Härkäviikot taittuivat, arki on pitkää junnaavaa puurtamista, uupumusta. Siinä missä vielä joulunalusviikolla ristin käteni, että talvi kestäisi loputtoman pitkään ja surin jo valmiiksi kasvavan valon määrää, ymmärrän äkkiä, että kynttilänpäivä oli ja meni jo liki kuukausi sitten ja kevätpäiväntasaus on kolmen viikon päästä. Ja olen siitä tavallani iloinen, kevät ja kesämaa, valeaika, kesäaika tekee jo tuloaan, unelmat saavat tilaa. Vaahtokuussa ruoka alkaa jo huveta, maasta nouseva elämäntuli antaa vielä odottaa itseään, mutta olkaamme kuitenkin toiveikkaita.
Siksikin nostan maljaa hirtetyn miehen muistolle. Sydämeni on aina niiden kirottujen puolella, jotka vuosikausia hivuttivat nuoruuden kuumaa vertaan suonissaan ja alati se hyistyi, kylmeni, ja jäljelle jäi ensin haamu maalta haisevaa lihaa asuttaa, sitten muisto jostakusta joka joskus oli. Keijut, kuolleet, maahiset ovat henkiä jotka putosivat taivaasta, eivät alas asti, mutta maan alle, unohduksiin, meihin ja katosivat piippalakkeineen ja vihreine nuttuineen, painuivat piiloon päivätietoisuudelta. Rajapyykeillä voi kuulla hurmoshenkistä laulua ja köyden narinaa. Rauha teille, veljet, siskot.
Lapsuudestaan karkotettuna ei voi kuin hämmästellä sitä kohtalonomaisuutta, jolla kokemukset, muistot, mielikuvat, vaikutukset synnyttivät tai jatkoivat ketjua näkymättömästä maailmasta näkyvään, ja muovautumattomassa mielessä alkoivat itää aivan toisenlaiset siemenet. Mitä silloiselta mustuudelta näki, mitä pimeä oli ellei muotoutumatonta, kaoottista kudosta - semminkin myös hirtetty mies on etäinen kuva siltä ajalta, jokin patoutuma, tai tiivistymä jostakin suuremmasta, jostakin pyhemmästä. Näin jälkeenpäin on vaikea edes yrittää ymmärtää, kun jäljellä on vain päällekkäin, lomittain, ristiin kerrostuvia muistoja ajalta ennen ymmärrystä, käsitystä mistään, voisi sanoa: ajalta ennen syntymää ("kun riitin läpi hykersi ja huusi" - se riitti alkoi paljon aiemmin kuin ymmärsinkään). On vain hajanaisia muistikuvia, vahvoja kuvia ja sähköistyneitä, latautuneita pisteitä mielessä jotka avautuvat kun oikea vastinpiste tai ärsyke eksyy ajatuksiin, havainnon piiriin, elämän kehälle, itsesentriselle kartalle.
Tässä paineessa - pimeän alun, sydäntalven, ja valoisan valheen, kesämaan välissä - kohdassa jossa putous onkin väärällä puolella vuodenkiertoa, voi kenties molemmat lopulta käsittää: pimeältään ei näe mitään, estottomalta rakkaudeltaan ei sen enempää, mutta niiden välissä, kaiken tavanomaisuudesta käsin ymmärrys saa itselleen tarpeeksi etäisyyttä. Siinä mielessä vaahtokuut, koiranpäivät, tasaukset ovat eräänlaisia rakoja ajassa, joissa ristin (näkyvän maailman lainalaisuuksien) ylle voi nousta, itkemään tai nauramaan, riippunee vuodenajasta (keväällä itku ja sen myötä hedelmöitys, syksyllä nauru ja tuhoaminen).
W.B. Yeats kyselee, ovatko menninkäiset sitten maan jumalia. Eivät maan itsessään, mutta ehkäpä maasta nousevan hengen tulen jumalia. Juuri sen hengen tulen, jolla on valta yli elementtien (ristin) ja jonka otettuaan sisäänsä palaamaan kuolevainenkin ymmärtää kasvavissa määrin itseään ja ympäröivää, näkyvää ja näkymätöntä maailmaa. Kuvat ja kuolleet ovat maahisia meissä, kuunnellaan heitä, kunnioitetaan, tehdään palveluksia ja miellytetään heitä, niin pysyy epäonnikin meistä kuolevaisista loitolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti