Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.

Anna minun herätä eräänä aamuna ja nähdä kaikkien autojen muuttuneen kukiksi

1990-luvulla pääosin vaikuttaneen ympäristövallankumouksellisen aikakauslehti Muutoksen kevään ensimmäisen numeron sivulla 3 olevaa Periaatteiden julistusta seuraa kokonaiset viisi sivua, kuusi jutullista yksityisautojen ja moottoriteiden vastaisia artikkeleita. Otsikot ovat paljon puhuvia: “Vapaan liikkumisen kirous”, “Moottoritiet ja autoliikenne tuhoavat ympäristöä”, Tieliikenne ja yhteiskunta”, “Mitä autopainajaisen tilalle?”, “Tiehankkeiden ja autoilun vastustusta englantilaisittain”, “Tierakentamisen tulevaisuus tulevaisuus Suomessa”... Lehden kansikin kertoo kaiken: kuvassa on kaksi puskutraktoria ja teksti “Asfalttikuolema etenee....”

14 vuotta myöhemmin Helsingin Sanomat kertoo 28.8.2010 liikenneministeriön valmistelevan nopeusrajoitusten alentamista parin vuoden sisällä etenkin moottoriteillä. Päästöjä perustellaan liikenneturvallisuudella ja päästöjen vähentämisellä. HS:n VTT:llä tekemän laskelman mukaan moottoriteiden 120 kilometrin nopeusrajoituksia muuttamalla esimerkiksi 80 kilometriin autojen päästöt pienenisivät 14 prosentilla. Polttoaineen kulutus vähenisi vastaavasti 30 miljoonalla litralla vuodessa.

Seuraavana päivänä liikenneministeri Anu Vehviläinen (mikäpä muukaan kuin kesk) kiisti ja oikeinpa jyrkästi kiistikin tällaisen valmistelun. “Sellaista valmistelua ei ole, ja jos minusta riippuu, ei tulekaan”, Vehviläinen sanoo Helsingin Sanomissa. Vehviläinen oli nähtävästi yhtä kauhuissaan ajatuksista kuin suurin osa suomalaisista (mies)autoilijoista. “Viherpiiperrys” kuuluu saavan jo “sairaita mittakaavoja” ja “maassa on valtavia ongelmia työttömyyden, pahoinvoinnin yms. suhteen, mutta aikaa ei ole tunnu riittävän poliitikoilla ja virkamiehillä kuin jatkuvaan näpertelyyn todellisiin ongelmiin paneutumisen sijaan”.

Jälkimmäinen on tietysti hyvä huomio. Tavallaan. Näkökulmaa asiaan kuitenkin saa, jos väistetään kysymys päästöjen vähentämisestä; sehän ei ilmastoskeptikkoja ja muita möhömahoja edes kiinnosta, eihän ihmisen “vapautta” saa rajoittaa millään tavalla. Jos sekään ei kiinnosta, että suomalaisessa luonnossa elävistä hirvistä noin puolentoista tuhatta joutuu vuosittain auto-onnettomuuksiin, mikä johtaa nurinkuriseen ajatukseen, että juuri hirvikantoja pitää pitää kurissa – ei suinkaan yksityisautoja ja moottoriteitä –, tai se, että hidastamalla liikennettä vältyttäisiin ihmishenkien menetykseltä, ei liikauta mitään, niin ehkäpä tekijä, jonka voimalla autot ylipäätään liikkuvat, on se merkitsevin. Öljy.

Ensimmäisen öljykriisin aikoihin vuonna 1973 aloitettiin ensimmäinen tiekohtainen kokeilu, jossa nopeusrajoituksia alennettiin. Tulokset olivat periaatteessa selvät: ihmishenkiä säästettiin, polttoaineen kulutus väheni. On tietysti sama, jos väittäisi pisaralla valtameressä olevan erityistä merkitystä, mutta kun öljyn hinta tulee luultavasti jo lähivuosina moninkertaistumaan, mikä pakottaa ihmiset väistämättä vähentämään öljyn kulutusta, ja todennäköisemmin syöksee koko kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kiihtyvään luisuun, jossa tullaan ajatelleeksi, että uuteen energiajärjestelmään siirtyminen olisi sittenkin kannattanut aloittaa jo kauan sitten, jokainen säästetty öljypisara merkitsee lisäaikaa.

Mutta päinvastoin: Suomessa on yli 2,5 miljoonaa henkilöautoa ja maantieliikenne vain lisääntyy. Suomalaisia on noin 5,3 miljoonaa, joten noin joka toisella suomalaisella on oma henkilöauto. Kun väkiluvusta arviolta (karkeasti) 1,2 miljoonaa on lapsia ja nuoria (19. ikävuoteen saakka) ja n. 300 000 yli 75-vuotiaita, auton omistavien osuus pienee alle neljään miljoonaan. Jokainen aikuinen omistaa siis teoriassa 1,6 autoa. Luku on kammottavan suuri.

Ja luku taitaa vain kasvaa. Kun se kasvaa, rahaa liikenteen ylläpitämiseksi (teiden kunnossapito) ja uusien moottoriteiden rakentamiseksi suorastaan sataa. Autojen määrän kasvu näyttäisi puolestaan johtavan yhä uusiin onnettomuuksiin ja hirvikolareihin. Vaakakupissa painaa tietysti se, että yhä useamman suomalaisen työpaikka, viihtymispaikka, kauppa ja harrastusmahdollisuudet eivät ole enää kävelymatkan päässä. Auto puolestaan merkitsee mielikuvissa edelleen vapautta:voimme haaveilla Bruce Springsteenin tavoin ajavamme maan halki omalla autollamme, me, erämiehet ja matkantekijät. Jalkapatikka ei tule kysymykseen.

Silti kaikki tietävät, että autoilu tulee maksamaan myös yksilötasolla holtittoman paljon. “Mutta eihän se ole mitään verrattuna siihen, jos kulkisin joukkoliikenteen turvin”, saatetaan sanoa. On kuitenkin todennäköistä, että tämä oletettu epäsuhta tulee muuttumaan – ja siinä vaiheessa olemme lähes pakotettuja paikallistumaan, pienentämään elämänpiiriämme.

Tuoreen Niin&Näin-lehden numerossa (3/2010) Mikko Pelttarin tekemässähaastattelussa Bifo toteaa, “ettemme tarvitse kaikkea tätä paskaa”, “me tarvitsemme aikaa […] Aikaa, joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.” Haastattelun aikaan maaliskuussa 2010 koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt Eyjafjallajökull-tulivuoren purkautuminen oli tällainen vastavoima myös lentokulttuurille, viikonloppuisille Keski-Euroopan-matkoille, kapitalistisen ihmisen vapauskäsitykselle (itse asiassa koko kapitalismillekin) ja jossain määrin myös vapaalle liikkuvuudelle. Autoilua se ei kuitenkaan pysäyttänyt.

Mikä pysäyttäisi? Nehän etenevät asfalttikuoleman tavoin! Mikään ei pysäytä niitä, autoja. Kaikki raivataan niiden tieltä: metsät, hirvet, vuoret ja kumpareet... Mikään ei pysäytä niitä. Ei mikään, paitsi pakko tai kokolailla epäuskottava vaihtoehto: autoilijoiden vapaaehtoinen muuntautuminen kävelijöiksi, pyöräilijöiksi, bussilastillisiksi.

Tietenkin on sanottava, että myös yhteiskunnallinen kehitys pakottaa ihmiset autoilemaan. Mutta ihmiset myös rakastavat kahleitaan. Eivät he pane pahakseen sitä, että he voivat ostaa kaiken tarvitsemansa kymmenen kilometrin päässä olevasta automarketista. Parhaimmat kertovat viettävänsä työmatkansa kuunnellen radiota tai levyjä, sehän on hyvää ajanvietettä aamuruuhkissa ja moottoriteillä. Koti ja työpaikka ovat yhä kauempana toisistaan, koska työpaikat keskitetään yhä kauemmas kodeista ja toisaalta; koska ihmiset haluavat, että esimerkiksi oletettu lähiökulttuuri tarjoaa heidän lapsilleen paremman kasvuympäristön kuin ruuhkainen keskusta-alue. He haluavat vapauden valita itselleen asuinympäristön, mutta heillä ei ole vapautta valita työpaikkansa sijaintia. Se väistämättä synnyttää etäisyyksiä. Tiedetään myös seutuja, joissa joukkoliikenteen valitseminen on lähes mahdotonta, koska keskustaan pääsee kaksi kertaa päivässä, eikä kenelläkään ole haluja kököttää keskustassa tai työpaikalla yliaikaa – sen sijaan omaan autoon hyppääminen on aina niin helppoa, tarvitsee vain kävellä ovesta autoon ja auto tuo vieläpä kotiovelle takaisin; ei tarvitse seistä räntäsateessa armottomassa vitutuksessa kaiken maailman spurgujen ja punavihermokuttajien ja mamujen seassa.

Yhteiskuntaa ei voi syyttää kuitenkaan selvästikään silloin, kun huomaamme, että suurin osa autoilusta liittyy olennaisesti ihmisen omaan, itsenäiseen käytökseen ja hänen mukavuudenhaluunsa. Jokainen tietää, miten mukava marraskuun sateilla on mennä kauppaan autolla. Jokainen tietää, että autoileva ihminen ei ole aikataulujen vanki – vaikka on kaikkein muiden asioiden vanki olisikin: työaikojen, vapaa-aikojen, liikennevalojen, edessä liian hitaasti köryyttävien vanhusten (tai ”naisautoilijoiden”), lasten hakuaikoijen, harrastusaikojen, kauppojen sulkemisaikojen... hänen elämässään on loputtomasti erilaisia rajoituksia ja säännöksiä, jotka hän on omaksunut pitäen kuitenkin autoilun suomaa ”vapautta” viimeisenä oljenkortenaan.

Muutoksen kevään ensimmäisen numeron ajoista mikään ei ole ainakaan parantunut. Sähköauto ei tule pelastamaan meitä. Autoilu on vain lisääntynyt. Keskustalaiset monopolisoivat entisestään tieverkkoja ja autoilukulttuuria. Samaan aikaan joukkoliikennettä – etenkin junaliikennettä syrjäseuduille – heikennetään, eikä mitään ole tehty esimerkiksi sen eteen, että Suomen sisällä tapahtuva joukkoliikenne lännestä itään tai idästä länteen olisi yhtään helpompaa. VR korottaa lippujen hintoja toistuvasti. Kesämökkikulttuuri kukoistaa.

Kaikki tulee vain pahenemaan ennen kuin mikään käy paremmaksi. Pienillä edistysaskelilla ei asfalttikuolemaa pysäytetä. Tarvitsemme uuden Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauksen. Tai ihmeen. Ole sinä se ihme. Ole sinä se ihme.

Loppulama, osa 2: Kreikka?

Ei maalata piruja seinälle, mutta näyttää siltä, että elämme merkittäviä aikoja. Suomessa lakkoillaan yhä enemmän, Eyjafjöll-tulivuorenpurkauksen takia Euroopan ilmatila oli useita päiviä suljettuna ja Meksikonlahdella levinnyt öljyvuoto on ilmeisesti jopa 9000 neliökilometrin laajuinen ja on jo rantautunut Louisianaan. Kyseessä on todennäköisesti pahin Yhdysvaltoja kohdannut ekokatastrofi, joka tuhoaa myös elinkeinot tuhansilta alueen työntekijöiltä. Foliohattujen kummisetänäkin pidetty Michael C. Ruppert on jopa ehtinyt ennustaa, että yksin öljyturma tulee nostamaan öljybarrelin hinnan kesään mennessä 150 dollariin, eikä paluuta taida olla.

Kaikki tapahtumat ovat yhteydessä nykyiseen talousjärjestelmäämme, mutta vielä merkittävämmältä saattaa suomalaisesta vaikuttaa tapaus Kreikka. Euron pelastamisen toivossa EMU-maat ovat päättäneet IMF:n tuella avittaa yli varojensa elänyttä Kreikkaa 120 miljardin tukipaketilla. Koska seuraavassa esiin tuotavat arviot ovat heikon talousajattelun ja jopa osittaisten arvailujen tulosta, ei niitä kannata ottaa kiistattomina totuuksina (kuten ei mitään tässä blogissa muutenkaan). Kirjoitan avatakseni keskustelua ja ymmärtääkseni, mistä koko tukipaketti-polemiikissa on kyse.

Liittyessään osaksi Euroopan Unionia Kreikka on nähtävästi peukaloinut omia talouttaan ja tätä on jatkunut sekä sosialistihallituksen että porvarihallituksen aikakausilla. Tätä voidaan pitää pahempana rikkeenä nimenomaan EU-lojaliteetin näkökulmasta kuin seuraavaa, nimittäin yli varojen elämistä ja ylivelkaantumista. Mikäpä EU-maa ei olisi velkaantunut? Onkin esitetty, että esimerkiksi muut Välimeren alueen EU-maat kuten Espanja ja Portugali, mutta myös Englanti, saattavat olla romahdusjärjestyksessä seuraavia. Kuten Silakkamopo-blogissa esitettiin:

"Keynesiläisyydessä velkaa otettiin julkisten investointien toteuttamiseksi ja 1930-luvun lamasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta nousemiseksi, kun taas uusliberalismissa velkaa alettiin ottaa tuotannon laajentamiseksi 1970-luvulta alkaneen toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua. Velkaraha toimii hyvin talouskasvun vipuvartena, mutta pumppaa jatkuvasti myös eri puolille maailmaa talouskuplia."

Kun tuo kupla tuli Kreikan kohdalle, se on nyt päättänyt hyväksyä tukipaketin eli ottaa lisää velkaa, jotta voi maksaa aiempia velkojaan. Jokainen ymmärtää, että tämä on kestämätöntä - ellei sitten jostain repäistä sellaisia summia, joilla paitsi päästään takaisin talouskasvun tielle myös saadaan aiemmat velat maksettua. Ja koska lähes kaikki EMU-maat joutuvat käsittääkseni vuosittain muutenkin ottamaan velkaa, keskinäisen riippuvuussuhteen vuoksi myös ne joutuvat ottamaan lisää velkaa osallistuakseen Kreikan pelastamiseen.

Kokonaan toinen kysymys on, mitä - tai mitä tahoa - Kreikan tukipaketilla oikeasti ollaan pelastamassa? Nopeasti ajateltuna tämän luulisi tietenkin tarkoittavan Kreikan kansalaisten perustavien elämänedellytysten turvaamista. Miksi kreikkalaiset sitten kapinoivat? Miksi he eivät halua tulla pelastetuiksi?

Kreikan julkisia palveluja, työvoimaa, väestön eri asemia tuntemattomalle suomalaiselle vuotaa nyt median kautta paljon ristiriitaista tietoa. On kauhisteltu Kreikan eläkejärjestelmän liiallista suopeutta, esimerkiksi sitä, miten kuolleen virkamiehen tyttäret voivat maksaa edesmenneen vanhempansa eläkettä (josta hyötyy jopa 40 000 naista). Virkamiehille on maksettu ylimääräisiä kuukausipalkkoja, eikä heitä voi erottaa. On huomionarvoista, että useammassakin mediassa mainittuna tämä tarkoittaa virkamiehiä, ei Kreikan kansaa kokonaisuudessaan. Joten esitetään vertailu: vuonna 2004 julkinen sektori työllisti Suomessa yhteensä 576400 työntekijää, joista virkamiesten osuus on 285600. Virkamiesten osuus julkisesta sektorista on siis jotakuinkin puolet. Kreikassa vuonna 2004 julkinen sektori työllisti 965476 ja jos samaa laskutoimitusta verrataan (tämähän on karkea arvio), virkamiehiä Kreikassa olisi n. 482000. Koska Kreikan väkiluku on n. 10 miljoonaa, tällä laskutoimituksella virkamiesten prosenttiosuus koko väkiluvusta on n. 22 %. Koko väkiluvusta. Kreikan työttömyysprosentti on 10 %:n luokkaa, joten työssäkäyvistä katsoen virkamiesten osuus on n. 19 %. Tämä on syytä mielessä tarkasteltaessa myös kotimaisen median näkemyksiä Kreikan "ökyeläkkeistä". Vain (tai riippuen näkökulmasta "jopa") viidesosa kreikkalaisista nauttii niistä.

Mutta niin, tämä viidesosako kreikkalaisista osoittaa nyt mieltään kaduilla ja tuhoaa pankkeja, koska haluaa pitää katumaasturinsa? Tuskinpa. Tästä kuitenkin välittyy outo ristiriitaisuus. Ovatko Kreikan mielenosoittajat kuitenkin peruskonservatiiveja, jotka haluavat pitää kiinni saavutetuista eduistaan, eivätkä luopua mistään? Joiden elämään olennaisesti kuuluu kuluttaminen, mukava elintaso ja mukavat kuukausitulot? Tähänkään ei kannata uskoa. Ristiriitaiset "katumaasturi"-banderollit välittävät kuvaa paitsi ökyilijöistä myös pitkälle viedystä ironisuudesta. Samat ökyilijät, esimerkiksi insinöörit, tienaavat kuitenkin vain kolmanneksen siitä, mitä suomalainen insinööri. Ennemminkin kaduilla osoittavat nyt mieltään köyhälistö, prekaarit, maahanmuuttajat, anarkistit, kommunistit ja muu kapitalistiseen järjestelmään tyytymätön väestö. Tämäkin on vain yksi luonnehdinta tuon joukon moninaisuudesta, joka ei tartu sanoiksi.

Ja heillä on hyvä syy. Kreikalle velaksi annettava tukipaketti edellyttää tiukkoja sosiaaliuudistuksia. Takku.netin maaliskuisen artikkelin mukaan "uusiin leikkauksiin sisältyvät 30% leikkaus julkisen alan työntekijöiden palkoista ja 12% leikkaus kaikkiin palkkatukiin, joka tosiasiassa kasvaa kahdestoistaosaan vuosipalkasta. Yksikään hallituksen toimenpiteistä sen sijaan ei kohdistu rikkaisiin." Sen jälkeen tukipaketin ehtoihin on varmasti tullut muutoksia, jopa tiukennuksia. Sinänsä Kreikka joutuu siis väistämättä kohtaamaan talousuudistukset, olisi se hyväksynyt tukipaketin tai ei, mutta tässä huomionarvoista on, että käytännössä valitsemalla tukipaketin, se hyväksyi antautumisensa muiden IMF:n jo aiemmin harjoittamaan matokuuriin (, jonka kurjistavan vaikutuksen esimerkiksi Argentiinan kohdalla IMF on itsekin myöntänyt). 1970-luvulla Keski- ja Etelä-Amerikassa enemmän tai vähemmän "menestyksellä" toteutetut rakenneuudistukset tulevat siis nyt entistä lähemmäs Eurooppaa. Mitä voi siis olla odotettavissa? Tuloerojen kasvua, lisää mellakointia (yli 80 % kreikkalaisista uskoo levottomuuksiin lähitulevaisuudessa) ja pääoman virtaamista ulkomaisiin käsiin.

Veronkorotuksia on myös luvattu olevan tulossa. Pankit sen sijaan näyttävät pääsevän (jälleen kerran) pälkähästä. Nousukaudella voitot yksityistetään, laskukaudella tappiot sosialisoidaan. Kleinilaiselle shokkipolitiikalle on nyt kaikki edellytykset ja kuten Autonomisen kommunistiryhmän TPTG:n raportti lataa:

""Suunnaton "julkinen velka" ja "maan välitön konkurssi" ovat mottoja, joita käytetään tehokkaina työkaluina proletariaatin terrorisointiin ja kurittamiseen, sekä legitimoimaan suorien ja epäsuorien palkkojen leikkauksia, joiden avulla suitsitaan proletariaatin odotuksia ja vaatimuksia kansainväliset mittasuhteet täyttävällä esimerkillisen uusliberaalilla tavalla."

Kreikkalaisille tämä tarkoittaa palkkojen leikkauksia, suoria ja epäsuoria veroja, eläkeiän korottamista ja poliisikontrollin kiihdyttämistä.

Sama raportti tekee myös tärkeän huomion Kreikan hallituksen harjoittamasta "kansallisen yhtenäisyyden" ideaalista. Italialainen filosofi Paolo Virno esittää Väen kieliopissaan olennaisella tavalla väen ja kansan eron - ja tätä eroa me katselemme näinä päivinä median lävitse yrittäessämme ymmärtää Kreikan tapahtumia. Kreikan kaduilla ei osoita mieltään Kreikan kansa, vaan väki. Lyhyesti: kansa on yhdistämisen, yhdentämisen, samanlaistamisen (tavoitteet, halut, motiivit, olemukset) politiikkaa siinä missä väki on olennaisesti paljastamista, vapauttamista, moninaistumista. Kansa on loppu ja päämäärä, väki on alku, lähtökohta. Väki ei ole

"paikka, jossa 'yleistahto' ja valtiollinen ykseys muodostuvat. Koska väen kollektiivinen kokemus ei turruta yksilöllistysprosessia vaan radikalisoi sen, tällaisesta kokemuksesta ei edes periaatteessa voi löytyä mitään homogeenistä piirrettä - kaikenlainen 'valtuuttaminen' tai jonkin 'siirtäminen' suvereenille on poissuljettu. Väen kollektiivi, joka on vahvistunutta yksilöllistymistä tai toisen asteen yksilöllistymistä, mahdollistaa ei-edustuksellisen demokratian." (Väen kielioppi, 2001/2006, 90).

Näyttää siltä, että Kreikassa väki alkaa purkautua esiin. Ja saattaa olla, että tuon väen liikehdintä alkaa määritellä eurooppalaisen tulevaisuuden suuntaa tavalla, jota sijoittajat, rahoittajat, lainaajat eivät todellakaan halunneet.

Kokemus kesannolla

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa informaatiota tuotetaan enemmän kuin kulutustavaroita. Näin ei Suomessa välttämättä ole, tietotyöläisethän eivät edusta enemmistöä suomalaisessa työväestössä. Sen sijaan totuudenmukaisempaa onkin sanoa, että teknologiaan sidottua tietoa tarvitaan nykyisin alalla kuin alalla, jopa niissä määrin, että varsinainen tuotannollinen osuus jää pienempään osaan kokonaistyömäärässä. Siksi tietoyhteiskunnassa työmäärä ei myöskään paradoksaalisesti vähene, vaan lisääntyy. Työn tuloksia on raportoitava, on kouluttauduttava, on päivitettävä työhön liittyvää teknologiaa, on vastattava sähköposteihin, luettava, kirjoitettava ja opeteltava uuden teknologian käyttämistä, jonka olisi määrä vähentää työtuntejamme. Tämä ei tietenkään koske vain toimittajaa ja tieteentekijää, vaan myös maatalousyrittäjää, terveydenhuollon ammattilaista ja kauppiasta.

Mihin tämä johtaa? Jo Väinö Linna pyrki tietoisesti pois Finlaysonin töistä kohti kirjailijan ammattia, jossa ei ole tarvetta olla tekemisissä ruumiillisen työn kanssa, vaan suunnitella, kirjoittaa, hoitaa yleensäkin kirjallisiin töihin liittyviä asioita. Luonnollista kehitystä, sanoisimme, siinä mielessä kuin itsekin haluamme mieluummin "siisteihin sisähommiin" kuin ulkoilmaan tai pajoihin, tehtaisiin, meluun ja pölyyn. Tietoyhteiskunnassa tästä onkin tulossa uskomattomalta tuntuva paradoksi: vaikka emme sanoissamme arvostakaan huonosti palkattuja paskaduuneja tai alkutuotannollista työtä, tunnemme sitä kohtaan siinä mielessä puhdasta ihailua, että tajuamme olevamme alkutuotannollisesta, ruumiillisesta työstä täysin riippuvaisia. Kaupunkia ei olisi ilman maataloutta, eikä kokopäivätoimista tietotyöläistä ilman tehomaatalousyrittäjää. Tässä tietysti on jossain määrin myös prekariaatin onni: niin kauan kuin maatilojen tilakokoja kasvatetaan, sitä enemmän väkeä teoriassa vapautetaan myöhäiskapitalistiseen työhön, mainosalalle, innovoimaan tai kirjoittamaan tupeksivia polemiikkeja kulttuurilehtiin - ja sitä enemmän meillä on työttömiä tohtoreita.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Moniin töihin tarvitaan asiantuntijuutta, eikä suuri osa ns. paskaduuneista ole alkutuotannollista työtä, vaan kapitalistista ylijäämää: toimistorakennusten siivoamista, hampurilaisravintolassa työskentelyä, työtä johon ei käytännössä tarvita pitkääkään perehdyttämisjaksoa, koska työ sinänsä on toisteista, rutiininomaista ja siinä ei tule toimia innovoivasti, vaan ainoastaan valvoa koneen työtä tai tehdä koneen työ. (Sinänsä mainion Food Inc -dokumentin eräs keskeinen huomio koskee juuri tätä: McDonaldsin merkittävin aikaansaannos ravintolabisneksessä oli tuoda fordistinen tehdasympäristö keittiöön ja taata siten, että pihvit maistuvat samanlaisilta niin San Franciscossa kuin Viljandissakin.) Kuitenkin jo lähtökohtaisesti on itsestään selvää, että päivittäinen työskentelymme näyttöpäätteellä on ylipäätään mahdollista, koska emme viljele maata tai valmista vaatteitamme ja kulutustavaroitamme itse, koska joku muu tekee tämän puolestamme. Niin, ketkä? Alipalkatut intialaiset esimerkiksi, pilkatut ja parjatut maaseutumme juntit, jalostamoissa ja isommissa yrityksissä työskentelevät ihmiset.

Viljely- ja käsityötaidot ovat taitoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiempien aikojen ihmisille. He eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä ympärillään sitä määrää rojua, mitä me haalimme itsellemme henkisen vimman ja tuskan hillitsemiseksi. Heille tavaran kahmiminen muuksi kuin jokapäiväiseksi käyttötavaraksi näyttäytyisi mielettömänä ja edustaisi todellista ahneutta. Meille haaliminen on luonnollista - jossain tapauksissa se jopa antaa meidän elämällämme lisäarvoa, että meillä on tavaraa, jota voimme tarvita ja jota voimme käyttää kun haluamme "luksusta".

Pari päivää sitten YLEn uutisissakin kerrottiin loistosilmäisestä tytöstä, joka tilasi internetistä vaatteita; vaatetusalaa tässä sen syvällisemmin tarkastelematta on sanottava alan elävän pitkälti juuri tästä tyhjästä himosta, jossa vaatteet eivät ole käyttöesineitä, joita pidetään yllä ja korjataan tarvittaessa, vaan niitä pidetään yllä juhlissa, jotta seuraavissa päällä voisi olla jokin toinen vaate. Esimerkkejä on tietenkin lukemattomia. Joku aika sitten vastasin kuluttajabarometriin, josta käteen jäi, että kunnon kuluttaja panostaa viihde-elektroniikkaan eikä esimerkiksi pakastimeen, johon säilöisi loppukesästä keräämänsä marjat. Yhtä kaikki, toisin kuin luulemme, nämä työt vaativat ehkä jonkin verran opettelua, mutta ovat lopulta opittavissa. Ne eivät vaadi saman luokan asiantuntemusta kuin sydänkirurgin toimi. Eri asia on, pidämmekö niiden opettelua millään tavalla arvokkaana - senpä tähden minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea ylipäätään käsittää niiden ihmisten aivoituksia, joille oikeat työt, so. kotityöt, käsityöt, tiskaaminen, siivoaminen, korjaaminen jne., tuntuvat vastenmielisemmiltä kuin ne työt, joita nämä ihmiset tekevät ns. työkseen, siis saadakseen palkkaa. Jos oma välitön eloonjääminen jää toisarvoiseen asemaan suhteessa kapitalistiseen keonmuodostamiseen, kertoo se jo melko paljon ihmisen itsenäisyydestä.

Kaupunkilaistuminen synnyttää muiden (kapitalististen) osatekijöiden (mainonta, viihde-elektroniikan kasvu, omistussuhteiden muutokset, vaurastuminen) tilanteen, jossa ruumiilliseksi kokemukseksi on laskettavissa selvästi enää iltalenkit, harrastukset, joogat ja arkiset kotityöt. Jälkimmäisiä ei mielellään enää edes työksi lasketa. Kun Martin Heidegger sanoi muistosanoissaan Konradin Kreuzerille, kuinka "nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista." (Silleenjättäminen, s. 15), tarkoitti hän oikeastaan myös sitä, että valitsemme nopeimman ja halvimman tien päästäksemme vapaa-ajalle - jonka käytämme yhä suuremmissa määrissä viihde-elektroniikan parissa, televisiota katsellen tai internetiä selaten. Jos aiemmin aikakausien ihmisille kehollinen toiminta oli olemassaolollinen toiminnan edellytys ja itsestäänselvyys, meille se on yhä useammin välttämätön paha tai jonkinlainen suorite, johon pitää erikseen satsata.

Käytännössä tämä johtaa väistämättä myös kokemuksen muuntumiseen. Siksipä ei liene kovinkaan perusteetonta väittää, että kokemuksemme elämästämme, ympäristöstämme, tunteistamme jne. painottuvat siihen, mitä näemme ja mitä ajattelemme. Muutos ei niinkään tarkoita, että meistä tulisi passiivisia (informaation)kuluttajia, vaan enemmänkin sitä, että lakkaamme olemasta maailmassa omalla ruumiillamme. Vain kapitalismin puitteissa suoritetut seksuaaliset riitit saavat meidät tuntemaan itsemme edes joskus olemassa oleviksi, mutta muuten olemme vain silmillä varustettuja affektikoneita, joilla on ehkä treenatut lihakset, mutta ympäristöönsä nähden juureton kokemuselämä. Toisinaan jopa nämä riitit riisutaan joko puhtaaksi katseeksi tai katseen kautta opituksi, eroottisen viihteen reaktiiviseksi jatkeeksi. Niinikään vaikka ennen modernia aikaa olemmekin todistaneet fakiireja ja voimamiehiä, vasta 1900-luvun kuluessa ruumiista on tullut kaupunkilaisyhteisöissä siinä mielessä erityinen itsensä korostamisen muoto, että kyse ei ole niinkään siitä, mihin ruumis pystyy, vaan miltä se näyttää.

Sanotaan vaikka näin: suhteemme omaan kokemukseemme on monimutkaistunut. Mitä on monimutkaisuus? Suomen kielessä se tarkoittaa, että jossakin on monia mutkia, että jokin on mutkainen. Monimutkainen tarkoittaa kielenkäytössämme myös usein vaikeaa. Jos jokin on mutkainen, se on vaikeaa, vain jos mutkaisuus on suhteessa liikkeeseen, jos liikkeen on mukauduttava mutkiin. Jos liike on jossain erityisessä suhteessa mutkiin, tarkoittaa se, että liike haluaisi jatkaa liikkumistaan mutkista välittämättä. Katsomme kuitenkin, että liikkeen on mukauduttava mutkiin, jolloin liike voi edetä kohti päämääräänsä vain jos se ottaa liikkeessään mutkat huomioon. Mutta - ja tässä piilee koko kysymyksen ydin - miksi meidän olisi ajateltava sitä, jossa on mutkia, liikkeen kautta? Miksi haluaisimme olla liikkeessä, edetä mutkat huomioon ottaen kohti päämäärää? Miksi emme voi pysähtyä, tai ehkä vain kulkea mutkista välittämättä? Rikommeko jotain, jos emme noudata mutkia?

Jokainen kävelevä ihminen tietää, että mutkien seuraaminen merkitsee sääntöjen noudattamista. Mutta kenen sääntöjä tässä oikein noudatetaan? Jos kävelen mutkaista tietä välittämättä mutkista, kävelen välillä ojassa. Ketä se häiritsee? Jotakuta sivustakatsojaa? Kenkiäni, jotka ehkä kastuvat? Rytmiäni, jota joudun muuttamaan pientareiden takia? Eli: jos minä kävelen välittämättä mutkista, jota "siinä" (tiessä) on, "sen" monimutkaisuus lakkaa olemasta, koska toimin ruumiillani, enkä todennäköisesti riko mitään eivätkä kävelyni kaarteet määritä "sitä", vaan minua, minun kävelyäni. Minä en siis ylläpidä "sen" monimutkaisuutta", vaan "se" ja siihen liittyvät uskomukset ylläpitävät sitä.

Jos emme osaa luopua tästä monimutkaisesta, nähdä toimintaamme ei-mutkaisena, kokemuksemme joutuu ennen pitkää (Heideggerin sanoin) kesannolle. Se jää käyttämättömäksi, kuten polku, jota ei ole aikoihin kuljettu. Heidegger on tässä toiveikas: hän uskoo, että se, mikä jää kesannolle, myös jää kesannolle. Päälle ei rakenneta ostoskeskusta, kesantoa ei asfaltoida, vaan se on turvassa moottoriteiltä ja toivosukareilta. Kokemus ei vain enää kiinnosta meitä sellaisena kuin se on, olemme paossa sitä, ja pakenemme sitä haluamalla esimerkiksi voimakkaampia kokemuksia. Tämä pako on lähes patologista: etsimme jatkuvasti kokemuksia ja toiminnan muotoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana tuosta kesannolle päätyneestä kokemuksesta. Tueksi haetaan extreme-termin alle menevää toimintaa, luksusta, uutta kulutustavaraa, maailmanmatkoja. Pysähtyminen paikoiltaan ei tunnu mielekkäältä, "siinähän ei ole mitään". Jopa zeniläisyys on kiinnostavampaa opeteltavana kokemuksena kuin siinä, mikä on, tai mitä olemme paossa.

Kuten oivaltava lukija on kenties huomannut, laajennan tässä Heideggerin myöhäiskauden kysymystä ajattelemisen asiasta kokemuksen suuntaan, jonka koen kenties jopa tärkeämpänä. Heideggerin sanoin tämän ajattelun laatu on siinä, "että kun suunnittelemme, tutkimme ja touhuamme, laskemme aina annettujen seikkojen mukaisesti. Me asetamme nämä seikat määrättyä päämäärää varten määrätystä tarkoituksesta laskettuna. Me laskemme ennakolta määrättyyn lopputulokseen." (emt., 16.) Laskeva ajattelu on kalkyloivaa, vaikka se ei koskisi numeroitakaan. Se ei ole koskaan hiljaa, ei mietiskele, vaan kiirehtii, ryntää aina mahdollisuudesta toiseen. Näin tekee myös kokemus, joka etsii - uskomatonta kyllä - ruumiillista kokemista itsensä ulkopuolelta, maanpaosta.

Kaupunkilaisella ei ole kunnollista kokemusta juuristaan, koska hän ei koe niitä kovinkaan mielekkäinä. Ne eivät anna hänelle mitään sellaista, josta olisi hänelle hyötyä ja joka tarjoaisi hänelle merkityksiä. Jossain oikussa kaupunkilainen myös samastaa juuret eurooppalaisen nationalismin ideaan ja pitää niin ollen "juurisuutta" isänmaallisena, "perisuomalaisena", jonain jossa monikulttuurisuus ja omanarvontunto eivät asetu samaan pöydän ääreen, vaan jossa jälkimmäinen pakottaa toisen lattialle muruja keräämään. Isänmaallisuus on pitkälti inhottavaa, mutta sillä ei käytännössä mitään tekemistä juurisuuden kanssa.

Ei pidä myöskään langeta oletukseen, että maalaiset ovat jotenkin paremmassa asemassa kuin kaupunkilaiset. He ovat tietoyhteiskunnassa aivan yhtä juurettomia kuin kaupunkilaiset, jopa kahta kauheammin:

"Jokaisen päivän jokaisena hetkenä he ovat radion ja television lumoissa. Viikoittain elokuva vie heidät tuntemattomaan, usein vain halpamaiseen mielikuvitussfääriin, joka antaa väärän käsityksen maailmasta, joka ei edes ole mikään maailma. Kaikkialla on saatavana "kuvalehtiä". Kaikki tämä, millä modernit tekniset tiedotusvälineet joka tunti houkuttelevat, valtaavat ja ympäröivät ihmisiä - kaikki tämä on nykyään jo valmiiksi paljon lähempänä ihmistä kuin aito pihaa ympäröivä pelto, lähempänä kuin taivas maan yllä, lähempänä kuin päivän ja yön kulku, lähempänä kuin kylän tapa ja moraali, lähempänä kuin perimätieto kotiseudun maailmasta. "(emt., 18-19).

Tämä tiedetään ja siitä puhutaan globalisaation nimellä. Globalisaation ongelmat tunnustetaan, mutta melko harvoin niitä liitetään kokemuksen kesannoitumiseen. Tänään ihanne on sekä oikealla että vasemmalla periaatteessa sama: globalisaatio on hyvä asia, koska se hajottaa kansalliset projektit ja vapauttaa ihmiset niistä. Hyvä on, se vapauttaa meidät ehkä isänmaallisuudesta, mutta vapauttaako se tietyn eurooppalaisen etiikan alaisuudesta? Ei, se sitoo meidät eurooppalaiseen, "maailmankansalaisetiikkaan" kahta tiukemmin ja pitää oletusarvoisina ihanteina mm. uteliaisuutta, hyväntahtoisuutta, kasvun ja valistuksen ideoita ja ihmisoikeuksia, joihin kärjekkäästi voidaan pian laskea jo kunnollinen omaisuus. Samalla sen väistämättömään logiikkaan kuuluu ajatus muiden ja etenkin ei-tuottavien kulttuurien heikompiasteisuudesta.

Heideggerin lopputulema oli, ettei ongelmallista niinkään ole se, että maailmasta on tulossa läpeensä tekninen, vaan se, ettei ihminen ole valmistautunut siihen. Tie teknisen ajan lävitse kulkee hänen mukaansa vain mietiskelevän ajattelun avulla. Ongelma kuitenkin on, että emme pysty päästämään teknisistä laitteista irti, koska emme pääse kovinkaan helpolla lähelle mietiskelevää ajattelua tai kysyvää kokemusta. Viime vuosina länkkärin suurimmaksi tragediaksi tuntuukin nousevan, kuinka olla jokin aika ilman puhelinta, internetiä, sähkövaloa, öljylämmitystä, autoa, mp3-soitinta, televisiota tai leivänpaahdinta, uunia, jääkaappia ja pakastinta. (Slavoj Žižek täydentäisi tätä sillä, että voimme oikeasti kuvitella maailmanlopun ennemmin kuin kapitalismin romahtamisen:) Jopa silloin, kun pidämme laitteitamme välttämättöminä pahoina, tiedämme olevamme todellisuudessa paitsi niistä riippuvaisia myös niistä lumoutuneita.

Käyrien valossa näyttää kuitenkin siltä, että tekninen aika saattaa olla piakkoin päättymässä. Kukaan ei tiedä, miten pian, ja jos joku tietääkin, hän mieluummin vaikenee. Niitä, jotka eivät vaikene, pidetään seonneina - tai heidät vaietaan. Maiden eliiteiltä ja tiedotusvälineiltä ei kannata odottaa tietoa. Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka kertoisi uutisensa puolueettomasti. Mutta esitetään kuitenkin teesi joidenkin arvausten pohjalta. Jos öljyhuippu saavutetaan lähivuosina tai on jo saavutettu, se tarkoittaa joko nopeaa tai lyhyttä romahdusta. Romahdus joka tapauksessa tulee. Joka tapauksessa. Jos öljyn historia on todella sidottu modernin yhteiskunnan historiaan ja jopa väestönkasvun historiaan (kuten Collapse-dokumentti haluaa osoittaa) ja elämme aikaa, jossa öljyn pumppaaminen alkaa syödä yhä enemmän energiaa, saattaa tämä tarkoittaa paitsi öljypohjaisen tuotannon vähenemistä myös modernin yhteiskunnan luhistumista ja väestönkasvukäyrien kääntymistä kenties jyrkkäänkin laskuun. Mene ja tiedä.

Öljy on - toistan tätä liioittelunkin uhalla - modernin yhteiskunnan resursseista ehdottomasti arvokkain. Sähköautot eivät pelasta meitä, koska nekin rakennetaan öljypohjaisia resursseja ja välineitä hyödyntäen. Samoin kaikenlainen louhinta. Ydinvoima ei ehdi meitä pelastamaan, jos siitä koskaan pelastajaksi olisikaan. Sellainen määrä energiaa, jota yhdenkään ydinvoimalan rakentamiseen menee, ei tule onnistumaan ilman öljyä. Ydinvoimaloiden korjaaminen, parantaminen, ehostaminen ja ylläpitäminen edellyttävät kaikki loputtomasti samaa energiaa. Sähkö on sähköä, mutta sillä ei voida korvata laitteita, joilla sähköä tuotetaan ja joiden lävitse sähköä tuotetaan.

Jos tekninen aika modernin yhteiskunnan tuntemassa mielessä on siis päättymässä tai ainakin käymässä iltahämäräänsä, vain kokemuksestamme voi löytyä se jalansija, joka mahdollistaa kulkemisemme ei-mutkaista olemistamme kohti. Se kätkeytyy, on kesannolla, mutta meidän on alettava kääntyä sitä kohti, annettava sen puhua meidän kautta Se on ainoa valomme ja turvamme, kun televisioruutu on pimennyt ja öljyyn perustuva ajattelumme ajautunut viimeiseen umpikujaansa.

Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Nopeasti 2: ydinenergia, kapitalismi ja tulevaisuus

Keskusta ja Kokoomus riitelevät tällä hetkellä lisäydinvoimaloiden määrästä. Keväällä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen mesosi, että kiireesti pitää hakemukset jättää – nyt Mauri "pitää esillä vaihtoehtoa, ettei lupaa myönnettäisi yhdellekään voimalalle". Kannat näyttävät yleisemmin olevan siten, että Keskusta kannattaa lähinnä yhtä ydinvoimalaa, kun taas Kokoomus puoltaa kaikkia kolmea – tai kuten puolustusministeri Jyri Häkämies kuuluu todenneen: hallituksen ei pitäisi lainkaan rajoittaa ydinvoimarakentamisen määrää.

Mitä tämän riitelyn taustalla sitten on? Fortumin – joka on yksi hakijoista – toimitusjohtaja Tapio Kuula sanoi televisiohaastattelussa Fortumin satsaavan sähkönvientiin. Helsingin Sanomat selitti tänään (HS 4.9), että Suomi pääsisi takaisin kiinni talouskasvuun korvaamalla paperinteollisuuden ydinvoimalla. Kun paperiteollisuus ajetaan Suomessa alas, jotain tarvitaan tilalle, jos halutaan säilyä teollisuusmaana. Jos halutaan.

Hallitushan on asettanut yhdeksi tavoitteekseen omavaraisuuden sähköstä. Tiedämme kuitenkin, että puhe omavaraisuudesta on pelkkää silmänlumetta, jos tarkoituksena säilyä kapitalistisena yhteiskuntana: sähkönkulutuksen jatkuva kasvu ja ylellinen elintaso eivät turvaudu useallakaan ydinvoimalalla. Kokoomuslaisen päättelyn päässä on kuitenkin ajatus nykyisestä elämäntavasta sekä mahdollisesti sen parantamisesta entisestään. Vihertävät tavoitteet turvauduttaessa ydinvoimaan ovat pelkkä vitsi. Jos yhdenkin ydinvoimalan rakentamiseen menee kiirehtimällä kymmenen vuotta, olemme tuskastuttavalla tavalla myöhässä suhteessa siihen, mitä alkaa pian tapahtua. Ja jos 90 % kaikesta kauppaliikenteestä hyödyntää öljyä, omavaraisuudessa on kyse pian pakosta, ei mistään Suomi-brändin kohentamisesta. Lisäksi kannattaa muistaa, että Suomen olosuhteissa ydinvoimalat ovat onnettoman riippuvaisia tuontiuraanista.

Siksi keskustan ja kokoomuksen näpertely ydinvoiman ympärillä on silmiinpistävän vaarallista ja lyhytnäköistä. On hyvä pitää mielessä, että meillä ei ole tällä hetkellä mitään realistisia odotuksia siitä, millainen tuo öljyn aikakauden päättyminen tulee olemaan. Jos on oltava kokoomuslaista kaukonäköisempi, luvassa on todennäköisemmin kokonaisvaltainen romahdus kuin säyseä siirtyminen energiansäästölamppuihin ja sähköautoihin (aiheesta lisää ks. esim. Lavastekaupunki). Sen ajan puitteissa, joka meillä vielä on, jokainen nykyisen järjestelmän ylläpitämiseen käytetty päivä on hukkaan heitetty ja tekee tuosta romahduksesta entistä hurjemman.
Oman tietämykseni mukaan jokainen uusi ydinvoimala on enemmänkin riski kuin turvallinen sijoitus. Risto Isomäen dystopioissa ilmastonmuutoksen takia lisääntyvät tsunamit, hirmumyrskyt ja hurrikaanit vaarantavat koko maapallon tulevaisuuden, jos yksikin rannikolle sijoitettu ydinvoimala joutuu niiden tulilinjalle.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja ydinjätteen hautaaminen geologisesti vaarallisille alueille lisää myös riskiä, että yksikin maanjäristyksestä aiheutuva maakuoren repeäminen pullauttaa ulos koko pois silmistä siivotun roskan. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jos sovittuihin ilmastonmuutosta hidastaviin päästövähennyksiin haluttaisiin päästä ydinvoimalla, se Greenpeacen mukaan tarkoittaisi 350 uutta ydinvoimalaa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana (vuosien 2003-2007 aikana otettiin maailmanlaajuisesti käyttöön keskimäärin 2 ydinvoimalaa vuodessa – se siitä "realismista"). Ydinvoimaloiden ikä taas on rajallinen ja sadan vuoden haarukassa niiden korvaaminen uudemmilla on täysin epärealistista (öljyn hupenemiseen ja ilmastonmuutokseen ja niiden aiheuttamiin elämäntavanmuutoksiin nähden).

350 uuden ydinvoimalan ylläpitäminen vanhojen lisäksi veisi sinänsä vaarallisen uraaninlouhinnan täysin uudelle tasolle. Uraaninlouhinnan tiedetään saastuttavan vesiä (sekä vesistöjä että pohjavesiä) ja maa-alueita ja esimerkiksi tulevan makean veden kriisin ja "vesisotien" näkökulmasta teollisuusmaat näyttävät kaivavan hautaansa. Eikä unohdeta uraaninlouhimisen väistämättömänä sivutuloksena syntyvää ydinaseteollisuutta ja lisääntyviä turvallisuusuhkia. Lisätään siis vielä, että varmasti menee tajuntaan: jos jatkamme tätä suuntausta, olemme kusessa.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Mad Max, tavallisen ihmisen kuori

George Millerin Mad Max - trilogia tuntuu vakiinnuttaneen paikkansa toimintaelokuvan historiassa. Sen kuvaston tuntevat varmasti monet: yksinäinen mies aavikolla, ruosteisia ajoneuvoja, öljyä, mohikaaniasuisia rettelöitsijöitä. Trilogia ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua - eikä häikäise tasollisesti millään tavalla.

Ensimmäinen Mad Max (1979) saattaa olla koko sarjan vaatimattomin. Sen asetelma on myös paljon kauempana myöhempien osien autiomaista ja (olemattomasta) yhteiskunnallisuudesta. Ensimmäinen Mad Max kuvaa lähinnä vain turhautunutta poliisia ja häntäkin turhautuneempia roistoja. Tämä vastakkainasettelu oikeastaan täyttää elokuvasta n. 95 %. Se sijoittuu "vain muutaman vuoden päähän", periaatteessa hyvinkin tutunoloiseen aikaan ja paikkaan. Pienimuotoisia vihjeitä kuitenkin kylvetään pitkin matkaa: rettelöitsijät ovat totaalisen nihilistisiä ja heitä kiinnostaa vain ajoneuvot ja naiset - olennaisempi vihje kuitenkin on, että nämä varastavat bensaa (tämän tosin voi myös tulkita osaksi roistojen varattomuutta). Jokin yhteiskunnassa on siis pielessä: melko selittämättömästi eräs roisto vapautetaan ja poliisivoimat, jota Maxkin palvelee, luovuttavat hänet mutkitta, ainoastaan Maxin työpari Goose vastustaa tätä menettelyä. Meidän on siis pääteltävä, että Maxin yhteiskunnassa a.) öljy on vähenemässä b.) moraali on laskemaan päin.

Toiseen osaan (1981) ohjaaja George Miller nähtävästi tsemppasi: nyt ihmiset taistelevat selvästi hupenevasta öljystä. Alun yhteiskunnallinen katsaus paljastaa, että "öljyherruuden ja teräksisten kaupunkien aika" on päättynyt. Johtajat olivat neuvotelleet, mutta mitään ei ollut tehtävissä: yhteiskunta suistui "anarkiaan", kaupungit hajosivat, kaaos otti niskalenkin sivilisaatiosta. Kannibalismi yleistyi ja jengien valta maanteillä kasvoi kohtuuttomiin mittoihin. Katsauksen keskeisin lause on kuitenkin: "näinä aikoina tavalliset ihmiset menettivät pelin, kuten Max, asfalttisoturi." Tätä jatketaan kuvaamalla, kuinka Maxista on tullut "tyhjä kuori, menetetty sielu".

Koko elokuvasarjan ajan katsoja on epätietoisuuden vallassa, mikä Max on miehiään. Erityisesti ensimmäisessä osassa tällainen käsikirjoitustekniikka puolustaa paikkaansa. Yleisesti ottaen Max on joko kirjoitettu todella kömpelösti - tai sitten todella taitavasti (kuten osin ensimmäisessä osassa). Sarjan avaavassa elokuvassa menee nimittäin todella pitkään, että Max päästää suustaan mitään järkevää - vasta puolen välin paikkeilla hän kertoo vaimolleen, kuinka hän lapsena ihaili isäänsä. Siinä kaikki. Muuten Max toimii (ajaa lähinnä autolla). Ensimmäinen elokuva onkin eräänlainen preludi, jolla pohjustetaan Maxin yksinäisyys, hiljaisuus ja läpinäkymättömyys: elokuvan aikana Maxin perhe ja tärkein työpari tapetaan ja lopussa tämä hairahtuu pois poliisin moraalista - tai toiseen osan alkuun nojaten: "tavallisten ihmisten" moraalista.

Toiseen osaan tultaessa Max on paennut syrjäseuduille, joutomaille ja aavikoille, olemaan ja elämään yksin. Kaksi jälkimmäistä Mad Maxia onnistuu kuitenkin tuhoamaan heti alkuunsa sen, mitä Mad Max olisi voinut olla. Sama käsikirjoitustekniikka muuttaa Maxin pelkäksi toimijaksi, joka puhuu vähän, ajaa autolla ja jonka mielenliikkeitä on käytännössä lähes mahdotonta seurata. Hyvä on: hänestä kuultaa jälkimmäisissä osissa sumea nihilismi, mutta minkäänlaista kasvua tai suunnanmuutosta - parempaan tai pahempaan - hänessä ei tapahdu. "Jos kuljeskelet täällä päämäärättä, olet kuin pahainen haaskalintu", Maxille sanotaan elokuvan toisessa osassa. Max vaikenee. Kun hänen perheestään mainitaan, Max alkaa nyrkkeillä. Kuten esimerkiksi John Rambo, Maxkin on täydellisen lukossa. Yhtäläisyyksiä Ramboon löytyy myös kiinnostavassa ensimmäisessä osassa olevassa aihiossa, jossa poliisipäällikkö kuumottaa Maxia ja pakottaa häntä pysymään poliisina, koska pitää sitä Maxin elämäntehtävänä. Kirpeämpi ja pompöösimpi paatos sentään väistetään, mutta ajatus jää elämään.

Varsinainen kysymys onkin "tavallisissa ihmisissä". Kaksi jälkimmäistä Mad Maxia kuvaa etupäässä olentoa, joka on jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Max on ollut tavallinen ihminen, mutta ei ole enää. Jokin on murtanut hänet. Trilogia luo keskeiset jännitteensä asettamalla jokseenkin idioottimaisesti vastakkain "tavalliset ihmiset" ja "rettelöitsijät". Millaisia ovat nämä tavalliset ihmiset, jos rettelöitsijät ovat vain bensaa ja naisia vietinomaisesti janoavia nihilistejä? Jos ajattelemme samastumispintojen kautta, näyttää siltä, että esimerkiksi toisen osan "tavalliset ihmiset" ovat autoista viehättyneitä ihmisiä - enimmäkseen miehiä. Todennäköisesti elokuva vetoaa niihin monsteriautoja pällistelemään meneviin ihmisiin, rallifaneihin ja autotapahtumajärjestäjiin. Siksi on suoranainen harmi, ettei elokuvasarja uskalla ottaa mitään kantaa autoilun ongelmaan - ja siihen, miten autoilu suoranaisesti vaikuttaa helpon öljyn hupenevuuteen. Pikemminkin Mad Max esittää vain totena kuvittelemansa tulevaisuusskenaarion: kun öljy loppuu, ihmiset ovat niin tottuneita autoiluun ja öljynkulutukseen, että menevät täysin sekaisin ja ovat valmiita tappamaan, mutta myös muuttumaan möliseviksi ihmisraunioiksi. Mad Max liittyy toki genressään omalla tavallaan myös 70-lukulaiseen kaahauselokuvaan (esim. The Vanishing Point), jonka edustajista osa sentään järjesti katsojilleen jotain ajateltavaa. Mad Maxin kohdalla sen sijaan näyttää, että se vain pyrkii tukemaan sitä ihmiskuvaa, joka autoilusta viehtyneillä ihmisillä itsestään on. "Tavallisilla ihmisillä".

Korostamalla "tavallisuutta" voidaan niinikään sivuuttaa monia identiteettiin ja yhteiskunnalliseen osallistuvuuteen liittyviä ongelmia. Tuntuu kuin trilogia kielisi: jos muutut, etkä ole enää "tavallinen ihminen", menetät kaiken, sinusta tulee nihilisti, olet pelkkä kuori. Siten tämä tarkoittaa, että tavallisten ihmisten ei tarvitse muuttua, koska tavallisten ihmisten muuttuminen on jo aiemmin muodostanut laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnallisen ongelmat: rettelöitsijät, "anarkistit", nihilistit. Vaikka tulevaisuudessa eläisimmekin ilman öljyä, meidän on pysyteltävä "tavallisina" niin kauan kuin mahdollista: eli sarjan toisen osan mukaan suojeltava öljyämme, omaisuuttamme, toivoamme.

Näin ollen Mad Max-trilogia kuvaa kaikesta epäonnistuneisuudestaan huolimatta jännittävällä tavalla tiettyä tapaa tehdä manipulatiivista elokuvaa. Ihminen on saatava samastumaan "tavallisiin ihmisiin" ja nähtävä, ettei muuttuminen sellaiseksi, joka ei vastaa "tavallisen ihmisen standardeja" ole hyväksi, eikä kannattavaa yhteiskunnallisestikaan. Se tekee sankareista nihilistejä, tavallisista ihmisistä maanisia. Erilaisuus suistaa meidät ja yhteiskuntamme kadotukseen - ei välttämättä öljy.