Loppulama, osa 2: Kreikka?

Ei maalata piruja seinälle, mutta näyttää siltä, että elämme merkittäviä aikoja. Suomessa lakkoillaan yhä enemmän, Eyjafjöll-tulivuorenpurkauksen takia Euroopan ilmatila oli useita päiviä suljettuna ja Meksikonlahdella levinnyt öljyvuoto on ilmeisesti jopa 9000 neliökilometrin laajuinen ja on jo rantautunut Louisianaan. Kyseessä on todennäköisesti pahin Yhdysvaltoja kohdannut ekokatastrofi, joka tuhoaa myös elinkeinot tuhansilta alueen työntekijöiltä. Foliohattujen kummisetänäkin pidetty Michael C. Ruppert on jopa ehtinyt ennustaa, että yksin öljyturma tulee nostamaan öljybarrelin hinnan kesään mennessä 150 dollariin, eikä paluuta taida olla.

Kaikki tapahtumat ovat yhteydessä nykyiseen talousjärjestelmäämme, mutta vielä merkittävämmältä saattaa suomalaisesta vaikuttaa tapaus Kreikka. Euron pelastamisen toivossa EMU-maat ovat päättäneet IMF:n tuella avittaa yli varojensa elänyttä Kreikkaa 120 miljardin tukipaketilla. Koska seuraavassa esiin tuotavat arviot ovat heikon talousajattelun ja jopa osittaisten arvailujen tulosta, ei niitä kannata ottaa kiistattomina totuuksina (kuten ei mitään tässä blogissa muutenkaan). Kirjoitan avatakseni keskustelua ja ymmärtääkseni, mistä koko tukipaketti-polemiikissa on kyse.

Liittyessään osaksi Euroopan Unionia Kreikka on nähtävästi peukaloinut omia talouttaan ja tätä on jatkunut sekä sosialistihallituksen että porvarihallituksen aikakausilla. Tätä voidaan pitää pahempana rikkeenä nimenomaan EU-lojaliteetin näkökulmasta kuin seuraavaa, nimittäin yli varojen elämistä ja ylivelkaantumista. Mikäpä EU-maa ei olisi velkaantunut? Onkin esitetty, että esimerkiksi muut Välimeren alueen EU-maat kuten Espanja ja Portugali, mutta myös Englanti, saattavat olla romahdusjärjestyksessä seuraavia. Kuten Silakkamopo-blogissa esitettiin:

"Keynesiläisyydessä velkaa otettiin julkisten investointien toteuttamiseksi ja 1930-luvun lamasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta nousemiseksi, kun taas uusliberalismissa velkaa alettiin ottaa tuotannon laajentamiseksi 1970-luvulta alkaneen toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua. Velkaraha toimii hyvin talouskasvun vipuvartena, mutta pumppaa jatkuvasti myös eri puolille maailmaa talouskuplia."

Kun tuo kupla tuli Kreikan kohdalle, se on nyt päättänyt hyväksyä tukipaketin eli ottaa lisää velkaa, jotta voi maksaa aiempia velkojaan. Jokainen ymmärtää, että tämä on kestämätöntä - ellei sitten jostain repäistä sellaisia summia, joilla paitsi päästään takaisin talouskasvun tielle myös saadaan aiemmat velat maksettua. Ja koska lähes kaikki EMU-maat joutuvat käsittääkseni vuosittain muutenkin ottamaan velkaa, keskinäisen riippuvuussuhteen vuoksi myös ne joutuvat ottamaan lisää velkaa osallistuakseen Kreikan pelastamiseen.

Kokonaan toinen kysymys on, mitä - tai mitä tahoa - Kreikan tukipaketilla oikeasti ollaan pelastamassa? Nopeasti ajateltuna tämän luulisi tietenkin tarkoittavan Kreikan kansalaisten perustavien elämänedellytysten turvaamista. Miksi kreikkalaiset sitten kapinoivat? Miksi he eivät halua tulla pelastetuiksi?

Kreikan julkisia palveluja, työvoimaa, väestön eri asemia tuntemattomalle suomalaiselle vuotaa nyt median kautta paljon ristiriitaista tietoa. On kauhisteltu Kreikan eläkejärjestelmän liiallista suopeutta, esimerkiksi sitä, miten kuolleen virkamiehen tyttäret voivat maksaa edesmenneen vanhempansa eläkettä (josta hyötyy jopa 40 000 naista). Virkamiehille on maksettu ylimääräisiä kuukausipalkkoja, eikä heitä voi erottaa. On huomionarvoista, että useammassakin mediassa mainittuna tämä tarkoittaa virkamiehiä, ei Kreikan kansaa kokonaisuudessaan. Joten esitetään vertailu: vuonna 2004 julkinen sektori työllisti Suomessa yhteensä 576400 työntekijää, joista virkamiesten osuus on 285600. Virkamiesten osuus julkisesta sektorista on siis jotakuinkin puolet. Kreikassa vuonna 2004 julkinen sektori työllisti 965476 ja jos samaa laskutoimitusta verrataan (tämähän on karkea arvio), virkamiehiä Kreikassa olisi n. 482000. Koska Kreikan väkiluku on n. 10 miljoonaa, tällä laskutoimituksella virkamiesten prosenttiosuus koko väkiluvusta on n. 22 %. Koko väkiluvusta. Kreikan työttömyysprosentti on 10 %:n luokkaa, joten työssäkäyvistä katsoen virkamiesten osuus on n. 19 %. Tämä on syytä mielessä tarkasteltaessa myös kotimaisen median näkemyksiä Kreikan "ökyeläkkeistä". Vain (tai riippuen näkökulmasta "jopa") viidesosa kreikkalaisista nauttii niistä.

Mutta niin, tämä viidesosako kreikkalaisista osoittaa nyt mieltään kaduilla ja tuhoaa pankkeja, koska haluaa pitää katumaasturinsa? Tuskinpa. Tästä kuitenkin välittyy outo ristiriitaisuus. Ovatko Kreikan mielenosoittajat kuitenkin peruskonservatiiveja, jotka haluavat pitää kiinni saavutetuista eduistaan, eivätkä luopua mistään? Joiden elämään olennaisesti kuuluu kuluttaminen, mukava elintaso ja mukavat kuukausitulot? Tähänkään ei kannata uskoa. Ristiriitaiset "katumaasturi"-banderollit välittävät kuvaa paitsi ökyilijöistä myös pitkälle viedystä ironisuudesta. Samat ökyilijät, esimerkiksi insinöörit, tienaavat kuitenkin vain kolmanneksen siitä, mitä suomalainen insinööri. Ennemminkin kaduilla osoittavat nyt mieltään köyhälistö, prekaarit, maahanmuuttajat, anarkistit, kommunistit ja muu kapitalistiseen järjestelmään tyytymätön väestö. Tämäkin on vain yksi luonnehdinta tuon joukon moninaisuudesta, joka ei tartu sanoiksi.

Ja heillä on hyvä syy. Kreikalle velaksi annettava tukipaketti edellyttää tiukkoja sosiaaliuudistuksia. Takku.netin maaliskuisen artikkelin mukaan "uusiin leikkauksiin sisältyvät 30% leikkaus julkisen alan työntekijöiden palkoista ja 12% leikkaus kaikkiin palkkatukiin, joka tosiasiassa kasvaa kahdestoistaosaan vuosipalkasta. Yksikään hallituksen toimenpiteistä sen sijaan ei kohdistu rikkaisiin." Sen jälkeen tukipaketin ehtoihin on varmasti tullut muutoksia, jopa tiukennuksia. Sinänsä Kreikka joutuu siis väistämättä kohtaamaan talousuudistukset, olisi se hyväksynyt tukipaketin tai ei, mutta tässä huomionarvoista on, että käytännössä valitsemalla tukipaketin, se hyväksyi antautumisensa muiden IMF:n jo aiemmin harjoittamaan matokuuriin (, jonka kurjistavan vaikutuksen esimerkiksi Argentiinan kohdalla IMF on itsekin myöntänyt). 1970-luvulla Keski- ja Etelä-Amerikassa enemmän tai vähemmän "menestyksellä" toteutetut rakenneuudistukset tulevat siis nyt entistä lähemmäs Eurooppaa. Mitä voi siis olla odotettavissa? Tuloerojen kasvua, lisää mellakointia (yli 80 % kreikkalaisista uskoo levottomuuksiin lähitulevaisuudessa) ja pääoman virtaamista ulkomaisiin käsiin.

Veronkorotuksia on myös luvattu olevan tulossa. Pankit sen sijaan näyttävät pääsevän (jälleen kerran) pälkähästä. Nousukaudella voitot yksityistetään, laskukaudella tappiot sosialisoidaan. Kleinilaiselle shokkipolitiikalle on nyt kaikki edellytykset ja kuten Autonomisen kommunistiryhmän TPTG:n raportti lataa:

""Suunnaton "julkinen velka" ja "maan välitön konkurssi" ovat mottoja, joita käytetään tehokkaina työkaluina proletariaatin terrorisointiin ja kurittamiseen, sekä legitimoimaan suorien ja epäsuorien palkkojen leikkauksia, joiden avulla suitsitaan proletariaatin odotuksia ja vaatimuksia kansainväliset mittasuhteet täyttävällä esimerkillisen uusliberaalilla tavalla."

Kreikkalaisille tämä tarkoittaa palkkojen leikkauksia, suoria ja epäsuoria veroja, eläkeiän korottamista ja poliisikontrollin kiihdyttämistä.

Sama raportti tekee myös tärkeän huomion Kreikan hallituksen harjoittamasta "kansallisen yhtenäisyyden" ideaalista. Italialainen filosofi Paolo Virno esittää Väen kieliopissaan olennaisella tavalla väen ja kansan eron - ja tätä eroa me katselemme näinä päivinä median lävitse yrittäessämme ymmärtää Kreikan tapahtumia. Kreikan kaduilla ei osoita mieltään Kreikan kansa, vaan väki. Lyhyesti: kansa on yhdistämisen, yhdentämisen, samanlaistamisen (tavoitteet, halut, motiivit, olemukset) politiikkaa siinä missä väki on olennaisesti paljastamista, vapauttamista, moninaistumista. Kansa on loppu ja päämäärä, väki on alku, lähtökohta. Väki ei ole

"paikka, jossa 'yleistahto' ja valtiollinen ykseys muodostuvat. Koska väen kollektiivinen kokemus ei turruta yksilöllistysprosessia vaan radikalisoi sen, tällaisesta kokemuksesta ei edes periaatteessa voi löytyä mitään homogeenistä piirrettä - kaikenlainen 'valtuuttaminen' tai jonkin 'siirtäminen' suvereenille on poissuljettu. Väen kollektiivi, joka on vahvistunutta yksilöllistymistä tai toisen asteen yksilöllistymistä, mahdollistaa ei-edustuksellisen demokratian." (Väen kielioppi, 2001/2006, 90).

Näyttää siltä, että Kreikassa väki alkaa purkautua esiin. Ja saattaa olla, että tuon väen liikehdintä alkaa määritellä eurooppalaisen tulevaisuuden suuntaa tavalla, jota sijoittajat, rahoittajat, lainaajat eivät todellakaan halunneet.

Regressio ja äänestysprosentti

Suurpuolueet olivat EU-parlamenttivaalien häviäjiä Suomessa. Sekä Kokoomus, Keskusta että SDP menettivät kukin yhden paikan Perussuomalaisille, Kristillisdemokraateille ja Vihreille. Jälkipolvet tulevat kaiketi muistamaan vaalit Perussuomalaisten rökälevoittona. Helsingin Sanomat ehätti kirjoittaa jo pääkirjoituksessaan, kuinka "näistä vaaleista tuli sitten protestivaalit".

Suoraan vaalitulos ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että populismi nostaisi päätään Suomessa. Lähinnä se kertoo ainakin kansalaisten äänestysinnon heilahtelusta, mutta myös yleisemmin tyytymättömyydestä. Harmillinen asia on sikäli, että tämä heilahtelu suuntautuu suurpuolueiden keskuudesta yhä oikeammalle ja vasemmiston alamäki näyttää alati jatkuvan. Kiinnostavaa vaaleissa on kuitenkin melko uskomattomalta tuntuva äänestysprosentti, 40,2 prosenttia. Tarkoittaako tämä, että lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista ei äänestänyt, koska tätä kansanosaa ei vain kiinnostanut - tai kuten HS asian ilmaisi: sitä kiinnosti enemmän piknikit ja elokuvissakäynti? En usko, että asia olisi näin yksioikoinen, vaikka poliittisesti passiivisia on Suomessakin monia. Taatusti tuohon määrään nimittäin mahtuu myös niitä, jotka suhtautuvat unioniin kriittisesti, mutta eivät halunneet kanavoida tyytymättömyyttä perussuomalaisten tai minkään puolueen nimiin. Pienpuolueet ehättivät silti julistamaan, että heidän voittonsa mahdollisti lähinnä kansalaisten kasvava EU-kriittisyys. EU:ta kohtaan on syytäkin olla kriittisiä ja esimerkiksi minut se sai (edelleen) äänestämään tyhjää, edustaahan EU-parlamentti käytännössä täysin vastakkaista politiikkakäsitystä kuin minkä itse koen mielekkääksi: valta liittovaltiolle ja yhä kauemmas kansalaisista, yhden valtuutetun edustaessa yhä suurempaa määrää ihmisiä. Miksi olla äänestyspäivänä aktiivinen, kun kaikkina muina aikoina parlamentarismi tuomitsee meidät passiivisuuteen?

Jos asia nähdään optimistisesti, on vain hyvä, että valtaa jaetaan suurilta puolueilta pienille, sillä pienet edustavat tarpeen vaatiessa erilaisempia arvoja kuin keskiarvoja ja kvantiteetteja lukevat, täysin mitäänsanomattomat mutta silti valtaapitävät suuret puolueet. Tietenkin esimerkiksi Perussuomalaisten EU-kriittisyys on lähinnä apeaa maahanmuuttokriittisyyttä ja puolue ylläpitää lopulta räikeän taantumuksellista agendaa, mutta ainakin se korostaa erilaisuutta samanlaisuuden sijaan - ja korostaa paikallisuutta kansainvälisyyden sijaan. Oikealle kallellaan olevien regressiivisten tahojen ansiot ovat juuri kytkeytymisessä takaisin maahan ja vereen, niihin jatkumoihin joista moderni ihminen on irrotettu - vielä kun tuo kytkeytyminen ei suhtautuisi vihamielisesti erilaisuuteen(sa), vaan utopiasosialistisesti kääntäisi katsettaan (kuten Richard Wagner) kohti kansan (Volk) luovia voimavaroja hyväksyen silti kaikki muutkin paikallisuudet, etnisyydet, muuttovirrat ja kerjäläisarmeijat. Varjelisi kieltä ja luontokokemusta, jonka kansainvälistyvä EU-Suomi pyrkii parhaansa mukaan eliminoimaan.

Eroistaan huolimatta tiedämme lähes kaikkien puolueiden vaihtavan nahkojaan äänestäjiä kalastellessaan, homogeenistyvän ja myyvän periaatteitaan tavoittaakseen enemmän ääniä. Kun puolueilla ei ole enää sanottavaa, vain imagoja ja roolimalleja, toinen keskeinen kysymys äänestysinnon laskemisen suhteen on, miksi kenenkään pitäisi tukea yhdenkään puolueen ehdokasta, kun tiedämme, että saadessaan mahdollisuuden valtaan mikään reaalinen ei muutu paitsi se, että ehdokas lipeää iskulauseistaan, kadottaa esimerkiksi mahdollisen vihreytensä - ja tämä kaikki politiikan tekemisen hinnalla. Tavoitteita ei saavuteta, mutta kaikkensa kuulemma yritetään. Ei Vihreän ehdokkaan äänestäminen parlamenttiin tule muuttamaan yhtään mitään, sillä tällä eleellä - äänestämisellä - viestitään, että asiat ovat perustoiltaan hyvin, tarvitaan vain pientä hienosäätöä. Edes Vihreät eivät halua ajaa alas kapitalismia, jonka olemassaolo ja sija olemisemme perustana kuitenkin on syynä lähes kaikkiin ympäristöongelmiin. Tiedän: tasapainottelu laajempien kaarien murtamisen (kapitalismin ekspansio) ja ihmisten lyhyen tähtäimen toiveiden (esim. työllistyminen) välillä on hankalaa, mutta nykyiset taloudelliset mallit tulevat ajamaan meidät, meidän sisäisen ja ulkoisen luontomme tuhoon, ellemme ole valmiita muuttamaan elämänkäytäntöjämme ja yhteiskuntarakenteitamme. Toimet joita tarvitaan kyseenalaistavat koko taloudellisen työhön ja kulutukseen perustuvan toimeentulon.

Edustuksellinen politiikka, varsinkaan EU:ssa ei siis todellakaan pyri perustojen muuttamiseen, vaan suomalaisten kohdalla halutaan vain "saada äänemme kuuluviin". Tämä surkuhupaisa asetelma todistaa täydellisesti, että kyse on samanaikaisesti avuttomuudesta (oletetun) pakon edessä ja hingusta kuulua johonkin, olla kuten ne yläasteen isot pojat.

Nyt kun EU-kriittisyys on tavoitettu, on vain koetettava kanavoida se pois taantumuksellisuuden perussuomalaisuuden vaipasta. Tämäkään ei tule tapahtumaan äänestyskopeissa.