Näytelmä on päättynyt, sitä potekaamme

Kun ajatus on kirjoittaa kuolemasta, se sassaroituu helposti; kuinka kirjoittaa kuolemasta? Kuinka lähestyä sitä? Pitäisikö siitä olla joku mielipide? Luen perätysten Henriikka Tavin Toivoa (2011) ja Aki Salmelan Vanitasta (2012) yrittämättä löytää teesejä tai esityksiä kuolemasta, vaikka siitähän molemmat eräässä mielessä puhuvat. Aina jotain naarautuukin pintaan. Toivon lähtökohtaisena eetoksena tuntuu olevan puhutella kuolleita, olla yhteydessä niihin jotka ovat jo menneet, jotka puhuvat vielä murtein ja toisenlaisista ympäristöistä kuin ne joihin me olemme kiintyneet. Toivo on täynnä kehtolauluja, lastuja ja satuja – sekä monilta unohtuneita luetteloita perhosista ja muista elävistä, joita lapsena kansien väliin säilöttiin ja nimettiin, kun oppikoulusta kävi sellainen kotitehtävä. Kahden nimettömän osaan väliin jäävä nimiosa puhuttelee sen sijaan suoraan ja välillä oudon latteastikin jotakuta jo mennyttä, ehkä äitiä, ehkä isoäitiä: ”sanon tämän nyt mahdollisimman selvästi: Sinä kuolit turhaan.” (Tavi 2011, 31.) Mutta liekö yksikään kuolema sitten turha? Kaikki vanhemmat tuntuvat menevän aina edeltä ja aina liian aikaisin; tuskallisinta on jäädä sitä todistamaan. Toisen poismenon turhana pitäminen on vain mielipide, ehkä surun ilmaus siinä mielessä. Mutta ei kuolema kai siinä mielessä lopullista ole, sillä aina jotain jää, niinhän elävätkin menevät meissä kun eivät edessämme käy. Näin Toivossakin kirjoitetaan: ”Sinä olet minua vanhempi; ole vielä vanhempi. Ihmiset imeytyvät toistensa läpi. Ja mitä kauemmin kirjoitan, sitä kauemmaksi kaikki siirtyy.” (emt., 43.) Luen tätä ja poimin puolukkaa äitini kanssa, koen olevani jonkin olennaisesti minua vanhemman tiedon äärellä, asun äitini kanssa hiljaista taloa, jonka lämpö on nyt toisenlaista. Ikkunasta näkee keltaiset puut, sataa veden, sataa toisen.

Toivossa häilyy voimakas äiti- ja sisarsuhde, naiset asuvat taloja, naiset ovat jääneet jäljelle tai menneet jo edeltä. Isä on etäisempi horisontti, mutta häneenkin palataan, ehkä hän imeytyy puhujien lävitse, ainakin siinä määrin isäksi tullaan, isä otetaan omiin nahkoihin. Isässä ei kuitenkaan kulje samalla tapaa elämisen loppuminen kuin teoksen äideissä.

Voimakkaampana tuleekin tuntu, että itsessään minua vanhempi välittyy juuri muodoissa: jutut joita lapselle kerrotaan, lapsuudenmuistot joita lapsenlapsille kerrotaan niin kuin niihin lapsi muka osaisi ottaa jotenkin osaa, sadut ja muut, kaikissa niissä välittyy jokin liikuttava, koskettava kun se tulee yhteen poismenon kanssa. Kielessä loru ja lorussa eletyn elämän parsi. Eivät puhuttelut tai nimet ja vuosiluvut sellaista korvaa; ei muistokirjoitukset mitään merkitse, ne ovat vain lörpötystä, jolla koetetaan antaa itselle ja toiselle lohtua. Se, joka on mennyt on, imeytyy niihin jutusteluihin, joista aika ajaa yli, ja niistä sitten pois, mutta joihinkin se jää, sanoihin ja muotoihin, jotka on useammassa suussa pidelty ja pulpateltu.

Salmelan Vanitas on sekin tapaus, toisenlainen, toisia tuntuja mieleen palauttava. Se ei perää jo menneiltä mitään, vaan etäännyttää itseensä kuviin, katsoo elämää niin kuin se turhaa olisi. Motoksi on valittu pätkä Saarnaajaa: ”Minä käänsin minuni, ja näin turhuuden auringon alla”. Kaikki vain menee, mikään ei tunnu jäävän, on vain hiekan tanssia ja etäisyyksiä. Kokonaisuutena Vanitas tuntuu arvokkaalta tekstikokonaisuudelta, vaikka en varsinaisesti pidäkään sen yleiseetoksesta: se on liian lähellä tätä päivää, näitä tyhjännuolijoita ja horisontittomia huoraajia, lähellä hukatun elämän oikeutusta. Ymmärrän kyllä toisaalta hyvin tavan, jolla silmä väkijoukossa laajenee silmäksi maailmankaikkeudeksi joka katsoo elämää, jossa tämä päivä on eilisen huominen ja joka itsessään on vain avoin hauta. Vanitas on lukijuudelleni lohduton, jopa räävitön, vaikka se tarkasteleekin monin kuvin ohimenevyyttä rauhallisin silmin, perspektiivistä ”joka / putoaa tyhjyyden lävitse kuin kyynel; kirkas, pyöreä, itsessään / täydellinen hetki, koska mitään muuta ei ole” (Salmela 2012, 12.)

Toisaalta kokoelman nimi ja motto yhdistyy Narkissos-lainaan: ”ja kun Narkissos katsoi lampeen / kauhistui hän näkemäänsä” (emt., 19). Kun ihminen kääntää itsensä kuin rukkasen tai hansikkaan, katsoo ulospäin kuin itseään, kaikki toden totta näyttää hulluudelta; mielen riehuntaa mieltä itseään vailla, rimpuilua ja sätkintää jossa harvalla asialla on todella väliä. Tämän näkemisen pohjalta Vanitas tuntuu kauttaaltaan rakentuvan, seassa vain häilähtää muutakin, ehkä lohtuakin. ”Pian täällä on pelkkiä paskiaisia” (emt., 35), kunhan vain puhuja, itseään muita paremmaksi toivova, tästä vain ensin ottaa ja lähtee, ”parasta elämästä on lähteä kevein askelin” (emt., 35). Ja kuitenkin tarvitaan vain mielenkääntymä, mielenmuutos ja sekin näkökulma raukeaa, rytmikäs nauru ”joka millä hetkellä hyvänsä voisi vaihtua nyyhkytykseksi” (emt., 54). Niin herkässä onni täällä tuntuu olevan.

Silti on sanottava, että pidän kovin Salmelan kirjasta. Se on kauttaaltaan harkittu, punnittu ja vakava, ei laskelmoidun tai kyynisen oloinen. Kyynisyys, kaiken turhuuden taivastelu ja sille julmasti hymyileminen, on heppoisuudessaan vain pintaa; kokonaisuus on muuta, siinä on rehellistä pää pystyssä menoa. Sitä vaivaa kuitenkin hienoinen yhteydettömyys – etäännytys kuviin kai sen tekee – joka korostaa yksinäisiä silmiä, joita saattaa puhkoa milloin mielii, milloin kohtalo elämä kuolema niin mielii. Vanitas on minun tunnolleni hyvin moderni teksti, sanan baudelairelaisessa merkityksessä, se on juuri sitä samaa kohteliaan välinpitämättömyyden, ehkä jopa heppoisen ironisuuden kalvamaa – niin kuin hautaa itselleen kaivaisi – elämisen näkymää, mikä tekee siitä kotimaisessa runoudessa tärkeän reliikin. Ei siksi, että se jotenkin osoittaisi, että näin täällä ajateltiin, vaan sen vuoksi, että se korostaa tapaa, jolla näin täällä ajateltiin saattaa milloin hyvänsä raueta sekin. Siinä mielessä Vanitas painuu tavanomaiseksi tavattujen asenteiden metafysiikkaan.

Kuoleman peittelyä on paljon käsitelty osana myöhäismodernin yhteiskunnan mekanismeja: puhutaan sitä sulkeistettavan elämismaailman ulkopuolellle, kun nuoruus ja kauneus nostetaan parrasvaloihin. Käsittelystä huolimatta paljon on puhetta ja niin vähän henkilökohtaista pohdintaa, silmän kääntymistä takaisin sisäänpäin; niin paljon itse puhetta puhutaan, lörpöttelyä lörpötellään jotta jotain jäisi ajattelematta, jotta jotain ei tarvitsisi ajatella. Melankolia eli raskasmielisyys on saturnaalinen sairaus. Kuka teki mitä ja kenen nimissä, kuka pilkkasi ketä, on paljon aina kiinnostavampaa kuin ajatus, mitä lähimmäiseni joutuvat kestämään kun kuolen, mitä minä, kun lähimmäiseni lähtevät. Mitä tapahtuu, kun tajunta sammuu ja ruumista hiipuu viimeinenkin palo. Rooma-tv-sarjan (2005–2007) lopussa Kleopatran palatsin piirityksen yhteydessä Marcus Antonius syöksyy miekkaan, sillä se on oikea, roomalainen tapa mennä. Kunniallinen kuolema. Caesarin murhaajana pidetty Decimus Junius Brutus Albinus taas käy yksin legioonaa vastaan huomatessaan häviönsä. Tietyn historiankirjoituksellisen totuuspohjan omaavana sarjana Rooma käsittelee muutoinkin meille koko lailla vierasta etikettiä, johon kuuluvat lojaliteetti ja kunnia; hyveitä joilla myöhäismodernissa yhteiskunnassa näyttää olevan vähemmän väliä. Keskeisin seikka, joka juonen tasolla katsojaa kiihottaa, lieneekin sekä Rooman että esimerkiksi Game of Thronesin (joka George R. Martinin kirjasarjasta huolimatta on aikamoista Rooman kierrättämistä) kohdalla juuri tuon etiketin ja meidän tuntemiemme hyveiden (joista korkeimpia ovat vapaus ja rakkaus) väliset ristiriidat: kun ihmiset toimivat kunnian ja uskollisuuden ajamina, rakkausavioliitot ja lastensuojelut eivät aina tule kysymykseen. Sellaista on vaikea tämän päivän arvoliberaalin niellä.

Saman riidan ja toran äärellä tuntuu olevan ihminen tänään muutoinkin, silloinkin kun kyse on tavallisesta läheisen kuolemasta, tai kuoleman pelosta, sen läheisyydestä, nuoren ihmisen ja vanhan ihmisen kohtaamisesta. Ajattelen Tavin Toivoa, joka on kuin taiten naamioitu joukko henkilökohtaisuuksia. Kertovatko tietyt sadut ja lastut, tai perhoskokoelmat, yleisesti meidän vanhemmistame tai isovanhemmistamme? En usko; tuntuu että kirjassa vaalitaan yhteyttä kahden paikallisen yksilön välillä katoavien paikallisuuksien maailmassa. Salmelan kirjassa tähän yhteyteen ei kajota, puhuja porautuu ainoastaan yhden, kyynisyyden merkitsemän etiketin saumoille pyrkiessään osoittamaan paitsi sen myös itsensä elämän oudon merkityksettömyyden. Onko se sellaista, etiketeistä riippumatta, jää jokaisen päätettäväksi. Miten sitä nyt elämän kokee, miten sitä nyt sitten potee.

Sydämen eranto

Talvikyliin

Psykomaantiede ja oppi demoneista

Aikakauttamme pidetään varsin laajalti hengellisyydestä riisuutuneena, sekularisoituneena eli maallistuneena kulttuurina. Puhe hengestä ja hengellisyydestä liitetään paitsi kristillisyyteen myös ns. new age -liikkeisiin, jossa henkisyys on korvannut uskonnon keskeisenä käsitteenä ja joka kokonaisuutena on tiukemmin individualistista ja valikoivampaa. New agea onkin syytetty tapana valikoida itselle mieleiset hengelliset käsitteet ja käytännöt sekä ihmisen korottamisesta henkisen kilvoittelun päämääräksi. Hyvin helposti näyttääkin, että new age tähtää enemmän ihmisen henkiseen kasvuun (ja usein myös tämän voimavarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen, "sisäiseen sankaruuteen") kuin kontaktiin jumalan kanssa. Helppona maalina voikin toimia Intian filosofioissa tunnettu ja sieltä läntistetty käsitys itsestä. Itse ei ole erillinen jumalasta ja siksi itseen kohdistelu henkinen ponnistelu on monien kristillisten tahojen mielestä patologista jumalanpilkkaa: kristillisessä maaperässä nimittäin elää vahvana käsitys jumalasta, joka on radikaalisti erillinen ihmisen ja hänen sisäisyytensä kanssa. Kuitenkin kristillinen perinne sisältää myös juonteita, joissa tätä ihmisen sisintä tai sielua on pidetty erityisenä reittinä jumalan kohtaamiseen; lieneekin valtapoliittinen seikka, ettei tämä kristillinen mystiikka ole koskaan päässyt kristillisyyden valtavirtaan ja meillä Suomessakin sitä näytetään tuntevan melko valikoivasti.

Toinen näkökulma henkeen ja hengellisyyteen on, että siinä on olennaisesti kyse henkimaailmasta. Valitettavasti näyttää olevan niin, että erityisesti mediakulttuuri - jossa henkimaailman olentoja aktiivisimmin tätä nykyä esiintyy - on muokannut pitkälti meidän käsitystämme siitä. Meidän on hyvin vaikea ylipäätään ymmärtää tai edes uneksia, että henkimaailman olennot puuttuisivat meidän toimiimme, tulisivat meidän maailmaamme, muunakin kuin näkyinä ja hallusinaatioina. Henki kyllä myös materialisoituu, mutta, kiitos sekularisoituneen kulttuurin, ei kovinkaan usein. Kuten suljetulla vankiosastolla työskentelevä ystäväni totesi, nykyisillä sekakäyttäjillä ja moniongelmaisilla ei ole edes kunnollisia harhoja.

Jumalien, kuolleiden, demonien, enkelien ja muiden (alempien) henkiolentojen sijaan meidän tulisi ymmärtää, että ne ovat ennemminkin koettavissa, aistittavissa kuin nähtävissä. Usein ne vaikuttavat meihin niin kokonaisvaltaisella tavalla, muuttavat meidän tietoisuuttamme, ettemme edes ymmärrä olevamme jonkin olennon hallinnoimia, joko voimakkaampien tai vähemmän voimakkaampien. Jumalat ja riivaajat ovat voimiltaan hyvin erilaisia.

Kenties helpoimman lähestymistavan tähän tarjoaa paikallis- tai psykomaantiede. Lokaalien kulttuurien kadotessa kansainvälisyyden tieltä voimakkaammat henget ovat hiljaa vetäytymässä tästä maailmasta, mutta yhä vielä niitä tapaa. Ihminen voi kuitenkin koetella yhteyksiään heihin siirtymällä paikasta toiseen, mikä merkitsee yleisesti ottaen tiettyjen elämää järjestävien periaatteiden kuten arjen käytäntöjen eli rutiinien väistymistä. Valittu kohde voi olla esimerkiksi vieras, historiallinen miljöö metsän keskellä, entinen kotikaupunki tai jokin ulkomailla sijaitseva, kaikin puolin arkielämästämme poikkeava kohde. Pienemmässä mittakaavassa muutoksen havaitsee jo viettämällä aikaa vilkkaasti liikennöidyssä risteyksessä ja siirtymällä sitten esimerkiksi joogasalille, johon on aikojen kuluessa kiinnittynyt tietynlaisia tunteita, ajatuksia ja tietoisuuksia.

Maantieteelliset paikat, asunnot ja ympäristöt sitovat nimittäin itseensä asujiensa näköistä tietoisuusainesta. Puhumme tässä kohtaa useimmiten ilmapiiristä. Vanhoissa taloissa on jännittävä ilmapiiri. Kaupungin keskustassa on ahdistunut, äreä ilmapiiri. Ensimmäisen kohdalla noihin huoneisiin on syöpynyt ajan patinaa niissä eläneiden ihmisten elämänkohtaloista ja niissä koetuista elämänvaiheista, jälkimmäisessä on tuhansien työhön osittain vasten tahtoaan menneiden ihmisten angstia. Ja näistä tuhansista aineksista muodostuu paikan henki, elävä olento, jolle tuhannet ihmiset ovat antaneet osaltaan luonteen.

Tässä ei siis pitäisi olla mitään ihmeellistä tai mitään huuhaata. Päivänvalossa asiasta puhuminen langettaa helposti puhujan ylle hörhön maineen: paradoksaalisesti siinä missä henget ovat osittain säilyttäneet voimansa, ihmiset ovat hylänneet heidät. Usko yli-inhimilliseen rajoittuu nimittäin tätä nykyä talouden aaveeseen, johon uskotaan järkähtelemättä.

Pienemmät yli-inhimilliset olennot kuitenkin elävät. Luomalla kuhunkin yksityisen suhteen ihminen voi kuitenkin tavoittaa jotakin olennaista paitsi henkimaailmasta myös omien tietoisuuksiensa mittasuhteista - jos tohtii antaa sille mahdollisuuden. Kaikki yhteydet henkimaailmaan eivät luonnollisestikaan ole aina erityisen kiitollisia ja arjen rutiineista nousevien turvallisuudentunteiden suhteen mieluisia. Yksin tietynlaisen muistoaineksen ajatteleminen tietyssä paikassa voi heijastua ihmisen henkisuhteeseen, saattaa hänet suuremman kokonaisuuden valtaan. Tämä puolestaan nostaa kaikista ihmisen potentioista sellaisiakin, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, millaisissa tietoisuudentiloissa eli psykomaantieteellisissä kohteissa on havaittu esimerkiksi ne tietoisuuden suuntautumistavat, joita on alettu kutsua seitsemäksi kuolemansynniksi. Esimerkiksi kaaos on lomakohteena monelle meistä vähemmän mieluisa, mutta se antaa paremmat edellytykset ymmärtää myös arjen estetiikkaa ja rutiineja.

Yksityinen suhde henkiolentoon luonnollisesti vaihtelee, kumpaisenkin tuntemukset ja tuulet ovat ailahtelevaisia. Tämä saa meidät aistimaan henkiolennot milloin enkeleinä, milloin demoneina, jopa niinkin, että enkelit näyttäytyvät hirmuisina, järisyttävinä voimaolentoina. Niinikään Intian maaseuduilla samat jumalat ovat saaneet jopa tuhansia erilaisia vaihtelevia muotoja. Samaa tiettävästi esiintyy myös Afrikan voodoo-perinteissä.

Henkimaailma näyttääkin olevan mittaavaa tiedettä läpäisemätön vieras alue, johon tutustuminen on lopulta yksityinen asia. Psykomaantiede onkin tällöin enemmänkin kuvailevaa, kokemuksellista kompurointia kuin yrityksiä määritellä. Vahvaa halua irrottautua itse luomista sidonnaisuuksistaan se kuitenkin edellyttää, tärkeimpänä luonnollisesti tahto vaeltaa pyhään, erota arjesta ja toisaalta sekularisoituneen kulttuurin lumeunesta.

Kokkotulet rajaseuduilla

Alas hiipuu aurinko, kun maailmanloppu on täten tullut. Alkaa pimeä, kylmä ja tätä nykyä myös märkä kausi, hiljaisen ja kaikkialle leviävän yöpuolen kausi. Se, mikä vielä kesällä oli totta ja elävää, on nyt poissa, kadonnut, rapautunut ja me kierrämme puolaa, kierrymme itsessämme itseämme ja syvyyksiämme kohti, kohti alkutekijöitämme, juuria, maata.

Elon sato on nyt suojassa ja talvi voi tulla, me voimme keskittyä luomaan perustaa olemisellemme, merkitystä kaikelle ympäröivälle ja ennen kaikkea merkitystä itsellemme, omille toimillemme. Kuolleet käyvät näitä teitä nyt ja ne ovat todellisia, vaeltavia henkiä, joilta voimme ottaa oppia, joiden kanssa jakaa kokemuksiamme. Näkyvän ja näkymättömän maailman raja on nimittäin nyt ohuimmillaan, kuin hauras hento seitti, ja keskittyvä, haitalliset muodot tietoisuudestaan poissulkeva voi todella nähdä ja tuntea, miltä tuntuu, kun keho, mieli ja näkyvä maailma kuhisee meitä, heitä, henkiä ja maahisia.

Elämänvirtaa kannatellaksemme jaksan toivoa ja uskoa, että me pimeän tultua - ja maailmojen taas hiukan etäännyttyä toisistaan - ymmärrämme pitää toisiamme käsistä, varjella toisiamme, opastaa ja jakaa kokemuksiamme, niin täällä kuin tuolla, olohuoneissa, makuuhuoneissa, viiman, tuulen ja pakkasen tavoittamattomissa. Me yhdessä pidämme tätä kaikkea yllä: ilman meidän odotustamme kevät, rakastaja, ei kuunaan tule. Meidän on yhdessä otettava se rooli ja se vastuu, joka meille nyt kuuluu.

Sillä kun pimeä näin käy ylitsemme, on meidän kudottava etäisyytemme umpeen, lähennyttävä, muodostettava elämänuoma, joka tahtoo suojella itseään ja hangata itsestään rikat, kuonat ja kaikenlaiset vaivat. Me olemme huomassaan , helmoissaan elämää uusine muotoineen peittelevä olento ja meidän tarkoituksemme on kohota itseämme myöten, toistemme avustamina, kohti korkeampaa, tarkoituksenmukaisempaa kaikkeuden palvelemista. Tuo Työ on merkityksellisin osa tulevia, talvisia askareitamme ja sen tulee olla myös keskeinen pontimemme jokaiseen hetkeen.

Tervehdin teitä, ystäväni, ja tervehdin sinua, suuri huoma.

Hyvä kansa, unohdetut, kuolleet

Härkäviikot taittuivat, arki on pitkää junnaavaa puurtamista, uupumusta. Siinä missä vielä joulunalusviikolla ristin käteni, että talvi kestäisi loputtoman pitkään ja surin jo valmiiksi kasvavan valon määrää, ymmärrän äkkiä, että kynttilänpäivä oli ja meni jo liki kuukausi sitten ja kevätpäiväntasaus on kolmen viikon päästä. Ja olen siitä tavallani iloinen, kevät ja kesämaa, valeaika, kesäaika tekee jo tuloaan, unelmat saavat tilaa. Vaahtokuussa ruoka alkaa jo huveta, maasta nouseva elämäntuli antaa vielä odottaa itseään, mutta olkaamme kuitenkin toiveikkaita.

Siksikin nostan maljaa hirtetyn miehen muistolle. Sydämeni on aina niiden kirottujen puolella, jotka vuosikausia hivuttivat nuoruuden kuumaa vertaan suonissaan ja alati se hyistyi, kylmeni, ja jäljelle jäi ensin haamu maalta haisevaa lihaa asuttaa, sitten muisto jostakusta joka joskus oli. Keijut, kuolleet, maahiset ovat henkiä jotka putosivat taivaasta, eivät alas asti, mutta maan alle, unohduksiin, meihin ja katosivat piippalakkeineen ja vihreine nuttuineen, painuivat piiloon päivätietoisuudelta. Rajapyykeillä voi kuulla hurmoshenkistä laulua ja köyden narinaa. Rauha teille, veljet, siskot.

Lapsuudestaan karkotettuna ei voi kuin hämmästellä sitä kohtalonomaisuutta, jolla kokemukset, muistot, mielikuvat, vaikutukset synnyttivät tai jatkoivat ketjua näkymättömästä maailmasta näkyvään, ja muovautumattomassa mielessä alkoivat itää aivan toisenlaiset siemenet. Mitä silloiselta mustuudelta näki, mitä pimeä oli ellei muotoutumatonta, kaoottista kudosta - semminkin myös hirtetty mies on etäinen kuva siltä ajalta, jokin patoutuma, tai tiivistymä jostakin suuremmasta, jostakin pyhemmästä. Näin jälkeenpäin on vaikea edes yrittää ymmärtää, kun jäljellä on vain päällekkäin, lomittain, ristiin kerrostuvia muistoja ajalta ennen ymmärrystä, käsitystä mistään, voisi sanoa: ajalta ennen syntymää ("kun riitin läpi hykersi ja huusi" - se riitti alkoi paljon aiemmin kuin ymmärsinkään). On vain hajanaisia muistikuvia, vahvoja kuvia ja sähköistyneitä, latautuneita pisteitä mielessä jotka avautuvat kun oikea vastinpiste tai ärsyke eksyy ajatuksiin, havainnon piiriin, elämän kehälle, itsesentriselle kartalle.

Tässä paineessa - pimeän alun, sydäntalven, ja valoisan valheen, kesämaan välissä - kohdassa jossa putous onkin väärällä puolella vuodenkiertoa, voi kenties molemmat lopulta käsittää: pimeältään ei näe mitään, estottomalta rakkaudeltaan ei sen enempää, mutta niiden välissä, kaiken tavanomaisuudesta käsin ymmärrys saa itselleen tarpeeksi etäisyyttä. Siinä mielessä vaahtokuut, koiranpäivät, tasaukset ovat eräänlaisia rakoja ajassa, joissa ristin (näkyvän maailman lainalaisuuksien) ylle voi nousta, itkemään tai nauramaan, riippunee vuodenajasta (keväällä itku ja sen myötä hedelmöitys, syksyllä nauru ja tuhoaminen).

W.B. Yeats kyselee, ovatko menninkäiset sitten maan jumalia. Eivät maan itsessään, mutta ehkäpä maasta nousevan hengen tulen jumalia. Juuri sen hengen tulen, jolla on valta yli elementtien (ristin) ja jonka otettuaan sisäänsä palaamaan kuolevainenkin ymmärtää kasvavissa määrin itseään ja ympäröivää, näkyvää ja näkymätöntä maailmaa. Kuvat ja kuolleet ovat maahisia meissä, kuunnellaan heitä, kunnioitetaan, tehdään palveluksia ja miellytetään heitä, niin pysyy epäonnikin meistä kuolevaisista loitolla.