Tilojen pisteet ja nukkavierut katoamiset

Esa Mäkijärvi kirjoittaa Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä -teoksen(sa) (2009) saatteessa:

Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta. Eräs sen merkityksistä on järkyttäminen, eli keskustelun herättäminen siitä, kuinka kirjallisuutta tai taidetta tulisi tehdä. Voidaan esimerkiksi esittää argumentti, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo. Äärimmäinen esimerkki tästä ovat ns. roskapostirunot, jotka on koostettu sähköpostiin tulleista mainos- ja häirintäviesteistä. Nämä spam-runot voidaan nähdä kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme. Esitänkin, että vaikka perinnetietoisuus on hyvästä, cut-upeilla on ehdoton paikkansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta? (2009, 7.)

Jo olemassa olevasta uutta, järkyttäminen, kaoottisuutta, tietotulvaa, sattuma... Mäkijärvi tiivistää paljon olennaista, mutta näyttää jäävän vartin päähän seuraavasta askeleesta. Tällä kohtaa olisi näet ehkä oikeampaa kysyä: mitä sitten? Tulevatko vaikutteet niin myöhään Suomen maalle, että vielä 2000-luvulla asiaan pitää erikseen perehdyttää? Ja jos spam-runot voidaan nähdä kommenttina, niin ihan oikeasti ja käsi sydämellä: millainen on todellisuudessa tämä kommentti? Onko se, voiko se olla, painava vai jääkö se vain ironiseksi heitoksi, hetken oivallukseksi, katoavaksi tilaksi jossa jotain pölinää päästeltiin ennen kuin juna jatkoi matkaansa? Vai pitäisikö spam-runot nähdä vain leikkeinä, jotka eivät tähtää yhteiskunnalliseen kommentointiin? Vai onko roskapostirunous vain solipsistista onaniaa omien havaintojen äärellä?

Samaisessa saatteessa Mäkijärvi kiinnittää huomiota myös Radioheadin Kid A -levyn (2000) sanoituksiin, jotka Thom Yorke sommitteli Tristan Tzaran luomalla metodilla: vetämällä hatusta. Mäkijärvi ei paneudu sen enempää Radioheadiin, Yorkeen tai Kid A:han, vaikka paikallaan ehkä olisi. Kun levy näet ilmestyi, se oli hetken aikaa länsimaisen indie-musiikin kenties kirkkaimmassa valokeilassa. Yhtye oli kuin olikin onnistunut ylittämään OK Computerilla (1997) asettamansa odotukset, uudistumaan artistina ja jopa – siltä ainakin näytti – luomaan jotain kokonaan uutta. Yorken tiedetään tilanneen koko Warp-levy-yhtiön katalogin ja hakeneen vaikutuksia sieltä, IDM:n (intelligent dance music), glitchin ja vastaavien elektronisten äänitekstuurien suunnalta. Lopputuloksena oli unenomainen ja surumielinen, harmaisiin aamuisiin soveltuva ääniteos, jossa perinteiset pop-kaavat saivat hitusen väistyä abstraktien sävyjen tieltä. ”Kokeellisuudestaan” huolimatta Kid A oli kuitenkin ennen kaikkea pop-musiikkia, lähestyttävää mutta vieraantunutta, vierasta mutta säröillä.

Kid A:n aika ajoi kuitenkin nopeasti tien sivuun. Harvat jaksavat levyä enää kuunnella. Yorken ulinamainen vokalisointi oli pian jo luotaantyöntävää, vaikka Kid A:n sisarteos Amnesiac (2001) viehättikin vielä. Yli kymmenen vuoden jälkeen on vaikea sanoa, tullaanko levyä muistamaan samalla tavalla kuin joitakin genrejä käynnistäneitä, uutta luoneita tai muutoin kestäviä musiikkiäänitteitä länsimaisen populaarimusiikin historiassa tullaan muistamaan. Edes tunnelman puolesta on mahdoton sanoa, onnistuiko yhtye sittenkään luomaan mitään uutta, kestävää tai kiinteästi ajankuviin iskostuvaa. Vaikka bändi on olemassa vieläkin ja levyt käyvät kaupaksi, monet ovat sitä mieltä, että loiston päivät ovat kaukana takana.

Vieraantuminen – jonka hätäisimmät saattaisivat Yorken ääneen ja Kid A:han levynä liittää – oli modernistien perustunne. Kuten jokainen 1900-luvun kulttuuriteoriaan paneutunut tietää, vieraantumisen perustunteena korvaa joskus vuosien 1968–1972 jälkeen fragmentoituminen. Samasta kielii tietysti Yorken cut-up-metodikin, vaikka lukemattomat ovat menetelmää käyttäneet ennen häntäkin ja ennen 60-lukua. Mutta nyt huomio kiinnittyy siihen, mitä Mäkijärvi saatteessaan sanoo: kulttuurimme nojaa mainontaan, nykyinen yhteiskunta on kaoottinen ja elämme tietotulvassa. Jos huomio haiskahtaa antimodernilta, Radiohead oli tietyssä mielessä antimoderni jo aiemmilla levyillään. Monet Yorken lyriikoista käsittelivät konsumeristista yhteiskuntaa kriittisin silmin. Suuri vaikutus oli kuitenkin myös yhtyeen kansitaiteella. Sekä OK Computerin että Kid A:n ja Amnesiacin levynkannet on (kaikki) sommiteltu samanlaisella erilaisista, osin varmasti muista lähteistä poimittujen mainoskuvien, tietoiskujen ja muiden ikonien muodostamista tekstuureista.

Radioheadin antimodernius oli kuitenkin täsmälleen samaa kokemusta, joka monilla jo ennestään oli, mutta vain jossain määrin pidemmälle vietynä: harva meistä näet vieläkään samalla tavalla kiinnittää huomiota mainoksiin, liikennemerkkeihin, aikatauluihin ja uutisiin – tai jos kiinnittää, vähemmän hän kiinnittää huomiota itseensä niiden huomioijana. Silti monet puhuvat – aina puhua saa – kriittiseen sävyyn manipuloivista mainoksista, tietotulvasta, netin kiroista, asiantuntijatiedon häviämisestä, mutta elävät siitä huolimatta täysipainoista elämää: usein mainoksia, tiedon tulvaa, netin ongelmia ei vain oikein enää huomaa, ei niihin kiinnitä sen enempää huomiota sittenkään. Radioheadin kohdalla Mäkijärven tässä mielessä puolivillaiselta tuntuva kommentti näyttää saavan kuitenkin vahvistusta: cut-upit ja tekstuurisommitelmat voivat toimia yhdenlaisena ”kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme”. Ne auttavat meitä ymmärtämään, millaisten tilojen läpi kuljemme, hetkeksi ne ehkä jopa pysäyttävät tämän tilan, nämä tilat, jotta näkisimme ja tuntisimme paremmin. Sommitelmat hätkähdyttävät, uudet yhteydet kiehtovat.

Olisi kuitenkin virhe äityä kuvittelemaan elävänsä tiloja, joissa on jatkuvasti tietotulvassa tai datapommituksen kohteena. Liikennemerkit ja uutissyöte eivät ole sama asia. Kaupunkitilat ja ne tilat, joihin itse ehdollistamme itsemme, eivät ole samoja asioita, vaikka ensimmäisessä ostetut mainokset hallitsevatkin. Virtuaalisen ja konkreettisen välillä ei välttämättä ole selvää rajaa, ei selvää siirtymää, vaikka hyväksymmekin ensimmäiseen käymisen parilla klikkauksella tai yksinkertaisesti avaamalla Hesarin, noukkimalla bussinpenkiltä ilmaisjakelulehden.

Sielumme tässä säpäleinä ovat. Informaatiotulva on jo tehnyt tehtävänsä, tai sitten meillä vain on jossain määrin verissä tämä höttöön takertuminen. Siinä mielessä pelkkä mainontaan nojaavan kulttuurin kommentointi ei riitä, ei mitenkään, vaan on kysyttävä, mitä esimerkiksi spam-runous tai Yorken lyriikat kertovat meille meistä itsestämme. Ei kulttuurista, vaan siinä elävistä ihmisistä. Ja jos cut-upit ja tekstisommitelmat pysäyttävät tiloja tarkastelulle, voisiko niillä olla eheyttävää vaikutusta – olkoot ”eheyttämisellä” kuinka ilkeä kaiku ja kalke tahaan? (Jos Erich Frommin sanat enää tänään mitään painavat, niin kukaties sairauden, mal du sièclen, siinä piilevän sisäisen tyhjyyden ja (myöhäis)kapitalistisen yhteiskunnan meihin sisäänajamien tietoisuuden ja tiedostamattoman parantamiseksi tarvitsemme nimenomaan eheyttämistä. Palaan tähän joskus toiste.)

Ehkä siinä mielessä ne voisivat olla eheyttäjän asemassa, jos katseelle pysäytetty tila antaa vastavuoroisesti kuvan pysyvästä, koherentista katsojanasemasta. Kuva asemasta on kuitenkin osin valheellinen. Fragmentaarisuuden peruskokemuksen ja mielemme liikkeet tuntien koherenttius ei ole ensimmäinen asia, jolla sielullista olentoa kuvailisi. Myöskään sattuma – jolle Mäkijärvi saatteessaan myöntyy – ei oikein kuvaa tätä hahmoa. Tietysti ihmiset puhuvat, että sattumalta päätyvät täältä toisaalle, tänne ja tuonne, mutta oikeastaan se ei ole sattuma, vaan ajopuuksi asettuminen, joka heidät tänne on tuonut. Ajopuuna oleminen on itse asiassa kaikkea muuta kuin sattumallista ja oikullista: päinvastoin, se on hyvin määrätietoista (ajopuu itse ei vain sitä tiedä) ja väistämätöntä. Tietysti pisteitä tilassa on paljon, eikä kukaan näytä selvästi tietävän, miten päätyikin viiden pisteen kautta vahingossa aivan jonnekin muualle kuin aikoi, mutta tämä johtuu ennemminkin siitä, että olennolla on tilallinen historiansa: paitsi sattuma myös tila itsessään ja vain harvoin tietoiset päätökset ovat tuoneet hänet juuri tähän – ja vielä harvemmin hän ennalta pääsee juuri sinne mihin aikoi. Tila rajautuu pienempiin tiloihin, joissa vain osa liikkumisista on mahdollisia.

Sattuma ei siis oikeastaan ohjaa elämää, vaan (osin tuotettujen) tietoisuuksien oikulliset virrat, poikkoilevien mielihalujen ja ajatusten rihmat. Nimenomaan tästä cut-up aikanaan kieli, Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki (1965) tai Peltiset enkelit (1964) ja sen pohjalta tehty tv-elokuva toimivat osuvina esimerkkeinä. Ja Kid A:lla Yorke laulaa kappaleessa ”How to disappear completely”: ”That there / that's not me / I go / where I please / I walk through walls / I float down the Liffey / I'm not here / this isn't happening / I'm not here / I'm not here”.

Säkeistö ei ehkä ole valovoimaisimmasta päästä, mutta huomio kiinnittyy pariin elementtiin. ”I walk through walls”, ”I float down the Liffey” ja ”I'm not here” viittaavat voimakkaasti tiloissa olemiseen, yhdestä toiseen kulkemiseen. Kuvat ovat vanhastaan tuttuja, mutta kun ne yhdistyvät säepariin ”I go / where I please” sekä kappaleen nimeen ja levyn yleistunnelmaan, vaikutelma alkaa muuntua. Kertojan kaikkivoipaisuus, hänen suorastaan maagisilta tuntuvat taitonsa eivät enää vakuuta. Tilalle nousee näky hiutumisesta, verkkaisesta syrjäänjäämisestä ja vähittäisestä häviämisestä – tämäkin kuva on Music Televisionia seuranneille sukupolville tietysti tuttu.

Mutta miltä musiikki tuntuu? Mitä ”How to disappear completely” -kappaleesta voi aistia? Nimenomaan nukkavieruisuuden, vähittäisen syrjäänjäämisen. Tänään sellainen on tietysti päiväunelmaa, jopakaiten jonkinlaisen kamppailun ja ponnistelun kautta vain saavutettavissa: jos sielun säpäleissä vielä jotain elää, se kaipaa rauhaa ja suvantoja elämään, mutta niin tavattoman vaikeaa sitä kantavan ruumiin tuntuu olevan sallia sille sellaista, ottaa etäisyyttä niihin virtoihin ja rihmoihin, joissa olennot venyvät ja vanuvat ja syöksähtelevät. Haluaisimme kulkea seinien läpi, mutta emme pysty. Olemme ajopuita.

Toisinaan näyttääkin siltä, että cut-upiin ja roskapostirunouteen liittyvä hehkutus on vain tyhjän tynnyrin kalistelua. Tarvitsemmeko elämäämme lisää kollaaseja, lisää tekstuureja ja tekstisommitelmia, lisää mielivaltaisia yhdistelmiä mielivaltaisen näköisesti eteemme tulvivasta datasta? Tuskin. Ennemminkin vaikuttaa siltä kuin tarvitsisimme enemmän vähempää. Silloin tila saattaisi alkaa elää toisin, me alkaisimme syrjäytyä, me alkaisimme kävellä seinien lävitse.

Kaikki on tietysti hypoteettista halun uudelleen arvelua.

Ullakkohuone

Paljon on elämän mettä ja nektaria virrannut sitten Arthur Conan Doylen ensimmäisen Sherlock Holmes-kertomuksen, A Study in Scarletin (1886). Se ja sitä seurannut The Sign of Four (1890) ovat ehkä ne keskeisimmät Holmes-kertomukset, joihin kannattaa vielä palata. Kertomuksia lukiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota muutamaan osatekijään, joilla Doyle pitkälti ansaitsi kannuksensa. Kertaan ne tässä.

Ensiksikin, jos salapoliisikertomuksen varsinaisina alkukertomuksina pitääkin pitää Edgar Allan Poen Dupin-novelleja (The Murders in the Rue Morgue, 1841; The Mystery of Marie Rogêt, 1842 ja The Purloined Letter, 1845) Doyle rakentaa olennaisesti samalla maaperälle. Hän on velkansa Poelle tunnustanut ja sen myös maksanut, mutta se, onko Holmes päättelykyvyltään Dupinia pätevämpi, ei ole niin selvää. Doylen ansio kuitenkin on, että hän erittelee Poeta enemmän etsivänsä metodeja.

Toiseksi Doyle laajentaa hienosti questia leveyssuunnassa. A Study in Scarletin kenties hämmentävin kerronnallinen ratkaisu on jako osiin, jossa ensimmäisessä paitsi esitellään Holmes myös kuvataan Holmesin päättelyketjua rikoksesta syyllisen löytämiseen eli perinteinen quest. Toisen alkajaisiksi syyllisen tekemä tunnustus, motiivien avaaminen aloitetaan varsin kaukaa, keskilännen erämailta jossa mormoniyhdyskunta alkaa kiristää ahdingosta pelastamaansa miestä ja tämän huostaansa ottamaa tyttöä kiristyksen päättyessä dramaattisesti ja kolmannen, isän ja tytön puolelle asettuvan osapuolen nähdessä tragedian kolmannen paikalta, vain osin sivusta. The Sign of Fourin rikosta pohjustava kertomuslinja on vähemmän yhteiskunnallinen ja sitäkin seikkailullisempi, mikä on sinällään harmi, mutta selvästikin valaa perustaa myöhemmillekin, aarteen ympärillä kehiville ja valarikkoja setvitteleville kertomuksille. Tämän päivän lukijan silmiin pistää tietysti häkellyttävän imperialistinen pohjakumu. Mistäpä muualta kotiseutuaan rakastava skottikirjailija eksotiikkaa hakisi kuin kaukomailta, joiden riistoon britti-imperiumi oli aikanaan antaumuksella osallinen?

Kolmanneksi salapoliisikertomuksen tiloja ja ympäristöjä silmällä pitäen on huomioitavaa, että Doylen Lontoo on pitkälti Lontooksi kuviteltu Edinburgh. Nuori Doyle ei liiemmin Lontoota tuntenut (kun A Study in Scarlet julkaistiin 1886, Doyle oli 27-vuotias). Sama Baudelairea innoittanut suurkaupungin humu toistuu ensimmäisessä Holmes-kertomuksessa pienin vivahtein viittauksina suurkaupungin kasvottomuuteen: Tohtori Watson käyttää mm. asuinsijoistaan nimitystä ”the great wilderness of London” (Doyle 1886/2007, 6). Keskeistä on myös kaupunkitilan potentiaalinen avoimuus rikoksen selvittämisen kannalta: jos rikollisella on pieninkin epäilys, että hänen perässään saatetaan olla, hän voi vaihtaa nimeään ja kadota neljän miljoonan asukkaan kaupunkiin sen siliän tien (emt., 64). Juuri tätä alettiin hyödyntää viimeistään kovaksikeitetyn dekkarin myötä; ns. metafyysisissä salapoliisikertomuksissa siitä oli kehkeytynyt jo lähes normi. Muistettakoon myös, että niin Poen Dupin-kertomukset kuin osa Doylen Holmes-kertomuksistakin tapahtuvat pääosin kaupungissa: 1900-luvun alkupuolella ja ennen maailmansotia salapoliisikertomuksissa korostuvat maaseudut ja toisenlaiset erämaat (perifeeriset kartanot ja muut suljetut tilat, vrt. esim. monet Agatha Christien dekkareista ja Doylen kolmas pitkä Holmes-kertomus The Hound of the Baskervilles, 1902), mutta varsinaisille salapoliisikertomusgenren tienraivaajille miljöö on olennaisesti urbaani. Luonnollisesti siinä kaikuu romantiikan aikana hyvin mieluisaksi koettu polarisaatio lain takaaman järjestyksen ja rikolliseen liittyvän kaoottisen välillä.

Tämän tyyppisissä kertomuksissa on vanhastaan asetettu keskiöön älyllisesti ylivertainen etsivä, joka kerta toisensa jälkeen nöyryttää kertojaa, samastuttavan tavallista etsivän apuria. Mutta millainen hahmo Sherlock Holmes lopulta on? Siitä Watson koettaa saada Holmes-kertomuksen ensimmäisissä osissa erityistä selkoa; ensimmäisessä hän jopa tekee listan Holmesin suhteesta erityyppisiin tietoihin. Käy ilmi, että Holmesilla on suorastaan olemattomat tiedot kirjallisuudesta, filosofiasta ja tähtitieteestä, vähän paremmat kasvitieteestä ja geologiasta ja hyvät tiedot kemiasta ja anatomiasta. Sensaatiokirjallisuuden hän sen sijaan tuntee kuin omat taskunsa. Kun tähän lisätään Holmesin esitys ihmisaivoista ullakkona, jonka huonekalut jokaisen on itsensä valittava – hölmö ottaa kaiken vain sisään pitämättä sen kummempaa järjestystä huushollissaan – lukijalle välittyy kuva miehestä, joka lukee säännöllisesti (aikansa) Alibia ja havainnoi terävästi ympäristöään. Siihen Holmesin – deduktioksi nimeämä – metodi näet perustuu: hän ei koskaan arvaa, havainnoi vain asiaintilat ja karsii niistä epäolennaiset. Näin syntyy päättelyketju, joka ei käytännössä voi johtaa harhaan.

Tunnettu nippeli liittää Holmesin hahmoon tietysti myös kokaiinin. Sen käyttö tulee mukaan vasta The Sign of Fourissa. Holmes selittää kammoavansa ikäviä rutiineja ja kun kiihkeitä mielentiloja tuottavia tapahtumia ei ole hollilla, hän tarttuu kokaiinipulloonsa. Tämän päivän lukijalle kertomuksen alku, jossa Holmes piikittää lukemattomien pistojälkien täplittämään käsivarteensa taas yhden annoksen, on silti kaikkea muuta kuin romanttinen. Esityksen – Watson seuraa surullisena tätä vierestä – jatkuttua kuukausia meillä onkin hyvät syyt epäillä Holmesin olevan tolkuttoman riippuvainen aineesta, mutta mitä vielä; kun kertomus käynnistyy, kokaiini unohtuu ja kiihkeä mielentila ottaa vallan Holmesin ruumiista. The Sign of Fourissa toistuva huumeidenkäyttö yllättää lukijan, sillä A Study in Scarletissa Holmesin annetaan ymmärtää olevan välttelevän tietoisuutta muuntavia tiloja ja siten huumeita.

The Sign of Fourissa on tämän ohella havaittavissa muitakin ristiriitaisuuksia. Kun A Study in Scarlet -kertomuksessa Watson toteaa suoraan Holmesin olevan tietämätön, mitä tulee ns. yleistietoon, joka ei tunne Thomas Carlylea muttei myöskään kopernikaanista teoriaa ja aurinkokunnan summittaistakaan järjestystä. Holmes toteaa jopa, että nyt kun hän asian tietää, hänen on paras koettaa unohtaa se. The Sign of Fourissa Holmes kuitenkin illallistaa Watsonin ja komisario Athelney Jonesin kanssa ja pitää puheen, joka risteilee mysteerinäytelmistä keskiajan keramiikkaan, Stradivarius-viuluista Ceylonin buddhalaisuuteen ja edelleen tulevaisuuden sota-aluksiin. Sanotun puolesta Watsonin aiemmin havainnoima yleistiedon puute tuntuu korreloivan ullakkohuone-teorian kanssa; hyvällä tuulella, kokaiinipullon ja rikoksen loihtiman kiihkeän mielentilan välissä ollessaan Holmes tuntee lähes asian kuin asian, jälkimmäisessä vain havainnot ja niiden yhteydet ja ensimmäisessä, synkän masennuksen jaksoissa vain kaman.

Ullakkohuoneteoriassa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy paitsi salapoliisikertomuksen kirjallisuudensosiologiaa sivuavaan historiaan myös meidän päiviimme. Sherlock Holmes tietää, koska on mahdollista tietää. On mahdollista eritellä havaintoja ja karsia niistä epäolennaiset, koska – siltä näyttää – havaintoja, vihjeitä ja ns. avaintekstejä, on kuitenkin olemassa rajallinen määrä. Huolimatta viittauksista suurkaupunkien kasvottomuuteen Holmes tuntee mahdolliset auttajat ja avaintekstien keskinäiset etäisyydet (The Sign of Fourissa Holmes rekrytoi jopa paikallisen katulapsiarmeijan etsimään murhaajien olinpaikkaa). Sen sijaan en ole lainkaan varma, onnistuisiko edes Holmesin päättelytaidoilla varustettu etsivä tänään, myöhäismodernin ja ennennäkemättömän kompleksisen todellisuuden, jopa todellisuuksien, seassa luoviessaan. Samaa epäilystä on puitu ja jauhettu aina kovaksikeitetyn dekkarin päivistä lähtien, mutta ennen kaikkea metafyysisessä salapoliisikertomuksessa, jossa jäljellä on enää arvaus, epäonnistunut abduktio, tuuri eikä aina edes sitä. Silloin kokaiiniin tarttuminen on lähes ainoa valinta (Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow (1973) tuntuu olevan saman todellisuuskrapulan taittumista ja hallusinatorisuus lisääntyykin entisestään 1960-luvulta lähtien, esimerkiksi Alain Robbe-Grillet'n romaaneissa.)

Holmesista hahmottuu näin ollen esiin tietyllä tavalla piristävä ristiriita: yhtäältä Holmes muistuttaa hyvin myöhäismodernia ihmistä, joka luovii Alibi-tietämyksen, yleisen tietämättömyyden, yksinkertaisten ja välittömien havaintojen sekä kokaiinin tuoman helpotuksen kanssa; toisaalta taas Holmes on mahdoton hahmo tähän päivään suhteutettuna, ja mahdoton nimenomaan siksi, että rikosten luonne (teksteinä) monimutkaistuu, informaation kasvu kiihtyy ja olennaista on yhä vaikeampi erottaa epäolennaisesta. Jää vain subjektiiviset yritykset, yksilön humaltuminen itsestänsä.

Piristävä tämä ristiriita on siksi, että aikana jolloin rikoskirjallisuus ehkä yhtenä harvoista erityisistä genreistä, jonka tekstejä vielä jaksetaan lukea, käsittelee teemojaan (lääke- ja rikos)tieteellisellä arvotuksella mutta halveksii yleistä älyä ja loogista päättelyä, Holmes seisoo yksin. Jo A Study in Scarletissa hänen asemansa on häilyväinen; alempaa luokkaa kuin poliisit mutta konsultoivana etsivänä heidän yläpuolellaan, tavallinen tallaaja eikä sittenkään; yksinäinen nojatuolietsivä joka ei koskaan tule yhteiskuntansa silmissä saamaan sitä arvostusta joka hänelle kuuluisi. Mutta hän on myös kaikkea muuta kuin yli-ihmisen, enemmän kuin ihmisen malli, ja silti jotain tavoiteltavaa, kunnioitettavaa hänessä on ohitse älyn: hän on olento, joka tietoisesti kieltäytyy itselleen tarpeettomasta tiedosta. Meille tällainen tieto on vierasta, sillä me olemme tottuneet ottamaan vastaan kaiken, kunhan se vain maistuu hyvältä ja synnyttää edes jonkinlaisia elämystä tapailevia tuntemuksia. Mitä vain, paljon, piikkiä suoneen, tauotta. Joka päivä avaan tietokoneen, lehden, television... täplillä, arvilla käsivarret ja jalkapohjat.

Skandinaavinen, yhteiskunnallisesti painottunut rikoskirjallisuus menee harvoin kulutustavarana kovinkaan syvälle ja selittää mielellään rikokset itselleen parhain päin, murentuvan hyvinvointivaltion syöpäpesäkkeinä joiden keskiössä ihmiset ovat vain olosuhteiden vuoksi rikoksille alttiita mutteivät luonnostaan hyviä tai pahoja. Tässä etenkin A Study in Scarlet muodostaa vielä ihanan toisinkasvun: vaikka rikollinen siinä onkin teoriassa mahdollista nähdä olosuhteiden uhrina, koston teema kasvaa jopa oikeutettaviin mittasuhteisiin. Rikollinen ei ole hyvä tai paha, mutta hänen tekonsa kasvaa maaperästä joka käyttäytyy toisin kuin se johon olemme tottuneet. Epäkorrektisuuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – A Study in Scarletin kerronnalliset ratkaisut ja teemat osoittavat, että tällaista kirjallisuutta olisi luettava tämän tästä; ullakkohuoneessa järjestyksen takaa vain kuulas ajattelu, ymmärrys etäisyyksistä ja siitä, että toisinaan uusi järjestys kirkastaa senkin, mikä alkaa samentua, nimittäin ajattelun. 

Puliukot käväisevät torilla

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) tulisi epäilemättä olla kaikkien peruslukemistoa tänään. Verkkokeskustelun mielekkyydestä on puhuttu yhtä sun toista, mutta erään huomion voisin nostaa tässä esiin: sosiaaliset mediat muuttavat monet – itseni mukaan lukien – lähtökohtaisesti kännikaloiksi. Päästelemme näppäimistöllä täysin estottomasti ja useimmat bittiavaruuteen ilmestyvät sielunpurkaukset ovat ensimmäisiä reaktioita yhteen ärsykkeeseen. Ne eivät välttämättä kieli syvemmästä vakaudesta tai siitä, että sanoja olisi kahden minuutin tai kahden tunnin perästä edelleen samaa mieltä. Olen puhunut tämän reaktiivisuuden ilmiön ongelmallisuudesta aiemminkin ja yrittänyt sittemmin muuttaa omiakin kirjoitustottumuksia sen äkättyäni. Joskus jopa lukeminen vaikuttaa olevan jokseenkin kortilla; selvästi kriittinenkin huomautus jää äänenpainoiltaan huomaamatta ja vastaaja – reaktion muodostaja – noteeraa vain puheenaiheen, ei sen sävyjä tai piikkejä.

Uschanovin kirjaa ja sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja ylipäänsä kahvipöytäkeskusteluissa käytäviä mielipiteenvaihtoja yhdistää se häkellyttävä tosiasia, että ”mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään” (2010, 31). Lainaus on Uschanovin tietoinen yksinkertaistus Michiganin yliopiston valtio-opin professori Philip Conversen valtio-opin saralla viljalti huomiota keränneen artikkelin ”The Nature of Belief Systems in Mass Publics” (1964) sisällöstä. Tätä yksinkertaistusta meistä monet ovat tietysti tottuneet toistelemaan, aina edes sen sisältöä kaikessa laajuudessaa ymmärtämättä. Uschanovin kirja on kiitettävän seikkaperäisesti taustoitettu ja tutkittu, joten sen varsinaisesti käynnistävän ja Conversea tulkitsevan väitteen pohjaksi on perusteluja on vaikka millä mitalla. Näin ollen kiinnostuneet voivat kääntyä suosiolla sen puoleen; oma vaatimaton aikomukseni tällä haavaa on kiinnittää huomiota juuri tuon väitteen osuvuuteen, kun kyseeseen tulevat juuri verkkokeskustelut ja tavanomaiset kahvipöytäkeskustelut.

Omasta tietämyksestään kaikkein varmimmat ovat usein niitä, joiden uskomukset pitävät huonoimmin paikkansa. Poliittisen psykologian – joka on monilta osin Uschanovin kirjan tarkastelutapana – huomaama sivuseikka siinä on, että monesti kaikkein varmimmat myös pitävät kaikkein ehdottomimmin kiinni kannoistaan, vaikka oikeaa tietoa olisikin tarjolla ja sitä heille osoitettaisiin. Arkihavainto todentaa tämän; vietävän vaikeaa on arpailla, mitä tehdä ydinvoimalle, maahanmuutolle, verojen korottamiselle, talouskriisille... ja silti monilla näyttää olevan siihen vahva ja voimakas mielipide, joka ilmaistaan suorin sanoin ja kiertelemättä, kunnes... mutta kunnesta harvemmin tulee.

Pitäisikö Suomen osallistua Espanjan ja Italian jättilainojen tukemiseen? En tiedä. En todella tiedä. Monet silti tietävät – tai ainakin heillä on mielipide, joka – Uschanovin kirjaa silmällä pitäen – on kuitenkin vain vaivoin peitelty tietämättömyyden ilmaus. Ja ne, joiden tulisi kaiketi asiasta päättää, nauttivat samanlaista ammatillista suosiota kuin lehdenjakaja ja teurastaja. Uschanovilla on lyödä pöytään tällainenkin tutkimustulos: ”Taloustutkimuksen keväällä 2010 Suomen Kuvalehdelle tekemässä tuoreimmassa kyselyssä ministerin sijoitus oli 185 (hieman hitsaajan, vartijan ja parturin alapuolella) ja kansanedustajan 320” (emt., 102.). Suuri kaalihuijaus on ilmestynyt syksyllä 2010, puolisen vuotta ennen historiallista Perussuomalaisten vaalivoittoa eduskuntavaaleissa 2011. En saata olla ajattelematta, millaisella tasolla poliitikkojen arvostus tänään huitelee. Sen saatan sanoa, että ainakin ihmisten kiinnostus politiikkaan on palannut – jos se ikinä kateissa olikaan – vaikkakin, kuten Uschanov jälleen kerran argumentoi, poliitikkoihin kohdistuvat tunnereaktiot ovat muuttuneet selvän kielteisiksi. Talouskriisi ja outo, viheläinen tunne, että ”meidän veronmaksajien” rahoja törsätään ulkomaalaisten (ihmisten tai pankkien) tukemiseen näyttävät hermostuttavan meitä entisestään.

Sosiaalisten medioiden eräs suurimmista vitsauksista etten sanoisi, on joutua kasvotusten erilaisten mielipiteiden kanssa. Facebookissa käyttäjä voi tietysti piilottaa syötteestään sellaiset mielipideautomaatit, joiden kannat kiristävät hermoja. Hyvä puoli asiassa tietysti on nimenomaan sietokyvyn kasvattaminen (vaikkakin inhimilliset sietokyvyn rajat tulevat aina jossain vaiheessa vastaan); joskus meitä täytyykin tölväistä, jotta alkaisimme paremmin tulemaan toimeen vieraiden näkökulmien kanssa. Kyse ei ole niiden hyväksymisestä, vaan ainoastaan siitä, että monesti juuri varmimmat kantamme ovatkin kaikkein heikoimmissa kantimissa ja asioiden käsittelemiseksi meidän täytyy opetella ottamaan monenlaisia näkökulmia yhtäaikaisesti käyttöön. Siinä mielessä mielipideautomaatin piilottaminen tai keskustelupalstojen säännönmukainen vältteleminen ovat tieten tahtoen kääntymistä poispäin, eristäytymistä, eikä siten kaikissa tapauksissa laisinkaan hyvästä.

Mutta kuten todettua, sosiaalisia medioita voisi verrata toriin, joka on täynnä puliukkoja. Jokaisella on tavattomasti asiaa, mutta keskinäinen ymmärrys on jotakuinkin nollassa. G. I. Gurdjieff korosti aikanaan Neljännen tien merkitsevän – erotuksena joogin, fakiirin ja munkin teistä – myös sitä, että ihmisten keskellä on elettävä: se on itsensä muistamisen jälkeen yksi vaativimmista tehtävistä. Tiedän nyt provosoivani, mutta eräässä mielessä sosiaalisten medioiden käyttämisen voisi nähdä tässäkin mielessä, vaikka toki on sanottava, että asiaan liittyy niin monta mutkaa ja muttaa, että tosiasiallisesti verkossa vellominen ei tee kenellekään vain hyvää tai käy vain hyvästä harjoituksesta.

Kokeilen siis toista: käyttäjän näkökulmasta sosiaaliset mediat voisivat myös olla kuin julkisia saunoja. Ihmiset ovat alastomia, keskustelevat enimmäkseen hyvässä hengessä toisilleen vieraiden ihmisten kanssa. Sanat valitaan varoen. En puhu sinulle samalla tavalla kuin puhuisin minulle vieraalle ihmistyypille; ihmiselle jolla on tyystin erilainen työnkuva, erilaiset harrastukset, erilaiset elämänasenteet ja -arvot.

Taustalla ei ole ajatus siitä, josko kaikki sopuisuus perustuisi pohjimmiltaan yhteisille arvoille. Monesti ”keskustelun herättäminen” – mikä usein eripuran tieten tahtoen tuottamiseksi laskettakoon – voi palvella sitä, että kuulijat joutuvat vastatusten tietämättömyytensä kanssa. Joidenkin konservatiivien sanoin on oltava myös ”poliittisia vihollisia”. Mutta yhtä lailla jatkuva keskustelun herättely voi myös tuudittaa itse puhujaa, mielipideautomaattia entistä syvemmälle ruususenuneensa, jossa hän tietää, hänellä on mielipide, tosiasiat hallussa. Siinä mielessä kehotan eritoten itseäni entistä suurempaan varovaisuuteen, ja tunnustan kerralla: minä tiedän asioista verrattain vähän ja tulen aina suunnaltani vain. Kirjoittajana minunkin tulisi harjoitella rakentamaan sanojeni sekaan sellaisia väärinkäyttöestoja tai tarttumapintoja, jotka auttaisivat lukijaa näkemään selvemmin, että ”tässä puhuu ihminen, joka tietää sittenkin verrattain aika vähän ja vielä vähemmän väittää olevansa oikeassa”. Useammasta näkökulmasta katsominen yhtäaikaisesti on silti viehättävä haaste ja eräässä mielessä myös dialektisen ajattelun edellytys.

Lintumiehestä tuli Kuumies

Julma-Henri julkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaa vannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava. Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinen väistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen, omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuon jonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on, miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseen elämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun, halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusin käsittelee totuutta.

Se henkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen Radio Jihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyy seuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi joutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitä on tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä on elämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aika käy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansa tehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille ja ajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksi tiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä on tarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehden lukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voi vaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä on ollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olen muutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotka täyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joita yhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuutta koskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässä kohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, että äityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään, millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niiden antavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa, mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaa haluisaa olentaansa.

Julma-Henrin – tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta – korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdä prosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealististista narkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkin pre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoon tietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseen olentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, joka koostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistä raidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen, eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, joka uhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyi dostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisen kiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oli luonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien ja tietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jako leimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolista selvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdalla voi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein, sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelman väistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista, johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisesti kantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikä tärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen ja kuumiehen välinen ero.

Kuten arvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattista subjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi ja hallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttii siitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä et vois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies / Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne ei voi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleen hilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoon erityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossa kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johon sisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappale päättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavana ja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa, eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. Silta Lintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olen aiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologista tulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiä kielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisen maailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vain esimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteella esimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyä näitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainen tapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitä tapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaa synkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä, kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henri on – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensä hahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistan vielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksi kertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen tai haastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitä edes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: mies naamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitä väliä. Henri, eri veli.

Se, mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksen prosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outo nauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri” olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia ja erityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, ettei etenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat ole erityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulle luentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoa tarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessa ja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannon keskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkään artistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri” jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisen luonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuosta epäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon. Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseen artikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä ”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:n jatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri on palannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessä sanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levyn alkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmista läpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamalla kappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossa edellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjä on kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 on paitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osa ei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikka kuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakka muodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan, on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitse olla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henri pölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksi tietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeää yhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovat nimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessien käsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun, lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämää ja itsetuntoa.

Tästä syystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojen aikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanut itsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt ja puristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisen poikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuin tilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässä olohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia, puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavan hetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä ja muistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminen avoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohti totuutta.

Tilanteissa on kieltämättä jotain todella pullamössömäistä, vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotanto avaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden, henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten, epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjen märehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sitten romantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen, että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainen sees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissa helposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon lailla tulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulos tukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaan viljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita, milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne ole automaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikesta ylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetki on varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansa saavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita: riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtä kaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näiden tilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jota kuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvin olivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsin päivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan, patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoin periksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteet itsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteiden hellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näin osin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvan tukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (Radio Jihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä, siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioiden nakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen). Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremmin sitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteiden äärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävien kesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuon kertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljon tärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuin päivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinen mediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollut kasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeää olisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaan räjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehoni vetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonette anteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaan kiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten, että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitä päivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaan asettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämme paljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, joka pitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen, kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kun yhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälle ihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessa rypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaa kuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkin ekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuuden suhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainen kysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myös poliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Usein uskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaan välttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä. Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen ja totuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitusten perusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan tai massakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaa tästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta. Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, muttei kovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle, eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edes mielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimme toistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikka joudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaan erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa ja sillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea ja tuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä jo seisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivät ole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty, elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaista napinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden, tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkin mahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtä Julma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Jos hyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrin tuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanit että ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle – on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan: kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia, sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja ja harvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitä syvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisi hyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta on vain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Me olemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niin tosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto sen ymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- ja elämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niiden säännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkään pirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavat tuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

”Henri” oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monet tuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillisten seikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovat helpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästi kiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa, Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta, lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteella jysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiin lätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti) palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kun vielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”, kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä; hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan ja huonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meillä on tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – Radio Jihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistä oikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät ole kaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennen levyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyrän sulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisen yhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisen negatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimatta optimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta, kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”: ”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni miten meni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, että kuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaa menneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuin kolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin, pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kun ihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensa tulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessa unessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneet kanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotain mitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näille ihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin, tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko, koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halu kieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhoja tuttuja.

Vaikka tämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppia Psykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voi joiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta, joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytän ilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinen ihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä; minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisista ristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisen suhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä on oikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan, ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin: se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä joka evää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavasti levyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinen säkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään / kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –; siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässyt kulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä. Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, että viimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyt tehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – jo aikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetyn egomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostausta terveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämä näkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei ole koskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovat klonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämä sisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrin lyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta, tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden ja rasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillä äänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten ”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koska on kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen, että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemme lukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omien ajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jotta kohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kun parhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämään maailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaan heikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämään epämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloin häntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitsee säännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti. Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissa hilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen? Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantin toinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:

”Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää, kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu, maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehen valon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotain muuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan mutta hyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan, voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, ei huonoa. Saammekin kiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joita ympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta, näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimme vain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällä haluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.