Puliukot käväisevät torilla

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) tulisi epäilemättä olla kaikkien peruslukemistoa tänään. Verkkokeskustelun mielekkyydestä on puhuttu yhtä sun toista, mutta erään huomion voisin nostaa tässä esiin: sosiaaliset mediat muuttavat monet – itseni mukaan lukien – lähtökohtaisesti kännikaloiksi. Päästelemme näppäimistöllä täysin estottomasti ja useimmat bittiavaruuteen ilmestyvät sielunpurkaukset ovat ensimmäisiä reaktioita yhteen ärsykkeeseen. Ne eivät välttämättä kieli syvemmästä vakaudesta tai siitä, että sanoja olisi kahden minuutin tai kahden tunnin perästä edelleen samaa mieltä. Olen puhunut tämän reaktiivisuuden ilmiön ongelmallisuudesta aiemminkin ja yrittänyt sittemmin muuttaa omiakin kirjoitustottumuksia sen äkättyäni. Joskus jopa lukeminen vaikuttaa olevan jokseenkin kortilla; selvästi kriittinenkin huomautus jää äänenpainoiltaan huomaamatta ja vastaaja – reaktion muodostaja – noteeraa vain puheenaiheen, ei sen sävyjä tai piikkejä.

Uschanovin kirjaa ja sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja ylipäänsä kahvipöytäkeskusteluissa käytäviä mielipiteenvaihtoja yhdistää se häkellyttävä tosiasia, että ”mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään” (2010, 31). Lainaus on Uschanovin tietoinen yksinkertaistus Michiganin yliopiston valtio-opin professori Philip Conversen valtio-opin saralla viljalti huomiota keränneen artikkelin ”The Nature of Belief Systems in Mass Publics” (1964) sisällöstä. Tätä yksinkertaistusta meistä monet ovat tietysti tottuneet toistelemaan, aina edes sen sisältöä kaikessa laajuudessaa ymmärtämättä. Uschanovin kirja on kiitettävän seikkaperäisesti taustoitettu ja tutkittu, joten sen varsinaisesti käynnistävän ja Conversea tulkitsevan väitteen pohjaksi on perusteluja on vaikka millä mitalla. Näin ollen kiinnostuneet voivat kääntyä suosiolla sen puoleen; oma vaatimaton aikomukseni tällä haavaa on kiinnittää huomiota juuri tuon väitteen osuvuuteen, kun kyseeseen tulevat juuri verkkokeskustelut ja tavanomaiset kahvipöytäkeskustelut.

Omasta tietämyksestään kaikkein varmimmat ovat usein niitä, joiden uskomukset pitävät huonoimmin paikkansa. Poliittisen psykologian – joka on monilta osin Uschanovin kirjan tarkastelutapana – huomaama sivuseikka siinä on, että monesti kaikkein varmimmat myös pitävät kaikkein ehdottomimmin kiinni kannoistaan, vaikka oikeaa tietoa olisikin tarjolla ja sitä heille osoitettaisiin. Arkihavainto todentaa tämän; vietävän vaikeaa on arpailla, mitä tehdä ydinvoimalle, maahanmuutolle, verojen korottamiselle, talouskriisille... ja silti monilla näyttää olevan siihen vahva ja voimakas mielipide, joka ilmaistaan suorin sanoin ja kiertelemättä, kunnes... mutta kunnesta harvemmin tulee.

Pitäisikö Suomen osallistua Espanjan ja Italian jättilainojen tukemiseen? En tiedä. En todella tiedä. Monet silti tietävät – tai ainakin heillä on mielipide, joka – Uschanovin kirjaa silmällä pitäen – on kuitenkin vain vaivoin peitelty tietämättömyyden ilmaus. Ja ne, joiden tulisi kaiketi asiasta päättää, nauttivat samanlaista ammatillista suosiota kuin lehdenjakaja ja teurastaja. Uschanovilla on lyödä pöytään tällainenkin tutkimustulos: ”Taloustutkimuksen keväällä 2010 Suomen Kuvalehdelle tekemässä tuoreimmassa kyselyssä ministerin sijoitus oli 185 (hieman hitsaajan, vartijan ja parturin alapuolella) ja kansanedustajan 320” (emt., 102.). Suuri kaalihuijaus on ilmestynyt syksyllä 2010, puolisen vuotta ennen historiallista Perussuomalaisten vaalivoittoa eduskuntavaaleissa 2011. En saata olla ajattelematta, millaisella tasolla poliitikkojen arvostus tänään huitelee. Sen saatan sanoa, että ainakin ihmisten kiinnostus politiikkaan on palannut – jos se ikinä kateissa olikaan – vaikkakin, kuten Uschanov jälleen kerran argumentoi, poliitikkoihin kohdistuvat tunnereaktiot ovat muuttuneet selvän kielteisiksi. Talouskriisi ja outo, viheläinen tunne, että ”meidän veronmaksajien” rahoja törsätään ulkomaalaisten (ihmisten tai pankkien) tukemiseen näyttävät hermostuttavan meitä entisestään.

Sosiaalisten medioiden eräs suurimmista vitsauksista etten sanoisi, on joutua kasvotusten erilaisten mielipiteiden kanssa. Facebookissa käyttäjä voi tietysti piilottaa syötteestään sellaiset mielipideautomaatit, joiden kannat kiristävät hermoja. Hyvä puoli asiassa tietysti on nimenomaan sietokyvyn kasvattaminen (vaikkakin inhimilliset sietokyvyn rajat tulevat aina jossain vaiheessa vastaan); joskus meitä täytyykin tölväistä, jotta alkaisimme paremmin tulemaan toimeen vieraiden näkökulmien kanssa. Kyse ei ole niiden hyväksymisestä, vaan ainoastaan siitä, että monesti juuri varmimmat kantamme ovatkin kaikkein heikoimmissa kantimissa ja asioiden käsittelemiseksi meidän täytyy opetella ottamaan monenlaisia näkökulmia yhtäaikaisesti käyttöön. Siinä mielessä mielipideautomaatin piilottaminen tai keskustelupalstojen säännönmukainen vältteleminen ovat tieten tahtoen kääntymistä poispäin, eristäytymistä, eikä siten kaikissa tapauksissa laisinkaan hyvästä.

Mutta kuten todettua, sosiaalisia medioita voisi verrata toriin, joka on täynnä puliukkoja. Jokaisella on tavattomasti asiaa, mutta keskinäinen ymmärrys on jotakuinkin nollassa. G. I. Gurdjieff korosti aikanaan Neljännen tien merkitsevän – erotuksena joogin, fakiirin ja munkin teistä – myös sitä, että ihmisten keskellä on elettävä: se on itsensä muistamisen jälkeen yksi vaativimmista tehtävistä. Tiedän nyt provosoivani, mutta eräässä mielessä sosiaalisten medioiden käyttämisen voisi nähdä tässäkin mielessä, vaikka toki on sanottava, että asiaan liittyy niin monta mutkaa ja muttaa, että tosiasiallisesti verkossa vellominen ei tee kenellekään vain hyvää tai käy vain hyvästä harjoituksesta.

Kokeilen siis toista: käyttäjän näkökulmasta sosiaaliset mediat voisivat myös olla kuin julkisia saunoja. Ihmiset ovat alastomia, keskustelevat enimmäkseen hyvässä hengessä toisilleen vieraiden ihmisten kanssa. Sanat valitaan varoen. En puhu sinulle samalla tavalla kuin puhuisin minulle vieraalle ihmistyypille; ihmiselle jolla on tyystin erilainen työnkuva, erilaiset harrastukset, erilaiset elämänasenteet ja -arvot.

Taustalla ei ole ajatus siitä, josko kaikki sopuisuus perustuisi pohjimmiltaan yhteisille arvoille. Monesti ”keskustelun herättäminen” – mikä usein eripuran tieten tahtoen tuottamiseksi laskettakoon – voi palvella sitä, että kuulijat joutuvat vastatusten tietämättömyytensä kanssa. Joidenkin konservatiivien sanoin on oltava myös ”poliittisia vihollisia”. Mutta yhtä lailla jatkuva keskustelun herättely voi myös tuudittaa itse puhujaa, mielipideautomaattia entistä syvemmälle ruususenuneensa, jossa hän tietää, hänellä on mielipide, tosiasiat hallussa. Siinä mielessä kehotan eritoten itseäni entistä suurempaan varovaisuuteen, ja tunnustan kerralla: minä tiedän asioista verrattain vähän ja tulen aina suunnaltani vain. Kirjoittajana minunkin tulisi harjoitella rakentamaan sanojeni sekaan sellaisia väärinkäyttöestoja tai tarttumapintoja, jotka auttaisivat lukijaa näkemään selvemmin, että ”tässä puhuu ihminen, joka tietää sittenkin verrattain aika vähän ja vielä vähemmän väittää olevansa oikeassa”. Useammasta näkökulmasta katsominen yhtäaikaisesti on silti viehättävä haaste ja eräässä mielessä myös dialektisen ajattelun edellytys.

Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri

Kuten kymmenet muutkin blogikirjoittajat viime päivinä, en minäkään malta olla tahrimatta omaa pesääni aiheella, joka tällä hetkellä tulvii muutenkin jokaisesta mediasta, ihmisten suista, jotka muodoltaan muistuttavat ummehtunutta kuolemaa, mauruavaa, surullista, tuskaista. Syytä suruun on, enkä katso kenellekään olevan kunnollista syytä väistää tuota vastuunoton muotoa, edes ns. intellektuaalisella kulttuurilla, jonka tulisi tässä tilanteessa pyrkiä luomaan mielekäs, yhteisöä kohottava yhteys muuhun kulttuuriin sen sijaan, että lukkiutuisi huoneisiinsa ja ruutitorneihinsa analysoimaan tapahtunutta turhankin analyyttisesti ja kylmästi. Tapahtuneen, niin spektaakkeli kuin se onkin, ei tulisi olla kuin preparoitava perhonen, vaan paitsi kollektiivisesti myös ruumiillisesti äärimmäisen vavisuttava kokemus, josta meidän ei tulisi lähteä viemään yhteisöämme alaspäin, vaan ylöspäin. Tuohon tehtävään tarvitaan jotain muuta kuin kulttuurisessa yökötyksessään ja vihassaan käyvää umpimielistä elitismiä. Jos vaikkakin tapahtunut nyt toistuikin, emme saa kyynistyä ja vedota historiaan, sillä itse ainakin jaksan itsepintaisesti uskoa, että erilaisissa olosuhteissa tällaisilta tapahtumilta voitaisiin välttyä. Se kuitenkin vaatisi koko läntisen sivilisaation ja sen henkisen kulttuurin läpikotaista muuttumista ja vähittäistä riisumista niistä asioista, joita se rakastaa ja joihin se turvallisuus-, viihtymis- ja elinkeinopyrinnöissään niin kovin helposti takertuu. Ennen kaikkea kulttuurimme tuotteineen, töineen ja käytäntöineen olisi pyrittävä riisumaan kokonaan kaikista - ja toistan: kaikista - väkivallan muodoista.

Kun Jarno Elg kumppaneineen paloitteli ystävänsä ja kärräsi tämän kaatopaikalle talvella 1998-1999, raivostuin medialle sen tavasta käsitellä saatananpalvontaa ja satanismia. Iltapäivälehdet kutsuivat asiantuntijoikseen evankelikaalisen kristinuskon piiristä tulevia ihmisiä, joilla ei luonnollisestikaan ollut puolueetonta tulosuuntaa aiheeseen. Median tapa käsitellä oli tietenkin omanlaisensa, ja niistä ajoista on opittu jonkin verran - tänään esimerkiksi löytää kulttuuriantropologian ja uskontotieteen laitoksilta väkeä, jolla on verrattain terveempi suhtautuminen aiheeseen - mutta näihin päiviin asti se on uskollisesti uusintanut ja toistanut valtaväestön tai oletetun yleisen mielipiteen näkemystä kulttuurisen syyllisen löytämisen tarpeesta. Tuolloinhan yksi vahva ehdokas syylliseksi oli black metal, minkä vuoksi Hyvinkään paloittelusurmat jäivätkin mieleeni erityisenä kulminaatiopisteenä: olin nuorempana syvällä siinä kulttuurissa, ja siinä missä minä näin tuolloin black metal -kulttuurin mielekkäänä kasvualustana ja astinlautana teini-ikäiselle mielelle, Jarno Elg konkretisoi black metallin todellisen ydinsanoman kaikessa välinpitämättömyydessään ja iljettävyydessään. Olin tuolloin valmis puolustamaan heavykulttuuria yleisemminkin kaikkea matalamielisen ja valtavirtaisen tasapäistämisen edessä: black metal edusti minulle vahvaa uskoa yksilöön ja nuoren ihmisen mielessä tuo individualismi oli paitsi murrosikäisen sosiaalisuuden myös koko henkisen kehityksen ehto. Todellisuudessa black metal, kuten koko heavykulttuurikin, oli veljeyteen verhoutunutta laiskamielen käsialaa, kuolemaa ja kaikenlaisia alaspäin vieviä voimia (kuten matalamielistä viihdekulttuuria) sairaalloisesti ylistävää ahdistuneen nuoren känsiä ja rakkoja kuunaan näkemättömän keskisormen osoittelua: toisinaan tuo ahdistus löysi purkautumisen aggressiiviseen musiikkiin liittyvästä oheistoiminnasta, mutta enimmäkseen se vain velloi yksilön sisällä ja piti vihan, misantropian ja korskan kaunan liikkeessä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän, että vaikkei black metallia tai muita viihdekulttuurin tuotteita kannata sinänsä syyttää monistakaan tapahtumista, on selvää, että haaliessaan ympärilleen kulttuurituotteita, asenteita ja ilmiöitä, jotka eivät henkisen kulttuurin näkökulmasta kohota, vapauta ihmistä, vaan lukitsevat yhä syvemmällä muraan, multaan ja omaan egoon, yksilö muhii omassa turvallisuudessaan, mahdollisesti keskenkasvuisella egosentrisellä kartallaan, eikä pysty luomaan yhteyttä ympäröivään, ei elämään, ei näkymättömään maailmaan, ei yhtään mihinkään, ainoastaan katkaisemaan itseltään pään (metaforisesti: riistämään jaloilleen seisovan pentagrammin ylöspäin osoittavan sakaran, shinin eli hengen) ja hukkua omaan tärveltyyn, laihaan ja hukattuun siemennesteeseensä, jossa on siementä jäljellä tuskin nimeksikään.

Niin kutsuttu paha kuuluu tietenkin luonnollisena osana elämämme kiertokulkuihin, mutta nähtyäni olemassaolon kaikessa rikkaudessaan ja pilkahduksen näkymättömän maailman ylitsevuotavasta ihanuudesta, en saata ymmärtää, miten kukaan haluaisi lukita itsensä siihen kurjuuteen ja lietsoa sitä tietoisuutta darwinistisella hölynpölyllä ja eläinluontonsa puolivillaisella ja yksisilmäisellä ylistämisellä. Ne tietoisuuden tasot, joita mihin tahansa kokemukseen syvälle mennessään voi tavoittaa, edustavat minulle sitä suuntaa ja tuulta, jota voisi kuvailla Gurdjieffin sanoin asteittaisena heräämisenä huomaamaan, että se tietoisuus jonka kanssa toimimme päivittäin on koneluonto, että me ihmiset olemme nykyisissä lähtökohdissamme koneita, eikä meillä ole aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu tai keitä (kaikkia) me oikeasti olemme.

Emme ole astuneet toisenkaan koulusurman myötä suomalaisessa kulttuurissa uuteen aikaan, sillä olemme jo eläneet siinä pitkään. En saata säästellä suruani uhreja ja lähiomaisia kohtaan, mutta samaan hengenvetoon minun on todettava, että olemme eläneet uudenlaisessa, paljon aiempaa väkivaltaisemmassa kulttuurissa jo vuosikausia. Koulusurmat ovat yksi tuon kulttuurin harvinaisen surullisista oireista.

Media luonnostelee tällä hetkellä kilpaa profiilia surmaajasta. Vähäinenkin tarkastelu kuitenkin osoittaa, että suomalaisista nuorista suuri osa sopii tuohon profiiliin enemmän tai vähemmän vaikeuksitta - minäkin sovin tuohon profiiliin aikoinani varsin hyvin, joten otaksun tunteneeni osan niistä tunnelmista ja motiiveista, jotka saivat molemmat koulusurmaajat toimimaan. Olemme raskasta musiikkia kuuntelevaa kansaa. Kilpailu on osa arkipäiväämme, saamme nautintoa, jos tunnemme pärjäävämme tai olevamme toisia parempia, edes pienissä asioissa. Me ja mediakulttuuri toistelemme ja uusinnamme kuvaa itsestämme murheellisena, viinaan menevänä synkkänä kansana, joka mieluummin vetäytyy yksinoloon ja tuskaisiin ajatuksiin kuin viettää onnellista aikaa ystävien kanssa, rakastaa ja välittää toisistaan.

Nuoren ihmisen viha muuta ihmiskuntaa vain kasvaa, mitä enemmän hän seuraa aikansa kulttuuria sen kaikkine ilmiöineen. Ympäröivä viha ruokkii itsevihaa. Oman vihan itsenäinen työstäminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa, sillä maailma ympärillä ja yksilön mielessä näyttäytyy päivä päivältä entistä sairaampana: eduskunta pyörittelee ihmisyyttä polkevia arvoja ja me nautiskelemme työpäivän jälkeen viihteestä ja pinnallisuudesta. Joku toinen kuuntelee black metallia ja katsoo kauhuelokuvia - toinen katsoo mitä tahansa tv-sarjaa ja molempia yhdistää sama mediakulttuuri joka karttansa muodoista huolimatta alleviivaa ihmisen luuloja itsestään. Arkipäivän käytänteet kuten pikaruoat, pitkät työpäivät, kiireinen kotiinhurjastelu, riuhtova ja kehoa kaltoin kohteleva jumppa raskailla painoilla, nahkakenkien osto kaupasta, lapselle tiuskiminen ja tämän ihmettelevän ja hitaan elämän kritisoiminen - kaikki tämä kätkee sisäänsä valtavan määrän väkivallan erilaisia muotoja, joista meidän olisi hyvä vähin äänin irrottautua - tai edes tiedostaa, millä perustalla arkipäiväinen kulttuurikin lepää.

Jos siis surutyössämme keskitymme pelkästään aselain uudistamiseen, metallimusiikin nuijimiseen ja muuhun toisarvoiseen (kaikkien näiden ollessa kuitenkin myös yhdestä näkökulmasta varsin aiheellisia ja tarvittavia toimenpiteitä), lakaisemme varsinaisen ongelman pois silmistä. Jos todella haluamme välttyä vastaavilta hirmuteoilta, meidän on pyrittävä parhaamme mukaan uudistamaan koko henkinen kulttuurimme, joka tänä päivänä on äärimmäisen väkivaltainen kaikessa tulosvastuullisuudessa ja kilpailutusvimmassaan. Jopa arkisissa käytänteissämme rikomme toisiamme vastaan, harjoitamme henkistä väkivaltaa päivittäin esimerkiksi kohdistaessamme nuoriin työllistymiseen, pärjäämiseen ja "hyvinvointiin" liittyviä paineita - Helsingin sanomat meni banaalisuudessaan jopa niin pitkälle, että julkaisi verilöylyn jälkeisenä aamuna erillisen "duuniliitteen". Me kuluttajina nautimme juoruilusta, lörpöttelystä, NYT- liitteen selailusta ja siitä kuonasta jota tv-viihteeksi tänä päivänä kutsutaan. Esimerkiksi elokuvateollisuutta seuratessani en lakkaa hämmästelemästä, miten se näyttää loputtomasti uudistavan meissä alhaista ja fasistista voimankäyttöä, rasistista ja äärihumanistista moraalia tuomalla jatkuvana virtana esiin veritekoja ja ongelmanratkaisumalleja, jotka ovat kaukana laupeudenteoista. Emme todellakaan tarvitse enää yhtäkään Paha maa -filmatisointia, amerikkalaisia kassamagneetteja saati sitten tosi-TV:tä.

Sen sijaan, että demonisoisimme Kauhajoen koulusurmaajan, meidän on osattava nähdä hänestä avautuva kokonainen kulttuuri, sama kulttuuri, jonka keskellä me itse elämme päivittäin ja joka me olemme. Hyvinvointivaltio, joka keskittyy yhtä antaumuksella kuin Suomi yhteishyvän ja yksilön edun tavoitteluissaan sellaisiin lyhytnäköisiin antikristillisen toiminnan muotoihin, kuten ylenmääräiseen työn palvomiseen, kilpailuttamiseen, brändäämiseen ja oman tai yrityksen (tai Aalto-yliopiston) menestymisen tavoitteluun, tulee kohtaamaan vastaavanlaisia pahoinvoinnin lakipisteitä vielä lisää. Kaiken tämän vihan ja mustuuden keskellä meidän on opittava rakastamaan itseämme ja toisiamme enemmän ja alettava tosissaan siirtää syrjään niitä jokapäiväisiä valtarakenteita, jotka estävät meitä näissä toimissamme.

---
PS. Lähetin tämän tekstin lyhennettynä Helsingin Sanomiin, jonka yleisönosastopalstalta se katsottiin, kiitos taivaan, paremmaksi jättää ulkopuolelle. Surutyö on tehtävä, mutta siihen liittyvän informaation hyöynomaista lisäämistä kaikissa medioissa ja kaikissa arkipäivän puheenaiheissa on paremminkin pyrittävä säännöstelemään. Täsmäräjäyttämällä mielissämme valtava määrä informaatiota meistä katoaa tunto kokea tuo tapahtunut kehoissamme ja aidosti ymmärtää, millaisia asioita meidän elämässämme kannattaa vaalia.