Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Luonnostelma UPM-Kymmenen raunioilla

Kajaanista tuli sitten uusi Kemijärvi. Päivän Helsingin Sanomat (11.9.2008) kertoo, että koko UPM-Kymmenen Kajaanin-tehdas suljetaan ja 535 työntekijää jää työttömäksi. Suuri osa tulevista työttömistä on keski-ikää lähenteleviä paperialan ammattilaisia.

"Suomalaiset" metsäyhtiöt ovat osoittaneet parin viime vuoden aikana, kuinka paljon se todella välittää työntekijöistään ja suomalaisuudestaan ja kuinka se "ei mahda markkinavoimille mitään". Kalastaja Pentti Linkola iloitsi keväällä Kemijärven saastapesäkkeen sulkemisen johdosta, eikä itseltänikään heru sympatiaa metsäteollisuuden ahdingolle sinänsä, ainoastaan niille ihmisille, jotka jäävät työttömiksi. Tuo väki on niinikään sitä kansankerrostumaa, jolle prekariaatti ei merkitse mitään ja joka ammentaa varsin erilaisesta - klassisesta - työnteon traditiosta. On lopulta aika eri asia jäädä työttömäksi puolet iästään samalla tehtaalla työskennelleenä kuin parin hätäisen vuoden jälkeen - niin ikään on eri asia jäädä työttömäksi Helsingissä tai jossakussa muussa suuremmassa kaupungissa, jossa uudelleensijoittumismahdollisuudet ovat paremmat, kuin pienessä muuttotappioisessa kunnassa, olkoonkin että kyseessä on Kainuun niin kutsuttu pääkaupunki. Kainuun taajamista ainoastaan Sotkamo on onnistunut luomaan itsestään irvokkaalla tavalla menestyneen turismikeskuksen siinä missä 40 kilometriä lännempänä sijaitseva Kajaani on ollut noin 38 000 asukkaastaan huolimatta ollut oikeastaan vähemmän vetovoimainen kaupunki. Kajaanista loppui kehräämötuotanto runsaat kymmenen vuotta sitten ja se siirrettiin Viroon, jossa kustannukset olivat oletuksellisesti halvemmat. Isältäni vei viitisen vuotta uudelleensijoittumiseen ja tuo aika tuotti paitsi yhden avioeron myös muuton pääkaupunkiseudulle - hänen työtovereilleen ei kuulu sen parempaa: osa tappoi itsensä, osa luistelee ja väistelee uudelleenkoulutuksia ja kaikenlaisia hevonpaskatöitä, osa on viinakierteessä, monellakaan ei mene hyvin. Ja Finlayson oli sentään Kajaanin mittakaavassa pieni tehdas, toisin kuin UPM-Kymmene, joka esimerkiksi HS:n pääkirjoituksen mukaan on ollut "kaupungin ja maakunnan vaurauden, sivistyksen ja identiteetin perusta". Vauraus on ollut aika lailla minimaalista, enkä sivistykselläkään leveilisi, mutta pateettisessa lausahduksessa on peränsä. Tehtaan lakkauttaminen iskee kajaanilaiseen yhteiskuntarakenteeseen ja lujaa. Kainuun maakuntajohtaja Alpo Jokelaisen mukaan kerrannaisvaikutukset ovat aika lailla järkyttävät: sillä on "noin kymmenen prosentin negatiivinen vaikutus maakunnan työttömyysasteeseen ja aluetalouteen". Samaan hengenvetoon voin todeta, että Kajaanin kaupunki, joka on läpi 2000-luvun vastaanottanut maahanmuuttajia huomattavia määriä, ei tule myöskään pääsemään rasistisesta ja väkivaltaisesta imagostaan lähivuosinakaan, juuri kun alamme unohtaa muutaman vuoden takaisen rasistisen liikehdinnän. Myös itsemurhatilastoissa Kainuu on jo ennestään Suomen kärjessä.

Toki toivon, että työntekijät uudelleensijoittuvat. Harvaanasutuilla alueilla (raja menee Euroopan mittakaavassa muuten jossain Sukevan kohdalla, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Kajaanista etelään) vanhat työkoirat eivät opi kovinkaan hevillä prekariaatin tavoille - se jäänee meidän, alle kolmikymppisten tehtäväksi - mutta toivon totisesti, että maakunnallinen yhdyskuntarakenne säilyy ja Kainuukin säilyttää elinvoimaisuuteensa. Vastaavanlaiset suuryhtiöiden vetoamiset markkinavoimien ennalta arvaamattomuuteen ovat yksittäisten työntekijöiden näkökulmasta aina vastuuttomia, huolimatta siitä, tekeekö muun maailman ja kuuluisan kilpailukyvyn näkökulmasta tehdas tappiota vai ei. Olisikin toivottavaa, että sen sijaan että kukaan ikinä missään laittaisi toivoaan suuryrityksiin, lisäisimme yhdessä taajamallisia omavaraisuuteen pyrkiviä ponnistuksia, pieni- ja monimuotoisuutta. Jokainen kaupunki ja taajama, joka on rakennettu yhden tehtaan tai yhtiön ympärille, tulee ennen pitkää luhistumaan, kun keskus hajoaa ja napa luhistuu sisäänpäin (tai muuttaa muualle). Keskukset ovat aina pakopisteitä, kohtia jossa kaikki luhistuu - niin identiteetin, kaupungin kuin vaikkapa Euroopan henkisen historian kehillä.

Aivotohtori Matti Vanhasen taannoinen möläytys puutarhakaupungista on siinä suhteessa täysin järjetön, että Vanhanen samanaikaisesti puoltaa kaikenlaista automarket-rakentamista ja harvaanasuttamista, mutta skenaariossa, jossa ihmisten ei tarvitsisi - eikä heillä olisi minkäänlaisia haluja - lähteä hakemaan kaukaa elintarvikkeita, viihdykkeitä, elämyksiä, Vanhasen esitys saakin uutta eloa. Hippo elvytti bloginsa usean kuukauden tauon jälkeen ja kirjoitti siitä, miten eri asia lopulta on, tarvitsemmeko jotakin hyödykettä vai onko meistä ainoastaan kivaa omistaa se. Tämä on seikka, jonka unohdamme toistuvasti. Sekoitamme keskenämme sen mitä tarvitsemme ja sen minkä parissa nukkainen mielemme sattuu viihtymään. Mutta me emme tietenkään kulje autoilla vain viihdykkeiden ja elintarvikkeiden perässä, vaan ennen kaikkea töihin - ainakin pääkaupunkiseudulla, mutta valitettavan usein myös niillä seuduilla joissa todellista tarvetta autoilulle ei ole, jossa kodin ja työpaikan välimatka ei ole kuin pari kilometriä. Sen suhteen on selvää, että kajaanilainen UPM:n työntekijäkin on ajanut autollaan vastakkaiselta puolelta kaupunkia töihin. Me puolestamme selitämme itsellemme, että pitkän työpäivän jälkeen ei millään jaksaisi lähteä kauppaan jalan tai pyörällä, vaan suoriutua tuosta välttämättömästä pahasta, kauppareissusta, autolla, jolloin säästetään kallista aikaa. Tämä muodostaa tietenkin noidankehän, etenkin kun kaupat keskittyvät jatkossakin yhä enemmän kaupunkien laitamille, jonne on pitkä matka joka tapauksessa. Liian pitkä työpäivä on pois kaikelta muulta jaksamiselta. Kaiken tämän suhteen olisikin hyödyksi, jos työpaikat pienimuotoistuisivat, mahdollisuudet etätöihin olisivat entistä paremmat ja mikä tärkeintä, palvelut ja työpaikat pysyisivät lähellä ihmisiä ollen erilaisia pieniä pisteitä ja toimipaikkoja - rihmaston virtojen leikkauspisteitä - kävelymatkan päässä. Silloin tarvittaisiin totisesti hajauttamista keskittämisen sijaan, mikä on tietenkin täysin päinvastainen näkemys nykyiseen markkinatalouskapitalismiin nähden. Varsinainen anarkistin painajaisuni.

Palvelujen ja työpaikkojen lähellä pitäminen vaatisi erityistä paikallistaloutta ja -valuuttaa. Astun tässä tietenkin epävarmalle maaperälle, sillä tiedostan kyllä, että elämme joka tapauksessa rahataloudessa, jossa on maksettava tiettyjä vastineita muille instansseille, esimerkiksi tilavuokria. Olen kuitenkin sitä mieltä, että riippuvuutta maailmantaloudellisista heilahteluista pitäisi ehdottomasti pystyä vähentämään. Tämä edellyttäisi oikeammin kahden erilaisen valuuttajärjestelmän symbioosia, jossa ensimmäinen, tuntemamme, ylläpitäisi esim. edellä mainittuja tilavuokria, kun taas jälkimmäinen olisi itsessään kaikenlaisen rahaan liittyvän kilpailun ulkopuolella. Niinikään jälkimmäisen erityinen ansio olisi ainoastaan ylläpitää yhteisön tarvitsemien hyödykkeiden saantia, ei missään nimessä pyrkiä jatkuvaan kasvuun. Sama koskee työntekoa: työpaikka tarjoaisi ainoastaan tarvittavan toimeentulon, lyhyemmät työajat (juuri ylläpitämisen vaatimuksen takia) ja yhteisöllisen tyydytyksen. Tietenkin tämä edellyttäisi kokonaisten työpaikkojen ja niiden todellisen arvon uudelleenarvioimista. Tällöin kuvaan astuisivat myös edellä mainitut paperityöntekijät, sutenööri-insinöörit, mainosmiehet ja minkkitarhurit, erilaiset palveluammateissa toimivat meikkikauppiaat, ralliautoilijat, julkimot, messuemännät, roskatoimittajat, tietotyöläiset ja niin edelleen. Lakkautettaessa pienimuotoisen elämän kannalta turhia ammatteja vapautettaisiin ainakin teoriassa huomattavat määrät sellaisia resursseja, jotka pienellä koulutuksella voitaisiin suunnata mielekkäämmin omavaraisuuden ja pienimuotoisuuden edistämiseen. Eli: mieluummin pornotähdistä kotiäitejä ja -isiä, pörssimeklareista postin työntekijöitä ja sikafarmareista härkäpapuviljelijöitä kuin ylläpitää kaikenlaisia ylijäämä-ammatteja ja neljännesprofessioita. Tällaisessa äärimmäisen teoreettisessa ja idealistisessa luonnostelmassa yksittäiset ihmiset otettaisiin paremmin huomioon, he muodostaisivat luonnollisempia yhteisöjä ja välttyisivät mainos- ja markkinaspektaakkelien lamaannuttavilta vaikutuksilta. Kilpailua ei nimittäin olisi, koska vaikka samalla alueella olisikin useampi saman "alan" "yritys", ei työntekijöiden ansiotuloa olisi sidottu tilaaja-tuottaja-malleihin tai kassatuloihin, vaan kaikille alueen ihmisille jaettaisiin sama pienimuotoinen ja tuhlaamattomuuteen kannustava kuukausitulo. Äärimmäisen idealistista olisikin, että työntekijät kannustaisivat asiakkaitaan pistäytymään toisessa basaarissa, jos omasta kyseinen hyödyke sattuisi olemaan loppu - tai vaikkei olisikaan.

Tämä kaikki edellyttäisi siis rahan arvon totaalista uudelleenarvioimista, paikallisten talouksien perustamista, työnteon ja kaikkien elämän osa-alueiden uudelleenkartoittamista. Toki eri alueiden asukkaiden kesken tehtäisiin joitakin vaihtoja, tuolloinkin ainoastaan tarvittaessa, mutta näiden suhteiden ylläpitämiseen ei missään nimessä tarvittaisi virkamiehiä ja kaiken maailman valkokaulushanslanreita. Elämänmuodon uudelleenarvioimisella viittaan myös siihen, ettei ihmisillä olisi liiemmin haluja ja tarpeita matkustella ympäriinsä - muistettakoon Gandhin kommentti rautateistä - eikä länsimainen viihdeteollisuus kiinnostaisi enempää kuin naapurin musisoiva teinipoika. Niinikään elämän arvon tutkiskelu nousisi ihmisen sielullisista kehittymismahdollisuuksista, ei populaarikulttuurin keskiarvotetuista ja -mittaisista hornahinkeistä, joista virtaa meihin pikemminkin thanatoonista kuravettä kuin elämännesteitä, vitaalista ja ravinnerikasta äidinmaitoa. Kuitenkin kuten huomata saattaa, tämä vaatisi käytännössä paitsi rahan myös lähes kaikkien nykyistä länsimaista elämänmuotoa kannattelevien rakenteiden tietoista alas ajamista, götterdämmerungia ja lännen kuolemaa. Utooppisena mahdollisuutena se on kuitenkin mielestäni syytä pitää avoinna ja mahdollisuuksien mukaan meidän, siinä missä kajaanilaisten työttömienkin, on kuljettava sitä kohti. Suuri osa meistä on varmasti sitä mieltä, ettei läntinen teknologiaan perustuva elämänmuoto ole missään mielessä tehnyt meistä vapaita, vaan päinvastoin, orjuuttanut meidät monilla eri tasoilla, ja siksi meidän olisi syytä edistettävä sellaisten elämänmuotojen ituja, jotka palvelisivat paremmin yhteisön jäseniä ja yksilöitä.

Pääoma, työ ja paikallistalous

Tapani Laustin Toisinajattelun tiekartta (2004) muutaman vuoden takaa on tavattoman raikasta ja selväjärkistä luettavaa. Se on mainio johdatus niille, jotka etsivät vastauksia työn, talouden, vapauden ja anarkismin kysymyksiin. Lausti nostaa esiin monia marginaalisia, silloin tällöin parjattujakin ajattelijoita kuten Murray Bookchinin, Volinin ja Noam Chomskyn, mutta ei oman ulkomaankirjeenvaihtajakokemuksensa puolesta jää lainkaan merkityksettömäksi hoipertelijaksi. Lausti on Espanjassa tätä nykyä asuva pitkäaikainen kansainväliseen politiikkaan ja aatehistoriaan erikoistunut toimittaja, joka - taivaallista kyllä - ymmärtää journalismin olevan kapitalismin kanssa samassa veneessä: molemmat ovat sokeita harjoittamilleen käsitteellisille vääristelyilleen ja rakenteelliselle väkivallalle.

Laustin mukaan olisi lakattava jaarittelemasta kapitalismin kriisistä: jos jokin on kriisissä niin pääoma, joka on jo kauan sitten irtaantunut yleishyödyllisistä käytänteistä, ja niin kauan kuin se jatkaa eksplosiivista laajenemistaan, olomme tukaluus vain syvenee. Julkiseen keskusteluun ja massatiedotusvälineisiin uudet ajatukset pääsevät harvoin, ja silloin kun pääsevät, nekin näyttäytyvät kummajaisina. Meidän tiedotusvälineissämme jaaritellaan edelleen palkkatyön välttämättömyydestä, täystyöllisyydestä, kapitalismista parhaana mahdollisena yhteiskuntarakenteena. Lausti sättii Anthony Giddensiäkin blairilaiseksi hännystelijäksi, jolle kapitalismin tuolla puolen ei kerta kaikkiaan ole mitään, ei ainakaan parempia vaihtoehtoja. Niitä kuitenkin Laustin mukaan on valmisteilla koko ajan erilaisissa lokaaleissa ruohonjuuritason yhteenliittymissä. Yksi tällainen potentiaalinen voimavara on paikallistaloudet (Local Exchange Trading Systems, LETS), johon esimerkiksi Britanniassa osallistuu jo kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kyseessä on rahatalouden ulkopuolella toimiva, varsin proudhonilainen vaihdannaisjärjestelmä, jossa lahjanvaihtoperiaate on korvattu aidosti yhteishyvällisellä työllä.

“Vaihto ei ole kahdenkeskistä, vaan korvaukset menevät keskustilille, josta nähdään, kuka on plussan ja kuka miinuksen puolella. Minä voin antaa yhdelle jäsenelle opastusta internetin salaisuuksiin, joku kolmas jäsen voi antaa minulle pianotunteja, hän taas saa talonsa sähkötyöt teetettyä jollakin muualla piirin jäsenellä, jne. Yleensä yhteisön moraalinen paine pitää huolen siitä, ettei kukaan ole yksinomaan palveluksia vastaanottavalla puolella.” (Lausti 2004, 66.)

Viime jouluna minua esimerkiksi harmitti suunnattomasti, kun hyväntekeväisyyttäni kävin laittamassa naapurimme digisovittimen kuntoon ja sanoin, etten halua vastineeksi rahaa - naapurini kuitenkin miltei väkisin minulle siitä rahaa antoi ja näin sama palkkaorjuus oli päässyt mätimään tuonkin hetken idyllin. Siinä mielessä olisi useampien osapuolten ymmärrettävä, ettei vastaavanlaiseen tekemiseen tarvitse liittää rahaa; aivan hyvin naapurini voisi tehdä silloin tällöin vaikkapa äitini puolesta lumityöt (kuten hän tekeekin) ja nostaa itsensä siten “plussan puolelle“.

Paikallistalouden mekaniikka ei muutu rahatalouden äpäräksi, koska siihen ei suoranaisesti liity omaisuuden kasvattamista ja rahan korruptoivaa valtaa. Paikallisrahashekeillä ei voi rikastua, eikä raha voi karata hyödyttämään ulkopuolisia. Itse soveltaisin tätä yksinkertaiseen lahjan antamiseen ja korvaisin “lahjan” “työn” käsitteellä: kun miltei joka tapauksessa lahjan antamiseen liittyy omanlaisena velkakierre, toivoisin että tekisimme toistemme edestä yhä enemmän niitä välttämättömiä toimia, joita yksityinen järjestelmämme vaatii ylläpitääkseen itseään: kutoisimme toisille sukkia, ompelisimme vaatteita, tekisimme yhdessä talkoo-, piha- ja vastaavanlaisia töitä, mitä nyt kulloinkin satumme tarvitsemaan. Esimerkiksi vaatteiden suhteen olemme siinä mielessä rahasta riippuvaisia, että voimme joutua ostamaan kankaita ja lankoja kaupoista, mutta ainakin jätämme näin usean riistävän osapuolen kerrankin osattomaksi. Paikallistalouden laajentuessa paikallinen “rahayksikkö” kannustaa paikallisten resurssien ja käsillä olevien palvelujen käyttöön ja näin vähennetään pääomatyrannian osallisuutta. Siinä mielessä se toimii paitsi rinnakkaisyhteiskuntana, toivottavasti myös eräänlaisena ituna tulevalle.

Palkkatyö on kuitenkin tekijä, joka sitoo meidät raivostuttavan vahvasti pääomatalouteen. Teknologiset edellytyksemme ovat kasvavissa määrin suotuisat, mutta vastoin kuin aiemmin ennustettiin ei teknologisoituminen ole poistanut tehtyjen työtuntien määrää, päinvastoin: teemme entistä enemmän työtä, kiihtyvämmällä tahdilla, sellaista työtä joka joissain toisissa olosuhteissa näyttäytyisi itsestään selvän absurdina ja hyödyttömänä. Vaikka olemmekin suuntautumassa teollisuustyöstä palvelu- ja tietotyöhön, eivät nuo palvelut läheskään aina tarkoita vähempää fyysistä tai henkistä rasitusta. Kun palvelu- ja tietotyöstäkin on tullut pääomalle alisteisia rappioitumia, on syytä vetää henkeä ja todeta, että ainakin olemme menossa siinä mielessä oikeaan suuntaan, että palvelu- ja tietotyön lukuun ottaminen merkitsee marginaaleiltaan myös käsitteen ja työn olemuksen määrittelyä. Viime vuosina Suomessakin on ilmestynyt lukuisia “uutta työtä” käsitteleviä kirjoituksia, pamfletteja ja kirjoja, ja hyvä niin; toivon vain, että mahdollisimman moni löytäisi nuo teokset. Osa niistä, myös Laustin teos, on varsin selkokielistä luettavaa, eikä vaadi erityistä politiikan tai talouden tuntemusta.

Eurooppalaisten nuorten parissa alkaa jo olla havaittavissa tendenssejä, jotka kielivät työn merkityksen inflaatiosta. Tärkeämpiä ovat esimerkiksi ystävien saaminen, vapaa-ajan riittävyys, sosiaalinen ja perheen parissa vietetty aika - eräässäkin saksalaisessa tutkimuksessa vain 10 % kansalaisista piti työtä elämänsä tärkeimpänä asiana. Tämä on ilahduttava suunta.

Mutta kun esimerkiksi Vihreät taannoin nosti pöydälle kansalaispalkkakysymyksen, Keskusta-Kokoomus -akseli hätääntyi. Se ei ole nähtävästi vieläkään käsittänyt työn luonteen muutosta vuosikymmenien aikana, niin okava ja etevä kuin se onkin, ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissään niin vakaamielinen ja varma. Pätkätyöstä ei nähdä julkisissa keskusteluissa kuin siihen liittyvä alituinen epävarmuus, vaikka päivänselvää on, että juuri pätkätyöt vapauttavat ihmisen monista velallisuutta koskevista kysymyksistä, vapauttavat hänet työnantajan liekanarusta: pätkätyöläistä ei ole suoranaisesti sidottu sellaiseen kestävään liekaan kuin vakituisen työntekijän lieka voi olla, vaan hän voi työttömyyden kohdalle sattuessa tehdä jotain muuta, kehittää itseään kohti mieleistä suuntaa, toimia sanalla sanoen vapaammin ja kontrolloida niin ollen elämäänsä. Hän on sitä itseriittoisempi, mitä useampi työnantaja hänellä on. Meillä Suomessa julkisissa keskusteluissa elätellään ja kohotellaan vieläkin sitä sokean orjuuden tilaa, jossa vakituinen työpaikka tarjoaa onnen, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin tavoitella sitä kohti - ja josta pääoma, valtio ja varakkaammat tavalla tai toisella aina hyötyvät.

Koska pääomakapitalismi ei ole kiinnostunut aidosti ihmisten potemista ahdistuksen tunteista ja heidän hyvinvoinnistaan, vaan pikemminkin siitä, kuinka pääoma voi kasvattaa itseään kiskomalla hikeä ja verta ja ennen kaikkea omaisuutta noiden ihmisten selkänahasta, näyttäytyvät amerikkalaisen palkkaorjuuden kriitikoiden esitykset uudesta kansalaisyhteiskunnasta monille vähintäänkin outoina (kts. Stanley Aronowitz & Jonathan Cutler: Post-Work. The Wages of Cybernation, 1998), vai miltä nämä kuulostavat:

“Kansalaistulo: Jokaisen kansalaisen tulee saada perusvuositulo, joka takaa kohtuullisen elintason. Se riittää ravintoon, asumiseen, vaatetukseen, matkakuluihin ja vapaa-ajanviettoon.
Radikaali osallistuva demokratia: Liikevoiton vaatimuksille alistetun loputtoman työn loppuminen antaa meille lopultakin aikaa todella osallistua sosiaalisen maailmamme hallintaan.
Uusi työpolitiikka: Teknologiset uudistukset ja työn uudelleenjärjestely tulee alistaa yleiseen keskusteluun. Kaikki suunnittelu on avattava julkiselle osallistumiselle.
Työajan lyhentäminen: Vaadimme kuuden tunnin työpäivää palkkaa alentamatta. Kaikille kansalaisille on annettava tilaisuus hyötyä työajan vähittäisestä lyhentämisestä.
Jatkokoulutuksesta elämänmuoto: Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa kaikilla on mahdollisuus pyrkiä itse asettamiinsa koulutustavoitteisiin iästä riippumatta.
Tehtävää työtä on vielä jäljellä: Työvoimaa säästävästä teknologiasta huolimatta yhteiskunnan infrastruktuuria on kehitettävä julkisen liikenteen kehittämiseksi, on parannettava ympäristöä ja julkisia alueita sekä edistettävä väestön terveydellistä ja henkistä hyvinvointia.
Ihmiset eivät elä pelkästään leivästä: Visuaalisen taiteen, kirjallisuuden ja musiikin luominen ovat olennainen osa uutta julkista vastuuta, sillä markkinat eivät tue useimpia kulttuuria tuottavia ihmisiä, varsinkaan niitä, jotka haastavat uudenlaiseen ajatteluun.
Julkiset palvelut kaikkien ulottuville: Kaikki tehtävät jaetaan, myös epämiellyttävät työt. Niistä maksetaan enemmän. Ajan mittaan teknologian kehittyminen vähentää tällaisen työn määrää.” (Lausti 2004, 71-72.)