torstaina, helmikuuta 28, 2008

John Zerzan

Erik Gandinin dokumenttielokuva Surplus - Terrorized into Being Consumers (2003) on harmittava lähinnä muoto- ja tyylikeinoiltaan. Musiikkivideomainen jaksottelu sekä kuvan ja äänen skrätsäys, jolla ilmeisesti pyritään korostamaan kontekstistaan irrotettujen puhuntojen vaihtuvia merkityksiä, synnyttävät kaltaisessani katsojassa lähinnä apeutta: hienokin sanoma tukehtuu turhanpäiväisen revittelyn, provokaation ja populismin alle. Propagandistinen muotokieli puolestaan muistuttaa nykyiselle protestidokumentille liiankin tyypillistä ylilyönnillistä latteusvanaa.
Jos tämän ohi pääsee, dokumentti tarjoaa ihan kiinnostavaa moniäänisyyttä marssittaessaan peräkkäin, rinnakkain ja limittäin Fidel Castron puheita, vierailua amerikkalaisella seksinukketehtaalla, ruotsalaisen hyvinvointivaltion vesan Svanten kertoessa inhoavansa rahaa ja valittaessa tyhjyyttään samaan aikaan kun Kuubasta lähtenyt Tania muistelee ensimmäisen MacDonalds-aterian ihanuutta (Kuuban jälkeen). Surplusin varsinainen perusta on kuitenkin anarkoprimitivisti John Zerzanin haastatteluissa, joissa hän toteaa a.) tuhlaukseen perustuvan hyvinvointivaltion tekevän ihmisistä tyhjiä b.) kuinka ainoa mahdollinen keino päästä eroon tästä luontoa ja ihmisiä väärinkäyttävästä yhteiskuntahirviöstä on teknokratian systemaattinen alasajo, sekä c.) suuryrityksiin kohdistuvan vahingonteon olevan paljon perinteistä mielenosoitusta tehokkaampi keino. Zerzanista huolimatta dokumentin sanoma jää harmittavan ohueksi: paljon innostavampaa puhuntaa Zerzanilta olisi varmasti irronnut.
Primitivismi sinänsä on ilmiönä erittäin kiinnostava, vaikka sen painoa yhteiskuntateorian osana en osaakaan arvioida; utopiana ja kansalaistoiminnan muotona se ainakin on erittäin hyvä, ja hetkittäin todennettavissa myös moderniin yhteiskuntaan. Primitivismi on sekin elämänpoliittinen akti, joka ottaa sijansa siellä näkymättömissä, ehkä vähäpätöisissäkin elämämme muodoissa, joihin kuluttajuus ei ole vielä ehtinyt lyödä leimaansa. Voidaan tietenkin kysyä, onko meillä edes mahdollisuutta paeta tuota olemista omistamisen kautta, kuluttamisen tyranniaa? Uskon, että esimerkiksi kieleen pureutuminen, sillä ja monella muulla asialla leikittely, itsekseen oleminen ja kokemuksellisuus yksinään ovat oivia, heuristisia apuvälineitä primitivismiäkin luodattaessa - mitkä näin arkijärjellä ajateltuna voisivat tulla lähelle niitä sivilisaatiokritiikin vaikenevia muotoja, joista kuluttajuus ei ole saanut niin hyvää otetta. Olli Tammilehto tiivistää jotain olennaista sekä anarkismista että primitivismistä John Zerzan -haastattelussa (Voima 6/2007):
”Eikö muuten ole tärkeää huomata, että systeemin rattaina olemisen lisäksi ihmisillä on elämänalueita, joissa he voivat olla jossain määrin järjestelmän ulkopuolella: esimerkiksi aika perheen ja ystävien parissa.
Minulla on pieniä lapsia. Tuotamme todella paljon palveluja ja aineellista hyvää kotona, kuten lähes kaikki vastaavassa asemassa olevat ihmiset. Toisaalta olemme vilkkaassa yhteistyössä muiden perheiden kanssa, joilla on pieniä lapsia. Tästä muodostuu laaja vaihtoehtoinen talous, joka on paljolti järjestelmän ulkopuolella.”
John Zerzaniin tutustumisen voi aloittaa vaikkapa näiltä sivustoilta:
John Zerzan: anti-civilization theorist, writer and speaker
Insurgent Desire - The Online Green Anarchy Archive
Guide to the John Zerzan Papers 1946-2000
Primitivism

Nuori polvi ja suuri ikäluokka

Edellisen kirjoituksen vahvana taustatendenssinä oli usko nuoren polven potentiaaliin. Samana iltana (27.2.2008) TV1:n uutiset nosti paremman puutteessa esiin tuoreen Suuret ikäluokat luokkakuvassa -teoksen (2008) julkaisun. Uutinen korosti paitsi isiemme ja äitiemme työpanosta hyvinvointi-Suomen rakentamisessa myös jälleen kerran sitä, kuinka passiivisia “nykynuoremme” ovat. Toinen kirjan toimittajista, Ulpu Iivari provosoi tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 28.2.2008) puolestaan seuraavasti:
"Sukupolvemme aloitti ansiotyön keskimäärin 17-vuotiaina. Eläköidymme vanhempina kuin edellinen sukupolvi, ja jätämme seuraaville sukupolville Suomen historian suurimman aineellisen perinnön. Jokainen ikäluokastamme on paiskinut
pätkätöitä."
Iivari ihmettelee miksei uusista sukupolvista ole tullut reippaampia. Lopettakoot marinansa ja muuttakoot yhteiskunnan. "Ehkä me ollaan paapottu niitä liikaa."
Iivari saattaa olla oikeassa, mutta ei näytä rohkenevan tunnustaa hänen ikäluokkaansa kuuluvaa nykyistä avuttomuutta. Epäilemättä suuri ikäluokka on raivannut korpeen meille paremmat oltavat, ja kiitämme heitä siitä, mutta on täysin hyödytöntä pitää meitä vellihousuina vain koska meidän ei ole tarvinnut tehdä kaikkea sitä työtä uudelleen. Suoraan sanoen katson, että olisimme seinähulluja, jos tekisimme asiat täsmälleen samoin kuin edellinen sukupolvi teki. Suuri ikäluokka kiintyy niihin arvoihin, jotka se on aikanaan todennut käyttökelpoisiksi. Tämä on täysin luonnollinen yhteisön tapa kategorisoida todellisuutta. Mutta se mikä näyttää ”paapomisen” tulokselta on tosiasiassa myös yritystä tulla toimeen siinä uudessa työn, vapaa-ajan, ajattelun, politiikan ja elämäntyylien todellisuudessa, jota suuri ikäluokka ei edes tunne. Voi olla, ettei nykynuori osaa tehdä kalakukkoa, kuten Irma Jäppinen Kouvolan Sanomissa mainitsee (KS 28.22008), mutta se ei tee hänestä välttämättä erityisen paljon huonompaa: perusteluna voi olla, ettei hänen tee mieli valmistaa kalakukkoa, koska ei halua vaikkapa syödä teollisesti tuotettua ja pyydettyä kalaa, koska katsoo elävänsä todellisuudessa, jossa hänen on vara valita, vara minimoida eläviin olentoihin kohdistuva kärsimys ja tappaminen. Harva nuori kuitenkin ajattelee näin, mutta se ei poista yksilön valinnan mahdollisuutta tässä suhteessa. Suuri ikäluokka ei välttämättä täysin edes sisäistä, kuinka paljon mahdollisuuksia itsetoteutukselle ja eri elämäntyyleille heitä seuraavalla sukupolvella on. Saattaa kuitenkin olla, että Iivarin hehkuttamat materiaaliset edellytykset voivat tietyssä pisteessä kääntyä henkisen kehityksen kynnyskysymykseksi, suoranaiseksi esteeksi luovalle yhteiskunnalliselle ja elämänpoliittiselle toiminnalle, ja ovat todennäköisesti jo kääntyneetkin. Näin ollen olisi kuitenkin mielestäni kohtuullisempaa suurten ikäluokkien osalta ottaa hattu päästä ja kääntää Henri Laborit’n tapaan usko nuoriin, jotka vievät yhteisöämme eteenpäin, uusien todellisuuksien äärelle. Nykyisen elämän kritiikille ei ole perusteita, jos se imperialistisesti perustetaan omalle paremmuudelle.
Kuitenkin, vaikka pyrin edellisessä kirjoituksessa valamaan uskoa omaan ikäpolveeni, joudun välillä itsekin kohtaamaan väistämättömät realiteetit: suuri osa ikäisistäni viettää aikaansa edelleen sellaisten asioiden äärellä, jotka kokivat erityisen mielekkäiksi joskus 14-vuotiaina. Ja vaikka kuinka pyrin venyttämään ymmärrystäni, kuinka kyse on heille mielekkäästä todellisuuden muodosta, en vain kerta kaikkiaan pysty näkemään mieltä ja johtavaa juonnetta, miksi kukaan esimerkiksi tuhoaa aivokennostoaan loputtomalla alkoholinkäytöllä tai matkustaa vaikkapa Unkariin Formula 1 -kisoihin katsomaan ohi suhahtelevia koneita keskelle melu- ja väkihelvettiä. Enkä tiedä, missä kohtaa on lakattava ymmärtämästä: siinäkö, kun huomaamme yksittäisen ihmisen tai tietyn yhteisön käyttäytymisen johtavan joko itsen, toisen ihmisen, ihmisryhmän, eläinten tai luonnon väärinkäyttöön vai jo paljon aiemmin, kohdassa jossa toiminnan epäsuotuisa päätös on nähtävissä jo kaukaa? Missä kohtaa on halattava, missä kohtaa sanottava näkemiin?

keskiviikkona, helmikuuta 27, 2008

Verkon mahdollisuuksista (Julkaisuista ja blogeista II)

Jokunen päivä sitten Timo J. Tuikka Jyväskylän yliopistosta kirjoitti Helsingin sanomissa (HS 25.2.2008) nuorten tavasta tehdä politiikkaa, joka näyttäisi radikaalisti eroavan tavanomaisesta puoluepolitiikasta. Mediakonsensus on jo pitkään toistellut, kuinka nuoriso ei ole lainkaan kiinnostunut politiikasta; vähemmälle tarkentamiselle on vain jäänyt, että politiikan käsite kattaa mediadiskurssissa ainoastaan parlamentismin ja puoluepoliittisen liikehdinnän. Tottahan toki tarkkaavaisempi silmäily moderniin elämään saa näkökenttäänsä paljon muitakin politiikan muotoja, aina ostoskäyttäytymisestä ja ansiotyöstä metsänhoitoon ja harrastuksiin; pinnallisin, kovaäänisin ja siten spektaakkelinomaisin politiikan muotomääritelmä on kuitenkin ensin mainitsemani. Kolumnissaan Tuikka tuo esiin ehkä aavistuksen ympäripyöreästi, mutta varsin kiinnostavasti, kuinka nuorempi polvi internetin, elämäntyylien ja kulutuskäyttäytymisen kautta kontrolloi omaa politiikkaansa, osallistumistaan yhteisölliseen toimintaan. Huomio on tärkeä, ja toivon sen saavan enemmänkin jalansijaa tulevissa mediakeskusteluissa. Vanhat mallit eivät enää päde, ja kun nuori polvi osoittaa kiinnostustaan toisaalle, se ei välttämättä tarkoita, että he eivät olisi kiinnostuneita: ainoastaan vanhat määritelmät kaipaavat tuulettamista: näin on laita niin työn, ajattelun kuin politiikankin (keskenään limittyvillä) kentillä.
Olen toistuvasti lähestynyt kirjoituksissani niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi pienlehdillä tai verkkoyhteisöillä on kunkin henkilökohtaisen elämänpolitiikan toteuttamisessa. Maffesolilainen uusheimolaisuus, joka lienee jo eilisen katkua, antiikin toripolitiikka tai anarkistinen vapaa yhteenliittyminen toteutuvat ennennäkemättömällä tavalla niillä vyöhykkeillä, joilla itseilmaisusta tai todellisuudesta kiinnostuneet asettuvat yhteisiin konstellaatioihin. Yhteenasettumisessa on varmasti kehittämisen varaa: hahmot eivät tunne toisiaan, he voivat olla samalla tavalla orientoituneita jolloin uutta ajattelua ei välttämättä synny vaan vanhat rakenteelliset ajatuskeskittymät muhivat ja asettuvat aloilleen, keskustelu jää pinnalliseksi kun mediakonsensus vuotaa nettifoorumeille, kenenkään ei tarvitse ottaa pysyvää vastuuta (anonymiteettinsä vuoksi) sanomisistaan, keskustelulle avoimissa tuvissa ja kahvihuoneissa ei löydy aloitekykyä - kuten sanottu, parannettavaa löytyy.
Yhtä kaikki verkkokeskusteluissa nekin, jotka yleensä pysyvät vaiti ja myöntyvät hiljaisina, alkavat omata mielipiteitä ja ilmaista niitä. Ja huolimatta keskustelun virtuaalisesta luonteesta, keskusteluun osallistujat näyttävät tunteensa ja olemuksensa kenties paljaammin muille keskustelijoille kuin ahtaassa luokkahuoneessa tai tunkkaisessa luentosalissa. Ero on, että useimmat keskustelijat ottavat osaa keskusteluun, tai ovat keskustelusta syntyvistä äänistä kuuleman päässä, omasta tahdostaan asioidessaan satunnaisella verkkopalstalla. Ajatellaanpa sen sijaan vaikkapa työn tarjoamia konferensseja tai yliopiston järjestämiä luentotilaisuuksia: niissä monia osanottajia voi ajaa eteenpäin jotkin aivan muut tekijät kuin halukkuus joutua osaksi keskustelua. Sanalla sanoen: verkkokeskittymissä ei ole kysymys pakosta samalla tavalla kuin perinteisemmässä kanssakäymisessä voi olla.
Esiin on nostettavissa vielä yksi erinomaisen tärkeä ja hyvä puoli verkkokäyttäytymisessä: tiedon vapaa saanti on monille pikemminkin uhka kuin mahdollisuus ylikuormittavan luonteensa takia, mutta varmasti vapaa “verkkokansalainen” törmää web-sivuilla ajatuksiin ja luonnoksiin, joita ei olisi voinut kuvitellakaan olevan edes olemassa. Sehän juontuu selvästi normaalista käyttäytymisestämme: hakeudumme sellaiseen seuraan, jossa emme tunne itseämme uhatuiksi ja näin ollen mittavat määrät meitä kuluttavaa ja puhdistavaa elämänainesta jää meiltä kokematta. Tässäkin meitä ohjaavat pitkälti tiedostamattomat skeemat.
Tästä huolimatta näen verkkopiirien olevan myös eräänlainen suoja medialta, lintukoto johon kätketään oikea ajattelu, jottei mediakonsensus turmelisi, tasapäistäisi ja tekisi sitä tyhjäksi tekemällä siitä liian ilmeistä. Mediadiskurssissa on nimittäin kyse paitsi tärkeän ja kokemuksellisesti arvokkaan tiedon piiloonjäämisestä myös alitajuisesta vuodosta: toimittajat ja mediaväki eivät voi kontrolloida kaikkea, mistä kirjoittavat, koska joutuvat työnsä puolesta paitsi rajaamaan ja sommittelemaan, myös käyttämään uutismateriaaliaan (kuva, ääni, sanat, leikkaukset) yliolkaisesti. He eivät voi sille mitään; aika, talous ja nälkäinen lukijakunta vaativat, että uutismyllyn on tuotettava alituiseen uusia, entistä ajankohtaisempia uutisia. Samalla ei oikein tiedetä, pitäisikö esittää asiaa, viihdettä vai asiaviihdettä. Kuitenkin kaikki, mikä on asiaa, asiallista, voidaan ja todennäköisesti tullaankin esittämään asiaviihteenä. Mediumina televisio on edelleen niin voimakas vaikuttaja, että sen edeltäjät joutuvat nyt imitoimaan sille tyypillisiä tekniikoita ja sama, mutta teknisesti häikäisevämpi mentaliteetti on jo pesinyt verkkoonkin, “tulevaisuuden televisioon”. Onneksi kerrankin kehityksen käytäntö on jäänyt kehityksessä jälkeen, kun käyttäjät, vapaat verkkokansalaiset ovat oivaltamassa sen mahdollisuudet.

maanantaina, helmikuuta 25, 2008

Das Waldschloss

“Jos sattuu olemaan terävällä älyllä varustettu saksalainen, on ironia tietenkin olennaista itsetunnolle. Saksa sai alkunsa yksinkertaisen kansan kielenä, kunnon pakanallisten raakalaisten ja maamiesten, heimokansan, joka oli valmiina metsästykseen ja pelolle. Joten se on kieli, joka on täynnä mahan murinaa ja sydämellisen olemassaolon suolistokaasuja, keuhkojen mylvintää, henkitorven pihinää, kesytetyille eläimille huudettuja käskyjä, jopa jylinää, joka nousee kurkkuun kun jossain näkyy verta. Koska tätä kansaa oli kuitenkin kautta vuosisatojen koskenut rajoitus - että heidän tuli olla valmiit siirtymään länsimaisen sivilisaation mukavuuksien pariin ennen kuin mahdollisuus siihen karkasi kokonaan heidän ulottuviltaan - niin en pidä hämmästyttävänä, että monet mutaisilta karjapihoilta kaupunkilaiselämään siirtyneet saksalaisporvarit tekivät parhaansa, jotta olisivat puhuneet äänellä, joka on yhtä pehmeä kuin silkkipaidan hiha. Tämä koski erityisesti naisia. En puutu tässä pitkiin saksan sanoihin, jotka usein edelsivät nykyistä teknologista henkeämme, ei, viittaan siirappisiin palataalikonsonantteihin, tunteellisiin ääniin heikkotasoisia aivoja varten. Jokaiselle terävälle saksalaismiehelle, erityisesti berliiniläiselle, ironiasta oli pakko tulla olennainen korjausväline.” (591-592)

Tämä pitkä lainaus on Norman Mailerin viimeiseksi jääneestä romaanista The Castle in the Forest (2007, suom. nimellä Adolfin linna, 2007). Mailerin aseman - juutalainen ja yksi nonfiktion tai “faktion” kuuluisimmista sanansaattajista - huomioon ottaen on kiintoisaa millaisiin allegorioihin romaani tosiasiassa yltää; se ei päädy oikeastaan tuomitsemaan Hitleriä tai tekemään hänestä täydellä laidalla pilaa, vaan taustalta piirtyy esiin muutakin. Toki The Castle in the Forest on äärimmäisen naturalistinen ja psykopatologiassaan “luonnollinen“, ja vaikka Maestron eli paholaisen apulaiseksi itsensä määrittelevä kertoja vaikuttaakin henkilöhahmoihinsa unissa ja pakkomielteissä, tuntuu Mailerin romaani kertovan enemmän kuin Hitlerin suvusta siitä keskieurooppalaisesta maaperästä, josta fasismi saattoi versoa. Oli kertoja paholaismainen tai ei, loihtii hän Hitler-biografiastaan esiin myös sympatian sävyjä, ja mainitsee epilogissaan, kuinka paholaiset ovat tarpeeksi fiksuja ymmärtääkseen, että enemmän kuin vastauksia, jälkipolville jää kysymyksiä. Lukija saattaa myös harhautua The Castle in the Forestin silmiinpistävän freudilaisuuden suhteen, mutta tällöinkin itse palauttaisin sen osittain tuolloiseen yleiseen keskieurooppalaiseen ilmapiirin kuin johtaisin siitä selityksen Hitlerin tuleville teoille. Vanhana on vitsa väännettävä: teollisuusyhteiskunnan nopea kasvu synnytti oudon hybridin mutaisen, luonnollisen primitivismin kanssa. Nopeasti vilkaistuna Saksan ja Itävallan alue oli 1800-luvun lopulla kaikkea muuta kuin syrjäinen alue. Lokaalin voi kuitenkin olevan kuin hetkittäistä, ilmavirratonta seutua, ja maaseudulla tuo paikallisuus (alueen arvoihin samastuminen) erityisesti korostuu, oltiin missä päin maailmaa hyvänsä. Ne, jotka eivät “häipyneet paikalta”, kohtasivat 30-40-luvun. Aihetta sivuten suosittelen lukemaan vaikkapa John Zerzanin haastattelun.

Mailer kuitenkin on kirjoittanut upean monipuolisen, moniäänisen romaanin. Suomennoksen takakanteen asti livennyt punehtuma Jumalasta ja Saatanasta taistelemassa Adolfin sielusta ei kuitenkaan (tälläkään kertaa) vastaa täysin romaanin todellisuutta. Jokainen lukijan yritys johtaa Adolfin lapsuudesta tai perhetaustasta syitä hänen tulevaan uraansa, muuttuu parin sivun päästä joko ironiaksi tai silkaksi harhaanjohtamiseksi, kun kertoja osoittaa käytännöllisesti katsoen halunneensa vain narrata lukijaansa (ja tähänhän usean erinomaisen romaanin ansiot perustuvat: lukija voi vaihtaa asemaansa ja lukupositiotaan valintansa mukaan ja silti nauttia lukemastaan) ja lukija vihdoin huomaa tämän, nolostuu, joutuu häpeällisen tuntemuksen valtaan. Kirjailijana Mailer on, otaksuisin, laskenut niin paljon sen varaan, minä länsimainen keskiarvotettu konsensus Hitleriä pitää, että juuri tästä kontrastista syntyy myös sen teho. Siksi onkin perin harmillista, että romaani jäi Mailerin viimeiseksi, muistelen nimittäin hänen suunnitelleen vielä jatko-osaa The Castle in the Forestille, ja samaan viitataan romaanissakin. Mailer poistui keskuudestamme 10. marraskuuta 2007 jättäen jälkeensä huikaisevan tuotannon. Kerro sinä, Norman, vastaisuudessa, heille muille maahisille.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Informaatiotyrannia ja vaihtoehdot

Ignacio Ramonetin La Tyrannie de la communication (1999, suom. nimellä Median tyrannia, 2001) on erinomaista luettavaa iltauutisten sijaan - ja toivottavasti erityisen tärkeä kirjanen journalistiikan opintoja suorittaville tai niitä harkitseville. Ramonet kuvaa teoksessaan etupäässä uutisten muuttunutta luonnetta, millaiseksi media ja toimittajan työ on meidän aikanamme muuttunut. Median tyrannia on julkaistu alunperin 1999, ja tuolloin hän pitää erityisenä käännekohtana prinsessa Dianan kuolemaa, jolloin koko (länsimainen) maailma äityi suremaan ihmistä tuntematta tätä erityisen hyvin, millainen ihminen tai poliitikko Diana oli. Jopa verrattuna John F. Kennedyn salamurhaan tai paavi Johannes Paavali II:sta kohdannut murhayritys hävisivät palstatilassa Dianan kuolemalle. Vuoden 1999 jälkeen länsimainen mediatodellisuus on kuitenkin muuttunut hurjasti, ja siksi olisikin kiinnostava saada käsiinsä tuoreempia Ramonet’n kirjoituksia. Osviittaa voi kyllä hakea Suomen Le Monde Diplomatiquesta, josta löytyy jokunen tuoreempi Ramonet -käännös.
Vaikka Ramonet’n media-analyysi ei sinänsä tunnu tarjoavan juurikaan uutta Jean Baudrillardin ja Pierre Bourdieun mediaa koskeviin lausuntoihin, pari selventävää huomiota Ramonet tekee. Ensinnäkin länsimainen demokratia ei ole suoranaisesti poistanut totalitaaristen maiden harjoittamaa sensuuria, vaan korvannut sen omallaan. Sen sijaan, että uutisiin sisältyvää informaatiota pantattaisiin, meillä lännessä sitä annetaan yllin kyllin, niin paljon, että sekä katsoja että uutisen välittävä toimittaja hukkuvat sananmukaisesti tietomäärään. Todellisuus alkaa muistuttaa yhä enemmän metafyysistä salapoliisikertomusta: tärkeää ei ole enää uutinen, totuus jota etsitään, vaan kaikki oheismateriaali, aihetta tavalla tai toisella käsittelevä uutisaines. Näin ollen tiedolla kyllästetään, turrutetaan - paitsi viihdettä myös ajankohtaisohjelmaa on ylitarjonnaksi asti. Eikä kukaan voi Ramonet’n mukaan asialle mitään.
Mitä viihteeseen tulee, Ramonet katsoo koko median kentän siinä mielessä yhtenäistyneen, että uutisetkin alkavat olla yksi viihteen muoto (puhumattakaan viihdeuutisista ja urheilu-uutisista). Vakavammat uutiset (ja niihin liittyvät totuudet) joutuvat tosissaan taistelemaan kiinnittääkseen ihmisten huomion, noustakseen vähemmän tärkeämpien uutisten yläpuolelle; informaation tulva yksinään on jo niin päällekäyvä. Lisäksi on selvää, että koska uutisia on yhä enemmän ja aikaa vähemmän, valintoja joudutaan tekemään, jolloin journalistiset ihanteet joutuvat viimeistään koetukselle: mille uhrataan keskimääräistä enemmän tv-minuutteja, mitkä uutiset ovat pieniä uutisia ja edelleen: mitkä uutiset ovat tärkeitä katsoja- tai lukijakunnalle? Väistämättä mediaväki joutuu manipuloimaan ja räätälöimään uutisia. Ramonet’n mukaan kilpailu uutisväen kesken on niin kovaa, että uutisia päädytään jo lavastamaan ja näyttelemään merkittävän informaation läpipääsemiseksi. Näin pitkällä ei toivoakseni Suomessa olla, mutta vähänkään uutisia seuraava huomaa kyllä, että viestin sisältö muuttuu matkalla myös kotimaassamme. Ja valitettavaa kyllä, uutiset palvelevat liian usein konsensusta, jolloin marginaaliryhmittymien äänenpainot latistuvat naurettavuuksiksi tai käsittämättömyyksiksi. Tämän takia vierastin itsekin uutisia pitkään: kaikki mitä niiden piiriin pääsi tuntui vesittyneeltä ja lattealta, ja iltapäivälehdistö vei painotuksillaan sanomaa yhä shokeeraavampaan ja provokatiivisempaan suuntaan. Niinikään suurempia tragedioita käsittelevät pääuutiset saivat reunoillaan lukemattomia pikku-uutisia, jotka “valottivat” esimerkiksi uutiseen liittyvän syyllisen “motiiveja”.
Ranskalaistuneena ja Le Monde Diplomatique -lehden päätoimittajana espanjalainen Ramonet keskittyy tietenkin etupäässä ranskalaisiin, mutta ilmiö on tuttu muuallakin, myös Pohjoismaissa. Kiinnostavaa on, miten toimittajat, joita (enimmäkseen vasemmistolaiset) mediakriitikot ovat pitäneet vuosia häikäilemättöminä pässinpäinä, valaistaan toisella tapaa: toimittajanplanttu ei ole samanlainen Nietzscheä irvaillen siteeraava aavistuksen traaginen hahmo kuten Risto Jarvan elokuvassa Kun taivas putoaa, vaan surullinen pikkutekijä, joka ei edes askaroi yksinään uutisen parissa, vaan yhden uutisen takana on jo kokonainen uutisteollisuus, “mediatyöläisten” kasvava väki. Uutisen välittäjän ei enää tarvitse olla asiantuntija, riittää, kun tieto kulkee, ja kun tunne kulkee. Uutisissa on nimittäin pitkälti kyse myös katsojassa nousevien affektien ja tunteiden nostattamisessa. Media on jo ajat sitten tajunnut, että tunteisiin vetoamalla ihmiset alkavat uskoa toisiinsa ja siten heidän mielipiteisiinsä voidaan myös vaikuttaa. Tunne yhdistettynä kuvaan on valtavan tehokasta propagandaa.
Tänä päivänä alkaa olla jo itsestäänselvyys, että on suoranainen kansallisvelvollisuus kasvattaa omaa mediakriittisyyttään. Mutta kuinka tämä onnistuu, jos seuraa vain Helsingin sanomia ja Ylen uutisia? Rinnalle on tuotava vaihtoehtoja. Internet on ihmeellinen kanava, kunhan sen auktoriteettipakoisuudesta pääsee yli: esimerkiksi Google-video tarjoaa ilmaiseksi erityisen mainioita vaihtoehtoisia dokumentteja, joiden katsominen kasvattaa media-kompetenssia, eikä tarvitse olla edes erityisen paranoidi (vaikka valtavirtamedia epäilemättä ne absurdeina ja vääristelevinä tuomitsikin). Täytyy vain muistaa painotukset: kenellä on uutisen demokraattisessa paljastamisessa enemmän hävittävää, suuryrityksellä vai itsenäisellä levittäjällä tai pienryhmällä? Myös erinäiset painetut julkaisut tuovat edelleen paljon tärkeitä ulottuvuuksia mediakasvatukseemme. Voimaa ei kannata jättää kauppakeskukseen, vaikka se Suen vieressä telineessä olisikin. Kirjaston lehtisalia kannattaa hyödyntää. Lopuksi voisi kärjistää: mitä pienemmäksi lehti muuttuu, sitä enemmän sen toimittajat ovat ladanneet teksteihinsä, ja sitä enemmän ne välittävät aitoa kokemuksellisuutta (vaikka raja on tietenkin tässäkin). Ymmärsi journalismin ihanteista ja nykytodellisuudesta mitään tai ei, vielä on olemassa lehdistöä, jolle demokratia ja totuus ovat tärkeämpiä ihanteita kuin taloudellisuus ja kiinnostavuus. Tasapuolisuutta on myös vähentää uutisten määrää ja painottua niihin eri tavalla, toisentyyppisen analytiikan voimin.

lauantaina, helmikuuta 16, 2008

Sianliha, moraali ja eläinten tietoisuus

Viime vuosikymmeniä on suomalaistakin moraalikeskustelua leimannut kasvava tietoisuus luonnosta. Päällimmäiseksi tunteeksi monien kirjoituksissa ja puheissa on noussut pelko koskien niin ilmastonmuutosta kuin niitä resursseja, joita meillä on vielä käytettävänämme. Näistä jälkimmäistä on arvatenkin korostanut huoli siitä, kuinka kauan voimme hyödyntää luontoa ja maapallon varoja ilman että joudumme luopumaan nykyisestä elintasostamme. Siten myös koko huoli ilmastonmuutoksesta näyttää piirtyvän saman kysymyksen ympärille: emme ole niinkään huolissamme siitä, “tuhoutuuko” maapallo (vedenpaisumukset ja muut luonnonkatastrofit), vaan, millaiset toimintavalmiudet annammekaan jälkipolvillemme (saavatko he nauttia meidän itsestäänselvyyksistämme, kuten taloudellis-teknologisesta hyvinvoinnista ja modernin ihmisen viihdeturbulenssista). Toki esillä on myös (tiedostamaton) huoli luonnon kuolemisesta ja metsien vähenemisestä sekä (etenkin suomalaiselle) vuodenaikojen määrän vähenemisestä - sekä niiden vaikutuksesta ihmisen onnellisuuteen.
Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä etäämmäs ja olemattomiin näyttävät häviävän kaikki järkiperäiset argumentit, miksi kenenkään pitäisi luopua mistään: yritys perustella kerskakuluttajalle, miksi joissakin asioissa pitäisi säästää, miksi pitäisi havaita oma rajallisuutensa, miksi pienimuotoisuus on itsenäisen, vapaan olemisen ja toisaalta yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta suoranainen hyve, latistuu ensimetreillä pula-aikaiseksi uutuudenkauhuisuudeksi. Kun ihminen on tottunut tarpeeksi kauan mittaamaan itseään ja kaikkea ympäröivää taloudellisuuden ja välittömän hyödyn mittapuin, ei tuohon diskurssiin kerta kaikkiaan tunnu sisältyvän rajoituksia.
Tästä johtuen ihmisen kyky ymmärtää elämää sinänsä jonkinlaisena arvona, näyttää yhä useammin jäävän puolitiehen. Suomalainen yhteiskuntarakenne on kokenut viimeisen sadan vuoden aikana niin suuren murroksen, että esimerkiksi eläinten oikeuksista puhuminen voi vielä monen ikäisenikin korvaan kuulostaa enemmän tai vähemmän naurettavalta: aikaa siitä, kun luomuliha oli vielä luomulihaa on kulunut niin vähän, että jos edelliselle sukupolvelle liha perunoiden kanssa oli suorastaan itsestäänselvyys (joskin siinä oli juhlan makua), sukupolveni lihasta kieltäytyjiä saatetaan tänäkin päivänä katsoa pirtinpöydissä karsaasti. Luulisin myös, että liha ei ole enää niin arvokasta ruokaa kuin aiemmin - ainakaan suomalainen ei ole siitä valmis maksamaan, eikä toisaalta kuin riistaruoka ole säilyttänyt suomalaisten ruokapöydissä astetta arvokkaamman tunnun. Sika-nautajauheliha ja broilerisuikaleet ovat sitä vastoin monelle täysin arkipäiväistä ruokaa.
Näiden kahden sukupolven kesken ei kuitenkaan voida puhua varsinaisesta puhua samasta lihasta: aiemmin lihan arvoa määritti pitkälti sen prosessuaalisuus (itse metsästetty, teurastettu, valmistettu), kun tänä päivänä monille arvokkaampaa näyttää olevan sen kotimaisuus ja toisaalta halpa hinta. Kun viime syyspuolella osa suomalaisista oli takuulla harmissaan 141-tukien leikkauksista ja EU:n harjoittamasta maataloustyranniasta, en itse voinut sanoa kuin olevani asiasta aavistuksen iloinen. Jos suomalainen sian- ja kanan ja “lihakarjan” tehotuotanto menevät nurin, ei se minua suoranaisesti sureta: esimerkiksi sianlihan tehotuottamisessa haaskautuu niin valtavat määrät luonnonvaroja, että onpa tuota resurssientuhlausta jopa verrattu yksityisautoiluun (joka itse asiassa saattaa kuluttaa luonnonvaroja vähemmän kuin lihansyönti). Voidaan tietenkin kysyä, onko ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllisempää kuin kasvattaa viisi vuotta sikaa teuraskuntoon, pitää sitä noin 100 päivää tehotuotannossa, jolloin yksittäinen porsas lihoo suunnilleen jopa 80-90 kiloa: “huippusika“ kuulemma lihoo yli kilon päivässä. Eläimen kannalta tällainen nopea lihominen tuskin sitä kuitenkaan on. Paitsi henkisesti myös fyysisesti eläin kärsii nopeaan tuottavuuteen tähtäävässä jalostuksessa, puhuttiin eläimille tyypillisistä virikkeistä tai ei. Mikäli olisimme todella huolissamme ilmastonmuutoksesta, on mielestäni selvää, että lihantuotannon vähentämiseksi tulisi tehdä jotain. Mieluummin vetoamme kuitenkin intressiristiriitoihin ja hyvinvointiimme kuin alamme rajoittaa yhtä alkutuotannon sektoria ja omaa elintasoamme. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen kestäviä argumentteja, jos vähänkään tarkastelemme lähemmin tehotuotannon ja eläimen todellisuutta - tai ilmastonmuutoksen koulimaa tulevaisuutta.
Tottahan toki tämä on kärjistys; jos tehotuotanto Suomessa loppuisi, rahdattaisiin lihaa ulkomailta varmaankin entiseen tahtiin, kasvoihan vuotuinen lihamäärä Suomessa viimekin vuonna noin 4 % edellisestä (ja jatkaa, valitettavasti kasvuaan tänäkin vuonna). Kuitenkin, tänä päivänä erityisesti kasvissyöjien puolustusargumenttina taitaa olla jo itsestäänselvyys, kuinka yhtä lihakiloa kohti tuotetaan 10 kiloa kasvisruokaa, ja siitä voi kukin laskea, rouhitaanko luonnonvaroja lusikalla vai kapustalla ja minkä kokoinen on kunkin ekologinen jalanjälki. Itse katson sen olevan suhteellisen pätevä argumentti: voisimme oikeasti vaikuttaa ilmastonmuutokseen, jos oikeasti meillä olisi halua luopua tietyistä kulinaristisista tottumuksista. Väitän, että ennen kaikkea tänä päivänä lihan syönti on etupäässä tottumuskysymys ja toisaalta tätä tottumusta ylläpitävät tahollaan ne talouden osapuolet, joita tehotuotanto oikeasti hyödyttää (esim. Valio, Atria jne.). Torstaina 14.2.2008 televisiosta tullut vastadokumentti Silminnäkijä: lihansyöjän vatsanpurut esimerkiksi kaikesta asiallisuudestaan huolimatta osoitti, kuinka traagista tehotuotanto on myös tilallisen puolesta: kaikki pyörii talouden ympärillä, ja vaikka kuinka maatalouseläimistä pitäisi, ne on saatava tuottamaan, jotta liha- ja maitokarjanhoidosta saisi elantonsa.
En aio tällä kertaa kuitenkaan puuttua enempää kasvissyönnin eettisyyteen (suhteessa nykyisiin, yleisiin ruokatottumuksiimme) sen enempää, vaan eläimiin sinänsä. Kuten edellä totesin, on eilispäivän sukupolvelle käytännössä mahdotonta yrittää selvittää kantojaan, miksi eläimillä olisi jokin moraalinen arvo. Kieltämättä tilanne näyttäytyy mahdollisesti surkuhupaisana: paljasjalkainen kaupunkilainen selittämässä maatilan isännälle, miten eläimiä tulee kohdella. Päällisin puolin moni kiinnostuu varmaankin siitä, kummalla on terveempi suhde eläimiin, luonnosta vieraantuneella kaupunkilaisella vai eläimiä ikänsä kasvattaneella maajussilla. Lihansyöjän vatsanpuruissakin eräs sianlihantuottaja esitti, kuinka lihatalouden todellisuudesta vieraantuneita sekä Oikeutta eläimille -järjestö että nykykuluttaja on. Hän on varmasti osin oikeassa, mutta mitä hän ei huomioi on, kuinka samastunut hän itse on tuottavuuden ideaaliin oman työnsä johtomotiivina. Nykykuluttaja varmasti nauttisi mielellään sianlihasta vastedeskin ja halvalla hinnalla, mutta eläinten oikeuksien ajaja ei välttämättä sitä tee, koska näkee koko tehotuotannon mielettömänä totalitarismin muotona, johon nykyisissä elinolosuhteissa ei kerta kaikkiaan ole mitään oikeutusta. Jo sen, että on luotettavasti todistettu kasvissyönnin olevan terveellisempää, pitäisi sinänsä olla riittävä peruste lopettaa hyödytön toisen elävän olennon valjastaminen tuottamaan ihmiselle hyödykkeitä, jota hän ei oikeasti tarvitse - ja etenkin kun ihmisellä on, kiitos teknologian ja globaalin talouden, siihen aiempaa paremmat edellytykset. Tämän varjopuolena tehotuotanto tänä päivänä on kuitenkin yksi juurikin äärimmäisimpiä esimerkkejä, millaisia käsittämättömiä muotoja teknologian ja globaalin talouden ylivalta saa aikaan (johon on tietenkin sotkettu olematon moraalinen oikeutus ihmisistä muita luonnonolioita korkeampina olentoina - näennäinen järjellisyys voidaan toki liittää moraalin perustaksi, mutta edellisenkin oikeutus kaatuu, jos ajattelemme järjellisyyteen liittyvän kyvyn ymmärtää elämää, ja toista tietoista olentoa joka kantaa elämää).
Kaupunkilaisen ja maatilallisen arvoristiriita voi kuitenkin osin hangata ymmärrystä siitä, että kyseessä on sukupolvien välissä tapahtunut muutos. Totta on, että kaupunkiin muuttaessa ihmiselle muotoutui varsin toisenlainen suhde eläimeen (kotieläimet vs. tuotantoeläimet, lemmikit vs. hyötyeläimet), mutta tämä kaupungin rajojen suoma etäisyys mahdollisti myös sen, että ihminen saattoi mahdollisesti nähdä eläimen muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä, elintarvikkeita tuottavana, tietoisuutta vailla olevana koneena ja pulleaksi kasvavana lihana. Ehkä vasta kaupungissa ihminen palautti eläimen itsenäiseksi olennoksi ja löysi luonnonvaroista nyansseja: luonto ei ollutkaan karkeasti ottaen pelkkä elintarvikkeiden ja fyysisen mielihyvän “automaatti”, vaan myös esteettinen ja sitä kautta eettinen ymmärryksen perusta, olkoonkin että modernin elämän varjopuolet kuten massaturismi elämyskeskuksineen ja tunturisafareineen sekä etäisyyden edesauttama helppous riistää luontoa pääsivät valloilleen. Sanalla sanoen ja hiukan kärjistäen hopparin ja maajussin käsitykset lihan luonteesta eivät ole yhteismitallisia, koska siinä missä suomalainen yhteiskuntarakenne myös lihan tuottamisen tapa on muuttunut: on syntynyt elintarviketeollisuus ja väljemmästä, omalle väelle kohdennetusta tuottamisesta on siirrytty kohti talouden ylivallan itsestäänselvyytenä ottavaa ylituotantoa. Kaiken lisäksi tämän vieläpä näkee automarkettien lihatiskien ylitarjontana.
Kun siis ohitetaan maatilan tuotanto- tai hyötyeläinten automaatiotaso, alamme lähestyä käsitystä eläimen tietoisuudesta. Tämän ensimmäisen asteen lajisorron ohittaminen (eläimen näkeminen pelkkänä lihana tai tuotantovälineenä) on sen edellytys. Seuraava este on ihmisen pitkä historia tuntea itsensä moraalisesti generoituneemmaksi kuin muu luomakunta - tällä on toki omat juurensa renessanssin-aikaisen hierarkkisessa maailmanjärjestyksessä ja edelleen kristinuskon varhaismuodoissa - nämä vain länsimaisessa perspektiivissä. Myöhempinä aikoina ihmisen rationaalisuuden on katsottu olevan itsestään selvä todiste ihmisen luontaisesta ylemmyydestä muuhun luontoon nähden. Kokemuksen käsite ja sen arvokkuus sinänsä eivät nousseet eurooppalaiseen keskusteluun ennen elämänfilosofiaa (Nietzsche) ja edelleen Heideggeriä (puhumattakaan 1900-luvun alun keskieurooppalaisesta luontoa romantisoivasta ilmapiiristä ja sen eriytymiä “kansalliseksi luonnoksi“). Vasta nyt, pitkälti kritisoidun, postmodernin ilmapiirin myötä olemme alkaneet likentyä kokemuksen sisäistämiseen kuuluvaa väljyyttä. Kun aatteelliset totuudet ovat menettäneet universaalisuutensa ja tulleet ainoastaan konteksteissaan muita mahdollisia totuuksia “paremmiksi”, on myös moraalinen ymmärrys laajentunut. Rajamme ovat liikkuvia ja siksi myöskään sillä oletuksella, että olisimme automaattisesti muita elämänmuotoja parempia, ei ole kovinkaan kestävää pohjaa. Kuten Tere Vadén polemisoi, mahtuvatko poromies ja metsänhoitaja samalle nuotiolle, jaettavan tasavertaisen kielipelin piiriin vai onko väistämätöntä, että ensimmäinen päätyy toisen nöyryyttämäksi tai päinvastoin?
Peter Singerille, ekofilosofian klassikolle, olennon intressit perustavat olennon tietoisuuden ja tietoisuus puolestaan edustaa hänelle moraalisen arvon oikeudellisuutta. Tietoisuus on todellisuuden jonakin kokemista, siis jo periaatteessa hyvin väljää ymmärrystä omasta eksistenssistä: olen, koen, olen olemassa - millaisena olemassaolo minulle näyttäytyy, mikä tuntuu hyvältä, mikä aiheuttaa kipua. Intressillä Singer tarkoittaa puolestaan yksilön hyvinvointiin liittyviä tarpeita, olivatpa ne sitten ehdottoman primaarisia (ravinto, uni) tai kulttuurisia (väljässä merkityksessä: kaikkea “itsetoteutuksesta” yhteisön hyvänä pitämiin, mutta keinotekoisiin tarpeisiin). Keskinäisessä vertailussa lapsi, dementoitunut vanhus tai eläin ovat kaikki täsmälleen samalla viivalla. Monet muut eläinten tietoisuutta pohtineet ovat päättyneet samantyyppisiin ajatuskehitelmiin. Tietoisuus on kokemuksellisuutta, tila jossa oleminen tuntuu joltakin. Missä mielessä eläimet ovat näin ollen rajattavissa tietoisuuden ulkopuolelle?
Sianlihantuottaja Lihansyöjän vatsanpuruissa puhuu kuitenkin totta. Maatilallisen ja Oikeutta eläimille -aktiivin arvomaailmat ovat peruuttamattomasti erilaisia. Ymmärrän hänen huolensa omasta hyvinvoinnista ja sikatilan hoitamiseen liittyvän arjen ylläpitämisestä, mutta en voi olla kuin ihmeissäni, miten hän päätyy kaikista peruspremisseistäänkin takaisin talouteen, siihen kuinka eläinten hyvinvointi on väistämättä sidoksissa farmarin leipään. “Jos jalostamot maksaisivat enemmän lihasta, me kasvattaisimme porsaat vaikka kylpylässä”, sanoo hän (mukaillen). Hänelle on niin ollen täysi itsestäänselvyys, että porsasfarmin olemassaolo ja tehotuotanto ovat suomalaiseen yhteiskuntaan välttämättä kuuluva ja yhteishyvää kannatteleva tukipilari (valitettavasti käytännön valossa niin taitaa ollakin - silti se ei tarkoita, että niin tarvitsisi olla jatkossakin). Ja kuten Singer taisi todeta, eivät eläinten oikeuksien puolustajat ole niin eläimiä rakastavia kuin voisi luulla, he eivät kaitse kymmeniä kotieläimiä ja lemmikkejä, vaan haluavat ainoastaan, että heidän toimintansa olisi moraalisesti aiempaa kestävämmällä pohjalla. Tuohon näkemykseen ei sisälly toisen olennon hyväksikäyttäminen minkään inhimillisen eduksi - päinvastoin kaikkia olentoja on pyrittävä olemaan riistämättä, alistamatta ja tappamatta, aivan kuten emme teloita vaikeasti vammaisia tai laita synnyttäneitä naisia päästään kiinni ahtaaseen koppiin imettämään satunnaisia vauvoja tai toisia eläviä olentoja. Niin ollen eläinten oikeuksien puolustaminen on pohjimmiltaan moraalin ulottamista muiden elävien olentojen piiriin ja pyrkimystä saattaa yksilön etiikka vakaammalle pohjalle.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

Pimeästä eroaa laitapuoli

Aloitin "runo"blogin. Se on ikään kuin rikottu tila, josta vaaleammat sävyt voivat nousta esiin.

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

eroakirkosta.fi

Tämän päivän Helsingin sanomissa, tarkemmin ottaen sen harhautusliitteessä oli artikkeli suositun eroakirkosta.fi -sivuston alullepanijoista. Otan kyllä huomioon harhautusliitteen yleisen sävyn ja tarkoituksellisen provokaation ja yritän olla lankeamatta sen pauloihin - sinänsä artikkeli vain ei paljastanut minulle oikeastaan mitään uutta. On kuitenkin joitakin seikkoja, jotka vaivaavat minua kyseisessä palvelussa.
En sinänsä haluaisi ottaa kantaa, siihen kuuluuko joku kirkkoon tai ei, ja kategorisoida häntä sen mukaan. Jotenkin minulle on vain muodostunut käsitys, että se ihmistyyppi, joka määrittää itsensä ateistiksi tai agnostikoksi, ei aina ole vaivautunut työskentelemään uskon puolesta ennen kääntymystään, eikä niin ollen ole loppuun asti ajatellut vakaumustaan: pikemminkin kuin uskona liberaaleihin (tms.) arvoihin kirkosta eroaminen näyttää laiskuutena, välinpitämättömyytenä ja tyhjäpovisena kyynisyytenä. Tämän tekee erityisen näkyväksi eroakirkosta.fi -palvelun helppous. Sivuston “Miksi erota?” -tietoiskussakin päädytään mahalaskuun: “Viitsisitkö? Eroaminen kestää vain minuutin. Miksi et viitsisi?”. Kirkosta eroaminen on siis mutkattomampaa kuin verkkokaupasta tilaaminen! En väitä, että kirkko instituutiona olisi erityisen moderni tai kaavoiltaan tuore tai etteikö kirkollisveron kerääminen olisi vain yksi tapa kasvattaa maanalaista mandragoraa, enkä millään muotoa kirjoita tätä “kunnon kristittynä”, mutta kieltämättä tuollaisen henkisen laiskuuden ilmentymä (nettipalvelu) näyttää silmissäni heijastavan yleensäkin inhimillisiä arvoja, toisen ihmisen kunnioittamisen ambivalenssia sekä kyvyttömyyttä vastaanottaa ja arvioida ilmiöitä ja asioita harkitsevin, vakain mielin. Olimme eli emme sekularisoituneita, ei henkisen elämän tavoittelu sinänsä ole kenellekään haitaksi, olivat jumalat paenneet tai eivät. Harmi vain, osa kirkosta eroavista näyttää omaksuneen joko niin tiedefanaattisen maailmankuvan, että siinä uskonnollis-henkinen elämä on redusoitavissa (suurin piirtein) aivosähköhäiriöiksi, kun taas toista “ei vain kiinnosta“ tai pahempaa: kirkko tuomitsee ylenmääräisen bilettelyn, ja se on riittävä syy erota kirkosta (ollaan kai kyllästytty "lauantaina tehdään syntiä ja sunnuntaina puhdistutaan siitä" -oravanpyörään). Kirjava on kuitenkin kirkosta eroavien joukko, ja toivon, että heistä suurimmalla osalla on jano syvempään yhteyteen henkisen elämän kanssa kuin mitä kirkko instituutiona voi heille tarjota. Mitä en varsinaisesti ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, on ateismi ja sen suhde pyhään. Onko sitä? Palauttaako ateisti pyhän uskontoon tai sosiaalisesti konstruoituihin tapoihin vai onko pyhää, tai sanokaamme yliluonnollista pyhää, olemassa hänelle? Minun on vaikea uskoa, että kukaan ihminen eläisi elämänsä tuntematta pyhän läsnäoloa, suurta mysteeriä joka ympärillämme ja sisällämme leijuu.
Pyhän palauttaminen olevaan, kaikkeen ympärillämme on tietenkin kaukana kristinuskon dogmeista, sen myönnän. Kristillisen uskon marginaaleissa, etenkin mystikkojen keskuudessa tämä moodi on ollut hyvinkin kunnioitettu, eikä se ole vienyt pohjaa kristinuskolta sinänsä. Näyttäisikin, että kirkosta eroavan tulkinta kristinuskosta jää usein aavistuksen parahultaiseksi ja yksiulotteiseksi, eikä sen pohjimmiltaan kuitenkin aika homogeenistä tulkintakartastoa ole aina kaikilta osin kaluttu. Niinpä omasta kristinusko-tulkinnasta on helppo heivata kaikki muu aines pois paitsi “jeesustelu” ja uskon nimissä tappaminen, joista etenkin jälkimmäinen lienee yksi suurimpia syitä hylätä kirkko ensimmäisen ollessa vain ahneessa valtiossa lähinnä vaivaannuttavan naiivia ja kaksinaismoralistista. Itse katsoisin kristinuskon sisällön ja eettisen kantavuuden olevan kuitenkin varsin rikasta, ja Jeesuksen teoissakin niin paljon pureskeltavaa, etten näe mitään syytä, miksi se sanomaltaan ei olisi relevantti myös tämän päivän ihmiselle.
Aiemmin kirjoitin koti-metaforan vaarallisuudesta, mutta tässä kohtaa käyttäisin sitä mielelläni. Kirkko edustaa minulle paitsi kotia ja sukua, myös henkisen kulttuurin jatkumoa suomalaisessa yhteiskunnassa, josta irtisanoutuminen merkitsee paitsi instituution myös oman henkisen ymmärryksen kyseenalaistamista. Henkisen elämän perustanhan voi katsoa olevan niissä arvoissa, jotka tulevat voimana ja verenä suoniin ja joiden pohjalta alkaa katsella tätä maailmaa. Tunnen toki itsekin vetoa esikristilliseen suomalaiseen kulttuurin, mutta se ei ole minussa mitenkään ristiriidassa sen uskonnollisen ilmapiirin kanssa, jossa olen kasvanut. Koti-metaforaa hyödyntäen kirkosta eroaminen ja esikristillisyyteen haikailu on kuin hylkäisi sen kodin, jossa on asunut 30 vuotta, sulkisi sen totaalisesti pois mielestään, ja perustaisi kaiken uudesta elämästään lapsuudenkotinsa ja siihen liittyvien sosiaalistumien ja tunne-elämän punosten varaan. Vaikka emme perustaisikaan arkielämäämme ja merkityksellistäisi sitä narratiiveihin vaan yksittäisten nykyhetkien konstellaatioihin, voi suvullistamisesta ja hengellistämisestä löytää aika ajoin turvapaikan maailman kohtaamisella. Kaiken lisäksi kuolleet esi-isät, jotka kaitsevat liikkeitämme ja intentioitamme, ovat aina läsnä, eikä heidän kanssaan riitaantuminen kuin turmioksi ole.