuva siis oikeastaan viestii? Luo paralleeleja suomalaisen elokuvan ja puoluepolitiikan välille? Väittääkö se, että koska vastakkainasetteluilla tuotettu väkivalta on olemuksellisesti rakenteellista ja muodollista, yksittäiset ihmiset ovat sille vain enemmän tai vähemmän alisteisia? Haluaako se sanoa, että lopullinen poliittinen horisontti myös Leijonasydämen kohdalla on erilaisten eturyhmien vihanteossa, jota muodolle, ideologiselle järjestykselle alisteiset yksilöt on agitoitu käytöksineen ilmentämään?

Jos näin on, on katsojan kannalta kai vain parasta, että hänelle syötetään jos minkälaista yksilönvapauden pajunköyttä, sillä kokonaisuuksien muuttamista silmällä pitäen sillä ei ole nimeksikään merkitystä, tarjoaapa vain päiväunen. Ja päiväunia tarvitaan, oopiumia, ja tähän lisää vaihtoehtoisia latteuksia Parta-Kallelta. Toisin sanoen: jos näin on, Leijonasydän on viekas, ovela, häilyvä kuin sydän: se antaa uskoa yksilön päätöksiin, yksilön vapaaseen tahtoon ja rakkauteen, vaikka sellaisella ei laajemmassa mittakaavassa maailmaa muutettaisikaan. Todelliset vastakkainasettelut näet pysyvät ja uusintuvat, vaikka sitten arkipäivän rasistis-suvaitsemattomana kielenkäyttönä ja erilaisina institutionaalisina erontekoina, joiden muuttamiseksi ei yksittäisen suvaitsevaisen kuluttajasankarin blogikirjoitukset nimeksikään vaikuta.

Leijonasydän tarinallistaakin yhtä kaikki todellisuutta vastakkainasetteluiksi – aivan kuten politiikkakin – mutta uskottelee samalla, että yksilö voi arkipäivän sankarina niihin jotenkin vaikuttaa. Ja muutenhan tällainen näkemys ei olisi ongelma ensinkään, ellei kertomusmuotoon pakotettu vastakkainasettelu tekisi samalla mahdottomaksi mutaatioita, kummallisuuksia, väärinymmärryksiä, sattumia, uusia uria, ennennäkemättömyyksiä. Sillä jo ensimmäisestä Leijonasydämen kuvasta lähtien katsoja saattaa arvata, mitä tulee tapahtumaan: paha saa palkkansa, rakkaus voittaa vihan, skini lähtee skiniporukoista, taakse jää entinen elämä – miten muuten voisi menestykseksi aiottu elokuva kohdella alkujaan meille vierasta ihmistä? Miten muuten kuin tuttuistamalla vieraan, mutta ei siitä itsestään käsin, vaan tutusta, tutuista, normaalista käsin: yksinkertaisesti eliminoimalla oudon, poistamalla erilaisen, laimentamalla kitkerän, hakkaamalla huonot oksat pois. Omansa, omiensa ulkopuolelle Leijonasydän ei tohdi. Ei sellaista sanomaa voi oikein rohkeaksi kutsua.

En tietenkään sano, että tuntisin itsekään erityisen syvällisesti kumpaakaan yhteisöä luonnossa, en lestadiolaisuutta enkä uusnatsiryhmittymiä (toiseen minulla tosin on kytköksiä), mutta ulkopuolisellekin on selvää, että kun pyritään tekemään poliittisesti neutraalia, mutta selvästi suvaitsevaisuuden asiaa ajavaa elokuvaa, lähtökohtainen asetelmallisuus eliminoi vieraistakin yhteisöistä sen kaikkein totuudellisimman, nimittäin inhimillisen. Karukosken elokuvien tapauksessa se poistaa sekä lestadiolais- että skiniyhteisöistä samanlaisuuksia punavihreään kasvissyöjäpyöräilijään, olkootkin että Leijonasydämessä viitataan sekä rakenteelliseen että jokamiehen rasismiin: eivät ainoastaan skinit, vaan myös kaikki tavan kymiläiset ovat ainakin arkikielenkäytön tasolla toistuvan suvaitsemattomia (elokuva sijoittuu Kotkan seudulle).

Silti en voi olla ajattelematta elokuvan sisäistekijää, siis sitä suvaitsevaisuutta keinoja kaihtamatta ajavaa säännöstöä tai moraalista ylä-ääntä, joka joistakin sinänsä osuvista huomioista huolimatta asettaa itsensä tämän tästä sekä skinien että kenen tahansa kymiläisen yläpuolelle. Ja yhtä kaikki se sama katse, joka järjestää Leijonasydämen, voi pelata vain kärjistyksin: silloin voidaan välttää, yllättävää kyllä, se, ettei huomio kiinnity niinkään puhujaan, vaan niihin, joista puhutaan, so. tarinan henkilöihin, kymiläisiin skineihin. Leijonasydämen skinit ovatkin pääosin vain kahden asian miehiä ja naisia: yhtäältä väkivaltaisia kohkaajia, jotka säntäilevät pitkin Kaakonkulmaa hakkaamassa mielestään mamuja ja pakolaisia; ja toisaalta keskenään veljellisiä, toisiaan puolustavia kunnian miehiä (Pamela Tola esittää yhteisön ainoaa naishahmoa, jolloin on luontevaa puhua skineistä tässä tapauksessa enimmäkseeen miehinä). Yhdennäköisyys Kielletyn hedelmän lestadiolaisyhteisöön pistää itse asiassa jopa silmään: molemmissa elokuvissa korostetaan, että yhteisöjä on, ja nämä yhteisöt pitävät omistaan huolta, vaikka sitten kovalla kurilla tai rälläkällä. Lestadiolaisten ja skinien vaalima huolenpidon eetos ei kuitenkaan – tietenkäään – ole oikeanlaista huolenpitoa, vaan sisäistekijän katsannossa olennaisesti aina sitä ”väärää tietoisuutta”. Leijonasydämen sisäistekijän katseen alla kertomusmateriaalista esiin uuttuva mallihahmo – esimerkillinen ihminen – onkin aina moderni, huolta pitävä, vapaa valinnoissaan, ja, no, vapaa muutenkin. Sitä Leijonasydämen lopussa kuultava naurukin ilmentää: nyt olen päässyt irti tästä kahlitsevasta yhteisöstä – olen tiedostanut väärän yhteisön vahingollisten toimintatapojen erheellisyyden, olen kieltäytynyt niistä, irtautunut, lähtenyt ja nyt vapaa, vapaa, vapaa!

”Rakkaus voittaa vihan” on Leijonasydämen mainoslause. Julisteissa skini kättelee tummaa poikaa. Mainoslause ja julisteen ele jäävät kuitenkin kolhoiksi, mutta alleviivauskin menee vähän huti, osuu tekstin päälle. Peter Franzenin esittämä Teppo kyllä rakastuu Sariin (Laura Birn), mutta Sari on pelkkä statisti: rakkaudesta ei isäpuoli-poika -suhteen (Sarin poika on Yusufa Sidibehin näyttelemä Ramu) kohdalla voida oikein puhua, sehän sentään elokuvan keskiössä on, vaan ennemminkin jonkinlaisesta välittämisestä. Isäpuoli välittää tyttöystävänsä pojasta, poika suvaitsee isäpuoltaan, joten kuten tullaan toimeen, alussa huonommin, sitten paremmin.

(Sivuhuomiona voisi kuitenkin kysyä, miksi se on nimenomaan suvaitsevaisuus, eikä rakkaus, joka nousee elokuvan teemaksi – ja tämä on se ohialleviivaus - tai miksi elokuvan ainoat keskeiset tummahipiäiset, ne joita skinien käsittääksemme tulisi suvaita, kuvataan Leijonasydämessä niin ihmeellisen, absurdin, jopa vihamielisen provosoivina? Skinien harjoittaman vihan valossa isällä ja pojalla – Ramu ja tämän Ruotsissa asuva isä – on tietysti eittämättä oikeus vastavihaan, mutta erityisen monipuolisesti elokuva ei onnistu myöskään niitä joita tulisi suvaita. Esimerkiksi Ramun isän vilkas kieli saattaisi jopa mieltää jollain tapaa rasistiseksi – ellei, kuten sanottu, vakavampi uhka suvaitsevaiselle modernille yhteiskunnalle muodostuisi juuri uusnatsiryhmittymistä.)

Se, mitä kättely kuitenkin ilmentää, on tietenkin niin läpinäkyvää kuin voi vain olla: haemme tässä elokuvassa suvaitsevaisuutta, katsohan, tässä valkoinen mies ja tumma poika tekevät sovintoa, rauhaa rakennetaan yli näennäisten rajojen, ja niin, rakkaus tosiaan voittaa vihan – ja vielä, muistakaa, rajat merkitsevät itsessään, automaattisesti ja aina vihaa. ”Rakkaus voittaa vihan” yhdistettynä kättelyyn on eittämättä voimakas mielikuva (samalla tavalla niin kuin satu on voimakas) ja varmasti joiltain osin päteväkin, mutta juuri tällaisissa seikoissa Leijonasydän on heikoimmillaan, katsoja kun kaipaisi jonkinlaista arpailua, onko skinien ajatuksissa sittenkään mitään hyvää, sellaisinaan. Sen syvempiä ideologisia perusteita vastakkainasetteluille ei kuitenkaan paljasteta.

Vaikka onhan niissä, ajatuksissa, hyvääkin, sen elokuva myöntää. Tosin tässä se äityy kääntämään selviä asiasisältöjä mieleisekseen. Teppo esimerkiksi päästetään elokuvan alkuvaiheilla selittämään Sarille, että ”ei meidän jutuissa ole kyse rodusta, vaan kunniasta, siitä että pidetään toisistamme huolta ja sit se on niin”. ”Veren ja kunnian” kunnia kääntyy siis loppujen lopuksi merkitsemään huolenpitoa perheestä ja viiteryhmäläisistä. Ja kukapa ei tällaista kannattaisi? Elokuvan sisäistekijästä ja joistakin sen heittämistä täkyistä päätellen samainen huolenpito on vielä hitusen haalean punaiseenkin päin: ketään ei jätetä oman onnensa nojaan, omien ja tovereiden etuja ja oikeuksia puolustetaan, kauan eläköön isien maa, ja suomalainen hyvinvointivaltio, veteraanien verellä lunastettu ja mummojen kukkaroista maksettu.

Ei sillä, ei demareissa tai pinkissä värissä yleisemminkään nyt erityistä perustuksiltaan ongelmallista valuvikaa ole, mutta omituisen ristiriitaisen tunteen se elokuvan yhteyteen jätettynä viitteenä yhtä kaikki jättää. Mitä esimerkiksi Ramu oikeastaan tarkoittaa sanoessaan, että Whites only -tussaus vessan ovessa tulisi korjata muotoon ”Pinks only”? Viittaako se vaaleahipiäisten suomalaisten genitaalialueiden väriin, heidän paljaan ihonsa hailakkuuteen, vai ylipäänsä johonkin vaalean-, haalean punaisen värin eri konnotaatioista? Tai vastaavasti: mitä rituaalinomaisella ”Valkoisen Suomen puolesta” -heilauksella tahdotaan sanoa? Ilmeinen vastaus on tietysti sen osa rituaalisena merkitsijänä: se toistona ja rituaalisena eleenä sitoo yhteisöä yhteen, lujittaa joukkotuntoa, kokoaa rivejä. Mutta niin ikään voisi kysyä, mikä itse asiassa olisi Leijonasydämen moraalisen äänen tahtoma, vastaavanlainen tervehdys? Tervehtisikö Leijonasydän katsojaansa tosiasiassa kädenojennuksella ja huudolla ”Pinkin Suomen puolesta”? Sosiaalidemokraattisen Suomen puolesta? Silti samaan aikaan yksiselitteisenä tosiasiana säilyy se, että skinien käsitys kunniasta merkitsee niin Kotkassa kuin muuallakin maailmassa varmasti muutakin kuin pelkkää perheestä välittämistä. Sellaisten kunniakäsitysten kirjo tuottuu huomattavasti monisyisempänä (vaikkakaan ei välttämättä erityisen paljon syvällisempänä tai filosofisesti perustellumpana). Kuten rasistinen agendakin, sekin vaatisi syvällisempää tutkiskelua, jopa jonkinlaista ymmärrystä.

**

On kuitenkin ilo huomata, että joiltain osin Karukoski (ohjaaja) ja Aleksi Bardy (käsikirjoittaja) ovat sentään onnistuneet tuomaan elokuvaansa riittävää rosoa, joten aivan kakantaputteluksi ja vaaleanpunaisten lippujen heilutteluksi se ei ryöstäydy. Ei Leijonasydän nyt mikään This is England (2006) ole, mutta ei tunnetasoltaan aivan luokatonkaan. Ja enemmän siinä on elämänmakua kuin Kielletyssä hedelmässä tai vaikkapa Napapiirin sankareissa (2010), jonka rekisteri oli tietysti aivan toinen, mutta roolitus päin helvettiä, minkä seurauksena tunnetason elämykset eivät välittyneet oikein ensinkään. Oli vain hyviä vitsejä ja sujuvaa slapstickiä.

Toinen Karukosken estetiikan piirteistä – seikka, joka ilmenee selvästi myös Leijonasydämessä – onkin ohjaajan liiallinen luottamus näyttelijävalintoihin. Esitän aivan perustavan, hyvin alustavan kysymyksen tähän ongelmaan: eikö Suomesta löydy muita miehiä elokuvan pääosaan kuin Peter Franzen; eikö elokuvan pääpariksi kelpaa Suomessa muut kuin Franzen ja Birn? Löytyisi varmasti, jos etsisi ja koluaisi, mutta ”Pete” lienee suomalaisista nykynäyttelijöistä kai vieläkin se rakastetuin, menestynein ja komein (tosin uskallan epäillä, että Pääkkösen Leijonasydämessä suorittaman, suorastaan traumatisoivan kikkelipimennyksen jälkeen rooleja taitaa olla jaossa muillekin). En tiedä, johtuuko se kielialueen pienuudesta, suomalaisen elokuvan pienistä piireistä vai mistä, mutta samojen naamojen kierrättäminen alkaa olla jopa niiden kuuluisien kansan syvien rivien pohjukoissa aikansa elänyt menettely: ei kansa kauaa enää samoja naamoja kestä.

Niin hyvä kuin vaikkapa Pääkkönen on Leijonasydämessä, Karukoski tuntuu yhtä kaikki luottavan vähän turhankin paljon siihen, että vanhoilla tutuilla kasvoilla saisi vielä välitettyä aitoja, aidon oloisia tunteita ja kokemuksia. Olen itse ollut tilaisuudessa, jossa Karukoski kertoi käyneensä Napapiirin sankarien kohdalla lävitse pitkällisen koe-esiintymisten prosessin ja päätynyt elokuvassa nähtäviin näytteijöihin siksi, että nämä nyt vain kerta kaikkiaan sopivat hänestä parhaiten tarjolla oleviin rooleihin. Samassa tilaisuudessa hän myös viittasi hakeneensa substanssia elokuvalleen Susanna Helken ja Virpi Suutarien Joutilaista (2001). Jokainen Helken ja Suutarin elokuvan nähneistä tai käytännössä minkä tahansa maakunnan tyhjäntoimittajia sivustakaan seuranneista ymmärtää varmasti, miten näyttelijöiltä Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen, Pamela Tola ja Timo Lavikainen vaikuttavat rooleissaan.

Toki taustalla voi olla tietoinen päätöskin. Näyttelijät eivät sentään suoraan näyttele näyttelijöitä, mutta eivätpähän toisaalta maakuntien miehiäkään, vaan jotain siltä väliltä. Jokaisesta kohtauksesta näkee näyttelijän näyttelevän joutilasta, vaikka sellaiseen pintaan ei paikallisen habitus oikein iskostu. Mutta jos Karukoski ja Bardy pyrkivät suvaitsevaiseen sanomaan, silloin paikallisuus, paikalliset erot ja ominaispiirteet on ymmärrettävästi eliminoitava – ja parhaiten se onnistuu näyttelijöillä, jotka ovat kaupallisen, menestyneen, suositun merkitsemiä. Tunnettuus on jo tehnyt heistä jotakin ei-paikallista. Pääkköstä esimerkiksi käy tässä vain jotenkin sääliksi; olkoot hän kuinka kelpo näyttelijä ja monessa liemessä uitettu tahansa, on jotenkin vain luonnotonta laittaa hänet puhumaan lappilaisittain ja kuvitella sitten isolla köörillä, että tässäpä meillä on oikea mies jänkhältä. Siinä aliarvioidaan paitsi näyttelijää myös katsojia.

Nostan vielä lopuksi esiin kaksi kotimaista verrokkia, tai peiliä, joita vasten Karukosken tekotapa näiltä osin saattaa paremmin järjestyä. Yhtäältä olen vasta hiljattain alkanut ottamaan selkoa Jari Halosen elokuvien muotokielestä. Niissä lähtökohtainen ”turkkalaisuus” valjastuu kokonaisuudessa muodoksi, joka tähtää jonnekin realismin tuolle puolen. En tiedä näyttelemisestä paljoakaan, joten seuraava luettakoon tietämättömän otaksumaksi ajatusleikiksi. Oletan kuitenkin, että lähtötilanteessa kaksi ihmistä on koko olemuksellaan paikalla, ei välttämättä läsnä, mutta paikalla, paikoillaan. Kaksi ihmistä kävelee kadulla ja keskustelee, erinäiset asiat vaikuttavat heidän vuorovaikutukseensa. Sitten kaksi ihmistä laitetaan näyttämölle, jolloin tilanne jännittyy ja vuorovaikutus vääristyy. Sitten nämä samat ihmiset laitetaan näyttelemään kävelyään ja keskusteluaan kadulla. Syntyy teatteria. Mutta sitten Halonen laittaa opettajiensa jalanjäljissä nämä näytteiljät tekemään saman jotenkin liiallisena, liioitellen, liian täydellisesti, liian läsnäolevalla tavalla. Tuottuu pinnistelyä ja pusausta, näyttelijät esiintyvät kuin olisivat paskaa puristamassa. Tarvitsee vain katsoa sattumanvarainen kohta esimerkiksi Aleksis Kiven elämästä (2002) ja tämä tuntuu käyvän järkeen. Nämä ihmiset eivät ole normaaleja – eikä heidän kuulukaan olla. Halosen motiiveja voi vain arvailla, joten sellainen vielä sallittakoon: Halosen elokuvat pyrkivät luomaan konkreettisen eron katsojan ja taidemuodon välille, ja siten hyvin perustavalla tasolla vieraannuttamaan katsojan näkemästään. Tällöin niissä ei pyritä ensinkään välittämään sellaisia tunteita, joita koetaan vaikkapa silloin kun tarkkaillaan kanssamatkustajia metrossa. Taiteen kuuluu olevan jotenkin arkipäiväisesti radikaalisti eroavaa.

Tässä ei ole taiteenhistoriaa silmällä pitäen tietenkään mitään perustavasti omaperäistä. Mutta siinä missä Halonen tuottaa vieraannuttavaa elokuvaa tietoisesti, Karukoski tekee sitä tietämättään. Hän ei tietenkään laita näyttelijöitään näyttelemään pinnistellen ja pusaten, mutta varmana otteistaan hän luottaa suosiota saaneisiin näyttelijöihinsä ja samanaikaisesti uskottelee haluavansa kertoa meille jotakin meidän tunteistamme, meidän maailmastamme, eli siis oikeammin välittävänsä meille realistisen kokemuksen. Jos Karukoski tähtäisi lähtökohtaisesti fantastisen – siis ei-realistisen – elokuvan tekemiseen, ei tällaista ongelmaa olisi.

Ja eihän Karukoski nyt loppuviimein ole kuin ehkä sukupolvensa Aleksi Mäkelä. Ei Mäkelässäkään vikaa ole, mutta enempään ei Karukosken kohdalla oikein ole rahkeita uskoa. Molemmat ovat tehneet ja tekevät teknisesti tasalaatuisia, sisällöllisesti ymmärrettäviä kansansuosikkeja, aivan hyviä elokuvia, mutta heistä kai vain Karukoski tuntuu laskevan liiaksikin sen varaan, että katsojamäärät korreloisivat taiteellisen korkeatasoisuuden kanssa. En tietenkään tahdo tieten tahtoen loukata ohjaajaa, mutta kun Karukosken tapauksessa häntä tunnutaan pitävän yhtenä suomalaisen elokuvan eturivin ohjaajista, on ainakin minun nostettava käsi pystyyn ja kysyttävä: miksi? Suomessa tehdään paljon kiinnostavampaakin elokuvaa, jopa kevyttä sellaista, mutta Karukoski ja Bardy tuntuvat tekevän hittielokuvia henkisesti vauvoille. Mäkelästäkin heidät näyttää erottavan enää aika: Mäkelä on pidemmällä urassaan. Mutta mikä on vielä tätäkin olennaisempaa, Aleksi Mäkelä näyttää antaneen jo hyvä tovi sitten periksi halulleen tehdä ystävien kesken hurtteja huumorielokuvia. Siksi, outoa kyllä, yllätyksiäkin saattaa tulla: Kaappari (2013) esimerkiksi on loputonta fritsuvitsiään ja Kari Hietalahden esittämää Aarno Lamminparrasta myöten ihmeen onnistunut elokuva. Karukoski sitä vastoin on jo hyvän aikaa sitten maalannut itsensä nurkkaan antamalla ymmärtää olevansa jotain aivan muuta: se, että hän muitta mutkitta vertaa, vaikka sitten vain sivulauseessa, itseään mieluummin Thomas Vinterbergiin ja Lars von Trieriin kuin vaikkapa Mäkelään, kertoo karulla tavalla ohjaajan omista sokeista pisteistä.

Vaikka tietysti Karukoskella, Vinterbergillä ja Trierillä on yhteisiäkin nimittäjiä. Ainakin kaikki kolme tekevät elokuvia Pohjoismaissa. Mutta riittääkö se?

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

Kielen kato ja kerronnan läpinäkyvyys

Lukijan suhde äidinkieleensä tulee nykyisinkin hyvin esille kotimaisessa proosakirjallisuudessa. Minulle kotimainen proosateos on aina tapaus, kokonaisuus jota kokeilen, maistelen, testaan, jolta kysyn, jolta odotan jotain. Kielenä se puhuu minulle paljon enemmän kuin suomeksi käännetyt romaanit – ja ehkä juuri siksi vaadin siltä niin paljon. Ja petyn. Nautin suomen kielen runsaudesta, silloin kuin sitä esiintyy – nautin kirjailijan oivalluksesta, jolla hän saa yllätettyä minut, esittämällä ilmaisun joka sattuu, kirveltää, puhuttelee, avaa minussa jonkin uuden, kartoittamattoman esteettisen tilan. Tätä nykyä tämä tuntuu yhä harvinaisemmalta herkulta. Ehkä luen vääriä kirjoja.

Tämänvuotisten Finlandia-ehdokkaiden joukossa on esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta, joka ihan vain viiden ensimmäisen sivunsa perusteella on kieleltään ja kerronnaltaan hyvin, hyvin yksinkertaista – tekstiä, joka lähtökohtaisesti vastustaa minun luentaani, minun halujani toimia tietyssä esteettisessä ympäristössä oikkujeni mukaan (tiedän, teksti ei ole kone, jolta voidaan vaatia mitä hyvänsä). Pulkkisen teksti on kuulasta, liian kuulasta, muttei kuitenkaan lainkaan samalla tavalla kuulasta kuin parhaat päiväkirjat, pyhät tekstit, hiljentymisen äärelle menevä kirjallisuus (jostain syystä ajattelen tässä kohtaa esimerkiksi Anna-Maija Raittilan tekstejä). Pulkkisen kielessä ei ole mitään ainutlaatuista, vaan hänen vahvuutensa ovat enemmänkin tarinankertomisessa – niin oli ainakin Raja-romaanissa (2006). Sama taito ilmeisesti pysyy terässä niissä naisten- tai terveyslehdissä, joihin hän kirjoittaa kolumneja ja jatkokertomuksia. En syytä häntä siitä, en tietenkään. Ongelma vain on, että Pulkkisen teksti on liiankin hyvä esimerkki kotimaista kirjallisuutta dominoivasta talouskielestä, suoraansanomisen perinteestä, koripalloproosasta. Ja tätä kielenkäyttöä seuraa ontto ja takelteleva kerronta.

Vaikka jokainen lause ja sana on varmasti mietitty ja harkittu kahteen kertaan, tästä juuri alkavat vaikeudet. En voi sanoa olevani esimerkiksi pitkien lauseiden ja monimutkaisen ilmaisun suurin ystävä – läheinen silti – mutta jotenkin Pulkkisenkin liian yksiselitteinen kieli on niin vastenmielistä luettavaa, että joudun jättämään romaanin kesken jo alkumetreillä. Se takeltelee, on jatkuvan kömpelöä – tai rullaa liian hyvin. Tuntuu kuin kirjailijalla ei olisi näkemystä rytmistä, joka olisi muuta kuin juoksemisen tai kävelemisen rytmi.

Lukijan näkökulmasta vaikeudet tuntuvatkin olevan kahtaalla, kielessä ja kerronnassa: ne ovat kielessä, joka on täysin ymmärrettävää talouskieltä, jossa ei ole moniaalle haarovia runokuvia, mahdollisuuksia, tahallisen epäselvää ilmaisua, vaan:

“Helmikuun lopulta saakka he olivat ajaneet joka ilta. Kevät oli vaaleanpunainen ja vaaleankeltainen, niin kuin aina. Elsa kehotti häntä usein ajamaan hitaammin, että näkisi paremmin taivaan. Pilvet liikkuivat taivaan poikki kuin isot rakennukset. Maaliskuun alussa he kuulivat Lauttasaaressa parkkipaikalle pysähtyessään mustarastaan laulavan.” (Riikka Pulkkinen: Totta. 2010: Helsinki: Otava).

Onko kappaleessa kielellisesti mitään, minkä ansiosta tai takia kappale tulisi lukea? Esitän kysymyksen siksi, että talouskielellistyminen kirjallisuudessa merkitsee usein samalla kerrottavan aineksen kuvallistumista visuaalisesti painottuneiksi liikesarjoiksi ja tapahtumaprosesseiksi, jolloin lukijalle jää vaikutelma kuin hän lukisi elokuvakäsikirjoitusta. Paras esimerkki on varmasti Sofi Oksasen paljon palkittu Puhdistus (2008), joka on täydellisen kuvallinen romaani; eikä ihme, että romaania ollaan siirtämässä – ilmeisesti rahanahneen Solar Filmsin ansiosta – valkokankaalle. Puhdistushan – joka alkujaan oli, kyllä, muistan sen, teatterisovitus – vain odotti sitä! Sitä vastoin on vaikea käsittää Puhdistusta koskevia arvosteluja, joissa Oksasen kieltä on kehuttu – kielessä juuri ei nimittäin ole mitään. Ainakaan mitään muuta kuin taloudellisuutta.

Tämän takia en voi olla ajattelematta, että kotimainen proosakirjallisuus voi niin huonosti kuin se voi juuri sen takia, ettei siinä ole kielellisesti mitään kiinnostavaa. Suurin osa ilmestyvästä proosasta olisi oikeastaan sama kuvata suoraan elokuvaksi, koska kirjallisuuden poeettisuus ja autonomisuus näyttää muutenkin proosan osalta olevan täysin katoamassa (runoudessa sentään on vielä paljon, paljon mieltä, ja se onkin kotimaisen kirjallisuuden kenties ainoa ilonaihe). Ja jos elokuvan ja kertovan kirjallisuuden välillä jokin kamppailu esteettisistä tiloista onkin vielä olemassa, kirjallisuus näyttää olevan pahasti alakynnessä. Mitä sitten käännösmahdollisuuksiin tulee, ja niitähän kustannusyhtiöt tuntuvat entisestään ajattelevan, voidaanko – käsi sydämellä – osoittaa yhtäkään kotimaista proosankirjoittajaa, jonka romaanit eivät olisi käännettävissä jollekin toiselle kielelle suhteellisen vaivattomasti? Enkä esitä tätä sillä, ettei romaani saisi olla käännettävissä – esitän tämän siksi, että ehkä, ehkä tämän ei tulisi olla kaikkien romaanien kohdalla itsestäänselvää ja mahdollista. Ehkä suomen kieli, jota me niin kovasti rakastamme vaikeana ja monimutkaisena kielenä, ansaitsisi parempaa kuin mitä me sille tällä hetkellä tarjoamme (ja myönnän kernaasti: en itsekään ole kirjoittajana tämän suhteen mitenkään erityisen kaksinen). Ehkä monimuotoisen suomen kautta kotimainen proosa voisi todella olla jotain muutakin kuin kioskikirjallisuuden kaatolava.

Kieli on olemisen koti, eikä kotimaisen proosakirjallisuuden kautta avautuva kotipihan maisema ole kovinkaan moninainen, päinvastoin: se on kolkko, autio, kuin asfaltoitu piha, jota reunustaa millintarkasti leikattu ja rajattu pensasaita. Olisikin se edes kesannolla, mutta ei! Routa ei sitä nostele, heinä ei kasva, lehtiä ei tarvitse haravoida, ja autotkin mahtuvat pihaan mukavasti.

Kieltä seuraa kerronta. Tämä on toinen vaikeus. Kun Pulkkisen – joka, kuten sanottu, on vain yksi talouskielen omaksuneista, eikä yksin – tekstiä lukee, voi jokaista sanaa tunnustellessaankin huomata näkevänsä täsmälleen kirjailijan mielessään harkitsemat vaihtoehdot, maistaa samat lauseet samalla tavalla kuin hän niitä natustellessaan maisteli. Me, jotka emme ole tarinankertojia, vaan nöyriä ja kuuntelevia, vaikka kenties hiukan oikuttelevia lukijoita, haluaisimme kuitenkin, että tämä kirjoittamisen prosessi ei olisi näkyvissä tekstissä – että se edes kerran yllättäisi meidät, että valitut ratkaisut eivät olisi niitä, jotka me valitsisimme – kirjoittaessamme tai lukiessamme lineaarista tekstijonoa ja miettiessämme, että mitähän seuraavaksi. Toki on erilaisia lukijoita, enkä itse selvästikään ole Pulkkisen lukijakuntaa, jos jokainen nyanssikin tuntuu minusta vastenmieliseltä, ulkoa opitulta, liian helpolta. Ehkä vaadin Pulkkisen tekstiltä jotain mitä siinä ei ole, ja jotain mitä siinä ei ehkä kuulukaan olla. Mutta jos jätän sanomatta tämän huolen, enkö osallistukin samaan tasalaatuistamisen ja vallan rintamaan, jolla etenkin suuret kustannustalot meitä joka joulunalus puhuttelevat ja kirjakauppoihin ohjailevat? Miksi jokainen proosapalkinto Suomessa tuntuu minusta menevän aina täysin yhdentekevälle ja kielellisesti laiskalle hikarille?

Perussuomalainen matkustaa

Michael Ciminon suositun takavuosien elokuvan Kauriinmetsästäjä (1978) lopussa kaikki elokuvan eloonjääneet keskeiset hahmot kokoontuvat luopuneen oloisina suremaan kuolleen toverinsa poismenoa. Miehen (ex-)vaimo aloittaa spontaanisti hyräillä Yhdysvaltain kansallislaulua, johon muut pian yhtyvät.

Vastaavanlaista kohtausta olisi melko vaikea kuvitella suomalaiseen elokuvaankaan 70-luvun jälkeen muussa kuin ironisessa mielessä. Kansaan kiinnittyminen hädän hetkellä tuntuu tässä ajassa eläville täysin mielettömältä, ainakin Suomessa, jossa sekularisoitumisen (vrt. God bless American toinen osapuoli, Jumala) ohella suhde isänmaahan vaikuttaa ainakin siinä määrin heikentyneen, että vaikka perussuomalainen elokuvaohjaaja ohjaisi elokuvan, hän tuskin toimisi niin mauttomasti, että päättäisi sen Finlandiaan. Ne ajat ovat menneet. Ei hänkään enää usko siihen, vaikka katsookin joka itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan ja hekumoi mielessään kuukausittain, miten ne sotaveteraanit...

Ruotsissa, jossa ei ole sentään sodittu käytännössä vuosisatoihin, Sverigedemokraternan (SD) sensaatiomainen menestys vaaleissa on herättänyt ympäri Eurooppaa kauhua, kiukkua ja pelkoa. Eräs puolueen vaaliteemoista on ollut lähes sama kuin meidän Persuillamme: parantaa vanhustenhuoltoa. Juuri vanhuksia ei tule sysätä heitteille, vaan heidän oikeuksiaan on ajettava, sillä he totisesti ovat pitkän elämänsä vuoksi sen ansainneet. Tämähän on vaaliteeman taustalla: ihmisen pitkä elämä on lähtökohtaisesti kärsimyksentäyteinen ja on vähintäänkin kohtuullista, että heidän nykyisiäänkin kärsimyksiään yritetään hiukan lievittää. Ystäväni raportoi juuri hetki sitten lentokentältä, miten lentokentän kahvio on täynnä mummoja, jotka siellä kittaavat aamukuudelta kuohuviiniä pahvimukista ja nousevat sitten lentokoneeseen, joka vie heidät lämpimiin maihin, joissa heillä todennäköisesti on lomaosake.

Ilkeämielistä panettelua tietenkin. Syyllistäminen ei tässäkään tilanteessa kannata, on vain hyvä panna merkille, että voidaan hyvin suurella todennäköisyydellä olettaa, että samat ihmiset jotka suhaavat lentokoneella ristiin rastiin maapalloa ja tuovat turismin muodossa rahaa eri alueille, äänestävät Perussuomalaisia – tai ruotsidemokraatteja – jotka molemmat puolueina profiloituvat maahanmuuttovastaisina, ensimmäinen vähemmän, jälkimmäinen enemmän. Eikö olisi loogista ja luontevaa, että samat ihmiset eivät lainkaan harrastaisi turismia, irrottelisi Thaimaassa tai ostaisi turisti-t-paitoja Rhodokselta, koska pohjimmiltaan vastustavat muukalaisuuden rantautumista Suomeen? Miksi he eivät kultivoisi kotimaataan ja harrastaisi kotimaanmatkailua ulkomaiden sijaan, jos he kerran sitä niin rakastavat?

Espanjan Kanariansaarten turismia nähneet paikalliset ovat tietysti eri asia kuin maahamme säännölliset pyrkivät maahanmuuttajat. Amnesty Internationalin mukaan jopa neljäsosa maahanmuuttajista on kokenut suoraa kidutusta kotimaassaan. Perussuomalainen ei kuitenkaan tällaista kuuntele; hänen olisi ollut syytä pysyä kotimaassaan! ”Millainen mies jättää perheensä kärsimyksiin ja tulee tänne nauttimaan meidän etuuksistamme? No, ei minkäänlainen.” Jos asia kuitenkin käännetään toisinpäin, nähdään, että turismi on tuhonnut historiallisia paikallisuuksia paljon enemmän kuin sellainen maahanmuutto, jossa on muutettu köyhemmän elintason maista korkeamman elintason maihin. Paradoksaalista, luulisihan turistien tuovan vaurautta köyhille alueille, joilla ei ole muuta annettavaa kuin oma työpanoksensa ja eksoottinen luonto. Näin onkin, mutta juuri vauraus merkitsee sikäläisten ominaispiirteiden hautautumista turistien miellyttämisen, räikeävärisen krääsän ja mönkijäsafarien alle. Kun siis Perussuomalaisia äänestävä lentää viikoksi ulkomaille, hän haluaa että häntä pidetään hyvänä – ei sitä, että hän joutuisi mukautumaan, ainakaan liiaksi. Ihmebantun monologi, jossa ehdotetaan että koko länsimainen elämäntapa tuotaisiin lomapaikkaan, jotta lomalaisen ei tarvitsisi stressata lainkaan, kuvaa osuvasti tätä asennetta. Suomenkieliset tarjoilijat, suomalaiset tv-kanavat, suomalainen ruoka...

Turismi on kuitenkin globaalista näkökulmasta elinkeino, ja kuten jokainen elinkeino, sen mielekkyyttä ei kannattane kyseenalaistaa, oli se miten eettisesti arveluttavaa tahansa (vrt. turkistarhaus). Suomessakin pellot on myyty ja samat maanviljelijät ovat vaihtaneet lomamökkipalveluihin; ja totta puhuen, emmehän mekään katso kauhean pahalla niitä venäläisiä uusrikkaita, jotka tulevat tänne, meille vähän shoppailemaan. Tuovathan ne rahaa ja vaurautta alueelle, etenkin Kainuuseen ja Lappiin jotka kumpikin jo ovat lähtökohtaisesti muuta Suomea kurjemmassa asemassa (työttömyys, autioituminen jne.), mutta joissa paikallista omaleimaisuutta vielä tapaa ihan toisella tavalla kuin Etelä-Suomesta. Näkymätön raja menee oikeasti siinä Iisalmen pohjoispuolella – jossa myös Euroopan valossa väestötiheys vähenee merkittävästi. Kuitenkin juuri näillä alueilla löytyy innokkaita ihmisiä, jotka haluavat yrittää – ja jos katsoo vaikkapa Saariselän näennäistä vaurastumista kahdenkymmenen vuoden ajalta, tulee tuumineeksi, mitä vanhasta ja aiemmin kestävänä pidetystä on jäljellä?

Turismi toisin sanoen on elinkeino, joka tähtää oman ominaispiirteen simuloimiseen, eksoottisen eksotisoimiseen ja kuitenkin siten, että siihen voidaan sisällyttää ne asiat, joita turisti vaatii. Kyseesssähän on palveluammatti; siinä palvellaan asettamalla paitsi oma työpanos turistin halun palvelukseen myös koko seutu turistin mielihalujen alaisuuteen. Tässä mielessä se on prostituutiota tuhoisampi ja hirvittävämpi ammatinharjoituksen muoto – jos huoraamista halutaan jostakin syytä kritisoida. Aina moitittaessa prostituutiota, jossa ihanteellisimmillaan ihminen itse päättää, milloin antaa oman kehonsa toisten käyttöön (todellisuus voi olla toinen), turismi olisikin syytä nostaa samalla viivalle. Vaikka kaikkihan me olemme Babylonin huoria...

Mutta entäpä kerjääminen? Se kai sentään on vastenmielinen ammatti, joka loukkaa ihmisarvoa, häiritsee meitä suomalaisia ja jonka taustalla on järjestäytynyttä rikollisuutta. Romanialaiset ovat kaiken lisäksi yhä aggressiivisempia! Selvää kuitenkin on, että jälleen turismi on silmiinpistävällä tavalla olemukseltaan aina kadunvarsikerjäämistä pahempaa kerjäämistä. Turistit tietenkin näkevät lomaparatiiseissa aina ne aggressiiviset kaupustelijat, mutta eivät niinkään selvästi omaa itseään, omaa vaurauttaan jonka tuovat alueelle ja joka kerjää osakseen huomiota – aivan kuten lämpimissä maissa itsetyytyväinen länkkäri kerjää – tämä on tietysti puettu vaatimukseksi – itselleen hyvää oloa, rentoutusta, palvelua. Annankadun mutkassa kököttävä romani ei myöskään tasan tarkkaan ole yhtä aggressiivinen – jos se nyt on se ominaisuus, jota tulee paheksua – kuin finninaamaöykkärit ostarilla tai miesporukassa röhöttävät ja leveästi törmyilevät pukumiehet, nämä säälittävät uusjupit.

Jos kuitenkin vakavoidutaan, on pantava merkille, että nykyinen Euroopan unionille ja globaalille taloudelle alisteinen elinkeinoelämä on laajemminkin ja käytännössä aina isänmaan – ja tarkoitan tässä nyt suomisuutta, paikallisia ominaispiirteitä, en jotain eurooppalaista nationalismin projektia – vastainen. Samoin Perussuomalaisuus on lähtökohtaisesti suomisuuden vastakohta, sillä se uutena työväen puolueena vaatii möhömahaisuudessaan itselleen oikeuksia, jotka edistävät elintason kohoamista kaikille muille paitsi mutiaisille ja mamuille, jotka eivät selvästikään ole ansainneet samoja etuuksia kuin me työtä tekevät suomalaiset, joiden isät kaiken lisäksi uhrasivat henkensä meidän puolestamme. Isät uhrasivat tasan tarkkaan oman henkensä nationalismin alttarilla. Ja jotenkin kuvaavaa on, että nyt samojen isien lapset ovat itse kerjäämässä lisää oikeuksia ja lisää rahaa valtiolta, koska he kärsivät lapsena isiensä sodanjälkeisistä traumoista perhe-elämässään. Paha olo heillä varmasti on, mutta myös aimo annos julmaa itsetyytyväisyyttä ja röyhkeyttä. Jos nuorempi polvi olisi yhtä röyhkeä, sehän voisi seuraavaksi vaatia kovaäänisesti valtiotta oikeuksia, etuuksia ja korvauksia ensimmäisenä sukupolvena suomalaisessa historiassa, jonka taloudelliset odotukset heidän vanhempansa (juuri nämä sotalapset) tuhosivat hyvinvointivaltion konseptillaan – joka, kuten todettua, on vanhempiaan epävarmemmassa ja köyhemmässä asemassa.

Tämänkin vuoksi on niin vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa Kauriinmetsästäjän lopussa laulavaa joukkoa kohtaan. Mikään elokuvassa koko aikana ei viittaa siihen, että loppukohtauksen voisi tulkita mitenkään ironisesti. Ei mikään. Päinvastoin: se kuvaa tehdastyöläisiä, jotka vapaa-ajallaan hurvittelevat kuin pikkupojat ja ammuskelevat kännissä peuroja vuorilla. Kolmen tunnin ajan kuvaa hallitsee vakava realistinen kerronta, jossa saa nauraa silloin kun päähenkilöt esittävät pikkupoikia jotka esittävät aikuisia. Tällaiset hahmot ovat olentoja, joita kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa – samat hahmot joutavatkin saada rangaistuksensa, eikä katsoja voi käytännössä mitenkään tuntea, että nämä hahmot eivät olisi sitä ansainneet. God bless America jättääkin vain tyrmistyksen.

Tai ehkä sittenkin, ehkä sittenkin tuo absurdi loppukohtaus olisi mahdollista tavata myös kotimaisesta elokuvasta. Kaikki edellytykset sille ovat olemassa. Kun oikeistopopulismi nostaa päätään Euroopassa ja selvästi vetoaa työväen luokan negatiivisiin puoliin, samaan timosoinimaiseen röhörieskaisuuteen, meillä on Suomessa – samoin kuin Ruotsissakin – iso joukko ihmisiä, jotka yhtä innokkaasti voisivat uhrata elämänsä nationalismin alttarilla. Johan ne metsästävät kännissä hirviäkin.

Susi-Kustaa ja ahne eurooppalainen

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiaa on mahdollista lukea – kuten kunnon taideteosta ainakin – täysin päinvastaisella tavalla kuin Linna näyttää halunneen, nimittäin eräänlaisena degeneraationa, äärimmäisen traagisena kuvauksena kyläyhteisöjen hajoamisesta ja ihmisen joutumista länsimaisen demokratian ja tekniikan lumoihin. Kun Jussi tarttuu kuokkaansa romaanisarjan myyttisessä aloituksessa, se on hetki jossa maa ja siihen kohdistuva omistajuus alkaa riivata kyläläisiä kohtalokkaalla tavalla.

Toki Pohjantähti on tragedia myös siinä elävien ihmisten kannalta. Kukaan romaanin henkilöistä ei näytä elinaikanaan saavan mitään valmiiksi, pääsevän kestävän onnellisuuden ja hyvinvoinnin tilaan, vaan suhde maahan muuttuu vähä vähältä, ja muuttaa heitä, vie heiltä sen mitä he kaikkein eniten haluavat. Jussi on pelkkä aloittaja, Akseli toiminnan jatkaja. Akseli pyrkii jatkamaan isänsä työtä, mutta päätyy työväenyhdistykseen ja punakaartiin. Pohjantähden traagisen lakipisteen on katsottu usein olevan kansalaissodassa, jonka jälkeen romaanisarjan kolmas ja viimeinen osa tuntuu pelkältä laskettelulta, pykimisliikkeeltä jolla yritetään päästä maaliin, 1950-luvun jälleenrakentavaan Suomeen. Kuitenkin juuri kolmas osa on teknisen kehityksen ja länsimaisten kurjistavien ideologien hyöyn kaltaista tulemisen tilaa, jota ilman Pohjantähti jäisi vain happamaksi muisteloksi eräästä kansallisvaltion alkuhämärän ponnistelusta.

Linnalla – ja eurooppalaisessa historiassa yleisemmin – luokka muodostuu suhteessa maahan. Koskeloille maa ei ole omaa ennen kuin kolmannessa osassa, sitä ennen se on, pitkään ja hartaasti, pappilalta lainassa. Maanomistajuuden kannalta traagisimpia romaanin kohtia onkin se, kun Jussin maahan kohdistuneella raskaalla työllä kohdistuneet peltoalueet otetaan pois ja työ palkitaan raivaajamitalilla. Jussin näkökulmasta tämä tietysti on traagista, koska Jussi on sidottu maahan, hänen toimeentulonsa tulee siitä, mutta maa sosiaalis-poliittisena voimavarana voidaan ottaa milloin tahansa pois, koska pappilan väen kanssa tehdyt kontrahtit ovat enemmän tai vähemmän suullisia ja pappilan väki enemmän tai vähemmän tuulella käyvää.

Laajemmalti suhde maahan tarkoittaa yhteiskunnan hiljaista muovautumista. Pohjantähti tuntuu kertovan tarinaa luokkien noususta, jossa suhde maahan muodostetaan kohdistamalla huomio paitsi peltoon myös isänmaahan. Samalla kun 30-luvulla maa-aloja aletaan luovuttaa torppareille ja tarjotaan heille siten porvariuteen kasvamisen mahdollisuus, maasuhteen painopiste nousee kansallisvaltion nousemiseen. Kommunismi, joka pyrkii maa-alojen yhteisomistukseen, koetaan suurimmaksi kauhistukseksi, mitä suomalaisuutta voi uhata, ja maan puolustaminen ja kommunismin kitkeminen onkin yksi keskeisiä toimia, joilla maan jakamiseen myöntynyt yläluokka yrittää muovata maata, kun ei ole eläissään kuokkaan koskenut.

Johanna Oksala sanoo sen suoraan esseessään Pitääkö Linna polttaa? (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006):

"Vaikka luokkaero näyttääkin näin nousevan keskeiseksi historian kulkua ja yhteiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, ei Linna kuitenkaan sitoudu marxilaiseen luokkataistelun historianfilosofiaan. Linnan kuvausta kannattelee pikemminkin moderni individualismi: torpparit eivät lopulta taistele sen enempää abstraktien veljeyden vaatimusten kuin proletariaatin vallankumouksenkaan puolesta, vaan omasta itsemääräämisoikeudestaan ja oikeudestaan omistaa maansa. Luokkaero määrittyy näin Linnan kuvaamassa hämäläisessä kylässä aivan tietyllä tavalla: se on ero niiden välillä, jotka omistavat peltonsa ja niiden, jotka eivät." (2006, 191.)

Todellisuudessa luokkataistelu tai luokkien vastakkaisuus ei ole niinkään kiinnostava romaanitrilogian teema, vaikka se Pohjantähdestä aina muistetaankin nostaa esiin. Paljon oivaltavampi – ja luultavasti tiedostamattomampi myös romaanikirjailijan itsensä suhteen – on tapa, jolla pelkkää silmää ja suuta oleva, kompuroiva ja takelteleva torpparien moneus vähitellen sulautuu kansallisvaltion nimeltä Suomi osasiksi, maanomistajiksi, tekniikan ja demokratian vaalijoiksi. Tällöin romaani muistuttaa eräänlaista keinuntaa, jossa vähä vähältä pappilan väki, paroni ja maanomistajat antavat myöten torppareiden vaatimuksille tulla heidän kaltaisikseen. Vähitellen tuosta pokkuroivasta toisesta tulee autonomistajia ja sivistyneitä ihmisiä pyhäpäivineen ja kahvituksineen, kahvipöydässä jaettuine arvosteluineen, porvarillisine juoruineen, mitaleineen ja ansioineen.

Toista vastaan kilpailevan porvarin siemenet itävät jo romaanin ensimmäisessä osassa, Jussin kuuluisissa kattotalkoissa. Kyseessä eivät ole oikeastaan talkoot, vaan torpparimiesten väliset kilpailut, joissa ripeyttä, taitoja ja teknistä osaamista arvostetaan. Siinä tehdään heti selväksi, että ne jotka eivät taida tekniikkaa tai ole tarpeeksi nopeita tai kilpailulle alttiita, epäonnistuvat, eivät menesty. Naulauskilpailun voittaja taitaakin olla Kivivuoren vanha isäntä, jonka pojasta Jannesta kuoriutuu kolmannessa osassa ehta solisaliratti, sosiaalidemokraatti porvarillista elämäntapaa ja myötäilyä tihkuvan Jumalan armosta.

Kivivuorten suhteen lukija saa muutenkin kuvan mukavasta, rehdistä ja ilahduttavan suulaasta suvusta, joka jo alussa muodostaa jollei vastakkainasettujaa niin selvän ystävää tukevan kumppanin suhteessa harmaaseen ja umpimieliseen Koskelan sukuun. Koskelat eivät nimittäin ole mikään ihana suku, ja siksi onkin ylipäätään ihme, miten juuri tuosta kyräilevästä, kateellisesta ja sanoinkuvaamattoman ahneesta suvusta on muodostunut jonkinlainen suomalaiskansallinen ikoni, kunnon suvun arkkityyppi. Jussissa ja Akselissa etenkään ei ole kovinkaan paljon sosiaalisesti arvostettavia ominaisuuksia kuin ahkeruus. Koskelat ovat ennen kaikkea työntekijöitä, jotka suorittavat tehtävänsä tunnollisesti ja mukistessaankin kunnolla. Eikä pojasta polvi parane: jopa Vilho, Akselin poika, on hiihtosankari, sotasankari, hiljainen mutta kunnollinen, ja jos hän ei olisi poistunut historian näyttämöltä, kenties hänestäkin olisi kuoriutunut maailmanporvari, kaikin puolin kunnollinen ja harmaa kansalainen, joka äänestää maaseudun puolesta, syö lihaa, ajaa yksityisautolla, "koska kaikki muutkin". Sanalla sanoen: nykyisen porvarihallituksen märkä uni.

Paljon kiinnostavampi, joskin ymmärrettävistä syistä Linnan trilogiassa täysin marginaaliin sysätty hahmo on Susi-Kustaa. "Mies menee, mies tulee, mies vastaa tekemisistään". Susi-Kustaa ei osallistu (rappeutuvan) kyläyhteisön ponnisteluihin, työväenliikkeeseen, 30-luvun poliittiseen kuohuntaan, vaan metsästää ja kalastaa omalla tahollaan ja ärisee ohi mennessään. Hänellä – toisin kuin muilla pentinkulmalaisilla – ei alunperinkään ole mitään yhteyttä yhteisölliseen olemiseen, eikä hän näytä sitä edes tarvitsevan. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei häntä kiinnostaisi, hän ei vain näytä kokevan omakseen niitä ponnisteluja jotka merkitsevät muille pentinkulmalaisille elämän ja kuoleman kysymyksiä: taistellaan sen puolesta, että tämä luokka saa vielä (Euroopasta omaksutut) oikeutensa, omistajuutensa, turvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Eipä silti, Susi-Kustaa ei olekaan torppari, vaan maankiertäjä, "kylähullu" ja muukalainen. Oma tönö hänellä on, mutta taksvärkkiä hän ei tunnu tekevän, eikä häneltä kukaan sitä perää. Ehkä kuitenkin Susi-Kustaa edustaa sitä Suomea, joka ei mielisty eurooppalaisille hullutuksille, joka haluaa olla rauhassa, elää elämäänsä kytkeytyen vuosisataiseen tietämykseen ja kädentaitojen perinteeseen korkeatekniikasta apua hakematta.

Ironista tietenkin, kun Kustaa sairauksiensa, ajostensa ja ihotautiensa vuoksi vietiin sitten väkipakolla kunnalliskodin mielisairaalaan, tämä kun viimeiseen asti purnasi eurooppalaisia hoitomenetelmiä vastaan, uusi yhteiskunta tukehduttaa viimeiset vanhan suomen rippeet ja Pentinkulman ahnein ja eurooppalaistumaan innokkain mies, Akseli Koskela ostaa Kustaan mökin. "Se oli kyllä polttopuuksikin huonoa, mutta siihen kuului toista hehtaaria laaja tontti, joka sattui mukavasti Koskelan rajaan. Kunnon puuta siinä ei juuri ollut, mutta pihamäestä sai erinomaisen laitumen." (Linna 1959-1962/2007, 938.)

Akseli siis jatkaa isänsä alkamaa liikettä, kesyttää huononkin maan hyötykäyttöön, kun samat ihanteet omaksunut yhteiskuntajärjestelmä - tässä tapauksessa sen edustajana, kukapa muu kuin Janne Kivivuori - ottaa haltuun Kustaan "erilaisuuden", väkivaltaisuuden ja omapäisyyden. Ja eikö sitaatista, sen tietyistä sanamuodoista ("huonoa", "mukavasti", "kunnon", "erinomaisen") alakin valottua hiljaa Linnan ääni itse, hiljaa katoavalle vanhalle Suomelle hyväntuulisesti ja insinöörin ylpeydellä hekotteleva ääni? Suomi on ihan kohta valmis, kunhan nämä "viimeiset suuret taatot" on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Suomistunut suomi ja eurooppalainen romaani

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä haikaillaan usein sitä, ettei suomalainen romaani ole kummoista valuuttaa Euroopassa. Suomalainen romaani ei ole eurooppalainen romaani, vaan täkäläistä yhden asian näpertelyä, tekstimassaa, joka ei loista romaaniteknillisillä keinoilla, syvyydellä, moniulotteisuudella. Ei ole olemassa Suomessa kirjoitettuja eurooppalaisia suurteoksia, suuria romaaneja jotka puhuttelevat jollain yleisinhimillisellä, universaalilla tavalla.

Yksi suurimmista on kuitenkin monien mielestä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka sinänsä ihan ansaitusti lukeutuu kansakunnan kaapin päälle. Paljon hyvää ja oivaltavaa siinä on, mutta myös kerrostumia, jotka tietystä tulosuunnasta nähtynä ovat silti vain eurooppalaisen teknisen haltuunottohalun mukaelmia. Pauli Pylkön teksti Ukon ilta (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006) esittää suoralla Linna-kritiikillä, mikä kansallisessa suurteoksessa on vikana ja lähestyy samalla monitahoista kysymyssarjaa suomalaisuudesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Oireellista on, että Pylkön dialogimuotoinen teksti on selvästi velkaa paitsi Platonille myös Paul Feyerabendille, joka niinikään hyödyntää dialogisuutta sanottavan esittämisessä ja vaatii, että ajattelussa on pystyttävä pitämään yllä useampia erilaisia teemoja ja vastakkainasetteluja samanaikaisesti. Kaaoksen läsnäolo on osoitus siitä, että keskustelu lähestyy totuutta, todenmukaisuutta, eikä vain kokoa yhteen, erittele, lajittele, määrittele aiheita järjestelmällisesti. Oireellista Ukon illan velanmaksu on siksi, että tätä perinnettä tuskin voi kutsua kovinkaan suomalaiseksi, jos asiaa tarkastelee filosofian historian valossa. Se saattaa kuitenkin olla lähempänä totuutta nimenomaan keskustelunomaisuudessaan kuin mikään tieteellisen mankelin läpi käynyt kirjoitus tai ajatteluformaatti. Ja toisaalta: käymmehän keskusteluja, joissa syntyy merkityksiä, ilman että olisimme millään tavalla tietoisia Platonin metodeista tai sokraattisista keskusteluista.

Pylkön tekstiä on muutenkin kiinnostava lukea sillä silmällä, että se selvästi huomioi hänen omat aiemmat tekstinsä ja osallistumiset keskusteluun (esimerkiksi muutaman vuoden takaiset väittelyt kääntämisestä ja kielen vetäytymisestä Niin & Näin -lehdessä), mutta myös hänen ajattelunsa omat sudenkuopat ja arvostelunsaumat. Pylkköä olisi helppo pilkata paitsi natsisympatioista (esim. Aconceptual Mindin yritykset tavoittaa kansallissosialistinen merkitystajunta) myös haihattelusta jonkin oletusarvoisen suomalaisen alkuperän perään, jollei hän itse tekisi sitä ensin, suojaisi itseään ehtimällä ensin, varmistamalla ettei ole oikeassa. Ukko, samoin kuin Feyerabendin väitteenesittäjät, on selvästikin auktoria muistuttava kirjoittava subjekti, joka haastaa länsimaisen tieteen käytäntöjä ja etenkin sen objektiivisuushakuisuutta ja tutkivan subjektin häivyttämishaluja. Nyt Pylkkö kuitenkin puhuu hanslankarina, ei enää filosofina. Se, että olemme opetelleet muodostamaan argumentteja, tarkoittaa totuudenmukaisemmin tietyn (eurooppalaisen) kieliperinteen muodostumista meissä, tiettyjen sääntöjen omaksumista. Suhtautuessamme mihin tahansa marginaaliseen ilmiöön käytämme vallitsevan kieliperinteen normeja ja teemme tällöin väkivaltaa - useimmiten täysin tiedostamatta - niille perinteille, jotka eivät ole omaksuneet samoja merkityksiä, samaa kieltä.

Edelleen Pylkkö kuitenkin kysyy suomalaisuuden perään. Ukon illassa Suomi on vain "yhdeksännentoista vuosisadan ruotsalaisen yläluokan fiktio" (370), jossa suomalainen rahvas yhtenäistetään runebergiläisin korulausein. Tästä ei ole pitkä matka enää myöskään linnalaiseen suureen kertomukseen, jossa 1880-1950-lukujen välinen elämänmeno Suomessa yhtenäistetään ja siirretään suureen kertomuslinjaan, jossa jokainen Pentinkulman paskasakin ponnistus tähtää teleologisesti toisen tasavallan sosiaalidemokraattiseen Suomeen, tuohon Linnan märkään unelmaan. Linnahan selvästi esittää romaanitrilogiassaan, että ns. punainen Suomi on pystytty muutaman sukupolven kuluessa alistamaan historian voiman alle siten, että siitä muovautuu paitsi valkoisen päällystön johtama ja punaisen sotamiehistön joukottama Suomen armeija myös talvisodan ihme ja edelleen jokin kansallinen joukko yhteen hiileen puhaltajia, teknisen elämäntavan ihailijoita (silmiinpistävintä Pohjantähdessä tältä kantilta on ensimmäisen auton saapuminen Pentinkulmalle). Ukon sanoin kyse on oikeammin suomalaisen rahvaan ponnistuksista kohti maailmanporvariutta. Vuoden 1918 kansalaissota, joka muodostaa erään Pohjantähden keskeisistä historiallisista merkitystihentymistä, on Ukolle luokkasota, jossa kitketään suomea pois. Jos kansalaissodan tulkitsee Linnaa mukaillen, näyttää, että siinä on kyse parempien elinolojen vaatimisesta, samasta mitä nykyisetkin vasemmistolaiset pitävät agendanaan. Mutta jos tätä ajatusta kuitenkin jatketaan vähänkään pidemmälle, tarkoittaa tämä, että "duunari haluaa porvariksi", sillä porvarius on "parempaa elämää, turvallisuutta, koulutusta lapsille... parempia sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita, täydempää elämää..." (405) Ja tämä maailmanporvariksi tuleminen on indoeurooppalaisen etiikan, ajattelun ja teknisen osaamisen ydin.

Indoeurooppalainen oleminen ei kuitenkaan ole samaa kuin suomalainen oleminen. Suomi ei ollut osa Eurooppaa ennen kuin se yhtenäistettiin sellaiseksi, saatiin omaksumaan käytäntöjä, tekniikoita ja ajattelua, joka ajattelee Euroopan kielillä, mutta ei Suomen. Suomalainen oleminen ei käänny tyhjentävästi eurooppalaisille kielille: ranskalainen ei tajua mitään suomalaisesta metsästä. Tämä tiedetään: tänäänkin näemme, että eurooppalaisuus merkitsee yhtenäistämistä, mentaalikolonialismia, paikallisen ajattelun katoa ja kansainvälisten käytäntöjen käyttöönottoa. Ja se on totisesti kiinnostava kysymys, eikä sitä kannata sivuuttaa pelkkänä mytologisointina. Jos oleminen mielletään paitsi eroiksi myös sekä alkuperän että historiallisten kamppailujen sarjoiksi, jokaisen kansallisen projektin on kysyttävä omaa alkuperäänsä, eroja ja samuutta, mutta myös omaa ainutkertaisuuttaan. Tämän hetken Suomessa onkin ihmeellisintä, että siinä missä Suomi haluaa erottautua, olla innovatiivinen jollain hyvin uniikilla tavalla, sillä ei ole mitään, millä erottautua. Suomi ei halua oikeasti olla suomalainen. Katsoo nyt vaikka metsäteollisuutta, joka hyvin konkreettisella tavalla eliminoi suomenniemeltä kaiken suomalaisuuden, tai katsoo suomalaisia uraohjuksia joilla ei ole halujakaan omavaraistua ja palata savupirtteihin. Halutaan olla kosmopoliitteja, maailmankansalaisia. Kunhan laajakaista toimii ja valot vilkkuvat. Suomi on siis täydellisesti omaksunut eurooppalaisen standardit, käytännöt, lakipykälät, ajattelutavat. Pahin kaikista on tietenkin eurooppalainen ajattelu, filosofia, yhteiskuntateoria, jota suomalainen älykkö imee posket lommolla, kun ei omaa ajattelua jaksa tai vaivaudu keksimään.

"Te ootte porvarispoikia ja luulette että rankka ruumiillinen työ jotenkin estää ajatustyön tai madaltaa heti sen laatua. Käsitys on vanha muttei alkuperäinen. Ruumiillisen työn erottaminen henkisestä on tärkeä porvarillisen uskontunnustuksen opinkappale, ja jopa Adorno pitää sitä taiteen syntymisen edellytyksenä, mikä ei oo ollenkaan yllättävää kun katsoo miehestä otettuja uimarantakuvia. Ero määrää sitä, mitä pidetään todellisena ja uskottavana. Se ei oo vain käsitteellinen erottelu vaan valtava yhteiskunnallinen, suorastaan historiallinen voima, joka tunkeutuu myös valtion olemukseen. Voimaa hallitsee tää laki: pyri hinnalla millä hyvänsä työhön, joka on mahdollisimman vapaa liasta ja jossa joutuu käyttämään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. Porvari pyrkii nykytekniikan avulla turvalliseen ja mukavaan elämään, ja tää laki on porvarillistumisen tukipilareita, ja se on niin vahva, että se säätelee kaikkien tietoisuutta ja ohjaa oikeastaan maailmanhistoriaakin, sillä maailmanhistorian suuri kehityslinja kulkee kohti ihmisen porvarillistumista. Se tarkottaa sitä että ihminen ja porvari samastetaan ja lopulta maailmassa ei ole muita kuin porvareita. Koska porvarin idea on eurooppalainen, merkitsee maailman porvarillistaminen maailman eurooppalaistamista. Kun maailma on valmis, on maailmassa vain eurooppalaisia ja eurooppalaistettuja porvareita. Maailma on muuten melkein valmis." (364-365.)

Jos suomalaisessa elokuvassa tai tv-tuotannossa on ikinä tehty mitään merkittävää tältä kantilta, se on tehty Jouko Turkan Seitsemässä veljeksessä (1988). Siinä missä Kivi kuuluu Ukon merkittäviin suomalaisiin kirjoittajiin (muita ovat Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Aaro Hellaakoski), Turkan versio ruumiillistaa Kiven romaanin kutkuttavalla tavalla. Turkka uudisti aikansa tv-teattereilla heittämällä pois pompöösit lavasteet ja jäyhät pönötykset ja toi tilalle heiluvan käsivaran, lähikuvat ja pitkät kohtaukset. Tunnusomaisin turkkalainen piirre, fyysisyys, löi tietenkin tekstiin myös täysin uniikin leimansa. Sen suhteen Turkan vaatimuksena olikin, että Kiven rikas kieli muutetaan rikkaaksi fyysiseksi kehonkieleksi. Jokainen katsoja tietää tämän: jollei muuta, ainakin veljesten käytös on hyvin kaukana normaalista, taloudellisesta kehonkielestä, joka ei rönsyile, joka on maltillinen.

Lisäksi Turkan versio rikkoi suomalaisten omahyväisen käsityksen kansallisesta omaisuudesta, tuosta suomalaisen miehen menestystarinasta kohti sivistystä. Sillä mitä muuta Seitsemän veljestä on kuin kuvaus metsittyneestä Jukolan Jussista, joka kasvaa ja kehittyy "inhimilliseksi" (lue: eurooppalaiseksi, sivistyneeksi) ihmiseksi lukutaidon, eurooppalaisen uskonnon ja "käytöstapojen" omaksuttuaan? Mistä muusta Seitsemän veljestä kertoo kuin Suomesta, joka integroidaan osaksi Eurooppaa yhdenmukaistamalla sen käytöstä, poistamalla sen fyysisyys, kontrolloimalla sitä, valistamalla sitä, saamalla se omaksumaan "aapisen ja vähäkatkismuksen"? Tältä kantilta Seitsemän veljestä on kertomus rappiosta, mukautumisesta, kuihtumisesta. Sen lohdulliselta tuntuva päätös on lohdullista vain maailmanporvarin silmissä. Silti säröjäkin jää: avioriitojen ja sopeutumattomuuden lisäksi merkittävin viimeisen osan kohtaus on, jossa Simeoni yrittää hirttää itsensä.

Minkä tahansa kohtauksen Seitsemän veljeksen monituntisesta sarjasta ottaakaan, kohtauksissa on lähes koko ajan sama jännite: veljekset eivät tahdo mahtua ruutuun, he hikoilevat, ähkivät, raivoavat naama punaisina, kuolaavat ja mökeltävät jotain joka on suomea, mutta ei lainkaan kuulosta nykykatsojan korvaan meidän suomeltamme. Seitsemän veljeksen suomi onkin fyysistä suomea, arkaaista, kesyttämätöntä suomea. Hyvänä esimerkkinä on kolmas osa, jossa veljekset ovat lukkarin opissa ja yrittävät opetella lukemaan. Lukkari tukistaa Juhania, lähikuvia hikisestä ja rasvaisesta tukasta, irvistelevästä Juhanista. Tuomaksen nenänpäästä valuu hikeä, kun hän yrittää muistaa, takoa päähänsä "Aa-Pee". Hämärässä pirtissä kuuluu voihketta, huutoa, mälinää, hyvin monia ääniä eri rekistereissä. Tästä on juuri kyse: kukaan tänään ei lue, opettele, opi niin fyysisesti kuin Jukolan Jussi. Edes hitaimmilla uuden oppijoilla ei ole noin vaikeaa, koska heissä on niin paljon kesytettyä, niin paljon on heidän kehostaan karannut, niin paljon heidän läsnäolostaan hävinnyt. Ei ole tarpeen romantisoida, mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, myös henkisten traditioiden valossa, kumpi on oikeasti enemmän (gurdjieffilaisittain) läsnä, Jukolan Jussi vai nykypäivän Pauli virtuaalisine oppimisympäristöineen? Lyön vetoa, että ensimmäinen.

Eikö siis voidakin myöntää, että jotain on peruuttamattomasti väärin, jos koemme, että veljesten alkuperäinen suomalaisuus on jotenkin paheksuttavaa, iljettävää, turhan groteskia - ja että jotain on peruuttamattomasti väärin nimenomaan omassa suhtautumisessamme ilmiöön? Olemme kasvaneet tiettyyn etiikkaan, ja etiikan omaksuminen on aina kaoottisten elementtien minimointia, toiminnan tekemistä ennakoitavammaksi. Tämä tekee meidät, uskomatonta kyllä, täysin sokeiksi ymmärtämään erilaisuutta olemuksellisesti poikkeavina toimintatapoina, kehonkielinä, puheena, olemisen tapoina.

Jos siis haluamme puhua itsestämme suomalaisina, meidän on tavoiteltava ymmärrystä tästä suomen merkityskerrostumasta. Kielen, luonnon ja sisäisyyden välillä on kohtalonyhteys, eikä ymmärrys, samastuminen vetäytyvään suomeen tarkoita mitään kulta-ajan paluuta, vaan selvempää tietoisuutta olemisemme eri kerrostumista, jotka ovat olemassa meissä, kuinka tukahtuneina sitten tahansa.

Takaisin savupirtteihin

Taloudelliset ja poliittiset eliitit haluavat parantaa Suomen mainetta. Viime syksynä ulkoministeri Alexander Stubb kokosi jopa ryhmän "brändäämään" Suomea maailmalle. Puheenjohtajaksi valittiin yksinoikeudella Jorma Ollila, joka muuten monien mielestä koettiin keväällä 2009 tehdyn (pienimuotoisen) verkkokyselyn pohjalta parhaaksi mahdolliseksi mieheksi "myymään Suomea", kuten Helsingin Sanomat uutisoi (HS. 15.4) – ja varsin kuvaavasti.

Suomella kuuluu olevan "mainevaje". Hankkeen nettisivuilla kävijät voivat esimerkiksi äänestää "sanaa joka kuvaa Suomea". Lähes kaikki sanat, joita ruudulle helähtää, ovat kuitenkin tarkoin laskelmoituja, negatiivisia käsitteitä. Niistä ainakin osa on kansalaisten itse sinne tuottamia, mutta varma ei voi olla, etteikö osa olisi siellä ollut jo sivuntekijöiden toimesta. Osa sanoista kyllä toistuu usein mediapuhunnassa ja muualla, monilla keskustelufoorumeilla, mutta en ole ollenkaan varma, kuvaavatko ne itse asiassa lainkaan Suomea. Ja jos minä en tiedä, mitä Suomi tai suomalaisuus on, ei sitä näytä tietävän brändiryhmäkään.

Ollila ja kumppanit nakuttivat toissapäivänä (31.8) Meri-Rastilan alakoulussa ja kuuntelivat lasten ehdotuksia siitä, mitä Suomi on. Ollilan mukaan (HS 2.9) lapset olivat toistelleet, että Suomessa on koulutus, Suomessa on turvallista, Suomessa on asiat toimivat. Nämä kyllä sopivat Ollilan pirtaan. Niiden varaan on hyvä rakentaa ainakin ekonomisiin arvoihin pohjaava kontrollivaltio– tai paremminkin ylläpitää ja hienosäätää sitä, sillä sellainen Suomi on ollut jo pitkään.

Taitavasti manipuloiden Ollila jatkaakin: "Suomalaisen, joka oikealla tavalla mieltää oman kansakuntansa, taustansa ja identiteettinsä, on helpompi kohdata maailma" (HS 2.9). Oikealla tavalla? Millä ihmeen oikealla tavalla? Tarkoittaako Ollila kenties, että on olemassa jokin oikea tapa mieltää identiteetti – kenties suhteessa "huonoihin" tai "pahoihin" tapoihin mieltää identiteetti? No, kyllä, onhan meillä Suomessa esimerkiksi muukalaisvihamielisyyttä, alkoholiongelmia, syrjäytymistä, monenlaisia vaikeuksia... mutta kun Ollila ei lainkaan määrittele, mitä tämä "oikea" tarkoittaa, ainoa tapa saada tuo lause ymmärrettäväksi on kytkeä se johonkin kollektiiviseen "oikean toimimisen" tapaan, joka edelleen näyttää saumattomasti liittyvän "yhteisiin etuihin" edistämiseen, so. mukautumiseen. Ja yhteiset edut, nehän tiedetään – mitä muuta ne ovat kuin samaa kokoomuslogiikkaa, jossa kaikki hyötyvät, kun yksi hyötyy?

On olemassa myös kysymys, johon ei luonnollisestikaan vastata, kun kyse on brändäämisestä. Miksi brändätä? Miksi Suomen "itsetuntoa" tai "mainetta" pitäisi oikeastaan kohentaa? Koska brändeissä on pitkälti valtion rajat ylittävästä yksisuuntaisesta vuorovaikuttamisesta, meidän on pääteltävä, että muut valtiot ja kansakunnat on saatava uskomaan, että Suomi on "hyvä maa". Se on "hyvä maa" elää ja hyvä maa, jonka kanssa voi ja kannattaa käydä kauppaa. Nähtävästi yksi ensimmäisistä maista, joihin tätä Suomi-brändiä kannattaisi viedä on Brasilia, jossa valtiomme osaomistama Stora Enso tekee tuhojaan – siellä epäilemättä Brasilian kansalaiset on saatava uskomaan, että Suomi on "hyvä maa" ja toimii varmasti kaikkien eduksi.

Entä mikä mies Ollila on puhumaan siitä, miten "Suomi kansakuntana mielletään oikein" (HS 2.9)? Mies joka istuu ylikansallisten, taloudellisten eliittien ytimessä, Nokian ja Shellin hallituksissa? Varsinainen ongelmatekijähän on, että kun Suomi halutaan nähdä ennen muuta hyvänä kauppakumppanina (siitä nimittäin maan brändäämisessä oikeasti on kyse) ja näin ollen puhtaan taloudellisesti, suomalaisesta moninaisuudesta suodattuu varsin yksipuolinen kuva. Ja joka ei usko, että kyse on puhtaasti taloudellisista vaikuttimista, niin kannattaa vilkaista mitäsuomion.fi-sivuston infoa:

Sivuston julkaisee Finland Promotion Board, toimikunta jonka tehtävänä on Suomen kansainvälisen viestinnän koordinointi ja Suomen maabrändin kehittäminen. Sen jäseninä ovat keskeisimmät Suomea kansainvälisesti ja ammattimaisesti markkinoivat toimijat eli ulkoministeriö, Matkailun edistämiskeskus, työ- ja elinkeinoministeriö, Invest in Finland, Tekes, Finpro, TAT/Finnfacts, Finnair ja Metsäsäätiö.

Jos jokainen näistä jäsenistä haluaa edistää Suomen taloudellista hyvinvointia ja kansainvälistymistä, turvallisuutta (ja siinä sivussa vähän ilmastonmuutoksen kiihdyttämistä) – noita Kokoomuksen iskusanoja – niin kuinka puolueetonta ja monipuolista Suomea tässä ollaankaan viemässä maailmalle? Tällöin on ihan turha esittää, että "sanotun pitää perustua tosiasioihin. Kuvan kiillotuksesta tai mainoskampanjahankkeesta ei ole kyse." (HS 2.9) Jos viime kädessä valta on kuitenkin näillä ekonomisia intressejä omaavilla jäsenillä, ei auta vaikka nettisivut olisivat kuinka avoimet. Ihmisiä voidaan pyytää osallistumaan, ja se on hyvä, mutta mitä reaalisia mahdollisuuksia yksittäisellä kansalaisella on oikeasti vaikuttaa Suomi-kuvaan muuta kuin joko menestyä kansainvälisissä kilpailussa tai käydä ampumassa porukkaa pulpetteihin?

Edellisen valossa onkin lähinnä koomista, kuinka Helsingin Sanomat referoi Ollilaa: "Kyse on siis yhteiskunnan perusrakenteista. Paljolti siitä, että hyvät puolet pidetään mielessä ja niitä vahvistetaan. Huonot puolet on mahdollisuuksien mukaan korjattava. Sitten hyvistä puolista kerrotaan myös ulospäin." (2.9).
Entä ne ihmiset, jotka eivät halua kansainvälistyä tai jotka haluavat takaisin savupirtteihin? Ihmiset jotka haluavat omavaraistua, vähentää kansainvälistä kauppaa, ihmisiä jotka haluavat eroon turkistarhauksesta (joka olisi muuten ehdottomasti luettava tuohon ekonomiseen Suomi-brändiin – se jos mikä on asia, jolla Suomen eliitit ylpeilevät, joka on osa "totuudenmukaista" Suomea ja jolla kuitenkin on varsin pieni kannatus suhteessa väkilukuun)? Intressien asettuessa vastakkain on selvää, että ne joilla on enemmän valtaa, ajavat omat intressinsä läpi: siksi on odotettavissa, että nämä ihmiset Ollila kumppaneineen samastaisi "huonoihin puoliin", jotka on "mahdollisuuksien mukaan korjattava". Ja mitenpä muuten kuin uudella mainoskampanjalla, manipuloimalla jo-passiivisia kansalaisia vähän lisää.

Tavallaan Suomi-brändin Suomi toimii kuin jokin autioituvan kylän yksinäinen höperö muori – tai paremminkin kuin syrjäytynyt teini-ikäinen: "Mitä ne minusta ajattelee? Ei kai ne puhu pahaa minusta minun selkäni takana? Vittu, mä näytän niille!" Tämä asenne voi siis muuttua joko häikäilemättömäksi kansainväliseksi voitontavoitteluksi tai uusiksi kouluampumisiksi. Molempi pahempi. Mutta ei hätää! Jälkimmäinen sentään voidaan estää, sillä "professori Pekka Himanen tekee valtiolle selvityksen siitä, miten Suomen henkinen kulttuuri saataisiin kukoistamaan 2010-luvulla" (HS 2.9.)!

Kansallisen henkisen kulttuurin elvyttäminen on tietysti kaunis ajatus, tähtäähän se, ainakin osittain, kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen. Taiteeseen ja kulttuurin satsaamalla kansa varmasti elpyy. Mutta hetkinen, miten tällaisella yhden ihmisen toteuttamalla tilaushankkeella (tilaajana muuten Vanhanen, Katainen ja Wallin) voidaan edes uskoa olevan realistisia vaikutuksia kansalaisten arkeen? Jos minä kirjoittaisin parinkaan sivun tekstin, jossa kokoaisin yhteen, mitä helvettiä täällä tapahtuu ja mitä meidän tulisi tehdä, ja tuo teksti jaettaisiin joka kotiin, mitään ei todellakaan tapahtuisi. Jos Himasen kirjaksikin painettava selvitys jaettaisiin joka kotiin, en usko sen vaikutusten olevan yhtään suuremmat. Eli Himasen selvitys tähtää siihen, että se esittää ideoita, jotka toteutetaan valtiotasolla, uudistuksina, rahoituksina, taloudellisina satsauksina.

"Toimeksiannon mukaan 'uutta ajattelua avaavassa' selvityksessä on pohdittava, 'kuinka henkinen kulttuuri ja arvomaailma voivat vaikuttaa voimavarana siihen, että Suomi voi laaja-alaisesti hyvin ja täyttää tehtävänsä myös 2010-luvun maailmassa" (HS 2.9.) Mutta millaista "uutta ajattelua" oikeasti avaa valtion tekemä tilaushanke? Jos Himanen jostain syystä sekoaisi ja ehdottaisi, että Suomi kansakuntana voitaisiin kuopata ja valtio, hallitus, raha, byrokraattiset koneistot jne. kaataa, hanke vaiettaisiin vähin äänin, eikä taatusti painettaisi kirjaksi. Toisin sanoen on oletettava, että Himasen teksti tulee sisältämään Suomea ylläpitävää "uutta ajattelua" – enkä totta puhuen edes uskalla ajatella, kuinka taantumuksellista. Valtioneuvoston valtiosihteerin Risto Volasen mukaan "humanistinen tutkimus, kulttuuri sekä henkinen että hengellinen sivistys" tulee tuoda "keskustelun valokeilaan", sillä "nämä tärkeät osat unohtuvat helposti, kun pohditaan globalisaation raameja poliittisissa keskusteluissa" (HS 2.9). Kuulostaa lupaavalta, jos humanistinen tutkimus, henkisyys ja taiteet yhtään kiinnostavat. Jos tämä voidaan toteuttaa, miten monipuolista taidetta, henkisyyttä ja humanistista tutkimusta tuohon valokeilaan oikeasti mahtuu? Entäs Himanen? Himanen vertaa Suomen keskusteluilmapiiriä tragediaan, jossa tappiomielialat on jo kauan aikaa sitten tunnistettu. Positiivista ajattelua peliin? Eikö kuulostakin mukavasti Toivotalkoiden jatkoilta?

Sama mies jatkaa – ja toistelee kuin Ollila edellä – ettei kyse ole rahastuksesta, tai siitä "kuinka paljon kansakunta voisi tehdä rahaa kulttuurilla ja luovuudella" (HS 2.9.). Kauniita, kauniita sanoja. Miten mies, joka on kansainvälisesti "arvostettu" tutkija ja filosofian tohtori, voi sitten päästä heti perään tällaisen aivopierusauhun: "Tulen esittämään, että kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida merkittävästi nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi ja humanismi erityisen halpaa." Ups, kadotin lähimuistini? Ei se taide investoinnilla parane. Mahdollistakaa ennemmin perustulo ja kelvolliset oltavat kaikille ihmisille – taide ja kulttuuri ovat totisesti elämän osa-alueita jotka voivat tarjota paljon yksittäiselle ihmiselle, jos tällä vain on aikaa, halua ja vapautta perehtyä niihin. Ne ovat kuitenkin vain osa-alueita, eivät enempää. Ne eivät pelasta ketään ellei muitakin elämänalueita korjata. Tai paremminkin: se, että niitä pidetään kategorisina määreinä, joihin tietynlainen toiminta ja tietynlaiset kokemukset voidaan asettaa ja joiden puitteissa niitä voidaan kontrolloida, on jo peruslähtökohdiltaan hyvin porvarillinen ja edelleen ekonomistinen näkökulma.

Jos taas Himasen projekti liittyy siihen, miten Suomeen saataisiin merkittäviä taideteoksia, ei niitä "taiteeseen investoinnilla" saada. Jollekin Solar Filmsille voi upottaa vaikka kuinka paljon rahaa tahansa, mutta jos tekijät ovat mitä ovat, ei sieltä taidetta ainakaan tule (vaan Gladiaattoreita). Ja jos taidekasvatus, taidekoulut, ylipäätään koulutus laahaa vuosikymmeniä aikaansa jäljessä, ei kasvata itsenäisyyteen ja yksilöllisyyteen, oman näkemyksen paranteluun, vaan mukauttamiseen, jäljentämiseen, apinointiin, ei sieltä "kansallisia" mestareita nouse esiin. Kuinka monta kertaa tämä on sanottava, että väkisin tekemällä ei synny mitään nerokasta, vain pusattuja, puhki laskelmoituja ja tuotettuja kopioita?

Ylipäätään voitaisiin miettiä, mitä "pelastettavaa" Suomessa on? Onko sillä kätkössä joitakin ennennäkemättömiä voima- ja taitovaroja joita se ei ole osannut vielä kansallisesti (lue: taloudellisesti) hyödyntää vai onko tarkoitus palauttaa Suomeen sotia edeltänyt, vähintäänkin iljettävä kansallismielinen ilmapiiri? Mihin tämä suomalainen "valistuksen projekti" oikein pyrkii? Selvää on, että aiempaan palaamalla emme tavoita yksilöinä mitään. Enkä ole varma, tuleeko meidän kansakuntanakaan mitään tavoittaa. Jos reiluja siis ollaan, ehkäpä olisi aika purkaa koko kansallisvaltion eetos ja keskittyä tekemään ihmisistä ihmisiä, välittäviä, tuntevia, monipuolisia olentoja, joilla on juuret maassa ja veressä, muttei kansassa.